Kirja-asiat ja arviot – Elämä ja Teot

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta kuitenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustukseksi

Lupailin aikaisemin, että kirjoitan jotain George Orwellin esseistä, ja tässä sarjassa ensimmäinen, analyysi esseestä ”In Defence of P. G. Wodehouse”, jossa pääsen käsittelemään kahta brittiläistä lempikirjailijaani.

Pelham Grenville ”P. G.” Wodehouse on suomalaisille tutuin Jeeves-kirjoistaan tai kenties Granadan niistä tekemistä tv-sovituksista, jotka Suomen televisiossa esitettiin otsikolla ”Kyllä Jeeves hoitaa”. Wikipedian mukaan hän kuitenkin kirjoitti elämänsä aikana yhteensä 96 kirjaa, muita hänen kirjasarjojaan ovat mm. Blandings- Psmith ja Mulliner -tarinat, jotka ainakin minulle ovat tuntemattomia.

Muistan Granadan sarjat hyvin lapsuudestani: niitä näytettiin TV1:ssä aina iltapäivisin koulun jälkeen. Minulle sarjassa näyttelevät Hugh Laurie ja Stephen Fry ovat ne antaneet Jeevesille ja Woosterille kasvot ja toisin päin: minua häiritsee suunnattomasti, jos joku näyttelijä tekee ikonisen roolin tiettynä hahmona ja näyttelee sitten jossain toisessa yhteydessä jotain aivan toista hahmoa. Stephen Fry on minulle aina vain ja ainoastaan Jeeves ja hänen ilmevalikoimansa on osa miespalvelija Jeevesin enigmaattisuutta, joka menee pilalle, jos näen hänet jossain toisessa roolissa. Brittiläiselle yleisölle parivaljakko Laurie & Fry oli tuttu jo heidän aikaisemmasta sketsisarjastaan, joten ehkä sen ajan vastaanotossa Jeeves-filmatisoinnit olivat jatkoa aikaisemmalle tv-pelleilylle, mutta minä kasvoin Jeevesin parissa.

Suomeksi Jeeves-kirjoja on saatavana mm. Teoksen kustantamana värikkäänä pokkarisarjana. Ongin näitä jostain roskalavakirppikseltä aikoinaan eurolla kappale ja nyt ne ovat minulla saunakirjoina: käyn saunassa yleensä yksin, joten minulla on kirja mukana (kun taas vessassa lukeminen on mielestäni ällöttävää) ja lueskelen saunan lauteilla maaten. Jeeves-pokkarit soveltuvat tähän hyvin: P.G. Wodehousen kieli on (suomennoksenakin) sillä tavalla nautittavaa, että sitä voi lukea sivun pari kerrallaan. Tarinoiden juonihan on jo entuudestaan tuttu: milloin vältellään kihlausta tai autellaan kaveria, milloin varastellaan lehmäkermanekka. Kovin montaa lukukertaa pokkarit eivät kestä saunan kosteudessa ennen kuin niiden liimasidos alkaa pettää ja sivut irtoilla. Monelle kirjanystävälle tapani lienee kauhistus.

Sodan aikaan P.G Wodehouse oleskeli huvilallaan Ranskassa Le Toquetissa, joka on vain n. 100km etelään Dunkirkistä, jonne tunnetusti saksalaiset motittivat ranskalaisten ja brittien joukot 1940 koukattuaan Belgian läpi. Wodehouse viivytteli pakenemistaan, Orwellin mukaan hän ei kuvitellut olevansa minkäänlaisessa vaarassa (joissain lähteissä mainitaan, ettei hän halunnut jättää koiriaan), ja jäi saksalaisten vangiksi heidän miehitettyään Pohjois-Ranskan. Wodehouse asetettiin kotiarestiin. Hän oli tässä vaiheessa 59-vuotias maailmankuulu viihdekirjailija ja myös saksalaiset tiesivät kuka hän oli.

Saksalaiset kohtelivat häntä verrattain hyvin, mutta Wikipedian mukaan jo kahden kuukauden jälkeen hänet vangittiin ja pidettiin useissa vankiloissa muiden internoitujen brittien kanssa (tätä Orwellin essee ei mainitse). Noin vuoden kuluttua kirjailija vapautettiin ja heinäkuussa 1941 hän alkoi tehdä ”epäpoliittista” radio-ohjelmaa Berliinissä.

Suosikkikirjailijan veljeily natsien kanssa aiheutti skandaalin. Wodehousen kirjoja asetettiin sensuuriin ja asia eteni parlamenttiin asti. Lehdistö leimasi hänet petturiksi. Sodan jälkeen ranskalaiset viranomaiset pidättivät hänet, mutta varsinaisesti syytteeseen häntä ei koskaan asetettu. Pian hän muutti Yhdysvaltoihin, joissa hän oli asunut jo aikaisemminkin, koskaan palaamatta kotimaahansa.

Kysymys kuuluukin, oliko P.G. Wodehouse natsi, fasisti, petturi tai ”quisling” vai pelkästään typerys?

Wodehousen radiolähetykset Berliinistä eivät itse asiassa olleet suoraan natsien radiolle, vaan amerikkalaisten Columbialle, joka toimi edelleen Beriinissä; tässä vaiheessa Yhdysvallat ei ollut vielä sodan osapuoli. Kirjailijaa haastatellut toimittaja Harry Flannery kommentoi jälkeenpäin Wodehousen olleen ”oman elämänsä Bertie Wooster”, kykenemätön ymmärtämään politiikkaa edes sen verran, että olisi voinut olla natsien sympatisoija. Kohuun nähden ohjelmia oli vähän: vain viisi.

Sodan jälkeen Wodehousen tapauksesta debatoitiin laajalti ja Orwellin vuonna 1946 kirjoittama artikkeli oli osa debattia. Kuten otsikosta voi päätellä, Orwell puolustaa kolleegaansa. Ei ole täysin varmaa, oliko Orwellilla käytettävissään kirjoitushetkellä kaikkia asiaan liitttyviä faktoja, tai oliko hän esimerkiksi kuunnellut kaikkia Wodehousen Berliinin-lähetyksiä (esseessä hän mainitsee lähetysten tekstien olevan ”vaikeasti saatavilla”, mikä viittaisi siihen, että hän ei tarkkaan tuntenut niiden sisältöä). Lähetyksien transkriptiot ovat luettavissa P.G Wodehouse Societyn sivuilta.

Wodehousen syyttömyyteen viittaisi se, että mitään muodollista sopimusta Wodehousen ja saksalaisten välillä ei ollut, vaikka natsit järjestivätkin hänet Berliiniin amerikkalaisten radiolähetykseen ja hyödynsivätkin häntä propagandassaan. Wodehousea ei vapautettu vastineeksi lähetysten tekemisestä, vaan saksalaiset olisivat joka tapauksessa vapauttaneet hänet, koska vain alle 60-vuotiaat, miespuoliset vihollismaiden kansalaiset pidettiin internoituna ja hän oli täyttämäisillään 60. Wodehouse ei saanut minkäänlaista maksua saksalaisilta, vaan eli Berliinissä omalla kustannuksellaan. Tosin hän asui ylellisessä Adlon-hotellissa, mikä oli varmasti omiaan herättämään katkeruutta. Vuonna 1943 hän muutti Pariisiin suojaan liittoutuneiden pommituksilta. Rahaa hän sai Saksassa myytyjen kirjojensa tekijänoikeuksista.

Orwell kieltää mahdollisuuden, että Wodehouse olisi voinut olla natsi. Hän oli kirjailijana täysin epäpoliittinen ja Orwellin mukaan juuttunut edwardiaaniseen aikaan niin, ettei hänen kirjoissaan käsitellä mitään, mitä on tapahtunut vuoden 1918 jälkeen. Hän kiistää myös, että Wodehouse olisi millään tavoin ”antibrittiläinen”; hän ei kirjoillaan pyrkinyt tekemään poliittista satiiria brittiläisestä luokkayhteiskunnasta.

Aloitin tämän kirjoituksen tunnustamalla, että Orwell ja Wodehouse ovat lempikirjailijoideni joukossa; mielenkiintoista sinänsä, kuinka erilaisia lähtökohdiltaan he ovat. Orwell on läpeensä poliittinen, minkä hän tunnustaa esseessään ”Miksi kirjoitan”. P.G. Wodehouse taas on läpeensä epäpoliittinen hupikirjailija.

On helppo yhtyä näkemykseen, että kirjoissaan Wodehouse ei käsittele politiikkaa, sen enempää edistyksellistä tai taantumuksellista, oikeistolaista tai vasemmistolaista. Esimerkiksi olisi naiivi tulkinta ajatella, että tekemällä pilkkaa brittiläisestä aristokratiasta tai kirjoittaessaan sellaisista hahmoista kuin Gussie Fink-Nottle tai ”Bingo” Little tai Tuppy Glossop, Wodehouse pyrkisi osoittamaan yläluokan ”rappeutuneisuuden” tai järjestelmän ”mädännäisyyden”. Yhtä naiivia olisi ajatella, että kun kirjoissa palvelijat käskyttävät isäntiään ja vaimot miehiään ja morsiamet kihlattujaan, haluaisi Wodehouse kääntää yhteiskunnan valtarakenteita ympäri. Hän kirjoittaa niin, koska se on hauskaa, ja ilman olemassa olevaa valtarakennetta vitsi ei toimisi. P.G. Wodehouse on varmasti konservatiivi, mutta sellaisella luonnollisella tavalla, ettei sitä voi pitää minkään poliittisen aatteen propagoimisena.

Orwell ei käsittele esseessään Roderick Spoden hahmoa, vaikka tämä oli esiintynyt jo tarinassa ”The Code of the Woosters” vuonna 1938. Kuten tunnettua, Spode on aggressiivinen öykkäri ja wanna-be diktaattori ja fasistisen nuorisojärjestön ”mustapöksyjen” johtaja. Salaa hän on myös naisten alusvaateliikkeen myyjä, minkä hän luonnollisesti haluaa salata kannattajiltaan. Hänen ulkomuotoaan kuvaillaan ”on kuin luontoäiti olisi halunnut tehdä hänestä gorillan, mutta muuttanut mieltään viime hetkellä”. Spode on kirjasarjan vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tämän verran Wodehousella on poliittista satiiria: Spode on pilakuva brittiläisestä ”mustapaitojen” johtajasta Oswald Mosleystä. En tiedä, onko tämä yksityiskohta Wodehousen ”vapaudu vankilasta” -kortti, joka todistaa, ettei hän sympatiseerannut fasistijohtajia, mutta varsin rankkaa pilkkaa tehdään äkäpussista alusvaatemyyjästä, joka haluaa Britannian diktaattoriksi.

Kuten Orwell toteaa, Wodehousen kirjoista ei löydy mitään, joka antaisi aihetta epäillä häntä natsiksi tai fasistiksi, pikemminkin päinvastoin.

Entä itse lähetykset sitten? Jos transkriptioihin on luottaminen, ei niissä esitetä mitään propagandaa tai puolustella natseja. Enimmäkseen hän kuvaa niissä internointinsa vaiheita, reippaalla brittiläisellä ”stiff upper lip” -asenteella. Kenties ainut, mistä häntä voi niiden suhteen syyttää, voi olla olojen vähättely tyyliin ”kyllä näihin natsien vankileirioloihin tottuu, vaikka tupakat ovatkin vähissä”. Näin hän tuli viestineeksi maailmalle natsien haluamaa kuvaa siitä, kuinka he kohtelevat vankejaan hyvin. Wodehouse ajatteli naiivisti, ettei hänen lähetyksistään voisi olla mitään haittaa.

Miksi sitten tästä hölmöstä viihdekirjailijasta tehtiin syntipukki tai sijaiskärsijä (Orwell käyttää ilmaisua ”whipping-boy”)? Orwellin mukaan briteillä itsellään oli oma lehmä ojassa (tai kermanekka hukassa): ennen sotaa ja vielä sodan ollessa käynnissä, sekä konservatiivit että vasemmisto vastustivat sotaa Saksan kanssa, tai suhtautuivat siihen ”laimeasti”. Vuoden 1941 tienoilla tapahtui käänne, kun huomattiin että Saksaa vastaan piti sotia aivan tosissaan. Sotapropaganda löysi populistisen maalin: upporikkaan aristokraatin (siitäkin huolimatta, että Wodehouse ei varsinaisesti ollut aivan upporikas).

Orwell huomauttaa, että isoimmat roistot jätettiin tuomitsematta, kun mitättömimpiä oletettuja yhteistyömiehiä jahdattiin. Natseilla oli länsimaissa oikeitakin ihailijoita (Molotov-Trippentrop -sopimuksesta ei sen enempää).

P.G. Wodehouse oli kieltämättä naiivi typerys, mutta hänen tuomitsemisensa oli tekopyhää.

Mitä sitten voimme tänä päivänä oppia tästä?

Suhtautuminen Putinin Venäjään muistuttaa 30-luvun suhtautumista Hitlerin Saksaan. ”Kukaan” ei osannut ennustaa Hitlerin hyökkäystä Puolaan, vaikka merkit olivat ilmassa. Samalla tavalla ”kukaan” ei osannut ennustaa Putinin hyökkäystä Ukrainaan, vaikka olisi pitänyt. Jälkiviisaana etsitään nyt heitä, jotka suhtautuivat Venäjään liian ystävällisesti ennen vuoden 2022 avointa sotaa. Sellaisia löytyy aina poliittiselta vastapuolelta.

Venäjällä ovat rampanneet entiset pääministerit kaasuputkikonsutteina ja Sperbankin jäseninä, nykyiset ja entiset perussuomalaiset ottamassa mallia maasta, jossa woke ja luonnonsuojelijat eivät riehu, sekä ne vasemmistolaiset, jotka tottumuksesta ovat kumartaneet itään huomaamatta, että siellä on systeemi vaihtunut. Toisin sanoen, enemmän tai vähemmän ihan kaikki.

Hitler oli Time-lehden vuoden henkiö 1938. Putin oli vuoden 2007.

Kuten vuoteen 1938 länsimaiden linja oli myötäillä ja ymmärtää natsi-Saksaa, länsimaiden linja oli Venäjän suhteen sama vielä Krimin ”Anschlussin” vuonna 2014. Tiettyyn rajaan asti linja oli ymmärrettävä ja järkevä: Venäjän kanssa pyrittiin säilyttämään rauha ylläpitämällä poliittisia, taloudellisia, diplomaattisia ja kulttuurisia suhteita. Mutta mihin rajaan asti?

Omat ennakko-odotukseni Venäjän ulkopolitiikan suhteen karisivat, kun asuin muutamia vuosia Virossa, Latviassa ja Unkarissa. Se ei kuitenkaan estänyt minua toivomasta rauhaa ja hyviä suhteita naapurin kanssa, enkä ole koskaan vältellyt suhtautumasta ystävällisesti tavallisiin venäläisiin.

Odotan, että lähitulevaisuudessa tullaan samalla tavalla tuomitsemaan naiiveja typeryksiä, mutta isoimmat roistot pääsevät koirana veräjästä.

Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä

Lomalla kesälukemista kirjakaupan karkkihyllystä, eli pokkarivalikoimasta etsiessäni käteen osui George Orwellin Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Olen sen tietenkin lukenut moneen kertaan ennenkin, mutta en omistanut vielä omaa kappaletta, joten ostin sen pehmeäkantisena itselleni 8 eurolla (kuten tunnettua, kovat kannet eivät minulle suuriakaan merkitse). Suurin osa esseistä muuten löytyy alkuperäiskielellä täältä, en jaksa tarkistaa mitkä kaikki, koska pokkaripainoksessa ei ole sisällysluetteloa. Suomenkielisten esseiden suomentaja Jukka Kemppinen on myös jättänyt muutamia esseitä pois verrattuna englanninkieliseen kokoelmaan.

Kokoelma kuitenkin sisältää ne kaikkien tuntemat kirjoitukset, kuten ”Miksi kirjoitan” ja ”Hirttäminen”, sekä sympaattiset ”The Moon Under Water” ja ”Kuppi kuumaa teetä” sekä nimikkoesseen norsun ampumisesta. Jostain syystä ”Kun ammuin norsun” herättää mielikuvia norsusafarista tai jostain muusta lähes koomisesta tilanteesta (kansikuvassa elefanttia roikutetaan kuumailmapallosta, en tiedä miksi), mutta kyseessä on äärimmäisen surullinen ja traaginen tarina. Kukapa haluaisi ampua vapaaehtoisesti norsua, eläintä joka näyttää yhtä aikaa surulliselta mummolta ja tuhatkiloiselta alastomalta vauvalta.

Kirjallisuusesseitä edustavat mm. laaja essee Henry Milleristä (Valaan vatsassa) ja hieman suppeampi Mark Twainista (”Laillistettu velmuilija”) vielä lyhyempi Kiplingistä (”Kiplingin kuoltua”). Omassa kappaleessani Kravun kääntöpiiriä (Gummeruksen v. 1962 julkaisema) on itse asiassa takakannessa lainaus Miller-esseestä: ”Kravun kääntöpiiri omalla tavallaan erittäin menestyksekkäästi tavalla luonut siltaa ajattelevan ja ajatuksista piittaamattoman ihmisen välillä.” P.G. Wodehousen puolustuspuhe käsittelee paitsi kirjallisuutta, myös politiikkaa.

Mielenkiintoisen osan muodostavat sotaa ja 30-40 -luvun politiikkaa käsittelevät tekstit, esim. ”Kosto on Karvas” ja otteet sota-ajan päiväkirjasta. Jälkiviisaus on viisauden lajeista amatöörimäisin, ja siksi on avartavaa lukea aikalaislähteitä, jotka kuvaavat tapahtumia kun niistä ei ole vielä päästy muodostamaan ajan myötä selkeää kuvaa.

Palannen mahdollisesti näihin myöhemmin ja teen sieltä joitain nostoja, jos tämän blogin aiheet muuten loppuvat kesken.

LISÄYS 14.9.
Niin&Näin-lehden uudessa numerossa (3/23) näyttäisi olevan kolme artikkelia Orwellista ja verkossakin yksi bonusartikkeli Rebecca Solnitin romaanista Orwell’s Roses (2021, ei suomennettu), mutta ei niistä aiheista, joista itse ajattelin kirjoittaa, joten ehkä minunkin pitää julkaista tässä blogissa lyhyt artikkelisarja Orwellista.

George Orwellhan on tunnetuimpia moderneja kirjailijoita, joita paljon lainataan, mutta tunnetaan vain pintapuolisesti lainausten määrään nähden. Kuten sanottua, harva kirjailija on saanut oman adjektiivinsa ja sitä voi käyttää aina, kun haluaa osoittaa olevansa yhteiskunnallisesti valveltunut, antiautoritaarinen ja kirjallisesti sivistynyt: Kela kusi mun hommat, ihan orwellia! (vaiko sittenkin kafkamaista?)

Jo pelkästään Orwellin tunnetuin teos 1984 on mainettaan huonommin tunnettu muualta kuin meemeistä, mutta muukin tuotanto ansaitsee huomiota.

Marcus Aurelius ja antiikin self help

On mieltä rauhoittavaa sellaisia antiikin filosofeja kuten Senecaa, Plutarkhosta ja nyt viimeisimpänä Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja. Tai oikeastaan kuuntelen jälkimmäistä äänikirjana siivotessani, mikä vain korostaa sen roolia toimistotyöläisen mielenrauhakirjana. Stoalaisten maltilliseen ehdottomuuteen on helppo tuudittautua, jos siihen suhtautuu vastaanottavaisesti eikä lähde liikaa kritisoimaan.

Suurilta osin tämäkin on self helpiä, joka on yllättävän samanlaisena pysynyt viimeiset kaksi tuhatta vuotta Tommy Hellstenin päiviin saaakka. Marcus Aureliuksen mietiskelyt koostuvat aforismeista, joita on helppo laittaa huoneentauluihin tai Instagram-päivityksiin. Niissä on paljon viisautta, mutta myös paljon sellaista, jonka voisi sanoa myös joku elämäntapavalmentaja (”Esineisiin ei kannata kiukkuaan purkaa; ne kun eivät siitä hiukkaakaan piittaa”). On kuitenkin jotenkin hienompaa lukea (ja kuunnella) antiikin suurmiesten ajatuksia, jotka ovat muuttuneet osaksi maailmanhistorian kulttuuriperintöä kuin personal traineriksi ryhtyneen entisen parturikampaajan blogia.

Ehkä poikkeuksena, että harva tämän päivän elämäntapavalmentaja suosittelisi itsemurhaa yhtä avoimesti ratkaisuna ongelmiin. Marcus Aureliukselle kuolema ei ole juttu eikä mikään ja jos elämä tuntuu epämiellyttävältä ratkaisu on helppo: joko oppii kestämään elämää tai poistuu siitä. Jokainen kuolee joka tapauksessa, joten miksi turhaan viivytellä elämässä, jota inhoaa?

Tämä äänikirjaversio ei sisällä esipuhetta eikä minulla ole käsillä mitään hyvää selitysteosta (enkä jaksaa googlettaa), mutta olisi mielenkiintoista tietää enemmän Marcus Aureliuksen uskontosuhteesta. Hän viittaa jatkuvasti jumaliin, jotka ohjaavat kaikkea maan päällä. En ole varma, viittaako hän persoonallisiin jumaliin (kreikkalaisten Zeus mainitaan) vai pikemmiin jumaluuksiin abstrakteina hyveinä, kuten kreikkalaisessa ajattelussa usein tehdään. Kuitenkaan kristinuskon jumalasta ei ole kyse, vaikka kristillisellä vuosisadalla eletäänkin.

Wikipediasta löytyy joitain elämänkertatietoja: kuten tiedetään, Marcus Aurelius oli Rooman keisari toisella vuosisadalla ajanlaskun jälkeen. Pasifisti hän ei ollut: hän kävi käytännössä koko elämänsä sotaa germaaneja vastaan. Myöskään askeetti hän ei ollut, tai ainakaan luopunut kaikista maallisista nautinnoista siitä päätellen, että hänellä oli 13 lasta. Myös oopiumia hän käytti vaivoihinsa. Ehkä stoalainen tyyneys on helpompi saavuttaa kovissa kipulääkkeissä.

Kuulun heihin, joilla on vahva taipumus depressioon, ahdistukseen, mutta myös katkeraan negatiivisuuteen ja silloin seuraavanlaiset ehdottomat mietelauseet auttavat, kun ne ottaa vastaan liikaa kyseenalaistamatta: ”Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään.” Jo itsessään edelläolevan lauseen uskominen on stoalaista: jos uskot siihen, se toimii, vaikkei se olisikaan totta. Puhumattakaan siitä, että itse voisin elää stoalaisten ideaalien mukaan. Mutta mielikuvat itsestäni mielenrauhaltaan järkkymättömänä, sankarin sisäistäneenä ideaaliyksilönä tuntuvat miellyttäviltä, ja eikö se ole parempi kuin ajatella masentavia ja ahdistavia ajatuksia? Aurelius puhuu hyveellisyydestä niin voimakkaasti, että alkaa itsekin pitää itseään hyveellisenä. Luultavasti aiheetta.

Olen ihminen joka aamusta iltaan kiroaa pieniä asioita: miksi ei voi jäädä sänkyyn nukkumaan, miksi silmiä kirvelee, miksi ihoa kutittaa, miksi vaatteet hiertävät, miksi leipä on homeessa, miksi kengässä on kivi, miksi muut ihmiset perseilevät liikenteessä, miksi työmatkapyöräily hiostuttaa, miksi pitää mennä töihin, miksi netti hidastelee ja tässä on vasta ensimmäiset kolme varttia päivästäni. Marcus Aurelius kehottaa heräämään reippaasti, niin kuin ihmisluonnolle on sopivaa (nukkuahan osaavat järjettömät luontokappaleetkin) ja olemaan raivoamatta elottomille esineille ja ennen kaikkea lopettamaan valittamisen, koska ulkoisia asioita ei voi kuitenkaan muuttaa, joten niistä valittaminen on turhaa ja kaikki niiden aiheuttama kiusa on vain omassa päässä. Tämän tietysti olisi voinut sanoa se parturikampaaja personal trainerkin, mutta jotenkin mieluummin uskon 2000 vuotta sitten elänyttä filosofi-keisaria.

Huomattavaa on myös, että vaikka suurin osa aforismeista esitetään ohjeina: tee näin tai älä tee noin, Aurelius on otsikon mukaisesti kirjoittanut kirjan itselleen, eikä välttämättä edes muiden ihmisten luettavaksi. Kaikilla elämäntaito-oppaiden kirjoittajilla on aina vähän käärmeöljyä kainalossaan: mikä sinä olet minua neuvomaan ja vieläpä pyytämään rahaa siitä? Aurelius ei neuvo muita kuin itseään.

Stoalaisen filosofian ja buddhalaisuuden yhtäläisyydet ovat maallikollekin selviä: molemmat korostavat turhista nautinnoista kieltäytymistä ja kärsimyksen poistamista hyväksymällä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Myös Marcus Aurelius suosittelee ”halun sammuttamista”: on parempi toivoa, ettei haluaisi asioita kuin toivoa niiden saamista. Olen melko varma, että joku on tutkinut antiikin maailman ja kaukoidän yhteyksiä tämän suhteen, nehän olivat tiiviimmät kuin mitä yleisesti on ajateltu ja Aleksanteri Suuren avattua tien itään, tuli sieltä buddhalaisia vaikutteita antiikin Kreikkaan, mutta enpä tällekään jaksa etsiä lähdettä.

Aureliuksen maailmankuva on optimistinen; yksi versio siitä, joka myöhemmin sanallistetaan ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Aureliukselle luonto ja jumalat ovat yhtä, eikä mikään mikä tapahtuu ”luonnostaan” tai ”jumalten tahdosta” ole hyvää tai pahaa. Koska mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, kaikki riippuu omasta suhtautumisestamme siihen. Stoalainen elämänfilosofia juontaa juurensa tästä: on turha valittaa, jos lomapäivänä sataa — ei sille kuitenkaan voi mitään. Samoin keho sairaistaa, kipuilee ja rappeutuu luonnostaan, joten on turha murehtia luonnollista prosessia. Äärimmäisenä tapauksena kuolemaan voi suhtautua välinpitämättömästi.

Tällaisen elämänfilosofian kritiikin kohdat ovat ilmeiset: Aurelius kuvaa ihmisen mieltä ”linnakkeeksi”, johon mikään vihollinen ei voi tunkeutua, mutta jälkeen päin on osoitettu, että kenties emme olekaan oman linnakkeemme herroja, tai ainakin että linnamme kellarissa asustaa monenlaisia mörköjä. Mielemme ”linnakke” on yhtä lailla materiaa kuin muukin kehossamme ja altis materiaalisille muutoksille. Keskushermoston häiriöt ja aivojen välittäjäaineiden muutokset voivat tehdä elämästä linnassa myrskyisää. Aureliuksen vastaus tällaiseen hourailuun olisi todennäköisesti itsemurha, kenties hieman liian radikaali vaihtoehto laajemmalti sovellettavaksi. Toisekseen: äärimmilleen vietynä esimerkiksi välinpitämätön suhtautuminen lähimmäisten kuolemaan on oire psykopatiasta, mikä lienee yleisin stoalaisten apatheian, tunteiden kontrollin, kritiikki.

Mutta kuten sanottua, jos tätä ei ota liian tosissaan, tarjoavat vahvat aforismit mielenrauhaa. Mitä siitä, jos ne eivät olekaan totta: olinko murehtimatta aivan turhaan?

Oppiminen ja harrastuneisuus

Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten lukemisesta ja kirjoitin äidinkielen olevan samanlainen taitoaine kuin musiikki ja liikunta siinä mielessä, että pelkästään pitämällä tunnilla korvat auki ei pääse hyviin tuloksiin. Taitoaineet vaativat myös luokkahuoneen ulkopuolista harrastuneisuutta.

Näinhän se tietysti on, mutta samoin on kaikkien aineiden kanssa, kuten kirjailija Tuomas Kyrö kirjoittaa Suomen Kuvalehden pakinassaan. Olemme hyviä siinä, mistä olemme kiinnostuneita ja joskus toisinkin päin, mutta sellaista ei voi oppia, mistä ei ole kiinnostunut. Näin ihmisen aivot toimivat: meidän aivokapasiteettimme ja havaintokykymme ovat rajallisia, joten aivot ovat mukautuneet vastaanottamaan ja tallentamaan vain relevanttina pitämäänsä informaatiota. Jos taas jokin asia tuntuu poikkeuksellisen vastenmieliseltä, kuten kouluruotsi monille, aivot suorastaan aktiivisesti pyrkivät unohtamaan epämiellyttävät kokemukset.

Harrastuneisuus toki vaikkapa historian suhteen tarkoittaa eri asiaa kuin liikunnan ja musiikin, ellei sitten harrasta historian elävöittämistä tai muita roolipelejä (en ole harrastanut). Silti olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja lueskellut aiheesta omin päin. Samoin lapsena olin kiinnostunut luonnosta (joka maaseudulla alkoi heti ovelta) ja maantiedosta: olen köyhästä perheestä, joten matkailun sijaan unelmoin vieraista seuduista selailemalla karttoja (sitä pidettiin hyvin erikoisena harrastuksena ala-asteelaiselle). Sähkötekniikan rakennussetin kanssa opin fysiikan perusasiat. Ja niin edelleen.

Samoin kielistä parhaita arvosanoja saivat ne, joilla oli vieraskielisiä (tai suomenruotsalaisia) ystäviä. Kielethän edellyttävät paitsi huomattavan tietomäärän sisäistämistä, myös sen palauttamista mieleen salamannopeasti: sujuvassa keskustelussa ei ole aikaa pysähtyä pohtimaan.

Lisää faktaa aivojen toiminnasta: uusi informaatio liitetään vanhaan, jo aikaisemmin opittuun.

Esimerkkinä vaikkapa edellä mainittu kielten oppiminen: jos opit uuden sanan, liittyy se osaksi aikaisempaa sanastoa (muistaakseni jonkun tutkimuksen mukaan aikuisen kieltenoppijan pitää käyttää sanaa 15 kertaa, jotta se jää säilimuistiin). Näin esimerkiksi jos osaa saksaa, passiivistakin oppimista voi tapahtua, jos altistuu saksan kielelle ja sanoja jää mieleen (Zungenbrecher!) ja ne muotoutuvat osaksi kielitaitoa. Toisin on esimerkiksi jos ei osaa esimerkiksi kiinaa, ei satunnaisten kiinankielisten sanojen kuuleminen tai kirjoitusmerkkien näkeminen tuota minkäänlaisia oppimistuloksia sen enempää kuin linnunlaulun kuuntelu tai satunnaisgeneroitujen salasanojen ääneen lukeminen (näin siis aikuisoppijalla: pikkulapsilla on suorastaan maaginen kyky omaksua äidinkielensä juuri näin).

Samoin on kaiken oppimisen kanssa. Itse esimerkiksi tunnen taloustiedettä hävettävän huonosti ja vaikka luen lehdestä talousuutisia, monet yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä. Voi siis sanoa, että suurin osa ajastani talousuutisia lukiessa on mennyt hukkaan. Jos minulla olisi sen tason perustietämys taloustieteestä, että voisin analysoida lukemaani, jokainen lukemani artikkeli olisi kartuttanut tietämystäni aivan eri tavalla.

Ihmisen yleistietämys on siis kuin puu, jonka rungosta versoo useita haaroja ja haaroista oksia. Mitä enemmän haaroja ja oksia, sitä enemmän lehtiä. Jos puu jää kitukasvuiseksi jo varhaisvaiheessa, ei se pysty kasvattamaan tuuheaa lehvästöä. Samalla tavalla jos ihmisen ajattelussa ei ole oksia, joihin ajatukset voivat kiinnittyä, jää ajattelu kitukasvuiseksi.

Juuri siksi on tärkeää kartuttaa yleissivistystä nuorella iällä, jotta se pääsee haaroittumaan siinä vaiheessa, kun nuoren aivot ovat vielä plastiset ja kykenevät oppimaan uutta.

Uuden oppiminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman kiinnostusta, innostusta ja harrastuneisuutta, kuten tämän blogipäivityksen aloitin. Tämä mielessä pitäen voi lukea Helsingin Sanomien uutisen Lotta-Sofia La Rosan väitöskirjasta, jonka mukaan ”nuorten mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on pääosin tylsää”. En löytänyt väitöskirjaa verkosta, joten en tiedä onko siihen sisällytetty mitään pitkittäistutkimusta, mutta tutkimustulos uutisoidaan uutisena, eli uutena asiana. Omasta kokemuksesta nuorten mielestä lukeminen on ollut ennenkin tylsää, eikä menneitä aikoja pitäisi liikaa romantisoida. Muistan omasta lapsuudestani, että eivät pojat olleet kiinnostuneita kirjoista silloinkaan.

Itse muuten olen aina ihmetellyt, miten lukeminen on jonkun mielestä tylsää, mutta esimerkiksi television katselu tai urheilun seuraaminen mielenkiintoista ja jännittävää (luulen, että myös Tiktok, influensserit yms voidaan lisätä tähän listaan). Asiahan on täysin päin vastoin. Eikä kyse olemistään makuasioista: maalin kuivumisen seuraaminen on tylsää ja älyllisenä haasteena vastaavien asioiden seuraaminen on myös tylsää. Television viihdeohjelmat eivät ole mikään guilty pleasure, ne ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä. Toisaalta, jos on henkisesti sillä tasolla, että maalin kuivuminenkin käy viihteestä, voi television ja Tiktokin viihdetarjonta räjäyttää tajunnan.

Ja jos on henkisesti sillä tasollla, että kirjojen lukeminen on vaivalloista, voi siitä olla vaikeaa nauttia, samalla tavalla kuin fyysisesti huonokuntoiselle portaiden nousu on suurta tuskaa niin, ettei liikunnasta voi saada nautintoa, on sekin ymmärrettävää.

Toisaalta, vaikka olen puolustanut lukemista, olen myös aikaisemmin kirjoittanut, että paperisen kirjan fetisoinnista pitäisi luopua. Jos sähkö- ja äänikirjojen avulla mataloitetaan ihmisten (lasten ja aikuisten) kynnystä kuluttaa laadukasta kulttuuria, hyvä niin (tosin äänikirjojen korvauspolitiikka pitäisi saada kuntoon). Pikemminkin on kyse jonkinlaisesta älyllisestä kulttuurista, jonka osa lukeminen on. Hyvän podcastin kuunteleminen on hyödyllisempää kuin huonon kirjan lukeminen.

En tiedä onko ”älyllinen kulttuuri” tulossa tai menossa. Olisi helppo maalailla dystopioita, että nuoriso on aina vain kelvottomampaa, mutta en tiedä onko se totuus. Internet tarjoaa paljon mahdollisuuksia niille, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin typerimmistä Tiktok-haasteista.

Oleellista kuitenkin olisi, että nuoriso olisi kiinnostunut asioista ja harjoittaisi aivojaan, jotta ne versoisivat, eikä nuorista kehittyisi aikuisia, joiden henkinen kapasiteetti riittää vain maalin kuivumisen seuraamiseen.

Onko lukemisesta hyötyä ja mitä on hyöty?

Antti Rönkä kyselee Ylen kolumnissa, mitä hyötyä on lukemisesta. Itse olen tässä blogissa väittänyt, että kirjallisuuteen suhtaudutaan kuten laihduttamiseen. Lukeminen on paitsi terveellinen harrastus, myös moraalinen velvollisuus (myös hoikka vartalo on paitsi ”terve”, myös osoitus jonkinlaisesta moraalisesta selkärangasta). Rönkä vertaa sitä pahanmakuiseen lääkkeeseen.

Omasta nuoruudesta muistan, että eivät pojat silloinkaan paljoa kirjoja lukeneet. Siitäkin on tultu alaspäin. Pisa-tulokset tippuvat ja opettajat ja vanhemmat pohtivat kuinka innostaa nuorisoa kirjojen pariin. Mutta kuinka? Nuorison mielestä mikään ei ole kornimpaa kuin vanhempi, joka yrittää saada ujutettua nuorelle jotain, josta heidän mielestään nuoren pitäisi innostua. Lukutaitoräppi on tuomittu epäonnistumaan.

Kiinnostuksen lisäksi toinen motivaattori on hyöty. Korostetaan lukemisen hyötyjä edellä mainitulla terveyspuheella. Toki lukemisesta on hyötyä ja se on taito, jolle monet muut (akateemiset) taidot rakentuvat, vaikka en noin muuten innostukaan koko kirjallisuuden redusoimisesta hyötynäkökulmaan.

Äidinkieli ja kirjallisuus muuten oppiaineena on samanlainen taitoaine kuin vaikkapa liikunta tai musiikki: ne vaativat omaa harrastuneisuutta. Liikuntatunnilla olin koulussa huonokuntoinen heittopussi ja vietin suurimman osan peleistä vaihtopenkillä, koska en vapaa-aikana harrastanut jalkapalloa ja jääkiekkoa. Vasta aikuisena aloin liikkua ja nykyään olen ihan siedettävässä fyysisessä kunnossa. Samoin musiikista innostuin vasta teini-iällä, koska peruskoulun musiikintunnit olivat pelkkää kuorolaulua, eikä niillä käyty läpi edes musiikin perusteita, kuten nuotinlukua. Molemmissa aineissa mentiin niiden ehdoilla, jotka jo osasivat ja me heikkotasoisemmat seurasimme vierestä.

Äidinkielessä samalla tavalla me, jotka olimme harrastaneet lukemista ja kirjoittamista, olimme täysin toisella tasolla, kuin he jotka lukivat vain ne pakolliset mitä lie kaksi kirjaa, jotka täytyy yläasteen aikana lukea. Itse olin aloittanut pienten tarinoiden kirjoittamisen jo ala-asteella ja luin kirjoja jo aikuisten osastolta ja olin se, jonka aine luettiin aina tunnilla ääneen. Minulle oli kulttuurishokki, kun sijaistin seiskaluokkaa parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja tajusin, että oppilaat olivat lähes kirjoitustaidottomia. Itse olin sen ikäisenä aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani (kamala geneerinen fantasiakirja, jota harmiksi — tai onneksi — ei ole säilynyt).

Äidinkieli on kuitenkin näistä ainoa aine, joka täytyy kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Itsekin muistan Röngän tavoin tuon ”mitä hyötyä tästä muka on” -kinailun. Äidinkieli ei ollut ainoa aine, jonka ”hyödyllisyys” kiistettiin, mutta kenties humanistiset aineet saivat sitä kohtelua osakseen useammin. Kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, lukiokaverini lähtivät TKK:hon ja sain silloinkin kuulla kuittailuja ”hyödystä”.

Jotenkin ”hyöty” on jäänyt kummittelemaan ratkaisemattomaksi ongelmaksi, johon aina palaan. Mitä se ”hyöty” tai pikemminkin ”hyödyllisyys” on?

On ironista, että moderni yhteiskunta, joka on pullollaan turhakkeita, suhtautuu hyötyyn niin pakkomielteisesti. Jos ”hyödylliseksi” lasketaan Maslown tarvehierarkian kantapalan välittömään selviytymiseen liittyvien tarpeiden tyydytys, jää meille aika vähän hyödyllisiä asioita. Kärkikolmiosta löytyvä ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävän humanistiselta.

David Graeber kirjoittaa kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory (2018, ei tietääkseni suomennettu) siitä, kuinka yhteiskunnassamme huomattava osa tehtävästä työstä on merkityksetöntä ”hevonpaskaa”, työtä joka olemassa vain sen itsensä vuoksi. Se on siis jopa vähemmän kuin hyödytöntä.

Muistan uutisen amerikkalaisessa firmassa työskentelevästä naisesta (mutta en löydä sitä enää, mahdollisesti se oli Helsingin sanomien liitteessä) , joka valitteli suomalaista työmoraalia. Vaikka suomalaiset pitävät itseään ahkerana kansana, amerikkalaisessa firmassa jäädään vaikka perjantaina puoleen yöhön asti töihin, jos projektin deadline on sillä viikolla. Nainen oli töissä mainosfirmassa ja teki radiomainoksia.

Radiomainos ei täytä Graeberin määritelmää ”hevonpaskaduunista”, koska työn tuloksena syntyy jokin konkreettinen mainos, mutta kuvittelisin että melko suuri osa ihmiskuntaa tulisi toimeen ilman radiomainoksia ja ainakin minä pidän niitä varsin ärsyttävinä. Samaan aikaan kuitenkin niitä pidetään ”hyödyllisinä”, koska ne tuottavat taloudellista voittoa tekijälleen ja toivottavasti myös mainoksen tilanneelle yritykselle.

Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kuitenkin: olemmeko me ihmislajina kehittyneet sitä varten, että saisimme stressiperäisen vatsahaavan radiomainoksen edestä?

Lisää muistoja: olin työharjoittelussa Turun kauppakorkeakoulussa järjestämässä seminaaria, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tai jotain yhtä korkealentoista. Tapahtuman motto olisi voinut olla ”kulttuuri ei ole täysin turhaa, koska silläkin voi tehdä fyrkkaa ja toisaalta kulttuurin parissa voi rentoutua niin, että jaksaa taas painaa lisää duunia”. En edes liioittele. Olin ainoa humanisti sekä järjestävässä tahossa että oletettavasti myös yleisössä ja kaltaiselleni nuorelle idealistille se ei ollut helppoa (nykyään on helpompaa, kun ei ole idealisti). Koska ketään ei ole helpompaa pilkata kuin idealistista nuorta miestä, minulle kuittailtiin, että sopisin ”lukemaan runoja jonnekin kommuuniin”.

Yritin kysellä, eikö kulttuurilla, taiteella, kirjallisuudella ja sen sellaisella ole itsessään arvoa, mutta minulle vastattiin, että itseisarvoja ei ole olemassa. Ymmärrän tietenkin, että ”itseisarvo” oli väärä sananvalinta, mutta onhan se aika nihilististä, jos mitään arvoja ei ole olemassa. Jälkeenpäin mietin, että ehkä olisin voinut heittää vastakysymyksenä että miksi sitten kuitenkin taloudelliseen voittoon suhtaudutaan itseisarvona.

Hyödyllistä näyttäisi olevan taloudellinen hyöty. Siitäkin huolimatta, että se tulee hyödyttömistä asioista. Tai siitä, että se käytetään hyödyttömiin asioihin. Angry Birds on turhake, mutta Supercellin Ilkka Paananen Suomen suurin veronmaksaja (tai ainakin joskus oli). Satojen miljoonien kasvottomat massat puurtavat pitkää päivää vain pysyäkseen hengissä ja päästäkseen seuraavana päivänä töihin. Ylijäämän voi käyttää johonkin hyödyttömään.

Mieleen tulee seuraava vitsi meksilaisesta ja amerikkalaisesta:

Amerikkalainen bisnesmies näkee meksikolaisen viettämässä siestaa puun varjossa ja tequila-pullo kainalossa.
”Miksi sinä makaat keskellä päivää?”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
”Voisit mennä vaikka palkkatöihin tai perustaa firman.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Tietenkin jotta saisit rahaa!”
”Mitä minä rahalla?”
”Voisit sijoittaa ne viisaasti, jotta rahasi kasvaisivat korkoa ja saisit lisää rahaa.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Jotta voisit saada passiivista tuloa ja voisit jäädä eläkkeelle ja sen jälkeen laiskotella keskellä päivää puun varjossa tequila-pullo kainalossa!”
”No sitähän minä teen tälläkin hetkellä!”

Vitsi vitsinä, mutta on siinä oma totuutensa.

Hyöty näyttäytyy itseisarvona, kaikki tunnistavat hyödyn sen nähdessään eikä sitä tarvitse perustella. Mikä voisi olla hyödyllisempää kuin hyöty? Mikä on ironista sinänsä, sillä jos jokin, niin hyöty on välinearvo (kun oppilas kysyy mitä hyötyä kirjojen lukemisesta on ts. miksi se on hyödyllistä, tarkoittaa hän mitä tällä taidolla voi saavuttaa).

Senecan Elämän lyhyydestä ei suoranaisesti puhu hyödystä, ainakaan sen modernissa merkityksssä, mutta hyödyttömistä ja turhista asioista sitäkin enemmän. Senecalle turhaa ajantuhlausta onvat muun muassa, politikointi, ylensyönti, matkailu ja rahan perässä juokseminen. Oikeastaan ainoa oikea tapa viettää elämä on filosofointi (onko runojen lukeminen kommuunissa sen nykyaikainen vastine?) Helppoa hänen oli sanoa, koska antiikin yhteiskunnassa kaiken hyödyllisen työn tekivät orjat. Senecalla ei ollut modernin ”hyödyn” käsitettä. Hänelle kiukuttelevien oppilaiden kysymys olisi varmaan näyttäytynyt mielettömänä: mitä tavoiteltavaa on orjan työssä?

Moderni ”hyödyn” käsite tulee tietenkin utilitaristeilta. Heiltä se on melko varmasti myös taloudellisen liberalismin siivellä kulkeutunut kauppakouluihinkin. Utilitarismin ottopoika John Stuart Mill määrittelee hyödylliseksi sen, joka ”lisää nautintoa ja vähentää tuskaa”. Hän ajautuu jo Utilitarismi-kirjansa (alunperin 1861) ensimmäisillä sivuilla ongelmaan siitä, miksi kuitenkaan irstailu, mässäily ja yleinen sikailu ei vastaa tätä määritelmää, vaan ihmisen tulee etsiä ”korkeampia” nautintoja. Nykynuoren vastine voisi olla, miksi ei voi jäädä sossun rahoilla kotisohvalle makaamaan ja polttamaan pilveä ja selaamaan Pornhubia ja pelaamaan CounterStrikea.

Aika harva pitäisi tällaista elämää ”hyödyllisenä”, mutta mitä argumentteja sitä vastaan on?

Ainakaan yksilön itsensä kannalta. Systeemin kannalta tietenkin on välttämätöntä, että ihmiset lähtevät kotisohvilta töihin tekemään jotain ”hyödyllistä”, mutta onhan se ironista, että yksilöiden itsekkyyteen perustuva kapitalismi sitten kuitenkin viime kädessä joutuu turvautumaan ihmisten velvollisuudentunteeseen pitää systeemiä pystyssä.

Millin vastaus on ”niin se nyt vaan on ja joka muuta väittää on ihan elukka”. Klassiset utilitaristit olivat 1800-luvun harmaapäisiä herrasmiehiä, joille nautintoa tarkoitti sonettien lukeminen ja kehittävä keskustelu.

Eli siis hyöty tarkoitti.

Olen melko skeptinen sen suhteen, että tavalliselle kevytmaidonkuluttajalle kirjallisuus saataisiin myytyä nautinnon kautta. Keskeisistä kirjoista on joka tapauksessa olemassa elokuva, joka on helpompi kuluttaa.

Hyöty taas on sitä, että saa rahaa, jolla voi ostaa vaikkapa uuden puhelimen, jolla voi kuluttaa sisältöjä, kuten Tiktok-videoita, joissa se todellinen nautinto on.

Ehkä keskiluokkainen itsensä kehittämisen eetos on kirjallisuuden pelastus. Volter Kilpi on uusi CrossFit ja David Foster Wallace uusi puolimaraton. Miki Liukkosta vaikka hampaat irvessä. Jaksaa jaksaa! Kuinka monta runokirjaa jaksat lukea loman aikana, postaa ne kaikki Instagramiin! Proustin koko sarja kaksinkertaisella nopeudella äänikirjana, että ehtii Porin SuomiAreenaan kuuntelemaan Twitteristä tuttuja naamoja.

Mitä eroa sitten itsensä kehittämisellä on verrattuna klassisten filosofien ihanteisiin? Ehkä ei mitään. Ehkä olen vieläkin vähän idealisti.

Palataan vielä kouluun. Peruskoulun idea lähti siitä, että piti keksiä tapa pitää nuoriso pois kaduilta, kun lapsityövoiman käyttö vähitellen länsimaissa kiellettiin. Koulun alkuperäinen tarkoitus ei ollut opettaa mitään hyödyllistä, vaan pitää nuoriso pois pahanteosta. Hyödyllisin asia, jonka koulu opettaa on tottelemaan käskyjä ja istumaan hiljaa paikallaan kahdeksasta neljään.

Voiko kirjoittamiseen kuolla?

Viime viikolla tapahtunut kirjailija Miki Liukkosen poistuminen keskuudestamme viritti taas kommentteja ”nerouden” ja ”hulluuden” suhteesta. Kuolemansyytä ei ole vielä julkisuuteen kerrottu, mutta yleisesti on tulkittu sen liittyneen kirjailijan mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Edesmennyt Liukkonen itsekin piti yllä joko laskelmoiden tai tahattomasti kärsivän taiteilijan imagoa ja puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan. Itse kirjoitin Liukkosen provosoivista lausunnoista ja tahallisen provosoivalla otsikolla kyselin ”Onko Liukkonen nero?”.

Kun puhutaan kirjailijoiden ”hulluudesta”, tarkoitetaan sillä toisaalta kansanomaista käsitystä taiteilijan originellisuudesta ja eksentrisyydestä, toisaalta taiteilijanerolla kuuluu olla jokin mielenterveysdiagnoosi. On totta, että luovan ihmisen mieli toimii poikkeavalla tavalla ja tuottaa yhdistelmiä, jotka ulkopuolisen, tavallisen kevytmaidonjuojan silmin voivat vaikuttaa ”oudoilta”, eli ts. ”hulluilta”, koska luova työ on nimenomaan uusien ja odottamattomien asioiden ja yhdistelmien löytämistä ja keksimistä. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. Kansanterminologiassa tunnetaan myös nimitys ”iloinen hullu”.

Kuitenkin erityisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota myös maanis-depressiivisyydeksi kutsutaan, on pidetty ”taiteilijoiden tautina”. Uutisista ymmärsin, että Liukkosella olisi diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta että diagnoosi olisi myöhemmin vaihtunut epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi. Esimerkiksi Aleksis Kivellä on väitetty olleen kaksisuuntainen mielialahäiriö. En osaa sanoa, onko siihen kuuluvasta maanisuudesta apua kirjoitettaessa yli 1500-sivuisia kokeellisia romaaneja, mutta ainakaan masennuksesta ja ahdistuksesta en ole kokenut vastaavaa apua olevan, päin vastoin.

Sitäkään en tiedä, ovatko taiteilijoiden keskuudessa mielenterveysongelmat tavallista yleisempiä, mutta kenties myyntipäälliköiden ja yhdistelmäajoneuvokuljettajien ongelmat ovat vähemmän julkisuudessa.

Niinpä esimerkiksi Helsingin sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola otsikoi Miki Liukkonen kaiversi maailmaa esiin omasta ihostaan, ajatus ja lause kerrallaan. Itsehän olen kirjoittajana vain amatööri, mutta en tiennyt että lauseita ”kaiverretaan ihosta”, olen yrittänyt kirjoittaa niitä tähän mennessä kynällä, kirjoituskoneella ja tietokoneella. Atoopikkona iholla esiintyy kyllä voimakasta hilseilyä. Ingressissä hän jatkaa ”[k]irjallisuuden historia tuntee Miki Liukkosen lisäksi muitakin samantapaisia tekijöitä, jotka ovat luoneet nerokkaita, koko maailmaa selittäviä romaaneja itseään säästämättä[.]” Oliko ensin nerous vai kärsimys ja johtaako ”nerokkaiden” kirjojen kirjoittaminen mielenterveysongelmiin? Jälleen siellä kansan parissa tunnetaan joka kylällä tarinoita niistä, jotka pohtivat liian syvällisiä kunnes sekosivat. Voiko siis kirjoittamiseen kuolla?

Kuvittelin jo, että neromyyteistä olisi luovuttu. Liukkosesta rakennettiin legendaa jo eläessään, mutta ehkä tässä vaiheessa voitaisiin lopettaa spekuloimasta, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden yleensä kuuluu kärsiä ja mennä mielenhäiriöön ja että mielenterveyden ongelmat olisivat sekä edellytys että seuraus luovasta työstä.

Uskosta, valtionkirkosta ja Antti Hurskaisen kirjoista

Yritin kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun Antti Hurskaisen Suntiosta (Siltala. 2023), mutta jotenkin en saanut teoksesta otetta. Tuntuu, kuin Hurskainen olisi yrittänyt kirjoittaa esseekirjaa romaanin keinoin, mutta tykkäsin kyllä hänen esseistään enemmän, esim. Suru ei toimi -kokoelmassa (Siltala. 2018). Kirjan juonessa tapahtuu ihmisille ehkä pahimpia kuviteltavissa olevia asioita (en spoilaa), mutta jotenkin juoni jää taka-alalle, kun elämän ja uskon merkitystä etsitään dialogeissa ja monologeissa.

Mutta mistä ei voi puhua, siitä puhutaan ohi aiheen, siksi selailen kirjailijasta tehtyjä juttuja. Romaanin ohella Hurskainen on kommentoinut lehdissä omaa henkilökohtaista suhdettaan kristinuskoon. Hän on useammassakin artikkelissa kertonut riparikokemuksistaan, käsityksistään Gospel-musiikista ja nykykirkon tilasta. Vertailuja toiseen vakavahahmoiseen esseistikkoon, Hurskaisen kaimaan Antti Nyléniin on vaikea olla tekemättä: molemmat suhtautuvat uskonasioihin hartaudella tänä maallistuneena aikanamme.

Erityisesti Hurskainen kritisoi valtionkirkkoa ”miellyttämisestä”: jäsenkadon paniikkimoodissa unohdetaan Jumala ja itse uskonto ja panostetaan yleiseen humaaniuteen, sambamessuihin ja viihtymiseen. Rippileirillä oli hauskaa, eikä Jeesusta tuputettu. Näin hänen aikanaan, enkä usko asioiden n. 30 vuodessa muuttuneen. Itse en käynyt rippileiriä tai koulua: kiinnostuin tytöistä ja opin tupakanpolton muutenkin. Veljen vanhin poika kävi viikko sitten riparin, enkä ole ehtinyt kysyä löysikö hän sieltä uskon. Luultavasti hän pitäisi kysymystäni outona.

Olen tässä blogissa usein viime aikoina palannut siihen, kuinka nuorempana olin hetken kiinnostunut uskonnosta, mutta sen hylättyäni ryhdyin kiihkeäksi (vasemmistolaiseksi) ateistiksi.
Radikaalimpina vuosinani vastustin valtionkirkkoa ja kannatin valtion ja kirkon erottamista. Siinäkin vaiheessa, kun olin jo ymmärtänyt, että en millään tasolla usko jumalaan, ihannoin herätysliikkeitä ja muuta ”pietismiä”, joissa näin alkukristillisyyttä ja anarkismia. Taikauskolla ei pitäisi olla mitään sijaa yhteiskunnassa, mutta toisaalta uskominen on henkilökohtainen valinta, ja omassa fatalistisuudessaan kirkon ulkopuoliset liikkeet ovat ihailtavia.

Nykyään konservatiivisempana ihmisenä ajattelen toisin. Suomen ev.lut. valtionkirkko on kuin keskikalja tai sosiaalidemokratia. Tai Veikkauksen monopoli. Kaikilla ihmisillä on vetonsa hengellisyyttä kohtaan, toisilla heikompi, toisilla voimakkaampi. Uskonto ei tule katoamaan minnekään edes kieltämällä. Jos uskonto on kansan oopiumia, on parempi tarjoilla sitä valvotusti kuin että ihmiset hankkisivat sen katukaupasta.

Jos valtionkirkko lakkaisi olemasta, se korvautuisi yhä enemmän self-helpillä, huuhaalla, homeopatialla, kristallinatseilla, rokotekriittisyydellä, enkeliterapialla, vihasaarnoilla ja tele-evankelistoilla (en usko demonien olemassaoloon, mutta siitä huolimatta epäilen Kenneth Copelandin olevan ihmishahmoinen demoni, katsokaa nyt sitä jätkää).

Mutta jos usko poistetaan uskonnosta, riittääkö se enää täyttämään tarvettaan?

Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Hurskainen kertoo, että on ”kapinallista kuulua kirkkoon”, ainakin humanistisissa, uusateistisissa ”älykköpiireissä”. Koko väestöstä ev.lut-kirkkoon kuuluu edelleen n. 65% väestöstä, mutta heistäkin suurin osa lienee tapakristittyjä. Ei ole siis liioiteltua sanoa, että uskonnon ottaminen tosissaan on ainakin poikkeuksellista.

Kouluaikana (jolloin kirkkoon kuuluvien määrä oli 20 prosenttiyksikköä korkeampi), olin luokaltani ainoa, joka ei käynyt rippileiriä tai osallistunut tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Minua ei kiusattu sen vuoksi, muuten kuin mitä murrosikäiset noin keskimäärin kuittailevat toisilleen. Sen sijaan, kun aloin ottaa uskonnosta omin päin selvää, sitä pidettiin erikoisena.

Varsin suuri osa suomalaisista on maallistuneita ja suhtautuu korostuneen kielteisesti ”jeesusteluun”. Siitäkin huolimatta, että suurin osa uskovaisista on korkeintaan ärsyttäviä, suurin osa ei sitäkään. Jos Päivi Räsänen on synkintä, mitä evenkelis-luterilaisuudella on tarjottavana, on se aika mietoa verrattuna siihen, mikä monessa muussa uskontokunnassa on valtavirtaa. Monenmoisia maallisia aatteita syötetään yhteiskunnassamme vähintäänkin puolipakolla, mutta juuri uskonto aiheuttaa väsyneen torjuntareaktion kaikissa muodoissaan.

Ironia on siinä, että myös vapaa-ajattelijana itseään pitävä ateisti ajattelee olevansa kapinallinen, joka kamppailee rationaalisuudellaan uskonnon tukahduttavaa valtaa vastaan, silloinkin kun kyseessä on pelkkä tympeä ennakkoluuloisuus ja herkkyyden puute kokea pyhää.

Kirkkoon kuulumattomana ja ateistina en ota kantaa kirkon käytäntöihin, mutta olen tyytyväinen että se on olemassa.

Kirjojen ALV nousee

Ajattelin ensin, että en kommentoi paljon puhuttua tuoretta hallitusohjelmaa sen enempää, mutta yksittäinen tämän bloginkin aihepiiriin liittyvä päätös on siirtää mm. kirjat aikaisemmasta 10%:n ALV-luokasta 14% prosentin piiriin (ks. sivu 236). Aikaisemmin tähän luokkaan ovat kuuluneet myös mm. elokuva- ja kulttuuri- ja liikuntatapahtuminen liput (eniten varmasti kirpaisevat kalliimmat lääkkeet, mutta ei mennä siihen tässä). Nyt kevyempään ALV-luokkaan jäisivät vain sanoma- ja aikakauslehdet.

Kovien ohjelmaan sisältyvien leikkauspäätösten perusteluista voi olla samaa tai eri mieltä, mutta ainakin niillä on perusteensa. Kirjojen verottaminen tuntuu perusteettomalta. Kirja-alalla jo nyt katteet ovat olemattomat ja suuri osa kirjailijoista tekee töitä puoli-ilmaiseksi (ks. esim. Kirjailijaliiton tutkimus v. 2018). Kirjallisuudella on arvonsa, mutta onhan se totta, että kustannusala Suomen kokoisella kielialueella on nappikauppaa. Esim. Suomen kustannusyhdistyksen tilastoista selviää, että viime vuonna kirjojen arvonlisäveroton nettomyynti oli 279,8 miljoonaa euroa. Jos luen tuota tilastoa oikein, se tarkoittaa kustantamoiden nettomyyntiä, eli siihen lisätään vielä kirjakaupan kate, mutta suuruusluokka selviää tuostakin. Päässäkin voi laskea, että 10% ALV tuosta on 27,98 miljoonaa. Veron korotus 14%:iin toisi lisää 11,3 miljoonaa. En lähde populistisesti hakemaan tuolle summalle mitään verrokkia, mutta onhan tuo täysin merkityksetön luku.

Kirja-alalla ei raha liiku, siitäkään huolimatta, että kirjat ovat jo nyt aivan liian kalliita. Ainakin minusta 30€ on aika paljon, ja siksi ostan kirjani divareista (joissa valikoima on myös parempi kuin ”oikeissa” kirjakaupoissa). Onneksi on kirjasto. Ainakaan vielä kirjastoa vastaan ei ole uskallettu hyökätä samoin argumentein kuin julkisrahoitteista YLEä, vaikka samat valituksenaiheet pätisivät siihenkin: verorahoilla niitä pidetään yllä ja kuulemma niissä kirjoissa voi olla monikulttuurisuutta ja homoilua.

Kirjojen ALV:n korotuksen vaikutukset verokertymään ovat siinä määrin olemattomat, että sille on vaikea keksiä muuta motivaatiota kuin että ajatus on tärkein: kunhan vain kulttuurialaa ja muita kommareita vituttaa.

Päätän kuitenkin tämän bloggauksen hallitusohjelmasta (sivu 90) löytyviin kauniisiin sanoihin:

Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo. Monipuolinen ja arvostettu taide- ja kulttuurielämä on sivistysvaltion tunnusmerkki.

LISÄYS:
Katso myös Karo Hämäläisen kirjoitus Parnasson blogissa.

Jarkko Tontin ”Tarkoituksista ja keinoista” (sitten kumminkin)

Luin Jarkko Tontin Tarkoituksista ja keinoista, koska sattui kirjastokäynnillä olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kirjan lukemista nopeutti sen ohuuden lisäksi (166s. liitteineen) se, että itse kirjassa ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut extrapoloida siitä tehtyjä juttuja lukemalla tai itse asiassa selailemalla sen puoli tuntia sosiaalista mediaa.

Tontti puolustaa sananvapautta ja lainaa Voltairea (arvatkaa mikä sitaatti?) ja viittaa Orwelliin yhtä syvällisesti kuin Sanna Ukkola ja sen lukija jälkeen vain odottaa, milloin Vankileirien saaristo mainitaan kliseiden jatkona. Vihervasemmisto ja ”woke-aktivismi” ovat yhtä pahoja kuin äärioikeisto ja ”sosialismiahan se kansallissosialismikin on”. Identiteettipolitiikka on pahasta, koska se arvottaa ihmisiä ryhminä eikä yksilöinä, mutta myös siksi, että se on narsistisen yksilökeskeistä. Näin varmasti on, mutta tätä ristiriitaa ei lähdetä analysoimaan. Analyysin taso on suhteutettu valittuun genreen, joka lienee jonkinlainen pamfletti. Näin toki voi tehdä, mutta samalla lukijan tulisi suhteuttaa se teoksen uskottavuuden tasoon.

Ainoa poikkeus, jonka Tontti mainitsee rajoittamattomaan sananvapauteen ovat sellaiset aidot vainoamistapaukset, joista hän mainitsee esimerkkinä toimittaja Jessikka Aron vainoamisen. Noin muuten vihapuhe on vaaratonta ja kuten Ylilaudallakin tavataan sanoa ”vihapuhe on sitä, että on puhavihreiden kanssa eri mieltä”.

Omana sivuhuomautuksena sanoisin, että varmasti moni Voltairen kuluneen hokeman nimiin vannova löytää asioita, joita haluaisi sensuroida (en tässä viittaa erityisesti Tonttiin). Esimerkiksi juurikin putinistien vaikutusmahdollisuuksia tämän päivän poliittisessa tilanteessa voisi olla hyvä rajoittaa. Samoin jihadistiseen propagandaan Turun iskun jälkeen moni varmasti suhtautuu kielteisesti. Sanna Ukkolan mielestä ”Kirjojen polttaminen on sysimustaa taantumusta”, paitsi jos kirja on Koraani, silloin ”ongelma ei ole kirjan polttaminen” (jos Ukkola olisi Orwellinsa lukenut, niin tietäisi myös, mitä on ”doublethink”). Kotikaupungissani Turussa Leninin patsas poistettiin ilman, että kukaan kutsui sitä cancelloinniksi, mutta Suomen Venäjään liittämistä juhlistava Tapaaminen Turussa 1812 -patsaskokonaisuus on edelleen koskematta*. ”Woken” vastustamisen nimissä ihan vakavasti otettavilla tahoilla pohditaan Ylen poliittista kontrollointia. Ja niin edelleen. Aina halutaan sensuroida sellaista, mistä itse ei pidä, ja se on ”eri asia”.

Kirjan ansiokkain kohta on, jossa vihreitä kritisoidaan ihan aidoista takinkäännöistä ja tekopyhyydestä mm. ydinvoiman, Nato-jäsenyyden ja lentomatkailun suhteen. Sen sijaan katkeruus siitä, että Antti Nylén sai kirjallisuuden valtionpalkinnon siksi, että ”ei edes ole oikea kirjailija”, kuulostaa henkilökohtaiselta kaunalta, kuten sekin, että Tuomas Nevanlinna ei saisi kutsua itseään filosofiksi, ”koska hänellä ei ole loppututkintoa filosofiasta”. Lukiessaan paperilta ilmaisuja kuten ”ilmastohysteria” muistuu mieleen, miksi inhoaa Twitteriä.

Kuulemma liberaali demokratia on uhattuna ”ennennäkemättömällä tavalla”. Näitä uhkia ovat mm. kohu Amanda Gormanin runojen kääntämisestä, J.K Rowlingin vainoaminen (tässäkään tapauksessa vainoajien sananvapautta on vaikea pitää positiivisena asiana) ja kuuluisat kokemuslukijat. Koska kovinkaan paljoa todistusaineistoa ei löydy sen puolesta, että eläisimme romaanin 1984-dystopiassa, keksitään teoria ”taistolaisuuden ikuisesta paluusta”, koska 70-luvulta esimerkkejä on helpompi löytää. Silta 70-luvulta tähän päivään löytyy Meri Valkaman palkitusta romaanista Sinun, Margot, joka ” huokuu DDR-nostalgiaa”. Lisäksi Valkaman isä Seppo Iisalo oli aikoinaan taistolainen. Osaatteko yhdistää pisteet?

Onneksi kirjastosta tarttui mukaan (Jarkko jäi hyllyyn) pari muutakin kirjaa, kuten Veikko Ennalan lehtikirjoitusten kokoelma Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY. 2007, toim. Tommi Liimatta), niin että saa lukea jotain syvällistä ja hienostunutta tekstiä.

*LISÄYS: Aivan koskematta patsaskokonaisuus ei tämän YLEn jutun mukaan ole jäänyt.