Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Psykopaateista yhteiskunnassamme ja rikollispomojen ihailusta

Piti kirjoittaa psykopatiasta aikoinaan, kun luin pari vuotta sitten Jari Sinkkosen hienon kirjan aiheesta (Psykopatian monet kasvot, Duodecim 2021). Nyt en enää muista kirjasta puoliakaan, eikä minulla ole sitä tässä. Kirjoitan kumminkin jotain ajatuksia, jotka nousevat aiheesta mieleen.

Psykopatia ei kuulu viralliseen tautiluokitukseen, ja se onkin ollut kaatoluokka, johon on liitetty monia samoja piirteitä kuin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sen ympärillä on käyty paljon löysää psykopuhetta ja siitä ovat kirjoittaneet ruotsalaiset entiset tv-juontajat bestsellereitä. Populaarikulttuuriin rikollisen psykopaatin hahmon toi Thomas Harrisin Hannibal Lecter tai kenties Alfred Hitchcockin Psyko (joka ei kovin hyvin kuvaa juuri psykopatiaa) tai siihen vahvasti viittaava Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Nykyisin psykopaatista on tullut samanlainen leima kuin narsistista, joka on korvannut kusipääksi haukkumisen (kaikkien exät ovat narsisteja).

Päällekkäisyyttä selittävät erilaiset tutkimusperinteet. Narsismi tulee suoraan psykoanalyysistä ja kehityspsykologiasta, kun taas psykopatia enemmän persoonallisuuspsykologiasta ja neurologiasta. Molempien taustalla on altistavia perintötekijöitä ja ympäristön vaikutusta etenkin lapsuudessa. Psykopaatit ovat useammin narsisteja kuin toisin päin, mutta molemmille on tyypillistä empatian puute ja itsekeskeisyys. Sinkkonen on itse erikoistunut lastenpsykiatriaan ja hänellä onkin runsaasti henkilökohtaista tapauskokemusta.

Taina Kuuskorpi erottaa vielä machiavellistinen persoonallisuushäiriön teoksessaan Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala 2021), joka on toinen helppotajuinen esitys aiheesta. Sinkkonen kuitenkin jättää tämän käsittelemättä, koska sillä on niin paljon päällekkäisyyttä psykopaattisen persoonallisuushäiriön kanssa.

Rikollisuuden patologisointi on monessa mielessä ongelmallista, mutta toisaalta jonkun sarjakuristaja Michael Penttilän teot vaikuttavat niin äärimmäisiltä ja vastenmielisiltä, että mieleltään terve ihminen ei niihin kykenisi. Kollektiivis-populaarissa tietoisuudessamme elääkin kaksi myyttiä: ajatus rikollisten poikkeuksellisuudesta verrattuna tavallisiin ihmisiin ja toisaalta ajatus, että kuka tahansa tietyissä olosuhteissa voisi syyllistyä rikoksiin ja julmuuksiin. ”Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”

Sinkkkonen käy Zimbardon ja Milgramin kokeita ja Kärpästen herran dystopioita läpi pohtiakseen onko meissa kaikissa pahuutta, joka pääsee poikkeusoloissa irti. Näitä samoja asioita on pyöritelty monissa populaaritietokirjoissa ja nykynäkemys lienee, että Kärpästen herran skenaariota todennäköisempi on Tongan poikien tapaus.

Monenlaisten tilastojen mukaan psykopaatteja tavallisessa väestössä on 1-2 prosenttia, mutta vankipopulaatiossa määrä on moninkertainen. Näitä voi kukin googlettaa, mutta on väitetty jopa, että käytännössä kaikki väkivalta -ja henkirikolliset olisivat jollain tapaa psykopaatteja. Toisaalta, psykopatia on yleisempää mm. johtajien ja pörssimeklarien keskuudessa.

*

Jos psykopatiaan on olemassa perinnöllinen alttius, kuinka tällainen ”psykopaattigeeni” on voinut säilyä, jos se kuitenkin altistaa tuhoisalle ja epäsosiaaliselle käytökselle ja mm. huumeiden ja alkoholin väärinkäytölle? Kyynikko vetäisi tästä johtopäätöksen, että kyynärpäätaktiikalla selviää aina. Toisaalta, psykopaateilla on yliedustus myös raiskaustilastoissa ja leviäväthän ne perintötekijät sitäkin kautta.

On selitetty mm. että sodassa psykopaatin tunnekylmyydestä ja julmuudesta on hyötyä. Se joka painaa liipaisinta epäröimättä elää pisimpään. Kun ihmiskunnan historiassa ajat ovat ennen hyvinvointivaltiota olleet epävakaampia, tietty prosentti psykopaatteja on selviytynyt poikkeusoloissa kantaväestöä paremmin.

Mielestäni mielenkiintoisempaa kuin evoluutiopsykologia on asian ”sosiologinen puoli”, psykopaattien selviytyminen yhteiskunnassa, vaikka psykopatia vaikuttaisi altistavan marginalisoitumiselle. Ääritilanteissa psykopaatit pääsevät loistamaan. Kun paniikki iskee päälle, etuaivolohkojen rauhallinen harkinta jää toiseksi ja laumavaisto iskee päälle: silloin kannattaa seurata yksilöä, joka ainakin näyttää tietävän mitä tekee. Uppoavassa Estoniassa tai taistelutantereella paras selviytymisstrategia on seurata sitä, joka toimii itsevarmasti, eikä istuutua neuvottelemaan ja tekemään monimutkaisia analyysejä. Rauhan aikana psykopaatit säilyttävät toimintakykynsä tilanteissa, joissa normaali ihminen lamaantuu, esimerkiksi onnettomuuksissa. Sodan aikana heistä tulee sankareita, koska he pystyvät kylmäverisiin tappotöihin silloin, kun kaikkia muita rasittavat moraaliset estot, kuolemanpelko ja vatsaakiertävä kuvotus.

Antero Rokassa, joka ”ei ole koskaan tappanut ihmistä, vain vihollisia”, on paljon psykopaatin piirteitä.

Psykopaateiksi onkin epäilty monenlaisia todellisia ja kuviteltuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten rikollisten patologisointi, myös johtajien ym. ammattiryhmien edustajien määrittely psykopaateiksi on ongelmallista ilman varsinaista diagnoosia.

Esimerkiksi natsijohtajia on kutsuttu psykopaateiksi.Ensimmäinen ongelma on kehäpäätelmä: natsijohtajat olivat psykopaatteja, koska tekivät psykopaattisia tekoja ja tekivät psykopaattisia tekoja, koska olivat psykopaatteja. On liian helppo lyödä tällaisia leimoja ja samalla olla jotenkin tyytyväinen siihen, kuinka psykologia on eksakti tiede, jolla on tarjota jokaiselle palikalle sopiva reikä.

Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta, miksi tiettyinä aikoina johtajien tietynlaiset luonteenpiirteet vetoavat kansaan. Vaikka olisi liian pitkälle menevä päätelmä tehdä diagnooseja tietyn johtajan pään sisällöstä, voi hänen toimintaansa kuitenkin arvioida tietyillä kriteereillä ja kutsua politiikkaa pidäkkeettömäksi, epäempaattiseksi, itsekeskeiseksi, harhaiseksi, epärehelliseksi, tunneköyhäksi, välinpitämättömäksi, manipuloivaksi, moraalittomaksi, vastuuttomaksi tai impulsiiviseksi, jotka ovat psykopatian keskeisiä piirteitä.

Psykopaateiksi (tai narsisteiksi) on nykypoliitikoiksi epäilty esimerkiksi Donald Trumpia tai Vladimir Putinia. Kysymys ei olekaan, ovatko he psykopaatteja (tai narsisteja), vaan miksi yksiselitteisen psykopaattiset piirteet heidän politiikassaan vetoavat heidän kannattajiinsa.

Oma keittiönpyötä(sosiaali)psykologinen teoriani on, että heikot hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan yksilöistä. On parempi olla voittajan puolella: hän on ehkä roisto ja katutappelija, mutta hän on sentään meidän oma roistomme ja katutappelijamme. Jos liittoudumme kovimman roiston kanssa, hän ehkä puolustaa meitä.

Sama logiikka pätee parisuhdeväkivaltaan. Miksi uhrit, yleensä naiset, palaavat aina pahoinpitelijänsä luo tai erottuaan hankkiutuvat suhteeseen toisen samanlaisen vaimonhakkaajan kanssa, vaikka kokemuksen olisi pitänyt opettaa miten siinä käy? Paradoksaalisesti turvattomuuden tunne ajaa etsimään turvaa ihmisistä, joilla on fyysiset ja psyykkiset valmiudet väkivaltaan.

Samalla tavalla toiset miehet hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan miehistä. Kun koulukiusaaja kurmuuttaa heikompaansa, muut heikot yksilöt kerääntyvät kiusaajan puolelle (tai ovat välinpitämättömiä). On parempi vaihtoehto olla pahiksen puolella kuin olla seuraava uhri, jonka päätä työnnetään vessanpönttöön.

Tässä on laumasieluisuuden paradoksi: lauma palvoo yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat eivätkä kunnioita sääntöjä. Mikään ei ole epäyksiöllisempää kuin seurata psykopaatin piirteitä osoittavaa ”vahvaa” johtajaa, mutta samaistumalla psykopaatin rajoja rikkovaan käytökseen voi korvata oman yksilöllisyytensä.

Poikkeusoloissa toivomme, että olisi olemassa poikkeusyksilöitä, joilla on valmiudet käyttää väkivaltaa poistaakseen meitä uhkaavat tekijät, konkreettiset ja abstraktit.

Kun psykopaateille annetaan valta ja psykopatia päästetään valloilleen, jälki on peruuttamatonta. Olivatko kaikki Srebrenicassa, Katynissa, Babi Yarissa, Mỹ Laissa, Buchassa tai Varsovan getossa veritekoihin syyllistyneet psykopaatteja? Ainakin tapahtumia voi kutsua psykopaattisiksi. Kun psykopaattien annetaan tehdä mitä he haluavat, he tekevät mitä psykopaatit tekevät: tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He vetävät muut, heikommat yksilöt mukaansa. He, jotka eivät halua osallistua, vedetään siihen pakolla.

Missä vaiheessa normaalilla neurologisella ja psykologisella profiililla varustettu porvarillinen kadunmies alkaa turvata psykopaatteihin, joita kohtaan hänen tulisi tuntea pelkoa ja vahvaa ennakkoluuloa? Siinä vaiheessa, kun yhteisö tuntee itsensä uhatuksi, alkaa se turvautua heihin, jotka voivat ongelman tehokkaimmin ratkaista: psykopaatteihin, joilla on valmius käyttää voimaa ja väkivaltaa ilman tunnontuskia. Tällöin tavisten ei itse tarvitse liata käsiään.

Psykopaattijohtajat muuttavat koko yhteisön toimintakulttuurin ylhäältä alas: maltilliset savustetaan ulos johtopaikoilta tai murhataan (Ns. pitkien puukkojen yö, Stalinin vainot), tahdoltaan ja moraaliltaan heikommat yksilöt seuraavat psykopaattijohtajia, joille on nyt annettu kaikki valtuudet, ja vaikka juuri he edustavat sitä keskimääräistä kaduntallaajaa, joka normaalioloissa ei syyllistyisi väkivallantekoihin, ovat he niitä kunnollisia, käskyjä seuraavia porukan mukana menijöitä. Näin koko yhteiskunta ”psykopatisoituu”, kun empatia ja moraalinen vastuu supistetaan ulos systeemistä. Ei ole olennaista olivatko Stalin tai Hitler psykopaatteja vaan se, että heidän luomansa yhteiskunnat olivat.

*

Palasin tähän aiheeseen luettuani uutisen, jonka mukaan Mika ”Immu” Ilmén on palkattu Himos Winterfest -musiikkifestivaalin ”häirintä­yhdys­henkilöksi”. Ilmén on entinen rikollisjärjestö Cannonballin ”asekersantti”, joka sai huumerikoksista 10 vuoden tuomion ja kirjoitti elämästään 2 kirjaa, jotka ovat olleet bestsellereitä. En ole lukenut kirjoja, enkä tutustunut henkilöön muutenkaan esimerkiksi katsomalla hänen Youtube-videoitaan. Ammattirikollisten elämästä on viime vuosina kirjoitettu useampikin kirja ja heistä on tullut julkkiksia, joten Ilmén ei sinänsä ole kiinnostava. En ota kantaa siihenkään, onko hän kyseiseen tehtävään sopiva.

Ilmiössä minua kiinnostavat ihmisten reaktiot hahmoon, joka on kovan luokan rikollinen. En tiedä, mitä täytyy tehdä päästäkseen rikollisjärjestön johtoon, mutta olettaisin väkivallan, säännöistä piittaamattomuuden, epärehellisyyden, empatian ja katumuksen puutteen ja ylikorostuneen omanarvon tunnon olevan jollain tavalla läsnä.

Iltasanomien jutun Facebook-kommenteissa Ilméniä kuvaillaan mm. seuraavasti:

Hyvä valinta hommaan

hurjan näkönen karpaasi rauhottaa kummasti väkee

Hyvä jätkä

Jokaisessa miehessä pitäisi olla edes hyppysellinen tän miehen karismaa niin vois puhua lajista: mies

Immun ulos anti on huikea ja immu on asia ukko

Immu on katu-uskottava kaveri

todellinen herrasmies

Kuvailisitko näin töissä käyvää, veroja maksavaa ja erikseen pyytämättä astianpesukoneen tyhjentävää naapuriasi? Et tietenkään, koska et edes tunne naapuriasi. Ilménillä sen sijaan on netissä kymmeniä tuhansia seuraajia.

Hyväksyn selityksen, että Ilmén on rikoksensa sovittanut ja tehnyt parannuksen ja on siksi oikeutettu ”uuteen mahdollisuuteen”. Tämä on totta, mutta se ei tee hänestä suuren yleisön silmissä kiinnostavaa, vaan nimenomaan hänen rikollinen uransa tekee, kunhan sen johdantoon kirjoitetaan, että ”tarkoituksena ei ole ihannoida rikollisuutta” (minkä kirjoja lukemattakin arvaan), jotta keskiluokka voi hyvällä omalla tunnolla nauttia true crime -jännitystä omaan tylsään elämäänsä.

Tapahtuman kannalta tämä on tietenkin mainostemppu: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja samalla voidaan ottaa osaa ex-rikollisen ”rajuun” julkisuuskuvaan.

Ilménin lisäksi (entisiä) ammattirikollisia, joilta on ilmestynyt elämänkerta, joka ei ihannoi rikolllista elämäntapaa, ovat ainakin Janne ”Nacci” Tranberg, Lauri ”Late” Johansson, Niko Ranta-aho, Jari Aarnio, Toni Tuunainen, Janne Raninen ja Marko Lönnqvist. En ole lukenut näistä yhtään, mutta heistä tehtyjen juttujen perusteella he tuntuvat kiinnostavan suurta yleisöä ja ovat kaikki hyviä ihmisiä.

*

On kenties liioittelua verrata true crime -faneja ääriliikkeiden kannattajiin. Kenties rikollisten elämäkerrat ovat kuitenkin viatonta jännityksen hakemista (hyvä kirja aiheesta on Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. 2022. Gaudeamus). Jokin samanlainen psykologinen kytkin kuitenkin molemmilla tuntuisi olevan samassa asennossa: heikkojen laumavaisto iskee päälle ja ihailevat vahvoiksi kokemiaan yksilöitä.

Tiellä helvettiin ensimmäinen huolestuttava askel on juurikin tavisten kääntyminen erilaisten katutappelujengien ihailijaksi: äärioikeiston, äärivasemmiston, jihadistien, moottoripyöräjengien, väkivaltaräppäreiden ja niin edelleen.

Aina tietyn väliajoin humanistienkin yleinen kokemus on, että pelkkä kirjojen pänttääminen on akkamaista nynnyilyä ja aletaan etsiä miehekkäitä vaikutteita kansallissosialialismista (30-40 -luku) tai marxismi-leninismistä (60-70-luku). Myös ympäristöliikkeen parissa esiintyy välillä ihailua linkolalaista ekofasismia tai Unabomberin terrorismia kohtaan. Islamilaiset jihadistit eivät ole saavuttaneet kovin suurta ihailijakuntaa, mutta muistan muutamia positiivisia puheenvuoroja vuoden 2001 -terrori-iskujen ajalta ja toisaalta, myös Isisin riveihin lähti länsimaista monia hyvissä perheissä kasvaneita nuoria.

Kun turvallisuutta tavoitteleva porvari kuulee anarkistien mellastavan ikkunansa alla, antaa hän tukensa SA-joukoille. Maahanmuuttajien ja Antifan pelossa moni tukee vastaavanlaisia oikeistolaisia katutappelujengejä. Soldiers of Odin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta lyhyen olemassaolonsa aikana se keräsi ihailua aivan tavallisilta palkansaajilta, jotka toivoivat siitä pelastusta turvapaikanhakijoiden uhkaa vastaan.

Kenties entisten rikollisjohtajien ihailu on lievin versio aiheesta.

Politiikka toimii sittenkin

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.

Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.

Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.

Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.

Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.

*

Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.

Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.

Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.

Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.

Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.

*

On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.

Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.

Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.

Tilastoja julkaistuista kirjoista ja äänitteistä: Suomen kansallisbibliografia 2023

Kansalliskirjasto on julkaissut tilaston viime vuoden julkaistuista kirjoista ja äänitteistä. En referoi koko raporttia tähän, koska se on jo valmiiksi melko tiivis paketti. Sen voi käydä katsastamassa alla olevasta linkistä:
Linkki suoraan raporttiin (pdf, 8.66Mt)

Pari huomiota kuitenkin: julkaistun kaunokirjallisuuden määrä on jatkuvassa kasvussa, vaikka samaan aikaan aktiivisten lukijoiden ja kirjakauppojen määrä on jatkuvassa laskussa. Romaanien (sis. lastenkirjat) määrä on noussut 2000-luvulla n. 1500:sta yli 2200:an. Jopa runokirjoja julkaistaan 400–500 kpl vuosittain.

Huippu julkaistujen runokirjojen kohdalla oli 2017–2019, jolloin muutama firma kampanjoi ahkerasti omakustannerunoilijoille (ks. myös kirjoitukseni omakustanteista). Reilut tuhat uutta runokirjaa on aika reilu määrä runouden lukijoihin nähden.

Pian kirjoittajia on enemmän kuin lukijoita.

Kiinnostuneille myös kirjoitukseni Spotifyn suoratoistotilastoista.

Sivulla seisova perkele

Bookbeatin äänikirjapalvelussa on lopulta aika vähän mitään kuunneltavaa minulle. Klassikot olen jo lukenut eikä esim. palvelun mainostama Sointu Borgin Röyhkeästi rohkea vetoa. Bulgakovin Saatanan ja Camus’n Sivullisen kuuntelin uudestaan, Kähkösen 36 uurnaa lähinnä sen saaman Finlandian vuoksi.

Aloitin kuuntelemaan myös Welshin Trainspottingia. Tykkäsin siitä niin kirjana kuin leffanakin, joista jälkimmäisen näin ennen kuin luin kirjan. Saattaa myös olla, että tykkäsin kirjasta vain siksi, että pidin elokuvasta niin paljon ja kenties näin sen johonkin otolliseen aikaan teini-ikäisenä, jolloin vaikututaan tämänkaltaisista kulttileffoista. Kirjaa en voinut lukea näkemättä Ewan McGregorin, Robert Carlylen ja kumppaneiden naamoja kirjan hahmoilla.

(Minua myös häiritsee, jos joku tekee todella uskottavan roolin jossain elokuvassa ja näyttelee aivan eri tyyppiä seuraavassa leffassa: McGregoria en ole voinut ottaa todesta missään Tähtien Sota -jutuissa. Toisaalta: onko Carlylen hahmoista suurempi kusipää ”Franco” Begbie vai Hitler?)

Äänikirjana Trainspotting ei kuitenkaan toimi. Jotkut eivät pidä äänikirjoista lainkaan, minulle edellä mainitut ovat olleet suhteellisen neutraaleja kuuntelukokemuksia. Mutta Trainspottingin hahmot kuulostavat keskenkasvuisilta kitisijöiltä, joiden joka toinen sana viittaa genitaaleihin. Mitä he toki ovatkin, sehän on koko kirjan idea. Mutta kun ei vain jaksa kuunnella.

Hannu Salama, jonka kirjoissa myös profaani sanasto on ahkerassa käytössä, puolustautui sillä, että hän kirjoittaa työläismiehistä, jotka puhuvat niin. Ei olisi uskottavaa, jos he puhuisivat siivoa kirjakieltä. Mikä onkin totta. Eikä Salama itse haastatteluissa käyttänyt sellaista kieltä. Hänen mukaansa kirjan sivuilla kirosanat vaikuttavat pahemmalta kuin puheessa: ”se on se sivulla seisova perkele”. Kirjoitetulla tekstillä on ollut sellaista arvovaltaa, jota ei alatyylillä sovi pilata.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että olemme jo tottuneet kirosanoihin tekstissä, kunhan niitä ei sanota ääneen. Nykyään konservatiiveiksi itseään kutsuvat poliitikotkin käyttävät samanlaista kieltä X:ssä (ent. Twitter).

Kuitenkin sen ”kulli, vittu, paska, homo, pillu” -litanian ääneen kuuleminen herättää liikaa muistoja yläasteelta. Sen kuuleminen ääneen häiritsee.

Ehkä kirjoitetulla tekstillä ei ole enää sellaista arvovaltaa, että sitä perkeleet ja genitaalit häiritsisivät.

LISÄYS 1:
Hannu Salama puhui tietenkin ”paperilla” eikä ”sivulla” seisovasta perkeleestä.

LISÄYS 2:

Myöhemmin vasta huomasin, että seisoohan se sielunvihollinen siinä Bulgakovin klassikkokirjan nimessäkin. Teoksen alkuperäisessä nimessä, Master i Margarita, tuota Saatanaa ei mainita ja tavallaanhan suomennoksen otsikko spoilaa Wolandin henkilöllisyyden, joka lopullisesti paljastetaan vasta ensimmäisen osan lopulla. Tyylillisesti Bulgakov on aika kaukana Welshistä ja Salamasta, joten ei sovi tämän kirjoituksen aiheeksi.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

*

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

*

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

*

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”

Spotifyn ylivallasta ja suoratoisto-bisneksen taloudesta

Musiikkialan tilastoja maailmanlaajuisesti keräävä Luminate on julkaissut vuosiraporttinsa, josta selviää mielenkiintoisia seikkoja Spotifystä. Raportti Luminaten kotisivuilla on ainakin minun kirjan sivuun ja leipätekstiin tottuneelle silmälle epämukavaa luettavaa, mutta Helsingin Sanomissa on myös Ilkka Mattilan aiheesta kirjoittama juttu.

Englannin kielen ja anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa käsittelevässä jutussani sivusin myös Spotifyn ja muiden suoratoistopalveluiden roolia. Niiden hyvä puoli on, että ne tarjoavat alustan myös marginaalimusiikille ja niiden kautta on mahdollista löytää monenlaista musiikkia, johon ei ennen Internetin aikakautta ollut levykaupan hyllyä penkoessa mahdollista törmätä. Niiden huono puoli on, että eniten kuunneltujen kärki on kapea ja muutamat artistit korjaavat suurimman rahallisen potin samalla kun merkittävä osa musiikintekijöistä jää kokonaan tai lähes kokonaan ilman rahallista korvausta.

Kuunneltavaa Spotifyssa oli viime vuonna reilut sata miljoonaa kappaletta ja maailman kaikissa suoratoistopalveluissa yli 180 miljoonaa kappaletta. Valikoimaa siis riittää.

Lähteen mukaan Spotify ei enää tilitä korvauksia kappaleista, joita on kuunneltu alle 1000 kertaa. Luminaten arvion mukaan tuhannesta kuuntelusta korvaus on keskimäärin 3,30€. Ei siis suuren suuri menetys artistille, mutta arvion mukaan tällaisten kappaleiden osuus oli 158,6 miljoonaa eli yli 86 prosenttia. Tuleehan siitä säästöä. Voi tietysti olla, että päätös liittyy enemmän kirjanpitoon ja pankkiliikenteeseen.

Tosin kappaleista 43 prosenttia oli saanut enintään kymmenen kuuntelukertaa, ja noin 25 prosenttia kaikista kappaleista oli sellaisia, joita ei ollut kuunneltu kertaakaan. Eli noin neljäsosasta ei mitään tilityksiä olisi muutenkaan tulossa.

En löytänyt juttua miehestä, joka tekee samalla sapluunalla 10 biisiä Spotifyhin päivittäin toivoen, että joku niitä vahingossa kuuntelisi. Eli toisin sanoen spämmää Spotifyhin. Kenties merkittävä osa näistä on juuri enemmän tai vähemmän tällaista huttua ja kenties Spotifyn motivaationa on myös vähentää tällaista tehtailua.

Vertailun vuoksi kuunnelluin kappale Miley Cyrusin Flowers, joka sai 1,6 miljardia kuuntelua. (Itse kuulen sen olemassaolosta nyt ensimmäistä kertaa.) Minusta se on aika paljon.

Raporttiin on piirretty suoratoistoja kuvaava pyramidi, mutta se ei ole lähellekään mittakaavassa. Realistisempi kaavio olisi leveäkantainen nasta, jonka kannassa on suurin osa kappaleista, ja joka kapenee tuhannesosia kapeampaan piikkiin, jonka kärjessä ovat eniten tienaavat.

Juuri tämä oli aikaisemman kirjoitukseni pointti: globalisaatio ja sen mukanaan tuomat alustat kuten Spotify voisivat olla kulttuuria rikastava tekijä, mutta se näyttäisi olevan liian idealistinen kuva: todellisuudessa ne yksipuolistavat tarjontaa ja vievät tulot artisteilta.

Englanninkielisiä kappaleita oli kuunnelluista kuitenkin ”vain” noin 55% ja suunta on laskussa (vielä kaksi vuotta sitten luku oli 67%). Englanti siis dominoi selvästi, mutta ei kuitenkaan niin voimakkaasti, mitä olisin kuvitellut. Seuraavat kielet ovat espanja, hindi, korea ja japani. Voisin kuvitella, että espanjankielinen lattarimusiikki on globaalisti suosittua, samoin viime vuosina länsimaissakin suosioon nousseet K-pop ja J-pop. Hindinkielistä musiikkia kuvittelisin kuunneltavan lähinnä Intiassa, joka toki on suuri markkina-alue.

Musiikin suoratoistoa ei voi suoraan verrata fyysisten levyjen myyntiin määrien suhteen, mutta trendi on selvä: suoratoisto tappaa levymyynnin.

Levykaupoilla ei mene hyvin ainakaan tämän uutisen mukaan: helsinkiläinen Levykauppa Äx heitti roskalavalle laatikoittaan myymättömiä cd- ja lp-levyjä.

Samanlainen spotifysaatio uhkaa myös kirja-alaa. Toivotan ääni- ja e-kirjat tervetulleeksi, mutta näyttäisi siltä, että niidenkin suhteen alustat korjaavat voitot ja kirjailijat menettävät tulot. Kirjakaupat ovat vaikeuksissa siinä missä levykaupatkin.

Elokuvien ja tv-sarjojen suhteen Netflix on jo käsite (Netflix and chill).

Aika näyttää, onko meillä tulevaisuudessa kullakin kulttuurin alalla vain yksi suoratoistopalvelu, joka määrittelee mitä ihmiset vastaanottavat ja mitä siitä tekijöille maksetaan.

Tähän voi toki aina vastata, että taidetta voi kukin tehdä harrastuksenaan eikä rahan vuoksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Haluaisinkin, että maailma olisi sellainen, jossa se olisi mahdollista. Kannustan jokaista harrastamaan taidetta, oli se sitten soittamista, kirjoittamista, maalaamista tai vaikka kutomista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide ja kulttuuri tulisi riisua kaikesta kaupallisuudesta, rahanteosta ja hyötyajattelusta. Maailma nyt vain kuitenkin sattuu olemaan sellainen, että ilman rahaa ei pärjää. Soittimet, studiot ja treenitilat maksavat, soittajan ajasta puhumattakaan, ja mitä vähemmän rahaa valuu ns. ruohonjuuritasolle, sitä vähemmän luodaan omaehtoista musiikkia.

Apurahakeskusteluun en edes mene tässä kohtaa.

Elämme aikaa, jolloin toisaalta meille on tarjolla enemmän kulttuuria kuin koskaan ja kulttuurituotteet ovat saavutettavia verkon kautta muutamalla klikkauksella. Tilanne ei siinä mielessä ole mikään kriisi, ja onhan meillä edelleen kaikki vanha musiikki olemassa levyillä. Kirjojakin on edelleen saatavissa, eikä niitä kukaan ole Fahrenheit 451:n hengessä tulossa polttamaan. Kulttuurin kuitenkin kuuluu olla elävää. On se kovin tylsää, jos koko maailman musiikkikulttuuri typistyy 19 geneeriseen anglo-amerikkalaisen artistin biisiin.

Mitään kovin rationaalista ja kansantaloutta kohottaa loppukaneettia minulla ei ole tähän laittaa, muuta kuin se naiivi toive siitä, että maailma olisi paljon mielenkiintoisempi, jos olisi olemassa erilaisia kirjoja ja monenlaista musiikkia ja ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita asioita ja joilla olisi mielenkiintoisia ajatuksia.

Roald Dahlin ”Suuri automaattinen kielikone”

Kirjoitin aikaisemmin Orwellin ”Värssyttimestä”, kojeesta joka mainitaan hänen tunnetuimmassa romaanissaan 1984.

Automaattisesti tuotettua taidetta on ennustettu muissakin scifi-tarinoissa, joista yllättävän kaukonäköinen on vuonna 1953 ilmestynyt Roald Dahlin Suuri automaattinen kielikone (alk. The Great Automatic Grammatizator, suom. Pertti Saarikoski, löytyy kokoelmasta Rakkaani, kyyhkyläiseni, 1961).

Tarinassa insinööri Adolph Knipe rakentaa tietokoneen, ”suuren automaattilaskukoneen” (alk. ”the great automatic computing engine”), mutta saa pian heureka-oivalluksen ja ymmärtää, että myös kieli on joukko matemaattisten kaavojen kaltaisia sääntöjä. Siksi on mahdollista rakentaa kone, joka voisi generoida tekstiä, jos sille vain annettaisiin sanat ja aihe.

Tämä on totta: kielitiede on omistautunut kielen kuvailuun lähes matemaattisten kaavojen avulla. Kirjahyllyni päällä on Iso suomen kielioppi, jossa on 1698 sivua tiukkaa pränttiä suomen kielen säännöistä. Näiden sääntöjen avulla on teoreettisesti mahdollista luoda kaikki kieliopilliset suomen kielen lauseet, jos vain sille antaa tarpeelliset sanat (sanat löytyvät Nykysuomen sanakirjasta, jossa on 4 588 sivua ja 201 000 hakusanaa, oma sarjani taitaa olla taloyhtiön häkkivarastossa). Sen lisäksi tarinoiden rakennetta on analysoitu Aristoteleen päivistä alkaen.

Uudemmissa kielimalleissa, kuten OpenAI:n GPT:ssä kuitenkin on toimittu toisin päin: koska kielioppi on varsin monimutkainen systeemi, sille ei ole opetettu sääntöjä, vaan on annettu tarpeeksi suuri tekstikorpus, josta se on itse muodostanut säännöt, tai pikemminkin laskenut todennäköisyydet miten lause voisi jatkua.

Tietyssä mielessä ihmisetkin oppivat kielen näin: eihän lapsi kieltä omaksuessaan tankkaa Isoa Suomen kielioppia, vaan muodostaa malleja ympäristöstä kuulemansa perusteella. Aikuisetkaan eivät ole tietoisia monista, hyvin monimutkaisistakin säännöistä, mutta eivät silti tee virheitä äidinkielessään. Esimerkiksi, miksi vesi taipuu genetiivissä veden? Kukaan äidinkielinen suomen kielen puhuja ei tee siinä virhettä, vaikka ei osaisikaan sanoa miksi (siinä vaikuttaa ainakin 3 sääntöä: nominin sanavartalon t ~ s -vaihtelu, t:n astevaihtelu, vartalon viimeisen tavun i:n äännevaihtelu… sen lisäksi useimmat suomalaiset ääntäisivät sen veen, koska äännehistoriallisesti siitä on kadonnut spirantti ð ja niin edelleen…)

Dahl ei kerro novellissaan tarkkaan, miten kielikoneen ohjelmointi tapahtuu, mutta kertoo Knipen työhuoneen täyttävistä paperilapuista:

formulae and calculations; lists of words, thousands and thousands of words; the plots of stories, curiously broken up and subdivided; huge extracts from Roget’s Thesaurus; pages filled with the first names of men and women; hundreds of surnames taken from the telephone directory…

Tuhannet sanat kuulostavat vähältä kielimallien ahmimiin korpuksiin verrattuna, mutta tämän perusteella vaikuttaisi, että tarinan konetta koulutetaan sanalistoilla ja osasiinsa analysoiduilla tarinoilla.

Vaikka Knipellä on ainakin omien sanojensa mukaan luomisen palo tarinoiden kirjoittamseen, pian motiivi koneen rakentamiselle kääntyy taloudelliseksi; tosin en ole aivan varma onko tässä kohtaa Dahl ironinen vai tosissaan. Knipe laskee tienaavansa koneella miljoonia, koska lehtiin lähetetyistä novelleista maksetaan niin korkeita summia. Itse en osaa vahvistaa tarinassa mainittuja nurkkanovellien julkaisupalkkioita oikeiksi tai vääriksi.

Pian novellien luomisesta Knipe siirtyy kokonaisten romaanien generoimiseen. Koneen päivitetyssä versiossa ovat painikkeet, jotka antavat mahdollisuuden valita tekstilajin, teeman, kirjallisen tyylin, henkilöhahmot ja niin edelleen. Generatiivisessa tekoälyssä näitä kutsuttaisiin prompteiksi.

Kielikoneen, eli generatiivisen tekoälyn ongelmat tarinassa ovat uskottavia. Lukijat kaikesta huolimatta haluavat lukea ihmisten kirjoittamia tarinoita, joten jonkun täytyy antaa nimensä käytettäväksi julkaisussa. Ensimmäiset ehdokkaat kieltäytyvät raivokkaasti, mutta pian varsinkin luomiskykynseä menettäneet tyhjän paperin kammoiset juoppokirjailijat antavat laittaa nimensä generoituihin teoksiin. Miksi edes vaivautua kirjoittamaan, kun vipua kääntämälläkin saa tekstiä aikaiseksi?

Pian kirjallisuusmarkkinat onkin vallannut kirjallinen hevonpaska, koneen generoima geneerinen höttö, joka vie työt oikeilta kirjailijoilta ja leivän heidän lastensa suista.

Novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen ennustus ottaen huomioon, miten alkeellisia tietokoneet olivat novellin kirjoittamisen aikaan. Toinen luenta tietenkin on, että Dahl halusi teknologian sijasta kuvata satiirisesti aikansa huonoa kirjallista kulttuuria — joka on toki ikuisuuskysymys — ja siinäkin mielessä novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen.

*

Uusimmassa Parnassossa (6-7/2023) Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Stanisław Lemin kokeellisesta scifi-tarinasta Bittikirjallisuuden historia, joka sopii hyvin tämän bloggauksen jatkoksi. Siinä tietokoneelle on annettu tehtäväksi kääntää Dostojevskiä, mutta lepotilassa kone generoi sivutuotteena romaanin, joka on koneen ”kirjoittama”, mutta muistuttaa täydellisesti Dostojevskiä tyyliltään.

Lainaan sellaisenaan tarinasta saman profeetallisen kohdan kuin Sutinen:

He pelkäsivät, että tämän luovan palvelualan käyttö muuttaisi kulttuurin painajaismaiseksi paratiisiksi, jossa kuka tahansa kuluttaja voisi minkä vain päähänpiston pohjalta vastaanottaa mestariteoksia, joiden pikatuotannosta vastaisivat koneelliset demonit muuntumalla erehtymättä Shakespearen, Leonardon tai Dostojevskin hengiksi. Sen seurauksena arvohierarkiamme romahtaisivat, sillä pian rämpisimme mestariteosten keskellä kuin roskassa.

Tarinaa ei ole tietääkseni suomennettu, eikä lainaukseen ole merkitty lähdettä tai kääntäjää, joten oletan Sutisen sen itse kääntäneen englanninkielisestä laitoksesta. Se löytyy mm. Archive.org:n digikirjastosta.

Tarinassa tekoälyä kutsutaan ”koneen uneksi”. Jotain unenomaista generatiivisessa tekoälyssä onkin — se kierrättää ihmisten tuottamaa materiaalia samalla tavalla kuin ihmisen alitajunta ja nostaa siitä esiin kuvia ja kertomuksia. Toisaalta promptien antaminen tekoälylle tuo mieleeni hypnoosin suggestiot: tekoälyn käyttäjä kertoo sille, mistä sen pitää uneksia.

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska

Sosiaalinen media mainostaa minulle ladattavaksi ilmaista e-kirjaa Tekoälyn pikaopas, jonka on kirjoittanut Aalto-yliopiston työelämäprofessori Lauri Järvilehto. Koska tässä blogissa olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin (tein jopa oman kategorian aiheelle), päätin ladata oppaan, vaikka se tarkoittikin ärsyttävän uutiskirjeen tilaamista. No, uutiskirjeen voi aina perua.

E-kirjan ja uutiskirjeen taustalla on Filosofian Akatemia Oy — molemmat sanat isolla alkukirjaimella — konsulttitoimisto, joka esittelynsä mukaan on:

”organisaatiokehittämisen asiantuntija, jonka tavoitteena on rakentaa inhimillisempää työelämää. Tarjoamme palveluita yksittäisistä puheenvuoroista laajoihin organisaation ja johtamisen kehittämisprojekteihin.”

Etusivulla sen arvoiksi(?) on listattu Tiede, Rakkaus ja Vallankumous, oletettavasti ilman ironiaa. Asiakkaina on suurehkoja suomalaisia yrityksiä ja organisaatioita.

Tietäjät tietysti tietävät, mutta itse kiinnitin huomiota tähän ensimmäistä kertaa. Verkkosivujen ihmiset-osiosta tunnistan muutamia henkilöitä, kuten ”onnellisuusfilosofi” Frank Martelan. Kuvat ovat nuorekkaita ja energisiä ja kun googlaan muita nimiä, on moni onnistunut brändäämään henkilönsä varsin tehokkaan oloisesti.

”I’ve decided to major in philosophy.”
”That’s good, because they just opened up that big philosophy factory in Green Bay.”

Suositussa 90-luvun sarjassa 70’s Show (joka itse asiassa muistuttaa enemmän 90-lukua kuin 70-lukua ja jonka tekemisestä nyt 2020-luvulla on kulunut enemmän aikaa kuin 70-luvusta sarjan esittämisen hetkellä) sarjan päähenkilö Eric Foreman tokaisee yllä olevan kommentin filosofian opiskelusta haaveilevalle siskolleen Laurielle. Vähänpä Eric lohkaistessaan tiesi, että oikeasti filosofiatehtaita on olemassa.

*

Vaikka minun piti kirjoittaa arvio tekoälyoppaasta, juutuin jotenkin tähän konsulttihommaan.

Olen kirjoittanut myös hyödystä aikaisemmin ja varsinkin opiskeluaikana monilla meillä humanisteilla huoli oli käsinkosketeltava: mitä hyötyä tästä on? Eräs vastauksista, joka lausuttiin lohduttavalla äänenpainolla, oli että humanistinen ajattelu on kuin rasva, joka pitää yhteiskunnan ja talouden rattaat pyörimässä.

Ja miksipä se ei olisi niin, että humanistiset tieteet auttavat ymmärtämään ihmistä ja sitä tietoa voi käyttää esimerkiksi inhimillisemmän työelämän kehittämiseen. Paras tapa tällaisen tiedon levittämiseen lienee ryhtyä konsultiksi ja samalla tienata hyvin ja voittaa kapitalismi sen omassa pelissä.

Kuten tunnettua, anarkistitkin ryhtyvät nykyään konsulteiksi. Kommunistit sen sijaan ryhtyvät copy writereiksi.

Ellei tästä ole vielä jo rivien välistä osannut päätellä, suhtaudun konsulttibusinekseen äärimmäisen kyynisesti. Lukiessani sokerisen positiivista konsulttikieltä ja katsoessani näiden hipstereiden maireita naamakuvia, tiivistyy minulle niistä moni asia, joka maailmassa mielestäni on vialla, enkä edes osaa pukea sitä sanoiksi.

Antti Nylén kirjoittaa (Päiväni konsulttina, Suomen kuvalehti 20.12.2019) esseessään samaan sävyyn, sillä erotuksella että minulla ei edes olisi mahdollisuuksia saada työtarjousta Ellun Kanoilta:

”Tuotat tosi pirteää ja koukuttavaa tekstiä. Ilo olisi lukea sitä lisää”, luki sähköpostissa. ”Niinpä lähestymme Sinua ihan työtarjouksella: tule meille! Meillä on pirteä ja moniääninen tiimi, josta löytyisi paikka Sinullekin.” Viestin allekirjoituksena oli ”Ellun Kanat”.

Hyväksyn teitittelyn, mutta en ota vakavasti ketään, joka kirjoittaa Sinä isolla alkukirjaimella. Jos joku käyttäisi sanaa pirteä asiatekstissä noin usein, hankkisin hänelle lähestymiskiellon tai vastaavasti lähettäisin hänelle sellaisen vastauksen, että hän hankkisi minulle lähestymiskiellon.

Tämän kaltaiset bloggaukset toki toimivat hyvänä rokotteena kaikenlaisia työtarjouksia vastaan.

*

Kysymykseen, mitä hyötyä humanistisesta ajattelusta on, vastaukseni on että ei mitään. Hyöty ei ole sen tarkoitus.

On myös totta, että humanisteja koulutetaan tässä maassa liikaa. Tämä on tietysti kerettiläinen ajatus tämäkin ja jonkun mielestä ristiriidassa sen kanssa, että puolustan humanistista ajattelua (ja kenties koulutustakin). Maistereita kuitenkin koulutetaan liukuhihalta ilman, että 6 vuoden koulutus antaa minkäänlaisia valmiuksia työelämään. Humanistinen tiedekunta on ylihintainen sihteeriopisto, jonka käynyt ei osaa edes käyttää kopiokonetta.

Näitä varten tarvitaan erilaisia työpaikkoja, kuten juuri konsulttifirmoja, jotka tekevät itsestään hyödyllisiä luomalla tarpeita heidän palveluilleen.

David Graeber kutsui tällaisia töitä hevonpaskaduuneiksi (engl. bullshit jobs). Kirjassaan Bullshit jobs (2018) hän määrittelee hevonpaskaduuniksi sellaisen työn, jonka tekijä itsekin (jossain määrin) tietää, että se on täysin hyödytöntä ja olemassa vain sen itsensä vuoksi. Tällä ei siis tarkoiteta sen kaltaisia ”paskaduuneja” (engl. McJob), kuten burgereiden paistamista tai siivoamista, joissa on huonot työolot, mutta joista on kuitenkin hyötyä. James Suzman päätyy kirjansa Työn historia (SKS Kirjat 2022. suom. Ilkka Rekiaro) viimeisillä sivuilla samanlaiseen lopputulemaan: työn tehostuminen, teollistuminen, automaatio (ja tulevaisuudessa tekoäly) ovat vähentäneet välttämättömän työn tarvetta niin paljon, että sen sijaan on alettu tehdä työtä, jolla ei ole varsinaista merkitystä.

En tiedä, tunnustavatko konsultit kuinka yleisesti työnsä olevan bullshittiä (tämä on kapeassa mielessä Graeberin määritelmä), mutta itsepetoksessa on helppo elää, varsinkin sillä kuukausipalkalla, jonka kuvittelen huippukonsulttien työstänsä saavan. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä jostain resilienssi-valmennuksesta on oikeasti hyötyä (resilienssi on uusin inhokkisanani).

*

Palataan lopuksi vielä siihen tekoälyyn.

Hevonpaskaduunin lisäksi hevonpaskaksi on kutsunut mm. Harry Frankfurt sellaista tyhjää puhetta sisältävää kielenkäyttöä, jota suomeksi voi kutsua myös paskanjauhannaksi, kuten Tapani Kilpeläinen on kääntänyt André Spicerin kirjan Paskanjauhantabisnes. (Business Bullshit, 2018.) Spicerin mukaan paskapuheen tunnistaa sen sisäisen logiikan puutteesta, tyhjien termien viljelemisestä sekä siitä, että sitä ei voi täsmentää pyydettäessä.

Monissa toimistoissa ja virastoissa tuotetaan raportteja, selvityksiä ja innovaatiosuunnitelmia (innovaatio on toinen inhokkisanani, mutta kenenpä ei olisi?), ei siksi että kukaan niitä oikeasti kaipaisi, vaan koska ne kuuluvat tiettyyn yrityskulttuuriin. Ainakin ulkopuolisen silmin pahimpia hevonpaskapuheen tuottajia ovat mainos- ja viestintätoimistot ja juurikin konsultit ja monenmoiset julkisen hallinnon organisaatiohimmelit. Lakialaan en edes mene tässä kohtaa.

Tekoälyn tulo tarkoittaa sitä, että tekstuaalisen hevonpaskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Juurikin esimerkiksi käsillä olevassa Tekoälyn pikaoppaassa kerrotaan, kuinka tekstiä voi generoida sen avulla. Esimerkiksi tekoälyn avulla voi luoda sosiaalisen median päivityksiä.

Turhan hevonpaskan määrä tulee siis ainakin verkossa räjähtämään tulevaisuudessa.

Asian ironinen puoli on tietenkin siinä ennustuksessa, että tekoäly tulee korvaamaan monia tämänkaltaisia töitä. Monet näistä töistä ovat niitä, jotka luotiin alunperinkin siksi, että merkityksellistä työtä ei ole enää kaikille.

Lähitulevaisuuden dystopia: tekoäly pyörittää työelämää vain itseään varten. Tekoäly generoi sisältöä, jota toinen tekoäly ottaa vastaan. Tekoäly tekee organisaatiouudistuksen organisaatiolle, jota pyörittää enimmäkseen tekoäly.

Tähän ei eläin pysty.

Muutama vastaus tekoälystä (Hannu Toivonen)

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen on kirjoittanut kirjan Mitä tekoäly on? 100 kysymystä ja vastausta (Teos, 2023). Kirja lahjoitettiin ilmestyttyään jokaiselle kansanedustajalle. Kirjoitin aikaisemmin tästä kirjasta luettuani siitä uutisen, mutta nyt luin itse kirjankin.

Kirja demystifioi tekoälyilmiötä jopa niin voimakkaasti, että se on melkeinpä tylsä. Tietenkin uutiset, jotka povaavat lähes maailmanloppua, ovat jännittävämpiä. Toivasen kirjasta kuitenkin opin, että tekoäly ei ole oikeasti kovin ”älykäs”, eikä sillä ole tietoisuutta ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Toivonen kysyy kirjassa itseltään hieman provosoiviakin kysymyksiä, kuten ”osaako tekoäly ennustaa?” ja vastaa kaikkiin vähän liiankin asiallisesti: ”ei oikeastaan”.

Nykyään tekoäly on niin arkista, että käytämme tekoälyä tietämättämme verkossa ja monissa laitteissa. Esimerkiksi kameran autotarkennus ja valokuvien pakkausalgoritmit käyttävät tekoälyä, samoin netin mainosalgoritmit. Tekoäly on yleisnimitys monille teknologioille. Pidän erityisesti Toivosen määritelmästä kirjan ensimmäisellä sivulla: tekoäly on metafora.

Tekoälyyn liittyvät uhkakuvat eivät ole siinä, että se nousisi kapinaan kuten scifi-elokuvissa, vaan ihan sen arkisessa väärinkäytössä. Sitä voidaan käyttää ihmisten valvontaan tai luoda generoimalla aidolta vaikuttavaa disinformaatiota. Jos tekoäly tekee virheen, vika ei ole tekoälyssä vaan sen rakentaneessa ihmisessä. Hypen ollessa suurimmillaan voi tulla kiusaus käyttää tekoälyä sellaisissakin paikoissa, joihin se ei sovellu.

Ainakin netin roskasisällön määrä on kasvussa. Ennen piti roskapostittajien varastaa valokuvat ja tehdä käännökset keskinkertaisesti Google-translatorilla, mutta nyt generatiivisella tekoälyllä se on helpompaa. Sosiaalinen media on täynnä tekaistuja profiileja jo nyt, mutta pian niitä on helppo tuottaa liukuhihnalta. Facebookin syöte on täynnä kuvia näteistä naisista, joilla on toisessa kädessä seitsemän sormea ja toisessa kolme. En tiedä, mitä niillä lopulta markkinoidaan, mutta kymmeniä tuhansia tykkäyksiä näyttävät saavan.

Kauheasti mitään uutta Toivosen kirja ei tuo, paitsi kenties annoksen jalat maahan palauttavaa maalaisjärkeä.

*

Arvioidaan tässä samassa päivityksessä toinenkin kirja samasta aiheesta, Immo Salo: Luova tekoäly mullistaa kaiken (Kauppakamari 2023). Kirjaa voi kenties suositella niille, jotka juuri heräsivät muutaman vuoden koomasta eivätkä ole vielä lukeneet yhtään uutista Chat GPT:stä. Kaikki muu onkin tuttua niille, jotka ovat kuunnelleet viime aikojen hehkutusta ja kenties kokeilleetkin Chat GPT:tä itse. Kuten jo otsikosta voi päätellä, kirja hehkuttaa tekoälyteknologiaa varauksettomasti. Kirjan johdannossa tekoälyn tuloa verrataan metsästäjä-keräilijöiden siirtymistä maatalouteen ja maatalousyhteiskunnan muuttumista teollisuusyhteiskunnaksi.

Jos Toivonen kutsuu tekoälyä metaforaksi, aloittaa Salo johdannossa seuraavalla metaforalla, joka saa vähän jo lukiessa tirskahtelemaan:

Tekoäly on määrittelijäänsä karkaava käsite. Se on kuin lintu, joka kirjavine höyhenineen seisoo vähän matkan päässä, laulaa kauniisti ja katselee tarkkailijaansa. Kun sitä lähestyy, se lehahtaa lentoon ja siirtyy etäisyytensä säilyttäen seisomaan vähän kauemmas. Tarkkailija näkee sen lentävän ja kuulee sen laulun, mutta ei koskaan pääse koskettamaan sitä. Tekoäly on jotakin sellaista, jota teknologinen kehitys on saavuttamassa pian, mutta jota se ei kuitenkaan koskaan tunnu saavan kiinni. Ei ennen kuin nyt. Luova tekoäly alkaa viimein lunastaa niitä lupauksia, joita tekoälyyn on kohdistettu jo pitkään.

Salo mainitsee käyttäneensä kirjan kirjoittamisessa apuna Chat GPT -tekoälyä ja ensimmäinen ajatus on, onko tämä korni ja kliseinen kappale tekoälyn kirjoittama vai onko kirjoittaja niin generatiivisen tekoälyn lumoissa, että alkaa itsekin kuulostaa siltä.

Tekstinpätkän korniuden lisäksi siinä on toinenkin ongelma, jonka tarkkaavainen lukija huomaa. Metafora on kaksisuuntainen suhde, mutta tässä suhteen toinen puoli vaihtuu kesken ajatuksen. Ensin siinä on ”määrittelijä”, joka tarkkailee tekoälyä ja yrittää määritellä sitä, sitten se onkin ”teknologinen kehitys”, joka yrittää saavuttaa tekoälyä ja ”kohdistaa lupauksia” (kohdistetaanko lupauksia? vai odotuksia?) tekoälyyn. Chat GPT on hyvä generoimaan tekstiä, joka kuulostaa uskottavalta ja joka soljuu lause kerrallaan eteenpäin, mutta josta syvempi merkitys puuttuu. Tekoäly hiihtää kouluun kesät talvet.

Toivoin kirjalta sen lupaamia käytännön neuvoja tekoälyn käyttöön, mutta kirja ei oikein taivu käytännön oppaaksi. Kirjassa keskitytään visiomaan enemmän mitä voi generoida kuin miten. Toisaalta, uudet tekoälytyökalut ovat niin helppoja käyttää, että melko intuitiivisesti ne oppii. Luku ”Luovan tekoälyn käyttö sisällöntuotannossa ja markkinointiviestinnässä” on lupaava, mutta sielläkin lukuinto töksähtää seuraavanlaisiin lauseisiin:

Palvelu [Midjourney] ei ymmärrä suomea, joten kehotteet tulee kirjoittaa englanniksi. Suomeakin toki voi käyttää, mutta kuva ei silloin vastaa sitä, mitä pyydettiin.

Okei.

Palvelukustanne, puolikustanne, omakustanne — kirjajulkaisun hämärät termit

Lukuharrastuksen hiipuessa ihmisten into kirjoittaa ja haaveilla kirjailijan urasta ei osoita hiipumisen merkkejä. Kustannussopimus on monilla haaveissa ja sellaisen saaminen ainakaan isommasta ja tunnustetusta kustantamosta ei ole helppoa. Kustantamot ovatkin vastanneet tähän kysyntään tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoisia rahoitusmalleja kirjan julkaisulle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että artisti maksaa.

Me kustannamme, sinä maksat

Sanana ”kustantaa” tarkoittaa kustannuksista vastaamista, maksamista. Kirjan kustantaminen tarkoittaa siis sitä, että kustantamo ottaa vastatakseen kirjasta syntyvät kustannukset, mukaan lukien paino- markkinointi- yms. kustannukset ja maksaa myydyistä kirjoista tietyn prosenttiosuuden palkkiota kirjailijalle. Englanniksi toki termi on publishing, jonka käännös suomeksi voisi olla ”julkaiseminen”, ja joka rahankäytön suhteen on neutraalimpi.

Kaikenlaiset uudissanat, joilla pyritään saamaan kirjansa julkaisusta innostunut osallistumaan omalla rahalla kirjan tekemiseen, hämärtävät sitä, mistä kustantamisessa on kysymys. Silloin, kun tekijä itse maksaa, kyseessä on omakustanne.

Heti tähän väliin pitää huomauttaa, että en ota kantaa kirjojen laatuun sinänsä. Omakustanteilla voi olla tietty maine ja kun puhutaan omakustanteista kriittisesti, voi tekijöille tulla vastareaktio: miksi väheksyt omakustanteita?

Tämä kritiikki ei ole kuitenkaan suunnattu tekijöitä kohtaan. Unelma kirjan julkaisusta on aivan perusteltu, mutta silloin ei pidä unelman sokaisemana laittaa nimeään mihin tahansa paperiin.

Moni ajattelee, että ei haluakaan kirjallaan tehdä rahaa, vaan pelkästään saada sen julki (tosin olen keskustelupalstoilla törmännyt myös heihin, jotka nimenomaan kuvittelevat tekevänsä isoa tiliä kirjallaan, kunhan vain saavat sen julkaistua), eikä jollain pienkustanteella suuria rahoja ansaitakaan. Toisaalta, pienenkin painoksen (50-100kpl) kulut voivat nousta satoihin euroihin tai pariin tonniin ja jos kaikki maksatetaan kirjailijalla, kyllä siitä tulee maksettavaa. Isommistakin rahoista olen kuullut puhuttavan.

Kirjailija vai asiakas?

Kirjailijan tulisikin ajatella itseään maksavana asiakkaana silloin, kun hän itse maksaa kirjansa julkaisusta. En siis väitä, että ”palvelukustanteet” sinänsä olisivat huijausta, vaikka niiden markkinointitapa voi olla epäilyttävä. Silloin kun raha tulee kirjailijalta (lukijoiden palvelu tällöin tuntuu olevan kustantamolle toissijaista), on hän todellinen asiakas ja asiakas on aina oikeassa. Asiakkaan tulee ottaa selvää, mitä rahallaan saa ja vertailla palveluita. Painopalveluita voi kysyä esim. oman paikkakunnan digipainosta. Silloin kun ajatuksena on vain pari kappaletta omaa runokirjaa sukulaisille ja ystäville, tämä voi olla kätevin tapa.

Kuinka markkinoida omakustannetta?

Kirjan markkinointi on eräs hankalimmin arvotettava tekijä. En ole asiantuntija siinä, miten omakustanne- / pienkustannekirjaa tulisi markkinoida.

Suurilla kustantamoilla on puolellaan se, että niillä on tiettyä prestiisiä ja arvostetun kustantamon nimeä pidetään itsessään tiettynä takeena laadusta. Sen lisäksi suurimmat kustantamot omistavat keskeisimmät kirjakauppaketjut ja niillä on omat kytköksensä päivälehdistöön ja ne saavat pokkarihyllynsä Prismoihin, R-kioskeille ja lehtipisteisiin. Pienkustanteen on siinä vaikea kilpailla edes laadulla.

Keskustelupalstoilla pohditaan paljonkin, kuinka omakustanteita tulisi markkinoida muutenkin kuin tuttavapiirille tyrkyttämällä. Usein mainitaan Internet-markkinointi. Itse esitän vastakysymyksen: mistä ihmiset itse ovat kuulleet omakustanteista ja mikä sai tekemään ostopäätöksen? Klikkaavatko ihmiset esimerkiksi Googlen klikkimainosta ja menevät omakustannekirjailijan kotisivuilta tilaamaan 35€ + postik. maksavan kirjan pelkän takakansitekstin perusteella? En ole vielä saanut keneltäkään tähän vastausta, joten en tiedä.

Jos minulle myytäisiin palvelukustannepaketti sillä oletuksella, että julkaisija vastaa kirjan markkinoinnista, haluaisin tietää minkälaisia markkinointitoimia julkaisija aikoo tehdä ja ehkä jonkinlaisen markkinointisuunnitelman, josta selviäisi panos-tuotto -odotus. Pelkkä tarvepainatteen tilauspainikkeen lepuuttaminen julkaisijan verkkokaupassa ei riitä. Jos odotetaan, että kirjailija maksaa rahaa kirjan markkinoinnista, tulisi osoittaa, että kirjan tuotto on korkeampi kuin siihen sijoitettu raha. Tosin, eiköhän kustantamossa ole laskettu, että mitään voittoa ei ole odotettavissa, muutenhan he olisivat kustantaneet kirjan itse sen sijaan, että keräisivät rahat toiveikkaalta kirjailijalta. Ja tässä juuri on se juju.

Kuka kuittaa laskun?

En sinänsä vastusta sitä, että kustantamot tarjoavat palveluitaan kirjoittajille, enkä menisi niin pitkälle, että kutsuisin sitä huijaukseksi, vaikka palveluiden markkinointitapa onkin eettisen tavan rajoilla. Käsitteitä oikean kustannustoiminnan ja palvelumarkkinoinin välillä ei pitäisi hämärtää eikä käyttää hyväksi toiveikkaiden kirjoittajien unelmia kustannussopimuksista.

Sinänsä pidän ymmärrettävänä, että kaupallinen toiminta suunnataan kohti kirjailijoita lukijoiden sijaan silloin, kun kirjojen kustantaminen ei enää kannata (ja mm. arvonlisäveron noston myötä tulee kannattamaan vielä heikommmin). Jotkin yritykset — nimiä tässä mainitsematta — näyttävät keskittyneen lähes kokonaan palveluiden markkinoimiseen kirjailijoille. Voikin kysyä, mistä sitten löytyy lukijoita niille tuhansille kirjoille, jotka yritykset kirjoittajiensa rahoilla vuosittain julkaisevat, jos unohdetaan lukijoiden palveleminen.

Jos omakustannekirjoittajan tavoitteena on oman kirjan saaminen kansien väliin ilman suurempia taloudellisia odotuksia tai lukijakuntaa ystäväpiirin ulkopuolelta, voi jokin palvelumalli ollakin kannattava. Silloin tulee kuitenkin muistaa, että kirjoittaja on asiakas ja asiakas on aina oikeassa.

Lue myös aikaisempi kirjoitus: Bookea ei ole kustantamo