Thymos

Mikä on se kiivaus, joka saa meidät liikkeelle?

Aikaisemmin tässä blogissa käsittelin Francis Fukuyaman teoksia Historian loppu ja viimeinen ihminen sekä Identiteetti. Fukuyaman tunnetusta teesistä on sittemmin tullut hokema, joka muistetaan mainita jokaisessa politiikkaa sivuavassa sunnuntaikolumnista ja siitä tiedetään sen verran kuin mitä takakansitekstin lukemalla aiheesta selviää. Harvemmin paneudutaan otsikon teesin takana olevaan teoriapuoleen. Sen oleellinen komponentti on Platonilta periytyvän käsite thymos.

Valtiossa Platon esittää, että ihmisen sielussa (psyke) on kolme osaa, joista thymos on yksi. Ihmiselämä on tunnetusti järjen ja himojen taistelukenttä, mutta mikä on tuo kolmas komponentti?

Aiheesta on Niin&Näin -lehdessä (4/18) Marke Ahosen artikkeli Konfliktin kolmas osapuoli: Thymos antiikin ajattelussa.

Thymos on käännetty kiihkeydeksi, innoksi ja kiivaudeksi. Englannin kieli käyttää käännöstä spirit. On sanottu, että suomalaista sisua ei voi kääntää muille kielille, mutta ehkä juuri thymos voisi olla lähellä. Thymos linkittyy läheisesti antiikin miesihanteeseen, joka vaalii kunniaa. Valtioruumiissa eri sielunosat vastaavat yhteiskuntaluokkia ja thymos on erityisesti sotilasluokan ominaisuus: valtion vartijoiden tulee olla kuin vihaisia koiria, jotka itseään säästämättä käyvät vihollisten kimppuun.

Platonin ajattelussa ja antiikin ajattelussa yleensä järki (logos) on sielunosista tärkein ja himo (epithymia) alhaisin ja järjen tuleekin pitää himot kurissa (kristinuskon kautta loppu onkin historiaa). Entä thymos? Platonin selitys on, että thymos on järjen liittolainen himoja vastaan. Se on tahdonvoimaa, joka ylläpitää itsekuria. Banaali esimerkki: aamulla töihin lähtiessä tekisi mieli jäädä lämpimään ja pehmeään sänkyyn makaamaan, mutta järki sanoo, että noustava on. Tahdonvoimalla saa itsensä kiroillen kiskottua ylös; kai sitä on perkele taas noustava.

Platonin esimerkki on kuitenkin hieman toisenlainen (Ahonen sivuuttaa tämän esimerkin). Se esiintyy Valtion kirjassa IV. Valtion vahtikoirista ja niiden kiivaudesta puolustaa valtiota on puhuttu jo luvussa II, mutta sata sivua myöhemmin Platon erittelee Sokrateen suulla eri sielunosat.

Esimerkki, jolla Platon thymosta kuvaa on seuraava:

Mutta minä olen kuullut erään uskottavan jutun Aglaionin pojasta Leontioksesta. Kun hän kerran oli tulossa Pireuksesta kaupunkiin ja kulki pohjoisen muurin ulkopuolta, hän näki ruumiita virumassa teloituspaikalla. Yhtä aikaa hän halusi katsoa ja inhon vallassa kääntyä pois, ja aikansa hän kamppaili ja koetti olla katsomatta, mutta sitten halu sai ylitteen. Hän räväytti silmänsä levälleen, juoksi kuolleiden luo ja sanoi: »No niin, kirotut silmät, katsokaa nyt kylliksenne tuota kaunista näkyä!»
— Tuon jutun minäkin olen kuullut.
— Tämä tarina osoittaa joka tapauksessa, että kiihkeys saattaa taistella haluja vastaan aivan kuin se olisi jotakin muuta kuin ne.

Esimerkki on melko erikoinen.

En ole varmasti ensimmäinen, joka on ihmetellyt, millainen pervertikko Leontios mahtaakaan olla, jos hänellä on vastustamaton himo katsella kuolleita ruumiita. Toisaalta, miksi juuri järki yhteistoiminnassa kiivauden kanssa kieltää häntä katsomasta niitä? Entä miksi hän varsin kiivaasti räväyttää silmänsä auki? Platon liittää halun pari sivua aikaisemmin sellaisiin ihmisille välttämättömiin asioihin kuten jano, mutta miten halu katsella kuolleita vertautuu näihin?

Pikemminkin Leontioksen sisällä näyttäisivät riitelevän inho ja jokin toinen tunne. Mutta mikä on se tunne, joka meitä aina vetää kohti kaikkea inhottavaa?

*

Market Ahonen jatkaa artikkelissaan, kuinka antiikin lääketieteen pioneeri Galenos käsittelee thymosta. Galenos oli Platonin tavoin kreikkalainen, mutta eli 100-luvulla, eli oli Platonia huomattavasti myöhäisempi hahmo.

Jo Platonilla eri sielunosat sijoittuvat kehon eri osiin: logos päähän, halu jonnekin navan alle, kenties ruuansulatuksen ja genitaalien paikkeille. Thymos asuu rintakehässä. Platonilla jaottelu on pikemminkin vertauskuvallinen.

Galenos samastaa sielunosat fysiologisiin ruumiintoimintoihin. Hän on kokeellinen tutkija, joka on eläimiä leikkelemällä tutustunut anatomiaan.

Thymoksen Galenos sijoittaa sydämeen ja sen tehtävä on huolehtia pneuman oikeasta jännityksestä. Pneuma antiikin lääketieteessä tarkoitti jonkinlaista painetta (mistä pneumatiikka), koska uskottiin valtimoiden kuljettavan ilmaa tai elämänhenkeä (pneuma tarkoittaa uskonnollisessa konteksissa myös sielua tai henkeä, mutta kuitenkin eri asiaa kuin edellä kuvattu sielu, psyyke). Kun psykofyysinen kokonaisuus on tasapainossa, ihminen ei sorru pelosta eikä myöskään kuohu liiasta suuttumuksesta. Thymos on sisukkuutta, joka tähtää itsesäilytykseen. Se on sekä fyysinen ominaisuus että henkistä tahdonlujuutta.

Antiikin filosofien ja varhaisten tutkijoiden päätelmät ovat intuitiivisesti mielekkäitä. Sielun osista ja ominaisuuksista on keskusteltu sittemmin pari tuhatta vuotta ja miksipä ne käsitteet ja kysymyksenasettelut eivät olisi relevantteja tänäkin päivänä. Galenos oli humoraaliopin edistäjä. Sekin tuntuu intuitiivisesti oikealta: nuhakuumeessa limaa tunkee ulos joka rööristä, kuumeessa hikoiluttaa, pahoin voidessa sappi nousee kurkkuun, korkea verenpaine on pahasta. Mistä muusta siis ruumiin hyvinvoinnissa olisi kyse kuin ruumiinnesteiden tasapainosta?

Lääketiede ja luonnontieteet laajemmin sen sijaan ovat kehittyneet sitä mukaa kuin tutkimusmetodit ja -välineet ovat kehittyneet. Sielua ei voi laitaa mikroskoopin alle, mutta solun voi. Tietämys ihmiskehosta on sittemmin miljoonakertaistunut. Galenos on merkkihenkilö lääketieteen historiassa, mutta ei enää ajankohtainen.

*

Ajatus jonkinlaisesta elämänvoimasta tai sisukkuudesta nousee kuitenkin edelleen esiin kansanomaisissa yhteyksissä. Paralleeli sille on puhe vastustuskyvystä.

Varsinkin covid-pandemian aikaan vastustuskyky nousi keskustelun keskipisteeksi. Kenellä se on niin hyvä, että ei tarvitse mitään rokotuksia. Millaiset elintavat parantavat vastustuskykyä ja kuinka itse asiassa rokote heikentää vastustuskykyä. Aika harvoin keskustelussa tulee ilmi, mihin vastustuskyvyn osa-alueeseen viitataan ja mitkä ovat ne mekanismit, jolla esimerkiksi rokote sitä heikentäisi.

Moni saurauksille luontaisesti vastustuskykyinen tuntui olevan keski-ikäinen konservatiivimies. Täytyy kuitenkin muistaa, että testosteronitaso on käänteisesti verrannollinen vastustuskykyyn.

Näiden ihmisten ajatuksissa vastustuskyky on jonkinlaista thymoksen kaltaista: sisukkuutta, joka estää mielenlujuudella yksilöä vajoamasta kasaan molekyylibiologista prosesseista huolimatta.

Samoin sydän- ja verisuonisairaudet on voitettavissa sisulla. Kaikki tuntevat sen tyypin, joka syö rasvaista lihaa ja roskaruokaa ja silti pysyy laihana, joten miten rasva muka voisi nostaa kolesterolia? Tai sen tyypin, joka on tupakoinut 14-vuotiaasta asti ja on nyt jo 80v eikä ole vieläkään saanut keuhkosyöpää. Alkoholi on kemikaali, joka hajottaa organismeja ja liuottaa aivojen rasvakerrosta, mutta ihmiskeho on enemmän kuin vain materiaalia. Tosimieheen ei sellainen vaikuta.

Vastustuskykyisimmmät, ts. kiivaimmat eivät luonteensa mukaisesti sulata sitä, että terveyssuositukset häpäisevät heidän elämäntapansa. Some nousee leikkelekapinaan. Ennen vanhaan aikuiset käskivät lapsia syömään kiltisti kasviksia, nykyään aikuiset riehuvat Twitterissä, koska heidän lastensa kouluissa on kasvisruokapäivä.

Janan toisessa päässä on halu: pitää kuunnella kehoaan ja se haluaa BigMac™-hampurilaisateriaa ja litran suklaajäätelöä.

*

Platonille thymos on ennen kaikkea aristokratian ominaisuus, jonka tulee olla järjen ohjaama. Nykyisin ei ole enää aristokratiaa, eikä oikein järkeäkään. Thymos on paitsi ihmisyksilön, myös suoraan seuraavalle tasolle skaalautuvan yhteiskunnan välttämätön komponentti. Katkeralla pienellä ihmisellä tämä ei kuitenkaan manifestoidu; thymos on taantunut somevänkäämiseksi ja kohuiksi.

Fukuyama yhdistää thymoksen Hegelin ajatukseen kunkin vaatimuksesta saada osakseen tunnustusta. Hallitseva luokka on juuri thymoksen kautta valmis ja kykenevä käyttämään väkivaltaa tunnustusta ja sitä kautta valtaa saadakseen. Siten historia on väkivaltaista kamppailua tunnustuksen saamiseksi. Niillä, joilla on valmius käyttää väkivaltaa tulee herroja ja niistä, joilla ei ole, orjia.

Kiivaus edustaa sekä parasta meissä ihmisissä että kaikkein vaarallisinta. Se on toisaalta valmius uhrautua symbolisten arvojen kuten oikeuden ja vapauden puolesta. Toisaalta se on polttoainetta sodille ja väkivallalle, ellei sitä saada kanavoitua muualle.

Menneisyyteen verrattuna elämme rauhan aikaa. Väkivaltarikokset ovat teollisuusmaissa ennätysalhaalla. Enää ei pidetä kunnian puolustamista kaksintaisteluilla tarpeellisena. Yläluokan valta perustuu pehmeämpään hegemoniaan kuin suoraan väkivallan käyttöön ja haarniskoidun ritarin kykyyn lyödä miekalla vastustajalta kallo halki.

Suurimmat taistelut käydäänkin symbolisella kulttuurisodan tasolla. Kiivaudesta on tullut kiukuttelua. Tämä rauhanomaisen liberaalin demokratian tapa on toki parempi kuin oikein asein käytävä taistelu.

Mutta silti. En sano, että rääväsuisen suunsoittajan pitäisi saada selkäänsä, mutta jokaisella meillä on sisäänrakennettu itsesäilytysvaisto, joka sanoo että voi saada selkäänsä, jos aukomaan päätään päin naamaa. Somessa kuitenkaan tällaista vaaraa ei ole. Siksi kukin voi kimittää tavalla, joka vastaa kaikille yläasteajoilta tuttua puskista huutelijaa, joka homottelee ja juoksee sitten karkuun. Vaikka en kaipaisi sen tulemista yleiseksi laiksi, minäkin kuten kaikki muutkin saatan tuntea pientä tyydystystä kun päänsä aukoja saa nokkiinsa, ei pahasti, mutta sen verran että huutelija enemmänkin hämmästyneenä seurausten osumisesta omaan nokkaan kuin kivusta sinänsä juoksee ulisten äidin helmoihin.

Jotenkin sosiaalisen median ownaaminen ei tuo samaa tyydytytystä.

*

Fukuyaman kirjan alaotsikko Viimeinen ihminen viittaa tietenkin Nietzscheen; kirjan ansiona (?) voi pitää sitä, että se ottaa sellaisia vaikeaselkoisia filosofeja kuin Hegel ja Nietzsche ja selkokielistää ne ja liittää ne eläviin esimerkkeihin. Samalla tietysti voi sanoa, että kirja latistaa Nietzschen monitahoista ja -tulkintaista ajattelua ja voi myös kyseenalaistaa, voiko näin isoilta nimiltä näin vain poimia ajatuksia, jotka näyttävät sopivan yhteen, mutta minua viisaammat vastatkoon siihen.

Viimeinen ihminen on lähes vailla thymosta; hän on paitsi liian mukavuudenhaluinen, myös liian järkevä. Aikamme ei jätä jälkeensä pyramideja tai katedraaleja tai suuria aatteita tai taidesuuntia. Aikamme jättää jälkeensä tekoälyn, jolla voi varastaa toisten ajatuksia ja hirveän kasan muovia.

Paluu väkivallan, soturikunnian ja aristokratian etuoikeuksien aikaan ei sekään vaikuta houkuttelevalta. Mutta oliko tämä se utopia, jota kaipasimme?

Protestin protesti (pari sanaa Yhdysvaltain vaaleista)

Yhdysvaltain välivaaleissa demokraatit saivat vaalivoiton, jota on kutsuttu siniseksi tsunamiksi. Republikaanit kärsivät tappion, jonka on sanottu jopa tuhonneen republikaanipuolueen.

Vaikka ääntenlasku on vielä kesken, alustavien tulosten mukaan demokraatit ovat saamassa ainakin 7 lisäpaikkaa senaattiin ja 13 edustajanhuoneeseen. Tappio presidenttipuolueelle välivaaleissa ei ole tavatonta, mutta tällä kertaa republikaanien tappio on saanut huomattavan paljon huomiota.

On selvää, että äänestäjät äänestivät Trumpia vastaan pikemminkin kuin demokraattien puolesta. Olihan Trump kehottanut äänestämään kuin hän itse olisi ehdolla. On helppoa vetää yhtäläisyysmerkkejä Unkarin kanssa: unkarilaiset äänestivät Magyaria ennen kaikkea siksi, että hän ei ollut Orbán. Populisteja äänestettiin prostestina ja nyt protesti on kääntynyt heitä vastaan.

Yhdysvaltain kohdalla välivaalit eivät ratkaise vielä koko maan kohtaloa, mutta tällä tiedolla seuraaviin presidentinvaaleihin republikaanit lähtevät takamatkalta.

Mutta ovatko uudet isännät oppineet läksynsä? Monet ovat iloitsevat, kun oikeistohallitukset kaatuvat ja maga olikin vain pahaa unta. Mitkä olivat ne syyt, joiden vuoksi Trumpia äänestettiin protestina?

Ihanteellisin lopputulos olisi, jos tämä johtaisi kaksipuoluejärjestelmän muuttumiseen. Jos esimerkiksi joukko Trumpiin kyllästyneitä republikaaneja lähtisi kalastelemaan demokraateille menetettyjä ääniä perustamalla oman puolueen, olisi se jo kolme puoluetta. Se ei tietenkään riittäisi, mutta jos demokraateista Bernie Sandersin johdolla sandersilaiset (melkein jo kirjoitin bernsteinilaiset) perustaisivat jonkinlaisen sosiaalidemokraattisen puolueen, alkaisi äänestäjällä olla aidosti valinnanvapautta. Eipä vain taida murskavoiton hetkellä demokraattipuolue hajota.

Ainahan voi fantasioida.

Eräs suomalainen putinisti muuten aikoinaan sanoi, että siinä missä eurooppalaisissa demokratioissa tarvitaan monta puoluetta, amerikkalaiset pärjäävät kahdella, mutta kaikkein kehittynein demokratia on Venäjällä, jossa on päästy pisteeseen, jossa tarvitaan vain yksi puolue!

En muista, onko tätä mukana Hytösen & Mallisen Putin-vitsikirjassa.

Mitä sitten se amerikkalainen tavan tallaaja, joka äänesti Trumpia protestina kaipaa ja tarvitsee? Yksittäisten lausuntojen ja haastatteluklippien perusteella — joista ei tietenkään voi vetää johtopäätöksiä niiden yleisyydestä — erityisesti elinkustannusten ja erityisesti polttoaineiden hinnat huolettavat. Amerikkalaiset kaipaavatkin valtion tukemaa raskasta teollisuutta, valtion kontrollia hintoihin ja palkkoihin ja toimivaa terveydenhuoltoa. Erityisesti amerikkalaiset pelkäävät sosialismia ja kommunismia.

Kirjailijoiden salanimet, kuka on kuka?

Edellisessä päivityksessä mainittu Rosa Liksom ei tunnetusti ole kirjailijan syntymätodistykseen kirjattu nimi. Tämä liittynee kirjailijan haluun pysytellä ainakin uran alkuvaiheissa pois julkisuudesta. Anni Ylävaara otti etunimensä vallankumoustaistelija Rosa Luxenburgilta. Tarinan mukaan nimen jälkimmäisen osan hän sai Tanskassa asuessaan, kun hänellä oli tapana toistella sanaa ”liksom” (suom. niinku). Sitä en tiedä, onko niinkuttelu skandinaavikielissä liksomning.

Istumalihastuntumalla arvioisin, että pseudonyymien käyttäminen kirjailijoilla on vähentynyt. Pseudonyymit voidaan jakaa ainakin kahtia: kirjailijanimiin, joista tiedetään kuka kirjailija on (usein kirjailijan varsinainen nimi tunnetaan huonommin) ja varsinaisiin salanimiin, joiden tarkoitus on salata kirjailijan todellinen identiteetti syystä tai toisesta.

Julkaisihan jo Alexis Stenvall teoksensa nimellä Aleksis Kivi, jolla hänet paremmin tunnetaan. Samoin Eino Leino oli alunperin nimeltään Leopold Lönnbohm. Juhani Ahon oikea nimi on Johannes Brofeldt. Näiden taustalla oli suomalaismielisyys, vuosisadan vaihteessa ruotsalaisia sukunimiä vaihdettiin suomalaisiin laajemminkin.

Nimensä syystä tai toisesta vaihtaneisiin kuuluvat Santeri Alkio (oik. Aleksander Filander), Johannes Linnankoski (oik. Vihtori Peltonen), Uuno Kailas (oik. Franz Salonen) ja Katri Vala (oik. Karin Wadenström).

P. Mustapää on jäänyt Martti Haavion runoilijanimenä elämään.

Kenties suomalaisen kirjallisuuden erikoisin pseudonyymien käyttäjä oli Maiju Lassila (alk. Algoth Tietäväinen), jonka vaihtoehtoisia nimiä olivat mm. Algoth Untola, Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen. Spekulaatioita kirjailijan sukupuoli-identiteetistä on herättänyt etenkin vastakkaisen sukupuolen nimen käyttö.

Toisaalta hänen aikalaisensa Arvid Järnefelt julkaisi romaanit Onnelliset (1916) ja Nuoruuteni muistelmia (1919) nimellä Hilja Kahila. Myöhemmistä salanimen käyttäjistä esim. Pirkko Saisio loi kirjailijahahmon Jukka Larsson 1980-luvulla. Näissäkin pelattiin sukupuolierolla.

Yksittäisiä salanimenkäyttäjiä olivat mm. Mika Waltari (mm. Kristian Korppi) Hella Wuolijoki (mm. Juhani Tervapää) ja mutta nämä eivät tarttuneet tekijänsä kirjailijaidentiteetiksi samalla tavalla.

Uudemmista kirjailijoista, jotka tunnetaan kirjailijanimellään tulee mieleen ensimmäisenä Kauko Röyhkä (oik. Jukka-Pekka Välimaa). Tämä liittynee enemmän hänen muusikontaustaansa: olisihan Jukka-Pekka ja Narttu vähemmän päräyttävä nimi rock-yhtyeelle.

Niin ja tietysti Tuomas Vimma (oik. Kusti Miettinen). Hänen esikoisromaaninsa Helsinki 12 (Otava 2004) aikaan muistaakseni ei taidettu tietää, kuka näin röyhkeän ja vimmaisen kirjan on kirjoittanut. Sittemmin Vimma on jatkanut uraansa Vimman nimellä, vaikka hänen henkilöllisyytensä on tiedossa.

Ja toki myös Ilkka Remes (oik. Petri Pykälä) tietysti. Hänen sukunimikaimansa Matti Remes on myös jännityskirjailija ja hänellä on aiheesta hauska kirjoitus Suomen kuvalehdessä.

*

Kansainvälisesti kirjailijanimiä, jotka voivat tulla Trivial Pursuitissa vastaan ovat mm. Voltaire (oik. François-Marie Arouet), Molière (oik. Jean Baptiste Poquelin) Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens) tai Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches).

George Orwell (oik. Eric Blair) otti nimensä kuningas Georgelta ja Orwell-joelta. On sattuman kauppaa, että modernia autoritarismia kuvaava adjektiivi olisi voinut olla jokin toinenkin joki.

Pablo Neruda (oik. Ricardo Eliécer Neftalí Reyes Basoalto) lainasi nimensä tsekkiläiseltä kirjailijalta Jan Nerudalta.

Nobelisti Saint-John Perse (oik. Alexis Leger) on Suomessa vähemmän tunnettu, mutta en tiedä johtuuko se suomen kielen kannalta epäonnisesta nimimerkistä.

Monen taustalla vaikuttaa olleen, että heidän vanhempansa eivät hyväksyneet kirjailijan ammattia.

George Eliot (oik. Mary Ann Evans) halusi päästä irti sukupuoleensa liitetyistä stereotypioista.

*

Käytetäänkö salanimiä ja kirjailijanimiä nykyään harvemmin ja mistä se kertoo? Onko kirjailijuudesta tullut niin kunniallista, että ei tarvitse piilotella salanimen takana? Onko kirjan myynti ja maine niin vahvasti sidoksissa tunnetun kirjalijan nimeen, että kirjan julkaiseminen tuntemattomalla nimellä olisi taloudellinen itsemurha`

Suomalainen kirjallisuus, niinku

Rosa Liksomin uran alkupään novellit ovat suosikkikirjallisuuttani. Onkin harmillista, että Liksomin uusi tuotanto on lakannut kiinnostamasta jo jonkin aikaa sitten. Siinä missä Liksomin lyhytproosa on parhaimmillaan äkäinen punk-ralli, mielestäni sama estetiikka ei toimi hänen romaaneissaan ja paluu lyhyeen muotoon kokoelmassa Väliaikainen (Like 2014) oli comeback, jota en kaivannut.

Liksom on haastateltavana uusimmasta Talo-romaanistaan Ylen Kulttuuricocktail Kirjat –ohjelmassa. Liksomin ulosanti on selkeää ja ammattimaista. Haastattelija on ammattimainen ja käy keskeiset teemat läpi. Kustantamon tiedotteen mukaan romaani on ”vahva ja ravisteleva”.

Aikoinaan Liksom karttoi julkisuutta ja teki esiintymisistään performanssin. Ensimmäisen kirjan julkkareissa (Yhden yön pysäkki, Weilin+Göös, 1985) oli paikalla lauma sotilasuniformuuun ja aurinkolaseihin pukeutuneita naisia, joista yksi kenties oli Liksom. Media oli myyty.

Joku voi sanoa, että nuoren Liksomin julkisuuskuva oli laskelmoitu: kaihtamalla julkisuutta hän rakensi julkisuuskuvaansa. Vaan kiinnoistaisiko kukaan kirjailija tänä päivänä niin paljon, että hänen tarvitsisi kaihtaa julkisuutta?

No ehkä Ilkka Remes ja Juha Seppälä, joista jälkimmäiseen Liksomin tyyliäkin voisi verrata. Ilkka ja Juha tosin ovat luoneet uransa jo 80- ja 90-luvuilla.

Liksomista löytyy verkosta pitkä City-lehden juttu. Milloin viimeksi kenestäkään suomalaiskirjailijasta on kirjoitettu näin syväluotaavaa juttua edes Parnassoon?

Nykyään Liksom (oik. Anni Ylävaara) kirjoittaa sujuvan lukuromaanin säännöllisin väliajoin ja puhuu siitä sujuvasti.

*

HBO:lla pyörii brittisarja Youth, joka kertoo keski-ikäisen sinkkunaisen Alexin (Sharon Horgan) menopaussista. Ammatiltaan Alex on kirjallisuusagentti. Suomessa kirjallisuusagenttien ammattikunta on suppeampi kuin suuressa maailmassa, kenties koska pienellä kielialueella rahaa jaossa on vähemmän. Sarjassa agentit jahtaavat menestyskirjailijoita ja hoitavat PR-työtä jakkupuvuissaan.

Mikä liittyisikään vanheviin naisiin keskeisemmin kuin menopaussi ellei kirjallisuus?

*

Keväällä lähetetyssä jaksossa aiheena on seksuaalisuus. Puhutaan hekumasta ja seksistä kypsällä tavalla. Vieraina ovat S. K. Rostedt, Laura Laakso ja Taneli Viljanen. Introssa zoomataan kukkien heteisiin ja toimittaja lupaa, että tänään ”…kosketus saa ihon leimuamaan”.

Tunsin Taneli Viljasen opiskeluajoilta, mutta en ole pitänyt yhteyttä. Sittemmin Viljanen on määritellyt (tai pikemminkin jättänyt määrittelemättä?) sukupuoli-identiteettinsä muunsukupuoliseksi. En tiedä onko hän virallisesti Taneli Leonora, kuten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta ohjelman esittelyssä hän on pelkkä Taneli. Nuorempanakaan hän ei varsinaisesti korostanut maskuliinisuuttaan, mutta piti partaa ja pukeutui mustiin, kenties jonkun Leonard Cohenin tai Nick Caven tyyliin. Sittemmin mustat kauluspaidat ovat vaihtuneet pinkkeihin neuleisiin.

Ensimmäinen haastateltava S. K. Rosted kirjoittaa spicy-kirjallisuutta.

*

Olimme palaamassa varmaankin jostain kirjallisuustapahtumasta kohti Ylioppilaskylää, jossa kaikki asuimme. Meitä olimme minä, runoilija Juhana Vähänen ja runoilija Taneli Viljanen. Vitsin ymmärtämiseksi pitää tietää, että olimme kaikki pitkiä ja hoikkia runopoikia, kaikilla mitkä tumma tukka puoleen selkään, tumma leukaparta ja kokomustat vaatteet ja pitkät mustat takit päällä. Oli syysilta, ei vielä myöhä, mutta jo pilkkopimeää. Kuljimme rivissä, selät kyyryssä hienossa tihkusateessa. Kaikki neuroottisuuteen asti introverttejä ja hiljaisia ja silloin kuin puhuimme mitään, puhuimme hiljaisella äänellä jotain sekavaa. On oireellista, että minä olin joukon puheliain. Yritin viritellä jotain keskustelua. Jos kumpikaan vastasi mitään, en kuullut sitä tai saanut selvää ja pyysin toistamaan. Kävelimme sitten kaikki kolme tasa-askelin, selkä kyyryssä ja katse omiin kengänkärkiin suunnattuna. Olin kenties ainoa, joka havaitsi tilanteen surrealistisuuden, kun puolessa välissä aloin itsekseni hihitellä…

*

Syksy on kirjamessujen aikaa. Viime viikonloppuna vietettiin Helsingin kirjamessuja, jotka ovat kopio alkuperäisistä Turun kirjamessuista, jotka vuosi vuodelta hiipuvat. Paikalla oli myös pornotähti Susanna Penttilä. Mutta oliko paikalla myös panobussi? Päästettiinkö siellä runopoikia poikuudestaan?

Kertooko se enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta vai minusta, että tämä tuli aiheesta ensimmäisenä mieleen?

Ja eikö Susanna Penttiläkin ole jo menopaussi-iässä?

Itse en käynyt Helsingin messuilla. Turun messuilla kävin, olen käynyt vuodesta 2001 lähes joka vuosi. Ja joka vuosi ne kiinnostavat vähemmän ja vähemmän. Tuttuja näkee, mikä on kivaa. Jos jostain mielenkiintoisesta aiheesta on esitys, käsitellään 21 minuutissa kolme kirjaa, mikä on yhtä informatiivista kuin takakansitekstin lukeminen ääneen.

*

Onko ongelma minussa vai kirjallisuudessa? Eivät nykykirjat ole huonosti kirjoitettuja. Ehkä vain en pidä enää kirjallisuudesta.

Kaipaanko siihen enemmän asiaa vai säpinää? Miksi kirjallisuudesta puhutaan kuin seksistä teini-ikäisille?

Eivät kirjailijatkaan ole huonoja esiintyjiä. Joskus kenties oli aika, jolloin kirjailijaksi ryhdyttiin juuri siksi, että kirjallinen ulosanti on parempi kuin verbaalinen. Nykyajan mediakirjailijoilla tätä ongelmaa ei vaikuta olevan vaan he näyttävät luontevilta kameran edessä. Mutta minne unohtui kultainen sääntö näytä, älä selitä?

Toki Liksomkin alkaa olla ikääntynyt. Ehkä hänen voi antaa jo nauttia etabloituneen kirjailijan asemastaan odottamatta shokeeraamista kirjallisesti tai ulkokirjallisesti. Kuka olisi uuden polven räväyttävä kirjailijapersoona ja mielellään vielä sellainen, joka osaisi kirjoittaa hyvin?

Linkkivinkki: Kulttuuriykkönen: Tekoäly ja jumala

Kirjoitin aikaisemmin uskontojen suhteesta tekoälyyn ja Yle Areenassa on aiheeseen liittyvä podcast, jossa haastellaan uskonnonfilosofi Aku Visala, kognitiotieteen dosentti Anna-Mari Wallenberg ja kirkkoherra Jussi Koski.

Aku Visalaan on viitattu tässä blogissa pariin otteeseen. Hänestä onkin tullut jonkinlainen tekoälyn ja uskonnonfilosofian erityisasiantuntija. En tiedä, onko hän vielä tekoälyn tietoisuudestä sitä mieltä, että ”kai se jumala voi stigata sen aineettoman minuuden sinne koneeseenkin”.

En haravoi koko keskustelua sen tarkemmin kuin että nostan Visalalta sen pointin, että hänen mukaansa ”tekoälyjumala” ei ole mahdollinen, koska jumala on radikaalisti toinen ja transsendentti. Tekoäly, jopa ”kaikkitietävä” tekoäly, on kuitenkin tällä puolen rajaa. Olen samaa mieltä lähtökohdista, mutta eikö ihmisten suhtautumisessa ala olla juuri kokemusta Visalan kuvaamasta radikaalista toiseudesta: tekoäly antaa vastauksia sieltä jostain ja siihen luotetaan kuin pyhään sanaan?

Toimittaja Ville Talola viittaa Mikko Heikan kirjaan Jumala ja tekoäly (Basam books 2026), mutta ymmärtää Heikan pointin ehkä virheellisesti tai tarkoitushakuisesti väärin. Heikan mukaan uskontojen edustajien tulisi olla mukana keskustelemassa, millainen moraali tekoälylle ohjelmoidaan. Talola kenties ajatteli, että tekoäly asetettaisiin toimimaan jonkin tietyn uskonnon sääntöjen mukaan (vrt. Mooseksen laki). Kuitenkin itsekin ateistina olen sitä mieltä, että uskonnot kuitenkin ovat ihmisten luomuksia ja arvo- ja normikokonaisuuksia syntyneet ihmisten ajattelun tuloksena ja siten toimivat vastapoolina kylmälle instrumentaaliselle järjelle. Vastakkaisista näkökannoista huolimatta luonnonoikeuksia, esim. ihmisoikeuksia, ei voi päättelemällä keksiä.

Podcastin mukaan ChatGPT -tekoälyä markkinoitiin mm sillä, että sen sanottiin käyneen läpi koko Internetin.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Jos jossain vieraalla planeetalla olisi muukalainen, joka tutkisi ihmiskuntaa käymällä läpi Internetiä, jossa suurimpien arvioiden mukaan pornoa on 12% sisällöstä ja sähköpostiliikenteestä spämmiä on lähes puolet, mitä tuo vieras äly ihmiskunnasta oppisi? Minkälaisen kuvan ihmiskunnasta se omaksuisi viestipalvelu X:n perusteella?

Diagnoosivyöry

Psykologia on aikamme supertiede, jolla selittävät maailmaamme niin ammattilaiset kuin amatööritkin, jotka aikaisemmin turvautuivat horoskooppeihin. Vaikka psykologiatieteellä onkin aitoa selitysvoimaa, väärinkäytön riskit ovat olemassa silloin, kun isoja asioita tungetaan yksilötason problematiikan muottiin ja diagnooseista haetaan sapluunaa kaikille kokemuksille. Aikaisemmin olen kirjoittanut mm. psykokulttuurista ja myös Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika –kirja liittynee aiheeseen.

Kalle Haatanen haastattelee Yle podcastissa FT Mia Pohtolaa diagnoosien historiasta. Podcastin otsikko on Diagnoositulva, mutta itse kirjan nimi on Diagnoosivyöry (Vahvanen Pekka & Pohtola, Mia & Parhi, Katariina. Otava 2026), mikä myös audiossa mainitaan. En ole ehtinyt kirjaa itsessään lukemaan vielä, joten kirjoittelen vain haastattelun perusteella.

Kirjan keskeinen pointti on, että diagnoosit, etenkin psyykkisten sairauksien diagnoosit, ovat 1980-luvulla luotu työkalu, joka pohjaa oirepohjaisiin kriteereihin. On ymmärrettävää, miksi hoitotieteiden parissa tällainen kategorisointi haluttiin positivismin hengessä tehdä: psykologia (ja psykiatria) on näyttäytynyt varsinkin psykoanalyysin vaikutuksesta höttöiseltä humpuukilta, ja tilanteen korjaamiseksi haluttiin selkeät, mitattavat lääketieteelliset raamit. Mielenterveyden häiriöt ovat sittemmin tulleet kansantaudiksi ja satojen tuhansien potilaiden hoito ja hallinnointi eivät toimi ilman selkeitä luokitteluja: tarvitaan lääkärin lausuntoja ja lääkärintodistuksia sairauslomia varten, tarvitaan lähete ja hoitosuunnitelma, tarvitaan psykologin tutkimukset Kela-tuettua terapiaa varten ja niin edelleen ja tätä kaikkea varten tarvitaan diagnoosi.

Näitä diagnooseja ei alunperinkään ollut tarkoitettu kiveen hakatuiksi määritelmiksi vaan ammattilaisten työkaluiksi ja ongelma on pahentunut entisestään, kun määritelmien kriteerejä on laajennettu. Ainakin osittain mielenterveysongelmien kasvu selittyy sillä, että yksinkertaisesti masennuksen, ADHD:n tai autismin alle lasketaan suurempi määrä tapauksia kuin aikaisemmin.

*

On selvää, että psyykkisiä sairauksia on olemassa, eikä niistä selvitä vain ”ryhdistäytymällä”. Tämä onkin vaikea teema aihetta käsitellessä ja haastattelijakin joutuu useassa kohtaa muistuttamaan, että ei halua vähätellä kenenkään ongelmia.

Kuitenkin, kuten Pohtola itsekin toteaa, diagnoosit voivat toimia itseään toteuttavina ennustuksina, kun ihmiset identifioituvat diagnooseihinsa.

On uskallettava kysyä, tuottavatko diagnoosit niihin sopivia mielen sairauksia.

*

Eräs huomioitava pointti, jonka Pohtola nostaa esiin, on että vaikeimmat tapaukset jäävät usein ilman hoitoa. Vankilat ovatkin täynnä hoitamattomia mielenterveysongelmaisia.

Pahasti häiriintyneet ihmiset ovat sekavia, harhaisia, rasittavia, impulsiivisia, hankalia ja jopa uhkaavia, heillä on talous-, huume-ja alkoholiongelmia eikä heidän parantumisestaan ole toiveita. Heidät voi lääkitä turraksi ja laittaa laitokseen, mutta normaaliin elämään palaaminen ole helppoa, koska mielenterveysongelmat syrjäyttävät sosiaalisesti ja siten pahentavat tilannetta entisestään. Ja etenkin: normaalista työelämästä syrjäytyneellä mielenterveysongelmaisella ei ole rahaa.

Jos vastapainona on ottaa vastaan keskiluokkaisia, koulutettuja ja maksukykyisiä toimihenkilönaisia, jotka osaavat hakea apua ja täyttää lomakkeita ja tulla vastaanotolle siististi pukeutuneina puhumaan sivistyneesti siitä, miksi on vähän vaikeaa, on valinta mielenterveysalan ammattilaiselle helppo.

Oma ennustukseni on, että kun terveydenhuollon yksityistäminen etenee, tulee terveyskeskuksista Wellness Centereitä, joissa perinteisten terveydenhuoltopalveluiden lisäksi tarjotaan personal trainer, kauneudenhoito- ja plastiikkakirurgiapalveluita ja joihin voi mennä palveluseteleillä vaikkapa rentouttavaan hierontaan. Samoin tarjolla on psykologi, jonka luo voi mennä juttelemaan siitä, miten suoritua työssään paremmmin.

Köyhät ja kipeät kärsikööt kotonaan tai laitoksissa lepositeissä.

*

Varsinkin ADHD-diagnoosit ovat olleet viime vuosina rajussa kasvussa. Vaikka ADHD on sekin olemassa oleva asia, ei voi olla niin, että sairausdiagnoosista on voinut tulla lähes normi. Prosentit ovat jo itsessään korkeita, mutta alueelliset erot ovat suuria: THL:n mukaan jollain hyvinvointialueilla 18,3% alakouluikäisistä pojista syö ADHD-lääkkeitä.

Ensin laitetaan energisimmässä iässään oleva lapsi, jonka hormonitkin alkavat pian hyrrätä, joka päivä istumaan hiljaa pulpetissaan koko päiväksi 12 vuoden ajan ja sitten lääkitään poikkeavuutena sitä, että varsinkaan murrosikäisiltä pojilta tämä ei luonnostaan suju. Ja sen jälkeen ihmetellään, miksi nuoret ovat niin väsyneitä.

Tämän tarkoitus on tietenkin valmentaa työelämään, jossa tulee parin tauon voimalla istua tunteja jonkin koneen, joko tieto-, työstö- tai kassakoneen, äärellä eläkeikään asti pohtimatta, onko tällä työllä mitään syvällisempää merkitystä. Vielä agraariyhteiskunnassa vilkkaaat pojat olisivat löytäneet paikkansa reippaissa ulkotöissä. Nyt kädentaidoille ja fyysiselle ahkeruudelle ei ole käyttöä.

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset ovat niin masentuneita.

*

En epäile, etteivätkö kasvatusalan ammattilaiset olisi näitä vakavasti pohtineet. Learn by doing julisti jo pragmatistifilosofi John Dewey, mutta suppenevilla resursseilla vain on vaikea järjestää yksilöllistä puuhastelua koko ikäluokalle. Moni lapsi varmasti viihtyisi vaikka luonnossa tai eläinten kanssa ja oppisi hyödyllisiä taitoja. Nyt koulussa näytetään älylaitteelta kuva eläimestä. Avoimet oppimisympäristöt ja osallistavat digimateriaalit varmaan olivat varmasti tavoitteiltaan hyviä, mutta eivät toimineet. Kuten edellisessä kirjoituksessa pohdin, oppilaat oppivat ennen kaikkea toistamaan merkityksettömiä rutiineja ja tuottamaan hevonpaskaa, koska se on se mitä työelämä tulevaisuudessa heiltä vaatii.

On helppo irvailla stereotypialle vapaasta kasvatuksesta, jossa oppilaita ei pakoteta mihinkään ja kukin saa tehdä mitä haluaa ja tilat ovat turvallisia. Siihen pitäisi tietysti mennä, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Podcastissa käsitellään myös nuorten kykenemättömyyttä kestää ahdistusta. Kun on eletty turvattu lapsuus, aikuisuudeltakin odotetaan, että instituutiot turvaisivat ettei kenellekään tule paha mieli. Sen jälkeen kun kaikesta tekemisestä on vuodatettu kaikki merkityksellisyys, voidaan näperrellä pienten pahaa oloa tuottavien asioiden estämiseksi. Koska tämä on tehtävänä mahdoton, on yksilö yhä ahdistuneempi ja sen selittämiseksi tarvitaan diagnoosi. Kun diagnoosi on kerran annettu, sen voikin lisätä Instan bioon ja alkaa määrittää elämänsä sen kautta.

Hevonpaskaopisto

Kuten hyvin tiedetään, moderni työ on hevonpaskaa (engl. bullshit). Työn hevonpaskuudesta kirjoitti nyt jo edesmennyt antropologi David Graeber ja kommunikatiivisesta hevonpaskasta eli paskapuheesta Harry Frankfurt ja liike-elämän hevonpaskautumisesta mm. André Spicer. Hevonpaskautumisen idea on siinä, että työ- ja liike-elämä on täynnä työtehtäviä, jotka ovat täysin hyödytöntä paperin siirtelyä pinkasta toiseen tai turhissa kokouksissa istumista tai lomakkeiden täyttelyä, joista sekä lomakkeen täyttäjä että sen tarkastaja että sen tekijä hyvin tietävät sen täysin merkityksettömäksi tai sellaisten raporttien tai esittelytekstien suoltamista tai yritysarvojen listaamista, joista kukaan ei ole aidosti kiinnostunut.

Nyt kun tekoäly tulee työelämään ja vie kaikkien työpaikat, on huomionarvoista, että tekoäly on erittäin tehokas työkalu juuri hevonpaskan suoltamisessa. Jos tekoäly vie työsi, ehkä se jouti mennäkin?

Käsittelin aihetta aikaisemmin seuraavissa kirjoituksissa:

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska
ChatGPT on hevonpaskaa (tieteellisesti tutkittu)
Hevonpaskaa sisään, hevonpaskaa ulos

Eilisessä verkkolehti Antroblogin kolumnissa väitöskirjatutkija Ville Larkkonen on huomannut saman ilmiön.

Mikäli jopa puolet kaikesta työstä on täysin tarpeetonta, kuten Graeber väittää, keskustelu tekoälyn kyvykkyydestä korvata työntekoa johtaa hieman harhaan. Valtava määrä kaikista niistä töistä, jotka tekoäly väitetysti korvaa, voitaisiin nimittäin poistaa heti – myös ilman tekoälyä. Tekoäly voi toki antaa työn poistamiseen hyvän tekosyyn.

Se, mitä Frankfurt on sanonut paskapuheesta, on että paskanpuhuja ei välitä, onko hänen puhumansa totta. Graeberia mukaillen paskapuhe (tai pikemminkin teksti) on merkityksetöntä. Me kaikki tiedämme sen olevan merkityksetöntä, mutta kukaan ei halua olla ensimmäinen, joka sen sanoo ääneen.

*

Tekoäly on tullut myös kouluihin. Jo nyt oppilaat kirjoittavat kotitehtävät tekoälyllä ja opettajat tarkastavat ne tekoälyllä.

Vastaani tuli verkossa artikkeli Bullshit universities: the future of automated education (Sparrow, Robert & Flenady, Gene. 2025) Kirjoittajat ovat huolissaan mahdollisuudesta, että opettajat korvattaisiin generatiivisella tekoälyllä. He viittaavat Frankfurtin hengessä tekoälyn tuotoksiin hevonpaskana. He kyseenalaistavat, voiko tekoäly opettaa paitsi mitä myös miten.

Erilaisia esseekotitehtäviä teetetään ja lopputöitä tuotetaan kaikilla koulutusasteilla. Tämä on seurausta koulutuksen demokratisoisoitumisesta, jonka seurauksena ikäluokat kokonaisuudessaan istuvat vähintään 12-18 vuotta jonkinlaisissa opetuslaitoksissa. Tästä ei selvitä ilman koulutusputken muuttumista modernismin logiikan mukaiseksi teolliseksi tuotantolinjaksi. Osaamisensa osoittaakseen tulee oppilaan tuottaa aiheeesta tekstiä.

Mainitut tutkijat korostavat, että akateemista kirjoittamista ei opi promptaamalla. Tämä on totta, ja kirjoitustaito on kansalaistaito kaikilla koulutusasteilla, puhumattakaan akateemisista aloista. Mutta onko tie syvempään oppimiseen ajatusten kopioiminen tiettyyn formaattiin?

”Emme opi koulua, vaan elämää varten” on kaunis slogan, mutta jopa aivan ylimmillä akateemisilla tasoilla tuotetaan tutkimusta vain, jotta saisi nimen johonkin paperiin tai jonkin oppiarvon tai apurahan. Tämä ei ole vain akateemisen pudokkaan katkeraa jupinaa, vaan tutkijat itse ovat kertoneet potevansa moraalista stressiä, koska ovat tietoisia siitä, kuinka heidän tutkimuksensa hautautuu jonnekin arkiston pohjalle, josta sitä kukaan ei lue. Samaan aikaan tekoälyllä generoitu ”tutkimus” on muodostumassa ongelmaksi.

Omia ja lainatun antroblogistin ajatuksia mukaillen, jos generatiivinen tekoäly voi viedä jonkin työn, eikö työ ollut hevonpaskaa alun perinkin?

Opettajilla on kaikilla tasoilla yhä vähemmän aikaa oppilailleen, jolloin ratkaisuna on peruskoulussa rutiinitehtävien täyttäminen loputtomasti ilman yhteyttä opittavaan asiaan (mutta rutiinonomaisten tehtävien suorittaminen opitaan hyvin) ja korkeammilla asteilla jonkin paperin kirjoittaminen, jotta saa rastin ruutuun, että on sen opintokokonaisuuden suorittanut.

Etevimmät oppilaat pääsevätkin työelämässään kirjoittamaan seutukuntainnovaatiovisioita, yritysarvokarttaesityksiä ja yritysviestintästrategioita ja kaikkea muuta sellaista, josta ei kukaan huomaisi, jos sen generoisi tekoäly.

Elokuva: Unabomber

En tiedä Ted ”Unabomber” Kaczynskistä, tuosta kirjepommeja tehtailleesta ekoterroristista ja Amerikan Pentti Linkolasta, sen enempää kuin nyt keskivertoon yleistietoon kuuluu. Hänen manifestinsa olen lukaissut läpi ja noin kursorisesti tunnen hänen teesinsä. Hän on kirjoittanut myös myöhemmin pari kirjaa ja olen melko varma, että hänestä on kirjoitettu metritolkulla true crime -tyyppisiä faktaa ja jännityskertomusta yhdisteleviä populaaritietokirjoja, mutta en ole lukenut yhtäkään.

Eilen tuli katsottua vasta ilmestynyt elämäkertaelokuva (Unabomber, ohj. Janus Metz Pedersen 2026), joka sinänsä oli ihan kelpo trilleri. Kuten tavallista, jos haluaa välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa skipata seuraavat kappaleet. Tosin, kun kyseessä on elämäkerrallinen teos, juonenkäänteet ovat suurin piirtein tiedossa: päähenkilö kuolee lopussa.

Elokuvassa liikutaan kahdella aikatasolla; toisaalta käydään läpi viimeisiä hetkiä ennen Kaczynskin (Jacob Tremblay) kiinnijäämistä, toisaalta liikutaan takaumissa hänen ensimmäisiltä yliopistovuosiltaan. Omana aikanaan Kaczynskin etsinnät olivat sekä mediaspektaakkeli, että kaikkien aikojen mittavin poliisioperaatio Yhdysvalloissa. Takaumissa keskiöön nousevat psykologiset tutkimukset, joihin Kaczynski osallistui. Henry Murray (Russel Crowe) teettää kokeita, joissa väittelytilanteessa koehenkilöä manipuloidaan ja ärsytetään ja reaktiot tallennetaan sydänfilmin avulla. Tutkimuseettisiä periaatteita rikotaan mennen tullen ja Kaczynskin alistetaan henkiselle hyväksikäytölle.

Piti ihan tarkistaa, oliko tällä todellisuuspohjaa ja kyllä: Kaczynski osallistui Harvardissa ollessaan kyseisiin kokeisiin, joiden tarkoituksena oli tutkia yksilön reaktioita stressitilanteessa. Valitettavasti Kaczynski kansio on julistettu salaiseksi ja elokuvantekijöiden on täytynyt yksityiskohdissa luottaa mielikuvitukseensa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen Murraysta, mutta ilmeisesti hänen persoonallisuusteoriansa oli omana aikanaan vaikutusvaltainen, mutta sittemmin jäänyt paitsioon (vrt. esim. big five). Verkosta löytyy jonkin verran tietoa hänen Harwardissa 60-luvun vaihteessa tekemistä tutkimuksistaan. Ilmeisesti elokuvassa kuvatut metodit, kuten valojen suuntaaminen koehenkilöiden silmiin pitävät paikkansa. Tutkijat olivat tosiaan lukeneet koehenkilöiden kirjoittamia esseitä ja avoimesti pilkkasivat niissä esitettyjä ajatuksia.

Psykologisten trillereiden perustroopin mukaisesti hahmon menneisyydestä löytyy yksi avainkohtaus, joka selittää hänen motiivinsa. Psykologiin kokeisiin osallistumisen vaikutusta Kadinskyn persoonaan ja hänen myöhempiin toimiinsa on spekuloitu aikaisemminkin, ja Wikipediassa siteeratun haastattelun mukaan Kaczynski itse on kieltänyt niillä olleen mitään vaikutusta.

Tarinankerronnan kannalta asetelma on tietenkin hedelmällinen: saadaan luotua vastakkainasettelu Kadinskyn ja tiedettä oman etunsa tavoitteluun ja egonsa pönkittämiseen hyväksikäyttävän professorin välille.

Toisella aikajanalla sankariksi tarinassa nousee FBI-agentti Joanne Muller (Shailane Woodley), joka tekstianalyysin perusteella epäilee pamfletin kirjoittajaksi Kaczynskiä, joka on 20 vuotta sitten muuttanut mökkiin keskelle metsää ilman sähköjä tai juoksevaa vettä.

Kaczynski jäi lopulta kiinni vuonna 1996 ja sai useamman elinkautisen ilman oikeutta ehdonalaiseen. Tunnetusti hän kiisti toimineensa mielenhäiriössä, mihin hänen asianajajansa olisi halunnut vedota. Kaczynski kuoli oman käden kautta vuonna 2023.

*

Ympäristöaktivisteina Ted Kaczynski ja Pentti Linkola herättävät intohimoja eri tavalla kuin vaikkapa Ville Komsi. Aina sanotaan, että väkivalta ei ratkaise mitään, mutta ilman pommikampanjaa tuskin tietäisimme mitään amerikkalaisesta matematiikanopettajasta, joka ainakin elokuvassa siteeraa Thoreauta (ketä?) ja kaipaili paluuta esiteolliseen aikaan. Isänmaan ja ihmisen puolesta on toki hieno pamfletti, mutta se olisi unohtunut pian ilman Linkolan äärimmäistä persoonaa ja sitä, että aina joku pääsee sanomaan: etkö muka tiennyt, että Linkola ihannoi natseja?

Kaczynskin ajatukset leviävät nykyään etenkin internetin ansiosta, mikä on sinänsä ironista.

Ja olihan Kaczynski itse äärimmäisellä tavalla nörtti: matemaattisesti yliälykäs, sosiaalisesti toistaidoton ja äärimmäisyyksiin asti eristäytynyt. Missä hänen ajatuksensa sitten leviäisivät, elleivät verkossa?

Jotenkin itsekin samaistun elokuvassa kuvattuun opiskeluaikojen Kaczynskiin, joskaan en ollut superlahjakas ja Tremblayn näyttelemänä Kaczynski on luonnollisesti paljon paremman näköinen. Enkä tietenkään suunnitellut terrori-iskuja.

Akateemisten skribenttien, käyräselkäisten nörttimiesten ja tavallisten kevytmaidon kuluttajien kiinnostus väkivaltaan turvautuvia ääri-ihmisiä kohtaan ei ole mikään uusi juttu: aina kun maltillinen kynän -ja kielenvatkaaminen alkaa tuntua lällyltä, löydetään joku Lenin tai Mao. Omana aikanaan kulttuuriväki ihaili Suomessakin kansallissosialismia. Ääri-islam vähän kiinnosteli väkeä jossain vaiheessa ja ihmettelenkin, miksi se ei ole saanut suurempaa suosiota. Putinin Venäjästä ihanteen ovat löytäneet ne, joiden mielestä Venäjä muodostaa vastavoiman Naton laajentumiselle ja yhtä lailla heistä, joiden mielestä Venäjä taistelee ”perinteisten arvojen” puolesta ja ”wokea” vastaan. Helvetin enkeleitä salaa ihaillaan ja onhan esim. Mika ”Immu” Ilmén hyvä jätkä monen Ford Fiestalla aamulla töihin ajavan perheenisän mielestä.

Samalla tavalla Vihreät ovat yleisliberaali puolue, joka keynesiläisittäin tähtää yleiskulutuksen nostamiseen ja välttää sanomasta mitään radikaalia enää edes ydinvoimasta. Kun pelkkä jätteiden lajitteleminen ei riitä eikä lentomatkailuakaan jaksa rajoittaa ainakaan omalta kohdalta, voi aina räväyttää kertomalla ihailevansa Linkolaa (Kaczynskiä harvempi uskaltaa mainita). Tämän jälkeen tanssitaan se verbaalinen tanssi, jossa muistutetaan, että ei kannata Linkolan tavoin väkivaltaa, mutta että olihan hänellä hyviäkin ajatuksia. Metsään haluaa muuttaa tuskin kukaan.

*

Onko muuten olemassa sellaista salaliittoteoriaa, että Kaczynski olisi ollut D.B. Cooper? Olen varma, että on.

Suomenlahdesta Venäjänlahti?

Reilu kuukausi sitten presidentti Donald Trump vaihtoi kiukuissaan Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevan Ontarionjärven nimeksi mielikuvituksellisesti Amerikanjärvi. Järven alkuperäinen nimi tulee irokeesin kielestä ja tarkoittaa ”kaunista järveä” ja on ollut käytössä 1600-luvulta.

Aikaisemmin vuonna 2025 Trump nimesi Meksikonlahden yhtä mielikuvituksellisesti Amerikanlahdeksi.

Luonnollisesti nämä eivät ole historian ensimmäisiä erimielisyyksiä maita erottavien vesialuiden nimistä. Koska olen paikanniminörtti, listataan tässä siis tämän tyyppisiä tapauksia.

Arabian niemimaan ja Iranin (Persian) välissä olevaa lahtea on kutsuttu viimeistään antiikin ajoista Persianlahdeksi, mutta 1960-luvulta lähtien arabit ovat käyttäneet alueesta myös nimeä Arabianlahti. Kenties koska valtapoliittisista syistä Saudi-Arabia on se Yhdysvaltain suosima konservatiivi-islamistinen jihadia tukeva despotia, on Trump välillä käyttänyt jälkimmäistä nimeä.

Merialue Suomesta katsoen länteen on suomeksikin nimeltään Itämeri. Sana lienee lainaa ruotsista, Östersjön, tai saksasta, Ostsee. En jaksa tarkistaa kummasta. Virolaisille merialue on loogisesti ”länsimeri”, Läänemeri. Lakiehdotuksia nimen muuttamiseksi on tehnyt Pertti ”Veltto” Virtanen useammankin kappaleen, mutta ne eivät ole edenneet. Kansalaisaloite kaksi vuotta sitten sai 125 allekirjoitusta.

Wikipedia tietää kertoa, että Korea ja Japani kiivailevat niitä erottavan merialueen nimestä. Japaninmeri on vakiintunut nimitys, mutta Koreat (eteläinen ja pohjoinen) pitävät sitä imperialistisena jäänteenä ja haluaisivat käyttää nimeä Itämeri (sic). Japanilaisista katsoen alue on heistä länteen.

Suomenlahti on Itämeren osa Suomen rannikon eteläpuolella. Nimi tarkoittaa samaa tietääkseni kaikissa kielissä, myös venäjässä, jossa se on Финский залив. Nyt kun Suomen ja Venäjän suhteet viilenevät, onko odotettavissa, että Putin tekee trumpit ja nimeää alueen Venäjänlahdeksi?