Mitä ovat blogit? Lyhyt historia ja kertaus

Blogien kulta-aika oli 2000-luvun alussa. Silloin tuntui, että kaikki kirjoittivat blogia ja jotkut jopa lukivat. Kuka enää kirjoittaa blogia paitsi tällaiset harmaapartaiset sedät?

Tärkein blogeihin liittyvä innovaatio oli uuden käyttöliittymän helppous: nyt kaikenlaiset, muutkin kuin teknisesti harrastuneet ihmiset saattoivat alkaa kirjoittamaan verkkoon. Aikaisemmin omia kotisivuja oli tehty koulujen ja kansalaisopistojen kursseilla ja vaikka nettisivujen tekemiseen tarkoitettu html-kieli sinänsä ei ole vaikeaa, tarvittiin myös se palvelintila, jonka kautta kotisivut saattoi julkaista maailmalle. Oppilaitokset tapasivat noihin aikoihin antaa pari megatavua oppilaiden käyttöön, mutta tilaa saattoi käyttää vain oppilaitoksen sisäverkosta ja sekin sisältö poistui lukukauden loppuun mennessä.

Henkilökohtaisten kotisivujen sisältö oli tyypillisesti muotoa ”hei, tervetuloa kotisivuilleni!!!” ja jotain tietoa tekijänsä persoonasta. Ehkä tekijällä ei ollut nettisivukurssille tullessaan sen suurempaa visiota sisällöstä. Oman persoonan esittely on aina se lähin ja ensimmäisenä mieleen tuleva aihe. Tämä ennakoi aika hyvin myöhempiä sosiaalisen median profiileja.

Bloggerin kaltaiset selainkäyttöliittymän kautta käytettävät tai WordPressin kaltaiset omalle palvelimelle asennettavat sovellukset tekivät bloggaamisesta vaivatonta.

Jotkut blogien historiaa kirjoittaneet (esim. Rebecca Blood, Susan Herring) ovat sitä mieltä, että blogit olivat ensimmäisessä muodossaan linkkilistoja. Joku muistaakin, että omilla kotisivuilla piti tosiaan olla se ”mielenkiintoisia linkkejä” osio, jossa oli linkki ”hyödylliseen hakukoneeseen” ja kavereiden sivuille, jos kavereilla sellaisia oli. Kun linkkilista alkoi päivittyä aktiivisesti, tuli siitä web-log.

Toinen syntyhistoria ovat verkkopäiväkirjat. Tätä tulkintaa jotkut karsastavat ja ovat sitä mieltä, että verkkopäiväkirjat, online diaries, ovat joko blogeille rinnakkainen ilmiö tai korkeintaan blogien alalaji. Erityisen suosittu alusta oli Livejournal. Teknologiasta kiinnostuneet nuoret miehet eivät halua assosioitua tyttöjen kiiltokuvin koristeltuihin ja pienellä lukolla suljettuihin kirjasiin eivätkä etenkään sellaisiin Nuoren tytön varaventtiilin kaltaisiin romanttisiin päiväunelmiin. Tosiasia kuitenkin on, että blogi on kuitenkin päivämäärittäin kirjoitettuja omaan elämään liittyviä havaintoja ja mikä muu se on, ellei sitten päiväkirja?

*

Tein omat kotisivuni yliopiston palvelimelle ehkä vuonna 2003. Moni tuttava oli aloittanut bloggaamisen juurikin Bloggerin Blogspot-palvelussa. Ajattelin, että ainakaan minä en lähde tuohon hommaan. Omille kotisivuilleni laitoin omia taideprojektejani ja sen pakollisen esittelyn itsestäni. Myöhemmin lisäsin ironisesti otsikoidun ”elämä ja teot”-osion, jossa kerroin vähän lisää itsestäni. Ja samalla tiellä ollaan.

Ja mikäpä muu tämäkään olisi kuin päiväkirja. Kirjoitan yleensä asia-aiheista, politiikasta ja kirjallisuudesta, mutta blogille tyypilliseen epämuodolliseen ja subjektiiviseen tapaan. Ja pettäisin itseäni, jos väittäisin ettei motiivina ole puhtaasti itsekeskeinen omiin ajatuksiin rakastuminen ja kuvitelma siitä, että ne voisivat muitakin kiinnostaa. Eli se aivan sama syy kuin niillä ”tervetuloa kotisivuilleni!!”-kotisivuilla.

Altistuin vanhoille teksteilleni tätä kirjoittaessa ja ne aiheuttavat vahvaa häpeää, mutta onhan häpeä vain terve tunne.

*

Teknisesti blogit toimivat periaatteella (HTML+CSS) + PHP + MySQL. Siinä missä niillä kotisivukursseilla tuotetut verkkosivut olivat staattisia html-sivuja, uudemmat blogisoftat tallentavat sisällön SQL-tietokantaan, josta se PHP:n avulla tarjotaan käyttäjälle rakenteellisesti html-muodossa css-tyylimäärittelyiden kera. (Näin toimivat itse asiassa kaikki modernit verkkosivustot tänä päivänä, eikä yritysten ja organisaatoiden viestinnässä tai muuallakaan tarvitse osata html-sivujen tekoa.)

Vaikka html:n perusteet oppiikin iltapäivässä, ammattimaisten sivujen tekeminen ei ole helppoa. Kun sivuston rakenne ja ulkoasu (template) erotettiin sisällöstä, käyttäjä saattoi käyttää valmiiksi tehtyä sivupohjaa ja keskittyä sisällön tuottamiseen. Tavallisen tekijän blogisivusto näytti hyvältä ja yhtenäiseltä. Käyttöliittymä oli omassa selaimessa, eikä tarvinnut enää mennä koulun koneelle päivittämään sivuja tai siirrellä niitä kotikoneelta palvelimelle muuta kautta.

Omat kotisivuni olivat ensin staattisia html-sivuja, sitten tein oman php-viritelmän, jolla sain päivitykset aikajärjestykseen. Tämä oli mahdollista yliopiston palvelimellakin, mutta aika pian hankin oman domainin ja webhotellista kotisivutilaa. Tätä nykyä käytän WordPress-julkaisualustaa ja olen ollut aika laiska edes muokkaamaan tämän ulkoasua persoonallisemmaksi.

*

Blogit jatkoivat siitä, mihin henkilökohtaiset kotisivut jäivät: kirjoittajansa elämän esittelyyn. Nyt kun päivittäminen oli vaivattomampaa, saattoi kirjoittaa pitkiä tekstejä vaikka joka päivä. Ei ole merkityksetöntä, että myöhäismodernissa ajassamme yksilön persoona ja henkilökohtainen elämä ovat nousseet keskiöön kaikkialla kulttuurin aloilla. Kumpi sitten oli ensin, blogimuna vai julkinen kana, mene ja tiedä. Olisi houkuttelevaa ajatella, että esimerkiksi autofiktiivinen kirjallisuus olisi seurausta 2000-luvun alun verkkopäiväkirjoista, mutta mitä enemmän lukee esimerkiksi 70-luvun avainromaaneja, huomaa että autofiktiossa ei oikeastaan ole mitään uutta.

Ehkä uutta oli kuitenkin se, että aivan tavan kansa pääsi verkkoon ensimmäistä kertaa aktiivisina toimijoina blogien kautta (erilaisia verkkofoorumeita unohtamatta). Tätä kutsuttiin visionäärisesti web2.0:ksi. Sittemmin on puhuttu sosiaalisesta mediasta myös web3.0:na, mutta mielestäni nimitys ei ole samalla tavalla ottanut tuulta alleen.

Sisällöllisesti blogien määrä räjähti. Enää ei blogattu vain teknologiasta tai edes omasta elämästä, vaan blogeja oli mm. poliittisia blogeja, vaaliblogeja, neuleblogeja, käsityöblogeja, työpäiväkirjoja, runoblogeja, kirjablogeja, yritysblogeja, opetusblogeja, elokuva-arvostelublogeja, ruokablogeja, hääblogeja, sarjakuvablogeja, valokuvablogeja… Blogin määrittely sisällön kautta muodostui mahdottomaksi. Kenties blogia sisällöllisesti määrittävä tekijä on sen henkilökohtaisuus. Oli aihe mikä hyvänsä, nivoutuu se kirjoittajan omaan elämään ja henkilökohtaiseen näkemykseen. Kirjoittaja voi olla ammattilainen tai amatööri, mutta kirjoittaa aiheestaan ruohonjuuritasolta. Tämä määritelmä on tosin vuotanut toisesta päästä, koska henkilökohtainen on vallannut etenkin verkkokulttuurin, mutta myös kaiken kulttuurimme kokonaisuudessaan. Se, että esittelee omaa elämäänsä, ei määrittele enää mitään.

Hyvin nopeasti ruohonjuuritason autenttinen blogikulttuuri kaupallistui niin kuin näiden juttujen kanssa aina käy. Pian kaikilla yrityksilläkin piti olla blogi. Yritysjohtajat Putkosen Putkihuollosta Nokian pääjohtajaan bloggasivat; yrityksen verkkosivulle tarvittiin contenttia, ensinnäkin jotta yrityksestä välittyy ulkomaailmalle ihmiskasvoinen kuva, toisekseen jotta hakukoneet kiinnostuisivat yrityksen verkkosivuista. Kun pk-yritykselle tilattiin omat verkkosivut (mukana tietenkin hakukoneoptimointi eli SEO!), avattiin myös oma yrityksen blogi, jota ehkä piti ensin yrityksen toimitusjohtaja, sitten joku kesäharjoittelija ja joka pian unohtui, kuten unohtuivat verkkosivutkin siihen asti, kunnes ne piti taas uudistaa.

Samoin kaupallistuivat tavisten blogitkin. Mainostajat havaitsivat, että bloggaajat ovat valmiita muutamilla tuotelahjoilla mainostamaan vaatteita ja meikkejä.

Ja kuten yleensä, kun jokin asia kaupallistuu, menettää se samalla kaiken sisäisen merkityksensä.

Aikoinaan oli olemassa sellainensivu kuin Blogilista. Kun yritin pari vuotta sitten etsiä jotain vastaavaa, jonne oma blogini lisätä, en oikein samanlaista yhteisöä löytänyt. En kaikesta huolimatta oikein taivu lifestyle-kategoriaan.

*

Teksteinä blogitekstejä määrittää paitsi edellä mainittu henkilökohtaisuus, myös tietyt muotoratkaisut. Blogit ilmestyvät verkossa. Vaikka joitain blogeja on julkaistu painettuina kirjoina, ovat ne silti adaptaatioita välineestä toiseen. Blogi on kuitenkin tietty verkkotekstin tyyppi, joka eroaa muista verkkoteksteistä.

Blogi jakautuu postauksiin ja postauksilla on tyypillisesti päivämäärä ja sen alla kommenttikenttä. Blogin yläreunassa on header-otsikkorivi, jossa on blogin nimi ja mahdollisesti tagline, eli blogin motto. Sivupalkissa, joita on tyypillisesti yksi tai kaksi, on tietoa kirjoittajasta, aikaisemmat kirjoitukset, mahdollisia mainoksia sekä linkkilista (blogroll) muihin kirjoittajan seuraamiin blogeihin. Alapalkki (footer) pitää blogin typografisesti koossa ja sisältää usein tietoa tekijänoikeuksista, evästeistä ja julkaisujärjestelmästä. Lisäksi blogilla on jokin url-osoite, kertoo blogin sijainnin verkossa. Esimerkiksi lehtien palkkaamat bloggaajat kirjoittavat blogiaan lehden kotisivuilla. Ilmaispalveluissa julkaistavat blogit saavat osoitteen, joka on muotoa nimi.domain.tld, mutta monet bloggaajat ovat rekisteröineet myös omia domain-nimiä. Tekijän nimen paikka on tyypillisesti postauksen yhteydessä, joko merkinnän ylä-tai alatunnisteessa allekirjoituksena.

Tämän tyyppisiä liitännäisiä kutsutaan para– tai kynnysteksteiksi. Kirjan kohdalla niitä ovat mm. tekijän nimi ja kirjan otsikko etukannessa ja kirjan selkämyksessä, takakansiteksti, suojapaperin liepeen kirjailijaesittely, sisäkannen otsikkosivu, kustantajan apinalaatikko, toimittajan esipuhe, kirjailijan jälkisanat jne. Nämä muodostavat ”kynnyksen”, joka ohjaa lukijan odotuksia luettavan tekstin genren suhteen.

Henkilökohtaisen sisällön lisäksi nämä kynnystekstien muodostamat rakenteelliset piirteet määrittävät blogia.

Rajanveto tässäkään ei ole helppoa. Verkkokolumnitkin on kirjoitettu henkilökohtaisesta näkökulmasta ja niissä on päivämäärä. Verkkolehtien uutisia on voinut kommentoida jo pitkään. Monet isotkin mediatalot käyttävät WordPressiä sisällönhallintaan.

*

Blogien voima oli niiden autenttisuudessa. Samaan aikaan, kun antihumanistiset teoriat toistelivat, että tekstit ovat kadottaneet tekijänsä, olivat blogit häpeilemättömän henkilökohtaisia. Tosin, voi kyseenalaistaa, kuinka laajalle (post)strukturalistiset näkemykset olivat aidosti akateemisista piireistä levinneet, mutta kaikki itsensä vakavasti ottaneet tutkijat ja kriitikot olivat sitä mieltä, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”. Tekijä on fiktio, korkeintaan tekstin funktio, myös non-fiction -kirjallisuudessa. Ja koska ”tekstiä” on ”kaikki”, ihminen on sulkeistettu koko systeemistä.

Näin ei ajattele enää kukaan.

Ihmiset halusivat lukea toisten samanlaisten ihmisten ajatuksista ja ennen kaikkea vuodattaa verkkoon (suomalaisen blogipalvelun nimikin oli Vuodatus.net) omaa sisintään.

Henkilökohtaisten blogien kirjoittamisen ollessa trendikkäimmillään julkaistiin myös blogeja, jotka rikkoivat tämän omaelämäkerrallisen sopimuksen ja olivat siis fiktiivisiä. Näitä olivat mm. Pettäjän kotona, joka nimensä mukaisesti kertoo parisuhdeongelmista ja nimimerkki Teppo M:n kirjoittama Sata naista, jossa eronnot keski-ikäinen mies lyö vetoa pystyvänsä makaamaan vuoden aikana sadan naisen kanssa. Molemmat käyttivät selkeästi kaunokirjallisia keinoja ja niissä oli selkeä juonen kaari. Molemmat saivat tuhansia lukijoita ja jokainen postaus sai kommentteja, joissa kirjoittajalle annettiin tukea ja neuvoja. Kirjallisuutena näissä ei ollut mitään erikoista ja ilman tulkinnoilla pelaamista ne eivät olisi herättäneet kenenkään mielenkiintoa.

*

Utopistisimmat toivoivat blogeista uuden kansalaisvaikuttamisen ja kansalaisjournalismin kanavaa, joka vahvistaisi demokratiaa. Sittemmin niiden rooli on siirtynyt sosiaaliselle medialle, eikä kukaan enää elättele sellaisia toiveita.

*

Kirjoittaako kukaan enää ”perinteisiä” blogeja? Onko lukutaito jo niin näivettynyt, että blogienkin lukeminen häviää verkon kuvavyörylle ja viestipalveluiden lyhyille somepäivityksille?

Joku voi muistaa, että kun Jaikun ja Twitterin kaltaiset pikaviestipalvelut tulivat, niitä kutsuttiin mikroblogeiksi. Ihmiset saattoivat kätevän käyttöliittymän kautta päivittää kuulumisiaan maailmalle. Pituus vain oli rajattu. Vielä kun sen saattoi tehdä puhelimellaan, antoi se kuoliniskun blogeille.

Blogeihin saattoi jo Bloggerin alkuaikoina lisätä myös kuvia. Kuitenkin sitä varten piti omistaa erillinen digikamera ja kuvien siirtämiseksi verkkoon digikamera piti kytkeä usb:llä tietokoneeseen ja kuvat siirtää ensin koneen kovalevylle ja sieltä verkkoon. Kamerapuhelimien ja etenkin ns. älypuhelimien tultua kuvat on voinut lähettää Instaan saman tien mistä vain.

Yritin etsiä verkosta tietoa, kuinka paljon historiassa on otettu valokuvia. Vuonna 2025 otettiin 2 200 miljardia kuvaa, pääosin digikuvia.

Pitkien tekstien tilalle on tullut ääni, kuva ja liikkuva kuva. Edelleen puhutaan videoblogeista eli vlogeista. Ylekin on alkanut kutsua radio-ohjelmiaan podcasteiksi. Sitten on myös videopodcasteja. Mikrofonit ja kamerat ovat nykyään niin halpoja, että ei ole enää syytä rajoittua vain näpyttelemään tekstiään verkkoon, kun elävä kuva houkuttelee yleisöä paljon paremmin.

Sisällöt näyttävät olevan silti samoja kuin blogeissa aikoinaan: henkilökohtainen elämä ja kaupalliset toimijat. Podcasteissa vieraiden haastatteleminen on tullut trendiksi, joka blogeissa oli harvinaisempi.

Kun blogeista yrittää hakea verkosta tietoa, tuloksena on massivisesti kaupallista hevonpaskaa siitä, kuinka tulla suosituksi bloggaajaksi. Pelkän sisällön tuottaminen verkkoon on yhtä tyhjän kanssa, siitä on generatiivinen tekoäly pitänyt huolen.

Ehkä pian todistamme nostalgista ”miksi nykynuoret eivät enää lue blogeja”-moraalipaniikkia.

blogikirjat
Joistan blogeista on tehty myös painettuja kirjoja.

Mitään ei saa sanoa eikä lihaa syödä

Ruokailutottumukset ovat heti seksuaalisuuden jälkeen lähinnä ihmisen omaa kehoa ja ovat siksi identiteetin olennaisia rakennuspalikoita. Kauramaito jakaa kansakunnan kahtia. Aina kun lehdissä kirjoitetaan jotain kasvisruuasta, täyttyvät kommenttipalstat vihaisista viesteistä: taas minulta lihan syöminen on canceloitu, Hitler muuten oli kasvissyöjä.

Meemitodellisuudessa valitettiin pitkään, miksi jonkun pitää kertoa olevansa kasvissyöjä, mutta aina kun kasvisruokavaliosta kirjoitetaan, kommentipalstalle tulevat ihmiset kertomaan miten paljon syövät lihaa.

Helsingin koulujen kasvisruokapäivä herätti enemmän pahennusta kuin holokaustin kieltämisen kriminalisointi.

Siitäkin joku pahoitti mielensä, kun salaattia mainostetaan vegaanisena. Toinen vastasi, että asiaa ei tarvitse erikseen mainita, koska salaatit ovat vegaanisia. Olisikin näin: puolisolle vegaanista lounassalaattia Prismasta etsiessä meni tovi. Itse olen allerginen kananmunalle ja salaattia ilman kananmunaa on vaikea löytää.

Kun Martatkin viime viime vuonna ilmoittivat siirtyvänsä tilaisuuksissaan kasvisruokaan, meni maailma lopullisesti pilalle.

Tutkimus lihansyönnin ja testosteronitasojen yhteydestä on otettu vastaan yllätyksettömästi.

Itse en ole vegaani, mutta olen vähentänyt lihansyöntiä eettisistä ja terveyssyistä ja saatan valita vegaanisen vaihtoehdon siksi, että vegaanisessa ruuassa ei ole edellä mainittua kananmunaa. Identiteettini ei riipu lihansyönnistä tai syömättömyydestä. Joskus tietysti herätää ihmetystä, kun tilaan verta tihkuvan Cattle Holocaust -burgerin tuplapekonilla ja triplajuustolla ja ai niin: kai teidän majoneesi on vegaanista?

Yleisimmät kasvisruuan vastustajat löytynevät ei-punavihreistä puolueista: Perussuomalaisten vaalikojulla jaettu ilmainen makkara on metafora politiikasta yleisimminkin: grillimakkara sisältää lihaa vain minimaalisesti ja se on sellaisten ihmisten herkkuruokaa, jotka perustavat identiteettinsä lihansyönnille. Lisäksi se näyttää penikseltä.

Kaikesta kampanjoinnista ja vegaanihaasteista huolimatta lihaa syödään enemmän kuin koskaan, Suomessa ja maailmalla. Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana kulutus on laskenut pari prosenttia, mikä on saanut otsikoimaan lihan kulutuksen laskusta, mutta verrattuna esimerkiksi vanhoihin hyviin 60-luvun päiviin, jolloin ei veganismista hössötetty ja miehet olivat miehiä hiio-hoi, lihan kulutus on yli kaksinkertaistunut. Globaalisti etenkin keskiluokan varaustuminen Kiinassa on nostanut lihankulutusta.

Ruokakeskustelu on kuin ”sananvapauskeskustelu”. Mitään ei saa sanoa eikä lihaa syödä.

Pitäisikö vanhusten netinkäytöstä olla huolissaan?

*

Kuten sananvapauskin, on lihansyönti ajettu ahtaalle. Aina syyllistetään.

Vaikka olen vähentänyt lihansyöntiä, en tule sitä varmaan koskaan täysin lopettamaan. Ymmärrän niitä, jotka kokevat ristiriidan eläinten syömisen ja niistä pitämisen välillä.

Olen kotoisin maalta ja koti- ja riistaeläimet ovat minulle lapsuudesta tuttuja. Kaikkien (paitsi minun) isät metsästivät aktiivisesti ja koulukavereiden kotona tarjottiin hirveä, sorsaa, kanalintuja… metsäpeuraa syödessä vähän säälitti ja ajattelin Bambin äitiä…

Noin muuten tekisi hyvää koululaisille ja päiväkotilapsille vierailla maatiloilla katsomassa mistä ruoka tulee. En tiedä, päästetäänkö tehotiloille vierailijoita. Lapset voisivat sitten nähdä miten eläimiä kohdellaan ja tehdä päätöksen syövätkö lihaa vai eivät. Jossain brutaaleimmissa kuvitelmissa siirtymäriittinä pitäisi jokaisen katkaista broilerilta kaula, ampua ammua naulapyssyllä päähän tai antaa kuolettava sähköisku possulle voidakseen lunastaa oikeuden syödä jatkossa lihaa. Ken ei pystyisi tappamaan ruokaansa, ei saisi syödäkään lihaa.

Ehkä ei sentään.

*

Areenassa ja Ylen kanavilla on katsottavissa dokumentti Valmisruoan vaarat (Irresistible: Why We Can’t Stop Eating, Iso-Britannia 2024) hyperprosessoidusta ruoasta. Dokkarissa pääsevät ääneen tutkijat ja ruokateollisuudessa työskennelleet ihmiset, jotka ovat tulleet katumapäälle. Juoni on seuraavanlainen: koska ruokateollisuuden tarkoitus on tehdä voittoa, täytyy sen myydä mahdollisimman paljon ruokaa, ja siksi täytyy sen saada ihmiset syömään enemmän ja mielellään ruokaa, joka on tehty mahdollisimman halvalla. Ruokateollisuus on isoa bisnestä, joka ei jätä mitään sattuman varaan, vaan palkkaa maailman parhaat psykologit, neurotieteilijät, käyttäytymistutkijat ja kemistit tutkimaan, miten ihmiset saadaan syömään mahdollisimman paljon. Kyselylomakkeista on siirrytty aivokuvantamiseen sen selvittämisessä, mistä mauista kuluttajat ”pitävät” eniten.

Evolutiivisista syistä paljon kaloreita, eli siis rasvaa ja sokeria, sisältävät ruuat ”maistuvat” parhaimmille. Ne ovat myös epäterveellisimpiä useista syistä.

Sokeri aiheuttaa myös riippuvuutta siinä missä nikotiini, kofeiini tai alkoholi.

Helpoin tapa tehdä ruuasta haluttavaa on siis pumpata se täyteen sokeria, rasvaa ja suolaa. Dokumentissa on haastateltavana Howard Moskowitz, joka oli keksimässä koko ruokateollisuutta 1970-luvulla ja joka löysi ns. mielihyväpisteen (engl. bliss point), joka tarkoittaa sitä, kuinka tarkoittaa esimerkiksi sitä, kuinka paljon sokeria tuotteeseen voi lisätä, jotta saavutetaan optimaalinen makeusaste. Tämä piste on suhteellisen korkea.

Mielihyväpistettä voidaan nostaa vieläkin korkeammalle lisäämällä tuotteeseen suolaa: kieli ei maista makeutta, mutta aivot havaitsevat sen.

Kaikki tuotteet tähtäävät tähän yhteen pisteeseen, jossa keskimääräisen kuluttajan keskimääräinen mielihyväpiste sijaitsee (tätä ei tule sekoittaa g-pisteeseen). Eivätkö joka pojan lempiruuat pitsa ja hampurilaiset lopulta maistu aivan samalta?

Toinen tapa saada ihmiset syömään enemmän on tehdä ruuasta pehmeää: ei kulu turhaa aikaa pureskeluun, kun ruoka liukuu suoraan vatsalaukkuun. Koska aivot eivät näin rekisteröi syödyn ruuan määrää, ihmiselle pystytään syöttämään enemmän. Optimaalinen ruoka on siis jo puoliksi sulanutta, eli mahdollisimman lähellä lopputuotetta.

Vai maistuvatko esimerkiksi Doritos-sipsit ”hyvältä”? En edes tiedä, mistä ne valmistetaan. Perunasta? Voisiko niitä pureskella ja maistella todella suussaan pidemmän aikaa niin, että maistaisi niiden aromit kaikessa rikkaudessa ilman, että jo muutaman sekunnin makustelun jälkeen massa alkaisi vaikuttaa ulosteelta?

Mitä esimerkiksi on väärää siinä, että tutkitaan, mikä on mikä ruoka maistuu ”hyvälle”? Ovatko hyvä maku ja koukuttavuus synonyymejä? Ihminen pelaa samoilla avoilla kuin mestästäjä–keräilijä, jonka aivot olivat kehittyneet palkitsemaan mahdollisimman suurista kalorimääristä, eli rasvasta ja sokerista. Hyvä maku taas on eri asia.

Suurimman ruokateollisuusyrityksen Nestlén liikevaihto vuonna 2025 oli noin 100 miljardia euroa. Verrokkina Suomen valtion budjetin menot olivat noin 89 miljardia. Coca Cola Companyn liikevaihto oli samana vuonna n. 44 miljardia euroa. Tällaiset firmat eivät olisi maailman suurimpia, elleivät ne käyttäisi häikäilemättömiä keinoja.

Dokumentin lopussa sen ”shokkipaljastusosuudessa” paljastetaan, että tupakkayhtiöt, kuten Philip Morris (liikevaihto 34,60 miljardia euroa) ovat mukana ruokabisneksessä ja hyperprosessoidun valmisruuan kehittämisessä yhä koukuttavammaksi.

*

Itsehän en edes pidä makeasta, en pitänyt edes lapsena. Silti olin jossain vaiheessa addiktoitunut sokeriin. Laiskuuttani aloin jättää aamiaisen väliin, joten korvasin sen syömällä kahvitunnilla paketin suklaakeksejä. En edes mitään hyviä suklaakeksejä, vaan jotain halvimpia Coop-keksejä, jotka eivät edes sisällä suklaata sen enempää kuin mitä direktiiveissä vaaditaan, jotta nitä voidaan kutsua suklaakekseiksi. Eivät ne varsinaisesti maistuneet hyvältä, mutta niissä oli sokeria.

Samalla tavalla jos tupakoitsija on rehellinen, niin ei autokatoksessa luttaan imeskelty Smart-tupakkakaan hyvältä maistu, mutta siinä on nikotiinia.

Koska olen koko elämäni ollut hoikka ja nuorena jopa alipainoinen, en ole koskaan välittänyt ruokasuosituksista. Lääkärit pikemminkin rohkaisivat syömään ”epäterveellisesti”, eli mättämään ruokatorvesta alas mahdollisimman paljon kaloreita. Silloin kun nostin painoja, lihasmassan saaminen oli lähes mahdotonta ja silloin opettelin bulkkaamaan, eli kasvattamaan massaa ylimääräisillä kaloreilla. Ei onnistunut. Käyn usein lounasbuffetissa syömässä ja suomalaisen tarkan markan hengessä on selvää säästöä syödä niin paljon kuin jaksaa ja vielä vähän lisää. Ikää on tullut enemmän ja vaikka hyötyliikunnan myötä kaloreitakin palaa, on viime vuosina joutunut miettimään henkilökohtaisestikin ravitsemusasioita. Olen edelleen normaalipainoinen, mutta veriarvot olivat testeissä raja-arvojen yläpäässä. Ehkä paketti suklaakeksejä aamiaiseksi ei ole järkevän ruokavalion kulmakivi.

Tänä syksynä remontoin ravitsemustani uusiksi. Tai pikemminkin palasin niihin vanhoihin hyviin periaatteisiin, jotka opin peruskoulussa 90-luvulla: kasvikset, juurekset, kala ja ruisleipä ovat terveellisiä, sanoivat trendiruokavaliot mitä hyvänsä. Sipsit, grilliruuan, suklaan ja roiskeläppäpitsat krapulaan jätin pois.

Energiajuomat ja energiapatukat ovat tyypillisesti myymälöissä levällään satunnaisostojen maksimoimiseksi. Jos todella haluaa ostaa näitä tuotteita, täytyy kiertää koko kauppa kolmeen kertaan. Olin ajatellut, että ostaisin välipalaksi sen suklaapatukan sijasta myslipatukan. Tosin Pirkan myslipatukassa oli sokeria 40g/100g, eli käytännössä saman verran kuin vastaavassa suklaapatukassa (42g/100g) Nämä tuotteet voivat soveltua esim. kuntoilun jälkeen palautumiseen, mutta varsinaisesti eivät ole sen terveellisempiä kuin muutkaan ultraprosessoidut tuotteet.

*

Mihin veisit kotikaupungissasi vieraasi syömään, jos haluaisit tarjota suomalaista ruokaa. Vastausta joutuu pohtimaan yllättävän pitkään.

Torigrillille? Turun Torigrillillä nykyään on oikeat aterimet ja A-oikeudet. Toriremontin jälkeen grilli uusittiin: kaukana ovat ajat, jolloin makkaraperunat tarjoiltiin rakennuskontista, jossa oli vain Rivo-Riitta ja rasvakeitin. Ruoka tosin on edelleen yhtä pahaa. Työntekijät ovat tietenkin ulkomaalaisia, koska kukaan suomalainen ei kestäisi sillä palkalla humalaisten päänaukomista.

Suomalainen uusi kansallisruoka on maahanmuuttajan valmistama kebab. Nekin, jotka haluaisivat potkia maahanmuuttajat ulos maasta itkisi heitä takaisin heti ensimmäisenä krapula-aamuna, kun ruokalähetit (jotka nekin ovat ei-kantasuomalaisia) eivät toimittaisi krapulamättöä. Mitä siihen dagenefteriin löhöilypäivänä sitten syötäisiin? Lanttua vai?

Sen vuoksi kaikki kotikaupunkini ruokapaikat ovatkin joko kebab-paikkoja tai aasialaisia pikaruokapaikkoja.

Viiniä, runoutta ja makkaraperunat.

*

Ruokailukulttuuri vertautuu koko kulttuurin kenttään. Ruoasta on tullut ruokateollisuutta. Kulttuurista on tullut kulttuuriteollisuutta. Kaikkea mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla. Kaikki suunnattu mahdollisimman keskinkertaiselle kuluttajalle myynnin maksimoinniksi.

Aikoinaan kun EU:n ruokaviraston sijoituspaikaksi valittiin Suomi, Italian pääministerin Silvio Berlusconin vittuilu asiasta oli aiheellista. Toisaalta, kenties EU:n virasto on sopivin vertaus kuvaamaan suomalaista ruokakulttuuria: ruoka on polttoainetta ja tärkeintä on sen turvallisuus ja riittävät maataloustuet sen tuottamiseen.

Ruoka herättää tunteita, mutta on toisaalta niin arkipäiväistä, että kulinarismia ei pidetä yhtä lailla taiteenlajina; mitään syytä ei ole olla pitämättä ruokaa makuaistille mitä muu taide on kuulo- tai näköaistille.

Arkiruuan laittajia ovat yleensä naiset ja ruuasta taidetta tekevät ”huippukokit” miehiä. Mielikuvissa fine dining on peukalonpään kokoinen annos ja sen päällä kaksi yrtinvartta ristissä. Sellaiseen kansan syvät rivit suhtautuvat samanlaisena turhuutena kuin oopperaan tai moderniin taiteeseen. Sen vastakohta on pakastepitsa-grillimakkara -kulttuuri, jossa kaikenlaisten terveyssuositusten laatijoiden ja muiden hienostelijoiden kiusaksi syödään mitä tahansa teurasjätteitä.

Mutta hienostelun ja roskan väliin jää paljon niin taiteessa kuin ruuassakin. Kaikki tietävät, että maailman parasta ruokaa on se oman mummon makaronilaatikko. En ole edes mikään suuri kulinaristi, mutta minua häiritsee tylsä nykyarkkitehtuuri ja merkityksetön musiikki samalla tavalla kuin ruoka, joka maistuu jo kerran sulatellulta.

Ehkä ruuansulatuksen identiteettipolitiikan sijaan tarvittaisin kansanliike hyvän ruuan puolesta.

Maailma loppuu taas

Olen käsitellyt tässä blogissa maailmanloppua parissa aikaisemmassa kirjoituksessa: loppuuko maailma ydinsodassa vai tuhoaako meidät tekoäly, maailmansota, Trump, covid vai tulevatko ihmiskunnan ajat täyteen 6000 vuotta maailman luomisesta?

Folkloristikko Toni Saarinen on vasta valmistuneessa väitöksessään Mythic Discourses of Apocalyptic Conspiracism in Late Modernity yhdistänyt maailmalopun toiseen suosikkiteemaani salaliittoteorioihin. Kiinnostuneille on Tiedekulma-podcastissa Saarisen haastattelu aiheesta. Kovin deeppeihin sfääreihin ei haastattelussa päästä, mutta tiivistelmässä Saarinen lupaa, että väitöskirjassa käsitellään mm. New World Order-teorioita ja kristillistä millenialismia, QAnonia sekä ilmastonmuutokseen liittyviä salaliittoteorioita.

Kaukon Puhuvakirja.fi

Muusikko–kirjailija Kauko Röyhkä mainostaa Facebook-sivuillaan avanneensa ”Simonin” kanssa uuden äänikirja-alustan nimeltä Puhuvakirja.fi. Palvelua mainostetaan reilumpana vaihtoehtona muille äänikirjapalveluille: ilman välikäsiä kirjailijat saavat vähintään 50% tuotosta. Palvelussa ei ole kuukausimaksuja vaan kukin kirja ostetaan erikseen. Tämä muistuttaa Äänel-kirjapalvelua, josta kirjoitin aikaisemmin. Myös Äänel lupaa kirjailijoille parempia palkkioita.

Tällä hetkellä Puhuvakirja.fi:n valikoimassa on vain yksin kirja, Röyhkän Kusessa-romaani, jonka Röyhkä lukee itse.

Kusessa-romaani sai julkisuutta myös julkaisutapansa vuoksi: keskeiset kustantamot eivät halunneet julkaista kirjaa, joten kirjailija haki sille joukkorahoituksen ja julkaisi kirjan omakustanteena. Syitä hylsylle ei ole julkisuuteen kerrottu enkä tiedä sitäkään, kuinka tavallista on, että näin vakiintuneella ja useita kirjoja julkaisseella ja kaikkien tuntemalla kirjailijalla on vaikeuksia saada kustannussopimusta. Joissain kommenteissa Röyhkä on marissut wokesta ja canceloinnista ja miten nuoriso ei ymmärrä vanhoja heteroäijiä. Ehkä työn jälki vain ei vastannut vaatimuksia. Ovathan Kaukon jutut alkaneet jo toistaa itseään ja epätasaisuutta on ollut kautta linjan niissä lukuisissa ”vanha ukko rakastuu nuoreen itsevarmaan naiseen”-kirjoissa.

Kusessa-romaanin ovat kuitenkin lukijat (eli ostajat) näyttäneet löytäneen ja kirjasta on otettu jo toinen painoskin. Nopealla otannalla etenkin Kaukon ikäiset vanhemmat miehet ovat kirjasta tykänneet.

Jos näin ei saada nuoria miehiä lukemaan, niin ainakin vanhoja.

Traumakulttuuri — Catherine Liu: Traumatized

Olen aikaisemmin kirjoittanut psykokulttuurista, eli siitä kuinka psykologian terminologia tunkeutuu arkielämään ja diagnooseilla selitetään kaikkea ihmissuhteista koululaisten keskittymisongelmiin ja äänestyskäyttäytymisestä identiteettipolitiikkaan. Aina kun jossain tapahtuu jotain hirveää, täyttyvät kommenttipalstat kommenteista siitä, kuinka se oli mielenterveysmäärärahojen leikkeuksen syytä. SSRI-lääkkeet ovat aikamme soma. Psykologiasta halutaan saada tieteellinen perusta onnelliselle elämälle ja kitkattomalle yhteiskunnalle. Psykokulttuurin ytimessä on traumakulttuuri, joka nostaa henkilökohtaiset kokemukset — erityisesti negatiiviset kokemukset — politiikan keskiöön ja saa kaikki eturyhmät kinastelemaan uhristatuksesta.

Catherine Liu, joka edustaa konservatiivisempaa vasemmistoa erotuksena liberaalille ”uudelle vasemmistolle” ja yhdysvaltalaiselle demokraattien keskustasiivelle, on kirjoittanut aiheesta kirjan Tramatized — The New Politics of Public Suffering (Verso, 2026, Lontoo, ei suomennettu). Liu haluaa palauttaa materialismin materialistiseen dialektiikkaan ja identiteettipoliittisen puuhastelun ja hyvesignaloinnin sijaan keskittyä luokkakysymyksiin ja siihen, että edelleen ihmiset kokevat sellaista materiaalista puutetta, johon tunnustuksen antaminen ja tietoisuuden levittäminen eivät auta.

Asialistalla on siis psykokulttuuri vahvasti poliittisesta näkökulmasta.

Liu operoi yhdysvaltalaisessa kontekstissa, joten aivan suoraan sitä ei voi suomalaisiin olosuhteisiin soveltaa. Yhdysvalloissa varallisuuserot ovat suurempia siinä missä Suomi on onneksi vielä suhteellisen tasa-arvoinen maa myös taloudellisesti, vaikka nykyisen hallituksen aikana on annettu vahvoja signaaleja siitä, että hyvinvointivaltion aika on ohi.

Suomessa on edelleen maksuton koulutus ja luokkanousu opiskelemalla itselleen hyväpalkkainen ammatti on teoreettisesti mahdolllinen. Absoluuttinen köyhyys on minimaalista ja palkalla on mahdollista elää, jos edelleen sattuu olemaan töissä.

Koulutukseen liittyen olen jo pidemmän aikaa miettinyt, millainen ihminen Yhdysvalloissa lähtee opiskelemaan humanistisia tai yhteiskunnallisia aloja. Itse opiskelin kirjallisuutta, mutta jos olisi pitänyt ottaa 100 000–200 000 dollaria opintolainaa elinkustannusten ja lukukausimaksujen kattamiseksi, olisin ryhtynyt hammaslääkäriksi. Toki Suomessakin on paljon julkishallinnollisia työpaikkoja, joihin on vaatimuksena se ”soveltuva korkeakoulututkinto”. Moni humanistisia tai yhteiskunnallisia aineita opiskellut onkin löytänyt työpaikan, jonka palkalla maksaa pois asuntolaina ja elättää perhe ja muistella millä tavalla työelämään valmisti Derridan tai Foucault’n lukeminen.

Voisin kuitenkin kuvitella, että Yhdysvalloissa humanistisille tai yhteiskunnallisille aloille lähtevät opiskelemaan ne nuoret, joilla on siihen varaa. Tai pikemminkin, joiden vanhemmilla on siihen varaa. Sitä kautta yhdysvaltalaiset yliopistomaailmasta lähtöisin olevat identiteettipoliittiset liikkeet ovat vahvasti (ylemmän) keskiluokan nuorten aatteita. Identiteettipolitiikan ytimessä on ajatus, että sorto (rotuun, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ikään, painoon, ym liittyvä) on vahvasti henkilökohtainen ilmiö, jonka voi ymmärtää vain kokemalla se. Nimenomaan luokkaeroon liittyvästä sorrosta identiteettipoliittissti suuntautuneilla nuorilla on vähemmän kokemusta, joten Liun väite siitä, että luokka olisi unohdettu keskusteluissa, vaikuttaa uskottavalta.

Ylempään keskiluokkaan Liu viittaa termillä professional managerial class (PMC), joka tarkoittaa varakkaampaa, etuoikeutettua luokkaa, mutta joka ei varsinaisti omistavaa luokkaa (ks. Liun edellinen kirja Virtue Hoarders — The Case against the Professional Managerial Class 2021). Tätä luokkaa ideologisesti yhdistää liberalismi, johon Liu laskee mukaan sekä arvoliberalismin että talousliberalismin ja asettaa sen vastakkain sosialismin ja populismi–konservatismin kanssa.

*

Alkuperäinen työväenliikkeen ajatus Marxin hengessä oli, että ennen pitkää enemmistö tajuaa, että heitä kusetetaan ja ottaa vallan käsiinsä, joko kiväärein tai äänestyslipuin.

Sittemmin erilaiset sosiaalidemokratian kevytversiot ovat hyväksyneet, että kapitalismi on tullut jäädäkseen, mutta että tavan kansan oloja voi parantaa esim. verotuksella toteutettavilla tulonsiirroilla.

Tästäkin ollaan pikku hiljaa luopumassa, jos nyt Yhdysvalloissa New Dealin jälkeen konkreettisia toimia tavan kansan eteen on liiemmälti tehtykään.

Liun ajatuksia mukaillen nykytilanne on sellainen, jossa kukin eturyhmä joutuu kapitalistiseen kilpailutilanteeseen omaa agendaansa ajaessaan; ei ole enää toivoa jaetusta solidaarisuudesta, vaan jokainen ryhmä (joka jakaantuu aina vain pienempiin osaryhmiin, kunnes jokainen yksilö/uhri edustaa vain itseään) joutuu keksimään itsestään uhrinarratiivin, jolla kilpailee uhristatuksesta muiden ryhmien kanssa ja etsimään itselleen sponsoreita yksityiseltä tai julkiselta sektorilta.

Revelation replaces revolution.

Liun mukaan ”PMC-demokraatit” syrjäyttivät Bernie Sandersin sosiaalidemokraattisen linjan ja heidän keskittyessä identiteettipoliittiseen näpertelyyn vetosi Trumpin populistinen retoriikka työväenluokkaisiin amerikkalaisiin. Vaikka tämän vuoden välivaaleissa äänestäjät antoivat selkeän vastalauseen trumpilaiselle politiikalle, on selvää että demokraatit tarvitsevat lähitulevaisuudessa myös konkreettisia tekoja voidakseen pitää kannatuksensa.

Liu vertaa eliittien hyvesignalointia viktoriaanisen ajan hienostorouvien hyväntekeväisyyteen: heidän perheensä rikkaus oli saavutettu riistolla lähes tehtaiden lähes orjatyömäisissä oloissa (paitsi silloin, kun se oli saavutettu aidolla orjatyöllä), mutta rouvat puuhastelivat mielellään hyvätekeväisyyden parissa ja auttoivat orpoja lapsiparkoja samaan aikaan kun lapset tekivät kellon ympäri heidän miestensä omistamissa tehtaissa raskaissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Hyväntekeväisyyteen liittyi läheisesti vastaanottajiensa moraalinen kasvatus.

Ennen kaikkea 1800-luvun nyyhkytarinat kurjista lapsista olivat aikansa mediaspektaakkeleita.

Mediaspektaakkeleita ovat myös nykypäivän hyväksikäyttötarinat, jotka saavat enemmän klikkiotsikoita kuin lapsiköyhyys, joka koskettaa miljoonakertaisesti useampia lapsia kuin seksuaalinen hyväksikäyttö. Ymmärrettävästi iljettävin rikos, jonka kukaan voi kuvitella, on lapsiin sekaantuminen, joka yhdistää kaksi tunteisiin vetoavaa asiaa: lapset ja seksuaalisuuden. Siksi säännöllisin ajoin nousee esiin lapsipornokouja, Pizzagateja ja Epstein-kytköksiä ja pienempiä moraalipaniikkeja, jotka eivät koskaan johda mihinkään yhteiskunnalliseen muutokseen.

*

Traumalla on historiallisesti juurensa holokaustin selvitymiskertomuksissa, chileläisen diktaattorin Augusto Pinochetin uhrien kokemuksissa ja yrityksissä kuntouttaa Vietnamin sodan veteraaneja. Laajempaan tietoisuuteen ja feministiseen diskurssiin trauman käsitteen toi Judith Hermanin teos Trauma and recovery (1992), ja josta tulee Liun kritiikin kohde: epäpolitisoimalla trauman käsitteen Herman irroitti sen luokan käsitteestä. Kuka tahansa voi kärsiä traumasta ja oikeastaan kaikki me kärsimmekin.

Liu arvostelee mielenterveysongelmien DSM-luokitusta (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) ja etenkin sen vuonna 1980 ilmestynyttä kolmosvesiota kuten edellä mainittu Mia Pohtola: siinä on siirrytty sairauksien syistä oirelistoihin. Luokituksen kolmas versio oli aikaisempia laajempi ja siitä oli siivottu pois ”epätieteeelliset” ainekset kuten psykoanalyysi. DSM-III toi posttraumaattisen oireyhtymän sotilaiden ja kidutusten uhrien kärsimästä häiriöstä kaikkien jakamaksi ongelmaksi.

Tästä seuraa, että syihin ei pyritä puuttumaan, vaan oireita lääkitään. Big Pharma on minun makuuni hieman salaliittoteoriamainen termi, mutta jälleen amerikkalaisessa kontekstissa varsinkin lääketeollisuus on isoa bisnestä.

Seuraava askel terapiakapitalismissa ovat tekoälyterapeutit. Liu yhdistää kaksi pistettä: tekoälyfirmoille ihmisten tarinat ovat myytävää dataa. Vastaamo-skandaali oli jo tarpeeksi paha, mutta seuraava dystooppinen askel on, että potilas tietämättään luovuttaa potilastietonsa firmoille, jotka saavat tehdä niillä mitä haluavat.

Liu viittaa David Rosenhanin spektaakkelinomaiseen tutkimukseen On Being Sane In Insane Places vuodelta 1973 (aiheesta muuten on podcast Yle areenassa). Siinä Rosenhan itse sekä 7 hänen avustajaansa kirjautuivat potilaiksi mielisairaaloihin. Kaikki olivat mieleltään terveitä, mutta saivat kuitenkin skitsofreniasta lähtien diagnooseja ja lääkityksen niihin. Rosenhanin tapaus asetti yhdysvaltalaisen psykiatrian outoon valoon jo 1970-luvulla ja sai pohtimaan diagnoosivyöry-ilmiötä. Liu kuitenkin näkee, että Rosenhanin tutkimuksella perusteltiin DSM-III -luokituksen käyttöönottoa.

Yksittäisen tutkimuksen — jonka asetelmassa oli paljon kritisoitavaa — pohjalta ei kuitenkaan pitäisi tehdä pitkälle meneviä päätöksiä. Rosenhanin paljastus kuitenkin osui otolliseen aikaan, jolloin psykiatria oli muutoksessa ja samaan aikaan Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, Ken Keseyn vuonna 1962 ilmestyneeseen romaaniin vuonna 1975 perustunut Miloš Formanin ohjaama elokuva ) kaltaiset kulttuurituotteet loivat kielteistä kuvaa mielisairaaloista.

Ajan henki sai leikkaamaan julkista rahoitusta mielisairaaloilta ja siirsi potilaat avoihoitoon ja käytännössä taloudelliset voitot lääkefirmoille.

*

Traumakulttuuri tuotteistaa yksityisen trauman. Julkkisten traumatarinoistaan on tullut osa heidän henkilöbrändiä. Huomiotalouden logiikka lähes pakottaa julkkikset tv-juontajista poliitikoihin tunnustamaan julkisesti omat lapsuudentraumansa tavalla, josta Liu käyttää nimitystä trauma script. Yksilöllinen kokemus menettää kosketuksensa yhteisöllisyyteen ja ahdetaan muottiin, joka on täynnä virtsanlämpöisiä kliseitä ja jonka lopputulemana on kokonaisvaltainen paraneminen ja hyväksyntä.

Erityshuomiota kirjassa saa tv-juontaja Oprah Winfrey, joka Liun mukaan osasi lukea nousevaa kulttuurista kontekstia ja tuotteistaa oman traumansa lapsuuden insestistä.

Oprah Winfrey Show on pyörinyt vuodesta 1986 ja tehnyt Oprahista miljardöörin. Sarja on trauma scriptiä käyttäen perannut tavisten ja julkkisten murheita. Toiveikkaimmat näkivät tv-draamojen ja keskusteluohjelmien mahdollisuutena nostaa esiin tärkeitä asioita, mutta kävikin päin vastoin: asiat karnevalisoituivat, trivialisoituivat ja banalisoituivat. Traumasta tulee contentia.

Tosiasiassa trauman julkinen tunnustaminen (confession, sic) ei edesauta paranemista.

Jonkinlaisena huippuna Liu mainitsee Apple-tv:n The Me You Can’t See -sarjan vuodelta 2021, jonka tähtinä ovat prinssi Harry ja Oprah. Siinä esiintyvien julkkisvieraiden on tarkoitus voimaannuttaa ja poistaa mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa. Liulta ei liikene sääliä kuninkaallisten vaikealle lapsuudelle. Ohjelman yhteydessä mainostetaan Applen Here to Help-verkkopalvelua, mutta Liu on epäileväinen, pitäisikö Applen kaltaista datajättiä päästää mielenterveybisnekseen.

*

Traumasta on tullut ylempien luokkien statussymboli: koska uhristatus on yhteiskunnassa haluttua moraalista pääomaa, täytyy jokaisen löytää jokin lapsuuden kipupiste, johon perustaa identiteettinsä. Koska jos et ole uhri, olet syyllinen. Trauma mahdollistaa keskittymisen suosikkiprojektiinsa, omaan itseensä ja loputtomaan oman napansa kaiveluun. Kun kärsimys yksilöllistyy, sen siteet yhteisöllisyyteen katkeavat.

Politiikan kentällä traumakulttuuri on mahdollistanut liberaalien keskittymisen omaan uhripositioonsa työväenluokan ongelmien sijasta. Tietoisuuden levittäminen ja tilan antaminen eivät maksa mitään, mutta saavat aikaan tunteen siitä, että on mukana tekemässä jotain.

Thymos

Mikä on se kiivaus, joka saa meidät liikkeelle?

Aikaisemmin tässä blogissa käsittelin Francis Fukuyaman teoksia Historian loppu ja viimeinen ihminen sekä Identiteetti. Fukuyaman tunnetusta teesistä on sittemmin tullut hokema, joka muistetaan mainita jokaisessa politiikkaa sivuavassa sunnuntaikolumnista ja siitä tiedetään sen verran kuin mitä takakansitekstin lukemalla aiheesta selviää. Harvemmin paneudutaan otsikon teesin takana olevaan teoriapuoleen. Sen oleellinen komponentti on Platonilta periytyvän käsite thymos.

Valtiossa Platon esittää, että ihmisen sielussa (psyke) on kolme osaa, joista thymos on yksi. Ihmiselämä on tunnetusti järjen ja himojen taistelukenttä, mutta mikä on tuo kolmas komponentti?

Aiheesta on Niin&Näin -lehdessä (4/18) Marke Ahosen artikkeli Konfliktin kolmas osapuoli: Thymos antiikin ajattelussa.

Thymos on käännetty kiihkeydeksi, innoksi ja kiivaudeksi. Englannin kieli käyttää käännöstä spirit. On sanottu, että suomalaista sisua ei voi kääntää muille kielille, mutta ehkä juuri thymos voisi olla lähellä. Thymos linkittyy läheisesti antiikin miesihanteeseen, joka vaalii kunniaa. Valtioruumiissa eri sielunosat vastaavat yhteiskuntaluokkia ja thymos on erityisesti sotilasluokan ominaisuus: valtion vartijoiden tulee olla kuin vihaisia koiria, jotka itseään säästämättä käyvät vihollisten kimppuun.

Platonin ajattelussa ja antiikin ajattelussa yleensä järki (logos) on sielunosista tärkein ja himo (epithymia) alhaisin ja järjen tuleekin pitää himot kurissa (kristinuskon kautta loppu onkin historiaa). Entä thymos? Platonin selitys on, että thymos on järjen liittolainen himoja vastaan. Se on tahdonvoimaa, joka ylläpitää itsekuria. Banaali esimerkki: aamulla töihin lähtiessä tekisi mieli jäädä lämpimään ja pehmeään sänkyyn makaamaan, mutta järki sanoo, että noustava on. Tahdonvoimalla saa itsensä kiroillen kiskottua ylös; kai sitä on perkele taas noustava.

Platonin esimerkki on kuitenkin hieman toisenlainen (Ahonen sivuuttaa tämän esimerkin). Se esiintyy Valtion kirjassa IV. Valtion vahtikoirista ja niiden kiivaudesta puolustaa valtiota on puhuttu jo luvussa II, mutta sata sivua myöhemmin Platon erittelee Sokrateen suulla eri sielunosat.

Esimerkki, jolla Platon thymosta kuvaa on seuraava:

Mutta minä olen kuullut erään uskottavan jutun Aglaionin pojasta Leontioksesta. Kun hän kerran oli tulossa Pireuksesta kaupunkiin ja kulki pohjoisen muurin ulkopuolta, hän näki ruumiita virumassa teloituspaikalla. Yhtä aikaa hän halusi katsoa ja inhon vallassa kääntyä pois, ja aikansa hän kamppaili ja koetti olla katsomatta, mutta sitten halu sai ylitteen. Hän räväytti silmänsä levälleen, juoksi kuolleiden luo ja sanoi: »No niin, kirotut silmät, katsokaa nyt kylliksenne tuota kaunista näkyä!»
— Tuon jutun minäkin olen kuullut.
— Tämä tarina osoittaa joka tapauksessa, että kiihkeys saattaa taistella haluja vastaan aivan kuin se olisi jotakin muuta kuin ne.

Esimerkki on melko erikoinen.

En ole varmasti ensimmäinen, joka on ihmetellyt, millainen pervertikko Leontios mahtaakaan olla, jos hänellä on vastustamaton himo katsella kuolleita ruumiita. Toisaalta, miksi juuri järki yhteistoiminnassa kiivauden kanssa kieltää häntä katsomasta niitä? Entä miksi hän varsin kiivaasti räväyttää silmänsä auki? Platon liittää halun pari sivua aikaisemmin sellaisiin ihmisille välttämättömiin asioihin kuten jano, mutta miten halu katsella kuolleita vertautuu näihin?

Pikemminkin Leontioksen sisällä näyttäisivät riitelevän inho ja jokin toinen tunne. Mutta mikä on se tunne, joka meitä aina vetää kohti kaikkea inhottavaa?

*

Market Ahonen jatkaa artikkelissaan, kuinka antiikin lääketieteen pioneeri Galenos käsittelee thymosta. Galenos oli Platonin tavoin kreikkalainen, mutta eli 100-luvulla, eli oli Platonia huomattavasti myöhäisempi hahmo.

Jo Platonilla eri sielunosat sijoittuvat kehon eri osiin: logos päähän, halu jonnekin navan alle, kenties ruuansulatuksen ja genitaalien paikkeille. Thymos asuu rintakehässä. Platonilla jaottelu on pikemminkin vertauskuvallinen.

Galenos samastaa sielunosat fysiologisiin ruumiintoimintoihin. Hän on kokeellinen tutkija, joka on eläimiä leikkelemällä tutustunut anatomiaan.

Thymoksen Galenos sijoittaa sydämeen ja sen tehtävä on huolehtia pneuman oikeasta jännityksestä. Pneuma antiikin lääketieteessä tarkoitti jonkinlaista painetta (mistä pneumatiikka), koska uskottiin valtimoiden kuljettavan ilmaa tai elämänhenkeä (pneuma tarkoittaa uskonnollisessa konteksissa myös sielua tai henkeä, mutta kuitenkin eri asiaa kuin edellä kuvattu sielu, psyyke). Kun psykofyysinen kokonaisuus on tasapainossa, ihminen ei sorru pelosta eikä myöskään kuohu liiasta suuttumuksesta. Thymos on sisukkuutta, joka tähtää itsesäilytykseen. Se on sekä fyysinen ominaisuus että henkistä tahdonlujuutta.

Antiikin filosofien ja varhaisten tutkijoiden päätelmät ovat intuitiivisesti mielekkäitä. Sielun osista ja ominaisuuksista on keskusteltu sittemmin pari tuhatta vuotta ja miksipä ne käsitteet ja kysymyksenasettelut eivät olisi relevantteja tänäkin päivänä. Galenos oli humoraaliopin edistäjä. Sekin tuntuu intuitiivisesti oikealta: nuhakuumeessa limaa tunkee ulos joka rööristä, kuumeessa hikoiluttaa, pahoin voidessa sappi nousee kurkkuun, korkea verenpaine on pahasta. Mistä muusta siis ruumiin hyvinvoinnissa olisi kyse kuin ruumiinnesteiden tasapainosta?

Lääketiede ja luonnontieteet laajemmin sen sijaan ovat kehittyneet sitä mukaa kuin tutkimusmetodit ja -välineet ovat kehittyneet. Sielua ei voi laitaa mikroskoopin alle, mutta solun voi. Tietämys ihmiskehosta on sittemmin miljoonakertaistunut. Galenos on merkkihenkilö lääketieteen historiassa, mutta ei enää ajankohtainen.

*

Ajatus jonkinlaisesta elämänvoimasta tai sisukkuudesta nousee kuitenkin edelleen esiin kansanomaisissa yhteyksissä. Paralleeli sille on puhe vastustuskyvystä.

Varsinkin covid-pandemian aikaan vastustuskyky nousi keskustelun keskipisteeksi. Kenellä se on niin hyvä, että ei tarvitse mitään rokotuksia. Millaiset elintavat parantavat vastustuskykyä ja kuinka itse asiassa rokote heikentää vastustuskykyä. Aika harvoin keskustelussa tulee ilmi, mihin vastustuskyvyn osa-alueeseen viitataan ja mitkä ovat ne mekanismit, jolla esimerkiksi rokote sitä heikentäisi.

Moni saurauksille luontaisesti vastustuskykyinen tuntui olevan keski-ikäinen konservatiivimies. Täytyy kuitenkin muistaa, että testosteronitaso on käänteisesti verrannollinen vastustuskykyyn.

Näiden ihmisten ajatuksissa vastustuskyky on jonkinlaista thymoksen kaltaista: sisukkuutta, joka estää mielenlujuudella yksilöä vajoamasta kasaan molekyylibiologista prosesseista huolimatta.

Samoin sydän- ja verisuonisairaudet on voitettavissa sisulla. Kaikki tuntevat sen tyypin, joka syö rasvaista lihaa ja roskaruokaa ja silti pysyy laihana, joten miten rasva muka voisi nostaa kolesterolia? Tai sen tyypin, joka on tupakoinut 14-vuotiaasta asti ja on nyt jo 80v eikä ole vieläkään saanut keuhkosyöpää. Alkoholi on kemikaali, joka hajottaa organismeja ja liuottaa aivojen rasvakerrosta, mutta ihmiskeho on enemmän kuin vain materiaalia. Tosimieheen ei sellainen vaikuta.

Vastustuskykyisimmmät, ts. kiivaimmat eivät luonteensa mukaisesti sulata sitä, että terveyssuositukset häpäisevät heidän elämäntapansa. Some nousee leikkelekapinaan. Ennen vanhaan aikuiset käskivät lapsia syömään kiltisti kasviksia, nykyään aikuiset riehuvat Twitterissä, koska heidän lastensa kouluissa on kasvisruokapäivä.

Janan toisessa päässä on halu: pitää kuunnella kehoaan ja se haluaa BigMac™-hampurilaisateriaa ja litran suklaajäätelöä.

*

Platonille thymos on ennen kaikkea aristokratian ominaisuus, jonka tulee olla järjen ohjaama. Nykyisin ei ole enää aristokratiaa, eikä oikein järkeäkään. Thymos on paitsi ihmisyksilön, myös suoraan seuraavalle tasolle skaalautuvan yhteiskunnan välttämätön komponentti. Katkeralla pienellä ihmisellä tämä ei kuitenkaan manifestoidu; thymos on taantunut somevänkäämiseksi ja kohuiksi.

Fukuyama yhdistää thymoksen Hegelin ajatukseen kunkin vaatimuksesta saada osakseen tunnustusta. Hallitseva luokka on juuri thymoksen kautta valmis ja kykenevä käyttämään väkivaltaa tunnustusta ja sitä kautta valtaa saadakseen. Siten historia on väkivaltaista kamppailua tunnustuksen saamiseksi. Niillä, joilla on valmius käyttää väkivaltaa tulee herroja ja niistä, joilla ei ole, orjia.

Kiivaus edustaa sekä parasta meissä ihmisissä että kaikkein vaarallisinta. Se on toisaalta valmius uhrautua symbolisten arvojen kuten oikeuden ja vapauden puolesta. Toisaalta se on polttoainetta sodille ja väkivallalle, ellei sitä saada kanavoitua muualle.

Menneisyyteen verrattuna elämme rauhan aikaa. Väkivaltarikokset ovat teollisuusmaissa ennätysalhaalla. Enää ei pidetä kunnian puolustamista kaksintaisteluilla tarpeellisena. Yläluokan valta perustuu pehmeämpään hegemoniaan kuin suoraan väkivallan käyttöön ja haarniskoidun ritarin kykyyn lyödä miekalla vastustajalta kallo halki.

Suurimmat taistelut käydäänkin symbolisella kulttuurisodan tasolla. Kiivaudesta on tullut kiukuttelua. Tämä rauhanomaisen liberaalin demokratian tapa on toki parempi kuin oikein asein käytävä taistelu.

Mutta silti. En sano, että rääväsuisen suunsoittajan pitäisi saada selkäänsä, mutta jokaisella meillä on sisäänrakennettu itsesäilytysvaisto, joka sanoo että voi saada selkäänsä, jos aukomaan päätään päin naamaa. Somessa kuitenkaan tällaista vaaraa ei ole. Siksi kukin voi kimittää tavalla, joka vastaa kaikille yläasteajoilta tuttua puskista huutelijaa, joka homottelee ja juoksee sitten karkuun. Vaikka en kaipaisi sen tulemista yleiseksi laiksi, minäkin kuten kaikki muutkin saatan tuntea pientä tyydystystä kun päänsä aukoja saa nokkiinsa, ei pahasti, mutta sen verran että huutelija enemmänkin hämmästyneenä seurausten osumisesta omaan nokkaan kuin kivusta sinänsä juoksee ulisten äidin helmoihin.

Jotenkin sosiaalisen median ownaaminen ei tuo samaa tyydytytystä.

*

Fukuyaman kirjan alaotsikko Viimeinen ihminen viittaa tietenkin Nietzscheen; kirjan ansiona (?) voi pitää sitä, että se ottaa sellaisia vaikeaselkoisia filosofeja kuin Hegel ja Nietzsche ja selkokielistää ne ja liittää ne eläviin esimerkkeihin. Samalla tietysti voi sanoa, että kirja latistaa Nietzschen monitahoista ja -tulkintaista ajattelua ja voi myös kyseenalaistaa, voiko näin isoilta nimiltä näin vain poimia ajatuksia, jotka näyttävät sopivan yhteen, mutta minua viisaammat vastatkoon siihen.

Viimeinen ihminen on lähes vailla thymosta; hän on paitsi liian mukavuudenhaluinen, myös liian järkevä. Aikamme ei jätä jälkeensä pyramideja tai katedraaleja tai suuria aatteita tai taidesuuntia. Aikamme jättää jälkeensä tekoälyn, jolla voi varastaa toisten ajatuksia ja hirveän kasan muovia.

Paluu väkivallan, soturikunnian ja aristokratian etuoikeuksien aikaan ei sekään vaikuta houkuttelevalta. Mutta oliko tämä se utopia, jota kaipasimme?

Protestin protesti (pari sanaa Yhdysvaltain vaaleista)

Yhdysvaltain välivaaleissa demokraatit saivat vaalivoiton, jota on kutsuttu siniseksi tsunamiksi. Republikaanit kärsivät tappion, jonka on sanottu jopa tuhonneen republikaanipuolueen.

Vaikka ääntenlasku on vielä kesken, alustavien tulosten mukaan demokraatit ovat saamassa ainakin 7 lisäpaikkaa senaattiin ja 13 edustajanhuoneeseen. Tappio presidenttipuolueelle välivaaleissa ei ole tavatonta, mutta tällä kertaa republikaanien tappio on saanut huomattavan paljon huomiota.

On selvää, että äänestäjät äänestivät Trumpia vastaan pikemminkin kuin demokraattien puolesta. Olihan Trump kehottanut äänestämään kuin hän itse olisi ehdolla. On helppoa vetää yhtäläisyysmerkkejä Unkarin kanssa: unkarilaiset äänestivät Magyaria ennen kaikkea siksi, että hän ei ollut Orbán. Populisteja äänestettiin prostestina ja nyt protesti on kääntynyt heitä vastaan.

Yhdysvaltain kohdalla välivaalit eivät ratkaise vielä koko maan kohtaloa, mutta tällä tiedolla seuraaviin presidentinvaaleihin republikaanit lähtevät takamatkalta.

Mutta ovatko uudet isännät oppineet läksynsä? Monet ovat iloitsevat, kun oikeistohallitukset kaatuvat ja maga olikin vain pahaa unta. Mitkä olivat ne syyt, joiden vuoksi Trumpia äänestettiin protestina?

Ihanteellisin lopputulos olisi, jos tämä johtaisi kaksipuoluejärjestelmän muuttumiseen. Jos esimerkiksi joukko Trumpiin kyllästyneitä republikaaneja lähtisi kalastelemaan demokraateille menetettyjä ääniä perustamalla oman puolueen, olisi se jo kolme puoluetta. Se ei tietenkään riittäisi, mutta jos demokraateista Bernie Sandersin johdolla sandersilaiset (melkein jo kirjoitin bernsteinilaiset) perustaisivat jonkinlaisen sosiaalidemokraattisen puolueen, alkaisi äänestäjällä olla aidosti valinnanvapautta. Eipä vain taida murskavoiton hetkellä demokraattipuolue hajota.

Ainahan voi fantasioida.

Eräs suomalainen putinisti muuten aikoinaan sanoi, että siinä missä eurooppalaisissa demokratioissa tarvitaan monta puoluetta, amerikkalaiset pärjäävät kahdella, mutta kaikkein kehittynein demokratia on Venäjällä, jossa on päästy pisteeseen, jossa tarvitaan vain yksi puolue!

En muista, onko tätä mukana Hytösen & Mallisen Putin-vitsikirjassa.

Mitä sitten se amerikkalainen tavan tallaaja, joka äänesti Trumpia protestina kaipaa ja tarvitsee? Yksittäisten lausuntojen ja haastatteluklippien perusteella — joista ei tietenkään voi vetää johtopäätöksiä niiden yleisyydestä — erityisesti elinkustannusten ja erityisesti polttoaineiden hinnat huolettavat. Amerikkalaiset kaipaavatkin valtion tukemaa raskasta teollisuutta, valtion kontrollia hintoihin ja palkkoihin ja toimivaa terveydenhuoltoa. Erityisesti amerikkalaiset pelkäävät sosialismia ja kommunismia.

Kirjailijoiden salanimet, kuka on kuka?

Edellisessä päivityksessä mainittu Rosa Liksom ei tunnetusti ole kirjailijan syntymätodistykseen kirjattu nimi. Tämä liittynee kirjailijan haluun pysytellä ainakin uran alkuvaiheissa pois julkisuudesta. Anni Ylävaara otti etunimensä vallankumoustaistelija Rosa Luxenburgilta. Tarinan mukaan nimen jälkimmäisen osan hän sai Tanskassa asuessaan, kun hänellä oli tapana toistella sanaa ”liksom” (suom. niinku). Sitä en tiedä, onko niinkuttelu skandinaavikielissä liksomning.

Istumalihastuntumalla arvioisin, että pseudonyymien käyttäminen kirjailijoilla on vähentynyt. Pseudonyymit voidaan jakaa ainakin kahtia: kirjailijanimiin, joista tiedetään kuka kirjailija on (usein kirjailijan varsinainen nimi tunnetaan huonommin) ja varsinaisiin salanimiin, joiden tarkoitus on salata kirjailijan todellinen identiteetti syystä tai toisesta.

Julkaisihan jo Alexis Stenvall teoksensa nimellä Aleksis Kivi, jolla hänet paremmin tunnetaan. Samoin Eino Leino oli alunperin nimeltään Leopold Lönnbohm. Juhani Ahon oikea nimi on Johannes Brofeldt. Näiden taustalla oli suomalaismielisyys, vuosisadan vaihteessa ruotsalaisia sukunimiä vaihdettiin suomalaisiin laajemminkin.

Nimensä syystä tai toisesta vaihtaneisiin kuuluvat Santeri Alkio (oik. Aleksander Filander), Johannes Linnankoski (oik. Vihtori Peltonen), Uuno Kailas (oik. Franz Salonen) ja Katri Vala (oik. Karin Wadenström).

P. Mustapää on jäänyt Martti Haavion runoilijanimenä elämään.

Kenties suomalaisen kirjallisuuden erikoisin pseudonyymien käyttäjä oli Maiju Lassila (alk. Algoth Tietäväinen), jonka vaihtoehtoisia nimiä olivat mm. Algoth Untola, Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen. Spekulaatioita kirjailijan sukupuoli-identiteetistä on herättänyt etenkin vastakkaisen sukupuolen nimen käyttö.

Toisaalta hänen aikalaisensa Arvid Järnefelt julkaisi romaanit Onnelliset (1916) ja Nuoruuteni muistelmia (1919) nimellä Hilja Kahila. Myöhemmistä salanimen käyttäjistä esim. Pirkko Saisio loi kirjailijahahmon Jukka Larsson 1980-luvulla. Näissäkin pelattiin sukupuolierolla.

Yksittäisiä salanimenkäyttäjiä olivat mm. Mika Waltari (mm. Kristian Korppi) Hella Wuolijoki (mm. Juhani Tervapää) ja mutta nämä eivät tarttuneet tekijänsä kirjailijaidentiteetiksi samalla tavalla.

Uudemmista kirjailijoista, jotka tunnetaan kirjailijanimellään tulee mieleen ensimmäisenä Kauko Röyhkä (oik. Jukka-Pekka Välimaa). Tämä liittynee enemmän hänen muusikontaustaansa: olisihan Jukka-Pekka ja Narttu vähemmän päräyttävä nimi rock-yhtyeelle.

Niin ja tietysti Tuomas Vimma (oik. Kusti Miettinen). Hänen esikoisromaaninsa Helsinki 12 (Otava 2004) aikaan muistaakseni ei taidettu tietää, kuka näin röyhkeän ja vimmaisen kirjan on kirjoittanut. Sittemmin Vimma on jatkanut uraansa Vimman nimellä, vaikka hänen henkilöllisyytensä on tiedossa.

Ja toki myös Ilkka Remes (oik. Petri Pykälä) tietysti. Hänen sukunimikaimansa Matti Remes on myös jännityskirjailija ja hänellä on aiheesta hauska kirjoitus Suomen kuvalehdessä.

*

Kansainvälisesti kirjailijanimiä, jotka voivat tulla Trivial Pursuitissa vastaan ovat mm. Voltaire (oik. François-Marie Arouet), Molière (oik. Jean Baptiste Poquelin) Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens) tai Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches).

George Orwell (oik. Eric Blair) otti nimensä kuningas Georgelta ja Orwell-joelta. On sattuman kauppaa, että modernia autoritarismia kuvaava adjektiivi olisi voinut olla jokin toinenkin joki.

Pablo Neruda (oik. Ricardo Eliécer Neftalí Reyes Basoalto) lainasi nimensä tsekkiläiseltä kirjailijalta Jan Nerudalta.

Nobelisti Saint-John Perse (oik. Alexis Leger) on Suomessa vähemmän tunnettu, mutta en tiedä johtuuko se suomen kielen kannalta epäonnisesta nimimerkistä.

Monen taustalla vaikuttaa olleen, että heidän vanhempansa eivät hyväksyneet kirjailijan ammattia.

George Eliot (oik. Mary Ann Evans) halusi päästä irti sukupuoleensa liitetyistä stereotypioista.

*

Käytetäänkö salanimiä ja kirjailijanimiä nykyään harvemmin ja mistä se kertoo? Onko kirjailijuudesta tullut niin kunniallista, että ei tarvitse piilotella salanimen takana? Onko kirjan myynti ja maine niin vahvasti sidoksissa tunnetun kirjalijan nimeen, että kirjan julkaiseminen tuntemattomalla nimellä olisi taloudellinen itsemurha`

Suomalainen kirjallisuus, niinku

Rosa Liksomin uran alkupään novellit ovat suosikkikirjallisuuttani. Onkin harmillista, että Liksomin uusi tuotanto on lakannut kiinnostamasta jo jonkin aikaa sitten. Siinä missä Liksomin lyhytproosa on parhaimmillaan äkäinen punk-ralli, mielestäni sama estetiikka ei toimi hänen romaaneissaan ja paluu lyhyeen muotoon kokoelmassa Väliaikainen (Like 2014) oli comeback, jota en kaivannut.

Liksom on haastateltavana uusimmasta Talo-romaanistaan Ylen Kulttuuricocktail Kirjat –ohjelmassa. Liksomin ulosanti on selkeää ja ammattimaista. Haastattelija on ammattimainen ja käy keskeiset teemat läpi. Kustantamon tiedotteen mukaan romaani on ”vahva ja ravisteleva”.

Aikoinaan Liksom karttoi julkisuutta ja teki esiintymisistään performanssin. Ensimmäisen kirjan julkkareissa (Yhden yön pysäkki, Weilin+Göös, 1985) oli paikalla lauma sotilasuniformuuun ja aurinkolaseihin pukeutuneita naisia, joista yksi kenties oli Liksom. Media oli myyty.

Joku voi sanoa, että nuoren Liksomin julkisuuskuva oli laskelmoitu: kaihtamalla julkisuutta hän rakensi julkisuuskuvaansa. Vaan kiinnoistaisiko kukaan kirjailija tänä päivänä niin paljon, että hänen tarvitsisi kaihtaa julkisuutta?

No ehkä Ilkka Remes ja Juha Seppälä, joista jälkimmäiseen Liksomin tyyliäkin voisi verrata. Ilkka ja Juha tosin ovat luoneet uransa jo 80- ja 90-luvuilla.

Liksomista löytyy verkosta pitkä City-lehden juttu. Milloin viimeksi kenestäkään suomalaiskirjailijasta on kirjoitettu näin syväluotaavaa juttua edes Parnassoon?

Nykyään Liksom (oik. Anni Ylävaara) kirjoittaa sujuvan lukuromaanin säännöllisin väliajoin ja puhuu siitä sujuvasti.

*

HBO:lla pyörii brittisarja Youth, joka kertoo keski-ikäisen sinkkunaisen Alexin (Sharon Horgan) menopaussista. Ammatiltaan Alex on kirjallisuusagentti. Suomessa kirjallisuusagenttien ammattikunta on suppeampi kuin suuressa maailmassa, kenties koska pienellä kielialueella rahaa jaossa on vähemmän. Sarjassa agentit jahtaavat menestyskirjailijoita ja hoitavat PR-työtä jakkupuvuissaan.

Mikä liittyisikään vanheviin naisiin keskeisemmin kuin menopaussi ellei kirjallisuus?

*

Keväällä lähetetyssä jaksossa aiheena on seksuaalisuus. Puhutaan hekumasta ja seksistä kypsällä tavalla. Vieraina ovat S. K. Rostedt, Laura Laakso ja Taneli Viljanen. Introssa zoomataan kukkien heteisiin ja toimittaja lupaa, että tänään ”…kosketus saa ihon leimuamaan”.

Tunsin Taneli Viljasen opiskeluajoilta, mutta en ole pitänyt yhteyttä. Sittemmin Viljanen on määritellyt (tai pikemminkin jättänyt määrittelemättä?) sukupuoli-identiteettinsä muunsukupuoliseksi. En tiedä onko hän virallisesti Taneli Leonora, kuten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta ohjelman esittelyssä hän on pelkkä Taneli. Nuorempanakaan hän ei varsinaisesti korostanut maskuliinisuuttaan, mutta piti partaa ja pukeutui mustiin, kenties jonkun Leonard Cohenin tai Nick Caven tyyliin. Sittemmin mustat kauluspaidat ovat vaihtuneet pinkkeihin neuleisiin.

Ensimmäinen haastateltava S. K. Rosted kirjoittaa spicy-kirjallisuutta.

*

Olimme palaamassa varmaankin jostain kirjallisuustapahtumasta kohti Ylioppilaskylää, jossa kaikki asuimme. Meitä olimme minä, runoilija Juhana Vähänen ja runoilija Taneli Viljanen. Vitsin ymmärtämiseksi pitää tietää, että olimme kaikki pitkiä ja hoikkia runopoikia, kaikilla mitkä tumma tukka puoleen selkään, tumma leukaparta ja kokomustat vaatteet ja pitkät mustat takit päällä. Oli syysilta, ei vielä myöhä, mutta jo pilkkopimeää. Kuljimme rivissä, selät kyyryssä hienossa tihkusateessa. Kaikki neuroottisuuteen asti introverttejä ja hiljaisia ja silloin kuin puhuimme mitään, puhuimme hiljaisella äänellä jotain sekavaa. On oireellista, että minä olin joukon puheliain. Yritin viritellä jotain keskustelua. Jos kumpikaan vastasi mitään, en kuullut sitä tai saanut selvää ja pyysin toistamaan. Kävelimme sitten kaikki kolme tasa-askelin, selkä kyyryssä ja katse omiin kengänkärkiin suunnattuna. Olin kenties ainoa, joka havaitsi tilanteen surrealistisuuden, kun puolessa välissä aloin itsekseni hihitellä…

*

Syksy on kirjamessujen aikaa. Viime viikonloppuna vietettiin Helsingin kirjamessuja, jotka ovat kopio alkuperäisistä Turun kirjamessuista, jotka vuosi vuodelta hiipuvat. Paikalla oli myös pornotähti Susanna Penttilä. Mutta oliko paikalla myös panobussi? Päästettiinkö siellä runopoikia poikuudestaan?

Kertooko se enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta vai minusta, että tämä tuli aiheesta ensimmäisenä mieleen?

Ja eikö Susanna Penttiläkin ole jo menopaussi-iässä?

Itse en käynyt Helsingin messuilla. Turun messuilla kävin, olen käynyt vuodesta 2001 lähes joka vuosi. Ja joka vuosi ne kiinnostavat vähemmän ja vähemmän. Tuttuja näkee, mikä on kivaa. Jos jostain mielenkiintoisesta aiheesta on esitys, käsitellään 21 minuutissa kolme kirjaa, mikä on yhtä informatiivista kuin takakansitekstin lukeminen ääneen.

*

Onko ongelma minussa vai kirjallisuudessa? Eivät nykykirjat ole huonosti kirjoitettuja. Ehkä vain en pidä enää kirjallisuudesta.

Kaipaanko siihen enemmän asiaa vai säpinää? Miksi kirjallisuudesta puhutaan kuin seksistä teini-ikäisille?

Eivät kirjailijatkaan ole huonoja esiintyjiä. Joskus kenties oli aika, jolloin kirjailijaksi ryhdyttiin juuri siksi, että kirjallinen ulosanti on parempi kuin verbaalinen. Nykyajan mediakirjailijoilla tätä ongelmaa ei vaikuta olevan vaan he näyttävät luontevilta kameran edessä. Mutta minne unohtui kultainen sääntö näytä, älä selitä?

Toki Liksomkin alkaa olla ikääntynyt. Ehkä hänen voi antaa jo nauttia etabloituneen kirjailijan asemastaan odottamatta shokeeraamista kirjallisesti tai ulkokirjallisesti. Kuka olisi uuden polven räväyttävä kirjailijapersoona ja mielellään vielä sellainen, joka osaisi kirjoittaa hyvin?

Linkkivinkki: Kulttuuriykkönen: Tekoäly ja jumala

Kirjoitin aikaisemmin uskontojen suhteesta tekoälyyn ja Yle Areenassa on aiheeseen liittyvä podcast, jossa haastellaan uskonnonfilosofi Aku Visala, kognitiotieteen dosentti Anna-Mari Wallenberg ja kirkkoherra Jussi Koski.

Aku Visalaan on viitattu tässä blogissa pariin otteeseen. Hänestä onkin tullut jonkinlainen tekoälyn ja uskonnonfilosofian erityisasiantuntija. En tiedä, onko hän vielä tekoälyn tietoisuudestä sitä mieltä, että ”kai se jumala voi stigata sen aineettoman minuuden sinne koneeseenkin”.

En haravoi koko keskustelua sen tarkemmin kuin että nostan Visalalta sen pointin, että hänen mukaansa ”tekoälyjumala” ei ole mahdollinen, koska jumala on radikaalisti toinen ja transsendentti. Tekoäly, jopa ”kaikkitietävä” tekoäly, on kuitenkin tällä puolen rajaa. Olen samaa mieltä lähtökohdista, mutta eikö ihmisten suhtautumisessa ala olla juuri kokemusta Visalan kuvaamasta radikaalista toiseudesta: tekoäly antaa vastauksia sieltä jostain ja siihen luotetaan kuin pyhään sanaan?

Toimittaja Ville Talola viittaa Mikko Heikan kirjaan Jumala ja tekoäly (Basam books 2026), mutta ymmärtää Heikan pointin ehkä virheellisesti tai tarkoitushakuisesti väärin. Heikan mukaan uskontojen edustajien tulisi olla mukana keskustelemassa, millainen moraali tekoälylle ohjelmoidaan. Talola kenties ajatteli, että tekoäly asetettaisiin toimimaan jonkin tietyn uskonnon sääntöjen mukaan (vrt. Mooseksen laki). Kuitenkin itsekin ateistina olen sitä mieltä, että uskonnot kuitenkin ovat ihmisten luomuksia ja arvo- ja normikokonaisuuksia syntyneet ihmisten ajattelun tuloksena ja siten toimivat vastapoolina kylmälle instrumentaaliselle järjelle. Vastakkaisista näkökannoista huolimatta luonnonoikeuksia, esim. ihmisoikeuksia, ei voi päättelemällä keksiä.

Podcastin mukaan ChatGPT -tekoälyä markkinoitiin mm sillä, että sen sanottiin käyneen läpi koko Internetin.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Jos jossain vieraalla planeetalla olisi muukalainen, joka tutkisi ihmiskuntaa käymällä läpi Internetiä, jossa suurimpien arvioiden mukaan pornoa on 12% sisällöstä ja sähköpostiliikenteestä spämmiä on lähes puolet, mitä tuo vieras äly ihmiskunnasta oppisi? Minkälaisen kuvan ihmiskunnasta se omaksuisi viestipalvelu X:n perusteella?