Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Kuka on Ellimaria Juurinen?

Kirjallisuus on tulevaisuudessa yhä enemmän tekoälyn kirjoittamaa. Verkossa kiertää tilasto, jonka mukaan Amazonin uusista e-kirjoista jopa yli puolet olisi generoitu tekoälyllä.

Facebookin Kirjailijanloput-ryhmässä joku ihmettteli Thunder kustannuksen (ks. aikaisempi kirjoitus aiheesta) somepostausta kustantamon julkaisemista kirjoista. Kirjojen kannet ainakin on tehty tekoälyllä ja ehkä aloittaja viittasi tähän. Kustantamon edustaja Tiia Sandberg tuli ketjuun välittömästi vastaamaan ja kertomaan miten hyvin firmalla menee vaikka vihaajat vihaa. Samalla hän mainosti kustantamon uutta sähkökirjaa, Ellimaria Juurisen romaania Sininärhi kylpee Aarissa.

Ellimaria Juuriselta on Thunder-kustantamolta ilmestynyt toinenkin romaani: Korsu Pispalassa. Itse Ellimariasta kuitenkaan verkosta ei löydy mitään tietoa. Voihan tietysti olla, että kyseessä on taitelijanimi tai sitten kirjailija ei halua julkisuuteen tai edes sosiaaliseen mediaan.

Piti ihan käydä Nextory-palvelussa katsomassa ja kyllä: kirjan sisältö oli generoitu tekoälyllä, mahdollisesti ChatGPT:llä.

Ennen kuin ehdin kommentoida asiaa Facebookissa, oli ketju poistettu.

Molemmat ”romaanit” ovat reilut 140-sivuisia nimiölehtineen ja kun yksi sivu Nextoryn sähkökirjassa on 1/3 normaalista painosivusta, ovat romaanit n. 40-50 sivua pitkiä.

Alla tekstinäytteitä, joista jokainen voi tehdä johtopäätöksensä.

Ja mitä tekijänoikeuksiin tulee, niin tekoälyn generoima sisältö ei ylitä teoskynnnystä ja ole siten tekijänoikeuden suojaamaa, ja jään odottelemaan Ellimarian yhteydenottoa.

Tämä on tulevaisuutta, vanhus, mutta toki olisi kiva, jos tekoälysisältö merkittäisiin kirja-alustoilla.

Äänel-digikirjapalvelu, reilun kaupan äänikirja?

Kulttuuriykkösen podcastissa kirjailija Nina Honkanen, kirjailija Laura Lindstedt ja kustantaja, väitöskirjatutkija Minna Castrén keskustelevat kirjallisuuden digitalisaatiosta, kustantamotoiminnan muutoksista ja alustataloudesta, eli spotifysaatiosta sekä loppuvuodesta avattavasta uudesta digi- ja äänikirjapalvelusta, jonka toimitusjohtaja Lindstedt on.

Palvelun verkkosivuilla on julkaistu manifesti kirjallisuuden halpuuttamista vastaan. Uusi palvelu lupaa tekijöille reilumpia korvauksia ja teoksille kuratointia ja eksklusiivisuutta. Rahoittajana on pitkä lista suomalaisia kirjailijoita.

Ior Bockin saaga (elämäkerta ja dokumentti)

Tänä vuonna on ilmestynyt sekä elämäkerta Ior Bock — Suuri Saaga (Räisänen, Petri & Väntänen, Ari, Otava 2026) että neliosainen Bockin saaga -dokumenttisarja, joka on nähtävissä myös Yle Areenassa. Aikaisemmin on ilmestynyt Juho Javanaisen toimittama lyhyehkö kokoelma Bockin tarinoita Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia (Synchronicity Publishing 1996) sekä TV2:n tekemä dokumentti ja useita muita lyhyehköjä esityksiä, mutta kokonaista elämäkertaa tästä eksentrisestä esoteerikosta yksissä kansissa ei ole tätä ennen ilmestynyt. Elämmeko Ior Bock -renessanssia?

Kirjan taustalla on Iorin pitkäaikainen seuraaja Petri Räisänen, joka haastatteli Ioria tämän ennen kuolemaa, sekä bändikirjojen kirjoittajana tunnettu toimittaja Ari Väntänen. Dokumentin tekijöiden Nino Poppiuksen ja Mika Mattilan suhde kohteeseensa ei ole minulla tiedossa, mutta Petri Räisänen on yksi keskeinen haastateltava myös dokumentissa. Kuten aina, tv-dokumentin aika ja tila ovat rajallisia ja pois on jätetty paljon sen kustannuksella, että ääneen pääsevät Iorin seuraajat. Kirja taas on perinteisempi elämäkerta, joka lähtee syntymästä ja päättyy väkivaltaiseen kuolemaan vuonna 2010.

Muistan nähneeni Iorin 90-luvulla jossain haastatteluohjelmassa kertomassa joka-aamuisesta saunasolmustaan (olisikohan ollut juurikin Sarasvuon haastattelemana) ja ehkä kymppiuutisten kevennyksenä Suomenlinnasta ja tietenkin kaikesta oudosta aina kiinnostuneena lueskelin saagaan liittyviä juttuja, jos niihin satuin törmäämään, mutta tärkein kosketus luonnollisesti oli Kingston Wallin Tri-Logy -albumi, joka perustuu Bockin saagaan. Yhtyeen nokkamies Petri Walli oli tunnetusti Intiassa tavannut Bockin 90-luvulla ja hurahtanut ukon juttuihin.

Elämäkertakirjassa Walli mainitaan pariin kertaan, mutta varsinaisesti Wallin tarinaa ja saagasta innoittunutta kulttilevyä ei kirjassa käsitellä. Kenties tekijät ajattelivat, että aiheesta on kerrottu jo tarpeeksi. Dokumenttisarjan toisessa osassa käsitellään Kingston Wallia ja Petri Wallia pidemmältikin. Lähteenä on etenkin yhtyeen basisti Jukka Jylli. Hän on karismaattinen ja rauhallinen puhuja, jota on miellyttävä kuunnella. Hän ei kuitenkaan ole hullu nero, ja juuri siksi hän on dokumentissa kertomassa Petri Wallista, eikä toisin päin.

Viljami Puustisen elämäkerta Kingston Wall, Petri Wallin saaga (sic!, Like 2014) kertoo tiivistetyssä muodossa mistä Ior Bockissa ja tämän saagassa on kyse ja mikä vaikutus tällä oli Wallin viimeisiin päiviin. Kaikkien tietojen lähdettä ei ole merkitty, mutta tässäkin kirjassa on suoria lainauksia Petri Räisäseltä.

Myös Perttu Häkkisellä on ohjelma Ior Bockin perinnöstä.

*

Oikealta nimeltään Ior Bock oli Bror Holger Bertil Svedlin ja adoptoitiin suomenruotsalaiseen perheeseen vuonna 1942. Spoilaan tässä paljastuksen, jonka elämäkerta draamallisista syistä paljastaa vasta viimeisillä sivuillaan, että Ior on adoptoitu ja porvoolaisen suomenruotsalaisen Janen (nimi muutettu) ja SS-upseeri Oton sattumaraskaudesta syntynyt (Ior itse väittää syntyneensä äitinsä ja isoisänsä insestisestä suhteesta). Joku voi nähdä myös yhtymäkohtia erään naantalilaisen eksentrikon alkuperästään levittämään tarinaan. Sattumaako?

Ennen ryhtymistään Ior Bockiksi, Holger teki uraa teatterissa näyttelijänä ja valomiehenä. Vuonna 1968 hän jätti teatterin taakseen ja ryhtyi Suomenlinnan oppaaksi. Museoviraston viralliseksi oppaaksi hän ei päässyt ilman koulutusta, mutta Augustin Ehrensvärdin perintöä vaaliva yhdistys ei tutkintoa vaatinut. Ior oli äärimmäisen kiinnostunut Suomenlinnasta, Ehrenvärdin hahmosta ja 1700-luvusta yleensä. Ior oli pidetty opas ja elämäkerta kiistää, että Ior olisi sekoittanut saagaa esitelmiinsä, vaikka tunnetusti värittikin historiaa keksimillään yksityiskohdilla. Vuonna 1985 Ehrensvärd-seura irtisanoi Iorin, joka myöhemmin jatkoi oppaan työtä freelance-pohjalta.

Intiaan Ior matkusti ensi kertaa vuonna 1974. Matkakumppanina oli jazz-muusikko Sakari Kukko, joka tulisi 20 vuotta myöhemmin soittamaan Kingston Wallin Tri-Logy -albumilla, sattumaako?

Tästä lähtien vuoteen 2004 asti Ior vietti talvet Intiassa. Intiassa saattoi elää boheemihipin elämää pienellä oppaan palkalla työskentelemällä pari kuukautta kesästä. Tämä elämä koostui pääasiassa pilven polttelusta ja hillumisesta munasillaan ja bilettämisestä hippi partyissa. Väitetään, että goatrance olisi lähtenyt liikkeelle Iorin vuosittaisista syntymäpäiväjuhlista.

Intiassa Bock tutustui myös intialaiseen mystiikkaan, jota sekoitti saagaansa.

*

Mikä kanta siis tässä kirjoituksessa pitäisi ottaa Ior Bockiin? Kirja eikä dokumentti salaa Bockin pimeitäkään puolia. Dokumentin mainoskuvassa Bockin veijarimaiseen kuvaan on piirretty pirunsarvet ja -häntä.

Ehkä ei pidä liian tosikkomaisesti moralisoida huuhaajuttuja. Saaga on mielenkiintoisen mielikuvituksekas ja sille voi lukiessa naureskella.

Nyt kun luen uudestaan edellisen kirjoitukseni Jari Sarasvuosta, huomaan suhtautuneeni tähänkin asiaan tosikkomaisesti: analysoin hänen sanomisiaan yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa, kun hän tosiasiassa on show-mies.

Tämän blogin eräs punainen lanka on ihmetellä mitä eriskummallisempia asioita, joihin ihmiset uskovat vastoin omaa järkeään. Ei näytä olevan niin hullua uskomusta, että siihen ei lähtisi ihmisiä mukaan, kun vain tarpeeksi karismaattinen johtajahahmo sen selittää.

Dokumentissa kultistit vielä tänäkin päivänä vannovat saagan nimeen ja Tempelberg-yhdistys edelleen etsii Lemminkäisen temppeliä. Mikään esille nouseva tosiasia ei saa heitä järkkymään. Ior kuoleekin jo dokumentin kolmannessa osassa ja viimeinen osa kertoo kuinka saaga on tänä päivänä muuttunut osaksi salaliittoteorioiden vaihtoehtotodellisuutta. Koronapandemian aikaan juuri joogayhteisöt putosivat syvälle kaninkoloon.

Tämä on minkä tahansa uskonnon syntytarina: jumalan hullu menee autiomaahan ja kertoo, miten enkelit tai itse jumala ilmestyivät hänelle ja sen jälkeen häntä palvotaan yhteisössä profeettana ja hänen tarinoitaan kerrotaan sukupolvelta toiselle.

Hulluimmillakin tarinoilla on seurauksensa.

*

Iorin saaga perustui suulliselle perinteelle ja hän väitti saaneensa sen perintönä tädiltään Rachelilta (Ra-chel). Miten hänellä saattoi olla niin paljon tietoa maailman myyteistä? Kerrotaan, että hän ei koskaan lukenut mitään. Joissain kohtaa väitetään Iorin olleen lähes lukutaidoton — häneltähän olivat jääneet koulut kesken. Toisaalta, kirjassa myös kerrotaan hänen lukeneen kaiken käsiinsä saamansa historiakirjallisuuden, etenkin Suomenlinnaan liittyvän. Oliko lukutaidottomuus hänen itsensä rakentama myytti?

Itse saagassa on suomalaisesta mytologiasta mukana lähinnä nimet: Ukko Väinämöinen, Pukki Lemminkäinen, Seppo Ilmarinen. Nämä nimet eivät ole erisnimiä, vaan arvonimiä, jotka kulkevat suvussa.

Kalevalaa ja itämaista esoteriaa yhdisteli jo viime vuosisadan alussa Pekka Ervast.

Saaga alkaa paratiisiajasta (pa-RA-di-s-et), joka päättyi 50 miljoonaa vuotta sitten. Silloin maan akseli oli toisessa kulmassa ja ilmasto oli pohjoisessa trooppinen. Uusimaa (Oden maa) oli maailman keskus ja sen pääkaupunki oli Hel-stad, pyhä kaupunki, jossa vallitsi pyhä tieto hel-vete. Ensimmäinen suku oli Piruetin suku (pi=ympyrä, ru=rauha, ett=yksi, mutta tietenkin myös piru) ja sen kantaisä oli Sampo (Sam=yhteinen po=puu).

Sitä seurasi jääkausi Atlantis (Alt-land-is). Atlantiksen esoteeriseen merkitykseen on vaikuttanut mm. Helene Blavatsky, jolle atlantislaiset olivat yksi juurirotu (=ruut, sattumaako?), ja joka vaikutti mm. Ervastiin.

Jääkauden jälkeen Ukko Noa kylvi puut jään jättämille paljaille kallioille ja muinaissuomalaiset kävivät perustamassa ympyrämaihin korkeakulttuureja, mm. Kreikan (Hell-as), Egyptin ja Intian.

1000-luvulla paavin joukot valtasivat Skandinavian ja sitä ennen vuonna 987 hyvikset (aaserit) sulkivat sisäänkäynnin legendaariseen Lemminkäisen temppeliin. Vuonna 1987 Ior muisti, että sisäänkäynti temppeliin sijaitsee hänen sukunsa mailla Sipoon Gumbostrandissa. Erityisesti dokumentti keskittyy siihen, kuinka saagalaiset yrittävät kaivaa sisäänkäyntiä umpikalliosta esiin. Rahaa palaa ja välillä toimintaa sponsoroi rakennusliike Lemminkäinenkin. Tunnelia kertyy 50 metriä, mutta vielä sisäänkäyntiä ei ole löytynyt. Myöhemmin perintömaat pakkohuutokaupataan ja minulle olivat tuntemattomia ne uusimmat käänteet, että ne kuuluvat nykyään saksalaiselle okkultistiryhmälle.

*

Saagaan läheisesti liittyy sitä selittävä äännejärjestelmä. Ior ei ollut tietenkään ensimmäinen tällaisia kelannut ja esimerkiksi Sigur Wettenhovi-Aspa (suomenruotsalainen hänkin) tunnetusti kehitteli teorioita suomen kielen yhteydestä Egyptiin ja minne lie. Kirjassa Petri Räisänen kuitenkin kiistää, että Ior olisi tuntenut Wettenhovi-Aspan teorioita. Joku voi tietää myös Matti E. Simonahon kieligenetiikan.

Kuten vaihtoehtoisissa kieliteorioissa tavallista on, sanojen merkityksiä kelaillaan modernien kielien nykymuotojen mukaan, tässä tapauksessa ruotsin ja suomen. Apukielenä käytetään englantia, koska englanti on universaali kieli. Aikaisemmin universaali kieli oli latina tai kreikka ja siinä välissä valistusajalla ehkä ranska ja jumala saattoi ehkä puhua hepreaakin, mutta tänä päivänä se asema kuuluu englannille. Suomen sukuisia kieliä, kuten viroa tai karjalaa, tai ruotsin sukuisia, kuten islantia tai fääriä, Ior ei tunne. Merkitykset ovat tulleet suoraan ruut-kielestä moderneihin kielimuotoihin.

Toisaalta, ihan akateemisessakin yhteyksissä etymologiaa käytetään löytämään sanojen ”alkuperäinen” merkitys. Tiesitkö, että kulttuuri tulee latinan maanviljelyä tarkoittavasta sanasta?

Koska saagalla on yhteys Egyptiin, tuntuu olevan tärkeää löytää sanoista kirjainyhdistelmä Ra: RA-kastaa, RA-stafari, RA-amattu… Ra tarkoittaa spermaa.

Samoin oleellinen on kirjain i, joka tarkoittaa naisen tai miehen sukupuolielintä.

Itse asiassa lähes kaikki Iorilla johtaa ennen pitkää kyrpään (kyy-r-pää) tai spermaan (s-PER-maa). Mytologian keskeinen kohta on uhraaminen, eli sperman juottaminen arvojärjestyksessä itseään ylemmälle miehelle. Paratiisiaikana kaikki uhrasivat päivittäin. Tunnetusti Ior myös joi omaa siemennestettään. Jatkuva sperman kanssa lutraaminen tuntui olevan monelle seuraajalle kova paikka.

O tai tarvittaessa U on Oden, aurinko ja ylijumala. Per on piru tai Ukko. Tor on terska. Naisilla on kli-TOR-is. Nor-su on pohjoinen suu, GAN-esh.

Ehkä myös ka-RA-mbola (hedelmä, kuin vanha viisaus) tai k-RA-pula?

Ja niin edelleen. Tätä parempiakin lähteitä löytyy internetistä.

*

Olen aina suhtautunut kielteisesti ihmisten toiminnan selittämiseen itse tehdyillä diagnooseilla. Elämässä olen kuitenkin oppinut, että ilman isää kasvaneile kasvaa tietynlainen jatkuvaa vahvistusta hakeva persoonallisuus. Iorin kasvatti-isä kuoli tämän ollessa 8-vuotias. Asiaa ei helpottanut, että pikku Ior lähetettiin ongelmalasten koulukotiin. Sen valossa, että Ior olisi ollut ottolapsi, hänen sukusaagansa alkaa vaikuttaa toisenlaiselta: saiko juurettomuus Iorin keksimään itselleen myyyttisiä isähahmoja Ukko ylijumalista ja siittäjä-Lemminkäisistä?

Saatuaan 1960-luvulla tietää biologisen äitinsä henkilöllisyyden, piti Ior äitiinsä aktiivisesti yhteyttä vuoteen 1998 asti ja lähetteli äitienpäiväkortteja. Miksi näin, jos hän kerran oli Boxströmien suuren saaga-suvun viimeinen jälkeläinen?

Vuonna 1962, Iorin ollessa 20-vuotias, ampui tämä isoveljensä Erikin vahingossa pistoolilla leikkiessään. Ior sai kuolemantuottamuksesta ehdollista vankeutta. Kirjan mukaan Ior olisi myöhempinä vuosina kertonut veljensä kuoleman tuoneen hänelle pahaa karmaa: jos tappaa, tulee tapetuksi. Silti Iorin tunteettomuus asian suhteen pistää miettimään: eikö oman veljen (joskaan ei biologisen?) ampuminen tämän traumaattisempaa kokemusta muodosta? Sitä paitsi: laukeavatko aseet ”vahingossa”?

Ior alkoi kertoa saagaa Goalla vuonna 1984 ja monet lähteet mainitsevat hänen muuttuneen sen jälkeen toiseksi ihmiseksi. Kirjassa haastateltu Iorin pitkäaikainen tyttöystävä Tove (nimi muutettu) kertoo, että Ior alkoi eräänä iltana kertoa saagaa jouduttuaan psykoosiin monta päivää kestävän unettomuuden ja jatkuvan pilvenpolttelun vuoksi. Mutta psykoosistakin parannutaan ennen pitkää. Uskoiko Ior itse omiin juttuihinsa loppuun asti?

Mieleen tulee aikaisemmin tässä blogissa mainittu Heikki Attila, jonka kelailut uivat vähintään yhtä syvällisissä sfääreissä. Muistan kysyneeni häneltä Ior Bockista, mutta hän vastaili kysymyksiin väistellen ja vaikutti suhtautuvan Ior Bockin opetuksiin ja hahmoon kielteisesti. Molemmat kuitenkin tykkäsivät puhua ennen kaikkea itsestään ja molemmat olivat tavanneet henkilökohtaisesti hallitsijoita, julkkiksia ja kuninkaallisia (Heikki myös ulkoavaruuden olentoja). Ior kehui olleensa Tom Jonesin kiertueella tanssijana, tuntevansa Persian Shaahin henkilökohtaisesti ja kaveeraavansa Ruotsin kuninkaallisten kanssa. Heikistä itseasiassa on valokuva, jossa hän poseeraa Slovenian presidentin kanssa. Kirja antaa ymmärtää, että ehkä Iorkin oli henkilökohtaisesti tavannut vaikka ketä.

Kun Iorin seuraajat monta vuotta kaivoivat Lemminkäisen temppeliä maan alta, tiesikö Ior itse, että mitään temppeliä ei ole olemassa vai uskoiko hän siihen itsekin? Ihmiset kuitenkin sijoittivat projektiin satoja tuhansia markkoja omaa rahaansa ja lukuisia työtunteja aikaansa. Toisaalta, rahaa sijoitti Ior itsekin.

Ior näyttää joka kohdassa pakoilevan vastuuta sanomisistaan ja siirtää sen kuulijalle: ei tähän tarvitse uskoa, tee omat johtopäätöksesi. Hän näyttää kuitenkin olevan tietoinen siitä, millaisia vaikutuksia hänellä on toisten ihmisten elämään.

*

Kun on tarpeeksi kauan istunut risti-istunnossa, polttanut ringissä pilveä ja juonut teetä, käy se tylsäksi. Tämä selittää sen, miksi vuonna 1984 niin moni hurahti saagaan ja löysi siitä syvemmän merkityksen elämälleen ja miksi pari vuotta myöhemmin vimmaisesti kaivoi Lemminkäisen temppeliä maan alta. Saagalaiset ovat kuin mikä tahansa maailmanlopun kultti: jo huomenna temppeli paljastetaan ja silloin koittaa taas paratiisiaika. Ei tarvitse välittää rahasta tai miksi turhaan opiskella, kun aivan pian sellaiset asiat menettävät merkityksensä.

Mitä sitten tapahtuu, kun paratiisiaika koittaa?

Istutaan risti-istunnossa, poltetaan ringissä pilveä ja juodaan teetä.

Sopeutuisiko sellainen levoton, uutta etsivä mieli paratiisiaikaan? Saagalaisten puolustukseksi voi sanoa, että he eivät etsineet paratiisia vain itselleen, vaan koko ihmiskunnalle. Mutta onko ihmiskuntakaan valmis sellaiseen paratiisiaikaan? Jos haluaisimme, voisi sellaisessa paratiisissa elää ilman Lemminkäisen temppeliäkin.

*

Kingston Wallin nokkamies, laulaja-kitaristi Petri Walli oli kuullut Goalla asuvasta suomalaisesta mystikosta ja päätti tammikuussa 1994 matkata Intiaan tätä tapaamaan. Saaga ja alphabet kolahtivat nuorelle kitarasankararille täysillä ja saagasta innoituksensa saanut albumi Tri-Logy ilmestyi jo saman vuoden syksyllä. Piti aivan tarkistaa päivämäärät: nuorena kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Petri Walli oli suuri ego itsekin ja tunnetusti liian monta suurta egoa ei mahdu samaan tilaan. Walli oli julistanut olevansa Kuningas Walli, King ist/on Wall, Lemminkäinen ja Hämminkäinen. Walli oli ilmeisesti ottanut kehotuksen ”kelata asioita itse” liiankin kirjaimellisesti ja hänet oli laitettu saagalaisten ryhmästä ulos liian erikoisena jopa heidän porukkaansa.

Kingston Wallin kolmoslevy sisältää musiikillisesti vaikutteita goatrancesta, mikä ehkä tänä päivänä ole mitenkään ihmeellistä, mutta 90-luvun puolivälissä rock-puritaanit eivät suhtautuneet itsestäänselvyytenä siihen, että koneteknoa miksattaisiin kitararokkiin. Synamatoista ja -luupeista vastuussa oli kosketinsoittaja Kimmo Kajanto.

Viimeisellä Intian-matkallaan Petri Walli oli joessa uidessaan saanut viestin jumalalta, että Ior on itse saatana. Walli irtisanoitui liikkeestä, mutta oli ehtinyt jo käydä syvällä. Hänen radiohaastattelunsa tuolta ajalta ovat vähintäänkin hälyttäviä ja mies oli lähetellyt kansanedustajille kirjeitä ja jakanut kaupungilla pamfletteja pian koittavasta paratiisiajasta.

Jo seuraavanan vuoden kesällä Petri Walli paloi loppuun ja päätyi itsemurhaan.

Puustisen Walli-elämäkerta ei suoraan yhdistä tekoa Bockin saagaan, mutta mainitsee Peten viimeisiksi sanoiksi, että oli tehnyt Tri-Logy-levystä sopimuksen itsensä paholaisen kanssa, eikä sitä voi perua. Seuraavaksi hän oli kiivennyt Töölön kirkon torniin ja hypännyt alas. Räisäsen Ior-elämäkerta ja dokumentti yhdistävät tekotavan suoraan saagaan: Ior oli opettanut, että paratiisiaikana kukaan ei kuollut, vaan aikansa koettaessa itse ”kaatui” alas surmakalliolta. Elämäkerran mukaan Petri Wallin kuolema ei olisi painanut Ioria, vaan että tämä olisi jopa nauttinut tapauksen saamasta huomiosta.

Oli syy mikä hyvänsä, Petri Walli jäi vuoden päähän rocktähtien 27:stä ikävuodesta.

*

Ensimmäisen kerran Ioria puukotettiin vuonna 1999. Tekijä oli saagalaisiin kuulunut henkilö, joka oli kokenut yhteisön ahdistavaksi ja että Ior oli manipuloinut häntä. Dokumentin mukaan puukottaja oli pitänyt Ioria paholaisena. Puukotuksesta Ior selvisi hengissä, mutta halvaantui loppuelämäkseen. Kirjassa puukkottajaan viitataan nimellä Pate, mutta dokumentissa koko nimi paljastetaan ja näytetään, kuinka Petri Räisänen käy tämän kotona haastattelemassa puukottajaa.

Halvaantunut Ior joutui turvautumaan avustajiin ja vaati erityisesti, että hänen avustajansa tulisivat Goalta.

Vuonna 2010 Ioria puukotettiin toisen kerran, tällä kertaa kuolettavasti. Hänen intialainen avustajansa psykoositilassa uskoi Iorin olevan paholainen. Tämä teema tuntuu Iorin kohdalla toistuvan. Sattumaako?

Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Paasilinnan esseeteos Yksinäisyys ja uhma voitti aikanaan Finlandia-palkinnon; vuosi oli 1984 ja se oli ensimmäinen jaettu Finlandia. Olisi mahdotonta ajatella, että tämän kaltainen teos voittaisi kyseisen palkinnon tänä päivänä, muustakin syystä kuin siitä, että vuoden 1993 jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat osallistua.

Esseessä Alaston totuus Paasilinna murehtii ylisanoja säästämättä kuinka kirjallisuus jää joukkotiedotuksen jalkoihin. Nykyään ehkä puhuttaisiin mediasta.

Vielä ei tiedetä kuinka joukkotiedotuksen myrskyssä seisova ihminen tulee kestämään tämän kasvavan pommituksen. Oireet ovat synkät.

Vaikka itse teos on ilmestynyt vuonna 1984, on essee päivätty vuodelle 1979. Paljon on bittejä informaatiovirrassa virrannut sittemmin. Jo 1970-luvulla koululaiset altistuvat joukkoviestinnälle useampia tunteja kuin mitä käyvät koulua, joten ensimmäisen täytyy olla jälkimmäistä merkittävämpi kasvattaja. Tämä johtaa uuslukutaidottomuuteen.

Paasilinna esittää mielenkiintoisen tilaston (mutta ei lähdettä sille), jonka mukaan vuonna 1972 Suomessa julkaistiin 4558 kirjaa ja 2045 aikakauslehteä ja 278 sanomalehteä. Yleisradio lähetti radio-ohjelmaa 14 440 tuntia ja televisio-ohjelmaa 3721 tuntia.

Vastaava tilasto nykyään on seuraava: vuonna 2025 julkaistuja kirjoja 4394 nimikettä, aikakauslehtiä vuonna 2024 ilmestyi 2184 ja vuonna 2023 sanomalehtiä 233. Nämä ovat siis nykyään samansuuntaisia lukuja, vaikka ovat vuosien varrella vaihdelleetkin. Luulen, että televisio- ja radiolähetysten määriä tunteina ei enää tilastoida. Podcastit ovat tulleet radio-ohjelmien rinnalle, joita niitäkin lähetetään kellon ympäri paitsi YLEn kanavilta, myös kaupallisilta radioasemilta. Paasilinnan aikana huolta aiheutti tuntimäärä, joka tarkoitti reilun 10 tunnin määrä tv-ohjelmia päivittäin. Tuolloin analogi-tv näytti kahta kanavaa. Tämä siis tarkoittaa tv-lähetysten kokonaismäärää (ka. 5h/kanava), ei sitä miten paljon ihmiset televisiota katsoivat.

Vertailun vuoksi tällä hetkellä tilaston mukaan suomalaiset viettävät eri median parissa 10,5h / vuorokausi. Tilastokeskuksen mukaan ns. ruutuaikaa keskimäärin suomalaisella vuosina 2020–2021 oli 4h 21min.

Kaiken Paasilinnan mainitseman ja manaaman joukkotiedotuksen rinnalle on tullut sosiaalinen media, jollaisesta vuonna 1979 ei uskallettu edes spekuloida. Vaikka luulen kyllä, että Erno Paasilinnan kaltainen polemisoija olisi voinut olla kotonaan somessa kuin kala vedessä tai Tuomas Enbuske Twitterissä.

*

Kokoelman käytetyin lainaus on luonnollisesti se kliseeksikin muodostunut hokema, jonka tietävät sellaisetkin, jotka eivät osaa yhdistää sitä juuri Erno Paasilinnaan ja jota lainataan usein ilman lähdeviitettä:

Kirjailijaksi ei synnytä. [..] On elettävä sellainen elämä, että siitä tulee kirjailija.

Lainaus sisältyy kokoelman ensimmäiseen, aforistisia katkelmia sisältävään Lyhyt oppikirja -tekstiin ja sen sisältö on, että kirjoittamista (~kirjailijuutta) ei voi opiskella, vaan että aito kirjailija on nähnyt aitoa elämää. Sivistyksen pintasilaus vain pilaa kirjailijan.

Ajatusta Paasilinna jatkaa esseessä Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana. Hän pohtii kirjailija Antti Tuurin kanssa, onko olemassa yhtään merkittävää suomalaista kirjailijaa, joka olisi suorittanut loppututkinnon pääaineenaan kirjallisuus. Kummallekaan ei tule ketään mieleen.

Paasilinnan väitettä vastaan on sittemmin argumentoitu. Markku Envall luettelee esseessään Esteitä (kokoelmassa Polkupyörällä ajamisen taito. Wsoy. 2002, valintaan ei muuta perustetta kuin että teos löytyy omasta kirjahyllystä) useitakin kirjallisuuden maistereita, tohtoreita ja kandeja: Bo Carpelan, Mika Waltari, Kari Hotakainen, Jörn Donner, Juha Seppälä… En jaksa kirjoittaa koko listaa tähän.

(Envalllin listaa voisi päivittää uusilla kirjailijoilla. Bestseller-kirjailijoiden suosituin tutkinto näyttäisi olevan kaupallinen (Satu Rämö, Max Seeck, Ilkka Remes, Reijo Mäki), mistä lienee enemmän apua kuin humanistisesta koulutuksesta. Minna Rytisalo on äidinkielen opettaja. Maija Kajanto on maisteri pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Virpi Hämeen-Anttila on tohtori kielitieteen alalta.)

Jos hyväksymme, että on olemassa hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja sen, että kirjoittajana voi kukin kehittyä, täytyy siitä seurata, että kirjoittamista voi oppia. Jos jotain voi oppia, sitä täytyy voida myös opettaa. Ongelma kirjallisuuden — kuten kaiken taiteen — suhteen on tietenkin se, että mitään tiettyä kaavaa siihen ei ole. Määritelmällisesti hyvä kirjallisuus on aina jotain uutta; kaavamainen on kaavamaista. Silti olisi perusteetonta väittää, että sen joka ei osaa ei kannattaisi ottaa oppia heitä, jotka osaavat. Kuten Envall huomauttaa, Paasilinnalla on kielellistä lahjakkuutta, jota hän ei ole saanut ”elämästä”.

Paasilinnan kirjailijakäsitys propagoi neromyyttiä, vaikka kieltääkin, että kukaan olisi sellainen syntyjään. Neromyytti, eli ajatus, että jotkut olisivat jossain parempia kuin toiset, on tasa-arvoeetoksen vastainen ja tulee siksi purkaa. Eihän kukaan voi olla toista lahjakkaampi, kyse on vain makueroista ja kaikki kirjallisuus on arvokasta. Jos on olemassa huonoa kirjallisuutta, niin silloinhan on olemassa myös huonoja ihmisiä, kertoi minulle joku.

Nykyisin elämme erilaisten kirjoituskurssien kulta-aikaa. Ehkä tämä on osa sitä ilmiötä, jossa kirjailijat eivät enää saa rahaa kirjoittamisesta, joten he kurssittavat heitä, jotka unelmoivat kirjailijuudesta.

Vaan jos kaikki kirjallisuus on yhtä hyvää, miksi opiskella kirjoittamista? Kuinka on mahdollista kehittyä paremmaksi, jos ”paremmuus” on kaikki vain makuarvostelmia?

Ajatus siitä, että tekijät eivät ole tärkeitä toivottaa tervetulleeksi tekoälyn tekemän ”kirjallisuuden”: ei ole väliä, kuka kirjailija on, vaan kirjallisuus on joukko käytäntöjä, jotka on mahdollista oppia, tai tässä tapauksessa kopioida.

Ja samaan aikaan tekijän persoonaa juhlitaan enemmän kuin koskaan niin, että itse teokset unohtuvat.

Mutta pian kaikki lahjattomatkin voivat kirjoittaa tekoälyn avulla; se on todellista tasa-arvoa. Sen jälkeen vapaudutuaan neromyyteistä lopullisesti ja voidaan keskittyä pelkkään tekijän persoonaan.

*

Alaston totuus -esseen otsikkoonkin nostetun totuuden vastakohta on Paasilinnalle propaganda. Hitler itse Taisteluni-kirjassaan avoimesti kertoo tavoitteekseen karkean propagandan, jonka tehtävä on valehdella ja vedota ”henkiseltä tasolta kaikkein vaatimattomimpiin” yksilöihin. Kaikki tiesivät tämän ja silti se toimi. Tai ehkä juuri siksi. Aikaisemmin kirjoitin ukrainalaisen Peter Pomarantsevin kirjasta Totuudella ei voi taistella valheita vastaan. Hänen analyysinsä mukaan karkea propaganda toimii siksi, että se vetoaa ihmisen alhaisimpiin puoliin, ei siksi että ihmiset pitäisivät sitä totena.

Olisi esimerkiksi naiivia ajatella, että magalaiset eivät näkisi Trumpia sellaisena kuin hän on. Siksi liberaalien kauhistelut Trumpin sanomisista siltä kannalta, että eivätkö hänen kannattajansa muka olisi lukeneet hänen typeriä somepäivityksiään eivät johda mihinkään. Totta kai kaikki näkevät millainen Trump on ja juuri siksi hän tarjoaa oikeutuksen muillekin olla samanlainen ja kanavan katkeruudelle, vihalle, kaunalle, ahneudelle, piittaamattomuudelle, itsekkyydelle, pinnallisuudelle ja typeryydelle.

Paasilinna asettuu osaksi sitä huolipuheen jatkumoa, jossa lukutaidon heikkeneminen heikentää kriittistä vastanottoja altistaa propagandalle. Esseessä esitetään tilasto, että Suomessa on yli 800 000 15-vuotta täyttänyttä, jotka eivät vuoden aikana lue yhtään kirjaa. Tällä hetkellä luku on 30%, eli noin kaksi kertaa enemmän.

Silti Paasilinna palaa siihen, että todellinen kriittinen asenne löytyy pikemminkin elämänkoulusta kuin kirjoista (toinen tunnettu Paasilinnan aforismi on ”Oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja”, mutta sitä ei löydy tästä kirjasta) ja nostaa esikuvaksi kirjailija Pentti Haanpään, jolta ”ei tapaa epätosia lauseita”. Haanpäällä ei ole loppututkintoa kirjallisuudesta.

En ole niin eri mieltä tästä luonnehdinnasta.

(Haanpäästä on teoksessa oma esseensä, mutta en mene siihen tässä.)

*

Koulujen klassikkolistoihin Paasilinna suhtautuu pilkallisesti. Miksi luetuttaa koululaisilla Sillanpäätä, Kiveä tai Mannia, kun eivät siitä kumminkaan mitään tajua. Luetettakoon vaikka ”vilkkaita toimintaromaaneja”, jollaisesta Paasilinna ottaa esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan.

Samaa mieltä olen siitä, että käänteinen psykologia voisi toimia: kirjoista pitäisi tehdä kiellettyjä, niin oppilaat lukisivat salaa. Miksi muuten juuri Juhannustansseja tai Siepparia ruispellossa on luetettu kouluissa?

Nykyään taidekin on viestintää ja kirjallisuus kontenttia. Mitä minä kirjallisuudelta toivon, kun toivon siltä ”sisältöä”, kun sana itsessään tarkoittaa markkinointiviestintää tai jotain, jonka varjolla voi näyttää mainoksia? Menestyskirjailijan ja kauppatieteiden maisterin Satu Rämön kirjoitusoppaassa (Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma-kustannus. 2024; Suomalainen kirjakauppa on listannut kirjaa kuvaavista avainsanoista ensin sanan rohkeus ja vasta sen jälkeen kirjoittaminen.) Samoilla neuvoilla voi kirjoittaa koukuttavan romaanisarjan tai uutiskirjeen.

Onko kirjallisuus enää kirjallisuutta, vai osa brändin ympärille rakennettua tuoteperhettä?

Mitähän ne siellä kouluissa nykyään luetuttavat? Selkomukautuksia ja Komisario Peppusta? Joku kapinallinen (todennäköisesti tyttö) voi tarttua ns. oikean kirjaan. Ehkä tässä kohtaa Paasilinnan toiveet ovat toteutuneet.

Kaislikossa kuiskitaan

Pienkustantamoskenessä kuohuu: Nysalorin julkaiseman ja Taru Kumara-Moision ja Rimma Erkon kirjoittaman lastenkirjan nimestä on syntynyt tavaramerkkikiista. Aitodeco Oy, jonka takana on patentteja myyvä toimisto Finn Follow Oy, on rekisteröinyt kyseisen kirjan nimen omaksi tavaramerkikseen. Lainaan jälkimmäisen kirjoittamaa blogikirjoitusta soveltuvin osin:

Finn Follow Oy:n edustaja on uhkaillut kustantajamme Nysalor-kustannusta, meitä kirjailijoita ja jälleenmyyjiä vahingonkorvausvaatimuksilla. Heidän mukaansa kirjan nimeä ei saisi käyttää millään tavoin sen markkinoinnissa. Näillä vaatimuksilla ei ole mitään perusteita. Näin on todennut myös Kirjailijaliiton juristi, jolta onneksi olemme saaneet asiassa nopeasti ja tehokkaasti lakiapua. Nimi on ollut meillä käytössä ensin ja se on ollut julkisesti esillä mm. sosiaalisen median alustoilla huhtikuusta asti ja myös kustantamon sivuilla 15.5.2026 alkaen ennakkomyynnissä. Tavaramerkkihakemus on laitettu vireille 31.5.2026 alkaen. Toisin sanoen kirja on julkaistu ennen kuin tavaramerkkihakemusta on edes laitettu vireille. Finn Followin edustajat tietävät tämän.

Koska Finn Follow Oy on vaatinut kirjoittajia pidättäytymään kirjan nimen käytöstä sosiaalisessa mediassa, kirjan kansikin on kirjoituksen yhteydessä sensuroitu.

Koska katson, että minua tämä vaatimus ei sido ja kirjan nimi on helposti googlaamalla selvitettävissä, paljastan sen tässä. Tavaramerkkikiistan kohteena oleva nimi on Kaislankuiske.

Pienellä googlauksella selviää myös, että Aitodecon aidot kaislikkotarinat ovat tekoälyllä generoituja teksteine ja kuvineen.



The Economist -lehden julkaiseman tilaston mukaan jopa 2/3 Amazonissa julkaistuista uusista kirjoista on tekoälyllä generoituja. Tämä on tulevaisuutta. Nykyisin juristikin voi luoda oman kirjan kuvituksineen nappia painamalla.

Ja onko ees vähän hienompi kuin jonkun käsintekemät kuvat.

*

PÄIVITYS 8.7.

Tapaus on saanut huomiota ympäri sosiaalista mediaa ja Aamulehtikin on tehnyt aiheesta jutun:

”Kirjailijaliiton juristi Kasimir Kauton mukaan on selvää, että kirjailijalla ja kuvittajalla on tekijänoikeus Kaislankuiske-nimeen, sillä kustantaja on ilmoittanut kirjan julkaisusta kahta viikkoa ennen kuin tavaramerkkihakemus on tehty. On hyvin mahdollista, että tavaramerkki kumoutuu PRH:lle tehdyn valituksen jälkeen, Kautto sanoo.

Kauton mukaan kirjailijoiden tai taiteilijoiden ei tarvitse hakea tavaramerkkiä teoksilleen, sillä tekijänoikeuslaki antaa suojaa teoksen ja tekijän nimelle harhaanjohtavaa käyttöä vastaan.”

Tavaramerkin itselleen rekisteröinyt Aitodecon ja sitä edustavan Finn Follow oy:n takana on sama henkilö, Teija Pajukanta. Hän kommentoi asiaa LinkedIn-postauksessaan seuraavasti:

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että tavaramerkkisuojausta ei kannata miettiä vasta siinä vaiheessa, kun tuote on jo markkinoilla. Usein järkevä hetki on silloin, kun nimi on valittu, kaupallinen suunta alkaa hahmottua ja halutaan varmistaa, että brändiä voidaan rakentaa turvallisemmin eteenpäin.

Riidatonta asiassa on, että tavaramerkkihakemus on laitettu vireille 31.5.2026, minkä voi tarkistaa Patentti- ja rekisterihallituksen sivuilta. Nysalorin kirja on ollut ennakkotilattavana kustantamon sivuilta jo 15.5.2026 alkaen.

Onko Pajukannan tulkinta siis se, että markkinoilla olevan kirjan nimen saa rekisteröidä yrityksen tavaramerkiksi, jonka jälkeen kirjan kirjoittajat syyllistyvät tavaramerkkiloukkaukseen? Jos näin on, miksi ottaa kohteeksi pienkustantamon lastenkirja? Olisihan esim. tämän hetken suosituimman kirjasarjan, Satu Rämön Hildurin nimi rekisteröimättä tavaramerkiksi. Sen ympärillehän voisi rakentaa vaikka mitä tuotteita.

Seitsemän veljestä muuten on sekä Oy Hartwall Ab:n että Oy Karl Fazer Ab:n rekisteröity tavaramerkki, mutta ilmeisesti tässä ei ole ristiriitaa siitäkään huolimatta, että molemmat toimivat elintarvikealalla. Eikä Kiven perikunnalle ole lähetetty asiasta vahingonkorvausvaatimuksia.

Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille

Venla Rossi ja Noora Vaarala kirjoittavat Longplay -verkkolehdessä (Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille) lastenkirjallisuuden tuotteistamisesta.

Itselleni lastenkirjallisuus ei ole kovin tuttua. Lapsena aloitin sarjakuvilla, kuten Aku Ankoilla, Asterixeillä ja Tinteillä. Luin kyllä Viisikoita ja Kolmea etsivää ala-asteikäisenä, mutta aika pian siirryin jo ”nuorten aikuisten” osastolle, jossa oli Vernen seikkailuja, Monte Christon kreiviä ja muita viihdeklassikoita. Sitten oli tietysti monenlaisia lasten tietokirjoja, joita kahlasin läpi. Monissa niissä oli ihan oikeata tekstiä. Nuoruuteni taas tuhlasin lukemalla dekkareita ja muuta sellaista, kylläkin aikuisten kirjoja, mutta minulle ei lukiossa tullut koskaan mitään Proust– tai Camus-kautta. Kun minulla ei ole omia lapsia, ei ole tullut tutustuttua mitä nykyään on lapsille tarjolla.

Ilmeisesti kaikille tutuista lastenklassikoista on alettu tehdä helpotettuja versioita.

”Ennen tehtiin muumimukeja, jotka pohjautuivat kirjoihin. Nyt tuntuu, että tehdään kirjoja mukien pohjalta”, sanoo jutussa haastateltu kirjallisuustieteen professori Elina Drucker.

Onhan toki Disney koko olemassaolonsa ajan perustunut tehdasmaiseen sarjatuotantoon ja tuotteistaminen on aina ollut sen ytimessä. Hahmot on niin pitkälle standardisoitu, että jos johonkin jutussakin mainittu tekoäly sopii, niin Disneyn henkeen.

Pikemminkin voi ihmetellä, mihin näin paljon lastenkirjoja tarvitaan?

Moomin Characters Ltd oy (huomaa yrityksen nimen kirjoitusasu) on jo pitkään seurannut Disneyn jalanjälkiä. Se on monikansallinen yritys, joka hallinnoi MUUMI-tavaramerkin käyttöä ja lisensointia. Ei tule mieleen yhtään tuotetta, josta ei olisi olemassa Muumi-versiota. No, ehkä Muumi-rotanmyrkky voisi olla hankalasti markkinoitava tuote.

Lastenkulttuuria tehdään vahvasti kaupallisuus edellä. Kirjat ovat vain osa tuoteperheuniversumia, johon kuuluvat tv-sarjat, pelit, lelut, sisustustuotteet, vaatteet. Batmanista™ tehdään Lego™-versio, josta tehdään leffa™, josta tehdään vielä kirja™, koska onhan se kehittävämpää lukea (eli katsella kuvat) paperikirjasta.

Joku voi vielä voi muistaa Marvelin Heman-sarjan, joka luotiin myymään lelufiguureja (joita sanottiin ukoiksi, koska pojat eivät leiki nukeilla).

Lastenkirjallisuuden ja sarjakuvien hahmot ovat muuttuneet tyhjiksi merkitsijöiksi; mikä tahansa tarina voidaan kertoa Akun, Mikin, lego-ukon tai vaikkapa Homer Simpsonin kautta.

Helpotettuja versioita, eli selkomukautuksia tehdään myös aikuisten kirjoista. Minulla on niihin vähän ristiriitainen suhtautuminen. Toki ne voivat olla hyödyllisiä kieltenoppijoille tai henkilöille, joilla on jokin kognitiivinen häiriö. Mutta jos lukiolaisten kirjastokäyntiä oikein seurasin, merkittävä osa opiskelijoista valitsi lukukirjaksi nimenomaan selkokirjan. En haluaisi setämäisesti purnata nuorison rappiosta, mutta jos akateemiselle uralle valmistavasta opinahjosta valmistuu kehitysvammaisen tai A2-kielenoppijan tasoa vastaavalla lukutaidolla, on jotain pielessä. Jos aikuistenkirjatkin yksinkertaistuvat, niin miksi eivät sitten lastenkirjatkin.

Vesitetyt lastenklassikot tyhmentävät, mutta lastenkirjoilta odotetaan lukijoidensa kasvattamista ja kehittämistä.

Jutussa mainitut ”tunnetaitokirjat” etsivät oikotietä. Aikuisille on omat tunnetaitokirjansa ja self helpinsä. Kirjallisuuden tehtävä on kehittää lukijaansa ja kenellä nykypäivänä on aikaa lukea jostain keksityistä hahmoista, kun voi lukea julkkiksen 101 elämänohjetta.

Kuten jutussa sanotaan, vastuuntuntoinen vanhempi optimoi iltasatuhetket kehittämällä lapsen potentiaalista sosiaalista pääomaa. Itse hän lueskelee valmiiksi pureskeltuja elämänviisauksia. Tätä kirjoittaessa somen virta tarjoilee minulle lainauksen kirjallisuudentutkija Harold Bloomilta, joka kertoo tekoälykuvan vieressä, että suurien kirjailijoiden lukeminen ei tee meistä parempia ihmisiä. Bloom-vainaa olisi varmasti osannut arvostaa ironiaa.

Kirjallisuus on ollut jo pidemmän aikaa puolustuskannalla. Torjuntavoittoa ei ole odotettavissa. Kirjallisuuden vääjäämätöntä tuhoa yritetään hidastaa houkuttelemalla uusia lukijoita kirjallisuuden pariin mahdollisimman helpoilla kirjoilla. Laadulla ei ole väliä, kunhan se on fyysinen kirja.

Kustantamo Helmivyön 10v-juhlaseminaari

Julkaistuani eilisen kirjoituksen, lähdin saman tien Juri Nummelinin kustantamon Helmivyön järjestämään paneelikeskusteluun Turun Bar Ö:hön. Keskustelemassa olivat mm. Matti Järvinen kustantamo Nysalorista, tietokirjailija-runoilija Reijo Valta, kirjailija-tutkija Markku ”G.” Soikkeli sekä kirjailija-bloggaaja Maija Nyström. Kuuntelin kaksi ensimmäistä keskustelua ja puhetta oli enimmäkseen varhaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta kootuista antologioista sekä kaikesta obskuurista kauhu-, fantasia- ja scifi-kirjallisuudesta sekä edesmenneestä kirjailija Boris Hurtasta.

Paikalla oli yleisöä se parikymmentä innokasta kirjallisuudenystävää, mikä on linjassa näiden kirjojen myyntilukujen kanssa.

Paneelikeskustelu oli tervettä vastapainoa sille Supermenestyjäbrändikonseptikonsultaatio-pöhinälle. Kirja nyt vain ei ole kovin menestyksekäs, laajoihin kansanjoukkoihin uppoava menestystuote tässä laskevan lukutaidon ajassa. Kirjat kiinnostavat kapeaa, harrastunutta nörttien joukkoa, joka kokoontuu hämärissä puutaloissa. Pienkustantamo elättää korkeintaan yhden ihmisen, kun se julkaisee tarvepainatuksena 20 nimekettä vuodessa, jos puoliso saa kilpailukykyistä palkkaa.

Bookea, Lava, Calidris ja nyt Thunder Kustannus

Satu Lepistö kirjoittaa Kirjailija-lehdessä otsikolla Unelmilla ratsastajat Calidris Kustannus -nimisestä yrityksestä ja haastattelee Santeri Sandbergiä, joka työskentelee yrityksessä ”kustantajan” tittelillä. Kirjoitin itse aikaisemmin Bookean nimenmuutoksesta ja ”palvelukustanteista”. Olen Lepistön kanssa samaa mieltä siitä, että oman kirjan painattamista ei pitäisi kutsua kustannussopimukseksi, vaan että kirjailija itse on yrityksen asiakas.

Onko sitten kyse huijauksesta? Ei sinänsä, ellei sellaisena pidä suhteellisen korkeita hintoja: oman kirjan painattaminen kaikkine kuluineen voi jutun mukaan maksaa lähemmäs viittä tonnia. Samoin kirjailijuudesta haaveilevien unelmilla ratsastamisella ja sen kutsumisella ”kustannustoiminnaksi” voi pitää epäeettisenä.

*

Itse julkaisin aikaisemmin omakustanteena blogikirjoituksiani Book on Demandin (BoD) kautta. Hinnaksi tuli tonnien sijaan muutamia kymppejä. En halua BoDia mitenkään erityisesti mainostaa, mutta omaan valintaani vaikutti hinnoittelun läpinäkyvyys. Kirjan saa kirjakauppoihin (josta sitä kukaan ei tosin osta) ja kirjastojen tilausjärjestelmään. Kirjoittaja ei sitoudu ostamaan omaa kirjaansa ja sitä painetaan vain sitä mukaa, kun sitä tilataan.

*

Erilaiset ”palvelukustannemallit” (suom. ”artisti maksaa”) yleistyvät kirja-alalla.

Erästä toista kirjaprojektia tarjosin aikoinaan kaikille keskeisille suomalaisille kustantamoille. Eräs keskisuuri kustantamo, jota en halua mainita tässä, ilmaisi kiinnostuksensa ja kutsui heidän Helsingin toimistolleen kahville ja juttelemaan asiasta. Vasta useamman viestin vaihdon jälkeen tajusin kysyä, julkaistaisiinko kirjani tämän kustantamon kautta vai sittenkin heidän tytäryhtiönsä, joka kutsuu malliaan ”hybdidikustantamiseksi”. Kierrellen vastattiin, että jälkimmäisellä olisi ”enemmän tilaa”. Kiitin kauniisti ja kieltäydyin.

Asiassa eniten jäi vaivaamaan, että asiaa ei voitu suoraan sanoa minulle, vaan sitä yritettiin uittaa kautta rantain. Moni varmaan kokee itsetuntoaan hivelevänä, että saa ihan kutsun paikan päälle ja pienen hieronnan jälkeen huomaakin allekirjoittaneensa sopimuksen, jossa sitoutuu ostamaan omaa kirjaansa. Ja jos emoyhtiön ja tytäryhtiön kirjailijoita kohdellaan samanarvoisesti, kuten minulle vakuutettiin, miksi sitten tytäryhtiön kirjailijoita (eli maksavia asiakkaita) ei markkinoida emoyhtiön katalogissa? Eikö omakustannekirjailijoita (anteeksi ”hybridikustannekirjailijoita”) haluta laskemaan emoyhtiön katalogin tasoa, vaikka heidän rahansa näyttävät kelpaavan?

*

Sitten on tietenkin Mediapinta oy (ent. Pilot-kustannus), joka kuvauksensa mukaan tarjoaa ”palvelukustanteita”, ”täyskustanteita” ja ”omakustanteita”. Mediapinnan toimitusjohtaja Juhani Vesikko, tai hänen kaimansa, tuntuu olevan itsekin termiviidakosta turhautunut, kun niitä penää Bookean Facebook-julkaisun kommenteissa:

*

Uutena tulokkaana on aloittanut Thunder Kustannus. Sen kotisivuilta ei selviä, kuka tai ketkä itseään ”ammattimaisena hybridikustantamona” mainostavan toimijan takana hääräävät. Ensimmäinen havainto toimijasta oli kuitenkin Facebookin Kirjailijanloput–ryhmässä, jossa sitä mainosti Tiia Sandberg nyt jo poistetussa julkaisussa. Tiia Sandberg on edellä mainitun Calidris-kustantamon vastuuhenkilön Santeri Sandbergin vaimo. Tiia Sandberg kieltää, että Thunder Kustannuksella olisi mitään kytköksiä Calidrikseen:

Toimintamalli kuitenkin molemmilla yrityksillä vaikuttaa olevan sama. Calidris ilmoittaa verkkosivuillaan, että se ei tällä hetkellä ota vastaan käsikirjoituksia.

Hintaa 50 kappaleelle painettua kirjaa tulee Thunder Kustannuksen oman hinnaston mukaan 1690€, eli kirjaa kohti hintaa tulee 33,80€. Tekijänpalkkiota myydyistä kirjoista kirjailija saa 70-80%, eli ilmeisesti yritys pidättää palkkiota vielä 20-30% itselleen per myyty kirja.

Aihe on herättänyt ryhmässä runsaasti keskustelua, enimmäkseen negatiivista.

*

Itse huomasin Tiia Sandbergin postauksen ryhmässä ennen kuin kukaan oli sitä ehtinyt kommentoida tai varsinaisesti olisin tienyt, mistä on kyse. Postauksessa muistan kehutun erityisesti ammattimaista markkinointia, jota hänen yrityksensä kirjailijoille tarjoaisi. Suhtauduin postaukseen sillä ylimielisellä kyynisyydellä, jolla näihin asioihin yleensä suhtaudun. Aioin kysyä, minkä kirjan Tiia Sandberg viimeksi oli itse lukenut, mutta jätin kysymättä. Tarkoitukseni oli näpäyttää häntä siitä, että hän ei vaikuta olevan kirjallisuudesta harrastunut ihminen. Hänen LinkedIn-profiilinsa perusteella hän on toiminut ”menestysvalmentajana” kauneudenhoitoalalla. Vaikka ei kai kirja-alalla tarvitse poseerata baskeri päässä, hilseet samettitakin olkapäillä ja sulkakynä korvan takana, mutta kai sitä olisi kuvitellut, että kirja-alan ammattilainen olisi julkaissut edes yhden päivityksen lukemastaan kirjasta. Samoin verkottuminen alalle, jonka ammattilaisena esiintyy, voisi olla hyödyllistä.

Toivottavasti tulevien kirjailija-asiakkaiden markkinointi luonnistuu paremmalla onnella kuin yrityksen oma markkinointi.

Linkkivinkki: Oskari Onninen ja Itsekkyyden aika

Piti kirjoittaa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Itsekkyyden aika (WSOY 2026), mutta Oskari Onninen sanoi jo Uuden jutun artikkelissaan suurin piirtein kaiken, mitä aioin sanoa. Philip Rieff ja Christopher Lasch mainitaan ja hieman yllättäen myös Michel Houellebecq, mutta tästä samasta asiastahan hänen romaaneissaan kerrotaan.

Onninenkin huomaa, että kirjan pinnan alla on joitain poliittisia tendenssejä, mutta on ikään kuin Keltikangas-Järvinen ei haluaisi sanoa niitä ääneen. Ehkä juuri siksi kirjaan on helppo heijastaa omia näkemyksiään: tätä minä olen aina sanonut. Ja silloin vika löytyy aina niistä toisista. Miksi aina minä ja miksi minä en koskaan saa, kun aina nuo muut ovat niin itsekkäitä. Ja tietenkin: nuoriso on pilalla.

Hän huomaa myös retorisen keinon: moni lause kirjassa sisältää sanan nykyään. Keltikangas-Järvinen ei tietenkään ole poikkeus; kaikki käyttävät sanaa kommenttipartikkelina tarkoittamatta sillä oikeastaan mitään. Samalla tavalla käytetään sanaa ”länsimaissa” tai ”länsimaalaisessa kulttuurissa”. Tällä on kuitenkin taustansa modernisaatiokritiikissä: ylipäätään kaikki nämä teemat, kuten myös Laschin jo 50 vuotta sitten nostamat asiat ovat niitä asioita, joita osaltaan pohti jo Émile Durkheim 150 vuotta sitten ja suureksi osaksi vakiinnutti sen tavan, jolla modernia yhteiskuntaa nykyisin ajatellaan.

Moderni yhteiskunta on tietenkin massayhteiskunta, jonka yksilöllisyys on näennäistä. Kun gemeinschaftista siirrytään gesellschaftiin, on vaikea pitää yllä sellaista yksilöllisyyttä, joka perustuu aitoihin yksilöllisiin ominaisuuksiin. Tämä ristiriitaisesti johtaa yksilöllisyyden korostamiseen.

Keskeisin huomio Keltikangas-Järvisen kirjassa on, kuinka 1990-luvun alussa kasvatuksessa nostettiin ihanteeksi extrovertti temperamentti ja keskiöön yksilöllinen minä. Kompromissihalukkuus ja liiallinen kiltteys alettiin nähdä ongelmana. Extrovertit ovat persoonallisuuden piirteiltään sellaisia, jotka haluavat olla aina äänessä ja huomion keskipisteenä. Tällainen kehitys johtaa Keltikangas-Järvisen mukaan narsismin kulttuuriin.

En ole sinänsä eri mieltä, mutta joissain kohdissa tuntuu, että Keltikangas-Järvinen kasaa kirjaansa kaiken mikän nykymaailmassa (tai nykynuorissa) vikana. Hän esimerkiksi näkee sosiaalisten fobioiden ja ahdistuksen ja julkisten paikkojen pelon ja esiintymispelkojen jne. lisääntymisen osana samaa kehitystä. Eikö sosiaalinen ahdistus ole luonnollinen reaktio kulttuuriin, jossa pitäisi olla ylisosiaalinen ja pyrkiä huomion keskipisteeseen, mitä Keltikangas-Järvinen kirjassaan arvostelee?

Ollaan saman kysymyksen äärellä kuin aikaisemmin: mitä mielenterveyden ongelmille pitäisi yhteiskunnassa tehdä? Toisaalla on psykokulttuuri, jossa kaikkia pieniäkin vastoinkäymisiä paapotaan traumoina ja toisaalla asenne, että kunhan vain ottaa itseään niskasta kiinni, niin kyllä sitä jaksaa (josta on vain pieni matka siihen, että kaikki ongelmat ovat aina yksilön oma vika). En esimerkiksi aivan allekirjoita Keltikangas-Järvisen ajatusta ottaa oppia sotaveteraaneista, jotka eivät sodan jälkeen ”jääneet vellomaan tunteisiinsa”. Silloin vain ei ollut terapiaa tarjolla, eikä ulkopoliittisista syistä sota-asioita voitu julkisestikaan käsitellä.

Mitä sitten on yhteisöllisyys? Keltikangas-Järvinen kritisoi mm. sitä, että ”hankalista” ihmissuhteista pyritään pääsemään eroon, jos ihminen kokee, ettei saa niistä ”hyötyä”. Näin esimerkiksi sukulaisiin ei pidetä yhteyttä.

Keltikangas-Järvisen haastattelu Roni Arvosen Kuuntelija-podcastissa on saanut 3kk aikana yli 90 000 kuuntelua. Kuten Onninen kirjoittaa ” ohjelma ei peittele poliittista asentoaan”. Video on saanut ylistäviä kommentteja, mm. näin:

Joitain asioita ei vaan voi sopia. Minäkeskeisten ihmisten kanssa nimenomaan. Näistä toksisista ihmisistä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana oli sitten kyse kavereista tai sukulaisista.

Sekä vasemmisto, että oikeisto löytävät kirjan ajatuksista omansa. Itsekkyyttä levittää etenkin kapitalistinen järjestelmä, joka perustuu itsekkyydelle: Adam Smithin kuvaama näkymätön käsi tarkoittaa kirjaimellisesti ihmisten itsekkyyttä. Toisaalta, konservatiiveihin vetoaa ajatus nykyajan rappiosta, joka on wokea.

Yhteisöllisyys on kaunis ajatus, mutta se edellyttäisi, että joutuisi viettämään aikaa toisten ihmisten kanssa…