Annika Mutanen pohdiskelee lievästi provosoivan otsikon Liberaalit sananvapauden kimpussa alla lauantain HS:ssa mitä on liberalismi ja mitä on sananvapaus (verkkoversioon otsikko on muutettu). Mutanenkin on huomannut, että liberaaleiksi kutsuvat itseään nykyään lähes kaikki niin, että se ei enää tarkoita mitään. Samoin sananvapautta suorastaan vaatii aivan jokainen. Samoin monet ovat vakaasti sitä mieltä, että juuri nyt sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna. Siitäkin huolimatta, että kaikki vaativat sananvapautta.
Kun syyllisiä etsitään, löydetään omasta ideologiasta riippuen joko ”laitaoikeisto” tai ”woke”.
Unkarissa sentään ollaan avoimesti illiberaaleja, mutta yhtä lailla Viktor Orbánin retoriikka pyörii vapauden ympärillä, joka on liberalisminkin kantasana.
Esimerkit sananvapauden rajoittamisesta liittyvät ennen kaikkea oikeiston ”törkyaaltoihin” ja vasemmiston ”somevyörytyksiin” sosiaalisessa mediassa. Onko siis niin, että sananvapauden turvaamiseksi sosiaalista mediaa pitäisi rajoittaa ja kontrolloida?
Tero Kartastenpää kirjoittaa Suomen kuvalehdessä dystopia-elokuvista otsikollaDystopiat, pilalla. Linkkaan juttuun, koska olen itse kirjoittanutaikaisemmin samoista aiheista ja osin samoista elokuvista. En referoi koko juttua tähän, mutta kirjaan parit kommentit.
Kartastenpää kirjoittaa, että dystopiat eivät ole enää fiktiota, vaan arkikokemusta. No jaa, ehkei nyt aivan sentään, vaikka Idioluution (ohj. Mike Judge 2006) presidentti tuntuu päivä päivältä vähemmän parodialta.
Kuten jutussa mainitaan, dystopiat sijoittuvat ennen kaikkea kaupunkimiljööseen. Maaseudulla voi tapahtua pahoja juttuja, mutta voiko Syvä joki (ohj. John Boorman 1972) olla dystopia? 28 päivää myöhemmin (ohj. Danny Boyle 2002) sijoittuu osittain maaseudulle ja aika usein muuten survivalistien eli preppereiden alakulttuuri näkee itsensä vaeltelevan metsissä enemmän kuin kaupungeissa, mutta onko kyseessä enemmänkin post-apokalyptinen genre kuin dystopia ja mitä eroa niillä on?
Tekoälydystopiasta Kartastenpää löytää Blade runnerin (ohj. Ridley Scott 1982) ja sen uudelleenlämmittelyn (Blade Runner 2049, ohj. Denis Villeneuve 2017) lisäksi vain yhden esimerkin: romanttisen komedian Her (ohj. Spike Jonze 2013), jossa mies rakastuu onnettomasti älykodin virtuaaliavustajaan. Aikaisemmin kirjoitin, että tekoälystä ei ole enää dystopian ainekseksi ja onhan ero 1980–90 -luvun elokuviin huomattava: Terminaattorin (ohj. James Cameron 1984) introssa telaketjut murskaavat ihmisten pääkalloja, nykyään pahin kuviteltavissa oleva skenaario on, että saa pakit virtuaalityttöystävältä.
Kirjoitin aikaisemmin Iranin tilanteesta, ja nyt tilanteeseen on tullut päivitystä, kun viimeiset pari päivää Yhdysvallat ja Iran ovat moukaroineet Irania ja uskonnollinen diktaattori Ali Khamenei on saanut iskuissa surmansa.
Kysymys kuuluukin, olisiko vallankumous sittenkin mahdollinen?
Tällaisia arvioita kukin esittää pikemminkin omasta maailmankuvastaan käsin ja edustaa omaa identiteettiään ja haluaa voimaantua vahvoja mielipiteitä esittäessään. Samalla tavalla Venäjästä puhutaan, että se ”hajoaa” tai ”kaatuu” aivan pian. Mihin se hajoaa tai kaatuu? Harvoin näiden arvioiden yhteydessä esitetään, mihin osiin Venäjä hajoaisi tai mikä tekijä sen kaataisi ja ottaisi vallan. Samalla tavalla Iranista puhuttaessa harva kertoo, kuka uskonnolliselta eliitiltä mahdollisesti jäävän valtatyhjiön täyttää.
Siksipä tämänkin postauksen tarkoitus on pelkästään mahdollistaa jälkiviisastelu.
Olen melko skeptinen sen suhteen, että ohjusiskuilla saataisiin valta vaihtumaan. Konservatiiveilla on edelleen kannattajansa, eiköhän Khameneille korvaaja löydy. Iskuja ja jopa miehityksiä on Lähi-idässä nähty, aina yhtä huonoin seurauksin. Listaa ei varmaan tarvitse esittää. Iraniinkin on isketty ja poliittisesti painostettu. Viimeksi Israel iski Iraniin viime kesänä.
Veikkaukseni siis on, että mikään ei varsinaisesti muutu. Se on turvallinen veikkaus siinäkin mielessä, että mieluummin olen väärässä.
Viime viikolla kohua on aiheutti valtiovarainministeri Riikka Purransuunnitelma työvelvoitteesta maahanmuuttajille mahdollisten sosiaalitukien saamiseksi. Kaikki voivat huokaista helpotuksesta niin kauan, kuin asia ei koske heitä, mutta kokoomuslaiset laajentaisivat velvoitteen kyllä kantasuomalaisiinkin. Valtion organisoimat työprikaatit kuulostavat kyllä reaalisosialismilta, mutta kelpaavat talousliberaaleille, jotka ramppaavat kiitoskäynneillä Kiinassa.
Yhdysvalloissa myös vankien tekemä työ on iso bisnes.
Ilmaisella työllä vain se puoli, että palkkatyön on vaikea kilpailla sen kanssa. Miksi kukaan palkkaisi siivoajaa, jos voi saada siivoojan ilmaiseksi. Ainakaan työttömyyteen resepti ei toimi: jos työn määrä pysyy edelleen vakiona, pakkotyö korvaa palkkatyön. Tuloksena on huonosti tehtyä työtä lopulta kalliilla hinnalla: pakkotyön organisointiinkin tarvitaan byrokratiaa. Toisaalta, työllistäähän projekti byrokraatteja ja ulkoistettuja konsultteja.
Vaan ei hätää: Purra tarkentaa, että tehtävät olisivat sellaisia, ”jotka eivät vie keneltäkään oikeaa työtä”, kuten esimerkiksi risujen keräämistä.
Kapitalismissa on huonot puolensa, mutta tietyissä tapauksissa se on tehokas tapa allokoida resursseja: sellaista työtä, josta ei kannata maksaa palkkaa, ei kannata myöskään teettää.
Oikeistohallitukselle kuitenkin kommunismi kelpaa niin kauan, kun sen ies koskee vain köyhiä.
Joku ehdotti, läpällä tietenkin, että voisivathan työttömät tehdä vaikka taidetta. Taidehan on turhaa. On kuitenkin selittämättä selvää, miksi tämä ei käy. Päin vastoin, jos paljastuu, että köyhä tekee taidetta tai vapaaehtoistyötä, otetaan häneltä tuet pois.
Ratkaisu kuitenkin voisi olla, että kaikki työttömät — maahanmuuttajat ja kantasuomalaiset — palkattaisiin sosiaali-ja terveysministeriön konsulteiksi. Työ ainakin olisi turhaa.
Heitä varten, jotka tykkäävät mieluummin lukea paperikirjaa ruudun sijaan, on tilattavissa tarvepainatuksella painettua sanaa otsikolla Orwellin värssytin ja muita kojeita, joka sisältää blogikirjoituksiani vuosilta 2022–2025. Kirjoituksia on tiivistetty, toistoa ja lyöntivirheitä on poistettu. Asiavirheet on säilytetty ennallaan.
Heille, jotka mieluummin lukevat paperikirjansa e-kirjoina, on olemassa myös sähkökirja, joka on paperikirjan digitaalinen kopio.
Sähköistä versiota saa myös tiedustella ilmaiseksi kauniisti pyytämällä sähköpostitse osoitteella jmkark@gmail.com
Kirjoitukset on jäsenelty seuraavien otsikoiden alle:
1. Kirja
2. Lukeminen
3. Kirjailija
4. Sielu
5. Luovuus
6. Törky
7. Kohu
8. Dystopia
Pari vuotta sitten edesmennyt Christer Kihlman nauttii kirjailijana pientä kulttisuosiotakin. Hän ryyppäsi ja homoili ja kirjoitti niistä niin avoimesti, että Tieteen termipankki mainitsee hänet esimerkkinä tunnustuskirjallisuudesta.
Gerdt Bladhin tuho on laskujeni mukaan hänen 13. teoksensa (suom. Oili Suominen, ruots. Gerdt Bladhs undergång, Tammi 1987). En spoilaa itse romaania tässä.
Kirjan ensimmäinen luku poikkeaa kirjan muista luvuista; se ei kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan esittää arvioita omasta ajastaan (80-luvun puolivälistä). Luonnehdintoja voisi kuvailla enteellisiksi tai sitten mikään ei ole muuttunut 40 vuodessa tai sitten meillä on taipumus aina kuvata omaa aikaamme samanlaisen linssin läpi.
Kihlman manaa kansallisvaltioiden hajoamista ja rajojen katoamista kuin myös demokratian ja parlamentarismin merkityksen katoamista. 80-luvulla myös tietoisuus luonnon tuhoamisesta alkoi nousta esiin. Poliittisilla puolueilla lakkaa olemasta eroja ja ne ajavat kaikki populistisesti suurimman yhteisen nimittäjän mukaisia etuja. Ihmiset takertuvat pinnalliseen cocktailkulttuuriin. George Orwelliin viitataan, mutta häntä ei ymmärretä.
Samat aiheet ovat kuluvan viikon uutisotsikoissa edelleen.
Mielipiteenmuodostus oli siirtynyt konservatiivisille voimille, joita todellisuuden analysoiminen oikealla, joskin kenties epämiellyttävällä tavalla kiinnosti paljon vähemmän, kuin niiden oman mielipiteitä muovaavan valta-aseman säilyttäminen tarjoilemalla yleisölle juuri sellaisia siloiteltuja ja hampaattomia kannanottoja kuin se halusi saada.
Mielipiteenmuodostus on kenties tänäänkin ”konservatiivisilla voimilla”, mutta se ainakin on muuttunut, että konservatiivit — lainausmerkeillä tai ilman — eivät siloittele enää kannanottojaan, ainakaan jos Trumpia ja trumpisteja ajatellaan.
Maahanmuutosta Kihlman ajatteli jo silloin samalla tavalla kuin nykyään moni ajattelee:
Suureen etelästä pohjoiseen suuntautuvaan kansainvaellukseen oli aluksi, kun se vielä vastasi pohjoisten hyvinvointialueiden teollisuuden ja palveluelinkeinojen työvoimantarvetta, suhtauduttu teeskennellyn suopeasti. Mutta kun tarve oli tyydytetty eikä etelästä tuleva ihmisvirta ottanut loppuakseen, päinvastoin vain kasvoi, se äkkiä saikin vastaansa rasismin ja rajoituksia ja supistuksia, jotka huonosti sopivat yhteen niiden demokraattisten ihanteiden kanssa joita pohjoisen pallonpuoliskon maat aiemmin olivat vaalineet. [..] Rasismi levisi kulkutaudin tavoin halki Euroopan entisten demokratioiden. Se oli päässyt jo Tanskaan saakka.
Tietoyhteiskunta keksittiin jo 80-luvulla:
Tietoa, informaatiota, mistä niin? No informaatiota noin yleensä vain, mistä tahansa, niin paljon kuin mahdollista.
2020-luvun informaatioähkyssä 80-luvun maailma tuntuu naiivin viattomalta.
Vielä 80-luvulla pelättiin ydinsotaa ja kylmä sota oli perestroikasta huolimatta edelleen päällä. Kihlman pohtii voisiko kaiken elämän maan päältä pyyhkivä ydinsota olla mahdollinen, vai kuuluuko se hullujen diktaattorien aikakauteen. Nyt ydinsodan pelko on taas hullujen diktaattorien mukana tulossa takaisin.
Aivan ensimmäisenä Kihlman kuitenkin mainitsee aidsin.
Mikään sairaus ei itsessään ole vain tauti ilman kulttuurihistoriaa. Tuberkuloosi oli leimallisesti viktoriaanisen ajan sairaus: siihen sairastuminen ja hiljaa pois hiipuminen oli runollinen tapa kuolla ja kuuluisia tuberkuloosiin kuolleita olivat mm. John Keats, Percy Shelley, Edgar Allan Poe ja Frédéric Chopin. Keuhkotautiparantolat olivat romaanien näyttämöitä, kuten Thomas ManninTaikavuoressa. Rokotteiden ansiosta tauti on länsimaissa harvinainen, mutta se ei ole maailmasta minnekään kadonnut ja kehitysmaissa tappaa edelleen miljoonittain. Suomessa 1930-luvulla tautiin kuoli vuosittain 10 000 henkeä etenkin köyhissä kaupunginosissa. Tuberkuloosi onkin kaupungistumisen symboli; se liitetään urbaaniin epähygieeniseen ja ”hillittömään” elämäntapaan.
Samoin syfilis, eli tuttavallisemmin kuppa ainakin minun mielessäni yhdistyy paheelliseen 1800-lukuun. Kuuluisia sairastuneita ovat mm. Charles Baudelaire ja Guy de Maupassant.
Mainittakoon vielä keskiaikainen pyhän antoniuksen tuli, joka on torajyvän, eli viljassa esiintyvän sienen aiheuttama myrkytystila. Oireita ovat kipujen ja ihon sinerryksen ja polttelun lisäksi hallusinaatiot. Tila on yhdistetty keskiaikaisiin noituuskokemuksiin.
Ilmaantuessaan hi-viruksen aiheuttama aids aiheutti moraalipaniikin. Se levisi aluksi homojen parissa ja julistettiinkin ”homojen taudiksi”. Sanotaan, että HI-virus lopetti seksuaalisen vallankumouksen. Oleellista ei ole kuinka paljon mihinkin tautiin kuolee, vaan miten se vastaa kunkin ajan kulttuurista tilaa.
Vuoden 2019 koronapandemia oli aikansa kuva. Jos tuberkuloosi oli kaupungistumisen synnyttämä tauti, oli covid19 globalisaation synnyttämä. Taudit ovat levinneet mantereelta toiselle jo purjelaivojen aikakaudella, mutta nyt ne leviävät ympäri planeettaa parissa tunnissa kansainvälisten lentojen mukana. Koko maailma osallistui taudin torjuntaan. Torjuntakeinoista oleellisin eristäytyminen: covid19 on atomisoituneen yhteiskunnan kuva.
Kihlman kirjoittaa myös salaliittoteoriasta, jonka mukaan hi-virus olisi karannut armeijan laboratoriosta. Sama meemi elää edelleen koronaviruksen aikana. Tuberkuloosia ei varmaankaan ole kukaan väittänyt laboratoriossa kehitetyksi bioaseeksi. Jumalan rangaistukseksi sen sijaan kaikkia sairauksia varmasti on nimitetty.
Myöhemmin kirjassa Kihlman kirjoittaa sivuhenkilö Donaldin (sic!) suulla, että ihmiset eivät enää pelkää sotaa, ydinaseita, Neuvostoliittoa ja kommunismia eivätkä edes avaruusolioiden hyökkäystä. Siksi tarvitaan aids uudeksi pelon aiheeksi.
Minun sukupolveni eli maailmanhistorian turvallisinta aikaa. Meille koronapandemia oli ensimmäinen pelon aihe.
Turkulainen burgerioligarkki Heikki Salmela jakoi Facebookissa päivityksen, jossa kertoi keskustelleensa AI:n kanssa pitkään taloudesta. Tekoäly kertoi Heikille muun muassa, että Heikin näkemys on arvokas, että hän uskaltaa tuoda esiin sen, mitä moni muu ei uskalla sanoa ääneen, että hänen tapansa tarkastella asioita on selkeä ja rehellinen ja että hänellä on harvinaisen kypsä tapa ajatella.
Aikaisemmin kirjoitinSusannasta, joka rakastui tekoälyyn.
Helsingin Sanomien kolumnisti Saska Saarikoski otsikoi kirjoituksensa ”Texas kielsi Platonin teorian homoseksistä”. Vaikka olen toki huolissani Texasin osavaltion päätöksen vaikutuksesta teksasilaisten yleissivistykseen, niin eivät sitä ole suomalaiset kolumnistitkaan kouluissa kovin tarkkaan lukeneet.
Mainittu Pidot (alk. Symposion, eli ~”juomingit”) on Platonin 300-luvulla eaa. kirjoittama dialogi, jossa seikkailee Platonin dialogien keskushahmo filosofi Sokrates, joka saapuu tuttavansa näytelmäkirjailija Agathonin ryyppyjuhliin. Toveruksilla on toinen päivä radalla alkamassa ja heräilevät kovaan krapulaan:
”Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi.”
Aristophanes sanoi tähän: ”Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä.”
Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: ”Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?”
”En kerrassaan missään kunnossa”, vastasi tämä.
Koska juhlijat ovat eilisen kännäyksen jäljiltä vielä kohmelossa, päättävät he loivennella kevyesti ja keskustella sivistyneesti. Aiheeksi valitaan eros, eli rakkaus.
Populaariin tietoisuuteen dialogista on suodattunut ”platoninen rakkaus”, jota pidetään synonyyminä ei-seksuaalisille ihmissuhteille (ei kuitenkaan mennä siihen tässä) sekä Saarikosken mainitsema ”homoteoria”, josta hän kirjoittaa:
Pidoissa Platon selittää sukupuolista halua niin, että ihmiset koostuivat alkujaan kahdesta puoliskosta, jotka saattoivat olla joko samaa tai eri sukupuolta. Zeuksen erotettua puoliskot toisistaan ne etsivät loputtomasti kadonnutta osaansa. Siksi osa ihmisistä on heteroseksuaalisia, osa homoseksuaalisia.
Mainittu ”teoria” on dialogissa laitettu Aristofaneen suuhun ja se on mahdollisesti trollausta. Ei luulisi, että ajatusta ympyräisistä nelikätisistä ja nelijalkaisista hermafrodiiteista tarvitsisi erikseen nimetä vitsiksi. Aristofanes oli kirjoittanut Sokratesta pilkkaavan näytelmän Pilvet, ja tämän on ajateltu olevan Platonin kuittailua Aristofaneelle.
Vaan onhan tämä alkuperäistekstissä kirjoitettu paljon uljaammin (ja hauskemmin) kuin Saskalla:
Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän, hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa, hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää. Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa pyöräksi.
Tällaiset ihmiset uhmaavat jumalia, joten Zeus päättää vähentää heidän voimaansa pistämällä ihmisen puoliksi:
Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin, jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla, olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.
Kun ihmiset on näin halkaistu, etsii jokainen Aristofaneen mukaan itselleen täydentävää puolikasta:
”Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta, jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen, ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä[.]
Tästä siis tulee Saskan ”homoteoria”. Myytti on laajalle levinnyt populaarikulttuurissa ja muistan jossain hömppäelokuvassa sen esitellyn kovinkin romanttisena ajatuksena, että jokainen etsii juuri sitä oikeaa puuttuvaa puolikastaan (Aristofanes ei sano, että jokaiselle olisi vain yksi oikea puolikas). Vitsi on jo yli 2000 vuotta eikä suomalainen kolumnisti ole sitä vieläkään tajunnut.
Lopuksi Aristofanes vielä varoittaa, että jos emme kunnioita jumalia, meidät halkaistaan vielä kerran kahtia. Siinäpä sitten pompimme yhdellä jalalla menemään.
Totta kyllä on, että Pidoissa puhutaan paljon homoseksuaalisuudesta. Muun muassa Pausanias pitää rakkauden muodoista parhaimpana miesten välistä rakkautta, koska siinä on mukana älyllisyys ja tasa-arvoisuus. Tällä perusteella hän pitää naisten rakastamista ja pederastiaa, eli poikarakastajan pitämistä heikompina rakkauden muotoina. Tämäkään ei ole kuitenkaan välttämättä Platonin kanta. Se, mitä Platon ”todella” sanoi, onkin monimutkainen asia.
Brandon Sanderson on suosittu amerikkalainen fantasiakirjailija, joka on kirjoittanut metritolkulla kirjoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin nörttilukijoihin. Itse en ole hänen kirjojaan lukenut, mutta olen Youtubesta katsonut taltiointeja hänen kirjoituskursseistaan. Vaikka nekin keskittyvät fantasia-genreen, käsitellään niissä sellaisia luovan kirjoittamisen perusjuttuja, että ne ovat sovellettavissa kaikkeen kirjoittamiseen. Lisäksi hän on sillä tavalla sympaattinen ja humoristinen puhuja, että hänen juttujaan kuuntelee ihan huvikseenkin.
Eilen katselin tuoreen videon Sandersonin pitämästä puheesta, jossa hän puhuu ”tekoälytaiteesta”. Puhe on populaariin tyyliin vetoava, yksinkertaistava ja helposti sulateltava, mutta sisältää monia pointteja, joita itsekin aiheesta ajattelen. En referoi videota tässä, koska se on sillä tavalla tiivis, että sen voi katsoa reilussa vartissa tai lukea Sandersonin kotisivuilta.
Videossa ilahduttavaa sekin, millaista suosiota Sanderson nauttii. Milloin viimeksi kukaan kirjailija on saanut tällaisia aplodeja? Itse videoon ei ole merkitty, missä keynote pidetään, mutta ilmeisesti kyseessä on Sandersonin oman Dragonsteel Entertainment -yrityksen tapahtuma viime joulukuulta.
Sandersonin pointti on siinä, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka tekemiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa, koska itse tekeminen on palkitsevaa ja luomisprosessista saa onnistumisen tunteen, jota promptaamisesta ei saa. Taide itsessäänhän on täysin turhaa, kuten Sandersonin siteeraama Oscar Wilde sanoo.
Sanderson ei mainitse amatöörejä ja hänen puheensa ”taiteesta” voi helposti ymmärtää tarkoittamaan pelkästään korkeataidetta. En usko, että tämä oli hänen tarkoituksensa, onhan hän vahvasti mukana juuri harrastelijakirjoittajapiireissä. Laajennan hänen ajatustaan siis siihen suuntaan.
Englannin art tarkoittaa sekä taidetta että taitoa (myös suomen kielessä ne ovat samaa kantaa, mutta ”taide” viittaa enemmän korkeataiteeseen). Institutionaalisen korkeataiteen lisäksi käsitteen ”art” alle voi laittaa monenlaista inhimillistä toimintaa, jonka suomenkielinen vastine voisi olla puuhastelu. Tällä tarkoitan kuitenkin tavoitteellista toimintaa pelkän ylläpitävän toiminnan, kuten kotitöiden tai palkkatyön tai turhan kännykän räpläämisen ja perseen raapimisen lisäksi.
Aina kun käsiin osuu joku 50-luvun pojille suunnattu ”helppoja puutöitä kansakoulun 3:lle vuosiluokalle” tai ”joka pojan sähkötöitä” -kirja, opastetaan niissä kuinka tavallisilla puutyökaluilla tai rautakaupasta saatavista komponenteista voi rakentaa keittiökalusteet tai lyhytaaltoradion kahvipurkkiin. Tällaiset taidot katosivat jo meidän sukupolveltamme, ei kai niinkään sen vuoksi, että sen ajan nykynuoret olisivat olleet sen huonompia kuin edeltäjänsäkään, vaan ensinnäkin koska kerrostaloasunnoissa ei voinut pitää puuverstasta ja toisekseen, massatuotannon aikakaudella sellaisia kädentaitoja ei enää tarvittu. Huonekaluja on saanut viimeistään Ikean aikakaudella polkuhintaan ja radiovastaanottimia sai parilla markalla sekatavarakaupasta. Meidän taitomme suuntautuivat tietokoneisiin, samaan aikaan kun vanhempamme eivät osanneet ajastaa VHS-nauhuria.
Samoin tekstiilitaidetta, eli neulomista, kutomista ja muuta vaatteiden kotituotantoa on väheksytty, koska se on ollut naisten alaa. Nykyään sekin on turhaa; Bangladeshistä tuotuja villavaatteita saa polkuhintaan.
Jotain tässä on silti menetetty, kun kotitalouksissa tapahtuva puuhastelu on korvautunut tehtaiden muovisella massatuotannolla. Muitakin esimerkkejä löytyy: puutarhanhoito, oikean ruuan laitto puolivalmisteiden sijaan, kalastaminen, metsästäminen tai marjojen poimiminen, sisustaminen muulla kuin Temusta tilatulla krääsällä ja niin edelleen. Kaikki ovat esimerkkejä inhimillisestä toiminnasta, jossa nopeus ja halpuus ovat korvanneet tyydytystä tuovan tekemisen. Massatuotanto on ollut olemassa jo kauan ennen tekoälyä.
Kirjoittamisessa on siinäkin kyse inhimillisestä toiminnasta. Siinäkin on lupa puuhastella amatööritasolla. Tämän blogin kirjoittaminen on puuhastelua: kirjoittelen sunnuntaiaamuna mieleen tulevia ajatuksia. Kävijälaskurin mukaan lukijoita on melko minimaalinen määrä. Mutta mitä mieltä olisi ollut generoida sama määrä tekstiä tekoälyllä?
Jossain tekoälyllä generoitua kirjallisuutta koskevassa keskustelussa heitin ironisesti, että seuraavaksi kirjat myös lukee tekoäly. Minulle kommentoi joku, joka kertoi tekevänsä niin.
Harrastan myös musiikkia. Miksi tehdä itse musiikkia, vaikka Spotify on sitä täynnään? Siksi, että se on helvetin hauskaa. Soittamalla itse pääsee musiikkiin sisälle aivan eri tavalla kuin passiivisella vastaanottamisella. Yhdessä soittaminen on sosiaalista toimintaa. Vaikka musiikillamme on vielä vähemmän faneja kuin tällä blogilla lukijoita, laajentaa sekin sosiaalista piiriä. Olen liian tylsä rokkistaraksi ja liian vanha nuorisoidoliksi ja ylipäätään sillä musiikilla, jota teen tai käyn kuuntelemassa rokkiluolissa on aika vähän tekemistä sen kanssa, jota esitetään UMK:ssa.
Puhumattakaan siitä, että pian Spotifyn keskeiset artistit ovat tekoälyjä.
Valokuvauksen olen jo lähes lopettanut. Valokuvia tuli maailmaan aivan liikaa jo kännykkäkameroiden yleistyttyä. Tekoälykuvat ovat tästä seuraava askel. Kuvia itsensä vuoksi en jaksa enää ottaa. Jos kuvaan, niin dokumentointa tapahtumia ja näin annan toiminnalle merkityksen.
Propagoin puuhastelua inhimillisenä ja yhteisöllisenä toimintana: joskus kannattaa tehdä asiat hitaasti ja vaivalloisesti, jotta se olisi palkitsevaa. Enkä tarkoita tätä siinä banaalissa merkityksessä, jossa kaikki voi olla ”terapiaa”, vaan siinä että se on tapa olla olemassa. Sen vastapuolena on, että pitäisi olla enemmän kiinnostunut siitä, mitä tavalliset ihmiset puuhastelevat. Eikö se ole paljon merkityksellisempää kuunnella sitä tuttua, joka soittaa akustista kitaraa ja laulaa omia kappaleitaan kuin lojua sohvalla ja katsoa telkkarista Ed Sheeranin konserttitaltiontia? Eivätkö ne mummon tai anopin vanttuut kuitenkin lämmitä paremmin kuin hikipajojen pikamuoti? Kaikki kannustavat amatöörikirjoittajaa kuin maratonille treenaavaa, mutta harva on kiinnostunut lukemaan hänen käsikirjoitustaan.
Tämän sijaan kaikki pöhisevät siitä, kuinka tekoälyllä voi loputtomasti generoida merkityksetöntä, keskinkertaista roskaa.
