Onko Trump antikristus?

Kirjoitin aikaisemmin Atte Korholan kirjasta Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) ja siihen liittyen on hyvä kommentoida presidentti Trumpin viimeaikaisia edesottamuksia.

Kirjassaan Korhola ihmettelee, kuinka konservatiivikristityt voivat suorastaan fanaattisesti ihailla Trumpia, vaikka tämä on perinteisten kristillisten ihanteiden vastakohta. Voisi sanoa, että Trump on seitsemän kuolemansynnin ruumiillistuma. No, ehkä laiskuudesta en häntä menisi ilman parempaa tietoa syyttämään, pikemminkin hän on touhunnut aivan liikaakin. Trumpin ihailu näyttää korvanneen Jeesuksen ihailun, mutta en uskonut sen menevän niin pitkälle, että Trumpia pidettäisiin Jeesuksena tai ainakaan että hän itse esittäisi itsensä uutena messiaana.

No, väärässä olin.

Tämä somessa julkaistu kuva saattoi ehkä olla jopa Trumpin kannattajille liikaa. Myöhemmin Trump poisti kuvan ja sanoi että kyseinen tekoälykuva ei esitä Jeesusta, vaan lääkäriä. No, hän otti siis pois netistä kuvan, jossa esiintyi lääkärinä.

Samaan aikaan Trump on hyökännyt paavi Leo XIV:ta vastaan. Paavi oli vierailullaan Kamerunissa lausunut seuraavaa:

Woe to those who manipulate religion and the very name of God for their own military, economic and political gain, dragging that which is sacred into darkness and filth.

Paavin yleisesti tulkittiin tarkoittaneen Trumpia ja iskuja Iraniin, vaikka niitä ei puheessa mainita. Trump kuitenkin tuntui tunnistavan itsensä kuvauksesta ”world is being ravaged by a handful of tyrants”. Onhan rauhaa julistava uskonmies toki varsin woke ja jopa äärivasemmistolainen.

Trumpin kriitikot ovat naureskelleet sille, kuinka evankelikaali–kristitittyjen suosikki Trump voi kyseenalaistaa itsensä paavin, joka on kuitenkin kristikunnan korkein johtaja. Niin onkin, katolisen kristikunnan. Huolimatta siitä, kuten aikaisemmin kirjoitin, että katolilaiset ja protestantit noin periaatteessa tunnustavat toisensa kirkkoina, ja vaikka kristilliset kirkot ovat Amerikassa lähentyneet toisiaan ja opillisista ristiriidoista huolimatta löytäneet poliittisesti toisensa mm. aborttikysymyksessä, on eripuralla pitkät perinteet ja ne ovat henkilöityneet etenkin paaviin. En pidä mitenkään poikkeuksellisena sitä, että herätyskristillisissä piireissä hyökätään paavia vastaan.

Katolilainen sen sijaan on varapresidentti JD Vance. Hän on pyrkinyt vahvasti esiintymään hartaana uskovaisena. Jopa niin hartaana, että on esittänyt paaville tiettyjä teologisia oikaisuja. Paaville, joka katolisen uskon mukaan ainakin ns. ex cathedra puhuessaan on erehtymätön. Ja katolisen uskon mukaan juuri paavi on Jeesuksen sijainen maan päällä.

Sotaministeri Pete Hegseth, joka on ratsastanut pyhän sodan retoriikalla, ei tunnu tuntevan omaa uskoaan kovin hyvin viimeaikaisista sähläyksistä päätellen. Aikaisemmin tällä viikolla Hegseth lainasi puheessaan Hesekielin kirjaa. Tai ainakin kuvitteli lainaavansa; sen sijaan hänen lainauksensa oli peräisin Tarantinon kulttileffasta Pulp Fiction, kaikille tutusta kohtauksesta, jossa Samuel L. Jacksonin näyttelemä palkkamurhaaja Jules lausuu raamatullisia sanoja ennen uhrinsa teloittamista. Vuorisaarnan sanoma olisi sekin liian wokea.

Kun uutiset kertovat, kuinka nuoret vihaiset miehet joukoin kääntyvät kristinuskoon, heidän mielessään varmasti onkin jotain tämän kaltaista eikä toisen posken kääntämistä tai muuta ”autuaita ovat rauhtantekijät” -nynnyilyä.

Uutinen Hegsethin hölmöilystä tuli kesken tämän kirjoituksen kirjoittamista. Maailman mahtavimman ydinasevaltion johtajat ehtivät hölmöillä enemmän kuin mitä yksi bloggaaja ehtii päivittää.

Kuinka sitten päätyi säveltämään rukouksensa tähän muotoon? Ilmeisesti Hesekielin kirjan 25:17 on jokin juttu amerikkalaisissa sotilaspiireissä, mutta muun osan tekstistä Hegseth oli muokannut leffan mukaan. Loistava leffahan se onkin, ei siinä mitään. Ehkä Hegseth ei löytänyt kotoaan Raamattua ja kysyi asiaa tekoälyltä, kuten poliitikot nykyään tapaavat tehdä.

Huomattavaa on myös leffan genre, toimintakomedia. En haluaisi käyttää sanaa ”postmoderni ironia”, mutta Pulp Fiction kuuluu niihin kulttuurituotteisiin, joiden sanomaa en ottaisi minään vakavasti otettavana lausumana uskontodebattiin. Joskin Jules kyseisen kohtauksen jälkeen jää pohtimaan asioita ja leffan lopussa tulee uskoon tai ainakin jättää tappohommat (sori jos jollekin spoilasin).

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, Yhdysvalloissa laajalti odotetaan maailmanloppua, apokalypsia. Tähän läheisesti liittyy ajatus Kristuksen toista tulemista edeltävästä antikristuksesta. Mielellään monenlaisia symboleja etsitään siitä, kuka tai ketkä olisivat antikristuksia. Raamatussa mainitaan ”laittomuuden ihminen”, joka pettää ja valehtelee, ja antikristus, joka korottaa itsensä jumalaksi (2. Tess. 2:3-4) ja tavoittelee globaalia valtaa (Ilm. 13:3.8). Ja jos oikein tarkoitushakuisesti haluaa lukea Raamattua, niin Ilmestyskirja kuvaa petoa seuraavasti: [m]inä näin, että yksi pedon päistä oli saanut surmaniskun mutta haava oli parantunut.

Miettikääpä sitä.

Ovatko Jehovan todistajat kristittyjä?

Kirjoitin aikaisemmin blogissani pariin otteeseen Jehovan todistajista. Varsinkin kirjoitustani Tom-Kristian Heinäahon autofiktiivisestä romaanista Saatanasta seuraava (Lind&Co 2024) on jaettu blogeissa vastauksena joihinkin keskusteluihin, jotka koskevat kristillistä moraalia.

Ongelma siinä, että kirjoitusta Jehovan todistajista käytetään argumenttina vaikkapa Päivi Räsäsestä vastaan on, että he ovat aivan eri porukkaa. Paitsi että kristikunnan sisällä on monenlaista liikettä, kirkkoa, lahkoa ja skismaa, yleisesti katsotaan Jehovan todistajien — sekä mm. mormonien — olevan kristinuskon valtavirrasta niin kaukana, että heitä ei lasketa saman kristinuskon kattokäsitteen alle. Suuristakin oppiriidoista huolimatta kristinuskon haarat tunnustavat toisensa. Jehovan todistajien katsotaan olevan aivan eri porukkaa ja omissa porukoissaan he haluavat itsekin pysyä.

Jehovan todistajat itse tosin kutsuvat itseään kristityiksi ja itse asiassa ainoiksi oikeiksi kristityiksi.

Muodollinen opillinen ero liittyy siihen, että Jehovan todistajat eivät tunnusta kolminaisuusoppia. Tämä voi tuntua triviaalilta nykyihmiselle, mutta kolminaisuusoppi on kristinuskon perustava opillinen ydin, joka erottaa sen mm. juutalaisuudesta. Kolminaisuusopin mukaan Jumala on yhtä aikaa sekä yksi että kolme: sekä Isä että Poika että Pyhä henki. Sen mukaan Jeesus oli yhtä aikaa sekä ihminen että jumala, minkä vuoksi 300-luvulla mm. areiolaisuus, joka kiistää tämän, määriteltiin harhaopiksi ja suljettiin kristinuskon ulkopuolelle, kuten myös nestorilaisuus, joka opettaa että jumaluus ja ihmisyys olivat Jeesuksessa yhtä aikaa, mutta erillään. Pyhä henki on kolmas jumalan persoonista, minkä läntiset kirkkokunnat katsovat lähtevän sekä Isästä että Pojasta, kun taas itäiset kirkkokunnat vain Isästä, mikä johti katolisen kirkon jakautumiseen. Näennäisen pienillä nyansseilla on siis suuria seurauksia, eikä asiaa helpota, että Raamattukaan ei eksplisiittisesti määrittele kolminaisuusoppia. Juutalaisuudessa sitä ei ole, koska Vanha testamentti ei ollut siitä kuullutkaan ja Uuden testamentin kohdatkaan eivät ole yksiselitteisiä.

Käytännössä ero kuitenkin on perinteellinen ja periaatteellinen: Jehovan todistajat eivät hyväksy muita uskontoja eivätkä muut uskonnot pahemmin heitä.

Esimerkiksi helluntailaisuus ei ole samalla tavalla evankelis–luterilaisen kirkon kilpailija; helluntailaisuus on yhdistyspohjalta toimiva herätysliike, joka korostaa henkilökohtaista uskoa. Ymmärtääkseni helluntailaiset ovat laajasti evankelis–luterilaisen kirkon jäseniä (minulla ei ole varmaa lähdettä, korjatkaa jos olen väärässä). Yhteistä Jehovan todistajien kanssa on aikuiskaste, alkukristillisen itsenäisen seurakunnan korostaminen (joskin JT:lla on tarkkaan kontrolloitu organisaatiorakenne) ja varsinaisten pappien ja kirkkorakennusten puuttuminen. Kuitenkin tietyistä opillisista, etenkin kastetta koskevista eroista huolimatta helluntailaisuus ja evankelis–luterilaisuus ovat samansuuntaisia, apostolisen uskontunnustuksen alaisia ja ekumeeniseen lähentymiseen pyrkiviä liikkeitä.

Samaa voi sanoa myös muista herätysliikkeistä, kuten lestadiolaisuudesta, jolla ei ole varsinaista omaa organisaatiota, vaan se toimii evankelis–luterilaisen kirkon piirissä.

En löytänyt verkosta varmaa tietoa, mihin liikkeeseen tarkalleen ottaen Päivi Räsänen kuuluu, mutta ilmeisesti hän edustaa yleisesti evankelikaalista herätyskristillisyyttä.

Eroja Jehovan todistajien suhteessa kristinuskon valtavirtaan on kolminaisuusopin lisäksi muitakin: näistä näkyvin on ristien ja muiden kristillisten symbolien puuttuminen. Minua häiritsee aina, kun televisiossa tai muussa fiktiossa Jehovan todistajat kantavat kaulassaan tai pitävät seinällään ristiä. Ainakin Suomessa Jehovan todistajat ovat näkyvin ovelta ovelle saarnaajien ryhmä ja kun populaarikulttuurissa esiintyy tällainen hahmo, oletan että sillä viitataan joko Jehovan todistajiin tai mormoneihin, jotka hekään eivät käytä ristiä tunnuksenaan.

Kuten järjestön nimestä voi päätellä, on Jehovan todistajien jumalalla erisnimi. Noin periaatteessa valtavirran kristillisyyskin käsittääkseni tunnustaa, että Jumalan nimi on joko Jehova tai Jahve (koska hepreaa kirjoitettiin pelkillä konsonanteilla, ei nimen vokaaleista ole täyttä varmuutta, mutta ei mennä filologisiin oppiriitoihin tässä), mutta nimeä ei yleisesti käytetä. Alun perin syynä oli juutalaisten usko, että jumalan nimeä tulisi välttää lausumasta, mutta kenties nykypäivänä sillä korostetaan monoteismia: jumala on Jumala, jos korostettaisiin tietyn nimistä jumalaa, olisi se vain yksi jumalista. Verrannollisesti islamin jumalan nimi on Allah, joskin sana allah tarkoittaa arabian kielessä ”jumala”.

Jehovan todistajat ovat fundamentalisteja, eli uskovat kirjaimelliseen Raamatun tulkintaan. Heillä tosin on käytössään Uuden maailman käännös, heidän oma käännöksensä, jonka he katsovat olevan ”tarkempi” kuin muut käännökset. Erot eivät ole suuria, merkittävimmät liittyvät nimen Jehova lisäämiseen ja joihinkin kolminaisuutta korostaviin kohtiin, joiden muuttamista kriitikot pitävät tarkoitushakuisena. Uuden maailman käännöksen kääntäjät ovat nimettömiä, mutta voi kuitenkin kysyä, kuinka juuri Jehovan todistajat, jotka halveksivat maallista kouluttautumista, ovat saaneet riveihinsä parhaat kääntäjät? Näköjään verkosta on poistunut video, jossa JT:n hallintoelimen jäsen Mark Sanderson pilkkaa yliopisto-opiskelua, jossa opiskellaan mm. ”kuolleita kieliä”.

Kokoonpanoltaan Uuden maailman käännös on sama Raamatun kanoninen kokonaisuus kuin muillakin kristityillä. Jehovan todistajat katsovat, että kanonisointi tapahtui jumalan henkeyttämänä, ja on siksi oikea. Joskin (katoliset) kirkkoisät, jotka päättivät 300-luvun lopulla, mitkä tekstit otetaan Raamattuun ja mitkä jätetään siitä pois, olivat myös vahvoja kolminaisuuden kannattajia, joten henkeytys ei ilmeisesti käsittänyt kaikkia heidän toimiaan.

Tunnetusti Jehovan todistajat eivät vietä joulua tai syntymäpäiviä, koska niitä ei mainita Raamatussa (joskin eipä taida Raamattu niitä kieltääkään). Olen kuullut väitettävän myös, että todistajat eivät saisi meikata tai katsoa televisiota, mutta nämä kuuluvat pikemminkin kotimaisiin herätysliikkeisiin.

Keskeistä Jehovan todistajille on maailmanlopun odotus. Eskatologia, eli oppi lopun ajoista, messiaan paluusta ja sen sellaisesta on kristinuskon ja muiden abrahamilaisten uskontojen ytimessä. Alkukristityt, kuten Pietari, odottivat Jeesuksen paluuta ja siten maailmanloppua jo omana elinaikanaan. Suomen evankelis–luterilainen kirkko ei korosta sitä samalla tavalla eikä varsinkaan anna mitään tarkkaa määräaikaa. Kuitenkaan maailmanlopun odotus noin yleismaailmallisesti ei ole harvinaista. Esimerkiksi amerikkalaiset konservatiivikristityt varsin yleisesti uskovat maailmanlopun tulevan heidän elinaikanaan. Verkosta löytyy Pew research centerin haastattelututkimus vuodelta 2022, jonka mukaan 39% amerikkalaisista uskoo elävänsä ”lopun aikoja”.

Jehovantodistajuuden koko juttu on maailmanloppu, joka tulee ehkä jo huomenna ja sitten kaikki Jehovan todistajat pääsevät paratiisin puutarhaan pitämään ikuisia puutarhajuhlia. Raamatusta laskettuja vuosilukuja on ollut useampiakin, joista merkittävimpiä ovat mm. 1914 ja 1975. Olennaista on ollut uskomus ”viimeisestä sukupolvesta”, jonka aikana maailmanlopun pitäisi tulla. Koska täällä ollaan edellen, en ole aivan varma, mikä virallinen oppi tällä hetkellä on.

Monien ei-uskovaisten mielissä uskikset ja jehovalaiset ja sun muut ovat samaa porukkaa. Kuitenkin jos haluaa tehdä hyvää kritiikkiä tulisi kritiikissä olla tarkka. Vaikka yhteisiä kritiikin aiheita mm. homofobiasta löytyy monelta taholta, ei suomalaisia herätysliikkeitä voi kritisoida Jehovan todistajia koskevalla kirjoituksella, koska ne ovat eri asioita.

Kirjoituksen otsikko on ehkä tarkoitushakuinen; vaikka ei ole olennaista, ovatko Jehovan todistajat kristittyjä (etenkään omasta mielestään), mutta olennaista on, että Jehovan todistajat eivät ota osaa siihen yhteyskunnalliseen keskusteluun, jossa esim. homoliittoja tai naispappeutta määritellään. He eivät osallistu politiikkaan tai äänestä. He tekevät omaa lähetystyötään, mutta eivät pyri vaikuttamaan yhteiskunnan muuttamiseen ”kristilliseksi”, koska kaikki yhteiskunnalliset järjestelmät ovat heidän mukaansa ”Saatanasta”. Vain 100% omistautuminen liikkeelle riittää, millään vähäisillä yhteiskunnallisilla muutoksilla suhtautumisessa uskonasioihin ei ole merkitystä. Jehovan todistajat eivät kirjoittale lehtiin, on vain heidän omat lehtensä, joiden jakama oppi tulee ylhäältä keskusjohdolta.

En sano, etteikö Jehovan todistajia saisi ja voisi arvostella. Heidän arvostelunsa kuuluu kuitenkin eri sfääriin kuin sellaisten yhteiskunnalisten toimijoiden kuten kristillisdemokraattien arvostelu.

Unkarissa valta vaihtuu

Tuttu kysyi minulta lauantaina kahden valomerkin välissä mielipidettäni Unkarin vaaleista ja että olenko seurannut niitä. Sanoin seuraavani, vaikka tosiasiassa olen seurannut niitä melko huonosti. Tiesin, että nyt siellä on kova haastaja, joka saattaisi voittaa ja voittikin. En siis viimeaikaisista tapahtumista tiedä sen enempää kuin muutkaan suomalaiset. Sattumalta näin eilen sunnuntaina myös unkarilaista ystävääni, jolta pääsin kysymään tunnelmia tuoreeltaan.

Ystäväni oli varovaisen toiveikas, että asiat voisivat muuttua. Oppositio sai jo edellisissä parlamenttivaaleissa 2022 merkittävästi ääniä, mutta Fideszin muutettua vaalipiirit niin, että se suosi puoluetta, se sai 57% äänisaalilla 2/3-enemmistön edustajia. Nyt kun lähes kaikki äänet on laskettu, oppositiopuolue Tisza näyttäisi saavan yli kaksi kolmasosaa parlamentin paikoista. Istuva pääministeri Viktor Orbán ilmoittanut hyväksyvänsä vaalitappionsa.

Oppositiojohtaja Péter Magyarin sukunimi tarkoittaa tietenkin unkarilaista, joten meikäläinen vastine voisi olla ”Pekka Suomalainen”. Puolueen koko nimi on Tisztelet és Szabadság Párt eli suomeksi ”Kunnioitus ja vapaus”, mutta sen lyhenne Tisza on Tonavan jälkeen Unkarin joista toiseksi suurin, mikä ei sekään ole sattumaa. Voimakkailla mielikuvilla siis pelataan. Puolue itsessään on ollut olemassa jo tai vasta vuodesta 2020, mutta varsaisesti vasta Magyarin tuoma noste vuodesta 2024 eteenpäin teki siitä suositun.

Samalla puolueen ohjelma uudistettiin, eikä kukaan oikein tunnu tietävän, mitä puolue varsinaisesti edustaa. Suomen tiedotusvälineet ovat kutsuneet sitä ”keskustaoikeistolaiseksi”, ystäväni mukaan sitä pidetään jossain määrin ”vasemmistolaisena” erotuksena Fideszin oikeistolaisuudelle. Ennen kaikkea ihmiset kuitenkin äänestivät puoletta vastalauseena Orbánin nykymeiningille. Alun perin Magyar oli hänkin fidesziläinen, mutta häntä pidetään sisäpiirin väärinkäytösten paljastajana.

Ennen kaikkea unkarilaiset ovat kyllästyneitä korruptioon ja terveydenhuollon surkeaan tilaan sekä Unkarin huonoon maineeseen ulkomailla. Lopulta suurin osa unkarilaisista suhtautuu Venäjään samalla epäluulolla kuin keskiverto suomalainenkin eikä mielellään halua olla Putinin vasallina Euroopassa.

Esitin tuttavalleni johdattelevan kysymyksen näkeekö hän paralleeleja nykyhallinnon ja sosialismin ajan kanssa. Hän ei aivan allekirjoittanut väitettäni, mutta kertoi kyllä Orbánin pitävän yllä henkilökulttia, jossa on vain yksi johtaja, joka on aina oikeassa. Itse näin ironisena sen, kuinka oikeistopopulistien vihollinen on ”kommunismi” (ts. liberalismi), mutta silti ihanteet löytyvät 1950-luvulta, joka oli Unkarissa stalinistista aikaa.

Kuten monet muutkin, sanoi ystäväni pitävänsä pöyristyttävä skandaalia, jossa moni fidesziläinen ryvettyi vuonna 2023, kun lasten hyväksikäytön mahdollistanut lastenkodin työntekijä armahdettiin. Skandaalin vuoksi mm. presidentti Katalin Novák ja oikeusministeri Judit Varga joutuivat eroamaan (on hämmästyttävää, kuinka niin monen ”perhearvoilla” ratsastavan uskonnollisen konservatiivin taustalta löytyy jokin pedofiiliskandaali). Jotta draama olisi mahdollisimman sotkuinen, on Judit Varga oppositiojohtaja Magyarin ex-vaimo. Eivätkä he näytä eronneen ystävinä.

Kaikkia Orbánin hallituksen skandaaleja ei ehditty edes käydä läpi. Vasta alkukuusta tuli julkisuuteen tallenteita, jotka paljastivat kuinka pahasti Orbán on itään päin rähmällään (jostain syystä unkarilaisessa kontekstissa paljastuu aina jokin äänite, onko keskusteluiden äänittäminen unkarilainen tapa?) ja ilmeisesti koska Iran on Venäjän liittolainen, on Iran myös Unkarin liittolainen. Ilmeisesti tämä ei haittaa Trumpin hallintoa, joka toki on sodassa Iranin kanssa, mutta epämiellyttävän ystävällismielinen Putinin Venäjää kohtaan.

Magyarille ja Tiszalle oli kenties etuna se, että varsinaisesti ei tiedetty mitä ne ajavat. Näin ne saattoivat yhdistää opposition yli puoluerajojen. Voitonjuhlien jälkeen koittaa kuitenkin arki ja pitäisi alkaa tehdä politiikkaa. Unkarilainen poliittinen kulttuuri on omanlaisensa ja Orbánin kannattajat ovat kaivautuneet syvälle asemiin valtionhallinnossa.

Maat, kansat, kielet

Eräs mielenkiintoni kohde on keräillä tapauksia, joissa kansan tai alueen nimellä on mielenkiintoinen etymologia tai muu alkuperä. Joskus yksi on antanut nimen toiselle, joskus joku toinen. Kansojen alkuperään liittyy myyttejä ”alkukodista”, toisaalta kansan yhteys nykyiseen, usein saman nimiseen alueeseen otetaan annettuna, toisaalta kielet ja kansat samaistetaan.

Kirjoitan tämän postauksen ulkomuistista improvisoiden, enkä jaksa selailla lähdekirjallisuutta, joten toivottavasti ei mene täysin hallusinoinnin puolelle.

*
Viime aikoina karjalan kielen aktivistit ovat aktivoituneet. Epäselvyyttä on monilla ollut karjalan kielen ja Karjalan murteen suhteen. Karjalaiset olivat jo Topeliuksella yksi suomalaisten heimoista ja he puhuvat Karjalan murretta. Kuitenkin karjala on myös oma kielensä, jonka puhujista suurin osa asuu nykyisin Venäjällä. Karjalan kielen puhujia on nykyisin n. 60 000, mutta vielä 1989 heitä oli n. 131 000. Murre-erot ovat suuria, eikä karjalan kielelle oikein ole saatu yhtä virallista kirjakieltä. Alueellisesti Karjalalla tarkoitetaan laajaa aluetta Suomen itäpuolella, mutta mielenkiintoinen on Tverin Karjalaksi kutsuttu saareke Moskovan pohjoispuolella: ortodoksiuskoisia karjalaisia pakeni sinne ruotsalaisten vainoa stolbovan rauhan jälkeen 1600-luvulla.

Karjalasta etelään on Inkerinmaa. Alueen alkuperäiset suomensukuista kieltä puhuvat asukkaat ovat inkerikkoja, mutta alueelle samaan aikaan 1600-luvulla muuttaneita suomalaisia kutsutaan inkeriläisiksi tai inkerinsuomalaisiksi. Siksi 1990-luvulla inkeriläisille myönnettyä lupaa maahanmuuttoon kutsuttiin paluumuutoksi.

Pietarin alueen ympäristö on aina ollut vahvasti suomensukuisten kansojen asuma-aluetta ja vasta Pietarin kaupungin perustaminen 1703 toi venäläisiä enemmän alueelle. Vielä 1800-luvun lopulla valtaosa Pietarin läänin asukkaista identifioi itsensä ”suomalaisiksi”. Viime päivinä uutisissa on ollut sellaisia paikkoja kuin Koivisto ja Laukaanjoki ja ne ovat ihan paikkojen alkuperäisiä nimiä.

Ennen kansallisuusaatetta ja pitkään vielä senkin jälkeen ihmisten heimoidentiteetti on kuitenkin ollut epäselvä: joka kylässä kuitenkin on puhuttu vähän eri murretta eikä kukaan ole tiennyt kuuluvansa johonkin suurempaan kansaan. Uskonto oli merkittävämpi erottava tekijä ja valtioiden rajat vedettiin hallitsijoiden valtapyrkimysten mukaan.

Esimerkiksi Kalevalan merkittävä suullinen lähde, runonlaulaja Larin Paraske oli inkerikko, mutta viime aikoina on kiivailtu, kuuluuko kalevalainen kansanperinne karjalaisille, vai onko se suomalaisten kulttuurista omimista.

*

Länsirajankin takana on suomenkielisiä ja suomensukuisia kansoja. Kieliraja ei ole koskaan ollut suomen ja ruotsin välillä selkeä, mutta on mielenkiintoista sinänsä, miksi itäraja on herättänyt paljon tunteita, mutta raja Ruotsin kanssa tuntuu luonnostaan menevän Tornionjoessa, vaikka molempien kielten puhujia asuu rajan molemmin puolin. Vietin lapsuuden kesät Piteån lähellä (suomenkielisten) sukulaisteni luona ja sinne muuttaneisiin suomalaisiin törmäsi siellä täällä. Alueen alkuperäiset suomensukuiset kutsuvat kieltään meänkieleksi.

Kielitieteilijät eivät pidä sitä omana kielenään ja minustakin se kuulostaa aivan suomelta, mutta meäläiset mieluummin pitävät itseään meäläisinä kuin ”vähän huonompina suomalaisina” ja mikäpä minä olen heidän identiteettiään kiistämään.

*

Aina välillä on epäselvyyttä siitä, pitäisikö virolaisia kutsua virolaisiksi vai eestiläisiksi. Jostain syystä harvemmin on epäselvyyttä siitä, miksi svenska on suomeksi ruotsi ja suomi ruotsiksi finska. Samalla tavalla viro on suomeksi viro ja viroksi eesti ja suomi on viroksi soome. Viron kielen ja maan nimi tulee tietenkin Suomea lähinnä olevan Virumaan maakunnan nimestä, mikä on tavallinen tapa nimetä naapurimaita. Latviaksi Viro on Igaunija, mikä tulee Viron eteläisimmän maakunnan Ugandin mukaan.

Viron kieli on alun perin ollut kaksi eri kieltä: etelä- ja pohjoisviro, joista pohjoisviro on nykyään vallitseva kielimuoto. Eteläviron kieltä jatkaa võru ja jossain määrin epäselvää on, mikä on sen suhde seton kieleen. Settua puhuvat setukaiset asuvat puoliksi Viron, puoliksi Venäjän puolella ja ovat ortodokseja. Olisi helppoa tehdä yksinkertaistus, että kieli on sama, mutta luterilaisilla võrulaisilla identiteetti virolainen ja setukaisilla settulainen.

*

Suomen nimen etymologiasta ei ole täyttä varmuutta, mutta mielenkiintoinen teoria on, että suomi ja saame (ja jopa Häme) olisivat samaa kantaa.

Saamelaiset ovat suomensukuinen kansa, jonka perinteinen asuma-alue Saamenmaa sijaitsee usean valtion alueella. Aluetta kutsutaan myös Lapiksi ja sen asukkaita lappilaisiksi; saamelaisia on kutsuttu erotuksena suomalaisista lappalaisiksi, mitä pidetään nykyisin halventavana. Mielenkiintoista myös, että alueen suomen kielen murteita kutsutaan peräpohjalaisiksi, ei lappilaisiksi murteiksi.

Saamelaisia asui kivikaudella koko Suomen alueella ennen suomenpuhujien saapumista, mikä on antanut aihetta myytille siitä, että suomalaiset uudisasuttajat olisivat jotenkin ”valloittaneet” tai ”riistäneet” alueen saamelaisilta. Todellisuudessa mitään organisoitua valloitusretkeä ei ollut, vaan kivikauden aikana metsästäjä–keräilijät ramppasivat alueella satojen vuosien ajan muodostamatta pysyvää asutusta: väestöä tuli toisaalta Karjalan suunnalta, toisaalta Itämeren alueelta (mikä selittää idän ja lännen väliset murre-erot). En löydä lähdettä, mutta koko historiallisen Suomen alueella väestö laskettiin tuhansissa, joten kaikille riitti tilaa. Ylipäätään suomen ja saamen kielet erkanivat toisistaan vasta n. 1000 eaa. joten silläkään perusteella ainakaan ennen sitä ei voinut olla mitään ”kansallisia identiteettejä”, joihin valloitukset olisivat voineet perustua.

Ruotsalaisten retket Suomeen 1100- ja 1200-luvulla sen sijaan olivat organisoituja ja niiden tavoitteena oli vahvistaa kristinuskon ja kuninkaan valtaa Itämeren itärannalla. Silti olen taipuvainen uskomaan, että ruotsinkielistä väestöä on liikkunut Itämeren alueella jo kivikaudella (vesistöt yhdistivät enemmän kuin jakoivat) ja jopa Pohjanlahden molemmilla rannoilla oli ruotsinkielistä asutusta ja ennen ns. ristiretkiaikoja, mutta en löydä tälle juuri nyt lähdettä.

Melkein kaikille muille kuin suomalaisille Suomi on tietenkin Finland. Olisi kiva ajatella, että Finland olisi ”hieno maa”, mutta ilmeisesti finnit tai fennit olivat kivikautisia nomadeja ja nimityksellä on alun perin viitattu juurikin saamelaisiin.

*

Baltiassa, eli Liivinmaalla on asunut myös virolaisten lisäksi muita suomensukuisia kansoja, kuten alueelle nimen antaneet liiviläiset, jotka ovat käytännössä kuolleet sukupuuttoon. Kuitenkaan maiden nimet Latvia ja Liettua eivät tule samasta alkukirjaimesta huolimatta Liivinmaan nimestä (saks. Livland). Jotta sekaannus olisi täydellinen, on olemassa myös karjalan kielen murre livvi, joka on siis eri asia kuin liivi.

Kaukaisempi sukukansamme unkarilaiset ovat unkariksi magyarok ja suomeksikin heitä joskus kutsutaan madjaareiksi (magyar fehér bor eli kavereiden kesken Magis ei siis ole mikään tuotemerkki sinänsä). Alun perin alueella asuivat indoeurooppalaisia kieliä puhuvat pannonialaiset ja alue oli Rooman provinssi 300-luvulle asti. Kansainvaellusten melskeessä paimentolaiselämää elävät hunnit asuivat jonkin aikaa alueella ja antoivat sille nimensä ja sitä kautta nimen myös sinne myöhemmin 800-luvulla muuttaneille madjaareille.

Hunnit eivät olleet mikään yhtenäinen joukko ja heidän puhumastaan kielestä ei tiedetä mitään ja etnisistä taustoistakin vain vähän. Todennäköisesti he olivat samoja arojen turkkilaisia heimoja, joita siellä liikkui paimentolaisina. Tällaiseen myyttiseen ja sotaisaan kansaan on tietenkin helppo samaistua ja mitä vähemmän heistä tiedetään, sitä helpompi. Unkarilaisten parissa myytti hunneista polveutumisesta ei ole koskaan täysin kadonnut.

*

Kansainvaellusten aikana idästä siirtyi länteen monenmoista kansaa, joista useimmista käytetään yleisnimitystä germaanit. Samasta kannasta tulee tietenkin englannin kielen Saksan maata tarkoittava Germany. Suomen kielen saksa tulee Sachsenin maakunnasta (vrt. Viro edellä) ja se taas saksilaisten germaaniheimosta. Saksa saksaksi on Deutsch, mutta hollannin kieli englanniksi on Dutch, joka on sanana samaa kantaa, joka on tarkoittanut kansaa (monet omakieliset nimet tarkoittavat kansaa tai ”ihmistä”). Hollanniksi hollanti on Nederlandse taal, eli ”alankomaalaisten kieli”. Ranskalaisille saksalaiset ovat alemanneja, L’allemand, alueella 200-luvulla asuneiden heimojen mukaan. Venäjäksi saksalainen on немец, eli ”henkilö, joka ei osaa puhua (venäjää)” ja tästä kannasta ovat peräisin muiden slaavilaisten kielten ja mm. unkarin kielen saksalaista tarkoittavat sanat.

Ota näistä sitten selvää.

Suomessa kauppiaita on vanhastaan kutsuttu saksoiksi, koska monet keskiajalla monet saksalaiset Hansa-kauppiaat liikkuivat Itämeren alueella. Kiertelivä kaupustelijoita on kutsuttu myös laukkuryssiksi, mutta he todennäköisesti eivät olleet venäläisiä, vaan karjalaisia.

Gootit ovat paitsi kasarirokkia fanittavia mustahuulia, myös germaanikansa, joka kansainvaelluksen aikana siirtyi Rooman alueelle edellä mainittujen hunnien tieltä. Visigootit siirtyivät Espanjaan ja perustivat sinne suuren kuningaskunnan. Gootit ovat antaneet nimensä paitsi edellä mainitulle alakulttuurille, myös goottilaiselle arkkitehtuurille ja monille pseudohistoriallisille teorioille: koska Götanmaa (Gothia) kuulostaa vähän gooteilta, ruotsalaiset mielellään katsoivat polveutuvansa myyttisistä gooteista. Tästä on perua pseudohistoriallinen, gööttiläinen historiankirjoitus.

Britanniaan muuttaneet germaanit olivat angleja ja edellä mainittuja sakseja. Ja kyllä: suomen kielen sakset tulee mahdollisesti samasta kannasta. Anglit ovat antaneet nimensä alueelle nimeltä Englanti, joka on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Isoa-Britanniaa. Angloamerikkalaiseksi taas kutsutaan sitä englantia puhuvaa kulttuuripiiriä, joka käsittää Yhdysvallat ja Kanadan.

Frankit olivat germaaninen heimo, joka antoi nimensä Ranskalle, ja se kuulostaa selkeältä.

Länsi-Euroopan alkuperäiset asukkaat olivat kelttejä. Kelttejä ovat nykyisin mm. skotit ja Walesin kymrit. Skotlannissa puhutaan englantia ja skotin kieltä, joka on englannin murre tai lähisukukieli ja siis eri asia kuin gaelin kieli, joka on siis alkuperäinen kelttiläinen kieli, gàidhlig. Myös salmen toisella puolella asuvat iirit kutsuvat kieltään ”keltiksi”, gaeilge. Kuulemma kielet ovat hyvin samanlaisia.

Britannialle nimen ovat antaneet kelttiläinen kansa bretonit tai britonit, joita asuu vielä Ranskan Bretagnessa. Kun skotit havittelevat itsenäisyyttä Britannista ja Walesiakin asia tuntuu kiinnostavan, onkin ironista että juuri keltit ovat antaneet nimen kokonaisuudelle, josta haluavat eroon.

Viikinki ei viittaa mihinkään tiettyyn kansaan, vaan viikingeiksi kutsuttiin niitä merenkulkijoita, jotka lähtivät 700–1000 -luvulla Skandinaviasta. Britanniassa ja Irlannissa viikingit perustivat asutusta ja vaikuttivat ratkaisevasti englannin kielen kehitykseen. Ranskassa viikinkejä kutsuttiin normanneiksi ja he antoivat nimen Normandialle. Normannit vaihtoivat kielensä ranskaksi ja Vilhelm I:n johdolla he valloittivat Britannian, millä oli vieläkin suurempi vaikutus englannin kieleen.

*

Idässä viikingit tunnettiin nimellä rus. Tästä on peräisin Venäjän omankielinen nimi Россия (siitä mistä nimitys Venäjä tulee, ei ole yksimielisyyttä). Nestorin kronikan mukaan viikinkipäällikkö Rurik kutsuttiin hallitsemaan alueen slaaveja 800-luvulla. Tämän historiallisuudesta ei ole täyttä varmuutta, mutta varmaa on, että viikingit perustivat tärkeiden jokireittien varrelle kauppapaikkoja. Rusien maa, eli Kiovan Rus oli alueellinen suurvalta 1200-luvulle asti ja skandinaavisesta vaikutuksesta huolimatta sen asukkaat olivat enimmäkseen slaaveja. Rus lakkasi olemasta viimeistään mongolivalloitusten jälkeen. On mahdollista, että Rus on etymologisesti samaa kantaa kuin Ruotsi.

Rusiin kuulunut Novgorod muuten säästyi mongolivalloituksilta. Muistan, että jo ala-asteen historiantunneilla puhuttiin novgorodilaisista, mutta en muista että asiaa olisi kouluopetuksessa käyty kovin perinpohjaisesti läpi ja monella saattaa olla sellainen käsitys, että esim. pähkinäsaaren rauha olisi solmittu Venäjän kanssa. Tosiasiassa Venäjää ei tuolloin ollut olemassa.

Ukraina nimenä tarkoittaa ”rajamaata”. Venäjän sotapropagandassa väitetään mm. että Ukraina ei voi olla mikään valtio, koska se on vain ”rajamaa”. Ukrainalaiset taas pitävät itseään Rusin seuraajina, olihan Rusin pääkaupunki Kiovassa, kun taas Moskova ei ollut osa Rusia.

Ajatus Moskovan tsaareista Rurikien perillisinä ja Rusin maan hallitsijoina lähti 1500-luvulta Iivana III:n, eli Iivana Julman isoisän ajoista, kun mongolien valta oli alueella lakannut. Juuri tällä perusteella nyky-Venäjä katsoo oikeudekseen kontrolloida historiallisen Rusin alueita, joita se pitää venäläisyyden syntykotina.

Venäläiset ovat slaaveja (mistä tulee monien kielten ”orjaa” tarkoittava sana; viikingit ryöstivät alueelta paljon orjia). Slaavilaisia ovat myös mm. puolalaiset, joiden kanssa Moskovan Venäjällä on ollut skismaa sen alkuajoista saakka: puolalaiset ovat katolilaisia ja venäläiset ortodokseja ja Puola oli omana aikanaan alueellinen suurvalta. Puolaksi kutsuttu alue onkin seilannut pitkin Itä-Eurooppaa sen historian ajan. Toisen maailmansodan jälkeen Puolaa siirrettiin pari sataa kilometriä länteen.

Valko-Venäjä lienee potenut jonkinlaista alemmuuskompleksia nimestään, kun se on vaatinut käyttämään itsestään nimeä Belarus, joka korostaa sen suhdetta edellä mainittuun Rusiin. Valko-Venäjän nimi tullee siitä, että valkoinen väri on symboloinut länttä, eli se on tarkoittanut Länsi-Venäjää ja mikäpä valtio haluaisi nimensä tarkoittaan jonkun toisen maan länsiosaa. Toisaalta maan autoritaarisen johtajan Lukašenkan politiikka antaa pitää tällaista tulkintaa pätevänä.

*

Venäjän alueella on aina ollut slaavien lisäksi monia eri kansallisuuksia, muun muassa edellä mainittuja suomensukuisia kansoja. Erityisesti alueella oli 1500-luvulla turkkilaissukuisia tataareja, joiden hallitsemaa Kazanin kaanikuntaa vastaan Iivana Julma kävi sotaa. Tataari-nimitys on monessa suhteessa epäselvä. Periaatteessahan tataarit eivät käyttäneet itsestään nimeä tataari ja olivat mongolien perillisiä, joskin tataarit olivat turkkilaiskielten puhujia, kun taas mongolit mongolikielten. Jossain vaiheessa vain mongolivaltion, Kultaisen ordan, perillisiä alettiin kutsua tataareiksi näiden käännyttyä islamiin (jos joku tietää tarkemmin, selventäköön).

Alueen turkkilaisiin kansoihin kuuluvat myös kazakit, jotka ovat eri asia kuin kasakat (vaikka sanalla on sama etymologinen juuri), joista jälkimmäinen on alunperin tarkoittanut vapaata ratsumiestä eikä viitannut mihinkään tiettyyn etniseen ryhmään. Kazakstan taas on valtio Venäjän eteläpuolella.

Varsinaisena turkkilaisten maana pidetään Turkin valtiota Anatolian niemimaalla. Kuitenkaan Turkkia ei ole ollut olemassa ennen kuin reilut sata vuotta sitten. Turkin valtion perusti Kemal Atatürk (kirjaimellisesti ”turkkilaisten isä”, ) ja sitä ennen alueella oli Osmani-valtio ja sitä ennen Itä-Rooman keisarikunta, jonka kieli ja kulttuuri olivat kreikkalaisia.

Jokin aika sitten turkkilaiset antoivat vaatimuksen, jonka mukaan heidän valtiotaan pitäisi kutsua nimellä Türkiye, jotta sitä ei sekoitettaisi kalkkunaan, joka on englanniksi turkey.

*

Historiankirjoituksessa Itä-Roomaa kutsutaan joskus Bysantiksi, sen pääkaupungin mukaan, jonka roomalaiset nimesivät Konstantinopoliksi ja joka nykyään on Istanbul. Itäroomalaiset taas kutuivat itseään roomalaisiksi.

Rooman valtakunnan nimi tulee tietysti Rooman kaupungista.

Rooman valtakunta on antanut nimensä myös Romanialle. Niin itäeurooppalaisena kuin Romania ulkomaailman silmissä näyttäytyy, pitävät romanialaiset itseään latinalaisen kulttuurin jatkajina. Romanian kieli ei ole slaavilainen vaan nimenomaan romaaninen kieli, kuten italia tai ranska. Ei olekaan harvinaista, että tavalliset romanialaiset puhuvat ensimmäisenä vieraana kielenä englannin sijasta ranskaa.

Myös naapurimaassa Moldovassa puhutaan romaniaa. Moldovan romaniaa kutsutaan joskus myös moldovan kieleksi, mutta kyseessä on pikemminkin poliittinen kuin kielitieteellinen kiista. Monet kannattavat maiden yhdistymistä, mutta olen ymmärtänyt, että into Moldovan puolella on suurempi.

Romanialaisia ei pidä sekottaa romaneihin, jotka ovat alun perin Intian suunnalta peräisin oleva perinteisesti kiertolaisena elävä kansa. Olen kuullut, että romanien nimi tulisi nimenomaan Romaniasta — jossa on aina ollut merkittävä romanivähemmistö — mutta ilmeisesti näin ei ole. Romanien alkuperäksi on epäilty myös Egyptiä, mistä tulee englannin nimitys gypsy.

*

Iran on iraniksi Iran, eli ”arjalaisten maa”, kun taas nimitys Persia on peräisin kreikkalaisilta. Iranilaisten kieli farsi (tai alun perin parsi, mutta koska arabit eivät osaa lausua p-äännettä, tuli siitä farsi) on indoeurooppalainen kieli, toisin kuin esim. samoilla kirjaimilla kirjoitettava arabia, joka on seemiläinen kieli. Iranilaisten kieli on siis (hyvin kaukaista) sukua Euroopassa puhuttaville kielille, kuten saksalle, ranskalle tai venäjälle, mutta ei esim. arabialle.

Tähän asti kaikki on selkeää.

Arjalaisuuteen on liitetty monenmoisia myyttejä ja esoteerisiä teorioita sen jälkeen, kun havaittiin intialaisten klassisen sivistyskielen sanskritin olevan sukua eurooppalaisille kielille, mistä muodostettiin edellämainittu indoeurooppalainen kielikunta. Samalla oletettiiin myyttinen arjalaisten ”rotu”, joka olisi valloittanut Intian, Lähi-idän ja puoli Eurooppaa ja kävisi sotaa muita ”rotuja” vastaan. Samaan aikaan Troijan kaupungin arkeologisista kaivauksista Heinrich Schliemann löysi hakaristejä, jotka ovat tunnetusti myös intialaisia symboleja. Pseudotieteelliset teoriat arjalaisesta rodusta ovat peräisin Émile-Louis Burnoufilta, toisaalta myös okkultistilta ja spiritismin äidiltä Helena Blavatskyltä, joka uskoi arjalaisten olevan atlantislaisista periytyvä viides ”juurirotu”.

Arjalaisten uskottiin olevan peräisin Kaukasusvuorilta, minkä vuoksi valkoihoisia vieläkin amerikkalaisessa väestönlaskennassa kutsutaan kaukasialaisiksi, caucasian.

Anekdoottina: soitan yhtyeessä, jonka jäseninä on suomalainen, unkarilainen, pakistanilainen (urdu) sekä suomenruotsalainen. Kysymys: ketkä ovat arjalaisia ja ketkä eivät?

Edellä mainitut romanit muuten ovat arjalaisia.

*

Olin pettynyt, kun kuulin että Chile ja chili eivät ole etymologisesti samaa juurta, kuten eivät ole Peru ja perunakaan, vaikka kyseiset vihannekset ovat sieltä päin kotoisin. Sen sijaan iloiseksi teki tarina siitä, että Jukatanin niemimaan nimi tulee mahdollisesti siitä, että maya-kielellä se tarkoittaa ”en ymmärrä”, mitä alkuperäisasukkaat olisivat toistelleet espanjalaisille, kun nämä olivat kyselleet paikan nimeä. Ja kuten kaikki tietävät, Länsi-Intian nimi tulee siitä, että Kolumbus kuvitteli saapuneensa Intiaan. Tai kaikki tietävät paitsi ala-asteen musiikinopettajani, joka opetti että lattarimusiikki on peräisin Länsi-Intian saaristosta, ts. Aasiasta. Ja lattari tietysti tulee latinalaisesta Amerikasta, joka tulee latinan kielestä. No, onneksi opettaja ei kuvitellut, että sitä lauletaan latinaksi kuin katolista messua.

Ja että Amerikan manner on nimetty löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin mukaan. Sai Kolumbus sentään yhden maan, yhden provinssin ja yhden kaupungin nimiinsä.

Afrikasta en tiedä juuri mitään ja Pohjois-Amerikan paikannimistäkin vain vähän, mutta monet niistä sopivat hyvin alkuperäiseen tehtävänasetteluun.

Jos katsoo yhdysvaltalaisia paikannimiä ja etenkin osavaltioiden nimiä, eivät ne ole kovin eurooppalaisia muuten läpeensä eurooppalaisten siirtolaisten ja englannin kielen vaikutuksesta huolimatta. Sellaiset nimet kuin Wisconsin, Wyoming, tai Connecticut eivät kuulosta kovin eurooppalaisilta. Esim. Dakota, Arkansas, Iowa, Kansas, Texas ja Utah ovat saaneet suoraan tai epäsuorasti nimen niillä asuneilta heimoilta. Nykyisin osavaltioille nimen antaneet heimot ovat käytännössä kadonneet enkä noin muutenkaan ole kauhean paljon kuullut näiden kansojen osuudesta Yhdysvaltojen historiassa. Samalla tavalla alue on antanut nimen sen asukkaille siten, että ”dakotalaisilla” ei viitata ”dakotoihin”.

Värssytintä sähköisenä

Blogikirjoituksiani vuosilta 2022–2025 otsikolla Orwellin värssytin ja muita kojeita on saatavilla nyt myös sähkökirjana epub-formaatissa Bodin verkkokaupasta hintaan 1,99€, jos tykkää tehdä hankalan kiertotien verkkotekstistä e-kirjaksi ja maksaakin siitä.

Paperiversiota saa Bodin verkkokaupan lisäksi mm. Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Suomalainen ottaa katetta pari euroa, mutta jos noutaa kirjan kirjakaupasta, säästää postikulut.

Halvemmaksi toki tulee lukea tekstit suoraan tästä blogista.

Kauniisti pyytämällä saa myös pdf-version lähettämällä postia osoitteeseen jmkark@gmail.com

Vapaus vainota

Tällä viikolla on somekohuttu kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeusjupakan päätöksestä: korkein oikeus kumosi aikaisempien oikeusasteiden päätökset ja tuomitsi Räsäsen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tämän kuvattua homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi ja luonnehdittua homoseksuaalisuutta seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Syytteet tweettauksesta, jossa Räsänen siteerasi Raamattua hylättiin.

En voi olla iloinen Räsäsen saamasta tuomiosta. Ensinnäkin siksi, että tällaisissa tapauksissa tuomiokynnyksen tulisi olla korkealla ja on kyseenalaista ylitettiinkö tuo kynnys. Toisekseen siksi, että tällaiset päätökset eivät muuta mitään. Sananvapaudesta voidaan kiistailla jutun yhteydessä periaatteellisella tasolla, mutta käytännön tasolla tosiasiassa Räsänen on prosessin aikana saanut julistukselleen moninkertaisesti enemmän huomiota kuin ikivanha pamfletti tai muutamat twiitit olisivat koskaan saaneet.

Jupakka tuo Suomeen sellaista amerikkalaista kulttuurisotaa, jota ilmankin pärjättäisiin. Kristillisyys on osa identiteettipolitiikkaa ja kun kristityt tässä yhteydessä puhuvat kristillisistä arvoista, tarkoitetaan sillä homofobiaa. Kuten propaganda yleensä, Räsäsen sanoma on tarkoitettu heille, jotka jo ajattelevat hänen kanssaan samalla tavalla. Yhtään sielua ei ole käännytetty rintamalinjan kummankaan puolin. Varsinaista korkeimman oikeuden päätöstä tuskin on lukenut kukaan.

Jos kristillisdemokraatit ja konservatiivit yleisesti saisivat päättää, olisi homoseksuaalisuus laitonta jo tänään. Mistäkö tiedän? Siitä, että kun he vielä saivat päättää, oli homoseksuaalisuus laitonta. Onneksi yhteiskunta on liberalisoitunut niistä ajoista.

Marttyyriyteen asti uhrautuminen on on se tässä tapauksessa pikemminkin kulttuurisodan kuin kristinuskon trooppi sinänsä; uhriutuminen on nykyihmisen identiteetin ydin. Käymme jatkuvaa kilpailua siitä, kuka ja mikä ryhmä pääsee uhriutumaan eniten. Poliitikolle pääsy korkeimpaan oikeuteen uhriutumaan on lottovoitto. Sakothan maksavat kuitenkin kannattajat.

Tapaus on ideologiaa puhtaimmillaan: kirjoituksillaan Räsänen kiistää tarkoittaneensa loukata ketään. Itse asiassa hän ei tarkoita kirjoituksillaan mitään. Kirjoittaessaan, että homoseksuaalisuus on häpeällistä, syntistä, vahingollista jne. hän ei omien sanojensa mukaan halua loukata homoja. Oikeuden päätös on järkyttävä? Ei kukaan ole järkyttynyt, netti on nyt täynnä pyhää hurmosta.

Siihen, onko joko oikeasti loukkaantunut Räsäsen sanomisista, en voi ottaa kenenkään puolesta kantaa. En kuitenkaan usko, että Räsäsen sanomiset olisivat käännyttäneet homovihaajaksi ketään sellaista henkilöä, joka ei olisi ollut homovihaaja jo entuudestaan. Kun edes korkeimman oikeuden päätöstä ei ole luettu, voivat keskustelijat täyttää koko jupakan tyhjän tilan omilla merkityksillään. Somefeedini on täynnä vainon uhreja. Minkä vainon? Sen, että eivät saa vihata homoseksuaaleja avoimesti?

Ja silti: jos joku olisi saanut tuomion korkeimmassa oikeudessa siitä, että olisi nimittänyt uskonnollisuutta psykososiaalisen kehityksen häiriöksi, ihmiset jotka iloitsevat Räsäsen tuomiosta, julistaisivat nyt puolestaan oikeusvaltion kuolemaa.

Tekopyhyyden Suomen mestaria ei ole vielä löytynyt, mutta taso on tänä vuonna kova.

Ja kuten kulttuurisodassa aina, (sanan)vapaudella tarkoitetaan vapautta rajoittaa toisten vapautta.

Pienten asioiden jumala

Kun assyrialaiset voittivat Babylonin sodassa vuonna 1225 eaa, kuljettivat he babylonialaisten jumalan Mardukin patsaan voitonmerkkinä Assuriin. Paitsi babylonialaisten jumala, oli Marduk myös Babylonin kaupungin suojelija, joka henkilöityi patsaassa. Vanhan ajan ihmisille kysymys ei ollut niinkään onko jumala olemassa, vaan mikä jumalista oli vahvin. Jokaisella heimolla oli omansa ja assyrialaiset olivat osoittaneet, että heidän jumalansa oli vahvempi kuin babylonialaisten.

Ihmiset ovat kautta historiansa palvoneet jumalina taivaankappaleita, maantieteellisiä pinnamuodostumia, isoja kiviä, käsitteitä. Maanviljelyn syrjäyttäessä keräilyn varsinkin sään ja satojen hallitseminen tuli järjestäytyneen uskonnon tehtäväksi. Polyteismissa vähän joka asialle on oma jumalansa. Kreikkalaisille jumalat olivat myyttisten tarinoiden henkilöitä, mutta myös kaikille tuttujen abstraktien ideoiden henkilöitymiä.

Sittemmin jumalan käsite on muuttunut yhä abstraktimmaksi: jumala on kaikkialla ja näkymätön, koko maailmankaikkeuden perimmäinen hallitsija. Monoteismi tänä päivänä paitsi kieltää muiden jumalien palvonnan, myös niiden olemassaolon kokonaisuudessaan. Kuitenkin vielä Vanhassa Testamentissa on jäänteitä monijumalaisuudesta (esim. 5. Moos. 32:8). Monoteismin kannalta oleellisin raamatunkohta (2. Moos. 20:2–5) sekin kieltää ”pitämästä muita jumalia”, mutta ei tarkalleen ottaen kiellä muiden jumalien olemassaoloa.

En tiedä, onko kristinusko ensimmäinen universaali uskonto, mutta varmasti merkittävin: kristinuskon sanoma oli tarkoitettu kaikille maailman ihmisille, ei vain yhdelle kansalle. Juutalaisuus on edelleen heimouskonto: juutalaisia kansana ja juutalaisuutta uskontona ei voi erottaa (vaikka historia tunteekin muutamia poikkeuksia). Islam on myös universaali maailmanuskonto, joskin kasvoi vahvasti arabien levittämänä ja sillä on tänä päivänäkin yhteydet arabinationalismiin. Hindulaisuus kasvoi polyteistisista heimouskonnoista maailmanuskonnoksi. Buddhalaisuudessa jumalien asema poikkeaa edellä mainituista huomattavasti: pikemminkin kyseessä on elämänfilosofia.

Katolisessa pyhimyskultissa polyteismi teki paluun: jumala säilyi abstraktina ja etäisenä, mutta pyhimyksiä oli tarjolla joka vaivaan: esimerkiksi pyhää Polykarposta kannattaa rukoilla korvakivun sattuessa. Pyhimysten reliikkejä, eli mm. säilyneitä luita palvotaan ja niillä on maagisia ominaisuuksia. Pyhimyskultti elää edelleen ja esimerkiksi Internetin ja tietokonepelaamisen suojeluspyhimys on Carlo Acutis.

*

Itse olen ateisti, mutta kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti (”jumala on rakkaus”, ”jumala on maailmankaikkeuden elämänvoima”), voi tulla vastaan ja olla ainakin agnostikko.

Netistä löytyy Jordan Petersonin myötähäpeällinen tinkausvideo, jossa hän väittelee aiheesta onko jumalaa olemassa vai ei. Peterson pohjustaa väitteensä siten, että määrittelee jumalan mahdollisimman laajasti jonkinlaiseksi korkeimmaksi moraaliperiaatteeksi; jokaisella on olemassa jokin moraali — tiukempi tai väljempi — ja siten jumalan olemassaoloa ei voi kieltää (joskin Peterson kääntää tässä välissä väitteensä moraaliseksi argumentiksi: jos et usko jumalaan, olet huono ihminen), mutta viime kädessä Peterson jumalalla tarkoittaa kuitenkin kristinuskon jumalaa. Joskin Peterson kieltäytyy myös vastaamasta kysymykseen onko hän kristitty, joten ota tästä sitten selvää.

*

Abstrakti, kaikkivoipa, kaikkialla läsnä oleva, ikuinen jne. jumala on tietenkin vaikea käsittää. Pienellä ihmisellä on pieni jumala. Pienelle ihmiselle maailma rajoittuu paikkoihin, joissa hän on itse käynyt ja ihmiskunta suurin piirtein ihmisiin, jotka hän tuntee. Kaikki muut tämän sfäärin ulkopuolella ovat vähintäänkin epäilyttäviä, mutta ei kai heitäkään voi paljoa olla. Ihminen ei käsitä yli sataa suurempia numeroita, miljoonista ihmisistä puhumattakaan. Sanana miljoona ja miljardi kuulostavat samalta. Todellisuudessa miljardi on aivan saatanan paljon isompi luku kuin miljoona. En edes mene siihen, kuinka suuri paikka maailmankaikkeus on; galaksit ovat tähtisumua, jossa on niin paljon tähtiä, että ne näyttävät sumulta; galakseja on maailmankaikkeudessa ei miljardeja, vaan biljoonia. Sen käsittämättömyys on ylittänyt käsittämättömyyden jo alkumetreillä.

Mutta on meidän heimo ja meidän heimon jumala.

Suuren suunnattoman maailmankaikkeuden sijaan pienten ihmisten jumala keskittyy tuomitsemaan syntisiä ajatuksia ja masturbaatioita ja auttamaan meidän joukkuetta voittamaan jalkapallossa ja meidän megakirkon pastoria hankkimaan uuden Mersun. Sekä tietenkin jumala paheksuu homoutta.

Edellä mainitsemani Atte Korholan kirjan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) luettuani havaitsin, kuinka pienille ihmisille jumala on oma paikallinen, oman heimon kotitonttu. Kun jumala on suosiollinen, voi siltä pyytää menestystä ja rikkauksia, kun jumala on vihainen, täytyy sitä lepytellä, jotta se ei toisi yhteisön päälle onnettomuuksia. Jumalan valituksi kansaksi juutalaisten jälkeen on ilmoittautunut monikin heimo, Korholan kirjan tapauksessa amerikkalaiset. Kristinusko menettää universaaliutensa ja jumala pienenee yhden heimon epäjumalaksi.

Oma tai läheisen sairaus on tragedia, joka saa kääntymään uskon puoleen. Rukouksella on aitoja psyykkisiä vaikutuksia, mutta herätyskristillisessä kontekstissa ihmeparantumisetkaan eivät ole mahdottomia. Mardukin ajoista jumalille uhraaminen on parantunut sairaita. Sen sijaan pienten asioiden jumala ei voi poistaa sairauksia maailmasta.

Pienten asioiden jumala voi tehdä Kenneth Couplandista ja Heikki Salmelasta rikkaita, mutta ei poistaa köyhyyttä maailmasta.

Sen verran suuri pienten asioiden jumalakin on, että pieni ihminen tarvitsee välittäjäksi karismaattisen saarnaajan. Siinä missä rukous on nöyrää ja vaatimatonta, karismaattiset johtajat huutavat ja uhoavat ja käskevät jumalaa toimimaan tahtonsa mukaan. Sekä tietenkin imuroivat seurakuntalaistensa rahat omaa nimeään kantaville verovapaille säätiöille.

Mutsis oli tekoäly

Tekoälystä julkaistaan laiskana uutispäivänä niin paljon uutisia ja kolumneja, että kärryillä pysyminen on mahdotonta. Myös kirjoja julkaistaan kaikista mahdollisista näkökulmista ja liittyen kaikkiin mahdollisiin aloihin. Tekoäly on uusi internet: olisi järjetöntä yrittää kerätä uutisia vain sen perusteella, että ne liittyvät internetiin, tai tässä tapauksessa tekoälyyn. Positiivista toki on, että nyt tekoälyä käsitellään myös muilta kannoilta kuin vain tekniseltä, mitä vielä pari vuotta sitten valittelin.

Kaadan tähän kuitenkin listan tekoälyä uutisista, jotka olen tallettanut kirjanmerkkeihin myöhempää tarkastelua varten. Mitä tarkemmin tätä listaa katsoo, huomaa etteivät uutiset oikeastaan kerro tekoälystä, vaan meistä ihmisistä.

*

The Atlantickin juttu viime syyskuulta kertoo Jonista, joka tekee kuolleesta isästään tekoälyhahmon, jonka kanssa alkaa jutella (juttu löytyy suomeksi Apu-lehdestä). Jon juttelee tekoälyn kanssa viikkoja ja jopa itkee niin tehdessään. Jutussa viitataan torontolaiseen Joshuaan, joka samalla tavalla ”herätti henkiin” menehtyneen tyttöystävänsä Jessican.

Joku voi muistaa Black Mirror -scifisarjan toiselta kaudelta jakson Be Right Back, jossa on vastaava juonikulku. Jakso esitettiin vuonna 2013, eli on jo 13 vuotta vanha (uskomattominta on, että vuodesta 2013 on jo 13 vuotta). Silloin uudet tekstipohjaiset tekoälymallit eivät olleet vielä yleistyneet ja skenaario tuntui kaukaiselta.

Toisaalta, itse kun annoin ChatGPT:lle promptin ”puhu kuin isäni”, ei se kuulostanut lainkaan isältäni.

Jos isäni olisi täällä, hän varmaan sanoisi jotain sellaista kuin ”mene parturiin ja siivoa huonees, saatana”.

*

Viihdelehti Vicen artikkeli kertoo newyorkilaisesta kahvilasta, jonne ihmiset voivat tulla treffeille tekoälykumppaneidensa kanssa.

Käytän sanaa ”narsismi” säästeliäästi, mutta muu sana ei kuvaa tätä ilmiötä: ”tekoälykumppaneissa” ei ole kyse (ihmis)suhteista, vaan ihan vain narsismista. Jutussa mainitun tilaston mukaan jopa 52% teini-ikäisistä käyttää tekoälykumppaneita useita kertoja kuussa. Tilastojen mukaan nuoret eivät harrasta enää seksiä. Pian nuoret eivät enää edes seurustele, ainakaan toistensa kanssa.

Toisaalta, jutussa haastateltu käyttäjä valittelee, että bottien kanssa ei voi käydä seksuaalissävytteisiä keskusteluja.

Helsingin sanomissa muuten on avoinna kysely, jossa voi kertoa onko käyttänyt tekoälyä ”seurustelukumppanina”. Jatkojuttu Suomen tilanteeesta seurannee.

*

Saman teeman ympäriltä: tekoälyllä generoitu (pehmo)porno on nousussa. Jessica Foster on tekoälyllä generoitu someinfluensseri, joka poseeraa tissit pystyssä Trumpin kera armeijaa ylistävissä yltiöpatrioottisissa kuvissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole kuitenkaan poliittinen propaganda, vaan Jessican hahmolla houkutellaan tilaajia tämän OnlyFans-kanavalle, joka kerää tilauksia ja jonka kautta fanit antavat Jessicalle lahjoja. Jessica on saavuttanut Instagramissa yli miljoona tilaajaa vain 14 viikossa ja alle 50 julkaisulla.

*

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tekoäly on omiaan generoimaan paskapuhetta. Siksi ei liene ihme, että kansanedustajatkin kirjoittavat nykyään puheensa tekoälyllä.

Puheensa kirjoittavat tekoälyllä myös papit. Asia on puhututtanut katolisen kirkon piirissä niin, että jopa itsensä paavi Leo XIV on vedonnut pappeihin, etteivät he käyttäisi saarnojen kirjoittamiseen tekoälyä.

Nopealla googlauksella voi löytää tekoälyapplikaatioita, jotka opettavat uskontoa niin maallikoille kuin pastoreillekin. Aikaisemmin kirjoitin aiheesta.

*

Hevonpaska, eli bullshit on oikea akateeminen termi, jota ovat käyttäneet mm. David Graber, Harry Frankfurt ja André Spicer. Hevonpaska tai paskapuhe onkin hyvä termi kuvaamaan tekoälyn tuotoksia, jotka ovat sisällyksetöntä lätinää. Englanniksi on myös yleistynyt termi AI slope, joka tarkoittaa liejua tai lietettä. Ylen juttu ehdottaa termiksi tekoälytauhkaa.

Juttu lainaa tutkimusta, jonka mukaan jopa puolet Internetin sisällöstä olisi jo tekoälyllä generoitua liejua, hevonpaskaa tai tauhkaa. Luku tuntuu uskomattomalta. Toisaalta, juttu on viime lokakuulta. Puolessa vuodessa voi tapahtua paljon ja koska tauhkan määrä kasvaa eksponentiaalisesti, voi 50% maaginen raja olla jo kaukana takana.

Tauhkankin keksimiseen tarvittiin kuitenkin vielä ihminen.

*

Loppukevennyksenä uutinen, jonka mukaan tekoälymallit eskaloivat kriisien simulaatiot ydinsodiksi. Tämä tietysti on suoraan elokuvasta War games, josta aikaisemmin kirjoitin.

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Pomarantsev Peter: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (suom. Kyösti Karvonen, Docendo 2025)

Tartuin kirjaan siitä mitään tietämättä — näitä propagandaa, ideologiaa, valeuutisia ja poliittista polarisoitumista käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin tiheään, että ei niiden kanssa pysy mitenkään kärryillä. Kannatti kuitenkin tarttua, sillä kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen propagandistin ja melkoisen veijarin Sefton Delmerin elämäntarinan. Delmer toimi vakavasti otettavanakin journalistina ja pääsi ennen sotaa natsien sisäpiiriin ja käytti tietämystään luodakseen mustista mustinta ja härskeintä mahdollista propagandaa. Hänen tekemiään ohjelmia lähetettiin radiolla saksalaisille ikään kuin ne tulisivat saksalaisten omista lähetysasemista. Tässä ”epäherrasmiesmäisessä sodankäynnissä” Delmer tutustui mm. Ian Flemingiin, joka tietenkin tunnetaan James Bond -seikkailujen kirjoittajana. Delmerin puuhia pidettiin sodan jälkeen niin epäkunniallisina, että niistä haluttiin vaieta, mutta Delmer kertoo kaiken 60-luvulla ilmestyneessä kaksiosaisessa elämäkerrassaan. Mietin kirjan alkupuolella, miksi tuhlaan aikaani elämäkerran referaattiin, kun voisin lukea Delmerin omakätisen elämänkerran, mutta Pomarantsev taustoittaa tapahtumia ja toisaalta tekee vertailua sen aikaiseen natsipropagandaan ja nyky-Venäjän propagandaan tavalla, joka oikeuttaa kirjan olemassaolon.

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Sefton Delmerin propagandalähetykset, kuten radioasema Gustav Siegfried Eins pyrkivät olemaan natsistisempia kuin natsipropaganda itse. Liittoutuneet enimmäkseen lähettivät Saksaan propagandaa, josta suurin osa pyrki vetoamaan kuulijoidensa järkeen ja omaantuntoon: saksalaisten tulisi ymmärtää natsipropagandan valheellisuus ja nousta vastarintaan. Radioaseman hahmo Der Chef haukkui länsijohtajia ja juutalaisia, mutta vielä pahemmin natsijohtoa. Se ei pyrkinyt vetoamaan mihinkään kuulijansa oikeudentuntoon tai hyveellisyyteen vaan juurikin alhaisimpiin tuntoihin ja aikaansaamaan kaaosta. Mitä jos johtajat ovatkin korruptoituneita irstailijoita? Delmerin ohjelmat kannustivat karkuruuteen, tarvikkeiden hamstraamiseen, oman edun tavoitteluun ja yleiseen velttouteen.

Delmer itse ei luonut propaganda mitään kattavaa teoriaa ja vaikka Pomarantsev analysoi aihetta kattavasti, ei tämä ole mikään teorian oppikirja. Delmerin keskeisin pragmaattinen oppi oli vedota saksalaisten ”sisäiseen paskiaiseen” (”schweinehund”). Ei natsipropagandakaan toiminut siksi, että se olisi esittänyt totuuksia, vaan koska se antoi tekosyyn saksalaisille sortaa muita.

Pomarantsevin analyysi propagandasta on, että ihmiset eivät välttämättä usko siihen. Natsit vaativat kansalta fanaattisuutta, mutta tietenkään propaganda ei saanut koko Saksan väestöä fanaattisiksi natseiksi. Pomarantsev viitttaa Václav Havelin Voimattomien voima -esseen tavallisten ihmisten konformistisuuteen: totta kai Havelin esseen vihanneskauppias, joka laittaa puolueen iskulauseita näyteikkunaansa, tietää niiden valheellisuuden, mutta päättää silti elää valheessa. Suuri osa väestöstä menee virran mukana, koska se on helpompaa.

Ajatus on linjassa tässäkin blogissa usein siteeratun Slavoj Žižekin ideologiakritiikin kanssa: ideologiat ovat kuin joulupukki; lapset eivät oikeasti usko joulupukkiin, mutta teeskentelevät uskovansa, jotta saisivat lahjoja; aikuiset teeskentelevät lasten vuoksi.

Siksi ideologista aivopesua ja propagandaa vastaan taistellessa rationalisointi ja totuuteen vetoaminen ei toimi: eivät ihmiset valitse ideologioita sen perusteella, mikä voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Siksi esimerkiksi faktantarkistus-tyyppiset jutut eivät kykene vaikuttamaan salaliittoteoreetikoihin. Ihmiset valitsevat ideologiansa sen perusteella, mikä tukee heidän omaa identiteettiään ja mikä toimii siinä maailmassa, jossa he elävät. Ihminen haluaa kuulua johonkin porukkaan. Nihilistisesti voi ajatella, että ihmiset kyynisesti kannattavat asioita, jotka ovat heille henkilökohtaisesti edullisia ja näyttelevät uskovansa niihin muita pettääkseen. Psykologisesti mielenkiintoisempi (ja totuudenmukaisempi) on kuitenkin skenaario, jossa ihminen pettää ennen kaikkea itseään. Lähdekritiikki on paitsi vaivalloista, myös huonosti palkitsevaa, jos se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

*

Atte Korhola kirjoittaa parin vuoden takaisessa (tämän tyyppiset kirjat vanhenevat todella nopeasti) kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) evankelikaalisen liikkeen yhteyksistä politiikkaan. Hän kirjoittaa jo kirjan alkuluvuissa, kuinka ei ymmärrä miten Donald Trumpin kaltainen hahmo, joka on äärimmäisen kaukana, ellei jopa kirjaimellinen vastakohta Jeesuksen opetuksille, voi vedota yhdysvaltaisiin kristittyihin niin, että Trump on kirjaimellisesti julistettu jumalan voitelemaksi johtajaksi.

Pomarantsevin ja Delmerin opeilla asiaa on mahdollista ymmärtää. Se, että uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella jumalan olemassaoloon ja Raamatun fundamentalistiseen ts. kirjaimelliseen totuuteen, on yksi kysymys, mutta kysymyksen jälkimmäinen osa kuuluu, uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella, että Yhdysvallat on jumalan valitsema kansa ja että Trump on poikkeuksellisen hurskas ihminen ja Jeesuksen sijainen maan päällä.

Kristillinen äärioikeisto ja Trump

Ei ole vaikea ymmärtää, että Trump käyttää uskontoa poliittisesti hyväkseen ilman, että hänellä itsellään uskoa siihen, mitä sanoo tai tekee. Mutta mitä takeita on siitä, että evankelikaalit itse uskoisivat siihen, mitä Trumpista julistavat?

Merkittävää on, että magalaisuus antaa uskoville luvan päästää alhaisimmat tunteensa valloilleen ja samaan aikaan säilyttää sen uskonnon, johon on lapsena kasvatettu ja joka antaa henkistä turvaa ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäisen rakkaushan on aika lällyä, pyhä viha voimaannuttaa. Jeesus saarnasi vaatimattomuutta ja materiasta luopumista, mutta nyt on lupa olla ahne, mukavuudenhaluinen, pinnallinen, irstailija, vallanhimoinen, itsekeskeinen ja materialistinen. Menestyksen teologia ja rukousaamiainen luksushotellissa toki on kivempaa kuin köyhyyslupaus.

Pomarantsev viittaa Freudin teokseen Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), joka taas viittaa Gustave Le Bonin Joukkosieluun (1895), joka taas Pomarantsevin mukaan oli Hitlerin oman ajattelun taustalla siitä, kuinka hallita massoja. Freudille olennaista on, että massat identifioituvat johtajaansa ja ihailevat tätä, koska tämän kautta he voivat päästää kaikkein alhaisimmat, suorastaan psykopaattiset valloilleen ja samalla kuitenkin kuvitella olevansa osa suurta ja ylevää missiota.

*

Jokin aika sitten pohdin, voisivatko länsimaalaiset miehet alkaa kääntyä islamiin. Nythän islamiin länsimaissa kääntyvät ennen kaikkea naiset — mikä voisi olla oma erillisen pohdintansa aihe, miksi juuri islamin kaltainen misogynistinen ideologia vetää naisia puoleensa. Olisikin paljon ymmärrettävämpää, että miehet kääntyisivät suurin joukoin islamiin. Onhan kristinuskon arvot, kuten nöyryys, lähimmäisenrakkaus, itsehillintä, siveellisyys, armo ja anteeksianto aika wokea. Kristinuskon perustaja oli pitkätukkainen puuseppä, joka ei saavuttanut suurta menestystä elinaikanaan; islamin perustaja oli voitokas sotapäällikkö, jolla oli vähintään 13 vaimoa. Islamissa on jihad ja Kalashnikovit, miehet ovat kunniassa ja uskonnollinen elämä elävää ja yhteisöllistä. Kuvittelin, että Andrew Taten innoittamana nuoret oikeistolaisuudesta ja manosfääristä innoittuneet miehet olisivat alkaneet kiinnostua myös islamista.

Jos kuitenkin Korholan kuvaama kristillinen nationalismi pystyy fasilitoimaan vihaa, aseaktivismia, egoismia ja muita oikeiston kovia arvoja sellaisille, jotka niitä ihannoivat, vuotoa islamiin päin ei välttämättä tapahdu.

*

Vaikka Korholan kirja onkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja sisältää paljon yksittäisiä seikkoja, jotka herättävät kiinnostusta tutustua niihin tarkemmin, kaikkien näiden yksittäisten kielillä puhuvien sekopääsaarnaajien, sairaita parantavien ja kuolleitakin herättävien kulttijohtajien, Etelä-Amerikkaan perustettujen pedofiilinatsisiirtokuntien ja karismaattisten megakirkkojen miljardöörisaarnaajien yhteys laajaan kuvaan jää hataraksi. Joskus sekin voi olla salaliittoteoria, että kaiken takana ovat salaliittoteoreetikot. Toki kristillisyydellä on merkitystä Yhdysvaltain politiikassa, kuten sillä aina on ollut, eikä merkityksetöntä ole, että esim. Paula White on Trumpin ”hengellinen neuvonantaja”, mutta jonkun Jim Jonesin mainitseminen kirjassa vaikutta aihetodisteelta.

Uskonnollisista väärinkäytöksistä noin muuten kannattaa kuunnella Ylen podcast-sarja Saarnaajat.