Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Mikä ”Mikä internetiä vaivaa?” -kirjaa vaivaa?

Oskari Onninen tylyttää kirja-arviossaan parivaljakkoa Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru heidän uudesta kirjastaan Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos, 2024). Kritiikkiä tulee toisaalta ”marxilaiseen päätyyn menemisestä”, toisaalta itsereflektion puutteesta: tekijäkaksikko itsekin toimii datakapitalismin ehdoilla.

Itse en ole kirjaa lukenut (taaskaan), mutta kommentoin tuota jälkimmäistä kohtaa, koska se tuntuu kuvaavan aikaamme sen verran hyvin, että sitä voi käsitellä irrallaan itse kirjasta.

Aikoinaan juurikin Marx oli sitä mieltä, että vallankumous tulee väistämättä: työläiset ovat kuitenkin enemmistönä ja jossain vaiheessa heiltä menee ns. kuppi nurin. Tämä on luonnollinen historian kehitys.

Kun sitten vallankumousta ei tullutkaan, etenkään niissä teollisesti kehittyneissä maissa, kuten Saksassa, joissa Marx ennusti niiden ensimmäisenä tapahtuvan, keksittiin että syyn täytyy olla ideologiassa. Jos vain ideologiset ”rakenteet” (ja myytit, narratiivit jne) puretaan, maailma muuttuu.

Sittemmin on havaittu, että ideologia toimii, vaikka ihminen ei siihen uskoisikaan. Kaikki tietävät mikä mainonnan tarkoitus on, monia mainonta ärsyttää ja kaikki kuvittelevat olevansa sille immuuneja. Silti mainonta toimii. Samalla tavalla luemme jatkuvasti artikkeleita sosiaalisen median haitoista (puhelimestamme tietenkin) ja siitä, miten yksityisyytemme on mennyttä ja miten suuryritykset kusettavat meitä netin avulla. Silti se ei jotenkin kosketa juuri minua ja jatkan elämääni netissä megakorporaatioiden orjana kuten tähänkin asti.

Juuri tästä syystä voit kirjoittaa internetin pahuudesta ja suuryritysten datafeodalismista kertovan kirjan ja samalla olla kaikissa sosiaalisissa medioissa ja tehdä antikapitalistisia meemejä ja luoda itsestäsi henkilöbrändiä saadaksesi huomiotaloudessa kirjaasi myytyä.

Ehkä tämä ei ole edes kritiikkiä, vaan pelkkä toteamus, että internetkapitalismin ulkopuolella ei ole enää mitään; sen ulkopuolelle on mahdotonta jättäytyä.

Kääntäen: suuryrityksillä ei ole mitään pelättävää tällaisen kritiikin taholta. En tiedä, onko Lahtisen ja Purokurun kirjaa myytävänä Amazonissa, mutta esimerkiksi Kommunistinen manifesti on (kuten kaikki muutkin marxismin ja antikapitalismin klassikot). Metan omistamat Facebook, Instagram ym. ovat täynnä sosiaalista mediaa kritisoivia meemejä. Viestipalvelu X:n omistaja Elon Musk pitää itseään jonkinlaisena vapaustaistelijana. Joskus vietettiin ”älä osta mitään” -päivää (en tiedä vietetäänkö enää) samaan aikaan Stockmannin Hullujen päivien kanssa. En tiedä oliko kulutuksen vastaisella kampanjalla mitään vaikutusta. Luulen, että Stockman voisi vaihtaa Hullujen päivien nimen Älä osta mitään päiväksi ilman, että se vaikuttaisi myyntiin.

Olisi kenties liioittelua vaatia, että internetin kapitalisoitumista vastustavaa kirjaa ei markkinoitaisi internetissä. Metan valta lakkaisi olemasta, jos kaikki lopettaisivat Facebookin ja Instagramin käytön, mutta kuka nyt niin tekisi? Se että tunnistaa ideologian, ei tarkoita etteikö toimisi sen mukaisesti.

*

LISÄYS 19.4.

Kirja näemmä löytyy Bookbeatista (alustalta, joka vie kirjailijoiden rahat; tätä eikä ääni- ja sähkökirjaa muuten ei käsitellä kirjassa lainkaan), joten selasin sen läpi.

Koska internet on nykyään kaikkialla ja koskettaa kaikkea, voi oikeastaan kirjoittaa aivan kaikesta ja se koskee myös internetiä. Kirjassa kosketellaan mm. sosiaalista mediaa, alustataloudessa (Wolt, Airbnb ym.) tapahtuvaa riistoa, yksityisyyden suojaa, tietokonepelejä, meemejä, kyborgeja ja niin edelleen. En lähde kommentoimaan kaikkia näitä aiheita.

Ei sinänsä kauheasti mitään uutta, enkä edes ole varsinaisesti eri mieltä (ks. omat bloggaukseni aiheita sivuten).

Melko syvälle sinne marxilaiseen päätyyn sukelletaan, mutta jos kerran Onninen itsekin tunnustaa, että ”[d]igijättien hallitsema nyky­internet on [..] vastaanpanematon esimerkki markkinatalouden valuvioista”, niin eikö antikapitalistinen näkökulma ole siihen soveltuva? Useimmin Marx mainitaan luvussa ”Halu internetiin”, jossa yhdistellään marxilaisuutta ja psykoanalyysiä, kuten otsikosta voi päätellä. Välillä mennään myös siihen psykoanalyysin syvään päätyyn.

Sanapari ”porvarillinen yksilö” mainitaan hieman hassussa kohdassa: sen mukaan Googlen kaltaiset (hämärät) tietokannat ”yksilöllistävät” mutta siten, että yksilö ei ole jatkuva ”individuaation prosessi” (joka kai olisi parempi vaihtoehto), eikä ihminen voi määritellä itseään uusiksi (”ei-porvarillisella” tavalla?) esimerkiksi siten, että ihminen ei voi vaihtaa sukupuoltaan, koska entinen nimi on jossain Googlen tietokannan syövereissä olemassa. Pari sivua myöhemmin sen vastapariksi asetetaan marxilainen kollektiivi ja kenties joukkovoimaan asetetaan vähän liiankin idealistisia odotuksia. Luulen ymmärtäväni, mihin tällä käsite-esoterialla viitataan, mutta en lähde kirjoittamaan sitä sen enempää auki.

Vastaus kysymykseen, miksi tekijät itse ovat sosiaalisen median ja muiden alustojen aktiivikäyttäjiä löytynee kirjan lopussa olevan sanaston kohdasta B niin kuin boikotti: boikotointi on keinona heikentynyt 2000-luvun mittaan ja ”[j]os käyttäjä kuitenkin alkaa boikotoida kokonaisia alustoja, hän jää vähitellen ulos sosiaalisista suhteista, kulttuurista, viihteestä, uutisista ja politiikasta.” Kaikkien pitää olla samalla alustalla.

Odotukset ovat melko pessimistisiä.

Tilastotietoa äänikirjoista ja kirjailijoiden tuloista

Varmaan moni onkin jo lukenut Karo Hämäläisen bloggauksen ”Äänikirjojen rahat”, joka ilmestyi Suomen kuvalehden blogissa kolmessa osassa, mutta linkkaan sen tähän vielä siltä varalta, että joltain se on lukematta. Osat ovat:

En referoi artikkeleita sen enempää, mutta kommentoin lyhyesti, etenkin viimeisintä. Tiivistettynä fyysisten, sähkö- ja äänikirjojen myynti ja lainaustilastot vuodelta 2022 ovat seuraavat:

  • Fyysisten kirjojen myynti: 8,7 milj.
  • Fyysisten kirjojen lainausmäärät: 69 milj.
  • Sähkö- ja äänikirjojen myynti, sis. suoratoistopalvelut: 17 milj.
  • Sähkö- ja äänikirjojen lainausmäärät: 1,6 milj.

Sähkö – ja äänikirjojen lainaus on vielä vaatimattomissa määrissä, mutta uusi valtakunnallinen e-kirjasto saattaa kasvattaa lainausmääriä.

Äänikirjoista on toisaalta odotettu kirja-alan pelastajaa, toisaalta sitä on manattu kirjailijan tulojen romahduttamisesta. Kirjailija saa kuunnellusta äänikirjasta noin viidenneksen siitä, mitä myydystä painetusta kirjasta (sopimuksista eriteltyä tietoa Hämäläisen artikkelissa). Merkittävä kysymys on, millä tavalla äänikirjojen kuuntelu vähentää fyysisten kirjojen markkinoita. Monet kustantajat ovat tarkoituksella viivästyttäneet äänikirjan julkaisua, jotta se ei olisi vaikuttanut negatiivisesti painetun kirjan myyntiin. Toisaalta, painetun kirjan myynti on ollut jo pitkään laskussa. Onko äänikirjojen myynti bonusta siihen päälle, vai olisiko kuluttaja äänikirjan puuttuessa ostanut painetun kirjan? Ilmeisesti vastaus on, että toisten kirjojen myyntiin äänikirja vaikuttaa enemmän kuin toisten, esimerkiksi viihdettä kulutetaan enemmän audioformaatissa.

Kirjastolaitoksella on suomalaisten keskuudessa korkea arvostus ja lainausmäärät ovat suuria. On selvää, että kirjastolainat vähentävät myytyjen kirjojen määrää, ja siksi kirjailijoille maksetaan kompensaationa lainauskorvausta, joka on tällä hetkellä 0,31€ / laina. Selvää on myös, että kirjastot lisäävät kansalaisten lukuharrastusta; vaikka kirjastoja ei olisi, ei se tarkoittaisi, että kaikki 69 miljoonaa vuosittaista lainaa muuttuisivat samassa suhteessa myydyiksi kirjakaupan kirjoiksi.

Tästä kaikesta johdettu kysymys on, kuinka paljon äänikirjapalvelut lisäävät kirjojen kulutusta? Kuukausiveloitteiset palvelut tarjoavat laajan äänikirjavalikoiman, joka rohkaisee kuuntelemaan enemmän. Epäsuosittu mielipide, mutta voisiko niiden vaikutusta verrata kirjastolaitokseen? Vaikka kuunnellusta äänikirjasta korvaus on selkeästi alhaisempi kuin myydystä fyysisestä kirjasta, ei näitä kenties pitäisi verrata keskenään.

Mitä kirjailijat sanovat tekoälystä? / Tekoäly psykoanalyysissä

Kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailija-lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron teema on tekoäly. (Jotenkin oireellisesti myös painettu lehti lakkasi ja siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta.) Puhe on siis generatiivisesta tekoälystä ja chat-pohjaisista kielimalleista, kuten ChatGPT:stä ja Bingistä.

Ensimmäisessä jutussa Laura Honkasalon haastattelemat Katri Manninen ja Silvia Hosseini kertovat kokemuksistaan ja siitä, kuinka tekoälyä voi käyttää kirjailijan työn apuna.

Itse kokeilin ChatGPT:tä ja mielestäni sen käyttöön liittyy kaksi ongelmaa.

1. Tekstin geneerisyys ja keskinkertaisuus, minkä myös Hosseini mainitsee. Teksti on konventionaalista ja yksinkertaisesti tylsää. Vaikka ihmiskielen hallitseminen tällä tasolla on hieno saavutus koneelta (tai filosofi Lauri Järvilehdon sanoin ällistyttävää, ällistyttävää, ällistyttävää), ovat tekoälyn kaunokirjalliset taidot korkeintaan lahjakkaan lukiolaisen tasolla. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun kouluun hiihdettiin kesät talvet. Hissimusiikissa ja aulajatsissa ovat kaikki musiikin elementit muodollisesti kohdallaan (ja tekoäly voisi generoida sitä loputtomiin), mutta en ottaisi siitä musiikillista inspiraatiota, joten miksi kirjailijat ottaisivat mallia automaattisesti generoidusta tekstuaalisesta tapetista?

2. Lukuisat virheet ja ristiriidat. Koska tekoäly vain suoltaa tekstiä tiettyjen todennäköisyyksien mukaan, eikä ymmärrä mitään yhtään mistään, voi tulos olla täyttä sotkua. Jos tekoäly väittää, että Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Ilkka Remes, on virhe ensimmäisellä kerralla koominen, mutta jatkuvat kömmähdykset turhauttavat ja tekevät työkalusta ainakin minun käyttööni käyttökelvottoman.

Ulkoista maailmaa koskevien virheiden lisäksi tekoäly tekee jatkuvasti myös loogisia virheitä: jos tekoälylle kertoo, että on kolme henkilöhahmoa A: rosvo, B: poliisi ja C: rikoksen uhri, jaksaa se muistaa ehkä kahden viestin ajan henkilöiden roolit ja kohta henkilö C on pidättänyt henkilön B ja henkilöstä A tekoäly ei muista mitään. Oikotietä tarinoiden kirjoittamiseen tekoälyn avulla en ainakaan minä ole löytänyt.

Tekoälyn ”virheisiin” kuitenkin liittyy luovaa potentiaalia, joka voi tuottaa surrealistisia tuloksia. Tästä myöhemmin.

Sekä Hosseini että seuraavassa esseemuotoisessa jutussa kirjoittava Jaana Seppänen ovat sitä mieltä, että hitaus, vaivannäkö ja puuduttava rutiinityö ovat osa prosessia. Oikotietä ei voi olla, koska prosessi ei ole este eikä hidaste, vaan olemuksellinen osa sitä, mitä ollaan tekemässä. Iltapäiväkävelyn tarkoitus on kävely, oikotiet menettävät merkityksensä.

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, sitä että on jotain sanottavaa. Kaikki tässä tekstissä kirjoittamani on minusta tärkeää — tai ei välttämättä tärkeää, mutta jollain tapaa mielekästä — ja haluan saada sen sanottua. Kirjoittaessa (kirjallisuutta, blogia) sanoman vastaanottajat ovat suuremmaksi osaksi tuntemattomia. Satunnaisgeneroiduilta lauseilta puuttuu tarve tulla sanotuksi.

Kolmannessa jutussa Pekka Mäkelä esittelee käytännön esimerkkejä siitä, miten ChatGPT:llä ja Bingillä voi generoida tarinoita. Juttu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta altis inflaatiolle, juuri sen vuoksi että samanalaisia tarinoita voi kuka tahansa generoida miljoonittain. Tarinat ovat ihan näppäriä, mutta lukisinko niitä huvikseni? Millaista palautetta niistä antaisin, jos ne olisivat kirjoituspiiriläisten tuotoksia?

*
Kirjailija Johannes Ekholm pohtii myös tekoälyä Kritiikin uutisten kolumnissaan. Ensimmäisellä lukemalla olin kolumnista innostunut, mutta kun luin sen toiseen kertaan ajatuksella, en ihan saanut pointista kiinni. Se haroo vähän joka suuntaan, hakee seksuaalisanastosta analogioita (generatiiviselle) tekoälylle, puhuu välillä Gazan tilanteesta ja Hannah Arendtista.

Hyviä pointteja kuitenkin on, kuten ehdotus että generatiiviselle taiteelle voisi tehdä tekoälyn sitä vastaanottamaan. Ehdotus ei ole niin kaukaa haettu: monet käyttävät tekoälyä apuna sähköpostien kirjoittamiseen, joko markkinointikirjeiden tai tiettyjen muodollisten sähköpostiviestien, ja samaan aikaan vastaanottajat käyttävät tekoälyä sähköpostiliikenteen ruotimiseen ja jopa tiivistelmien tekemiseen tekstimassojen alta. Oppilaat tekevät kotitehtävänsä tekoälyn avulla, mutta eipä hätää: tekoäly tarjoaa myös apua opettajille kotitehtävien tarkastamiseen. Seuraava askel on, että tekoälyn tuottamien nautintojan vastaanottajaksi luodaan sijaisnauttija, samalla kun ihmiset painavat duunia.

Myös Ekholm on huomannut kuinka tylsää ja keskinkertaista tekoälytaide on. En mene hänen kielto/tabu/tottelevaisuus -pohdintoihin. Kiinnostava havainto kuitenkin on, että tekoäly tuottaa kiinnostavaa sisältöä epäonnistuessaan.

*

Tekoälyä voi problematisoida mm. seuraavilla surrealismiin liittyvillä metaforilla, jotka ovat osittain päällekkäisiä.

1. Tekoäly automaattikirjoituksena. Ilman tietoista kontrollia tapahtuva kirjoitus yhdistelee sattumanvaraisia elementtejä sitä mukaa, kun niitä alitajunnasta virtaa: ”Kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera” (André Breton, suom. Janne Salo). Runoilija Virpi Vairinen pohtiikin, onko inhimillinen surrealismi mahdollista tekoälyn jälkeen. Tekoälyllehän ei ole mitenkään vaikeata lyödä sanoja toisten perään loputtomasti. Seppänen lainaa Ville-Juhani Sutisen kirjoitusta Parnassossa: ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”. Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin (post)strukturalismia, joka halusi hylätä tai ainakin (sulkeistaa) lihaa ja verta olevan kirjailijan, mutta nyt kun se olisi aidosti mahdollista, ei hänestä malteta päästää irti.

2. Tekoäly unena. Monissa tekoälyn tuotoksissa on mukana selittämätöntä unenomaisuutta; ne ovat ehyitä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksissa on mukana sellaista epäjohdonmukaisuuksia, jotka muistuttavat unen logiikkaa. Toisiinsa kuulumattomia elementtejä yhdistellään toisiinsa (ainakin näennäisen) sattumanvaraisesti, henkilöt voivat muuttua toisiksi, tilanteesta toiseen siirrytään assosiatiivisesti. Surrealistien kiinnostus unia ja automaattikirjoituksen vapaata assosiaatiota kohtaan on peräisin Freudilta; vaikka psykoanalyysin tieteellinen pohja on vähintäänkin epäilyttävä, on se vaikuttanut taiteeseen ja taiteen tutkimukseen tavalla, jota ei voi ohittaa etenkään, kun puhutaan unista ja surrealismista. Siinä missä Freudilla tiedostamattoman sisällöt manifestoituvat unen esitietoisuudessa symbolisessa muodossa, tekoäly (joka on kauttaaltaan tiedostamaton) generoi neuroverkon avulla tuotoksia.

3. Tekoäly hypnoosi-induktiona. Käyttäjä ”suggeroi” tekoälyä prompteillaan: avainsanoilla hän houkuttelee assosiaatioita ulos tekoälyn ”alitajunnasta”.

4. Tekoäly (kollektiivisena) piilotajuntana. Jos mennään Freudista Jungiin, voi kollektiivinen piilotajunta olla käyttökelpoinen ajatusmalli kuvaamaan tekoälyä, onhan sen ideaalina sisältää kaikki ihmiskunnan tieto. Tästä valtaisasta tietomassasta sitten nousevat ”tekoälyn unet”, eikä niinkään yksiöllisestä keinotekoisesta tajunnasta.

Täytyy myös muistaa, että surrealisteille kuten Bretonille, surrealistinen toiminta oli vallankumouksellista toimintaa (Freudin ohella Bretonin toinen kotijumala oli Marx). Sittemmin surrealismista on tullut pelkkää estetiikkaa, ja tekoälyllekin voi lisätä surrealismin (tai unenomaisuuden) kehotteiden listaan ja saada kaikkein banaaleimpia kuvia ja tekstejä aiheesta (tekoälyn surrealismi toteutuu paremmin silloin, kun se tahatonta ja seurausta tekoälyn virheistä). Bretonille surrealismi ei ollut pelkkää pintaa, vaan metodi, jolla vapaudutaan alistavan arkijärjen kahleista ja päästään syvempien totuuksien äärelle.

*

Varmasti joku muukin on jo huomannut yhtäläisyyden tekoälyn kielimallin ja (post)strukturalistisen semiotiikan välillä (mutta en jaksa googlata aihetta). Heidän kielifilosofiansa perustui (jossain määrin väärinymmärrettyyn) Saussuren kielitieteeseen, jossa kieli on suljettu systeemi, joka perustuu merkkeihin, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ilman viittausta ”todelliseen maailmaan”. Samalla tavalla tekoäly purkaa kielen tokeneihin ja yhdistelee niitä laskemalla todennäköisyyksiä kuinka usein ne esiintyvät peräkkäin. Olisikin houkuttelevaa verrata tällaista tokenien muodostamaa ketjua lacanilaiseen merkitsijöiden ketjuun.

Äärimuodossaan (tai loogisena päätepisteenään) tarkoittaa (post)strukturalismi inhmillisen subjektin poistamista kielisysteemistä: teksteissä ei puhu tekijä, vaan kielisysteemi itse. Kaikki merkitykset teksteissä ovat keinotekoisia. Tekoäly on tämän kielikäsityksen ideaalitapaus: tekstit koostuvat toisista teksteistä ja nyt aivan konkreettisesti.

Tekoälyn tapauksessa kirjailija ei ole kuollut; hän ei koskaan elänytkään.

*

Generatiivinen tekoäly on kiinnostavimmillaan silloin, kun se tekee virheitä, liittää toisiinsa kuulumattomia elementtejä toisiinsa yllättävällä tavalla. Aidointa tekoälyn ”surrealismia” ei ole antaa prompti ”kirjoita surrealistinen runo Bretonin tyyliin”, vaan kun tekoäly luo vahingossa jotain todella outoa. Mistä tuo outous tulee? Jos tekoälyn korpuksessa koostuu laajasta aineistosta inhimillistä kulttuuria, näillä outouksilla on juurensa jossain, jota voi kutsua kollektiiviseksi tiedostamattomaksi.

LISÄYS 25.3.

Vasen kaista -verkkolehdessä Juha Drufva arvostelee viime vuonna ilmestyneen Janne Salon suomentaman André Bretonin Surrealismin taskusanakirjan (Atrain & Nord. 2023).

Käteen sopivat koneet

Lapsena eräs lempikirjoistani oli Kuinka kaikki toimii, kuvakirja jossa selitettiin mm. mitä valokuvakamera, televisio, polttomoottori, kirjapaino, ääninauhuri, puhelin ja moni muu arkipäivän laite pitää sisällään (David Macaulay, suom. Risto Varteva. Otava 1990). Kirjan alaotsikko oli ”Tekniikan mammuttikirja” ja mammuttimaisen kokonsa lisäksi nimelle antoivat aihetta teknisiä yksityiskohtia havainnollistavat karvaiset mammutit.

Kirja tuli mieleeni, kun jostain syystä ajattelin valokuvan teknologiaa, en edes muista miksi (olen digikuvaaja, mutta aina silti ollut kiinnostunut vanhasta valokuvatekniikasta). Mietin, kuinka selittäisin 8-vuotiaalle, kuinka kameran filmi toimii. Tajusin, että kenties sen ikäiselle filmi on täysin tuntematon käsite. Kännykän kameralla otetaan kuva ja se siirtyy saman tien ruudulle, siinäpä se.

Aika moni edellä mainituista asioista on nykyään muuttunut digitaaliseen muotoon, vieläpä tullut osaksi taskussa kulkevaa kännykkää. Kaikki on sillä tavalla samaa, että jokaisessa havainnollistavassa villamammuttipiirroksessa olisi nykyään aina sama laite.

Teknologiaa on aina kuvailtu ”kylmäksi” verrattuna esimerkiksi elävään luontoon. Mekaaniset koneet ovat kuitenkin jotenkin konkreettisempia kuin abstrakti digi, joka asuu puhelimen kätköissä. Polttomoottoritkin ovat korvautumassa pikku hiljaa sähköllä ja autoissa on niin paljon elektroniikkaa, että nekin muistuttavat kännyköitä.

Kiinnostaako nuorisoa enää, kuinka laitteet toimivat? Ehkä mopon moottorin purkamisen sijasta tulevaisuudessa kaikki koodaavat, tai ei sitäkään.

Psykopaateista yhteiskunnassamme ja rikollispomojen ihailusta

Piti kirjoittaa psykopatiasta aikoinaan, kun luin pari vuotta sitten Jari Sinkkosen hienon kirjan aiheesta (Psykopatian monet kasvot, Duodecim 2021). Nyt en enää muista kirjasta puoliakaan, eikä minulla ole sitä tässä. Kirjoitan kumminkin jotain ajatuksia, jotka nousevat aiheesta mieleen.

Psykopatia ei kuulu viralliseen tautiluokitukseen, ja se onkin ollut kaatoluokka, johon on liitetty monia samoja piirteitä kuin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sen ympärillä on käyty paljon löysää psykopuhetta ja siitä ovat kirjoittaneet ruotsalaiset entiset tv-juontajat bestsellereitä. Populaarikulttuuriin rikollisen psykopaatin hahmon toi Thomas Harrisin Hannibal Lecter tai kenties Alfred Hitchcockin Psyko (joka ei kovin hyvin kuvaa juuri psykopatiaa) tai siihen vahvasti viittaava Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Nykyisin psykopaatista on tullut samanlainen leima kuin narsistista, joka on korvannut kusipääksi haukkumisen (kaikkien exät ovat narsisteja).

Päällekkäisyyttä selittävät erilaiset tutkimusperinteet. Narsismi tulee suoraan psykoanalyysistä ja kehityspsykologiasta, kun taas psykopatia enemmän persoonallisuuspsykologiasta ja neurologiasta. Molempien taustalla on altistavia perintötekijöitä ja ympäristön vaikutusta etenkin lapsuudessa. Psykopaatit ovat useammin narsisteja kuin toisin päin, mutta molemmille on tyypillistä empatian puute ja itsekeskeisyys. Sinkkonen on itse erikoistunut lastenpsykiatriaan ja hänellä onkin runsaasti henkilökohtaista tapauskokemusta.

Taina Kuuskorpi erottaa vielä machiavellistinen persoonallisuushäiriön teoksessaan Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala 2021), joka on toinen helppotajuinen esitys aiheesta. Sinkkonen kuitenkin jättää tämän käsittelemättä, koska sillä on niin paljon päällekkäisyyttä psykopaattisen persoonallisuushäiriön kanssa.

Rikollisuuden patologisointi on monessa mielessä ongelmallista, mutta toisaalta jonkun sarjakuristaja Michael Penttilän teot vaikuttavat niin äärimmäisiltä ja vastenmielisiltä, että mieleltään terve ihminen ei niihin kykenisi. Kollektiivis-populaarissa tietoisuudessamme elääkin kaksi myyttiä: ajatus rikollisten poikkeuksellisuudesta verrattuna tavallisiin ihmisiin ja toisaalta ajatus, että kuka tahansa tietyissä olosuhteissa voisi syyllistyä rikoksiin ja julmuuksiin. ”Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”

Sinkkkonen käy Zimbardon ja Milgramin kokeita ja Kärpästen herran dystopioita läpi pohtiakseen onko meissa kaikissa pahuutta, joka pääsee poikkeusoloissa irti. Näitä samoja asioita on pyöritelty monissa populaaritietokirjoissa ja nykynäkemys lienee, että Kärpästen herran skenaariota todennäköisempi on Tongan poikien tapaus.

Monenlaisten tilastojen mukaan psykopaatteja tavallisessa väestössä on 1-2 prosenttia, mutta vankipopulaatiossa määrä on moninkertainen. Näitä voi kukin googlettaa, mutta on väitetty jopa, että käytännössä kaikki väkivalta -ja henkirikolliset olisivat jollain tapaa psykopaatteja. Toisaalta, psykopatia on yleisempää mm. johtajien ja pörssimeklarien keskuudessa.

*

Jos psykopatiaan on olemassa perinnöllinen alttius, kuinka tällainen ”psykopaattigeeni” on voinut säilyä, jos se kuitenkin altistaa tuhoisalle ja epäsosiaaliselle käytökselle ja mm. huumeiden ja alkoholin väärinkäytölle? Kyynikko vetäisi tästä johtopäätöksen, että kyynärpäätaktiikalla selviää aina. Toisaalta, psykopaateilla on yliedustus myös raiskaustilastoissa ja leviäväthän ne perintötekijät sitäkin kautta.

On selitetty mm. että sodassa psykopaatin tunnekylmyydestä ja julmuudesta on hyötyä. Se joka painaa liipaisinta epäröimättä elää pisimpään. Kun ihmiskunnan historiassa ajat ovat ennen hyvinvointivaltiota olleet epävakaampia, tietty prosentti psykopaatteja on selviytynyt poikkeusoloissa kantaväestöä paremmin.

Mielestäni mielenkiintoisempaa kuin evoluutiopsykologia on asian ”sosiologinen puoli”, psykopaattien selviytyminen yhteiskunnassa, vaikka psykopatia vaikuttaisi altistavan marginalisoitumiselle. Ääritilanteissa psykopaatit pääsevät loistamaan. Kun paniikki iskee päälle, etuaivolohkojen rauhallinen harkinta jää toiseksi ja laumavaisto iskee päälle: silloin kannattaa seurata yksilöä, joka ainakin näyttää tietävän mitä tekee. Uppoavassa Estoniassa tai taistelutantereella paras selviytymisstrategia on seurata sitä, joka toimii itsevarmasti, eikä istuutua neuvottelemaan ja tekemään monimutkaisia analyysejä. Rauhan aikana psykopaatit säilyttävät toimintakykynsä tilanteissa, joissa normaali ihminen lamaantuu, esimerkiksi onnettomuuksissa. Sodan aikana heistä tulee sankareita, koska he pystyvät kylmäverisiin tappotöihin silloin, kun kaikkia muita rasittavat moraaliset estot, kuolemanpelko ja vatsaakiertävä kuvotus.

Antero Rokassa, joka ”ei ole koskaan tappanut ihmistä, vain vihollisia”, on paljon psykopaatin piirteitä.

Psykopaateiksi onkin epäilty monenlaisia todellisia ja kuviteltuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten rikollisten patologisointi, myös johtajien ym. ammattiryhmien edustajien määrittely psykopaateiksi on ongelmallista ilman varsinaista diagnoosia.

Esimerkiksi natsijohtajia on kutsuttu psykopaateiksi.Ensimmäinen ongelma on kehäpäätelmä: natsijohtajat olivat psykopaatteja, koska tekivät psykopaattisia tekoja ja tekivät psykopaattisia tekoja, koska olivat psykopaatteja. On liian helppo lyödä tällaisia leimoja ja samalla olla jotenkin tyytyväinen siihen, kuinka psykologia on eksakti tiede, jolla on tarjota jokaiselle palikalle sopiva reikä.

Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta, miksi tiettyinä aikoina johtajien tietynlaiset luonteenpiirteet vetoavat kansaan. Vaikka olisi liian pitkälle menevä päätelmä tehdä diagnooseja tietyn johtajan pään sisällöstä, voi hänen toimintaansa kuitenkin arvioida tietyillä kriteereillä ja kutsua politiikkaa pidäkkeettömäksi, epäempaattiseksi, itsekeskeiseksi, harhaiseksi, epärehelliseksi, tunneköyhäksi, välinpitämättömäksi, manipuloivaksi, moraalittomaksi, vastuuttomaksi tai impulsiiviseksi, jotka ovat psykopatian keskeisiä piirteitä.

Psykopaateiksi (tai narsisteiksi) on nykypoliitikoiksi epäilty esimerkiksi Donald Trumpia tai Vladimir Putinia. Kysymys ei olekaan, ovatko he psykopaatteja (tai narsisteja), vaan miksi yksiselitteisen psykopaattiset piirteet heidän politiikassaan vetoavat heidän kannattajiinsa.

Oma keittiönpyötä(sosiaali)psykologinen teoriani on, että heikot hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan yksilöistä. On parempi olla voittajan puolella: hän on ehkä roisto ja katutappelija, mutta hän on sentään meidän oma roistomme ja katutappelijamme. Jos liittoudumme kovimman roiston kanssa, hän ehkä puolustaa meitä.

Sama logiikka pätee parisuhdeväkivaltaan. Miksi uhrit, yleensä naiset, palaavat aina pahoinpitelijänsä luo tai erottuaan hankkiutuvat suhteeseen toisen samanlaisen vaimonhakkaajan kanssa, vaikka kokemuksen olisi pitänyt opettaa miten siinä käy? Paradoksaalisesti turvattomuuden tunne ajaa etsimään turvaa ihmisistä, joilla on fyysiset ja psyykkiset valmiudet väkivaltaan.

Samalla tavalla toiset miehet hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan miehistä. Kun koulukiusaaja kurmuuttaa heikompaansa, muut heikot yksilöt kerääntyvät kiusaajan puolelle (tai ovat välinpitämättömiä). On parempi vaihtoehto olla pahiksen puolella kuin olla seuraava uhri, jonka päätä työnnetään vessanpönttöön.

Tässä on laumasieluisuuden paradoksi: lauma palvoo yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat eivätkä kunnioita sääntöjä. Mikään ei ole epäyksiöllisempää kuin seurata psykopaatin piirteitä osoittavaa ”vahvaa” johtajaa, mutta samaistumalla psykopaatin rajoja rikkovaan käytökseen voi korvata oman yksilöllisyytensä.

Poikkeusoloissa toivomme, että olisi olemassa poikkeusyksilöitä, joilla on valmiudet käyttää väkivaltaa poistaakseen meitä uhkaavat tekijät, konkreettiset ja abstraktit.

Kun psykopaateille annetaan valta ja psykopatia päästetään valloilleen, jälki on peruuttamatonta. Olivatko kaikki Srebrenicassa, Katynissa, Babi Yarissa, Mỹ Laissa, Buchassa tai Varsovan getossa veritekoihin syyllistyneet psykopaatteja? Ainakin tapahtumia voi kutsua psykopaattisiksi. Kun psykopaattien annetaan tehdä mitä he haluavat, he tekevät mitä psykopaatit tekevät: tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He vetävät muut, heikommat yksilöt mukaansa. He, jotka eivät halua osallistua, vedetään siihen pakolla.

Missä vaiheessa normaalilla neurologisella ja psykologisella profiililla varustettu porvarillinen kadunmies alkaa turvata psykopaatteihin, joita kohtaan hänen tulisi tuntea pelkoa ja vahvaa ennakkoluuloa? Siinä vaiheessa, kun yhteisö tuntee itsensä uhatuksi, alkaa se turvautua heihin, jotka voivat ongelman tehokkaimmin ratkaista: psykopaatteihin, joilla on valmius käyttää voimaa ja väkivaltaa ilman tunnontuskia. Tällöin tavisten ei itse tarvitse liata käsiään.

Psykopaattijohtajat muuttavat koko yhteisön toimintakulttuurin ylhäältä alas: maltilliset savustetaan ulos johtopaikoilta tai murhataan (Ns. pitkien puukkojen yö, Stalinin vainot), tahdoltaan ja moraaliltaan heikommat yksilöt seuraavat psykopaattijohtajia, joille on nyt annettu kaikki valtuudet, ja vaikka juuri he edustavat sitä keskimääräistä kaduntallaajaa, joka normaalioloissa ei syyllistyisi väkivallantekoihin, ovat he niitä kunnollisia, käskyjä seuraavia porukan mukana menijöitä. Näin koko yhteiskunta ”psykopatisoituu”, kun empatia ja moraalinen vastuu supistetaan ulos systeemistä. Ei ole olennaista olivatko Stalin tai Hitler psykopaatteja vaan se, että heidän luomansa yhteiskunnat olivat.

*

Palasin tähän aiheeseen luettuani uutisen, jonka mukaan Mika ”Immu” Ilmén on palkattu Himos Winterfest -musiikkifestivaalin ”häirintä­yhdys­henkilöksi”. Ilmén on entinen rikollisjärjestö Cannonballin ”asekersantti”, joka sai huumerikoksista 10 vuoden tuomion ja kirjoitti elämästään 2 kirjaa, jotka ovat olleet bestsellereitä. En ole lukenut kirjoja, enkä tutustunut henkilöön muutenkaan esimerkiksi katsomalla hänen Youtube-videoitaan. Ammattirikollisten elämästä on viime vuosina kirjoitettu useampikin kirja ja heistä on tullut julkkiksia, joten Ilmén ei sinänsä ole kiinnostava. En ota kantaa siihenkään, onko hän kyseiseen tehtävään sopiva.

Ilmiössä minua kiinnostavat ihmisten reaktiot hahmoon, joka on kovan luokan rikollinen. En tiedä, mitä täytyy tehdä päästäkseen rikollisjärjestön johtoon, mutta olettaisin väkivallan, säännöistä piittaamattomuuden, epärehellisyyden, empatian ja katumuksen puutteen ja ylikorostuneen omanarvon tunnon olevan jollain tavalla läsnä.

Iltasanomien jutun Facebook-kommenteissa Ilméniä kuvaillaan mm. seuraavasti:

Hyvä valinta hommaan

hurjan näkönen karpaasi rauhottaa kummasti väkee

Hyvä jätkä

Jokaisessa miehessä pitäisi olla edes hyppysellinen tän miehen karismaa niin vois puhua lajista: mies

Immun ulos anti on huikea ja immu on asia ukko

Immu on katu-uskottava kaveri

todellinen herrasmies

Kuvailisitko näin töissä käyvää, veroja maksavaa ja erikseen pyytämättä astianpesukoneen tyhjentävää naapuriasi? Et tietenkään, koska et edes tunne naapuriasi. Ilménillä sen sijaan on netissä kymmeniä tuhansia seuraajia.

Hyväksyn selityksen, että Ilmén on rikoksensa sovittanut ja tehnyt parannuksen ja on siksi oikeutettu ”uuteen mahdollisuuteen”. Tämä on totta, mutta se ei tee hänestä suuren yleisön silmissä kiinnostavaa, vaan nimenomaan hänen rikollinen uransa tekee, kunhan sen johdantoon kirjoitetaan, että ”tarkoituksena ei ole ihannoida rikollisuutta” (minkä kirjoja lukemattakin arvaan), jotta keskiluokka voi hyvällä omalla tunnolla nauttia true crime -jännitystä omaan tylsään elämäänsä.

Tapahtuman kannalta tämä on tietenkin mainostemppu: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja samalla voidaan ottaa osaa ex-rikollisen ”rajuun” julkisuuskuvaan.

Ilménin lisäksi (entisiä) ammattirikollisia, joilta on ilmestynyt elämänkerta, joka ei ihannoi rikolllista elämäntapaa, ovat ainakin Janne ”Nacci” Tranberg, Lauri ”Late” Johansson, Niko Ranta-aho, Jari Aarnio, Toni Tuunainen, Janne Raninen ja Marko Lönnqvist. En ole lukenut näistä yhtään, mutta heistä tehtyjen juttujen perusteella he tuntuvat kiinnostavan suurta yleisöä ja ovat kaikki hyviä ihmisiä.

*

On kenties liioittelua verrata true crime -faneja ääriliikkeiden kannattajiin. Kenties rikollisten elämäkerrat ovat kuitenkin viatonta jännityksen hakemista (hyvä kirja aiheesta on Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. 2022. Gaudeamus). Jokin samanlainen psykologinen kytkin kuitenkin molemmilla tuntuisi olevan samassa asennossa: heikkojen laumavaisto iskee päälle ja ihailevat vahvoiksi kokemiaan yksilöitä.

Tiellä helvettiin ensimmäinen huolestuttava askel on juurikin tavisten kääntyminen erilaisten katutappelujengien ihailijaksi: äärioikeiston, äärivasemmiston, jihadistien, moottoripyöräjengien, väkivaltaräppäreiden ja niin edelleen.

Aina tietyn väliajoin humanistienkin yleinen kokemus on, että pelkkä kirjojen pänttääminen on akkamaista nynnyilyä ja aletaan etsiä miehekkäitä vaikutteita kansallissosialialismista (30-40 -luku) tai marxismi-leninismistä (60-70-luku). Myös ympäristöliikkeen parissa esiintyy välillä ihailua linkolalaista ekofasismia tai Unabomberin terrorismia kohtaan. Islamilaiset jihadistit eivät ole saavuttaneet kovin suurta ihailijakuntaa, mutta muistan muutamia positiivisia puheenvuoroja vuoden 2001 -terrori-iskujen ajalta ja toisaalta, myös Isisin riveihin lähti länsimaista monia hyvissä perheissä kasvaneita nuoria.

Kun turvallisuutta tavoitteleva porvari kuulee anarkistien mellastavan ikkunansa alla, antaa hän tukensa SA-joukoille. Maahanmuuttajien ja Antifan pelossa moni tukee vastaavanlaisia oikeistolaisia katutappelujengejä. Soldiers of Odin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta lyhyen olemassaolonsa aikana se keräsi ihailua aivan tavallisilta palkansaajilta, jotka toivoivat siitä pelastusta turvapaikanhakijoiden uhkaa vastaan.

Kenties entisten rikollisjohtajien ihailu on lievin versio aiheesta.

Politiikka toimii sittenkin

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.

Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.

Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.

Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.

Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.

*

Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.

Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.

Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.

Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.

Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.

*

On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.

Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.

Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.

Tilastoja julkaistuista kirjoista ja äänitteistä: Suomen kansallisbibliografia 2023

Kansalliskirjasto on julkaissut tilaston viime vuoden julkaistuista kirjoista ja äänitteistä. En referoi koko raporttia tähän, koska se on jo valmiiksi melko tiivis paketti. Sen voi käydä katsastamassa alla olevasta linkistä:
Linkki suoraan raporttiin (pdf, 8.66Mt)

Pari huomiota kuitenkin: julkaistun kaunokirjallisuuden määrä on jatkuvassa kasvussa, vaikka samaan aikaan aktiivisten lukijoiden ja kirjakauppojen määrä on jatkuvassa laskussa. Romaanien (sis. lastenkirjat) määrä on noussut 2000-luvulla n. 1500:sta yli 2200:an. Jopa runokirjoja julkaistaan 400–500 kpl vuosittain.

Huippu julkaistujen runokirjojen kohdalla oli 2017–2019, jolloin muutama firma kampanjoi ahkerasti omakustannerunoilijoille (ks. myös kirjoitukseni omakustanteista). Reilut tuhat uutta runokirjaa on aika reilu määrä runouden lukijoihin nähden.

Pian kirjoittajia on enemmän kuin lukijoita.

Kiinnostuneille myös kirjoitukseni Spotifyn suoratoistotilastoista.

Sivulla seisova perkele

Bookbeatin äänikirjapalvelussa on lopulta aika vähän mitään kuunneltavaa minulle. Klassikot olen jo lukenut eikä esim. palvelun mainostama Sointu Borgin Röyhkeästi rohkea vetoa. Bulgakovin Saatanan ja Camus’n Sivullisen kuuntelin uudestaan, Kähkösen 36 uurnaa lähinnä sen saaman Finlandian vuoksi.

Aloitin kuuntelemaan myös Welshin Trainspottingia. Tykkäsin siitä niin kirjana kuin leffanakin, joista jälkimmäisen näin ennen kuin luin kirjan. Saattaa myös olla, että tykkäsin kirjasta vain siksi, että pidin elokuvasta niin paljon ja kenties näin sen johonkin otolliseen aikaan teini-ikäisenä, jolloin vaikututaan tämänkaltaisista kulttileffoista. Kirjaa en voinut lukea näkemättä Ewan McGregorin, Robert Carlylen ja kumppaneiden naamoja kirjan hahmoilla.

(Minua myös häiritsee, jos joku tekee todella uskottavan roolin jossain elokuvassa ja näyttelee aivan eri tyyppiä seuraavassa leffassa: McGregoria en ole voinut ottaa todesta missään Tähtien Sota -jutuissa. Toisaalta: onko Carlylen hahmoista suurempi kusipää ”Franco” Begbie vai Hitler?)

Äänikirjana Trainspotting ei kuitenkaan toimi. Jotkut eivät pidä äänikirjoista lainkaan, minulle edellä mainitut ovat olleet suhteellisen neutraaleja kuuntelukokemuksia. Mutta Trainspottingin hahmot kuulostavat keskenkasvuisilta kitisijöiltä, joiden joka toinen sana viittaa genitaaleihin. Mitä he toki ovatkin, sehän on koko kirjan idea. Mutta kun ei vain jaksa kuunnella.

Hannu Salama, jonka kirjoissa myös profaani sanasto on ahkerassa käytössä, puolustautui sillä, että hän kirjoittaa työläismiehistä, jotka puhuvat niin. Ei olisi uskottavaa, jos he puhuisivat siivoa kirjakieltä. Mikä onkin totta. Eikä Salama itse haastatteluissa käyttänyt sellaista kieltä. Hänen mukaansa kirjan sivuilla kirosanat vaikuttavat pahemmalta kuin puheessa: ”se on se sivulla seisova perkele”. Kirjoitetulla tekstillä on ollut sellaista arvovaltaa, jota ei alatyylillä sovi pilata.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että olemme jo tottuneet kirosanoihin tekstissä, kunhan niitä ei sanota ääneen. Nykyään konservatiiveiksi itseään kutsuvat poliitikotkin käyttävät samanlaista kieltä X:ssä (ent. Twitter).

Kuitenkin sen ”kulli, vittu, paska, homo, pillu” -litanian ääneen kuuleminen herättää liikaa muistoja yläasteelta. Sen kuuleminen ääneen häiritsee.

Ehkä kirjoitetulla tekstillä ei ole enää sellaista arvovaltaa, että sitä perkeleet ja genitaalit häiritsisivät.

LISÄYS 1:
Hannu Salama puhui tietenkin ”paperilla” eikä ”sivulla” seisovasta perkeleestä.

LISÄYS 2:

Myöhemmin vasta huomasin, että seisoohan se sielunvihollinen siinä Bulgakovin klassikkokirjan nimessäkin. Teoksen alkuperäisessä nimessä, Master i Margarita, tuota Saatanaa ei mainita ja tavallaanhan suomennoksen otsikko spoilaa Wolandin henkilöllisyyden, joka lopullisesti paljastetaan vasta ensimmäisen osan lopulla. Tyylillisesti Bulgakov on aika kaukana Welshistä ja Salamasta, joten ei sovi tämän kirjoituksen aiheeksi.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

*

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

*

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

*

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”