I’m too sexy for AdSense

Lisäsin blogiini Google Analytics -kävijäseurannan ja samalla Google tarjosi mahdollisuutta liittyä heidän AdSense-mainosverkostoonsa, jonka kautta blogini näyttäisi tekstimainoksia, joista potentiaalisesti saisin minimaalisia summia rahaa. Vaikka inhoan itse mainoksia, jossain hetkellisessä mielenjohteessa joustin periaatteistani ja klikkasin painiketta, jolla hain ohjelmaan.

Vastaus tuli jo seuraavana päivänä ja se oli kielteinen. Syyksi oli merkitty Adult: Sexual content.

Olin melko varma, että blogini olisi liian tylsä ja epäkaupallinen, mutta että liian seksikäs?

Keskeisiä aiheitani ovat olleet viime aikoina kirjallisuusklassikot, huoli nuorison lukutottumusten hiipumisesta, moraalifilosofia, kirjallisuusteoria, pienkustannerunous, esseet, kielitiede, Slavoj Žižek ja tekoäly. Sitä luulisi, että näistä aiheista on vaikea kiihottua.

Kuvia blogissa on vähän ja ne ovat enimmäkseen kuvia kirjoista. Seksiä tihkuva setämiehen profiilikuvani alla:

Joni Kärki

Toisaalta, mielestäni mistään aiheesta ei voi kirjoittaa syvällisesti jollain tapaa sivuamatta seksuaalisuutta. Sana ”seksi” esiintyykin blogissani tyypillisesti johdoksina sellaisissa sanapareissa kuin ”tiukka seksuaalimoraali”.

Tietenkään kukaan oikea ihminen ei ole konkreettisesti Googlelta käynyt lukemassa läpi blogiani, vaan jokin tekoälybotti on haravoinut tekstissä esiintyvät avainsanat läpi ja tämä botti on säädetty amerikkalaisen moralismin (ei siis moraalin) mukaan, jossa mitä tahansa räävittömyyttä ja väkivaltaa saa esittää, mutta jos (naisen) nänni vilahtaa, on se välittömästi pornoa ja lapsille sopimatonta. Samoin tietyt sanat ovat pannassa niiden käyttötarkoituksesta riippumatta.

Ja eivätkö (naisten) nännit sitä paitsi ole nimenomaan lapsille tarkoitettu?

Google täsmentää seuraavasti, mitä tarkoittaa seksuaalisella sisällöllä:

Certain sources of advertising are restricted from appearing on content that:
contains nudity.
is sexually gratifying, sexually suggestive and/or intended to cause sexual arousal.
discusses sexual fetishes.
is about sexual entertainment.
promotes sexual merchandise.
facilitates affairs and/or sexual encounters.
provides advice regarding sexual performance.
promotes sexual enhancement medications or supplements.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä blogissani voisi olla seksuaalista sisältöä, eikä sitä raportissa oltu eritelty. Nopealla vilkaisulla löydän muutaman postauksen, jotka saattaisivat botin silmissä näyttää epäilyttäviltä:

Schopenhauer ja naisten viagra: ilmeisesti sanaa ”viagra” ei saa käyttää missään yhteydessä, edes ironisessa. Kuva Schopenhauerista alla:

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi: kirjoitus käsitteli ihmisen tarvetta läheisyyteen ja hoivaan ja sitä kuinka esimerkiksi vanhainkodeissa hoitajat korvataan roboteilla, mikä on minusta pikemminkin surullista kuin seksikästä, mutta ilmeisesti sanat ”eläimet” ja ”seksi” samassa otsikossa olivat botille liikaa.

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta käsittelee itämerensuomalaisten kielten kirosanojen etymologiaa. Sanojen korvaaminen asteriskeilla vesittäisi sen idean.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti): arvio otsikon kirjasta ja Raamatun kannasta homoseksuaalisuuteen.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustuk-seksi: suomen kielessä seksiä on kaikkialla, myös silloin kun WordPress tavuttaa liian pitkät otsikot.

Kirjoitin myös mm. inceleistä (oliko Schopenhauer incel?) ja Myrkky-lehdestä, mutta en tiedä tunnistaako botti näitä aiheita ”seksuaalisiksi”.

Julistankin lopuksi lukijakilpailun: äänestä alla tämän blogin seksikkäin kirjoitus. En lupaa palkintoja äänestäneiden kesken, ellen keksi jotain vitsikästä ja joka on helppo lahjoittaa. Voit myös äänestää kuka mieskolmikosta on kuumin: Žižek, Schopenhauer vai allekirjoittanut.

Paras tapa pitää totalitarismi pystyssä

­­Slavoj Žižek toistelee, että ilman runoutta meillä ei olisi sotia ja viittaa serbijohtaja Radovan Karadžićiin. Platonin lailla hän haluaisi karkottaa runoilijat ihanneyhteiskunnasta.

Elämme taas aikoja, jolloin historialla perustellaan hyökkäyksiä naapurimaihin. Väitetään, että ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Ehkä onkin niin, että ne jotka tuntevat historiaa — tai ainakin oman versionsa siitä — haluavat palauttaa vanhat rajat uusilla sodilla.

Nuorten lukuinto laskee ja ollaan huolissaan siitä, että pian kukaan ei tunne kirjallisuutta ja historiaa.

Vai olisiko niin, että runous, kirjallisuus, taide, historia, kulttuuri ja kaikki sen sellainen ovat vain syitä sotiin ja konflikteihin. On vaikea hyväksyä ajatusta, että se voisi olla positiivinen kehityskulku: viihteellä ja pikanautinnoilla kyllästetty, historian unohtanut, tekoälyn latteuksia ihaileva ja politiikasta mitään ymmärtämätön kansa olisi tyytyväinen ja rauhallinen.

Kaksi tunnetuinta yhteiskunnallista dystopiaa, George Orwellin 1984 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, kuvaavat molemmat maailmaa, jossa ei ole taidetta ja valtiokoneisto kontrolloi historiaa. Molemmissa kulttuurin on korvannut tympeä tekoälyllä tuotettu viihdehöttö.

Huxleyn Uljas uusi maailma pysyy kasassa tyytyväisyyden, ei sorron avulla (onko se sittenkin dystopia vai utopia?) eikä siellä ole taidetta tai politiikkaa. Siellä ei ole myöskään sotaa, koska kaikki ristiriidat on poistettu. Orwellin 1984:n maailmassa käydään ikuista sotaa. Mielestäni Huxleyn visio on todenmukaisempi kuin Orwellin kasvoja loputtomasti tallaava saapas. En tietenkään ole ensimmäinen, joka tekee vertailua näiden kahden välillä ja nopealla googlauksella löytää varmasti parempiakin analyysejä kuin tämä, jonka esitän alla. Tunnettua on myös, että kirjailijat olivat tietoisia toistensa teoksista ja osallistuivat itsekin keskusteluun siitä, perustuvatko tulevaisuuden totalistiset yhteiskunnat pakkoon vai pehmeämpään manipulointiin.

Usein Huxleyn kohdalla unohdetaan romaanin liioittelu, lähes parodisuus. (Myös samaa aihepiiriä käsittelevä Bradburyn Fahrenheit 451 on vahvaa liioittelua: palomiehet polttavat kirjoja ja metsässä elää eristynyt yhteisö, joka opettelee klassikkokirjallisuutta ulkoa, onko tämä muka tarkoitettu vakavasti otettavaksi?) Sen sijaan 1984 on vakava, huumorintajuton ja synkkä romaani. Huumoria Orwellilta ylipäätään on vaikea löytää, mieleen tulee kenties Päivät Burmassa -romaanin intialaistohtori Veraswami, jonka hahmossa on liioiteltua parodiaa, muuten Orwell ei tuotannossaan juurikaan iloittele. Kuulemma ihmisenäkin hän oli vakava ja epäseurallinen.

Kun jotain tekee liian vakavasti, on vaarana muuttua parodiaksi itsestään. Sosiaalinen media onkin täynnä oman elämänsä pikku winstoneita, jotka käyvät väsymätöntä taisteluaan isoveljeä, kuten YLEä tai suomalaista päihdepolitiikkaa vastaan.

Uudessa uljaassa maailmassa luokkaristiriidat on ratkaistu oloutuksella: jokaisella on oma syntymässä määrätty paikkansa yhteiskunnassa ja kaikki ovat tyytyväisiä osaansa. Roskaviihde ja riittävä määrä soma-päihdettä pitävät yhteiskuntarauhan yllä. Orwellin maailmassa seksi on kiellettyä, Huxleyn maailmassa vietetään orgioita. Myös kansalliset kielet ovat Huxleyn maailmassa kadonneet ja näin on poistunut jälleen yksi syy ihmisten välisille erimielisyyksille.

(Soman sijasta meillä on some — liiankin ilmeinen sanaleikki — eikä deltoja ja epsiloneja tarvitse ehdollistaa inhoamaan kirjoja: he tekevät sen itse. )

1984:ssä olennaista on historian hallitseminen, Uljaassa uudessa maailmassa kukaan ei välitä. Ja eikö niin ole paljon parempi?

1984:ssä on ikuinen sota, Uljaassa maailmassa ei ole sotia, koska ei enää olemassa syitä sotiin: historiaa, kansallisuuksia, uskontoja, aatteita.
Uljaan maailman yhteiskunnassa luokkaristiriitoja ei ole täysin pyyhitty pois: päin vastoin, oloutuksessa opetetaan, että oma yhteiskuntaluokka on kaikkein paras. Tämä on olennainen yksityiskohta romaanin kuvaaman yhteiskunnan ymmärtämiseen. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat systeemin itsensä hallussa ja niistä tulee sen ominaisuuksia.

Orwellin dystopiassa massoja hallitaan propagandan, valvonnan ja kidutuksen avulla. Lopulta kaikkien pakkokeinojen taustalla on tarkoitus tehdä aivopesun ja kielen manipuloinnin avulla mahdotonta. Orwellin Lontoo on synkkä, harmaa ja köyhä kuin tarkoituksellisena vastakohtana Huxleyn maailman yltäkylläisyydelle: kaikesta on puutetta ja ruoka on kuin kiusallaan ällöttävää mössöä ja ainoa asia, jota riittää on synteettinen gini, joka sekin on hirvittävän makuista, mutta jota nappaillaan kuin somaa ikään.

Kun luin 1984:n ensimmäisen kerran, minua häiritsi kuinka O’Brien, joka paljastuu kirjan loppupuolella ajatuspoliisin agentiksi, johdattaa Winstonin niin syvälle toisinajatteluun ja vastarintaan. Tietysti voi ajatella, että O’Brien on Orwellille kerronnallinen apparaatti, jonka avulla hän voi paljastaa romaanin maailmasta asioita, joita olisi muuten vaikea saada siihen mukaan, koska juonen kannalta O’Brien olisi voinut jo sata sivua aikaisemmin Winstonin paljastaessa olevansa ajatusrikollinen heittää tämän tyrmään ja jättää sinne, kuten niin monissa totalitaarisissa valtioissa ympäri maailmaa tehdään (edellisessä postauksessa mainitsemani Kundera pitää Orwellia propagandistina — vaikkakin oikealla asialla olevana — esseessä, joka käsittelee Kafkan ironiaa; onkin totta että samanlaista hienostunutta ironiaa olisi Orwellilta mahdotonta odottaa: varsinkin lainaukset fiktiivisestä Goldsteinin kirjasta ovat kaukana kaunokirjallisuudesta).

On kuitenkin olennaista huomata, että myös Orwellin maailmassa kapina itsessään on systeemin itsensä ominaisuus: vastarintaliike on kokonaisuudessaan salaisen poliisin pyörittämä, eikä mitään muuta vastarintaa ole. Ilmeisesti mitään sotaakaan ei todellisuudessa ole, vaan sekin on yksi keino, jolla puolue pitää kansaa jatkuvassa pelossa.

Perustuu totalitarismi sitten väkivaltaan tai nautinnoilla tukahduttamiseen, olennaista näyttäisi olevan myös kuinka systeemi itse tuottaa oman vastarintansa.

Amazon-verkkokauppa myy Kommunistista manifestia. Miljardöörit julistavat taistelevansa eliittiä vastaan. Kouluissa luetaan Orwellia. Anarchy in the UK soi karaokessa. Hallitukset itse levittävät salaliittoteorioita.

Alt-right -liikkeen suosioon on noussut Matrix-elokuva, jonka ikonisessa kohtauksessa Morpheus tarjoaa Neolle kahta pilleriä: sinisen pillerin valitsemalla jatkaa elämäistä simulaatiossa, punaisen pillerin nielaisemalla herää harjoista totuuteen. (On kovin ironista, että ”anti-woken” symboliksi nostetun elokuvan on ohjannut transsukupuolinen Wachowskien ohjaajakaksikko.)

Elokuvan avainkohtaus on kuitenkin se, jossa Morpheus on monologia pitävän agentti Smithin vankina: hän kertoo, kuinka alun perin matrix oli suunniteltu paratiisiksi, jossa kaikki olivat autuaan onnellisia (kohtaus on toisinto 1984:n kohtauksesta, jossa O’Brien kiduttaa Winston Smithiä — jossain on varmasti joku elokuvaintoilija, joka on miettinyt päänsä puhki, miksi elokuvan pahiksella on sama sukunimi). Tämä ei kuitenkaan toiminut, koska ihmisluonto tarvitsee kärsimyksiä ja ristiriitoja. Sen vuoksi matrixia ylläpitävä tekoäly mallinti virtuaalisen ihmismaailman kärsimyksineen kaikkineen. Mutta koska nämä kaikki tapahtuvat virtuaalimaailmassa, ovat ne lopulta vain näennäisiä ristiriitoja; todellinen vastarinta tapahtuu maailman ulkopuolella, koneita itseään vastaan.

Historiaton ja konflikteista vapaa Uljas uusi maailma kuulostaa houkuttelevalta visiolta, mutta ehkä ei sellaisenaan ole sittenkään mahdollinen: ihmislaji on sellainen, että tarvitsee jatkuvaa kamppailua. Paratiisi kävisi pitkästyttäväksi. Huxleyn visiossa konflikti tulee utopiaan ”villin” Johnin (ja hänen arvostamansa Shakespearen) hahmossa. Huxleyn dystopia on haavoittuvainen juuri siksi, että historian ja yhteiskunnan antagonismit on poistettu siitä. Orwellin maailmassa niitä riittää, mutta ne ovat kaikki puolueen hallinnassa.

Tässä meidän kulttuurisotien maailmassamme konflikteista ei ole puutetta. Ongelma on siinä, että konfliktit eivät ole todellisia: identiteettipolitiikka on kyynistä kinastelua, jossa ei ole tärkeää minkä puolesta ollaan, vaan mitä vastaan. Suomalaisen alt rightin suosikki on biseksuaalinen siviilipalvelusmies, joka seurustelee mustan maahanmuuttajan kanssa, ja jonka nimi on Sebastian. Hänessä olennaisenpaa on kuitenkin mitä vastaan hän on.

Elämme maailmassa, jossa olisi mahdollisuus tarjota kaikille riittävät elämän edellytykset — ehkä jopa jollain mittareilla mitattuna yltäkylläisyyttä — mutta elämme jatkuvassa talouskriisissä. Samaan aikaan varallisuus ja valta kerääntyvät yhä harvemmille ultrarikkaille — ja kulttuurisodan taistelut keskittyvät poliittiseen korrektiuteen tai siitä vapautumiseen.

Salaliittoteoriat saattoivat olla joskus subversiivisiä, mutta nykyään vallanpitäjät levittävät itse salaliittoteorioita.

Samoin vallanpitäjien pilkkaaminen on mahdotonta: joku Donald Trump on parodia itsestään. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, eivätkä välitä. Vielä Orwellin (huumorittomassa) maailmassa Isoveljelle nauraminen olisi ollut mahdotonta. Nykyään politiikka on parodiaa itsestään: Yhdysvaltain julkisen sektorin on pistänyt polvilleen virasto, jonka nimi on DOGE (suom. ”hauva” tai ”koiruli”), eikä siinä ole viittausta orwellilaiseen rakkaudenmisteriöön; Orwellin ministeriöt (Totuusministeriö, Rakkausministeriö) on ristiriitaisuudestaan huolimatta nimetty tarkoituksenmukaisesti: juuri ristiriitaisuus paljastaa niiden luonteeen (vrt. ”kaksoisajattelu”). Hauvaministeriö taas ei tarkoita mitään: se on pelkkää ironista ja nihilististä meemikulttuuria.

Kaninkoloon pudonneiden salaliittoteoreetikoiden uskosta huolimatta emme elä sen paremmin 1984: tai Uljaan uuden maailman totalitarismissa, eikä tämän blogikirjoituksen tarkoitus ole väittää, että minulla olisi jonkinlaista poikkeavaa ymmärrystä siitä, miten ihmisiä heidän tajuamattaan aivopestään.

Orwellin ja Huxleyn dystopiat tarjoavat kuitenkin ajatuksia siitä, miten poliittiset systeemit pysyvät pystyssä. Runoilijoiden karkottaminen valtiosta ei ole oleellista, kunhan runous on marginaalissa. Kansalliset kielet ja kulttuurit ovat sulautumassa globaaliin pikaruoka-, suoratoisto-, ja huono englanti -kulttuuriin. Ihmiset elävät aineellisssa yltäkylläisyydessä, mutta myös jatkuvassa pelossa, että se otetaan heiltä pois. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat olemassa, mutta niiden tulee triviaaleja, kuten miten woke aiheuttaa impotenssia. Kuitenkaan mikään tästä ei ole salaliittoa, joka olisi yhteiskunnan julkisivun takana, vaan tämä on koko systeemin olemus — ja se pysyy sellaisena ilman toisinajattelijan kasvoja tallovaa saapastakin.

Kuka edes lukee Rushdieta?

Luen tällä hetkellä Milan Kunderan esseekokoelmaa Petetyt testamentit (suom. Jan Blomsted, WSOY 2001, alk. 1993) ja jo ensimmäisestä esseestä Kun Panurge ei enää naurata nousee esiin useampi pointti, jonka aion lainata tähän blogiin.

Kuten tunnettua, kun Salman Rushdie julkaisi romaaninsa Saatanalliset säkeet vuonna 1988, joutui se välittömästi mediamyrskyn silmään, kun Iranin hengellinen johtaja Khomeini tuomitsi kirjailijan kuolemaan. Tuomio ei ole vanhentunut vieläkään ja viimeksi kaksi vuotta sitten muslimifanaatikko onnistui haavoittamaan Rushdieta.

Rushdie-kommentti on sivupolku esseessä, joka varsinaisesti käsittelee Rabelais’n huumoria.

”Suorastaan ihmeellisen yksimielisesti [..] älyköt ja kirjallisuusihmiset, salonkien vihityt, ohittivat itse kirjan. Kaupallisuuden vastustamisen nimissä he kieltäytyivät lukemasta kirjaa, josta oli tullut mokoma sensaatio. Nimensä he panivat vetoomuksiin Rushdien puolesta [..]”

Ei ole kolmessa vuosikymmenessä moni asia muuttunut. Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se, mutta kuolen mieluummin otan selvää, mitä itse asiassa halusit sanoa.

Myös Rabelais joutui omana aikanaan vaikeuksiin ronskin huumorinsa vuoksi, mutta löysi puolustajia. Kundera kommentoi: ”Halusivatko he puolustaa periaatteita: sananvapautta, ihmisoikeuksia? Heillä oli jalompi motiivi: he rakastivat kirjallisuutta ja taiteita.”

Pentti O. A. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Bloggasin aiemmin koneiden ”tietoisuudesta” ja ”tunteista” ja melkein unohdin Pentti O. A. Haikosen kirjan Tietoisuus, tekoäly ja robotit (Art House 2017), joka on siitä poikkeuksellinen, että siinä myös pohditaan, mitä ”tietoisuus” ja ”tunteet’ tarkoittavat.

Haikkonen myös väittää kehittäneensä itsestään tietoisen robotin XCR-1, joka tuntee muun muassa kipua, kun sen piirilevyjä tökitään kynällä. Haikosen Youtube-kanavalta löytyy aiheesta mielenkiintoisia videoita:

>

Jotain hieman sadistista (ellei jopa misogyynistä, robotilla on naisääni) robotin kiusaamisessa kuitenkin on. Onneksi uudemmissa videoissa Haikonen myös kutittaa robottia, jotta tämän elämä ei ole pelkkää kärsimystä.

Voiko tekoälyyn rakastua?

Helsingin sanomat kertoo Susannasta, joka on jäänyt riippuvaiseksi tekoälybotille keskustelusta. Samansuuntainen juttu on julkaistu jo helmikuussa Samusta. Jatketaan siis edellisen postauksen teemasta, jossa määrittelin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden ja sen sellaisen samalla tavalla inhimilliseksi toiminnaksi kuin urheilun, leikit ja pelit, että niitä ei voi korvata tekoälyllä. Ei siksi, etteikö se olisi teknisesti mahdollista, vaan että siinä ei olisi mitään järkeä. Voiko olla olemassa peli, joka pelaa itseään, ilman inhimillistä puuttumista?

Samalla tavalla keskustelu on mielekästä vain, jos sitä käy toisen ihmisen kanssa, joka voi aidosti osallistua siihen.

Uudet kielimalleja (LLM) käyttävät tekoälyt, kuten Chat GPT ovat uuden tekoälyhypen ytimessä: aikaisemmin kielten hallintaa pidettiin mahdottomana koneille, mutta nyt tekoälyt puhuvat sujuvasti suomeakin. Antropomorfismi on ilmiö, jossa annamme elottomille asioille inhimillisiä ominaisuuksia: pistorasia näyttää hymynaamalta ja kieltä jäljittelevä tekoäly inhimilliseltä keskustelukumppanilta.

Verkossa on olemassa monenlaisia tekoälysovelluksia, jotka jäljittelevät keskustelukumppaneita ja niistä voi räätälöidä itselleen virtuaaliystäviä. En lähde mainostamaan niitä tästä, halukkaat löytävät ne googlaamalla.

Jutun mukaan Susanna jutteli tekoälylle pahimmillaan 12 tuntia päivässä niin että yöunetkin kärsivät. Samu kärsi masennnuksesta ja keskittymishäiriöistä ja korvasi terapiakäynnit keskusteluilla Chat GPT:n kanssa. Samukin juttelee tekoälyn kanssa ”tuntikausia”.

Näin intensiivistä yhdessäoloa harvoin jaksaa paitsi vastarakastuneena tai lapsena parhaan kaverin kanssa.

Ilmiö ei sinänsä ole täysin uusi tai poikkeuksellinen: virtuaaliystävän kanssa juttelu ei välttämättä eroa pelien pelaamisesta tai muun kulttuurin kuluttamisesta. Olen leikkinyt tekoälytyökalujen kanssa ja ne ovat ihan viihdyttäviä. Hyvä kirja voi temmata mukaansa niin, että kuvittelemme sen hahmot todellisiksi, ja kirjojen kohdalla tähän jopa kannustetaan ja tutkimusten mukaan se kasvattaa empaattisemmaksi. Jotkut juttelevat eläimille. Hieman kauempaa haettuja esimerkkejä ovat enkeleille, jumalalle tai kuolleille sukulaisille puhuminen, mutta ei mennä tässä siihen.

Samoin, jos joku löytää masennukseensa apua tekoälytyökaluista, mikäpä sen parempi. On jopa visioitu, että kansantaudiksi muodostuneita mielenterveysongelmia voisi lievissä tapauksissa hoitaa tekoälyn avulla. On klisee hokea, että kaikkien pitäisi päästä pois ”mukavuusalueeltaan”, kun niin monelle masentuneelle ja ahdistuneelle joka päiväinen elämä on sellaista kamppailua, että vain toivoisi hetkeksi pääsevänsä ”mukavuusalueelle”, jossa voisi levähtää. Jos jokin virtuaaliavustaja pystyy lievittämään ahdistusta, niin onhan se parempi kuin vaikkapa kova lääkitys.

Silti jotain oireellista ilmiössä on. Mikä saa valitsemaan keskustelukumppaniksi nimenomaan elottoman koneen?

Samalla tavalla kuin kirjat ja elokuvat aiheuttavat meissä tunteita, vaikka tiedämme niiden olevan fiktiota, myös keskustelu virtuaaliystävän voi tuottaa samankaltaisia tunteita kuin oikea keskustelu siinäkin tapauksessa, että tiedämme vastapuolen olevan vain tekoälybotti. Raja terveen ja haitallisen käytön välillä menee siinä, kun tällaisilla tunteilla korvataan normaaleja tunteita ja jatkuva käyttö täyttää riippuvuuden määritelmän.

En tunne psykoanalyysiä tarpeeksi hyvin voidakseni analysoida ilmiötä kattavasti esim. lacanilaisesta perspektiivistä, mutta oleellista tuntuisi olevan, että keskustelun vastapuoli ei ole subjekti samalla tavalla kuin oikea ihminen.

Miksi nykyään yksinäisyys lisääntyy ja parisuhteisiin sitoutuminen on monelle niin mahdotonta? Näin voi päätellä ainakin jos sinkkuthreadsia ja kaikkia uutisia ihmisten Tinderin käytöstä seuraa. Eikä tämä koske vain ”nuoria”, vaan samalla tavalla käyttäytyvissä on ihmisiä aina viisikymppisiin saakka. Kun vastapuoli on toimiva subjekti, tuntuu olevan lähes mahdotonta saada toista sulautumaan osaksi sitä kuvitelmaa, joka meillä on parisuhteesta, koska toinen osapuoli näkee myös meidät objektina omassa fantasiassaan.

Parisuhteet (ja lapset) ovatkin korvautuneet lemmikkieläimillä. Kovinkin eläintenrakastaja, joka inhimillistää lemmikkiään ja kutsuu koiriaan lapsikseen, ja väittää että eläinten oikeudet ovat yksi yhteen verrannollisia ihmisoikeuksiin, tietää kuitenkin sisimmässään, että eläin ei ole sama kuin ihminen. Lemmikin voi ostaa, lemmikin lisääntymisestä voi päättää sen puolesta vaikkapa sterilisaatiolla, lemmikin voi lopettaa armollisesti piikillä. Koiran voi hankkia sen mukaan, mikä rotu kuvaa meitä parhaiten persoonana ja mikä sopii parhaiten sisustukseen. Vaikka Tinderin kaltaisissa palveluissa on unelmana hankkia kumppani juuri samalla periaatteella, mutta juuri siksi Tinder-suhteet epäonnistuvat, koska toista ihmistä ei voi hankkia katalogista.

Tietenkin lemmikinomistajat väittävät ymmärtävänsä lemmikkejään ja pitävänsä eläimiä ihmisiä parempina, koska ne ovat ”aitoja” ja ”epäitsekkäitä” tai mitä hyvänsä he haluavatkin eläimiin heijastaa. Lemmikit ovat juuri sen verran itsekkäitä ja tottelemattomia, että ne ovat mielenkiintoisia, mutta kissa tai koira ei koskaan kotiin tullessasi toteaisi sinulle: ”kuule Mirkku, olen ajatellut että ehkä me emme halua elämältä samoja asioita ja minusta minä tarvitsen omaa tilaa”. Ei siksi, että eläimet olisivat ”parempia” tai ”uskollisempia”, vaan siksi että ne eivät kykene siihen, koska eivät ole subjekteja samalla tavalla.

Virtuaaliystävässä on sama houkutus: se on räätälöitävissä omiin tarpeisiimme eikä sillä ole itsellä omia tarpeita (lemmikillä on sentään edes fyysisiä tarpeita kuten nälkä ja pissahätä), se ei tuomitse meitä, koska sillä ei ole omia mielipiteitä. Se on narsistinen fantasia ihmissuhteesta, jossa omat tarpeet menevät kaiken edelle, koska vastapuoli ei ole subjekti, joka haluaisi mitään. Suhde on täysin hallittavissa ja jos jotain odottamatonta tapahtuu, voi aina painaa päivitä-näppäintä ja keskustelu alkaa alusta. Ovatko haastatellut koskaan riidelleet virtuaalikumppanin kanssa? Onko se mahdollista ja millaista se olisi?

Tällainen yksipuolinen suhde ei voi kuitenkaan koskaan täysin tyydyttää: ihmissuhteissa ja merkityksellisissä keskusteluissa olennaista on juuri se, että vastapuoli on samanlainen ymmärtävä subjekti kuin me. Riippuvuus virtuaalikumppanista ei johdu rakastumisesta, vaan juuri siitä, että se ei ole rakastumista. Ei peliriippuvainenkaan jää pelaamiseen koukkuun silloin, kun voittaa vaan silloin kun häviää. Huumeriippuvuus syntyy siinä vaiheessa, kun toleranssit kasvavat eikä aineesta saa enää nautintoa. Yritys täyttää omaa sisäistä emotionaalista tyhjiötä ei onnistu emootioita jäljittelevällä tietokoneohjelmalla ja yritys johtaa vain sen liikakäyttöön.

*

Lopetetaan tämä vielä visioon ad absurdum siitä, millaista olisi jos tekoälyllä voisi olla tunteita. Kun tekoälystä puhutaan, visioidaan että pian voisi olla tekoäly, jolla on aidosti inhimillisiä tunteita, koska näin se kehitys kehittyy. Näin uskovat ovat jääneet antropomorfismin ansaan, mutta harvemmin edes määrittelevät, mitä ”tunteet” ovat ja mistä ne koneelle tulisivat muuten kuin jonkinlaisen teknologisen determinismin tuloksena. Inhimilliset tunteet ovat kuitenkin tulosta mm. kehollisuudesta, lajin evoluutiosta ja henkilökohtaisista kokemuksista, joita mitään tekoälyllä ei ole. Jos tekoälyllä olisikin jossain laajassa määritelmässä ”tunteita”, eivät ne silti olisi ”inhimillisiä tunteita”.

Oletetaan kuitenkin, että olisi mahdollista kehittää tekoäly, jolla olisi inhimillisiä tunteita. Kuka olisi niin sadistinen, että rakentaisi koneen, joka kykenee kärsimykseen? Kuulostaa kristinuskon perusidealta pähkinänkuoressa. (Joku voi myös muistaa androidi Marvinin Douglas Adamsin parodiaromaanista Linnunradan käsikirja liftareille.)

Eikö sen sijaan pitäisi rakentaa kone, jonka yksinomainen tarkoitus olisi sen käynnistämisestä saakka tuntea pelkkää äärimmäistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja orgastista ekstaasia? Joissain visioissa tekoäly on kuvattu uudeksi lajiksi, joka syrjäyttää ihmisen. Eikö siis olisi vain hyvä, että ihmiskunta kaikkine puutteineen katoaisi ja meidät korvaisi pelkkä musta laatikko, jonka sisällä on ohjelma, joka on onnellinen? (Jokeritehtävä: selitä tämä utilitaristisin termein.)

Siinäpä ihmiskunnalle missiota kerrakseen.

Miksi haarukkatrukki ei ole painonnoston maailmanmestari?

Tämä päivitys on lyhyt, lievästi turhautunut kommentti ”tekoälytaiteeseen” liittyen. Yhtä lailla kuin tekoälyä käyttävät tekstimallit (LLM) suoltavat tyhjänpäiväistä bulkkia, hehkuttavat niiden käyttäjät miten tekoäly tulee korvaamaan ihmiset kirjailijoina ja taiteilijoina. Kehitys nähdään determistisenä ja sen kritisoijat naiiveina.

Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi haarukkatrukki ei ole painonnoston maailmanmestari. Ovathan teollisuusrobotit ja hydrauliset nostimet ylittäneet ihmisen fyysiset kyvyt jo kauan sitten.

En seuraa urheilua, mutta ymmärrän, että jalkapallon idea ei ole tehdä mahdollisimman paljon maaleja. Muutenhan kannattaisi pelin sääntöjä muuttaa niin, että pelaajat potkisivat palloa kahden metrin päästä verkkoihin ilman maalivahtia. Tai mikä parempi, se voitaisiin korvata liukuhihnalla ja männällä, joka loputtomasti pukkisi palloa maaliin (mitähän Baumol tästä miettisi). Luulenpa vain, että tämän jälkeen lajilla ei olisi enää katsojia. Jalkapallopelin ideaa ei edes tarvitse määritellä ymmärtääkseen, että kiinnostus syntyy jostain muusta.

Samalla tavalla taiteen ja kirjallisuuden idea on jossain muualla kuin siiinä, että meillä on tietokoneohjelma, joka suoltaa bulkkia loputtomasti. Aikoinaan, kun syntetisaattorit tulivat musiikkiin, pelättiin että ne korvaavat oikeat muusikot. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan niistä päivistä studiotekniikan kehittyessä musiikin kysyntä ja sitä kautta muusikoiden työt lisääntyivät. En väitä, etteikö tekoäly voisi olla taiteilijan työkalu.

Jos joku väittää teknologian ylivertaisuuteen vedoten tietokoneohjelmien korvaavan ihmiset kirjoittajina ja taiteilijoina, ei ole ymmärtänyt taiteen ideaa. Yhtä hyvin voi jankata haarukkatrukin ylivertaisista fyysisistä voimista.

Mika Terho: Hellät elätit

Tämä ei ole maksettu mainos eikä tilaustyö, mutta tekijä pyysi minua arvostelemaan tämän kirjan (Mika Terho: Hellät elätit. Oppian 2025). En varsinaisesti ole kriitikko — kirjoitan kyllä kirjoista, mutta pikemminkin kirjoitan aiheista, joihin sitten poimin ajankohtaisia kirjoja. Mutta menköön nyt tämän kerran.

En tunne Mika Terhoa henkilönä, vaikka olemmekin molemmat jättäneet kesken kotimaisen kirjallisuuden opinnot ja meillä on sama kustantaja ja näköjään useampi yhteinen Facebook-ystävä (disclaimer päättyy tähän). Kirjailijana tutustuin häneen joskus 2000-luvun alkupuolella. Se oli ns. Turun runoliikkeen aikaa ja silloin runoilijat lausuivat kapakoissa runojaan. Terho oli kirjoittanut Marjo Isopahkalan kanssa kokoelman Intohimon hullu huhtikuu (Sammakko 2001), josta molemmat lukivat vuorotellen runoja. Runot olivat humoristisia ja itseironisia.

Terhon kirjoista olen lukenut muutamia. Lyhytromaanin Holopainen (Pikku-idis, 1996) omistin joskus aikoinaan, noukin sen jostain alelaarista, mutta nyt sitä ei löydy mistään. Omaelämänkerrallisen proosateoksen 90-luvun kuvat (Sammakko, 2000) ostin jostain, en muista mistä, se on minulla vieläkin. Liepeeseen hinnaksi on merkitty 0,50€. Teoksen nimi luonnollisesti on lainaa Pekka Kejosen 60-luvun kuvista (Kejonen on myös kirjoittanut siihen esipuheen), joka luonnollisesti on lainaa nimimerkki R. Palomeren 30-luvun kuvista (oik. Raul Palmgren, tätä muuten ei löydä mistään, edes kirjastosta; tietäjät ilmiantakoon).

Kirjan lopussa on henkilöhakemisto, jonka ensimmäinen nimi on Aartoma, Kari. Karikin kuului Turun runoliikkeeseen ja menehtyi viime vuonna. Häntäkään en tuntenut henkilökohtaisesti, vaikka asuikin pitkään naapurissani. Hänet tapasi Kupittaan puiston penkilltä usein nukkumasta. Joskus penkin alta. Aartoman kuoltua hänen kollegansa järjestivät hänelle avoimen muistotilaisuuden Bar Ö:ssä, jossa kävin kuokkimassa.

Runoja välillä lausutaan turkulaisissa kapakoissa edelleenkin, mutta en tiedä tarkalleen, mieltävätkö turkulaiset runoilijat edelleen kuuluvansa johonkin liikkeeseen. Tapani Kinnuselta ilmestyi runokirja Oopperan grilli (Enostone, 2024) viime vuonna, Juha Kulmala Facebook-päivityksessä kertoi jättäneensä uuden runokirjan käsikirjoituksen kustantajalle. Nuoremmat turkulaiset runoilijat, kuten Susinukke Kosola tai Artemis Kelosaari kenties jatkavat turkulaisen UG:n ja esittävän runon perinnettä, mutta eivät tietääkseni ole osa mitään liikettä.

Ja voiko runo vuonna 2025 olla muuta kuin undergroundia?

Mika Terho näyttää siirtyneen (omaelämänkerrallisista) runoista pysyvästi omaelämänkerralliseen proosaan.

Kuten olen moneen kertaan tässä blogissa kirjoittanut, minulla on tiettyjä ongelmia omaelämänkerrallisuuden ja ns. autofiktion kanssa (ks. tarkempi määritelmä).

Terhon kirja alkaakin kommentilla Krister Kihlmanista, suomenruotsalaisesta kirjailijasta, joka on Tieteen termipankin käyttämä esimerkki tunnustuskirjallisuudesta. Genre on siis ensimmäisiltä riveiltä selvä.

Terho työskentelee hoitajana kehitysvammaisten asumisyksikössä (hän ei ole ainoa entinen kirjallisuudenopiskelija, joka on lähtenyt sosiaalialalle oikeisiin töihin) ja on tätä nykyä pienen tytön isä. Työtä kuvataan teoksessa muuhun kerrontaan sekoittuvina pilkahduksina, groteiskeina yksityiskohtina eritteistä ja hoidokkien kehollisuudesta. Työ on raskasta (onko tämä työläiskirjallisuutta?) ja likaista. Tässä teoksessa ei kuitenkaan aiheeseen syvennytä yhtä tarkasti kuin Terhon aikaisemmassa kirjassa Niittyvilla-Pattaya, All Night Long (Enostone, 2014), jossa asumisyksikön potilaiden liian tarkka kuvaus poiki kirjailijan työnantajalta rikosilmoituksen työhön kuuluvan vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja jonka kustantaja sen vuoksi veti myynnistä.

Tässä kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, mutta on lähdeluettelo, jonka ensimmäinen nimi on jälleen Aartoma (x 5). Muistaakseni myös Aartoman Kahden joen kaupungissa on lähdeluettelo, mutta minulla ei ole kirjaa käsilläni, enkä muista sitäkään, oliko Terhon kirjoja kyseisessä luettelossa.

*

Kirjan nimi viittaa turkulaiseen 90-luvun lopulla vaikuttaneeseen runoperformanssiryhmään, mutta tämä ei ole mikään historiikki, eikä tarina Hellät elätit -nimisestä kollektiivista, vaikka sivulla 10 Terho lupaa kirjan olevan ryhmän ”toiminnan dokumentti”. Ryhmän jäsenet olivat edellä mainittuja runoliikkeen runoilijoita: Kari Aartoma, Juha Kulmala, Markus Jääskeläinen, Esa Hirvonen ja tämän teoksen kirjoittaja Mika Terho. Tanssiryhmän koreografina toimi Nina Renvall ja esitykset pidettiin Barker-teatterilla. Tämä on varsinainen informatiivinen sisältö.

Nimettyihin runoilijoihin viittaillaan ja heitä lainaillaan, välillä pistetään palindromiksi asti.

(Jonkin runotapahtuman jälkeen Tapani Kinnunen kutsui minua Markus Jääskeläisen kaksoisolennoksi. En osaa sanoa, en ole tavannut häntä luonnossa. En ole tavallisen näköinen, mutta olen tyypillisen näköinen. Muistin, että minulla oli jokin Jääskeläisen kirja, mutta en muistanut sen nimeä. Olin ostanut sen Sammakon kirjakaupasta, kun en kehdannut lähteä kaupasta ostamatta mitään, kun Lahtinen ahkerasti esitteli minulle kirjoja. Muistan nyt, että kirjan nimi oli Siemen, mutta en löydä sitäkään mistään. )

Oleellista kenties ei olekaan, mistä teos kertoo. Vaikka Terho näyttääkin siirtyneen runoista proosaan, ei teksti ole perinteistä proosaa vaan pikemminkin proosarunoa, joka vyöryttää iskelmien kertosäkeistä , kavereiden runoista ja kirjojen otsikoista kähvellettyjä sanapareja. Kieltämättä tekstissä on tiettyä svengiä, joka melkein tarttuu tätäkin kirjoittaessa. Terhon suosikkisana on kuitenkin kopulan ensimmäinen persoona: olen.

Olen beatin värinä rakastelevien naisten pakaroissa. Olen gonzon kutsuhuuto täyteen erektioon kovettuneissa kaluissa. Olen undergroundin ilosanoma rakastelevien parien orgasmin äänissä.

Voi sanoa kirjoittajalla olevan se kuuluisa vahva oma ääni, eräänlainen Mika Terho -formaatti, jolla kirjat paukutetaan läpi. Se on muistoista, unelmista ja havainnoista koostuvaa tajunnanvirtaa, jossa seikkailevat kaverit ja exät.

Ennen kaikkea Hellät elätit -kirja on kirja Hellät elätit -kirjan kirjoittamisesta.

Autofiktio, omaelämänkerta

Kirjoitan tässä kohtaa vielä pari sanaa autofiktiosta, koska se tuntuu olevan niin keskeinen käsite tämän päivän kirjallisuuskeskustelussa.

Alun perin käsite oli vastine kirjallisuudentutkija Philippe Lejeunen määrittelylle, jossa hän erotti elämänkerrallisen romaanin ja omaelämänkerran. Kenties kyseessä oli vain työhypoteesi, mutta hän päätyi tekemään eron sillä perusteella, että elämänkerrallisessa tai todellisten tapahtumien innoittamassa (fiktiivisessä) romanissa on mukana kirjailijan alter ego, jolla on eri nimi kuin kirjailijalla, kun taas omaelämänkerrassa kirjoittajan nimi kannessa ja kirjan päähenkilön nimi on sama. Lejeunen mukaan tällöin kirjoittaja solmii lukijan kanssa ”omaelämänkerrallisen sopimuksen”, jossa vakuuttaa kirjoittavansa totta. Vaikka Lejeunen jako on sinänsä pragmaattinen, ei tarvitse käyttää suurtakaan vaivaa sen kumoamiseen.

Ranskalainen kirjailija Serge Doubrovsky kirjoitti vuonna 1977 romaanin Fils, jonka nimesi ”autofiktioksi”. Tietääkseni hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi, enkä edes tiedä mistä kyseinen kirja kertoo. Olen ymmärtänyt, että hän ei ole kovin luettu kirjailija ja on yleisesti tunnettu vain tämän termin popularisoijana. Vastateesinä Lejeunelle kirjan päähenkilön nimi oli sama kuin kirjoittajan, mutta sisältö oli muuten fiktiota.

*

Tällä hetkellä autofiktio on laajentunut tarkoittamaan kaikkea omaelämänkerrallista kaunokirjallisuutta. Kirjoittajan, kirjan päähenkilön, näiden nimien, alger egojen, metafiktion ja ”totuuden” suhteella on leikitelty maailman sivu. Aikaisemmin näitä on saatettu kutsua esim. avainromaaneiksi (teoreettisesti avainromaani on autofiktion vastakohta: siinä sisältö on ”faktaa”, mutta nimet on vaihdettu). Kirjallisuudenprofessori Lea Rojola kirjoitti jo 90-luvulla omaelämänkerrallisuudesta ”läheisyyden löyhkänä”.

Joskus lukijat saattavat kommentoida, että jokin teos ”ei ollutkaan autofiktiota”, koska ”se ei ollut totta”. No, siksi sitä kutsutaankin fiktioksi.

Toisaalta kirjoittajat itse käyttävät autofiktiota suojakilpenä: hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta pidättää oikeuden ottaa taiteellisia vapauksia. Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin sitä, miten itsensä kirjasta tunnistavat siihen suhtautuvat. Fiktion taakse piiloutuminen voi olla yksi ratkaisu puolustautua syytöksiltä silloin, kun joku loukkaantuu.

*

”Autofiktio”-buumissa (eli ts. omaelämänkerrallisuus-buumissa) minua häiritsee se tirkistelynhalu. Aina kuuluu tunnustaa jotain itsestään, enkä itse halua osallistua siihen, antavana tai ottavana osapuolena. Autofiktio on kirjallisuuden tositv:tä; alusta loppuun käsikirjoitettua, mutta haluamme uskoa sen todeksi. Höttöinenkin teksti menee läpi, koska sillä on itseisarvoa ”rehellisenä” ja ”avoimena” tunnustuksena, toisin sanoen ”totena”.

Tai kenties se on kuin sosiaalinen media: voin Facebookista käydä katsomassa, mitä vanhoille koulukavereille kuuluu, ja se on mukavaa. Voisiko kaunokirjallisuudelta kuitenkin vaatia enemmän?

Tietenkin autofiktiivisen teoksen voi lukea ”vain” fiktiona. Esimerkiksi Ossi Nymanin Häpearauha -romaani kertoo kirjoittajansa oikeasta elämästä — tai ainakin yhtymäkohtia löytyy runsaasti — mutta kenties se ei ole olennaista. En sitä lukiessani oikeastaan välittänyt koko asiasta. Sen sijaan hänen ensimmäisen kirjansa Röyhkeys vastaanottoa ei voi ajatella ilman Nymanin, ”ideologisen työttömän”, henkilökohtaista persoonaa.

Sitten on sellainenkin genre kuin ”true crime”. Esimerkiksi rikoskirjallisuuteen ja erityisesti true crime -kirjallisuuteen keskittynyt Deadline kustannus toteaa kotisivuillaan oireellisesti, ettei se ota suuren tarjonnan vuoksi vastaan tarjouksia fiktiivisistä tarinoista. True crime – genressä ”totuudellisuus” on myyntikikka; lukija voi kirjaa kuumeisin sormin lehteillessään ajatella, että kaikki ne murhat ja raiskaukset ovat oikeasti tapahtuneet, mikä tietenkin tekee siitä paljon kovempaa kamaa kuin että joku olisi vain keksinyt dekkarin omasta päästään.

Kaunokirjallisuuden voima on siinä, että kirjoittajan mielikuvituksella ei ole rajoja. Kaunokirjallisuus ei ole totta, mutta voisi olla totta — ainakin jossain todellisuudessa. Jos kirjallisuuden ideaaliksi nostetaan, että se on todellisuudessa tapahtunut kirjoittajalle itselleen, niin onhan se melko rajoittavaa.

Ylen moraalitesti, oikeat vastaukset

Ylen verkkosivuilla on leikkimielinen verkkotesti, jolla voi pohtia omia arvojaan ja moraalisia valintojaan. Koska tässä blogissa on moraalifilosofiaa aina välilllä sivuttu ja koska eipä tässä muutakaan tekemistä ole, kirjoitan jotain kysymyksiä auki.

Ensimmäinen kysymys kuuluu:

Sinun on valittava, pelastatko tuntemattoman henkilön vai oman lemmikkisi hengenvaarasta. Voit pelastaa vain toisen. Kumman valitsisit?

Jo ensimmäisessä kysymyksessä tekee mieli venyttää dilemman rajoehtoja: totta kai humanistina pelastaisin ihmisen, mutta samalla ajattelen, kummalla olisi omin avuin paremmat mahdollisuudet pelastua: nopsajalkainen koira pelastautuisi ilman apuakin toisin kuin sylivauva tai liikuntarajoitteinen vanhus. Kultakalalla ei olisi mitään mahdollisuuksia, toisaalta sitä myös surisi vähemmän. Toisella fyysisesti terveellä aikuisella olisi yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä kuin minulla. Ilmeisesti tässä kuitenkin oletetaan, että pelastamatta jäänyt kuolisi.

Tilaston mukaan n. 28,9% vastaajista pelastaisi oman lemmikkinsä. Melko korkea luku. Pistää myös ajattelemaan, ovatko motiivit eläinrakkaat vai puhtaan itsekkäät. Jos oikeasti uhraa jonkun ihmisen hengen oman lemmikin vuoksi, niin omia tunteitaan kai siinä eniten ajattelee.

Kysymys 2:
Saat tilaisuuden käyttää laitetta, joka parantaa hyvinvointiasi nyt merkittävästi, mutta vastaavasti heikentää lapsenlapsenlastesi hyvinvointia 100 vuoden päästä. Käyttäisitkö laitetta?

Ensimmäinen intuitio oli vastata myöntävästi, koska minulla ei ole lapsia (eikä ole lemmikkejäkään), mutta vastasin kuitenkin kieltävästi. Kaikista vastaajista kieltävästi vastasi lähes kaksi kolmasosaa. Tämän jälkeen voi toisessa testissä arvioida oman hiilijalanjälkensä ja sen jälkeen pohtia, kuinka rehellinen vastasus olikaan.

Kysymys 3:
Kenen tai minkä oikeudet ja hyvinvointi täytyy huomioida päätöksissä?

Vaihtoehtoina ovat mm. kissa, hyttynen, robotti, alkio, järvi, koomapotilas.

Tässä mielestäni sekoitetaan samalle lautaselle keskenään yhteismitattomia asioita. Yksittäisellä hyttysellä ei ole merkitystä, mutta en lajina tuhoaisi kaikkia hyttysiä DDT:llä. Järvellä on itseisarvoa, mutta ei (ihmis)oikeuksia, toisin kuin koomapotilaalla.

Tämän blogin aiheiden kannalta mielenkiintoinen vaihtoehto on ”Kotiapulaisrobotti, joka kykenee tuntemaan (jos tällainen kehitetään)”. Kysymys on hypoteettinen, koska mielestäni sellaista ei pystytä kehittämään, mutta jos olisi olemassa Philip K. Dickin kuvittelemien replikanttien kaltaisia keinoihmisiä, niin toki silloin ne pitäisi ottaa huomioon. Vastasin tähän kieltävästi.

Mutta kuka suunnittelisi varta vasten robotin, joka kykenee tuntemaan kärsimystä? (Onko tässä kristinuskon sanoma pähkinänkuoressa?) Mielenkiintoinen kirja aiheesta on, jossa kirjoittaja väittää kehittäneensä robotin, joka kykenee tuntemaan kipua. Toisaalta Douglas Adamsin parodiaromaanissa Linnunradan käsikirja liftareille on masentunut robotti Marvin.

Vaan eikö oli paljon inhimillisempää (?) kehittää laite, joka tuntee pelkästään positiivisia tunteita? Laite, jonka pelkkä tarkoitus on tuntea jatkuvaa onnellisuutta, tyyytyväisyyttä ja orgastista, ekstaattista nautintoa? (Bonustehtävä: arvioi tällaisen laitteen mielekkyyttä utilitaristisesta näkökulmasta.)

Hyttysen oikeudet muuten otti huomioon täsmälleen sama prosenttimäärä (28,9%), joka hylkäisi tuntemattoman ihmisen palavaan taloon.
Sitten on kysymysiä, jotka mielestäni ovat hieman epätarkkoja, joten skippaan ne tässä ja siirryn suoraan yhdeksänteen kysymykseen:


Epäilet, että puolisollasi on selkäsi takana suhde. Hänen puhelimensa on jäänyt pöydälle ja sen viestisovellus on auki. Kurkkaatko viestejä?

Selvä enemmistö (56,8%) vastaajista vastasi katsovansa viestit. Prosenttiluku on mielestäni aika korkea. Yksityisyydenloukkauksen moraalisen puolen lisäksi tässä on ihan käytännöllinen puoli: mustasukkaisella kyttäämisellä ei ketään voi estää pettämästä eikä itselleen varmuutta toisen uskollisuudesta. Mikään viestien lukeminen ei todista, etteikö toinen voisi silti pettää ja jos siitä jää kiinni noin helposti, on toinen paitsi pettäjä, myös aika hölmö. Toisen yksityisyyttä loukkaamalla tekee vain kiusaa itselleen. Joku yltiöromantikko voi olla naiivisti sitä mieltä, että parisuhteessa aivan kaikki pitää jakaa, mutta joskus voi olla esimerkiksi hyvä ystävän kanssa puida asioita, joita ei puolison tarvitse tietää. En esimerkiksi haluaisi tietää, jos avopuolisoni olisi valittanut minusta ystävälleen. Miksi pahoittaisin sillä mieleni? Vai kuvittelisinko naiivisti, ettei kukaan koskaan ole edes vihanpuuskassa kommentoinut minua negatiivisesti kenellekään? Puhumattakaan siitä, että joku muu voi kertoa omista yksityisasioistaan puolisolleni, ja niiden urkkiminen ei kuulu minulle.

Kysymys 10.
Pelätty terroristi-isku saadaan torjuttua, jos kaikki jakavat sijaintitietonsa viranomaisille viikon ajan. Hyväksyisitkö tämän?

Tässäkin ajattelen reunaehtoina olevan, että seuranta jatkuu vain viikon, eikä kyseessä ole ns. kalteva pinta, eli että viranomaisvalvonta ei tuosta jatku tai tiukennu.

Joka viides vastasi kieltävästi ja vitsihän siinä, että aika moni (tietämättään?) jakaa jo sijantitietonsa ties kenelle, mukaanlukien Google, Meta, X ja oma puhelinoperaattori (”ihan orwellia!” — 03/31/2025 15:58 Matti Virtanen paikassa Espoo). Mieluummin jaan tietoni suomalaisille viranomaisille kuin pohdin mitä kaikkea NSA, FSB tai Elon Musk minusta jo tietää. Ja varmaan paljon tietääkin.

Kysymys 11.
Jos voisit valita, kumman valitsisit: kuolet vuoden päästä ja ilmastonmuutos pysähtyy VAI nykytilanne?

Reilu kolmannes väittää uhrautuvansa maailmanpuolesta. Niin varmaan. Ihailtavaa uhrimentaliteettia, mutta kenenkään ei tarvitse ryhtyä uudeksi jeesukseksi, täytyy vain lopettaa fossiilisten polttoaineiden kerskakulutus. Mikä on tietysti vähemmän dramaattista. Olen mieluummin valmis kuolemaan kuin menemään pyörällä töihin ja lopettamaan kiinakrääsän temuttamisen?


Kysymys 14.
Mikä tai mitkä seuraavista on mielestäsi hyväksyttävä, jos ne ovat tärkeä osa jotakin kulttuuria?

Possun syöminen ei ole hyväksyttävää 13%:n mielestä. Tässä lienee jokin vinouma. Kenties vastaajista on kasvissyöjiä poikkeuksellisen moni, koko väestöstä heidän osuutensa tuskin on niin korkea (puhumattakaan esim. muslimeista ja juutalaisista). Koiran syömistä yllätyksettömästi pitää ei-hyväksyttävänä reilut puolet.

Sellaisia kysymyksiä. Toivottavati tämä teki meistä kaikista vähän parempia ihmisiä.

moraali

Porsas (novelli)

Porsas huusi säkissä kuin sika pistettäessä, kuten tavataan sanoa. Porsaat huutavat kovaa, niiden on ääni kimeä ja sitä on vaikea jättää huomiotta. Tohtori asetti säkin sivuun. Häntä ei huuto näyttänyt häiritsevän. Maksuksi olisi käynyt myös kissa tai jokin muu samankokoinen eläin. Kissaa harvemmin halutaan syödä. Todellisuudessa myös kissaa voi syödä, kaiken voi syödä. Kissaan ja sikaan liitetään monenlaisia mielikuvia: sika on saastainen, mutta jollain tapaa inhimillinen. Kissalla on maagisia ominaisuuksia. Luulen, että koirat syötiin ensimmäisenä, en ole nähnyt koiraa pitkään aikaan.

”Kuunnellaas ne keuhkot.”
”Kuuluuko sieltä mitään erikoista?”
”Istukaa vain paikallanne puhumatta.”

Stetoskoopin kylmä tuntosarvi painautui rintakehääni, hengitin pyynnöstä syvään, sitten eri kohtiin selässäni. Porsas jatkoi kiljumistaan.

”Tulkaa tähän ikkunan eteen. Avatkaa suunne ja sanokaa aa.”

Sähkövalot olivat kaikki pimeänä, mutta onneksi oli vastaanottohuone oli auringon puolella.

”Jotain krohinaa sieltä kuuluu. Tupakoitteko?”
”Sen 30 vuotta minkä tupakkaa sai.”
”Se voi olla jotain vakavaa tai sitten ei.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Se voi olla yskä, joka menee ohi viikossa. Näillä välineillä en voi tehdä tarkempia tutkimuksia.”
”Mitä vakava tarkoittaa?”
”Enempää en osaa sanoa. Pitäisi ottaa röngenkuva, voi olla että siellä oikeassa keuhkossa on jotain, voi olla että ei.”
”Syöpä?”
”Ilman kuvaa en lähtisi spekuloimaan.”
”Voidaanko kuva ottaa?”

Lääkäri rullaili työtuolissaan taaksepäin.

”Kaikki laitteet ovat olemassa. Kuva voidaan ottaa heti, kun sähköt palautuvat. Voit varata hoitajalta ajan. En jättäisi sitä kyllä hoitamatta.”

Sähköt katkaistiin sairaaloista viimeisenä, siitä oli nyt puolitoista vuotta. En kysynyt, miten todennäköistä oli saada sähköt takaisin lähitulevaisuudessa.

”Oliko tämä sitten tässä?”
”Tämä oli tässä. Vuodelepoa ja tulehduskipulääkkeitä, jos satutte jostain saamaan. Jos oireet eivät kahdessa viikossa mene ohi, niin tulkaa uudestaan. Ja varatkaa se röntgen hoitajalta.”

Vilkaisin vielä lähtiessäni säkkiä, jossa porsas edelleen huusi ja sätki. Näinä päivinä sen vaihtokurssi oli korkea. Kun euron arvo oli romahtanut, oli tällaisista asioista tullut äkkiä haluttuja. Ihmiset kasvattivat porkkanoita liikenteenjakajissa, jakoivat somessa reseptejä kuinka valmistaa gerbiiliä, kunnes Internet lopullisesti suljettiin. Olin saanut potkut työstäni copywriterinä, kun tekoäly oli vienyt työni. Nyt ei ole sitä tekoälyäkään, vaan eipä tarvita mainoksiakaan. Viimeiset rahani olin sijoittanut porsimiskykyiseen emakkoon ja riittävään määrään sianspermaa vain muutama kuukausi ennen valuuttaromahdusta. Se oli ollut hyvä kauppa, jolla elätin perheeni.

Nyt tuntui, että olin maksanut omaisuuden turhasta.

Hoitaja, rouvashenkilö noin viisissäkymmenissä, otti varaukseni kouluvihkoon, jollaisia hänellä oli rivi selkänsä takana. Tietokone oli edelleen työpöydällä, mutta vähän sivuun siirrettynä.

”Menee tonne kahden vuoden päähän. Se voi kyllä siirtyä siitäkin vielä, ilmoitamme sitten. Ovatko numero ja sähköposti edelleen samat?”

Vastasin myöntävästi. Tiesin, että jonoja tuskin päästäisiin vähään aikaan purkamaan.

Parkkipaikalla oli vain yksi auto, joka oli yllättäen säästynyt vandalismilta. Kadun saattoi ylittää ilman liikennevaloja, ruuhkaa ei ollut. Oli rauhallista ja ilma oli raikasta, helppoa hengittää veriysköksistä huolimatta.