Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.
Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.
Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).
Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.
Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.
Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.
Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.
Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.
Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.
Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.
Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))
Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.