Paasilinnan esseeteos Yksinäisyys ja uhma voitti aikanaan Finlandia-palkinnon; vuosi oli 1984 ja se oli ensimmäinen jaettu Finlandia. Olisi mahdotonta ajatella, että tämän kaltainen teos voittaisi kyseisen palkinnon tänä päivänä, muustakin syystä kuin siitä, että vuoden 1993 jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat osallistua.

Esseessä Alaston totuus Paasilinna murehtii ylisanoja säästämättä kuinka kirjallisuus jää joukkotiedotuksen jalkoihin. Nykyään ehkä puhuttaisiin mediasta.

Vielä ei tiedetä kuinka joukkotiedotuksen myrskyssä seisova ihminen tulee kestämään tämän kasvavan pommituksen. Oireet ovat synkät.

Vaikka itse teos on ilmestynyt vuonna 1984, on essee päivätty vuodelle 1979. Paljon on bittejä informaatiovirrassa virrannut sittemmin. Jo 1970-luvulla koululaiset altistuvat joukkoviestinnälle useampia tunteja kuin mitä käyvät koulua, joten ensimmäisen täytyy olla jälkimmäistä merkittävämpi kasvattaja. Tämä johtaa uuslukutaidottomuuteen.

Paasilinna esittää mielenkiintoisen tilaston (mutta ei lähdettä sille), jonka mukaan vuonna 1972 Suomessa julkaistiin 4558 kirjaa ja 2045 aikakauslehteä ja 278 sanomalehteä. Yleisradio lähetti radio-ohjelmaa 14 440 tuntia ja televisio-ohjelmaa 3721 tuntia.

Vastaava tilasto nykyään on seuraava: vuonna 2025 julkaistuja kirjoja 4394 nimikettä, aikakauslehtiä vuonna 2024 ilmestyi 2184 ja vuonna 2023 sanomalehtiä 233. Nämä ovat siis nykyään samansuuntaisia lukuja, vaikka ovat vuosien varrella vaihdelleetkin. Luulen, että televisio- ja radiolähetysten määriä tunteina ei enää tilastoida. Podcastit ovat tulleet radio-ohjelmien rinnalle, joita niitäkin lähetetään kellon ympäri paitsi YLEn kanavilta, myös kaupallisilta radioasemilta. Paasilinnan aikana huolta aiheutti tuntimäärä, joka tarkoitti reilun 10 tunnin määrä tv-ohjelmia päivittäin. Tuolloin analogi-tv näytti kahta kanavaa. Tämä siis tarkoittaa tv-lähetysten kokonaismäärää (ka. 5h/kanava), ei sitä miten paljon ihmiset televisiota katsoivat.

Vertailun vuoksi tällä hetkellä tilaston mukaan suomalaiset viettävät eri median parissa 10,5h / vuorokausi. Tilastokeskuksen mukaan ns. ruutuaikaa keskimäärin suomalaisella vuosina 2020–2021 oli 4h 21min.

Kaiken Paasilinnan mainitseman ja manaaman joukkotiedotuksen rinnalle on tullut sosiaalinen media, jollaisesta vuonna 1979 ei uskallettu edes spekuloida. Vaikka luulen kyllä, että Erno Paasilinnan kaltainen polemisoija olisi voinut olla kotonaan somessa kuin kala vedessä tai Tuomas Enbuske Twitterissä.

*

Kokoelman käytetyin lainaus on luonnollisesti se kliseeksikin muodostunut hokema, jonka tietävät sellaisetkin, jotka eivät osaa yhdistää sitä juuri Erno Paasilinnaan ja jota lainataan usein ilman lähdeviitettä:

Kirjailijaksi ei synnytä. [..] On elettävä sellainen elämä, että siitä tulee kirjailija.

Lainaus sisältyy kokoelman ensimmäiseen, aforistisia katkelmia sisältävään Lyhyt oppikirja -tekstiin ja sen sisältö on, että kirjoittamista (~kirjailijuutta) ei voi opiskella, vaan että aito kirjailija on nähnyt aitoa elämää. Sivistyksen pintasilaus vain pilaa kirjailijan.

Ajatusta Paasilinna jatkaa esseessä Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana. Hän pohtii kirjailija Antti Tuurin kanssa, onko olemassa yhtään merkittävää suomalaista kirjailijaa, joka olisi suorittanut loppututkinnon pääaineenaan kirjallisuus. Kummallekaan ei tule ketään mieleen.

Paasilinnan väitettä vastaan on sittemmin argumentoitu. Markku Envall luettelee esseessään Esteitä (kokoelmassa Polkupyörällä ajamisen taito. Wsoy. 2002, valintaan ei muuta perustetta kuin että teos löytyy omasta kirjahyllystä) useitakin kirjallisuuden maistereita, tohtoreita ja kandeja: Bo Carpelan, Mika Waltari, Kari Hotakainen, Jörn Donner, Juha Seppälä… En jaksa kirjoittaa koko listaa tähän.

(Envalllin listaa voisi päivittää uusilla kirjailijoilla. Bestseller-kirjailijoiden suosituin tutkinto näyttäisi olevan kaupallinen (Satu Rämö, Max Seeck, Ilkka Remes, Reijo Mäki), mistä lienee enemmän apua kuin humanistisesta koulutuksesta. Minna Rytisalo on äidinkielen opettaja. Maija Kajanto on maisteri pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Virpi Hämeen-Anttila on tohtori kielitieteen alalta.)

Jos hyväksymme, että on olemassa hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja sen, että kirjoittajana voi kukin kehittyä, täytyy siitä seurata, että kirjoittamista voi oppia. Jos jotain voi oppia, sitä täytyy voida myös opettaa. Ongelma kirjallisuuden — kuten kaiken taiteen — suhteen on tietenkin se, että mitään tiettyä kaavaa siihen ei ole. Määritelmällisesti hyvä kirjallisuus on aina jotain uutta; kaavamainen on kaavamaista. Silti olisi perusteetonta väittää, että sen joka ei osaa ei kannattaisi ottaa oppia heitä, jotka osaavat. Kuten Envall huomauttaa, Paasilinnalla on kielellistä lahjakkuutta, jota hän ei ole saanut ”elämästä”.

Paasilinnan kirjailijakäsitys propagoi neromyyttiä, vaikka kieltääkin, että kukaan olisi sellainen syntyjään. Neromyytti, eli ajatus, että jotkut olisivat jossain parempia kuin toiset, on tasa-arvoeetoksen vastainen ja tulee siksi purkaa. Eihän kukaan voi olla toista lahjakkaampi, kyse on vain makueroista ja kaikki kirjallisuus on arvokasta. Jos on olemassa huonoa kirjallisuutta, niin silloinhan on olemassa myös huonoja ihmisiä, kertoi minulle joku.

Nykyisin elämme erilaisten kirjoituskurssien kulta-aikaa. Ehkä tämä on osa sitä ilmiötä, jossa kirjailijat eivät enää saa rahaa kirjoittamisesta, joten he kurssittavat heitä, jotka unelmoivat kirjailijuudesta.

Vaan jos kaikki kirjallisuus on yhtä hyvää, miksi opiskella kirjoittamista? Kuinka on mahdollista kehittyä paremmaksi, jos ”paremmuus” on kaikki vain makuarvostelmia?

Ajatus siitä, että tekijät eivät ole tärkeitä toivottaa tervetulleeksi tekoälyn tekemän ”kirjallisuuden”: ei ole väliä, kuka kirjailija on, vaan kirjallisuus on joukko käytäntöjä, jotka on mahdollista oppia, tai tässä tapauksessa kopioida.

Ja samaan aikaan tekijän persoonaa juhlitaan enemmän kuin koskaan niin, että itse teokset unohtuvat.

Mutta pian kaikki lahjattomatkin voivat kirjoittaa tekoälyn avulla; se on todellista tasa-arvoa. Sen jälkeen vapaudutuaan neromyyteistä lopullisesti ja voidaan keskittyä pelkkään tekijän persoonaan.

*

Alaston totuus -esseen otsikkoonkin nostetun totuuden vastakohta on Paasilinnalle propaganda. Hitler itse Taisteluni-kirjassaan avoimesti kertoo tavoitteekseen karkean propagandan, jonka tehtävä on valehdella ja vedota ”henkiseltä tasolta kaikkein vaatimattomimpiin” yksilöihin. Kaikki tiesivät tämän ja silti se toimi. Tai ehkä juuri siksi. Aikaisemmin kirjoitin ukrainalaisen Peter Pomarantsevin kirjasta Totuudella ei voi taistella valheita vastaan. Hänen analyysinsä mukaan karkea propaganda toimii siksi, että se vetoaa ihmisen alhaisimpiin puoliin, ei siksi että ihmiset pitäisivät sitä totena.

Olisi esimerkiksi naiivia ajatella, että magalaiset eivät näkisi Trumpia sellaisena kuin hän on. Siksi liberaalien kauhistelut Trumpin sanomisista siltä kannalta, että eivätkö hänen kannattajansa muka olisi lukeneet hänen typeriä somepäivityksiään eivät johda mihinkään. Totta kai kaikki näkevät millainen Trump on ja juuri siksi hän tarjoaa oikeutuksen muillekin olla samanlainen ja kanavan katkeruudelle, vihalle, kaunalle, ahneudelle, piittaamattomuudelle, itsekkyydelle, pinnallisuudelle ja typeryydelle.

Paasilinna asettuu osaksi sitä huolipuheen jatkumoa, jossa lukutaidon heikkeneminen heikentää kriittistä vastanottoja altistaa propagandalle. Esseessä esitetään tilasto, että Suomessa on yli 800 000 15-vuotta täyttänyttä, jotka eivät vuoden aikana lue yhtään kirjaa. Tällä hetkellä luku on 30%, eli noin kaksi kertaa enemmän.

Silti Paasilinna palaa siihen, että todellinen kriittinen asenne löytyy pikemminkin elämänkoulusta kuin kirjoista (toinen tunnettu Paasilinnan aforismi on ”Oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja”, mutta sitä ei löydy tästä kirjasta) ja nostaa esikuvaksi kirjailija Pentti Haanpään, jolta ”ei tapaa epätosia lauseita”. Haanpäällä ei ole loppututkintoa kirjallisuudesta.

En ole niin eri mieltä tästä luonnehdinnasta.

(Haanpäästä on teoksessa oma esseensä, mutta en mene siihen tässä.)

*

Koulujen klassikkolistoihin Paasilinna suhtautuu pilkallisesti. Miksi luetuttaa koululaisilla Sillanpäätä, Kiveä tai Mannia, kun eivät siitä kumminkaan mitään tajua. Luetettakoon vaikka ”vilkkaita toimintaromaaneja”, jollaisesta Paasilinna ottaa esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan.

Samaa mieltä olen siitä, että käänteinen psykologia voisi toimia: kirjoista pitäisi tehdä kiellettyjä, niin oppilaat lukisivat salaa. Miksi muuten juuri Juhannustansseja tai Siepparia ruispellossa on luetettu kouluissa?

Nykyään taidekin on viestintää ja kirjallisuus kontenttia. Mitä minä kirjallisuudelta toivon, kun toivon siltä ”sisältöä”, kun sana itsessään tarkoittaa markkinointiviestintää tai jotain, jonka varjolla voi näyttää mainoksia? Menestyskirjailijan ja kauppatieteiden maisterin Satu Rämön kirjoitusoppaassa (Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma-kustannus. 2024; Suomalainen kirjakauppa on listannut kirjaa kuvaavista avainsanoista ensin sanan rohkeus ja vasta sen jälkeen kirjoittaminen.) Samoilla neuvoilla voi kirjoittaa koukuttavan romaanisarjan tai uutiskirjeen.

Onko kirjallisuus enää kirjallisuutta, vai osa brändin ympärille rakennettua tuoteperhettä?

Mitähän ne siellä kouluissa nykyään luetuttavat? Selkomukautuksia ja Komisario Peppusta? Joku kapinallinen (todennäköisesti tyttö) voi tarttua ns. oikean kirjaan. Ehkä tässä kohtaa Paasilinnan toiveet ovat toteutuneet.

Venla Rossi ja Noora Vaarala kirjoittavat Longplay -verkkolehdessä (Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille) lastenkirjallisuuden tuotteistamisesta.

Itselleni lastenkirjallisuus ei ole kovin tuttua. Lapsena aloitin sarjakuvilla, kuten Aku Ankoilla, Asterixeillä ja Tinteillä. Luin kyllä Viisikoita ja Kolmea etsivää ala-asteikäisenä, mutta aika pian siirryin jo ”nuorten aikuisten” osastolle, jossa oli Vernen seikkailuja, Monte Christon kreiviä ja muita viihdeklassikoita. Sitten oli tietysti monenlaisia lasten tietokirjoja, joita kahlasin läpi. Monissa niissä oli ihan oikeata tekstiä. Nuoruuteni taas tuhlasin lukemalla dekkareita ja muuta sellaista, kylläkin aikuisten kirjoja, mutta minulle ei lukiossa tullut koskaan mitään Proust– tai Camus-kautta. Kun minulla ei ole omia lapsia, ei ole tullut tutustuttua mitä nykyään on lapsille tarjolla.

Ilmeisesti kaikille tutuista lastenklassikoista on alettu tehdä helpotettuja versioita.

”Ennen tehtiin muumimukeja, jotka pohjautuivat kirjoihin. Nyt tuntuu, että tehdään kirjoja mukien pohjalta”, sanoo jutussa haastateltu kirjallisuustieteen professori Elina Drucker.

Onhan toki Disney koko olemassaolonsa ajan perustunut tehdasmaiseen sarjatuotantoon ja tuotteistaminen on aina ollut sen ytimessä. Hahmot on niin pitkälle standardisoitu, että jos johonkin jutussakin mainittu tekoäly sopii, niin Disneyn henkeen.

Pikemminkin voi ihmetellä, mihin näin paljon lastenkirjoja tarvitaan?

Moomin Characters Ltd oy (huomaa yrityksen nimen kirjoitusasu) on jo pitkään seurannut Disneyn jalanjälkiä. Se on monikansallinen yritys, joka hallinnoi MUUMI-tavaramerkin käyttöä ja lisensointia. Ei tule mieleen yhtään tuotetta, josta ei olisi olemassa Muumi-versiota. No, ehkä Muumi-rotanmyrkky voisi olla hankalasti markkinoitava tuote.

Lastenkulttuuria tehdään vahvasti kaupallisuus edellä. Kirjat ovat vain osa tuoteperheuniversumia, johon kuuluvat tv-sarjat, pelit, lelut, sisustustuotteet, vaatteet. Batmanista™ tehdään Lego™-versio, josta tehdään leffa™, josta tehdään vielä kirja™, koska onhan se kehittävämpää lukea (eli katsella kuvat) paperikirjasta.

Joku voi vielä voi muistaa Marvelin Heman-sarjan, joka luotiin myymään lelufiguureja (joita sanottiin ukoiksi, koska pojat eivät leiki nukeilla).

Lastenkirjallisuuden ja sarjakuvien hahmot ovat muuttuneet tyhjiksi merkitsijöiksi; mikä tahansa tarina voidaan kertoa Akun, Mikin, lego-ukon tai vaikkapa Homer Simpsonin kautta.

Helpotettuja versioita, eli selkomukautuksia tehdään myös aikuisten kirjoista. Minulla on niihin vähän ristiriitainen suhtautuminen. Toki ne voivat olla hyödyllisiä kieltenoppijoille tai henkilöille, joilla on jokin kognitiivinen häiriö. Mutta jos lukiolaisten kirjastokäyntiä oikein seurasin, merkittävä osa opiskelijoista valitsi lukukirjaksi nimenomaan selkokirjan. En haluaisi setämäisesti purnata nuorison rappiosta, mutta jos akateemiselle uralle valmistavasta opinahjosta valmistuu kehitysvammaisen tai A2-kielenoppijan tasoa vastaavalla lukutaidolla, on jotain pielessä. Jos aikuistenkirjatkin yksinkertaistuvat, niin miksi eivät sitten lastenkirjatkin.

Vesitetyt lastenklassikot tyhmentävät, mutta lastenkirjoilta odotetaan lukijoidensa kasvattamista ja kehittämistä.

Jutussa mainitut ”tunnetaitokirjat” etsivät oikotietä. Aikuisille on omat tunnetaitokirjansa ja self helpinsä. Kirjallisuuden tehtävä on kehittää lukijaansa ja kenellä nykypäivänä on aikaa lukea jostain keksityistä hahmoista, kun voi lukea julkkiksen 101 elämänohjetta.

Kuten jutussa sanotaan, vastuuntuntoinen vanhempi optimoi iltasatuhetket kehittämällä lapsen potentiaalista sosiaalista pääomaa. Itse hän lueskelee valmiiksi pureskeltuja elämänviisauksia. Tätä kirjoittaessa somen virta tarjoilee minulle lainauksen kirjallisuudentutkija Harold Bloomilta, joka kertoo tekoälykuvan vieressä, että suurien kirjailijoiden lukeminen ei tee meistä parempia ihmisiä. Bloom-vainaa olisi varmasti osannut arvostaa ironiaa.

Kirjallisuus on ollut jo pidemmän aikaa puolustuskannalla. Torjuntavoittoa ei ole odotettavissa. Kirjallisuuden vääjäämätöntä tuhoa yritetään hidastaa houkuttelemalla uusia lukijoita kirjallisuuden pariin mahdollisimman helpoilla kirjoilla. Laadulla ei ole väliä, kunhan se on fyysinen kirja.

Satu Lepistö kirjoittaa Kirjailija-lehdessä otsikolla Unelmilla ratsastajat Calidris Kustannus -nimisestä yrityksestä ja haastattelee Santeri Sandbergiä, joka työskentelee yrityksessä ”kustantajan” tittelillä. Kirjoitin itse aikaisemmin Bookean nimenmuutoksesta ja ”palvelukustanteista”. Olen Lepistön kanssa samaa mieltä siitä, että oman kirjan painattamista ei pitäisi kutsua kustannussopimukseksi, vaan että kirjailija itse on yrityksen asiakas.

Onko sitten kyse huijauksesta? Ei sinänsä, ellei sellaisena pidä suhteellisen korkeita hintoja: oman kirjan painattaminen kaikkine kuluineen voi jutun mukaan maksaa lähemmäs viittä tonnia. Samoin kirjailijuudesta haaveilevien unelmilla ratsastamisella ja sen kutsumisella ”kustannustoiminnaksi” voi pitää epäeettisenä.

*

Itse julkaisin aikaisemmin omakustanteena blogikirjoituksiani Book on Demandin (BoD) kautta. Hinnaksi tuli tonnien sijaan muutamia kymppejä. En halua BoDia mitenkään erityisesti mainostaa, mutta omaan valintaani vaikutti hinnoittelun läpinäkyvyys. Kirjan saa kirjakauppoihin (josta sitä kukaan ei tosin osta) ja kirjastojen tilausjärjestelmään. Kirjoittaja ei sitoudu ostamaan omaa kirjaansa ja sitä painetaan vain sitä mukaa, kun sitä tilataan.

*

Erilaiset ”palvelukustannemallit” (suom. ”artisti maksaa”) yleistyvät kirja-alalla.

Erästä toista kirjaprojektia tarjosin aikoinaan kaikille keskeisille suomalaisille kustantamoille. Eräs keskisuuri kustantamo, jota en halua mainita tässä, ilmaisi kiinnostuksensa ja kutsui heidän Helsingin toimistolleen kahville ja juttelemaan asiasta. Vasta useamman viestin vaihdon jälkeen tajusin kysyä, julkaistaisiinko kirjani tämän kustantamon kautta vai sittenkin heidän tytäryhtiönsä, joka kutsuu malliaan ”hybdidikustantamiseksi”. Kierrellen vastattiin, että jälkimmäisellä olisi ”enemmän tilaa”. Kiitin kauniisti ja kieltäydyin.

Asiassa eniten jäi vaivaamaan, että asiaa ei voitu suoraan sanoa minulle, vaan sitä yritettiin uittaa kautta rantain. Moni varmaan kokee itsetuntoaan hivelevänä, että saa ihan kutsun paikan päälle ja pienen hieronnan jälkeen huomaakin allekirjoittaneensa sopimuksen, jossa sitoutuu ostamaan omaa kirjaansa. Ja jos emoyhtiön ja tytäryhtiön kirjailijoita kohdellaan samanarvoisesti, kuten minulle vakuutettiin, miksi sitten tytäryhtiön kirjailijoita (eli maksavia asiakkaita) ei markkinoida emoyhtiön katalogissa? Eikö omakustannekirjailijoita (anteeksi ”hybridikustannekirjailijoita”) haluta laskemaan emoyhtiön katalogin tasoa, vaikka heidän rahansa näyttävät kelpaavan?

*

Sitten on tietenkin Mediapinta oy (ent. Pilot-kustannus), joka kuvauksensa mukaan tarjoaa ”palvelukustanteita”, ”täyskustanteita” ja ”omakustanteita”. Mediapinnan toimitusjohtaja Juhani Vesikko, tai hänen kaimansa, tuntuu olevan itsekin termiviidakosta turhautunut, kun niitä penää Bookean Facebook-julkaisun kommenteissa:

*

Uutena tulokkaana on aloittanut Thunder Kustannus. Sen kotisivuilta ei selviä, kuka tai ketkä itseään ”ammattimaisena hybridikustantamona” mainostavan toimijan takana hääräävät. Ensimmäinen havainto toimijasta oli kuitenkin Facebookin Kirjailijanloput–ryhmässä, jossa sitä mainosti Tiia Sandberg nyt jo poistetussa julkaisussa. Tiia Sandberg on edellä mainitun Calidris-kustantamon vastuuhenkilön Santeri Sandbergin vaimo. Tiia Sandberg kieltää, että Thunder Kustannuksella olisi mitään kytköksiä Calidrikseen:

Toimintamalli kuitenkin molemmilla yrityksillä vaikuttaa olevan sama. Calidris ilmoittaa verkkosivuillaan, että se ei tällä hetkellä ota vastaan käsikirjoituksia.

Hintaa 50 kappaleelle painettua kirjaa tulee Thunder Kustannuksen oman hinnaston mukaan 1690€, eli kirjaa kohti hintaa tulee 33,80€. Tekijänpalkkiota myydyistä kirjoista kirjailija saa 70-80%, eli ilmeisesti yritys pidättää palkkiota vielä 20-30% itselleen per myyty kirja.

Aihe on herättänyt ryhmässä runsaasti keskustelua, enimmäkseen negatiivista.

*

Itse huomasin Tiia Sandbergin postauksen ryhmässä ennen kuin kukaan oli sitä ehtinyt kommentoida tai varsinaisesti olisin tienyt, mistä on kyse. Postauksessa muistan kehutun erityisesti ammattimaista markkinointia, jota hänen yrityksensä kirjailijoille tarjoaisi. Suhtauduin postaukseen sillä ylimielisellä kyynisyydellä, jolla näihin asioihin yleensä suhtaudun. Aioin kysyä, minkä kirjan Tiia Sandberg viimeksi oli itse lukenut, mutta jätin kysymättä. Tarkoitukseni oli näpäyttää häntä siitä, että hän ei vaikuta olevan kirjallisuudesta harrastunut ihminen. Hänen LinkedIn-profiilinsa perusteella hän on toiminut ”menestysvalmentajana” kauneudenhoitoalalla. Vaikka ei kai kirja-alalla tarvitse poseerata baskeri päässä, hilseet samettitakin olkapäillä ja sulkakynä korvan takana, mutta kai sitä olisi kuvitellut, että kirja-alan ammattilainen olisi julkaissut edes yhden päivityksen lukemastaan kirjasta. Samoin verkottuminen alalle, jonka ammattilaisena esiintyy, voisi olla hyödyllistä.

Toivottavasti tulevien kirjailija-asiakkaiden markkinointi luonnistuu paremmalla onnella kuin yrityksen oma markkinointi.

Piti kirjoittaa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Itsekkyyden aika (WSOY 2026), mutta Oskari Onninen sanoi jo Uuden jutun artikkelissaan suurin piirtein kaiken, mitä aioin sanoa. Philip Rieff ja Christopher Lasch mainitaan ja hieman yllättäen myös Michel Houellebecq, mutta tästä samasta asiastahan hänen romaaneissaan kerrotaan.

Onninenkin huomaa, että kirjan pinnan alla on joitain poliittisia tendenssejä, mutta on ikään kuin Keltikangas-Järvinen ei haluaisi sanoa niitä ääneen. Ehkä juuri siksi kirjaan on helppo heijastaa omia näkemyksiään: tätä minä olen aina sanonut. Ja silloin vika löytyy aina niistä toisista. Miksi aina minä ja miksi minä en koskaan saa, kun aina nuo muut ovat niin itsekkäitä. Ja tietenkin: nuoriso on pilalla.

Hän huomaa myös retorisen keinon: moni lause kirjassa sisältää sanan nykyään. Keltikangas-Järvinen ei tietenkään ole poikkeus; kaikki käyttävät sanaa kommenttipartikkelina tarkoittamatta sillä oikeastaan mitään. Samalla tavalla käytetään sanaa ”länsimaissa” tai ”länsimaalaisessa kulttuurissa”. Tällä on kuitenkin taustansa modernisaatiokritiikissä: ylipäätään kaikki nämä teemat, kuten myös Laschin jo 50 vuotta sitten nostamat asiat ovat niitä asioita, joita osaltaan pohti jo Émile Durkheim 150 vuotta sitten ja suureksi osaksi vakiinnutti sen tavan, jolla modernia yhteiskuntaa nykyisin ajatellaan.

Moderni yhteiskunta on tietenkin massayhteiskunta, jonka yksilöllisyys on näennäistä. Kun gemeinschaftista siirrytään gesellschaftiin, on vaikea pitää yllä sellaista yksilöllisyyttä, joka perustuu aitoihin yksilöllisiin ominaisuuksiin. Tämä ristiriitaisesti johtaa yksilöllisyyden korostamiseen.

Keskeisin huomio Keltikangas-Järvisen kirjassa on, kuinka 1990-luvun alussa kasvatuksessa nostettiin ihanteeksi extrovertti temperamentti ja keskiöön yksilöllinen minä. Kompromissihalukkuus ja liiallinen kiltteys alettiin nähdä ongelmana. Extrovertit ovat persoonallisuuden piirteiltään sellaisia, jotka haluavat olla aina äänessä ja huomion keskipisteenä. Tällainen kehitys johtaa Keltikangas-Järvisen mukaan narsismin kulttuuriin.

En ole sinänsä eri mieltä, mutta joissain kohdissa tuntuu, että Keltikangas-Järvinen kasaa kirjaansa kaiken mikän nykymaailmassa (tai nykynuorissa) vikana. Hän esimerkiksi näkee sosiaalisten fobioiden ja ahdistuksen ja julkisten paikkojen pelon ja esiintymispelkojen jne. lisääntymisen osana samaa kehitystä. Eikö sosiaalinen ahdistus ole luonnollinen reaktio kulttuuriin, jossa pitäisi olla ylisosiaalinen ja pyrkiä huomion keskipisteeseen, mitä Keltikangas-Järvinen kirjassaan arvostelee?

Ollaan saman kysymyksen äärellä kuin aikaisemmin: mitä mielenterveyden ongelmille pitäisi yhteiskunnassa tehdä? Toisaalla on psykokulttuuri, jossa kaikkia pieniäkin vastoinkäymisiä paapotaan traumoina ja toisaalla asenne, että kunhan vain ottaa itseään niskasta kiinni, niin kyllä sitä jaksaa (josta on vain pieni matka siihen, että kaikki ongelmat ovat aina yksilön oma vika). En esimerkiksi aivan allekirjoita Keltikangas-Järvisen ajatusta ottaa oppia sotaveteraaneista, jotka eivät sodan jälkeen ”jääneet vellomaan tunteisiinsa”. Silloin vain ei ollut terapiaa tarjolla, eikä ulkopoliittisista syistä sota-asioita voitu julkisestikaan käsitellä.

Mitä sitten on yhteisöllisyys? Keltikangas-Järvinen kritisoi mm. sitä, että ”hankalista” ihmissuhteista pyritään pääsemään eroon, jos ihminen kokee, ettei saa niistä ”hyötyä”. Näin esimerkiksi sukulaisiin ei pidetä yhteyttä.

Keltikangas-Järvisen haastattelu Roni Arvosen Kuuntelija-podcastissa on saanut 3kk aikana yli 90 000 kuuntelua. Kuten Onninen kirjoittaa ” ohjelma ei peittele poliittista asentoaan”. Video on saanut ylistäviä kommentteja, mm. näin:

Joitain asioita ei vaan voi sopia. Minäkeskeisten ihmisten kanssa nimenomaan. Näistä toksisista ihmisistä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana oli sitten kyse kavereista tai sukulaisista.

Sekä vasemmisto, että oikeisto löytävät kirjan ajatuksista omansa. Itsekkyyttä levittää etenkin kapitalistinen järjestelmä, joka perustuu itsekkyydelle: Adam Smithin kuvaama näkymätön käsi tarkoittaa kirjaimellisesti ihmisten itsekkyyttä. Toisaalta, konservatiiveihin vetoaa ajatus nykyajan rappiosta, joka on wokea.

Yhteisöllisyys on kaunis ajatus, mutta se edellyttäisi, että joutuisi viettämään aikaa toisten ihmisten kanssa…

Historioitsija Dominic Sandbrook puhuu kirjallisuuden lukemisesta ja lukemisen tulevaisuudesta suositeltavassa haastattelussa.

Pari vuotta sitten edesmennyt Christer Kihlman nauttii kirjailijana pientä kulttisuosiotakin. Hän ryyppäsi ja homoili ja kirjoitti niistä niin avoimesti, että Tieteen termipankki mainitsee hänet esimerkkinä tunnustuskirjallisuudesta.

Gerdt Bladhin tuho on laskujeni mukaan hänen 13. teoksensa (suom. Oili Suominen, ruots. Gerdt Bladhs undergång, Tammi 1987). En spoilaa itse romaania tässä.

Kirjan ensimmäinen luku poikkeaa kirjan muista luvuista; se ei kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan esittää arvioita omasta ajastaan (80-luvun puolivälistä). Luonnehdintoja voisi kuvailla enteellisiksi tai sitten mikään ei ole muuttunut 40 vuodessa tai sitten meillä on taipumus aina kuvata omaa aikaamme samanlaisen linssin läpi.

Kihlman manaa kansallisvaltioiden hajoamista ja rajojen katoamista kuin myös demokratian ja parlamentarismin merkityksen katoamista. 80-luvulla myös tietoisuus luonnon tuhoamisesta alkoi nousta esiin. Poliittisilla puolueilla lakkaa olemasta eroja ja ne ajavat kaikki populistisesti suurimman yhteisen nimittäjän mukaisia etuja. Ihmiset takertuvat pinnalliseen cocktailkulttuuriin. George Orwelliin viitataan, mutta häntä ei ymmärretä.

Samat aiheet ovat kuluvan viikon uutisotsikoissa edelleen.

Mielipiteenmuodostus oli siirtynyt konservatiivisille voimille, joita todellisuuden analysoiminen oikealla, joskin kenties epämiellyttävällä tavalla kiinnosti paljon vähemmän, kuin niiden oman mielipiteitä muovaavan valta-aseman säilyttäminen tarjoilemalla yleisölle juuri sellaisia siloiteltuja ja hampaattomia kannanottoja kuin se halusi saada.

Mielipiteenmuodostus on kenties tänäänkin ”konservatiivisilla voimilla”, mutta se ainakin on muuttunut, että konservatiivit — lainausmerkeillä tai ilman — eivät siloittele enää kannanottojaan, ainakaan jos Trumpia ja trumpisteja ajatellaan.

Maahanmuutosta Kihlman ajatteli jo silloin samalla tavalla kuin nykyään moni ajattelee:

Suureen etelästä pohjoiseen suuntautuvaan kansainvaellukseen oli aluksi, kun se vielä vastasi pohjoisten hyvinvointialueiden teollisuuden ja palveluelinkeinojen työvoimantarvetta, suhtauduttu teeskennellyn suopeasti. Mutta kun tarve oli tyydytetty eikä etelästä tuleva ihmisvirta ottanut loppuakseen, päinvastoin vain kasvoi, se äkkiä saikin vastaansa rasismin ja rajoituksia ja supistuksia, jotka huonosti sopivat yhteen niiden demokraattisten ihanteiden kanssa joita pohjoisen pallonpuoliskon maat aiemmin olivat vaalineet. [..] Rasismi levisi kulkutaudin tavoin halki Euroopan entisten demokratioiden. Se oli päässyt jo Tanskaan saakka.

Tietoyhteiskunta keksittiin jo 80-luvulla:

Tietoa, informaatiota, mistä niin? No informaatiota noin yleensä vain, mistä tahansa, niin paljon kuin mahdollista.

2020-luvun informaatioähkyssä 80-luvun maailma tuntuu naiivin viattomalta.

Vielä 80-luvulla pelättiin ydinsotaa ja kylmä sota oli perestroikasta huolimatta edelleen päällä. Kihlman pohtii voisiko kaiken elämän maan päältä pyyhkivä ydinsota olla mahdollinen, vai kuuluuko se hullujen diktaattorien aikakauteen. Nyt ydinsodan pelko on taas hullujen diktaattorien mukana tulossa takaisin.

Aivan ensimmäisenä Kihlman kuitenkin mainitsee aidsin.

Mikään sairaus ei itsessään ole vain tauti ilman kulttuurihistoriaa. Tuberkuloosi oli leimallisesti viktoriaanisen ajan sairaus: siihen sairastuminen ja hiljaa pois hiipuminen oli runollinen tapa kuolla ja kuuluisia tuberkuloosiin kuolleita olivat mm. John Keats, Percy Shelley, Edgar Allan Poe ja Frédéric Chopin. Keuhkotautiparantolat olivat romaanien näyttämöitä, kuten Thomas Mannin Taikavuoressa. Rokotteiden ansiosta tauti on länsimaissa harvinainen, mutta se ei ole maailmasta minnekään kadonnut ja kehitysmaissa tappaa edelleen miljoonittain. Suomessa 1930-luvulla tautiin kuoli vuosittain 10 000 henkeä etenkin köyhissä kaupunginosissa. Tuberkuloosi onkin kaupungistumisen symboli; se liitetään urbaaniin epähygieeniseen ja ”hillittömään” elämäntapaan.

Samoin syfilis, eli tuttavallisemmin kuppa ainakin minun mielessäni yhdistyy paheelliseen 1800-lukuun. Kuuluisia sairastuneita ovat mm. Charles Baudelaire ja Guy de Maupassant.

Mainittakoon vielä keskiaikainen pyhän antoniuksen tuli, joka on torajyvän, eli viljassa esiintyvän sienen aiheuttama myrkytystila. Oireita ovat kipujen ja ihon sinerryksen ja polttelun lisäksi hallusinaatiot. Tila on yhdistetty keskiaikaisiin noituuskokemuksiin.

Ilmaantuessaan hi-viruksen aiheuttama aids aiheutti moraalipaniikin. Se levisi aluksi homojen parissa ja julistettiinkin ”homojen taudiksi”. Sanotaan, että HI-virus lopetti seksuaalisen vallankumouksen. Oleellista ei ole kuinka paljon mihinkin tautiin kuolee, vaan miten se vastaa kunkin ajan kulttuurista tilaa.

Vuoden 2019 koronapandemia oli aikansa kuva. Jos tuberkuloosi oli kaupungistumisen synnyttämä tauti, oli covid19 globalisaation synnyttämä. Taudit ovat levinneet mantereelta toiselle jo purjelaivojen aikakaudella, mutta nyt ne leviävät ympäri planeettaa parissa tunnissa kansainvälisten lentojen mukana. Koko maailma osallistui taudin torjuntaan. Torjuntakeinoista oleellisin eristäytyminen: covid19 on atomisoituneen yhteiskunnan kuva.

Kihlman kirjoittaa myös salaliittoteoriasta, jonka mukaan hi-virus olisi karannut armeijan laboratoriosta. Sama meemi elää edelleen koronaviruksen aikana. Tuberkuloosia ei varmaankaan ole kukaan väittänyt laboratoriossa kehitetyksi bioaseeksi. Jumalan rangaistukseksi sen sijaan kaikkia sairauksia varmasti on nimitetty.

Myöhemmin kirjassa Kihlman kirjoittaa sivuhenkilö Donaldin (sic!) suulla, että ihmiset eivät enää pelkää sotaa, ydinaseita, Neuvostoliittoa ja kommunismia eivätkä edes avaruusolioiden hyökkäystä. Siksi tarvitaan aids uudeksi pelon aiheeksi.

Minun sukupolveni eli maailmanhistorian turvallisinta aikaa. Meille koronapandemia oli ensimmäinen pelon aihe.

Pinnan alla meitä odottavat monet uudet pelot.