Kirja-asiat ja arviot – Elämä ja Teot

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Kirjoille vähimmäishinta

Kirjailijat ovat nousseet barrikadeille, tai ainakin kirjoittaneet vetoomuksen kirjallisuuden halpuuttamista vastaan. Allekirjoittajia on reilut 500, mukana näyttäisivät nopealla vilkaisulla olevan kaikki keskeiset nykykirjailijat ja melkein merkittävämpää on, kuka ei ole listalla. Erityisesti vetoomuksessa ollaan huolissaan uusista sähkö- ja äänikirjapalveluista, joissa kirjoja markkinoidaan pilkkahintaan ja kirjailijoille tästä maksetaan vain hiluja (olen yrittänyt ujuttaa ilmiölle nimeä spotifysaatio). Ratkaisuksi esitetään mm. vähimmäishintaa kirjalle riippumatta siitä, missä kanavassa ja formaatissa se myydään kuluttajalle.

Aiheesta kirjoittaa mm. Karo Hämäläinen blogissaan, joka muuten ei ole mukana allekirjoittajissa, ja joka on kirjoittanut aikaisemminkin kirjailijoiden tulonmuodostuksesta ja äänikirjapalveluista.

Olen sinänsä sitä mieltä, että kun kirjailija kirjoittaa, kyse on sanoista ja sisällöstä (sisällöntuottaja on kärsinyt terminä kovan inflaation, mutta keksikää tähän itse jokin parempi nimitys) ja silloin tulisi keskittyä sisältöön, ei millaisiin kansiin se pakataan. Käsittääkseni ei ole mitään teknistä tai teknologista syytä sille, miksi sähkö- ja äänikirjoista pitäisi maksaa kirjailijalle vähemmän.

Lukuharrastuksen vähetessä äänikirjoista on etsitty kirja-alan pelastusta, mutta tietenkään se ei voi tapahtua kirjailijan kustannuksella. Kirjailijoiden tulot ovat romahtaneet myyntilukujen laskiessa eikä ole reilua, että samaan aikaan nettipalvelut myyvät lukuoikeuksia samoihin kirjoihin.

Kirjailija Juha Itkonen kommentoi mm. tätä julistusta verkkolehti Särössä otsikolla ”Digitalisaatio ei ole luonnonvoima”. Hänen mukaansa kirjailijat eivät niinkään vastusta kehitystä kuin että kehityksen suunnasta ei käydä keskustelua. Hän argumentoi mm. Esa Mäkisen poleemista kirjoitusta (Paperikirja ei ole kuningas, HS, 8.9.2024) vastaan. Itkosen mukaan hänelle Imagessa kuittaileva Oskari Onninen on ymmärtänyt hänet väärin.

LISÄYS 2.10.:

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin vastaa kritiikkiin tiedotteessa. Tiedote vaikuttaa hätäpäissään kirjoitetulta. Onko Bootbeatilla kriisi päällä? Kirjailijoiden avointa kirjettä on kutsuttu ensin Kirjailijaliiton avoimeksi kirjeeksi ja sen jälkeen se on korjattu muotoon ”viiden suomalaisen kirjailijan avoin kirje”. Kirjailijoita ei vetoomuksen julkaisuhetkellä ollut viisi vaan viisi sataa. Nyt allekirjoittajia on 845. Tiedote on otsikoitu populistisella heitolla ”Äänikirjakeskusteluun on aika tuoda uusia sävyjä”, ikään kuin Bookbeat edustaisi vaiennettua toisinajattelijaa. Jo ensimmäisessä lauseesssa, joka on suunnattu avoimen kirjeen allekirjoittaneille kirjailijoille, heitetään haaste: ”Ei pidä pilata hyvää tarinaa totuudella”.

Ydinkysymys kuitenkin on: ovatko sähkö- ja äänikirjapalvelut tuoneet lisää rahaa kirja-alalle, joka sinne ei muuten olisi tullut? Sandin vihjaa, että näin olisi: ”Suomessa ei luultavasti koskaan ole ollut yhtä paljon ihmisiä, jotka kuluttavat yhtä paljon aikaa ja rahaa kirjoihin kuin nyt, ja tämä hyödyttää useampia kirjailijoita kuin koskaan aiemmin” (korostus minun). Sandin käyttää sanaa ”luultavasti”, joten ilmeisesti tutkittua tilastotietoa asiasta ei ole.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Luulin, että Tuukka Sandström olisi julkaissut useammankin kirjan. Bookbeatistä löytyi kuitenkin hänen ensimmäinen esseeteoksensa Tappio tai kuolema (Avain 2024). Aikaisemmin olen lukenut hänen esseitään mm. kulttuurilehti Säröstä. Kirjana olen lukenut häneltä (pakinakokoelman?) Taksipuhetta (Idiootti-kustannus 2009), joka ei kenties ole kovin älyllinen, mutta kylläkin helvetin hauska kirja.

Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, vaan kommentoin jotain yksittäisiä kohtia hyvinkin pintapuolisesti sen suhteen, miten ne minua itseäni aiheina kiinnostavat.

Esseekokoelman punainen lanka voisi olla kirjoittajan kokemus yläasteella tapahtuvasta kiusaamisesta, tai ainakin siitä lähdetään liikkeelle. Keskeistä materiaalia on pop-kulttuuri, kuten Cobra Kai ja Game of Thrones -tv-sarjat, Joker-elokuva ja David Bowie. Kirjallisuuden puolelta mukana ovat Karl Ove knausgårdin Taisteluni ja Iida Rauman Hävitys, jonka HS:n kriitikko Maaria Ylikangas nostaa otsikkoon (Esseistin mielestä Iida Rauman Hävitys on kostoromaani, 13.4.2024).

Kiusaamisestaan Sandström kertoo mm., että hänen haukkumanimensä oli absurdi ”kaislaneekeri”. Itse kirjoitin aikaisemmin, että se ei edes olisi loukkaus, koska osuu niin sivuun, mutta näin ei tietenkään ole, jos asiaa vähänkään miettii.

Kirjoitin aikaisemmin ilmiöstä, johon myös Sandström viittaa. Elämme menestyksen kulttuurissa, jossa on menestymisen pakko (rangaistuksena on depressio), mutta myös tasa-arvon ihanne. Lupaus siitä, että meistä kaikista tulee onnellisia ja onnellisuus on sidottu menestykseen, ja menestys tarkoittaa, että tulee olla menestyneempi kuin muut, joten on mahdoton yhtälö, että kaikki voisivat olla menestyneitä. Kirjoitin siitä otsikolla Väärin rakennuttu tasa-arvo, mutta niin huonosti, että melkein hävettää linkata.

Nietzschen ressentiment, ”kauna”, on käsite, jota Jordan Petersonin opetuslapsetkin tykkäävät käyttää, mielellään kaikista muista paitsi itsestään: vasemmistolaiset ovat vain katkeria, kun heidän pitäisi politikoinnin sijasta keskittyä itsensä kehittämiseen.

Tarkkanäköisesti Sandström nimeää kaunaisimmaksi ihmiseksi Donald Trumpin, joka on kaikilla mittareilla mitattuna noussut maailman huipulle. Silti mikään ei tyydytä häntä ja ainoa keino päästä ylöspäin on kenkiä muita.

Millainen on muiden supermenestyneiden, kuten Putinin tai vaikkapa Elon Muskin mielenmaisema? Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella Putinin rakennuttamista palatsikomplekseista Mustan meren rannalla tai kaikista hänen muista kesäasunnoistaan? Hän on 71-vuotias, eikä vaikuta olevan jäämässä viettämään eläkepäiviään. Milloin hän ehtii kaikista rikkauksistaan nauttia? Mitä hyödyttää ultrarikkaiden kahmia vielä lisää varallisuutta, jota ei edes ehdi käyttää, kun sen vastapainona on varallisuuden katoaminen ehkä miljoonilta ihmisiltä? Vallan huipulla on ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen vallanhaluisia ja häikeilemättömiä (muutenhan he eivät olisi vallan huipulla), mutta mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen pääsee huipulle ja alkaa vaikuttaa siltä, että mitään saavutettavaa ei enää ole? Joku muu voisi olla tyytyväinen tilanteeseen, mutta hän juuri siksi hän ei olisi koskaan sellaisessa tilanteessa.

Liittyykö tämä itse esseeseen? Enpä tiedä, mutta tulipa mieleen.

En myöskään lähde syvällisemmin väittämään, mitä Nietzsche ”oikeasti” tarkoitti ressentimentillä.

Esseessään Ressentimentin jumala Sandström analysoi Joker-elokuvaa. Sen päähenkilö Arthur Fleck on luuseri, josta tulee kaikkien päähänpotkittujen ”jumala”. Näin on myös kaikissa niissä netin meemeissä, joissa niin moni samaistuu Arthuriin/Jokeriin ja toivoo tapahtuvaksi elokuvan anarkkista, jumalaista väkivaltaa, jolle ei oikeastaan löydy mitään muuta tiettyä kohdetta kuin omat turhaumat. Aivan vailla ironiaa ei ole se, että ”kaikki” samaistuvat Arthuriin, mutta silti vieroksuvat sitä outoa ”luuseria”, joka tulee kadulla vastaan (eihän muuten olisi vieroksuttu, jollei olisi ”kaikkien” vieroksuma).

Aikaamme leimaa identiteettipolitiikan ytimessä oleva uhriutuminen. Oli sitten kyseessä etninen, seksuaalinen, sukupuolinen jne. identiteetti, kyseessä on kilpailu uhriudesta. Seksuaalivähemmistöt kampanjoivat (aiheestakin) tulevansa hyväksytyksi ja etniset vähemmistöt ovat rasismin uhreja. Symmetrisesti myös heterot ja kantasuomalaiset kokevat olevansa uhreja, oli aihetta tai ei. Aina kun identiteetti lausutaan ääneen — olen valkoinen lihaasyövä heteromies — on se asettumista uhripositioon, jossa lausumista seuraa rimpsu valituksia siitä, miten on syrjitty, vainottu ja sorrettu uhri.

Onko myös Trump uhri? Kukapa ei olisi.

Sandström lainaa Rene Girardia esseissään. Girard ei ole missään tapauksessa tuntematon filosofi Suomessa, mutta ei kenties niin viitattu, kuin voisi olla. Itse en ole Väkivaltaa ja pyhää vieläkään lukenut, mutta satuin olemaan ravintola Koulussa, kun sen suomentaja Olli Sinivaara (joka mainitaan näköjään myös tämän kirjan kiitossanoissa) oli meille siitä luennoimassa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2004 ja tietämykseni perustuu suureksi osaksi niihin muistikuviin. Perusajatus on yksinkertainen ja arkiajattelun kanssa yhteneväinen: asioista tekee haluttavia se, että kaikki muutkin haluavat samoja asioita ja siksi on määritelmällinen mahdottomuus, että kaikki saisivat, mitä haluavat ja sen vuoksi yhteiskunta on jatkuvassa konfliktissa. Ainoa ratkaisu konfliktiin on liittoutuminen yhteistä vihollista vastaan. Viholliseksi kelpaa myös joku viaton sijaiskärsijä, joka voidaan uhrata yhteisön hyväksi. Ei tarvitse kuin seurata lasten leikkejä, kauneuskilpailuja tai somepolitiikkaa huomatakseen, miten suorastaan banaalin selkeä Girardin teoria on.

Juuri tämä mimeettinen halu on sen taustalla, että yhteiskunnallista tasa-arvoa on mahdoton saavuttaa: ihmisen psyyke on rakennettu siten, että kun saamme mitä haluamme, lakkaamme haluamasta sitä. Kulta on jalometalli, jolla on monia käytännön sovelluksia, mutta ei se ole arvokasta siksi, vaan koska se on suhteellisen harvinaista ja kaikkien haluamaa. Jos kulta olisi yhtä yleistä kuin romurauta, se olisi paljon vähemmän haluttavaa, sen ominaisuuksista riippumatta. Kullan tilalle voi sijoittaa minkä tahansa asian. Jos miellä olisi paitsi Star Trekin ”replikaattori”, jolla tyydyttää kaikki aineelliset tarpeemme, myös keino tehdä kaikista maailman ihmisistä kauniita ja terveitä supermenestyjiä, ei se muuttaisi mitään. Aina keksittäisiin jotain, mitä haluta ja mistä taistella.

Ida Rauman Hävityksen kaltaisten ”tärkeiden” kirjojen ongelma on siinä, että niiden teeman tärkeys ajaa itse teoksen ohi. ”Kirja kertoo niin osuvasti koulukiusaamisesta”, kirjoittaa moni sosiaalisen median kirjaryhmissä. Mitä se sitten kertoo koulukiusaamisesta ja pitääkö koulukiusaamisen tuomitsemiseksi lukea jokin kirja? Itse en jostain henkilökohtaista mausta johtauvasta syystä edes pitänyt kirjasta.

Sandström tulkitsee teosta Girardin teorian kautta siten, että peruskoulun ryhmädynamiikassa kiusattu edustaa ”uhria”, jonka kiusaaminen tuottaa yhteishenkeä.

Itse aikuisena en joudu pelkäämään fyysistä väkivaltaa arjessani, enkä edes kävellessäni kaupungilla auringonlaskun jälkeen. On hämmentävää, miten mahdollisuus saada ”turpaansa” liittyy niin vahvasti lapsuuteen ja nuoruuteen. Samoin lasten fyysistä kurittamista, eli toisin sanoen rankaisemista väkivallalla, pidetään edelleen hyvänä kasvatustapana (vaikka onneksi vähenevissä määrin) ja lasten välisiä fyysisiä tappeluita pidetään normaalina. Koulussa on varmasti jokainen joutunut ellei kiusatuksi, niin jonkinlaiseen käsikähmään. Siinä ei kukaan näe mitään erikoista, että lapset joutuvat elään fyysisen väkivallan uhan alla, mutta harva aikuinen suostuisi alistumaan siihen. Miltä tuntuisi mennä töihin, jos saisi pelätä milloin työkaveri nappaa nyrkillä nenään? Tai henkilöstöpäällikkö riepottaisi tukasta pitkin toimistoa? Tai osastopäälliköltä tulisi luunappi, jos tulisit myöhässä töihin?

Rauma on haastatteluissa väittänyt, että Suomessa on vallalla suorastaan lapsivihamielinen kulttuuri.

Sandström syyttää Raumaa sortumisesta samaan kuin kiusaajansa kostaessaan romaanillaan muunmuassa entiselle liikunnanopettajalleen, jonka hahmo on kirjassa tunnistettava. Kosto jatkaa samaa kiusaamisen ketjua.

LOPPULISÄYS:

Teoksen kuunteleminen äänikirjana oli helppoa (lukijana tekijä itse), mutta aiheesta kirjoittaminen oli hankalaa. Tekstimuoto on edelleen ajatuksella tapahtuvaa lukeamista varten paras formaatti, äänikirjassa tietyn kohdan etsiminen ja kuunteleminen uudestaan ei vastaa sen lukemista ajatuksella. Tätä kirjoittaessa monta kertaa ajatus katkesi, kun tekstiin ei voinut palata tarkastamaan yksityiskohtia. Julkaistaan tämä nyt silti tällaisenaan, koska tämä nyt on vain henkilökohtainen blogini, jonka riman korkeuden määrään itse.

Rakkaus niinku

Epäröin pitkään tarttua Johannes Ekholmin kirjaan Rakkaus niinku (Otava 2016). Kirjailijaa oli ylistetty jopa sukupolvensa ääneksi, mikä ei välttämättä minun kirjoissani ole mikään kehu. Se ärsytti jo nimestään lähtien ja ideana nettikeskusteluiden käyttäminen kirjan rakenteena ja materiaalina vaikutti halvalta tempulta.

Ja olihan se paikoitellen aivan helvetin ärsyttävä kirja.

Milleniaalien niinkuttelua ja kiukuttelua ja chattikaveri, jonka nimimerkki on SAD91RL, kaikki ahdistuneen nuoren miehen kliseet ja maailmantuska ja oikein ajattelemisen ohjeet, niinku.
Tämän kirjan kohdalla oli erityisen vaikea erottaa kirjailija ja kertoja toisistaan. Tuntuu, että esimerkiksi Juha Itkonen Apu-lehden jutussaan ei ollut näin tehnyt, vaan ottanut sen vähän liiankin tosissaan. Kuitenkin Rakkaus niinku on moniääninen juuri sellaisessa bakhtinilaisessa mielessä, että tekijän ”todellista” intentiota on mahdoton paikantaa mihinkään. Päähenkilön nimi on Joona (vrt. Johannes), mutta jos hänet ymmärtää kirjailijan omaksi ääneksi, jonka julistukset on tarkoitettu otettavaksi vakavina teeseinä, ollaan hakoteillä. Joona on epävarma ja jatkuvasti ristiriidassa itsensä kanssa. Tämä epävarmuus ja ristiriitaisuus on kirjoitettu auki, eikä sitä selitellä.

Tekemisensä parhain päin selittelevää tunnustuskirjallisuutta käsitellään Joonan isän hahmossa, joka on kirjoittanut autofiktiiviset muistelmat.

Kuitenkin Joonan hahmo on kirjoitettu ”vakavasti”, eikä aivan täytenä parodiana, joka olisi vesittänyt koko jutun. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun kysymykseen kahvipöydässä ”otatko lisää taatelikakkua” tulee sivutolkulla paasausta naisten alistamisesta ja toksisesta maskuliinisuudesta, ei voi ajatella sitä olisi tarkoitettu otettavaksi tosissaan. Mutta ajateltavaksi kuitenkin.

Kuvittelin Ekholmin olevan nuorempi, mutta näyttäisi olevan minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja toisaalta onhan tämä jo 8 vuotta vanha kirja, eli hän on kirjoittanut sen siinä kolmekymppisenä. Se on kenties se ikä, jolloin alkaa alkaa ottaa etäisyyttä siihen nuoruuden naiiviin vaiheeseen, jonka ehkä joka toinen suomalainen mies käy läpi, varsinkin jos on opiskellut taideaineita yliopistossa, ja jolloin kaikki paha maailmassa näyttää valkoisen heteromiehen ja toksisen maskuliinisuuden vialta.

Joona ja hänen sielunsukulaisensa SAD91RL haluavat määritellä itsensä ja identiteettinsä ja räätälöidä ihmissuhteensa itselleen juuri sopiviksi riisumalla ne kaikista ulkopuolisista määrittelyistä ja heteronormatiivisista ennakko-odotuksista ja hyväksikäytöstä, vaatimuksista ja sidonnaisuuksista (lisää tähän tarvittava määrä intersektionaalista post-jargonia), mutta kuitenkin kohdata toisensa ”aidosti”. Tällaisessa ahdistuneisuudessa ainoaksi tavaksi kohdata toinen ihminen jääkin chattaily verkossa. Joku hahmoista määritteleekin itsensä ”internetseksuaaliksi”.

Seuraava askel onkin tekoäly. Jo nyt on olemassa tekoälybotteja, joille voi antaa ihannekumppaninsa parametrit. Aikaisemmin kirjoitin Ekholmin (melko sekavasta) esseestä Kritiikin uutisissa, jossa hän käsittelee tekoälyä. Hän ei suoraan käsittele ”tekoälytyttöystäviä”, mutta sen jatkoksi sopisi ajatus, että jos pelkomme kohdata ihmistä johtaa ”tekoälykumppaneihin”, johtaa se juurikin sieluttomuuteen, anti-libidinaalisuuteen.

Tai sitten upotaan siihen jatkuvaan määrittelyiden suohon siitä, miltä minusta nyt oikeastaan tuntuu ja miten meidän pitäisi määritellä tämä suhde, kun määrittelyt itsessään ovat rajoittavia ja alistavia. Ikään kuin olisi maailman ensimmäinen pariskunta, joka on päättänyt olla toisilleen rehellinen ja avoin ja kieltäytyä ”perinteisistä” suhteen määrittelyistä.

Seurauksena on yksinäisyys ja ahdistuneisuus.

Tunnustuskirjoista, tunnustussarjoista, tunnustusnäytelmistä

Otan tähän käsittelyyn kolme kirjaa, joilla ei ole oikeastaan muuta valintaperustetta kuin että ne ovat kolme viimeisintä kirjaa, jotka olen lukenut ja niiden valinta perustuu osin Bookbeatin suosittelualgoritmiin: Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv 1971), Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024) ja Erkka Mykkäsen Sellainen mies (2024).

Tekijät, aiheet ja tyylit ovat hyvinkin erilaisia näillä kolmella näennäisen satunnnaisesti valitulla kirjallla, joista kaksi on tänä vuonna ilmestyneitä ja yksi on vähän vanhempi. Hämmästyttävää kuitenkin on niihin sisältyvä tunnustuksellinen asenne.

Mykkäsen kirja on minulla vielä kesken, mutta noin sadan sivun (tai pikemminkin parin tunnin kuuntelun) jälkeen on jo jonkinlainen kuva siitä, mistä kirja kertoo: kolmekymppinen mies avaa parisuhdehistoriansa, jossa ihmissuhteet ajautuvat kerta toisensa jälkeen samantyyppisiin ongelmiin. Kirjallisuudessa luonnollisestikaan ei pitäisi samaistaa kertoja–päähenkilöä ja tekijää, mutta kun kansikuvassakin on Mykkäsen oma kasvokuva, teen sen oletuksen, että kirja perustuu Mykkäsen omaan elämään. Vielä kun äänikirjan lukijana on Mykkänen itse, ollaan jo niillä rajoilla onko tämä varsinaisesti kirjallisuutta vai pitkä monologi siitä, mikä Mykkästä vaivaa. Mykkänen terapoi omaa läheisriippuvuutta ja sitoutumiskammoaan: katsokaa taas kerran, kuinka minä olin huono poikaystävä! Voiko kukaan antaa minulle anteeksi?

Kihlmanin Ihminen joka järkkyi näköjään mainitaan jopa esimerkkinä Tieteen termipankin sanakirja-artikkelissa ”tunnustuskirjallisuus”. Siinä kirjailija kertoo omasta alkoholismistaan, homoseksuaalisuudestaan (tai pikemminkin biseksuaalisuudestaan) ja avioliitostaan. Minulla ei ole kirjaa käden ulottuvilla, joten en ota suoria lainauksia, mutta kun Kihlman kirjoittaa ryypänneensä keskellä katua tai retkahtaneensa seksiin miesten kanssa tai pahoinpidelleensä vaimoaan, suunnataan paheksunnan spottilamppu kirjailijaan, mutta sen suuntaajana on kirjailija itse.

Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta kertoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä Taideyliopistossa. Sitä on kutsuttu myös kostoromaaniksi.

Jossain määrin petyin, kun paljastui, että koko juttu on sepitettä. Kirja kuitenkin vahvasti nojaa ”todenmukaisuudelle” sen keksittyä dokumenttimateriaalia myöten. Yleensä en välitä, onko romaaniksi nimetty teos ”totta” ja pidän ”totuudenmukaisuudella” ratsastamista helppona temppuna. Silti kirjassa esitetään aika vakavia syytöksiä Taideyliopistoa vastaan ja kirjaa yleisesti on luettu totena tai ainakin ”tosiasioihin perustuvana”. Aina tietysti voi vetäytyä sen tulkinnan taakse, että ”näin olisi voinut tapahtua” tai ”seksuaalista hyväksikäyttöä kuitenkin on olemassa”. Ehkä vain petyin, kun tulin vedätetyksi melkein kirjan puoleen väliin saakka ennen kuin etsin asiasta tietoa googlaamalla.

Autofiktion käsitettä käytetään nykyään kaikesta omaelämänkerrallisesta kirjallisuudesta ja sieltä se on levinnyt myös sarjoihin ja elokuviin. Eräs henkilö, joka on ihan palkittu kirjallisuusalan ihminen, totesi eräästä romaanista, että ”se ei ole aivan autofiktiota, koska kirjoittalla oli valikoiva muisti ja keksi asioita”. En lähde tässä kohtaa termitalkoisiin, mutta pikemminkin kai autofiktiota on nimenomaan teos, joka on keksittyä ts. fiktiota, joka tapahtuu kirjailijan saman nimiselle alter egolle.

Vaikka ”autofiktioksi” kutsutaan nykyään mitä tahansa omaelämänkerrallista teosta, oikeastaan Kajon kirja on näistä ainoa autofiktiivinen teos siinä mielessä, että se ohjaa tulkitsemaan päähenkilö–kertojan samaksi henkilöksi kuin tekijä (vaikka päähenkilöä ei nimetä), mutta kyseessä on fiktiivinen teos, kun taas kaksi muuta (ymmärrykseni mukaan) kertovat todella tapahtuneista asioista.

Muodoltaan Kajon teos on myös tunnustuskirja: kertomus siitä, kuinka päähenkilö–kertoja huijataan taiteentekemisen varjolla osallistumaan irstaisiin bdsm-sessioihin. Sen alaotsikko voisi olla ”miten saatoin olla niin hölmö, että lähdin siihen mukaan?” Päähenkilö–kertoja ei jätä paljastamatta pienintäkään yksityiskohtaa ja kieriskelee itsesyytöksissä: voiko lukija uskoa häntä ja antaa hänelle anteeksi? ”Silloin olin nuori, tyhmä ja sinisilmäinen. Nyt olen keski-ikäinen tyhmä ja sinisilmäinen.” Mitään ei jätetä kertomatta eikä kuvaamatta mihin ruumiinaukkohin se salamitanko tunkeutuu.

Myös Kajo on itse oman äänikirjansa lukija.

Tunnustuksella on juurensa katolilaisessa ripittäytymisessä ja ainakin joku Foucault väittää, että nykyinen psykokulttuuri ja terapointi ovat sille suoraa jatkoa. Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset 300-luvun lopulta oli paitsi tunnustuskirja, myös esikuva myöhemmille omaelämänkerroille. Onko niin, että tämä 1600 vuotta vanha kirja on asettanut ne perusteet, jolla länsimainen ihminen kertoo itsestään?

Yhden alatyypin muodostavat ns. ”retkahdustarinat”, joissa päihderiippuvaiset kertovat tuttua kaavaa noudattaen syöksykierteestään päihteiden väärinkäyttäjäksi ja mahdollisesta toipumisestaan. Kirjoiksi painettuna näitä löytyy mm. Anonyymit alkoholistit -liikkeen julkaisuista tai Kalle Lähteen kirjoista. Kihlmanin kirja ammentaa vahvasti retkahdustarinoista: katsokaa minua nyt kuinka säälittävästi heti aamusta kittaan krapulakaljaa!

Näiden kirjojen tarina olisi voitu kertoa lukuisilla muillakin tavoilla, mutta kaikki valitsivat samankaltaisen kerrontaratkaisun: jälkikäteen (vaikka Kajo kirjoittaakin preesensissä) minä-muotoinen kertoja kertoo ”rehellisesti” ja itseään säästämättä virheistään ja synneistään.

LISÄYS, joka liittyy yllä olevaan, tai sitten ei:

Jos lukee lähes minkä tahansa psykologian alan kirjan, on sen keskeinen viesti, että meistä ihan jokainen elää jonkinasteisessa itsepetoksessa, ellei useammassa. Jotkin niistä ovat lähes tiedostamattomia, jotkin asiat tiedotamme, mutta toimimme silti toisin: ”joo, tiedän että pitäisi vähentää juomista, mutta…”

Siihen nähden, miten yleistä itsepetos on, sen kuvaaminen kirjallisuudessa tuntuu olevan tuskallisen hankalaa. Tunnustuksellinen jälkiviisaus on helppo ratkaisu: olin silloin nuori ja typerä, armahtakaa minua.

Laiska lukija ei ymmärrä, että kirjailija on voinut tarkoituksella kirjoittaa hahmon toimimaan ristiriitaisesti. Jatkuvasti voi lukea palautetta, jossa kirjaa oli pidetty huonona, koska päähenkilö toimi toisin kuin mitä lukija itse olisi toiminut.

Tv-sarjojen puolella tuli katsottua Netflixistä kohusarja Baby Reindeer, josta jäi ristiriitaiset fiilikset. Sekin on sarja, joka kertoo ”tärkeästä aiheesta”, miesten kohtaamasta seksuaalisesta ahdistelusta ja vainosta. Aihe on vaikea itsessään ja vielä vaikeampi se on kertoa miehen näkökulmasta. Toisaalta juuri miehen näkökulma on se juttu. Jostain syystä sarjan kuvauksen ja trailerin perusteella kuvittelin, että kyseessä olisi kevyt komedia, mutta en kyllä nauranut kertaakaan. Varsinkin neljäs jakso, jossa sukelletaan päähenkilö Donnyn traumaattiseen menneisyyteen, otti vatsanpohjasta. Sarjassa päähenkilö kerta kerran jälkeen mokaa itse omat hommansa ja on lähes yhtä sekaisin kuin vainoojansa Martha. Jälkeenpäin en ole varma pidinkö sarjasta, mutta toisaalta jos se ei olisi raapinut niin vereslihalle ja ahdistuskertoimet olisi jätetty käyttämättä, se olisi ollut aika tylsä ja mitäänsanomaton. Ehkä siihen voi asennoitua shokkisarjana.

Sarjan kerrotaan perustuvan väljästi käsikirjoittajansa Richard Gaddin elämään. Vielä kun Gadd näyttelee sarjassa itse itseään, ollaan samojen kysymysten äärellä kuin aikaisemmin käsiteltyjen kirjojen kanssa. On ilmeistä, että Gaddilla on ollut tarve käsitellä traumaattisia tapahtumia, kenties jopa kostaa.

Autofiktiota käytetään myös disclamerina: tämä perustuu elämääni, mutta on kuitenkin fiktiota.

Näin myös Gadd: kun Marthan hahmon innoituksena toiminut Fiona Harvey haastoi Netflixin oikeuteen kunnianloukkauksesta, Gadd puolustautui sillä, että vaikka sarja perustuu hänen elämäänsä, kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktiivinen ja dramatisoitu teos, joka ei esitä tosiasioita.

Autofiktiivinen, terapeuttinen tunnustuskirjallisuus (tai sarja) perkaa yksilön ongelmia julkisesti.

Hakusanoilla ”psykokulttuuri” ja ”autofiktio” tulee Googlesta vain kaksi tulosta. Toinen niistä on Hanna Helavuoren blogimerkintä vuodelta 2020. Hän kirjoittaa:

Kyse on laajemmasta ilmiöstä, kulttuurin yksilöllistymisestä ja intiimin ja henkilökohtaisten tulosta julkiseen sfääriin. Tähän samaan ilmiöön liittyvät erilaiset tosi-TV-formaatit ja kasvava tosifiktioiden määrä. Jotkut tutkijat ovat nähneet tämän olevan seurausta terapiakulttuurisesta käänteestä, psykoterapian leviämisestä kulttuuriin. Televisiosta on tullut terapian muoto, joka mahdollistaa omien ongelmien käsittelyn julkisessa tilassa.

Blogikirjoitus käsittelee Seidi ja Ruusu Haarlan näytelmiä Traumaruumis ja Uusi lapsuus. Minulle ks. näytelmät eivät ole tuttuja, mutta tekijöiden näytelmät ovat dokumentaarisia, omaelämänkerrallisia ja tunnustuksellisia ja käsittelevät tekijöidensä lapsuudentraumoja. Bloggauksessaan Helavuori käsittelee mm. näytelmien eettisiä ongelmia silloin, kun eläviä henkilöitä käsitellään heidän omilla nimillään. Helavuoren mukaan näytelmät näyttäytyvät kostona (minua ärsyttää sana ”näyttäytyä”). Samat pohdinnat voivat liittyä myös em. teoksiin.

Kuitenkin: jos kirjoittajat olisivat yhtään painaneet jarrua, olisiko koko juttu vesittynyt?

Miksi sitten autofiktiobuumi ja etenkin siihen liittyvä traumojen julkinen terapointi minua niin ärsyttävät? Ehkä se liittyy omaan henkilöhistoriaani (tämän verran raotan omia traumojani). Olen aikaisemmin maininnut kirjallisista harrastuksistani ja kun nuorena aloitin kirjoittamaan, kirjoitin sellaisia juttuja kuin nuoret nyt kirjoittavat. Silloin kaikki kirjoittamani tulkittiin automaattisesti siten, että kirjoitan siinä itsestäni. Tämä muodostui jopa vahvoiksi estoiksi: kuinka kirjoittaa avoimesti, jos kaikki tulkitaan sen kautta, että se on minun elämääni tai että minä ajattelen 1:1 sillä tavalla kuin kirjoitan? Jossain vaiheessa minulla oli joku fantasia/spefi -kausikin ihan vain sen vuoksi, että pystyisin etäännyttämään tekstejäni tarpeeksi.

Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin että ei pidä samaistaa kirjaan päähenkilöä/kertojaa/sisäistekijää kirjailijaan. Tämä oli helpottava asia oppia (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ”tavalliset” lukijat niin lukisivat). Nykyinen tunnustus-autofiktio-traumakirjallisuus kuitenkin pelaa tällä erotuksella: toisaalta teoksia markkinoidaan ”tositarinoina”, toisaalta kirjailija voi aina perääntyä sen väittämän taakse, että se on kuitenkin ”vain fiktiota”.

Nykyinen autofiktio-innostus, joka kenties alkoi jostain Knausgårdista, ei sinänsä ole mikään uusi juttu. Suomessa Tikkaset, Saarikosket, Kihlmaninit, Päätalot jne. kirjoittivat tunnustuksellisia avainromaaneja. Ehkä tunnustuksellisuus on kuitenkin tullut takaisin muoti-ilmiönä.

Tämä luo minulle kysymyksen kirjoittajana: voiko enää kirjoittaa mitään keksittyä? Pitääkö minunkin avata lapsuudentraumani ja nuoruudenmokani? Kertoa avoimesti kaikki yökastelusta ensimmäiseen ejekulaatioon? Pitääkö paljastaa kaikki virheensä ja julistaa itsensä syntiseksi, mutta kuitenkin selitellä virheensä parhain päin? Kertoa kaikki terveysongelmansa ja mielenterveysongelmansa ja kuinka monta annosta alkoholia kuluu viikossa? Avautua parisuhteista ja sivusuhteista, mutta löytää niihin sellainen kulma, ettei vaikuta ihan porsaalta seksiasioita levitellessään?

Sen lisäksi, että oikea elämä on tylsää, olen tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei kerro omista asioistaan. Eikä kirjoita niistä.

Kosmista kontaktia etsimässä

Teologi Vesa Nissinen Kosmista kontaktia etsimässä käsittelee filosofian ja erityisesti uskonnon kautta millaista elämää maapallon ulkopuolelle on ja millaista se olisi kohdata.

Kirja on kiinnostava, mutta hetkittäin tuntuu että se suunnattu uteliaan lukiolaisen tasoiselle lukijalle (kirjoittaja on eläköitynyt lukion opettaja) ja välillä sortuu liian helppoon jaaritteluun. Samoin kieli on paikoin kömpelöä ja olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää.

Kosmista kontaktia etsimässä

Se on kuitenkin hyvä kokoelma niitä puhetapoja, joilla maan ulkopuolisesta elämästä ja evoluutiosta puhutaan.

Tieteen kannalta vaihtoehdot maan ulkopuolisen elämän suhteen ovat, että sitä joko a) on tai sitten b) ei. Jos kuitenkin luonnonlait pätevät samanlaisina kaikkialla maailmankaikkeudessa, ei meidän maapallomme pitäisi olla poikkeus, vaan elämää pitäisi olla kaikkialla, missä tietyt otolliset olosuhteet vallitsevat. Vielä kuitenkaan elämää ei ole löytynyt, vaikka sitä tutkiikin oma tieteenalansa, astrobiologia (kuuntele YLE:n podcastit aiheesta).

Kirjoittaja siteeraa ”absence of evidence is not evidence of absence” ja arvelee sitaatin olevan peräisin Carl Saganilta. Toiveikkaasti siis odotetaan, että jonkinlaista elämää odotetaan. Itse ehkä nokittaisin toisella sitaatilla: ”what can be asserted without evidence can also be dismissed without evidence” (Christopher Hitchens).

Teologian suhteen voidaan joutua tekemään oletuksia, mutta noin periaatteessa esimerkiksi Raamattu ei kiellä mahdollisuutta, että myös muualla maailmankaikkeudessa voisi olla elämää. Ehkä evoluutio on jumalan instrumentti elämän luomiseksi, ehkä jumala on luonut myös muiden planeettojen olennot omiksi kuvikseen. Nissinen viittaa mm. jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardiniin, joka yhdistelee teologiaa ja evoluutioteoriaa. Teologian kannalta ongelmaksi tulee selittää, millä tavalla olennot ovat osa jumalan suunnitelmaa. Pääsevätkö avaruusolennot paratiisiin?

Kirjoittaja aivan oikein arvostelee antropomorfismia useassa kohtaa: jostain syystä oletamme maan ulkopuolisten olentojen olevan ihmisen kaltaisia sekä fyysisesti että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Evoluutiota monet ateistitkin pitävät jonkinlaisena universaalina luovana voimana, joka etenee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on ihmisen kaltainen älykäs olento. Kuitenkaan evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään valmista suunnitelmaa, jota se noudattaisi, toisekseen ihminen on muotoutunut sopeutumana tiettyihin olosuhteisiin ja tietyn kehityskulun tuloksena. Esimerkiksi taipumuksemme kulkea pystyasennossa johtuu ihmislajin siirtymisestä metsistä savanneille n. 6 miljoonaa vuotta sitten. Populaarikulttuurissa humanoidit kävelevät kahdella jalalla. Tarkoittaako se, että nekin kehittyivät kotiplaneettansa savannien vyötärönkorkuisissa heinikoissa?

Aivan fundamentalistisimmat ns. älykkään suunnittelun ja nuoren maan kannattajat kieltävät evoluutioteorian kokonaan ja pitävät sitä yhtenä tiedeuskonnon muotona. He ovat siinä mielessä oikeassa, että jos tieteeseen (ja evoluutioteoriaan) suhtaudutaan kuten uskontoon, on se on uskontoa. Vakavasti otettavat tieteilijät tietävät tämän, mutta aina ilmaantuu nuoria vihaisia skeptikoita, jotka julistavat, että uskonto on satua ja että he uskovat tieteeseen. Jos uskoo tieteeseen ja pitää evoluutiota elämä luovana voimana, on se lähempänä de Chardinin ja kumppaneiden kosmista teologiaa kuin tieteellisyyttä. Muun muassa teologi Ted Peters aiheellisesti kritisoi maan ulkopuolisen älyn etsintää sekulaarina uskontona.

Nissisen esimerkeissä pohditaan, että jos mustekala olisi noussut ensimmäisenä kuivalle maalle tai jos dinosaurukset eivät olisi hävinneet 65 miljoonaa vuotta sitten, ne voisivat olla maapallon valtiaita ihmisen sijaan. Äärimmäisellä tavalla ihmisestä poikkeavana esimerkkinä on tieteiskirjailja Fred Hoylen Musta pilvi (engl. Black Cloud 1957) elämänmuoto, joka on jonkinlainen ulkoavaruudesta tullut yliälykäs pilvi.

Samoin moraalin kohdalla kirjoittaja pitää mahdollisena, että ”hyvä” ja ”paha” ovat sidoksissa ihmisyyteen (tai wittgensteinilaisittain ilmenevät kielessä), eikä siksi ole väistämätöntä, että muukalaiset käsittäisivät ”moraalin” kuten ihmiset. Toisaalta hän kirjoittaa myös: ”[v]oidaan olettaa, että jos ETI on kehittynyt järjelliseksi olennoksi, se todennäköisesti on myös moraalinen” (s. 95) Kuinka niin? Vaikka moraalisuus edellyttää älyä (eli kykyä ymmärtää tekojensa seuraukset), ei älykkyydestä välttämättä seuraa moraalisuutta. Esimerkiksi tekoäly on älykäs, mutta ei moraalinen.

Nissinen näyttääkin taipuvan sille kannalle, että evoluutio on jollain tapaa teleologinen ts. sillä on suunta ja päämäärä. Vaikka päämäärä ei olisi ihminen, se olisi kuitenkin olento, jolla on äly ja itsetietoisuus ja sen kautta jonkinlainen moraali.

Moraalia koskevien pohdiskeluiden lopputulos Nissisellä on, että maan ulkopuolisillä älykkäillä olennoilla täytyy olla epäitsekkyyttä painottava moraalijärjestelmä, koska muuten ne olisivat tuhonneet toisensa sukupuuttoon. Hänen mukaansa Kantin kategorisen imperatiivi ja kultainen sääntö ovat universaaleja ihmiskulttuurien keskuudessa (mielenkiintoinen näkökulma voi olla myös tämä Sapolskyn peliteoriaa käsittelevä luento), joten jos ulkoavaruuden olennot ovat älykkäitä, niilläkin pitäisi olla jokin sellainen sääntö.

Itse olen pessimistisempi ja skeptisempi. Pahoin pelkään, että kaikki yrityksemme käsitteellistää näin laajoja asioita törmäävät vajavuuteemme ihmisolentoina. Meillä on tieteen määritelmä sille mitä on elämä, mutta mitä itse asiassa maan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Ehkä emme edes tunnistaisi sitä sellaisen kohdatessamme. Ihmisen moraalikäsitykset perustuvat autonomiseen yksilöön, mutta mistä esimerkiksi tiedämme, miten maan ulkopuoliset olennot kokevat yksilöllisyytensä?

Nissinen käsittelee myös tekoälyä ja mahdollisuutta, että maan ulkopuoliset olennot olisivat keinotekoisia. Hänen mukaansa futurologit esittävät ”että jossakin vaiheessa koneista tulee tietoisia olentoja” ja että ”koneissa herää tietoisuus”. Muotoilut ovat epämääräisyydessään mielenkiintoisia: lauseista puuttuu toimiva subjekti; koneista tulee tietoisia olentoja ilman ulkoista toimijaa tai suunnitelmallista ohjelmointia. Oletetaan siis evoluution kaltainen luonnonlaki, voima joka puskee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on inhimillinen äly ja tietoisuus, jota voidaan pitää persoonana.

Tässä on yhtymäkohtia aikaisemmin mainittuun evoluutiouskoon: evoluutio luo elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa, mutta myös elottomassa materiassa ja sen kehityspolun määränpää on inhimillinen tietoisuus. Mielenkiintoista on kuitenkin evoluution geistin persoonattomuus: se itse ei tunnu olevan tietoinen voima, se vain noudattaa suunnitelmaa. Aikaisemmin kirjoitin teologi Aku Visalan ajatuksista koskien tekoälyä ja hän tuntuu olettavan, että tekoäly kehittyy kohti inhimillistä älykkyyttä, mutta varsinainen askel ihmisyyteen vaatii (persoonallisen) jumalan väliintuloa.

Joidenkin mielestä kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa kyseenalaistaisi uskonnot: miksi pyhät kirjoitukset eivät kerro avaruusolennoista? Itse näkisin asian pikemminkin päinvastoin: maapallon ulkopuolisen inhimillisen älykkyyden löytyminen olisi osoitus maailmankaikkeuden teleologisuudesta ja siitä, että että se ei ole satunnainen ja merkityksetön vaan että sitä hallitsee jonkinlainen järki. Se jos mikä on uskonnollinen käsitys. Vielä vain ei todisteita sellaisesta ole löytynyt.

Minä ja maailmanloppu-scifi (Karel Čapek: Salamanterisota)

Tšekeillä on pieneksi maaksi monta hyvää kirjailijaa: Karel Čapek, Jaroslav Hašek, Jan Neruda, Milan Kundera sekä tietenkin Franz Kafka, joka saksankielisenä ei ehkä ole yhtä tšekkiläinen kuin edempänä mainitut. Varsinkin kolmea ensimmäistä yhdistää huumori ja hyväntahtoinen, vaikkakin hetkittäin musta ja groteski satiiri. Suomalaisista satiirikoista löytyy kenties vertailukohtaa jostain Veikko Huovisesta, joka ”kainuistina” on leimallisen suomalainen tai Daniel Katzista, joka joissain kohtaa on leimallisen suomalainen, joissain kohtaa pikemminkin eurooppalainen ja tyyliltään tuo vahvasti mieleen parhaat tšekkiläiset kirjailijat.

Karel Čapekin Salamanterisodan (Válka S mloku, 1938) sain isältäni lahjaksi ollessani kenties yhdeksän ja sama pokkari on minulla olemassa vieläkin.

Olin lukenut aikaisemmin lähes kaikki Jules Vernen kirjat, joita lähikirjastosta sai. Muistan vieläkin hyllyvälin. Se taisi olla otsikoitu ”nuorten aikuisten” osastoksi, lastenosaston ja aikuistenosaston välissä. En ole käynyt katsomassa onko niitä enää nuortenosastolta saatavilla. Ne ovat kerronnaltaan varsin simppeleitä ja nuorelle lukijoille siksi sopivia, mutta toisaalta kieleltään vanhahtavia ja niiden maailma- ja ihmiskuva ovat leimallisen viktoriaanisia, joten nuorisolle ne näyttäytyvät varmasti reliikkeinä ja ehkä joku ”Somenuoren seikkailut”-selkokirja on ne korvannut.

H.G. Wellsin kirjat luin vasta lukiossa, mutta näin romaaniin hyvin väljästi perustuvan Maailmojen sota -elokuvan vuoden 1953 version aika nuorena ja se oli kenties liiankin hurja kokemus. Erityisesti jäi mieleen alkupuolen kohtaus, jossa pastori Collins lähestyy marsilaisten avaruusalusta Raamattu kädessä ja psalmeja mumisten; marsilaisten kuolonsäde käristää kirkonmiehen ja symboliikka on selvä: edes Luoja ei voi maailmaa pelastaa. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa ihmisiä evakuoidaan kaupungeista ja joku yrittää ostaa viimeistä paikkaa rahalla, mutta edes mammonan epäjumala ei enää auta.

Olin siis Vernen kautta jo tottunut lukija ja lajityyyppi oli tuttu, mutta Čapekin kirja on huomattavasti kompleksisempi ja satiirinsa vuoksi kenties avautui kolmosluokkalaiselle huonommin kuin Vernen kirjat. Toki Vernelläkin on huumoria (lapsena otin hänen juttunsa kenties liian tosissaan ja ohitin huumorin ja ironian), mutta Capek on lähes ”postmoderni” leikitellessään eri kerrontatavoilla, tekaistuilla uutisleikkeillä ja viittauksillaan. Aivan ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt kaikkia viittauksia, mutta kirjan pasifistinen sanoma vetosi minuun, ja onhan se kirjana aivan vetävä scifi-tarina. Aikuisena lukiessani tajusin, että kirja oli kirjoitettu aivan toisen maailmansodan kynnyksellä ja osasin yhdistää kirjan maailmanpolitiikkaan. Pohdin silloin, mitä mahtoikaan käydä kun jo seuraavana vuonna Saksa miehitti Tsekinmaan. Nyt Wikipedia-artikkelista luin, että Gestapolla oli kirjailijasta jo pidätysmääräys (mikä olisi tarkoittanut kuolemantuomiota, kuten kävi kirjailijan veljelle), mutta Čapek oli ehtinyt jo kuolla luonnollisista syistä.

Salamanterisota on allegoria, mutta monimutkainen ja moneen suuntaan viittaava niin, ettei sille voi esittää mitään yhtä tulkintaa, jossa allegorista tasoa vastaisi jokin symmetrinen todellisen maailman taso.

Esimerkiksi Orwellin Eläinten vallankumous on allegoria Venäjän vallankumouksesta. Vaikka pidänkin Orwellista, niin eikö kirjallisilta ansioltaan Eläinten vallankumous ole aika heppoinen? Ei tarvita suurta lahjakkuutta sen keksimiseen, mitä mikäkin ”symboloi” ja jos ei keksi, niin valmiin selityksen löytänee Wikipediasta.

Sen sijaan Capekin salamanterit eivät vertaudu mihinkään yhteen tiettyyn asiaan, vaan tiivistävät monta eri asiaa viime vuosisadan alun maailmasta. Salamanterit ovat mustia orjia, toisaalta sorrettua proletariaattia, toisaalta ne viittaavat kolonialismiin, sosialismiin ja fasismiin. Toisaalta salamanterit ovat luonto ja historian välttämättömyys, ne ovat Vihreän laguunin hirviö tai ulkoavaruuden muukalaiset. Tietenkin ne ovat myös Capekin kuuluisimman teoksen R.U.R (1920) keinoihmiset. Capek arvostelee myös modernismia ja globaalia kapitalismia. Romaanin voi lukea myös ekokriittisesti tai posthumanistisesti tai jopa ei-ihnimilliseen älykkyyteen liittyen verrata nykyiseen tekoälykeskusteluun.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa tšekkiläinen merikapteeni van Toch (sic) löytää Tyynenmeren saarelta erikoisen salamanterilajin ja opettaa eläimet kalastamaan hänelle helmiä. Pian kapteenin idean ostanut Salamander Syndicate alkaa käyttää salamantereita monenlaisiin teollisuustöihin, joita on mahdollista tehdä rannikoilla ja näin salamantereiden määrä nousee ensin miljooniin ja sitten miljardeihin ja ne leviävät ympäri maailmaa.

Toinen osa kertoo salamantereiden nousun lajina ihmisen rinnalle. Se koostuu osaksi keksityistä dokumenteista ja lehtileikkeistä. Siinä on viittauksia orjuuteen ja abolitionistiseen liikkeeseen, kuten myös antisemitismiin ja muihin aikansa rotuteorioihin. Salamantereita myydään kuin orjia ja käsitellään epäinhimillisesti, mutta myös pohditaanko voisiko salamanterilla olla sielu. Vaikka salamanterit kehittyvät yllättävänkin älykkäiksi — ne oppivat kieliä ja matematiikkaa, joku käy yliopistonkin — niiden älykkyys kerta toisensa jälkeen ohitetaan kuriositeettina.

Salamantereiden kouluttamisesta kertovassa artikkelissa todetaan ohimennen, etteivät salamanterit tunne juurikaan kipua.

Ajatus siitä, miten toiset olennot kokevat kipua on kytköksissä käsitykseemme toisen olennon inhimillisyydestä. Siten esimerkiksi eri kieltä puhuvat tai eri rotuiset ihmiset, eläimet, vammaiset tai hieman yllättäen lapset tuntevat käsityksissämme vähemmän kipua. Esimerkiksi lasten fyysistä kurittamista monet pitävät normaalina. Aikoinaan keskustelin monien ihmisten kanssa ympärileikkauksista ja heidän mukaansa esim. poikalasten ympärileikkaus on vaaratonta, eivätkä vauvat tunne kipua, koska eivät muista sitä. Mielenkiintoinen ajatus.

Samoin ns. neekeriorjuuden aikoihin ajateltiin yleisesti, että orjat eivät tunne kipua samalla tavalla, joten heidän fyysinen rankaisemisensa ei ole sen epäinhimillisempää kuin eläinten fyysinen rankaiseminen (koska eläimetkään eivät tunne samalla tavalla kipua).

Čapekin tekaistuissa artikkeleissa kuvaillaankin julmia tieteellisiä eläinkokeita, joita salamentereille tehdään. Vain muutama vuosi myöhemmin Josef Mengele teki samanlaisia kokeita ihmisillä.

Jotta teos ei olisi niin helposti tulkittava, kääntää Čapek aiheensa vielä kerran ympäri kirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Salamantereilla ei ole inhimillistä yksilöllisyyttä (tai kenties romaanin kertoja sivuuttaa sen?), salamanterit ovat rannikot kansoittavia homogeenisia työläislaumoja, ne ovat raskaasti aseistettuja (suurvallat omia etujaan valvoakseen aseistavat salamanteriarmeijat). Epäinhimilliset salamanteriarmeijoiden massat ovat totalitarismin kuva. Evolutiivisen determinismin mukaisesti salamanterit tulevat syrjäyttämään ihmisen lajina.

Lopulta sota ihmisten ja salamantereiden välillä alkaakin: salamanterit vaativat lisää elintilaa. Koska ne eivät voi elää kuivalla maalla eivätkä kovin syvällä meressä, päättävät ne pilkkoa mantereet matalikoiksi. Salamanterit käyttävät perinteisiä räjähdysaineita, mutta äärimmäisen tehokkaasti. Varmasti jo pari vuotta myöhemmin Čapek olisi antanut salamantereille ydinaseita.

Mantereiden räjäyttäminen kappaleiksi on toki ihmisen kannalta ikävä juttu, mutta emmehän silti voi lakata käymästä kauppaa salamantereiden kanssa ja toimittamasta niille räjähteitä. Varsinkin kun salamanterit ovat keksineet menetelmän, jolla ne voivat erottaa merivedestä kultaa, joten heillä on loputtomasti rahaa, jolla voivat vaikka ostaa ihmisten asuttamat mantereet.

Čapekin romaani oli aikanaan ajankohtainen ja kaukonäköinen, ja vaikka moni viittaus onkin vanhentunut, on se edelleen ajankohtainen. Suurvaltapolitiikka ei ole noista päivistä paljoakaan muuttunut. Edelleen meillä on ydinaseita, joilla voidaan halkoa mantereita, joskin niiden käytöstä vastaavat ihmiset itse.

Taisteluni

Käytettyjen kirjojen torilla Turussa joku tuli kysymään erikseen antikvariaatinpitäjältä, olisiko hänellä ”sitä Hitlerin merkkiteosta”. Ei kuulemma ollut. Olisi ihan vain uteliaisuudesta halunnut katsella sitä. Monelle se on obskuuri kuriositeetti, paljon sellaista keräilytavaraa kirjatoreilla myydään. Esoteria, okkultismi, ufoilu ja kaikenlainen anakronistinen häröily ovat käytettyjen kirjojen tapahtumissa vahvasti edustettuna.

Aika usein antikvariaateissa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa myydään. Turun natsikvariaatiksi nimeämässäni liikkeessä (enimmäkseen henkilökunnan palveluasenteen vuoksi) se oli pitkään ikkunassa kunniapaikalla ja hintalappu taisi olla toista sataa euroa. Myös viime kesän kirjanmyyntitapahtumassa Kirjan talolla kyseinen teos oli erityisesti nostettu esittelypöydälle outoon muovirasiaan ja omaksi sen olisi saanut 180€:n hintaan.

Myynnissä olisi ollut myös Marxia, Leniniä, Frankfurtin koulukuntaa ja taisipa olla hyllyssä Maon Punainen kirjakin. Ne olivat muun kirjallisuuden seassa ja hintaa oli muutamasta eurosta pariin kymppiin. Siitä huolimatta, että erilaisia totalitaristisia aatteita pidetään ”samanlaisina” ja ”yhtä pahoina” tai ”toinen toistaan pahempina” puhujasta riippuen, jostain syystä Mein Kampf herättää aivan erityisiä kämmentähikoiluttavia intohimoja.

Natsikrääsän keräilijöistä tulee mieleen Rankka päivä (Falling Down) -elokuvan uusnatsi. En tosin usko, että tämä satunnainen pikeepaitainen ohikulkija olisi kirjan aatteista ollut kiinnostunut. Ehkä hän olisi halunnut kirjahyllyynsä ”hauskan” kirjan, jota esitellä vieraille illalliskutsuilla.

Natsiaatteet varsinaisessa mielessä vetoavat tietyntyyppisiin vihaisiin nuoriin miehiin. Joka lukee Mein Kampfia tosissaan, on varmasti jo etukäteen tietoinen sen sisällöstä ja lukee sitä juuri siitä syystä, että se on ”paha” kirja. Luulen, että marxisteja ei lueta samoin motiivein. Tämä ihmistyyppi on kiinnostunut kaikesta muustakin ”pahasta” mitä juuri äärioikeistolaisuuteen liittyy oikeistolaisuuden suuntauksesta riippumatta.

Jokin aika sitten kuulin, että black metal -piireissä oli juhlittu Hitlerin syntymäpäiviä. En spekuloi, miten Hitler ja hänen aikalaisensa olisivat suhtautuneet nähdessään pitkätukkaiset ja kasvonsa kirjaviksi maalanneet hevarit ja kuulleet heidän musiikkiaan. Suojaan selustani disclamerilla muistuttamalla, että tietenkään kaikki black metallin ystävät eivät ole missään tapauksessa natsimielisiä, mutta musiikin estetiikkaan ja aatemaailmaan liittyy tietty ”pahuus” (kirjoitan tämän edelleen lainausmerkkeihin), johon kuuluu satanismi/saatananpalvonta, uuspakanuus, nihilismi ja vähintään kansallissosialismin kanssa flirttailu ja kaikki muu, minkä Varg Vikernes on tehnyt tunnetuksi.

Myös oikeistolaisissa libertaaripiireissä löytyy natsisympatisoijia, oli se johdonmukaista tai ei. Ilmeisesti logiikka menee niin, että äärimmäinen vapaus tarkoittaa vapautta olla vaikka sitten natsi, tai ainakin homofoobikko, naisvihaaja, rasisti, antisemitisti jne. Talousoikeistolaisuuden piittaamattomuus ”pehmeistä arvoista” liittyy saumattomasti osaksi nuoren vihaisen miehen ajatusmaailmaa. Ääri-individualistina ja ääriliberalistina itseään pitävä ei välttämättä välitä, että natsismi on sen täydellinen vastakohta.

Aina kun joku väkivaltaa ihannoiva oikeistolainen syyllistyy väkivallantekoihin, kysyvät apologistit mites se toinen ääripää.

Stereotyyppinen vasemmistolainen on sivari, kasvissyöjä, homomyönteinen ja pehmeitä arvoja kannattava ja turvallisia tiloja vaativa ja muutenkin nynny. Hänen viehtymyksensä totalitaarisiin ideologioihin johtuu pikemminkin naiiviudesta.

Sosialismia kannatetaan sen ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta, kansallissosialismia juuri niiden vuoksi.

Aina kun joku sanoo jotain vasemmistolaisuuteen vivahtavaa, tulee joku kertomaan kuinka paljon ihmisiä Stalin tapatti. Kaikki Pride-kulkueesta soijamaitoon on ääriajattelua, koska Neuvostoliitto.

Kun menee katsomaan Ilkka Kiven somea, jokaisen päivityksen alla sanotaan hänen lietsovan väkivaltaa. Tietenkään kukaan ei vakavissaan Ilkka Kiven kirjoitusten innoittamana lähde kadulle murhailemaan tai pystyttämään totalitaristista kansanmurhahallitusta.

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.

Kirjoista ja viihtymisestä

Kirjailija-lehdessä antikvariaatinpitäjä Elmeri Vehkala kirjoittaa käytettyjen kirjojen myymisestä ja kirjakauppa-alasta yleensä.

Siinä missä isot kirjakauppaketjut panostavat lyhytikäisiin hittituotteisiin ja bulkkiin, antikvariaatit ovat löytäneet lokeronsa myymällä pitkäjänteisesti kiinnostavaa ja vaikeasti löydettävää laatukirjallisuutta.

Noin vuosi sitten Vehkala oli myös Ylen Kulttuuriykkösen haastateltavana.

Vehkalan mukaan kirja ei enää kilpaile ”viihteen kuninkaan valtaistuimesta”. Vehkala ei ilmeisesti tässä viittaa pelkästään viihdekirjallisuuteen, vaan kirjallisuuden parissa viihtymiseen ylipäätään. Siitä huolimatta voi sanoa, että kirjatarjontakin viihteellistyy. Romanssit ja dekkarit ovat ostetuinta ja myydyintä kirjallisuutta ja kirjakaupat lainaavat värimaailmansa Candy King -karkkikauppaketjulta. Itseäni viihteellistyminen jossain määrin ihmetyttää. Eikö juonivetoinen rikostarina lopulta toimi paremmin audiovisuaalisessa muodossa, jos sen tarkoitus on vain viihdyttää?

Kirjahan on myös tuotteena aika kallis. Leffalipun hinta on reilun kympin, kovakantisen kirjan yli kolmekymppiä. Toisaalta pokkarin hinta on 5-10€. Toisaalta Netflixin kuukausihinta on 7,99€.

Ehkä kirjalla on sellaista prestiisiä, joka oikeuttaa sen korkeamman hinnan; samalla kun viihtyy, voi kuitenkin ajatella että kirja on aina parempi vaihtoehto kuin ruudun tuijottaminen.

Kirjamarkkinoiden halpuuttajia ovat tietenkin uudet sähkö- ja äänikirjapalvelut. Viime viikolla on järkytytty Bookbeatin kampanjasta, jonka seurauksena esim. Sirpa Kähkönen veti teoksensa pois palveluista. Hän on laskenut, että tuloja kirjailija saa yhdestä myydystä kirjasta n. 3€ ja kuunnellusta äänikirjasta n. 70 senttiä per kuuntelukerta. Äänikirjapalveluiden epäreiluudesta hälyä on pitänyt myös kirjailija Riikka Pulkkinen.

Periaatteessahan kirjailijalle olisi varaa maksaa myös enemmän. Kuten Karo Hämäläisen kirjoituksessa Suomen Kuvalehdessä selviää (ks. myös aikaisemmat osat), sähkö- ja äänikirjan tuotantokustannukset per kirja ovat alhaisemmat kuin painetun kirjan. Vaikka Hämäläinen ei otakaan huomioon kasvavia palvelinkustannuksia ym., on totta että sen jälkeen kun sähkö- tai äänikirja on julkaistu, ei sen kopioimisesta synny lisäkustannuksia toisin kuin uuden kirjan painaminen maksaa aina saman verran. Ei ole siis mitään tuotantokustannuksiin liittyvää syytä olla maksamatta kirjailijalle enemmän, mutta todellisessa maailmassahan markkinat ratkaisevat ja race to the bottom laittaa palvelut halpuuttamaan hintojaan. Onhan se ironista, että alustatalous iski ruokakuskien jälkeen seuraavaksi kirjailijoihin.

Kuluttajallehan tämä toki kelpaa. Vaikka moni kirjanystävä vannoo, ettei tule ikinä kuuntelemaan yhtään äänikirjaa eikä lukemaan sähkökirjaa miltään ruudulta, minun mielestäni esim. Bookbeat on kätevä palvelu.

Alkuun olin skeptinen, koska käyttöliittymä oli suunniteltu siten, että se suositteli minulle viihdebulkkia ja self-helpiä, mutta kun tietää mitä haluaa, löytyy palvelusta laadukkaita ja vähän marginaalisempiakin nimikkeitä. Esimerkiksi juurikin Kähkösen Finlandia-voittajan 36 uurnaa kuuntelin äänikirjana. Samoin palvelusta löytyvät Tommi Melenderin ja Tuukka Sandströmin uudet esseekokoelmat ja Rita Felskin Kirjallisuuden hyödyllisyydestä.

Tämä on tietenkin täysin kerettiläinen mielipide, mutta pitäisikö lukupalveluita verrata kirjastolaitokseen? Kirjastoja kukaan ei ole arvostelemassa, vaikka ne maksavat kirjailijalle lukupalveluita vähemmän: 70 sentin sijaan yhdestä lainatusta kirjasta maksetaan korvausta 32 senttiä. Jos edellä mainittuja kirjoja ei olisi ollut Bookbeatissa, en olisi ostanut niitä täyteen hintaan itselleni, vaan lainannut ne kirjastosta.

Sitten meillä on tietenkin kirjastojen oma sähkö- ja äänikirjapalvelu. Paljonkohan se maksaa korvauksia kirjailijoille? Ilmeisesti hanke on vastatuulessa, kun kustantamot eivät tahdo myydä kirjojaan käytettäväksi ilmaispalvelussa.

Saa nähdä, miten arvonlisäveron nosto muuttaa tilannetta. Se on varma, että moni pieni kirjakauppa ja antikvariaatti tulee kuolemaan. Nyt jo viimeisten 15 vuoden aikana kirjakauppojen määrä on pudonnut lähes puoleen, eli 270:stä 135:en. Samoin moni pienkustantamo tulee ajautumaan vaikeuksiin paitsi alv:n, myös vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen lakatessa.