Väljähtyneet fantasiat

Kun luin Tolkienin Tarun sormusten herrasta joskus kolmannella luokalla, ahmin kaikki kolme osaa kerralla yötä myöten. Se oli mahtavaa. Peter Jacksonin leffoista ei oltu silloin kuultukaan (animaatio- ja Suomi-version olin nähnyt telkkarista). Elokuvat on vedetty Hollywood-suodattimen läpi, mutta ovathan ne visuaalisesti mahtavia ja mahtipontisia. Oikeaoppisesti kirjat ovat minulle se oikea versio ja leffat halpisversio, vaikka tavallaan pidän niistäkin. En ole lapsuuden jälkeen lukenut kirjoja (vaikka silloin luin ne monta kertaa putkeen) ja mielikuvani ovat vahvasti elokuvaversioiden sävyttämiä. Valtaosalle elokuvat ovat ne oikea versio Tolkienin kirjoista. Gandalfilla on lähtemättömästi Ian McKellenin kasvot.

Hobitti-elokuvia en ole edes katsonut. Nyt kai Amazon on tuottanut Tolkienin maailmaan sijoittuvan tv-sarjankin. En ole aikeissa katsoa.

Kuinka lapsena toivoinkaan, että saisin ahmia lisää Keskimaa-tarinoita!

Sen lisäksi, että Gandalf-McKellenin tuntuvat olevan joka kerta televisiossa, kun sen avaa, ovat LotR-meemit kaikkialla netissä. How about the second breakfast? Koska algoritmit ovat aivan oikein arvanneet, että pidän esimerkiksi Tolkienin fantasiasta, tarjoaa se minulle siihen liittyvää huumorisisältöä. You shall not pass! Facebookissa blokkasin valehtelematta toista sataa LotR-faniryhmää, sivua ja mainosta. PO-TA-TOES! Ilmeisesti algoritmi päivittyy viiveellä blokkauksien suhteen, mutta tulkitsee klikkaukset kiinnostukseksi, joten ennen loppumistaan niiden määrä räjähti, kun niitä tuli sitä enemmän, mitä enemmän niitä blokkasin. Cast it into the fire! One does not simply walk into Mordor! The age of the men is over!

Onko Lord of the Rings enää mikään taideteos vaan franchise?

Samalla tavalla Tähtien sodasta se alkuperäinen trilogia on se ainoa oikea ja jo 90-luvun esiosatrilogia tuntui comebackiltä, jota en kaivannut. Moni varmaan kaipasi siitä päätellen, miten menestyksekäs tuoteperhe se on ollut ja miten viimeistään Disneyn ostettua oikeudet kaikki siihen liittyvä on tuotteistettu äärimmilleen ja yli ja elokuvia ja sarjoja fantasia-universumin maisemiin sijoittuu jo niin paljon, että eihän kukaan niitä muista. Meemejä on vähintään yhtä paljon kuin Sormusten herrasta.

*

Simpsonit eivät ehkä ole fantasiasarja, jollei määritelmää venytetä kohtuuttomasti. Laitetaan kuitenkin tähän kohtaan valitusta siitä, kuinka sekin on väljähtynyt toiston toiston toiston toiston toiston tuloksena. Kun sarjaa aloitettiin esittämään vuonna 1989 tuli sitä kerran viikossa (Suomeen sarja tuli pari vuotta myöhässä) ja jos missasit sen, et nähnyt sitä ehkä koskaan, ellei joku ollut ottanut sitä nauhalle (ei ollut vielä mitenkään taattua, että se ilmestyisi VHS:llä tai myöhemmin DVD:llä).

Kun käyn kuntosalilla, useammalla tv-ruudulla näytetään kahdelta kanavalta Simpsoneita jatkuvalla syötöllä.

Simpsonien hahmot ovat menettäneet 37 tuotantokauden aikana kaiken persoonallisuutensa. Hahmojen ominaisuudet on typistetty muutamaan (1. Laiska, mutta onnekas 2. Tykkää donitseista 3. Ylipainoinen 4. D’oh!) ja hahmot ovat muuttuneet tyhjiksi merkitsijöiksi, joilla voidaan kertoa mikä tahansa tarina. Homer menee avaruuteen? No sitten Homer menee avaruuteen. Eivät uudet jaksot ole huonosti kirjoitettuja. Ne ovat tyhjänpäiväisiä.

Homer on Aku Ankka, jolla on housut ja joka on kolmen lapsensa biologinen isä.

Kuinkahan paljon Simpsoneiden tekemiseen käytetään tekoälyä?

*

Pohdin aikaisemmin, mikä tuote ei sopisi Moomin Characters Ltd:n valikoimaan ja tänään kuuntelin viime tammikuulla Ylen podcastin (Virtasen taloushistoria: Taide ja raha – muumit liiketoimintana), jossa haastateltu toimitusjohtaja Roleff Kråkström vastaa tähän kysymykseen ensimmäisenä. Vastaus ei sinänsä ole yllättävä: seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät tuotteet eivät sovi yrityksen arvomaailmaan, eikä luonnollisesti mikään väkivaltaan liittyvä. Kråkström mainitsee myös, että valtaosa kemikaaleista on sellaisia, joihin liittyvät tuotteet eivät ole sallittuja. Mitä hän sitten tällä tarkoittaakaan, ehkä sitä rotanmyrkkyä.

Yrityksen perusti alunperin Tove Jansson itse veljensä Larsin kanssa hallinnoimaan Muumi-tuotemerkin oikeuksia. Yrityksen taiteellinen johtaja on Sophia Jansson, joka on Lars Janssonin tytär ja eli siis Tove Janssonin veljentytär. Ei siis voi väittää, että perikunnan toiveita ei noudatettaisi.

Podcastissa lyhyesti lainattu Sophia kertoo, että kulttuuri ja liiketoiminta eivät ole niin kaukana toisistaan, koska taiteilijoiden on pakko elättää itsensä.

Kråkström hehkuttaa Muumi-liiketoiminnan suomalaisuutta. Emoyhtiö onkin rekisteröity Suomeen. En jaksanut käydä sen enempää Muumi-tuotteiden alkuperämaita, mutta Wikipedian mukaan ainakin Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa (pitäisi tehdä aiheeseen liittyen postaus Jukka Kurttilasta ja Finlaysonista, mutta ehkä ensi kerralla).

Kråkström kritisoi viihdeteollisuuden hahmo-brändejä, joiden ainoa tarkoitus on tehdä rahaa. Hän kutsuu mm. Warnerin ja Disneyn luomia hahmoja assettibiomassaksi. Tämä lienee Kråkströmin itsensä keksimä termi ja vaikka fiktiivisten hahmojen kohdalla biosta ei oikein voi puhua, on termi sinänsä nokkela. Kråkströmin mukaan Tove Janssonin luomien muumien kohdalla on kyse kokonaiskompositiosta ja taideteoksesta.

Sophia Janssonin ja Roleff Kråkströmin ajatukset siitä, että taide on taidetta, mutta että taiteellakin pitää voida elää eivät sinänsä ole vääriä. Kuitenkin kaupallistaminen tarkoittaa sitä, että alhaisin yhteinen nimittäjä vetoaa suurimpaan kuluttajasegmenttiin ja sitä kautta tuo suurimman kaupallisen menestyksen ja ennen kaikkea: voiton tekeminen tarkoittaa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa, kunnes kaikki taika on tuhlattu. Ihmiset kaipaavat autenttista kulttuurisisältöä, juuri niitä Kråkströmin mainitsemia taideteoksia, mutta niiden merkitys laimenee ja laimenee, kun niillä myydään hampurilaisaterioita tai hygieniatuotteita.

Keksin monta kertaa sulatellulle biomassalle kansanomaisempiakin nimiä.

*

Ovatko enää voimakkaat, merkitykselliset elämykset ylipäätään mahdollisia ajassamme? Tuotantoyhtiöt etsivät jatkuvasti uusia Lego Batmaneita kannibalisoidakseen ne nopeasti hyödynnettäviksi tuotteiksi, jotka korvataan pian uusilla. Matkailu on turismia ja matkamuistot Kiinassa tehtyjä muovisia poronsarvia. Tinder teki parisuhteista yhtä merkityksellisiä kuin Tiktok-videoista. Lastenkirjoista ei saa edes meemejä.

Viihteen ja kulttuurin tulevaisuus. Tätähän te halusitte.

Sigfrid Aronus Forsius — Tammisaaren Nostradamus

Sanotaan hänen kerran saatuaan kutsun häihin Sällvikiin, puolen peninkulman päähän Tammisaaresta, varoittaneen häävieraita lähtemästä sinne veneellä, sillä hän odotti myrskyä. Kukaan ei uskonut häntä kauniina aamuhetkenä, haävieraat lähtivät purjehtimaan, mutta hukkuivat kaikki myrskyssä. Mestari Sigfrid meni maitse ja pääsi vahingotta perille. — Sakari Topeliuksen Maamme-kirja

Kirjassa Kulkemattomat polut — Mahdollinen Suomen historia (Villstrand, Nils Erik, Karonen, Petri. Gaudeamus. 2017) oli lainattu 1600-luvun vaihteessa eläneen astrologin, astronomin ja kirkonmiehen Sigfrid Aronus Forsiuksen ennustuksia vuodelle 1617. Forsius ennusti, että Saturnus ja Mars aiheuttaisivat paljon nälänhätää, kulkutauteja ja sotaa. Herrat tuhlaisivat kansan työn tuloksen uhkapeliin, mässäilyyn ja juopotteluun.

Forsiuksen nimi oli tietenkin entuudestaan tuttu, muun muassa SKS:n Suomen kirjallisuushistorian osassa 1 hänet mainitaan. En ole varma, mainitaanko hänet Salatieteiden Suomi –kirjassa (Brander, Boris; Bäckström, Janne; Huhtala, Atte. Like Kustannus. 2024), koska sitä ei ole minulla tässä.

Kirjaston varastosta löytyi hänen elämäkertansa Tietämisen riemu ja tuska (1996). Kirjan on kirjoittanut Arno Forsius, joka kirjan esipuheessa kertoo, että hän ei ole saanut etunimeään Sigfrid Aronuksen mukaan, mutta ei kerro onko alenevassa polvessa sukua. Ehkä tämä vain pitää tietää. Kirjan kustantajaksi on merkitty Anita Forsius, joka omistuskirjoituksen perusteella on oletettavasti Arnon vaimo.

Astrologia ja astronomia eivät olleet vielä Forsiuksen aikana toisistaan erillään. Etymologisesti on mielenkiintoista, kuinka muut kreikan logoksesta johdetut sanat tarkoittavat vastaavia tieteenaloja, mutta astrologia huuhaata, jonka vuoksi tieteenalalle on pitänyt keksiä oma nimensä. Bionomia-nimistä tieteenalaa ei tietääkseni ole olemassa. Taivaankappaleiden on uskottu vaikuttavan maanpäällisiin asioihin niin kauan, kuin ihminen on taivaalle tähyillyt. Onhan totta, että aurinko vaikuttaa maan päällä kaikkeen ja kuukin ainakin vuoroveteen. Kaksoisvirranmaassa sadon onnistuminen oli kiinni vuodenaikojen ennustamisesta ja heidän uskontonsa perustui papiston lukemiin ennusmerkkeihin. Uskottiin, että muiden taivaankappaleiden vaikutukset heijastuvat auringon kautta maahan.

1600-luku oli tieteen murroksen aikaa, mutta kehitys oli hidasta. Vielä 1700-luvun lopulla Suomessakin yritettiin vakavasti valmistaa kultaa alkemian avulla. Noitaoikeudenkäyntejä käytiin Ruotsin valtakunnassa samoihin aikoihin (ks. esim. Mirkka Lappalaisen kirja Pohjoisen noidat. Otava. 2018 tai Marko Nenosen vasta ilmestynut Paholaisen salaliitto. Noitavainojen vuosisadat. Atena. 2026), joskin virallinen taho ei uskonut noitiin ja oikeudenkäyntien tarkoitus oli pikemminkin rauhoittaa tavan kansan lynkkausmielialaa.

Forsius oli oppinut mies ja aivan vakavasti otettava kirjoittaja — oman aikansa mittapuulla. Hän oli tutkimusmatkailija, virsikirjauudistaja, luonnonfilosofi, Kemiön kirkkoherra ja Tammisaaren kirkkoherra, rehtori, linnakundi, Uppsalan tähtitieteen professorin sijainen ja paljon muuta. Hänen merkittävin roolinsa oli almanakkojen julkaisijana; näiden ohessa hän julkaisi kullekin vuodelle ennustuskirjan, joka sekoitti oman aikansa tietämystä ja kansanuskoa oikeisiin tähtitieteellisiin ajanmäärityksin ja planeettojen liikkeisiin. Ajanmäärityshän ei ole niin itsestäänselvä asia kuin modernista näkökulmasta voisi ajatella. Gregoriaaninen kalenteriuudistus tehtiin Forsiuksen elinaikana, mutta otettiin Ruotsin valtakunnassa käyttöön vasta vuonna 1700.

Ennustuskirjoissaan Forsius saattoi kirjoittaa esim. näin:

Se jolla on kaksi viittaa, hän myyköön toisen ja ostakoon itselleen miekan, sillä sitä tarvitaan. Korkeat suvut surmaavat toisiaan, Uskonnossa kuullaan kiistoista, Kirkkoja ryöstetään ja häväistään, Laivat iskeytyvät Merellä pirstoiksi, ja moni mies hukkuu veteen. […] Paljon on sairautta liikkeellä, Aatelismiehet kuolevat ja [samoin] raskaana olevat lapsivuoteeseen. Avioliitossa aiheutuu suuria riitoja ja harjoitetaan karkeaa huoruutta. (Ennustus vuodelle 1610)

Tähtitieteessä elettiin tuolloin merkittäviä aikoja: Forsius oli Johannes Keplerin ja Tyco Brahen (joka niin ikään oli mielenkiintoinen persoona ja ansaitsisi oman päivityksensä) aikalainen. Kirja ei mainitse Galileo Galileita, mutta hänkin eli samaan aikaan. Kiista maakeskeisen ja aurinkokeskeisen maailmankuvan ja kirkollisen auktoriteetin ja tieteellisen havaintojen välillä kävi kiivaimmillaan (Forsius kannatti maakeskeistä mallia). Kaikki nämä tähtitieteen historiaan jääneet miehet olivat myös astrologeja ja esoteerikkoja.

Ainakin kaksi merkittävää tähtitieteellistä havaintoa osuu Forsiuksen elinaikaan. Vuonna 1572 havaittiin uusi kirkas tähti Stella nova, josta monet aikalaiset kirjoittivat; tämä oli ensimmäinen havaittu supernova (minkä tiedon Forsius nuorempi jättää pois). Vuonna 1607 havaittiin pyrstötähti, joka myöhemmin nimettiin englantilaisen tähtitietelijän Edmund Halleyn mukaan.

Komeetta-kirjan kansi. Finna-tietokannassa on runsaasti digitoitua materiaalia heille, joilta fraktuuralla kirjoitettu vanhahtava ruotsin kieli sujuu.

Forsiukselle komeetta oli huono enne ja hän kirjoitti kyseistä komeettaa ja pyrstötähtiä yleisesti käsittelevän tutkielman samana vuonna. Forsiuksen aikana uskottiin, että pyrstötähdet syntyvät maasta kohoavista myrkyllisistä kaasuista, jotka sitten lentäessään levittävät tauteja. Tässä on helppo nähdä jonkinlaista miasmateoriaa, jota pidettiin selityksenä sairauksille vielä pitkälle 1800-lukua. Erityisen merkittävänä Forsius pitää, että komeetta nähdään Leijonan tähtikuviossa; Pohjolan Leijona tietenkin oli Kustaa Aadolf II ja yhdessä muiden ennusmerkkien (auringonpimennys ja supernova) kanssa se tarkoitti, että suuri sotajoukko marssisi pohjoisesta etelään.

Sillä minä olen sitä mieltä, että suuri sotajoukko, jota Gogilla ja Magogilla tarkoitetaan, tulee lähtemään Pohjolasta tänä viimeisenä aikana kohti Etelämaita ja valloittamaan monta maata. Mutta mistä Maasta, kansasta ja kansallisuudesta he tulevat, siitä päättämisen jätän Jumalalle, joka kaiken paremmin tietää ja säätää.

Forsius ennusti myös kädestä ja tulkitsi pilvien muotoja ja näki enneunia.

Vertaus Nostradamukseen on ehkä liioittelua (pitäähän sitä jokin klikkiotsikko keksiä), mutta joitain yhtymäkohtiakin on. Ranskalainen Nostradamus kuoli samoihin aikoihin kun Forsius syntyi. Hän on varmasti nykylukijalle se tunnetuin astrologi niin, että joku voi kuvitella sen olleen uuden ajan alussa poikkeksellista. Myös Nostradamuksella oli sen ajan korkeakoulutus, lääketieteestä. Myös Nostradamuksen ennustukset perustuivat astrologiaan ja hän julkaisi ne alun perin almanakoissaan, joskin kokosi ne yhteen teokseen myöhemmin. Forsiuksen ennustukset olivat tämän kirjan perusteella vuosikohtaisia, Nostradamuksen monitulkintaiset ennustukset ulottuvat kauemmaksi tulevaisuuteen.

Maailmanloppua Forsius ennusti viimeistään vuodelle 1663, koska maailman piti Raamatun mukaan kestää 6000 vuotta ja oli luotu vuonna 5570 eKr.

[…]että jos tämä maailman rakennus niin kauan kestää, käy silloin varmaan tämän Tulen kolmion vaikutus mitä kiivaimmin toteen. Salama antaa itsensä näkyä idästä länteen, taivaan voimat järisevät, Elementit sulavat, kaikki elävät luontokappaleet kauhistuvat, eläimet kirkuvat, maa repeää, ilma jyrisee ja pauhaa, Aurinko ja Valkeus katoavat.

Forsiuksen pääteos oli Physica eller naturlighe tings, qualiteters och egendomars beskrijfuelse, jolle hän ei kuitenkaan löytänyt julkaisijaa ja se ilmestyi painettuna vasta 1952. Teos pyrkii olemaan kokonaisesitys maailmankaikkeudesta ja on synteesi sen ajan tietämyksestä, etenkin Forsiuksen esikuvan Paracelsuksen ajatuksista, sekä vaikutteista saksalaisen Johannes Magiruksen Physiologia peripatetica -teoksesta, ja mukana on taruolentoja basiliskeista ja seireeneistä lähtien.

*

Kenties uusi aika näkyy siinäkin, että ennustaminen alkoi jäädä pois muodista ja kirkon virallinen kanta kääntyä kielteiseksi. Mielenkiintoista kuitenkin on, että vaikka ennustaminen saikin tieteellisiä vastalauseita, ei sitä pidetty magian harjoittamisena. Magian harjoittaminen oli laitonta kuolemanrangaistuksen uhalla. Forsius oli useampaankin kertaan vangittuna, mutta ei teologisista, vaan poliittisista syistä ja mahdollisesti syyttömänä.

Lopulta Forsius joutui Uppsalan tuomiokapitulin kuultavaksi vuonna 1619. Ensisijainen syy oli, että hän oli nimittänyt talonpoikaiskapinoitsija Jon Olofssonia profeetaksi ennustuksessaan. Kuulemisessa Forsius kuitenkin joutuu puolustamaan ennustustyötään laajemmaltakin. Mielenkiintoinen on tuomiokapitulin loppulausunto, jossa tehdään ero astrologian ja astronomian välille: ensimmäinen on hyödyllinen taito, jälkimmäinen tuomittavaa harhaoppia. Kädestäennustaminen tuomiokapituli taas tulkitsee pelkästään huuhaaksi. Tuomiossa kielletään Forsiusta jatkossa tekemästä ennustuksia papin viran menettämisen uhalla.

*

Kaikki lähteet kuvaavat Forsiusta ärhäkäksi ja riidanhaluiseksi niin julkisessa kuin yksityiselämässään. Forsiuksen ja tämän puolison Annan sanomisia ja tekemisiä puitiin oikeudessa asti. Pöytäkirjoissa mainitaan asianomaisten olleen ympäri päissään.

Uppsalassa Forsius tutustui Johannes Messeniukseen, jonka historiankirjoitus voisi sekin olla päivityksen aihe. Uppsalan yliopiston rehtorin Petrus Rudbeckiuksen ja Messeniuksen välissä riidassa vuonna 1610 Forsius asettui puolustamaan jälkimmäistä ja asiakirjojen mukaan alatyyliseksi yltyneessä kapitulin kuulemisessa olisi aivan juopuneena huudellut.

Vakavin tapaus tapahtui keväällä 1615, kun hänen ystävänsä Daniel Hjort pistettiin miekalla kuoliaaksi Forsiuksen asunnon pihalla. Alkoholilla oli osuutta asiaan. En Finne igen. Filosofia.fi-sivuston biografia puhuu puukotuksesta ja sen mukaan Forsius pantiin viralta ja hän eli tämän jälkeen köyhyydessä Norrmalmilla. Käsissä olevan kirjan mukaan Forsius irtisanoutui Tukholman Gråmunkeholmenin papin virasta itse ja sai edelleen pitää kuninkaallisen tähtitieteilijän aseman edellä mainittuun vuoden 1619 tuomiokapitulin tuomioon saakka. Kenties nettikirjoittaja ei ole malttanut olla kirjoittamatta humalassa päissään puukottavista Norrmalmin ruotsinsuomalaisista.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Forsius sai toimia Tammisaaren kirkkoherran virassa kuolemaansa saakka vuonna 1924. Hän jatkoi almanakkojen ja ennustuskirjojen julkaisua loppuun asti.

Usein vakava historiankirjoitus välttelee yliluonnollisia teemoja. Ei pidetä aivan sopivanakaan kirjoittaa, jos joku suurmies on uskonut horoskooppeihin tai alkeamiaan. Onneksi yhä enemmän tätäkin puolta tuodaan esille. Jos aikansa ihmiset uskoivat pseudotieteeseen ja taikuuteen, oli se heidän näkökulmastaan totta. Historiankirjoitus pyrkii etsimään historian tapahtumille rationaalisia syitä. Mutta entäpä jos syyt todella ovatkin tähtien asennossa, tai pikemminkin siinä, kuinka niitä on tulkittu? Silloin historian ymmärtämiseen tarvitaan myös tällaisten asioiden ymmärtämistä.

Viikon typerimmät poliittiset uutiset

Viime viikko oli hyvä muistutus siitä, miten matalalla poliittisessa diskurssissa rämmimmekään.

Ensimmäinen uutinen koskee pääministeri Petteri Orpoa, joka on demokraattisen maamme korkein poliittinen vallankäyttäjä ja vähän uhri siis itsekin. Jouduttuaan virkansa puolesta tekemään selkoa normaalissa parlamentaarisessa menettelyssä toimistaan pääministerinä vertasi hän itseään vankileiriltä vapautuneeseen punakaartilaiseen Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla.

Lainaus kokonaisuudessaan kuuluu ”[m]inä en ole heiltä luottamustani saanut, niin en voi sitä myöskään menettää”. Suomessa hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Se lukee perustuslaissa, ihan siinä ekalla sivulla, kolmanneksi tärkeimmäksi asiaksi listattuna seikkana.

Tietenkään Suomessa enemmistöhallitukset eivät kaadu epäluottamuslauseeseen. Piti ihan selvittää, että viimeksi näin on käynyt vuonna 1958 ja silloin erosi pääministerin paikalta Rainer von Fieandt. Tähän olisi katkennut matkani Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa.

Sivistyneiden sitaattien löytäminen on tietenkin vaikeaa. Ensinnäkin pitäisi olla jokin hieno kirja lainattavaksi, toiseksi lainattavan sitaatin pitäisi liittyä jotenkin kontekstiin. Kirjan kontekstissa lause on peräisin Akseli Koskelan suusta. Hän on lähtenyt kapinoimaan oikeistohallituksen kaatamiseksi ja rangaistukseksi on määrätty menettämään kansalaisluottamuksensa.

Tästä on vaikea kirjoittaa mitään ironista tai vääntää vitsiä. Absurdimmaksi kuin pelkkien faktojen luetteleminen ei asiaa enää voi vääntää.

Aikaisemmin helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Mirita Saxberg vertasi Petteri Orpoa Gandhiin.

*

Toinen uutinen tulee Saksasta, jossa Pride-kulkueeseen tehtiin terroristinen isku viime lauantaina. Kuten aina, tämän tyyppinen iskijä on joko äärioikeistolainen sekopää tai islamistinen sekopää. Tällä kertaa kyseessä on islamistinen sekopää. Pride ja maahanmuuttajat samassa uutisessa ovat sosiaalisen median päivystäville ajattelijoille kuin joulu ja synttärit yhtä aikaa.

Muun muassa kansanedustaja Sanna Antikainen (ps) kommentoi tapausta: ”Jos et hyväksy seksuaalivähemmistöille samoja oikeuksia -> ulos maasta.”

Tässäkään tapauksessa ei tarvitse asiaa enempää kommentoida, koska asiaa on kommentoitu jo kaikkein ilmeisimmillä mahdollisilla tavalla.

*

Syy, jonka vuoksi Petteri Orpo oli eduskunnan kuultavana, oli hallituksen lupaama 35 miljoonan tuki kokoomuslaisen Jan Vapaavuoren lobbaamalle Garden Helsinki -areenahankkeelle, joka taas johtui edellisen hallituksen Uniper-kaupoista. Maallikkona itse en ymmärrä, miten vuoden 2022 Uniper-kaupat liittyvät Garden Helsinki -hankkeeseen, mutta ilmeisesti liittyvät sen perusteella, että tähän hallitus käytti puheenvuorojaan ja Orpon kannattajatkin ovat nostaneet asiaa jatkuvasti keskusteluissa esiin.

Koska systeemissämme vaalikausi on määritelty 4 vuoden mittaiseksi, vastuuministerit vaihtuvat tiuhaan. Asiaa onkin kopiteltu julkisuudessa siten, että vastuu kaupoista on aina vastapuolen.

Whataboutismi on argumenttina kaikkein tehokkain ja jos et usko, niin katsopa vaikka tuota oravaa. Eikö ole niin lutuinen ja pörröinen?

*

Vähän vanhempi uutinen on jo, että Britannia esti Sebastian Tynkkysen ja Päivi Räsäsen pääsyn maahan.

Aloitan disclamerilla: kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en aivan varauksettomasti kannata Räsäsen tuomiota, enkä välttämättä kaikkia Tynkkysenkään.

Silti arvostan tilanteen ironiaa. Kai he sentään olivat matkalla seminaariin, jonka aiheena oli ”kuinka estää rikollisten maahanpääsy”?

Koska ollaan aivan uhriutumisen mestaruustasolla, Tynkkynen ja Räsänen eivät halua mainostaa tilanteen yksityiskohtia. Heiltä ei ole kielletty maahanpääsyä, vaan että sähköinen pikahakemus ei ole mahdollinen, jos on rikostuomio viimeisen 12 kuukauden ajalta. Järjestelmä ei erottele eri rikostyyppejä, vaan on automaattinen. Viisumia on edelleen mahdollista hakea.

*

Tässäpä ne typerimmät. Vielä loppukevennyksenä uutinen Koreasta: dopamiinishoppaus tarkoittaa tuotteiden tilaamista verkkokaupasta ilman, että niitä on tarkoituskaan saada. Tähän erikoistuneet verkkokaupat eivät veloita rahaa tililtä eivätkä toimita tuotteita.

Kuten tavataan sanoa:

-Saisinko kahvin ilman maitoa.
-Valitettavasti maito on loppu. Käykö kahvi ilman kermaa?

Jotkut menee sekaisin rock’n’roll -musiikista

Pin up -malli Bettie Page eläköityi aikoinaan 50-luvulla tuhmiin kuviin poseeraamisesta ja ryhtyi evankelioimaan. Syyksi huhut kertovat, että nuori mies olisi kuollut sitomisleikkien tuloksena, joihin olisi saanut innoituksensa Pagen kuvista. Page oli tunnettu kuvista, jotka esittivät erilaisia alistusleikkejä. Omana aikanaan hän oli paheellinen pornotähti, nykyään enemmän paljasta pintaa taitaa nähdä Instagramissakin pyytämättä.

Kerrotaan myös, että Stephen Kingin omaatuntoa kolkuttaa se, kuinka eräs pennsylvanialainen nuori mies murhasi kaverinsa ja kirjoitti sen jälkeen seinälle verellä REDRUM (joka on tietenkin viittaus Hohto-romaaniin). King epäili, voisivatko hänen kauhutarinansa laittaa ihmiset sekaisin tai jopa innoittaa raakoihin rikoksiin?

Heviyhtye Judas Priest oli oikeudessa asti, kun vuonna 1985 kaksi nuorta miestä oli tehnyt itsemurhan ampumalla. Epäiltiin, että yhtye olisi piilottanut subliminaalisia itsemurhaviestejä kappaleen Better by You, Better Than Me sekaan. Syyttäjän mukaan kappaleessa kuultaisiin käsky do it (suom. tee se), joka olisi innoittanut kaksikon ampumaan itseään haulikolla päähän.

Massoille suunnattu populaarikulttuuri oli noihin aikoihin vasta kasvamassa nykyisen kaltaiseksi massiiviseksi teollisuudenalaksi, jonka piirissä miljardit ihmiset olisivat valtaosan hereilläoloajastaan. Oli aivan aitoa pelkoa siitä, että rankalle materiaalille altistuminen saisi varsinkin nuorilla napsahtamaan. Tietokonepeleihin en mene tässä.

Toisaalta, eikö tällainen massapaniikki todista oikeaksi sen, että medialla on valta saada yleisönsä sekaisin? Tässä tapauksessa huolestuneella konservatiivimedialla?

Massamedialla on vaikutusta, negatiivistakin, yleisöönsä. Yksittäisiin kohu-uutisiin keskittyminen kuitenkin peittää alleen koko kuvan. Jos joku kauhukirjan luettuaan leikkaa pään irti kaveriltaan, on lukijan päässä ollut jokin vika jo sitä ennen.

Kuuntelin Ylen podcastia, jossa oli haastateltavana dosentti Marko Nenonen, joka kertoi noitavainoista. Väkijoukot saattoivat hurmoksellisissa massapsykooseissa lynkata ja polttaa elävältä noidiksi epäilemiään ihmisiä (miehiä ja naisia), kerettiläisiä ja muita vääräuskoisia (juutalaisia unohtamatta) ja satoja vuosia ennen pin up -kuvia, kauhuromaaneja tai hevirokkia.

On totta, että maailma on sekaisin. Mutta sillä, joka väittää, että maailma olisi jotenkin poikkeuksellisen sekaisin, ei ole kovin laajaa historian tuntemusta.

Kuinka valemuistoja luodaan

Ihmisen muistiin ei ole luottamista. Muisti ei ole kuin tietokoneen kovalevy, jolle tiedot tallennetaan ja jolta ne haetaan muuttumattomina. Ihmisen säilömuisti toimii osana ajattelua ja joka kerta muistiin palautettaessa muistot rakennetaan uudestaan. Joka kerta muistamme hieman eri tavalla. Joka kerta muistiin palautettaessa muisto kontaminoituu. Ne muistot, joita ei koskaan palauteta, katoavat pikku hiljaa.

Tästä syystä muistia on helppo manipuloida. Kun koehenkilöille näytetään videota ja jälkeen päin kysytään minkä värinen pipo videolla esiintyvällä miehellä on, toiset muistavat elävästi että pipo oli sininen, toiset ovat aivan varmoja, suorastaan valokuvan tarkasti muistavat punaisen pipon. Todellisuudessa miehellä ei ollut pipoa lainkaan.

On selvää, että tällainen asettaa todistajanlausunnot oikeudessa epäilyttävään valoon.

Tutkijat ovat pystyneet jopa istuttamaan valemuistoja koehenkilöille. Koehenkilöistä 25% esimerkiksi muisti, että olivat 5-vuotiaana eksyneet ostarilla, kun heitä oli pyydetty kertomaan tästä traumaattisesta kokemuksesta. He olivat muistaneet runsaasti eläviä yksityiskohtia. Todellisuudessa tämä oli tutkijoiden itsensä keksimä tarina.

Tutkimusasetelman kehittäjä on kognitiivinen psykologi Elizabeth F. Loftus. Hänen vuonna 1997 Scientific American -lehteen kirjoittamansa artikkeli Creating False Memories löytyy verkosta googlaamalla.

Artikkelissa Loftus kertoo tapauksesta, jossa terapeutin hypnotisoima nainen ”muisti” olleensa satanistisessa kultissa, jossa syötiin vauvoja ja harrastettiin seksiä eläinten kanssa. Nämä muistot potilas oli ”torjunut”, kuten psykoanalyyttinen termi kuuluu. Terapeutti myös suoritti potilaalleen manauksen. Mitään väitettyjä tapahtumia ei kuitenkaan ollut tapahtunut, vaan ne olivat terapeutin suggeroimia valemuistoja. Nainen haastoi terapeuttinsa oikeuteen.

Loftus kertoo myös muista vastaavista tapauksista. Itselleni tulee mieleen Ulvilan surmatapaus ja Anneli Aueriin liittyvä oikeusvyyhti.

Jopa vakaviin rikoksiin ja syviin traumoihin liittyvät muistot voivat olla valemuistoja. Psykoanalyysin perusajatuksiin kuluu oletus muistoista, jotka torjutaan traumaattisina. Joissain oloissa analyytikko voi paljastaa nuo muistot. Mutta entä jos ne ovatkin analyytikon manipulaation tulosta?

Tapaukset herättävät voimakkaita tunteita silloin, kun mukana on henkirikoksia, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja itse Saatanakin.

Kuitenkin jo ilman psykologian opintojakin ymmärtää, miten helppo auktoriteettia edustavan aikuisen on pelottavassa tilanteessa johdatella lasta. Lapset ovat hyviä vaistoamaan, mitä heiltä odotetaan: jos vain sanon, mitä minun odotetaan sanovan, niin ehkä pääsen pois tästä ahdistavasta tilanteesta. Tästä syystä käsittääkseni anatomisten nukkejen käyttämisestä uhreja haastatellessa on luovuttu.

Elizabeth Loftus on ollut aihetodistajana useissa julkisuutta saaneissa seksuaalirikostapauksissa. Hän asiantuntijana on todistanut mm. Michael Jacksonin, Bill Cosbyn, Ghislaine Maxwellin ja monen muun puolesta. Ei siis ihme, että kielteistäkin mainetta on tullut.

*

Jos jätetään kohutapaukset syrjään, asialla on filosofinenkin puoli. Persoonamme on muistojemme summa. Varmuus (tai kenties harha) siitä, että olen tänään sama henkilö kuin eilenkin, perustuu siihen, että tämän päivän minällä on yhteiset muistot eilispäivän minän kanssa.

Koska muistimme on epävarma ja itse muistiinpalauttamisen akti on joka kerta uuden narratiivin keksimistä, ei meillä mitään muita muistoja olekaan kuin valemuistoja.

Massoille on helppo syöttää disinformaatiota niin, että he kuvittelevat itse olevansa kriittisiä ajattelijoita ja keksineensä ne valtavirtaa haastavat (ts. konformistista massa-ajattelua keskeisimmillään edustavat) ajatuksensa itse. Tämä ei ole mikään ihme, jos ajatteleva subjekti itsekin perustuu valemuistoille.

Sitten kun meistä kaikista kerran se aika jättää, vain muistot jäävät. Nekin jäävät jonkun toisen muistiin. Meidän oma muistimme maatuu orgaanisten aivojemme mukana kuten muukin ruumiimme. Jos jokin meistä syntyy uudelleen, täällä tai jossain muualla, on hänellä aivan toiset muistot. Sanotaan, että ihminen ei ole koskaan kuollut niin kauan kuin joku muista hänet. Mutta entä jos muistot ovat täysin vääriä?

Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Paasilinnan esseeteos Yksinäisyys ja uhma voitti aikanaan Finlandia-palkinnon; vuosi oli 1984 ja se oli ensimmäinen jaettu Finlandia. Olisi mahdotonta ajatella, että tämän kaltainen teos voittaisi kyseisen palkinnon tänä päivänä, muustakin syystä kuin siitä, että vuoden 1993 jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat osallistua.

Esseessä Alaston totuus Paasilinna murehtii ylisanoja säästämättä kuinka kirjallisuus jää joukkotiedotuksen jalkoihin. Nykyään ehkä puhuttaisiin mediasta.

Vielä ei tiedetä kuinka joukkotiedotuksen myrskyssä seisova ihminen tulee kestämään tämän kasvavan pommituksen. Oireet ovat synkät.

Vaikka itse teos on ilmestynyt vuonna 1984, on essee päivätty vuodelle 1979. Paljon on bittejä informaatiovirrassa virrannut sittemmin. Jo 1970-luvulla koululaiset altistuvat joukkoviestinnälle useampia tunteja kuin mitä käyvät koulua, joten ensimmäisen täytyy olla jälkimmäistä merkittävämpi kasvattaja. Tämä johtaa uuslukutaidottomuuteen.

Paasilinna esittää mielenkiintoisen tilaston (mutta ei lähdettä sille), jonka mukaan vuonna 1972 Suomessa julkaistiin 4558 kirjaa ja 2045 aikakauslehteä ja 278 sanomalehteä. Yleisradio lähetti radio-ohjelmaa 14 440 tuntia ja televisio-ohjelmaa 3721 tuntia.

Vastaava tilasto nykyään on seuraava: vuonna 2025 julkaistuja kirjoja 4394 nimikettä, aikakauslehtiä vuonna 2024 ilmestyi 2184 ja vuonna 2023 sanomalehtiä 233. Nämä ovat siis nykyään samansuuntaisia lukuja, vaikka ovat vuosien varrella vaihdelleetkin. Luulen, että televisio- ja radiolähetysten määriä tunteina ei enää tilastoida. Podcastit ovat tulleet radio-ohjelmien rinnalle, joita niitäkin lähetetään kellon ympäri paitsi YLEn kanavilta, myös kaupallisilta radioasemilta. Paasilinnan aikana huolta aiheutti tuntimäärä, joka tarkoitti reilun 10 tunnin määrä tv-ohjelmia päivittäin. Tuolloin analogi-tv näytti kahta kanavaa. Tämä siis tarkoittaa tv-lähetysten kokonaismäärää (ka. 5h/kanava), ei sitä miten paljon ihmiset televisiota katsoivat.

Vertailun vuoksi tällä hetkellä tilaston mukaan suomalaiset viettävät eri median parissa 10,5h / vuorokausi. Tilastokeskuksen mukaan ns. ruutuaikaa keskimäärin suomalaisella vuosina 2020–2021 oli 4h 21min.

Kaiken Paasilinnan mainitseman ja manaaman joukkotiedotuksen rinnalle on tullut sosiaalinen media, jollaisesta vuonna 1979 ei uskallettu edes spekuloida. Vaikka luulen kyllä, että Erno Paasilinnan kaltainen polemisoija olisi voinut olla kotonaan somessa kuin kala vedessä tai Tuomas Enbuske Twitterissä.

*

Kokoelman käytetyin lainaus on luonnollisesti se kliseeksikin muodostunut hokema, jonka tietävät sellaisetkin, jotka eivät osaa yhdistää sitä juuri Erno Paasilinnaan ja jota lainataan usein ilman lähdeviitettä:

Kirjailijaksi ei synnytä. [..] On elettävä sellainen elämä, että siitä tulee kirjailija.

Lainaus sisältyy kokoelman ensimmäiseen, aforistisia katkelmia sisältävään Lyhyt oppikirja -tekstiin ja sen sisältö on, että kirjoittamista (~kirjailijuutta) ei voi opiskella, vaan että aito kirjailija on nähnyt aitoa elämää. Sivistyksen pintasilaus vain pilaa kirjailijan.

Ajatusta Paasilinna jatkaa esseessä Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana. Hän pohtii kirjailija Antti Tuurin kanssa, onko olemassa yhtään merkittävää suomalaista kirjailijaa, joka olisi suorittanut loppututkinnon pääaineenaan kirjallisuus. Kummallekaan ei tule ketään mieleen.

Paasilinnan väitettä vastaan on sittemmin argumentoitu. Markku Envall luettelee esseessään Esteitä (kokoelmassa Polkupyörällä ajamisen taito. Wsoy. 2002, valintaan ei muuta perustetta kuin että teos löytyy omasta kirjahyllystä) useitakin kirjallisuuden maistereita, tohtoreita ja kandeja: Bo Carpelan, Mika Waltari, Kari Hotakainen, Jörn Donner, Juha Seppälä… En jaksa kirjoittaa koko listaa tähän.

(Envalllin listaa voisi päivittää uusilla kirjailijoilla. Bestseller-kirjailijoiden suosituin tutkinto näyttäisi olevan kaupallinen (Satu Rämö, Max Seeck, Ilkka Remes, Reijo Mäki), mistä lienee enemmän apua kuin humanistisesta koulutuksesta. Minna Rytisalo on äidinkielen opettaja. Maija Kajanto on maisteri pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Virpi Hämeen-Anttila on tohtori kielitieteen alalta.)

Jos hyväksymme, että on olemassa hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja sen, että kirjoittajana voi kukin kehittyä, täytyy siitä seurata, että kirjoittamista voi oppia. Jos jotain voi oppia, sitä täytyy voida myös opettaa. Ongelma kirjallisuuden — kuten kaiken taiteen — suhteen on tietenkin se, että mitään tiettyä kaavaa siihen ei ole. Määritelmällisesti hyvä kirjallisuus on aina jotain uutta; kaavamainen on kaavamaista. Silti olisi perusteetonta väittää, että sen joka ei osaa ei kannattaisi ottaa oppia heitä, jotka osaavat. Kuten Envall huomauttaa, Paasilinnalla on kielellistä lahjakkuutta, jota hän ei ole saanut ”elämästä”.

Paasilinnan kirjailijakäsitys propagoi neromyyttiä, vaikka kieltääkin, että kukaan olisi sellainen syntyjään. Neromyytti, eli ajatus, että jotkut olisivat jossain parempia kuin toiset, on tasa-arvoeetoksen vastainen ja tulee siksi purkaa. Eihän kukaan voi olla toista lahjakkaampi, kyse on vain makueroista ja kaikki kirjallisuus on arvokasta. Jos on olemassa huonoa kirjallisuutta, niin silloinhan on olemassa myös huonoja ihmisiä, kertoi minulle joku.

Nykyisin elämme erilaisten kirjoituskurssien kulta-aikaa. Ehkä tämä on osa sitä ilmiötä, jossa kirjailijat eivät enää saa rahaa kirjoittamisesta, joten he kurssittavat heitä, jotka unelmoivat kirjailijuudesta.

Vaan jos kaikki kirjallisuus on yhtä hyvää, miksi opiskella kirjoittamista? Kuinka on mahdollista kehittyä paremmaksi, jos ”paremmuus” on kaikki vain makuarvostelmia?

Ajatus siitä, että tekijät eivät ole tärkeitä toivottaa tervetulleeksi tekoälyn tekemän ”kirjallisuuden”: ei ole väliä, kuka kirjailija on, vaan kirjallisuus on joukko käytäntöjä, jotka on mahdollista oppia, tai tässä tapauksessa kopioida.

Ja samaan aikaan tekijän persoonaa juhlitaan enemmän kuin koskaan niin, että itse teokset unohtuvat.

Mutta pian kaikki lahjattomatkin voivat kirjoittaa tekoälyn avulla; se on todellista tasa-arvoa. Sen jälkeen vapaudutuaan neromyyteistä lopullisesti ja voidaan keskittyä pelkkään tekijän persoonaan.

*

Alaston totuus -esseen otsikkoonkin nostetun totuuden vastakohta on Paasilinnalle propaganda. Hitler itse Taisteluni-kirjassaan avoimesti kertoo tavoitteekseen karkean propagandan, jonka tehtävä on valehdella ja vedota ”henkiseltä tasolta kaikkein vaatimattomimpiin” yksilöihin. Kaikki tiesivät tämän ja silti se toimi. Tai ehkä juuri siksi. Aikaisemmin kirjoitin ukrainalaisen Peter Pomarantsevin kirjasta Totuudella ei voi taistella valheita vastaan. Hänen analyysinsä mukaan karkea propaganda toimii siksi, että se vetoaa ihmisen alhaisimpiin puoliin, ei siksi että ihmiset pitäisivät sitä totena.

Olisi esimerkiksi naiivia ajatella, että magalaiset eivät näkisi Trumpia sellaisena kuin hän on. Siksi liberaalien kauhistelut Trumpin sanomisista siltä kannalta, että eivätkö hänen kannattajansa muka olisi lukeneet hänen typeriä somepäivityksiään eivät johda mihinkään. Totta kai kaikki näkevät millainen Trump on ja juuri siksi hän tarjoaa oikeutuksen muillekin olla samanlainen ja kanavan katkeruudelle, vihalle, kaunalle, ahneudelle, piittaamattomuudelle, itsekkyydelle, pinnallisuudelle ja typeryydelle.

Paasilinna asettuu osaksi sitä huolipuheen jatkumoa, jossa lukutaidon heikkeneminen heikentää kriittistä vastanottoja altistaa propagandalle. Esseessä esitetään tilasto, että Suomessa on yli 800 000 15-vuotta täyttänyttä, jotka eivät vuoden aikana lue yhtään kirjaa. Tällä hetkellä luku on 30%, eli noin kaksi kertaa enemmän.

Silti Paasilinna palaa siihen, että todellinen kriittinen asenne löytyy pikemminkin elämänkoulusta kuin kirjoista (toinen tunnettu Paasilinnan aforismi on ”Oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja”, mutta sitä ei löydy tästä kirjasta) ja nostaa esikuvaksi kirjailija Pentti Haanpään, jolta ”ei tapaa epätosia lauseita”. Haanpäällä ei ole loppututkintoa kirjallisuudesta.

En ole niin eri mieltä tästä luonnehdinnasta.

(Haanpäästä on teoksessa oma esseensä, mutta en mene siihen tässä.)

*

Koulujen klassikkolistoihin Paasilinna suhtautuu pilkallisesti. Miksi luetuttaa koululaisilla Sillanpäätä, Kiveä tai Mannia, kun eivät siitä kumminkaan mitään tajua. Luetettakoon vaikka ”vilkkaita toimintaromaaneja”, jollaisesta Paasilinna ottaa esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan.

Samaa mieltä olen siitä, että käänteinen psykologia voisi toimia: kirjoista pitäisi tehdä kiellettyjä, niin oppilaat lukisivat salaa. Miksi muuten juuri Juhannustansseja tai Siepparia ruispellossa on luetettu kouluissa?

Nykyään taidekin on viestintää ja kirjallisuus kontenttia. Mitä minä kirjallisuudelta toivon, kun toivon siltä ”sisältöä”, kun sana itsessään tarkoittaa markkinointiviestintää tai jotain, jonka varjolla voi näyttää mainoksia? Menestyskirjailijan ja kauppatieteiden maisterin Satu Rämön kirjoitusoppaassa (Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma-kustannus. 2024; Suomalainen kirjakauppa on listannut kirjaa kuvaavista avainsanoista ensin sanan rohkeus ja vasta sen jälkeen kirjoittaminen.) Samoilla neuvoilla voi kirjoittaa koukuttavan romaanisarjan tai uutiskirjeen.

Onko kirjallisuus enää kirjallisuutta, vai osa brändin ympärille rakennettua tuoteperhettä?

Mitähän ne siellä kouluissa nykyään luetuttavat? Selkomukautuksia ja Komisario Peppusta? Joku kapinallinen (todennäköisesti tyttö) voi tarttua ns. oikean kirjaan. Ehkä tässä kohtaa Paasilinnan toiveet ovat toteutuneet.

Joulu peruttu, mutta Alko on auki

Eduskunta äänesti alkoholilain muutoksesta, joka sallii alkoholin kotiinkuljetuksen, tilaamisen ulkomailta sekä Alkojen aukiolon sunnuntaisin. Asiaa ajoi etenkin Kokoomus, hallituspuolueista Kristilliset äänesti vastaan. Muutosta on kuvattu historialliseksi. Mtv3 lähetti Alkojen aukeamisen suorana lähetyksenä.

Facebook-päivityksessään rap-artisti Edu Kehäkettunen (oik. Harri Hinkkanen) kettuilee ilmiölle vahvasti.

Olemmekin saapuneet siihen pisteeseen, että huumoriräppäri (joka tunnetaan myös taitelijanimellä B-Rapun Talonmies ja jonka hittejä ovat Kullii ja Härskiyden huipentuma) on poliittisesti konservatiivisempi kuin Kokoomus.

Itsehän tykkään lotrata, ei siinä mitään. Edun puolesta en mene vastaamaan. Kun olin 16v, vastustin ”systeemiä”. Kun en keksinyt, mikä ”systeemissä” on vikana, ainoa asia joka tuli mieleen oli hyysäävä alkoholipolitiikka. Miksi viina on kallista? Miksi kaljaa ei myydä alaikäisille eikä klo 21 jälkeen? Miksi Alko ei ole pyhäpäivinä auki? Sittemmin olen keksinyt suurempiakin yhteiskunnallisia epäkohtia.

*

Holhousyhteiskunta halutaan pois. Ei saa holhota. Eikä hyysätä.

On olemassa ihmistyyppi, joka haluaa kaikki säännöt pois tai ainakin pois häneltä itseltään. Sama ihmistyyppi on ensimmäisenä etsimässä syyllistä, kun asia iskee tuulettimeen. Haluan tavata johtajan! Meemihahmo Karen oli aikoinaan loistava tiivistys, joka on tuttu kaikille palveluammateissa joskus työskennelleille, mutta joka harmillisesti vesittyi yleiseksi misogyyniseksi loukkaukseksi. Karen voi olla myös mies. Hänen vuokseen pihapolulla on puomi ja suuri kyltti ”EI TALVIKUNNOSSAPITOA!”. Sitten mies- tai naispuolinen Karen menee ja kompastuu siihen puomiin ja haastaa kaupungin tai taloyhtiön oikeuteen.

Kansan syvien rivien herraviha tiivistyy siihen, että kaikki hauska kielletään eikä saa edes ryypätä rauhassa. Kokoomuksen hallituskumppanin Perussuomalaisten kannattajista joku voi kuulua Ku Klux Klaaniin, mutta useampi kuuluu Glug Glug Klaaniin.

*

Huumeet, päihteet ja tupakkatuotteet ovat markkinatalouden kannalta täydellisiä tuotteita. Ne paitsi aiheuttavat fyysistä ja psyykkistä riippuvuutta, varsinkin alkoholin tapauksessa alentavat estoja ostopäätösten suhteen. Kai me vielä yhdet otetaan? Tupakkayhtiöt ovat kaataneet miljoonatolkulla rahaa lobbaukseen ja sen salaamiseen, että tupakka on terveydelle vaarallista ja nikotiini aiheuttaa riippuvuutta.

Vaikka riippuvuuttahan se TikTokkikin aiheuttaa.

Kun markkinoille annetaan suurempi vapaus riippuvuutta ja päihdeongelmia aiheuttavien aineiden myyntiin, seurauksena on enemmän riippuvuutta ja päihdeongelmia, mutta moraaliset vastaväitteet voi aina ohittaa sillä, että se on yksilön oma valinta. Tilastollisesti sosiaaliset ja terveysongelmat lisääntyvät, mutta minkäs sille heikommalle ainekselle mahtaa. Joku voi sanoa, että päihdeongelmat perheissä lisäävät kuluja sosiaalityössä. Eivät lisää, jos Wille Rydman on päättämässä.

Seuraava keskustelunaihe on, kuinka ”itseaiheutetut” sairaudet tulisivat olla yksilön omalla vastuulla. Mitäs menit tilaamaan kotiin sitä halpaa viinaa, jota telkkarissa mainostettiin.

*

Aukiolojen vapautus on ollut jo pidempään trendi. Nyt myös tapahtui se, mitä kukaan ei olisi uskonut tapahtuvaksi: myös Alkot ovat sunnuntaisin auki. On tullut tavaksi jokaisen juhlapyhän kohdalla käynnistää keskustelu siitä, pitäisikö työntekijöille maksaa lisäpalkkaa jouluna, juhannuksena, pääsiäisenä tai ylipäätään koskaan ja kuinka arkipyhät pitäisi siirtää viikonlopulle.

Minäpä olen niin vanha, että muistan ajan, kun kaupat olivat jouluna kiinni. En ole jouluihminen, mutta pidän rauhasta. Jos jouluna maito (tai keskikalja) pääsi loppumaan, piti etsiä se ainoa pyhinä auki oleva huoltsikka. Muutoin koko kaupunki oli hiljainen.

Onkin ironista, että vasemmistoa syytetään perinteiden unohtamisesta (vaikka eikö jokavuotinen Suvivirsi-kohu jo itsessään ole perinne?) ja yhteiskulttuurin tuhoamisesta, mutta oikeisto itse haluaa perua kristilliset juhlat. Tai no, ei tietenkään kaikilta, vain köyhiltä. Jos olet palveluammatissa, vietät pyhät töissä. Pitäähän jonkun olla päivystämässä joulunakin siltä varalta, jos Tere Sammallahdelta on viinat loppu.

Miksi sitten ihan kaikkea ei vain voisi vapauttaa? Ehkä minä vain olen tällainen vanha jäärä ja konservatiivi. Kokoomus on sen sijaan valmis myymään kaikki periaatteensa.

Ja ennen kaikkea: kestäähän sen pitkäaikaistyöttömyydenkin paremmin kännissä.

Piratismia ja pöhinää

Ennen kuin meillä oli Spotify, Netflix, Steam tai Bookbeat, meillä oli piratismi. Lapsuudessa 90-luvulla kavereilta nauhoitettiin levyt c-kasetille (hometaping is killing music), myöhemmin poltettiin cd-levyille tai haettiin piraattilevyjä jostain Mustamäen torilta (ryssä mun leipääni syö), mutta varsinaista piratismin kulta-aikaa oli 2000-luvun alku ja vertaisverkoista lataaminen. Opiskelija-asuntolaan tuli nopea netti ja Kazaa hyrräsi yötä päivää. TKK:ssa opiskelelevien kavereiden asuntoloissa oli sisäverkot, joissa uusimmat leffat siirtyivät koneelta toiselle minuuteissa.

Keskeinen syy piratisoinnille oli sen helppous: jos uusimmat leffat, levyt ja pelit sai suoraan kotikoneelle ja vieläpä ilmaiseksi, miksipä ei olisi piratisoinut? Kaupallisia vaihtoehtoja ei ollut.

Pirate Baystä tuli omanlaisensa symboli ilmiölle, ei vähiten siksi, että sen taustalla oli jonkinlaista ideologista liikehdintää ja etenkin sen perustajajäsen Peter Sunde on poliittisesti aktiivinen ja oli Suomessakin vaaleissa ehdokkaana Piraattipuolueen listoilta. Aiheesta on tehty saman niminen tv-sarja vuonna 2024. Katsoin sen aikoinaan Yle Areenasta ja piti kirjoittaa siitä silloin, mutta se jäi silloin.

Poliittinen piraattiliike ja sitä edustava Piraattipuolue olivat nosteessa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, vuoden 2008 talousromahdusta edeltävässä suojasäässä. Se oli nuorekas ja dynaaminen liike, joka leikitteli anarkismilla ja ainakin omasta mielestään edusti kriittistä älyllisyyttä ja vetosi nuoriin tietotekniikasta kiinnostuneisiin miehiin. Se kasvoi lautakulttuurista ja edelsi nykyistä meemipolitiikkaa. Tunsin kiinnostusta ja ehkä jopa vetoakin siihen omana aikanaan, mutta en saanut itseäni uskomaan liikkeen tavoitteisiin: ovatko tekijänoikeudet se asia tässä yhteiskunnassa, jota vastaan tulisi keskittyä taistelemaan? Jos jokin, niin juuri piraattiliike kuvaa parhaiten sen ajan poliittista ilmapiiriä. Silloin tosiaan uskottiin, että ”poliittinen vastakkainasettelu on ohi”, talous kasvoi ja demarit ja Kokoomus sopivat samaan hallitukseen ajamaan samaa liberaalia agendaa.

Jokaisella sukupolvella on oma kapinansa, kuten Rickard Falkvinge, Ruotsin piraattipuolueen perustaja asian muotoilee. Kun kokemus 2000-luvulla oli — niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin — että suurimmat vapauteen ja tasa-arvoon kytkeytyvät kysymykset oli saatu ratkaistua, maailmanparantamiseen suhteuduttiin kyynisellä ironisuudella. Poliittisia jakolinjoja oli vaikea löytää taloudestakaan, joten agendalle otettiin rajoittamaton hedonismi: kaikille pornoa ja tietokonepelejä ilmaiseksi.

Suomen Piraattipuolue perustettiin vuonna 2009. Ehkä se oli jo liian myöhään? Maailmanlaajuinen talouskriisi palautti politiikan politiikkaan.

The Pirate Bay -tv-sarjan avainkohtauksessa fiktiivinen elokuvaohjaaja valittaa, kuinka ruotsalaisnuoret katsovat hänen elokuvansa ilmaiseksi netissä eikä hän saa siitä mitään. Pohjoismaalaisia leffoja tehdään kengännauhabudjetilla verrattuna Hollywoodin kassamagneetteihin. Isojen leffojen trailereihinkin pistetään enemmän rahaa kuin meikäläisiin pitkiin elokuviin. Ei niiden tuotoilla eletä mitään glamourelämää, vaan mahdollistetaan, että on olemassa muitakin elokuvia kuin isoja Hollywoodin tuotantoja (oma keskustelunaiheensa olisi myös se, miten myös ne Varekset ja Luokkakokoukset ovat saaneet tukea, eli ovat apurahataidetta).

Vaikka olenkin joskus nuoruudessani ladannut laittomasti musiikkia ja elokuvia, ei sen silti pitäisi olla laillista. Immanuel Kantin maksiimit ovat kannatettavia, mutta naiiveja: vaikka rikonkin moraaliperiaatteitani vastaan, toivon niiden silti tulevan yleisiksi laeiksi. Kävelen päin punaisia, jos autoja ei ole näkyvissä, mutta en silti kannusta liikennesääntöjen rikkomiseen. Joku voi sanoa, että se on tekopyhää, mutta tilaisuus tekee tunnetusti varkaan. Eikö enemmän tekopyhää ole nostaa omat rikkomuksensa yleisiksi periaatteiksi?

*

Ironista kyllä, nyt kaupalliset toimijat ovat ottaneet vertaisverkkojen paikan: vaikka Spotifyn ja Netflixin ja muiden palveluiden kuukausihinnat ovat jatkuvasti nousseet, ei se silti työssäkäyvälle ole mikään iso raha. Sen lisäksi, että ne ovat laillisia, ne toimivat luotettavammin kuin piraattisivustot. Ainoa huono puoli on, että artistille ei välttämättä jää mitään. Kumpi on ollut musiikintekijälle tuhoisampi: Napster vai Spotify?

Ironista on myös, että suoratoistopalvelut mahdollistanut infrastruktuuri rakennettiin piratismia varten. Käsi sydämelle: hankittiinko 2000-luvun alussa kotitalouksiin 1MB:n kiinteitä yhteyksiä sähköpostin lukemista varten ja olikohan sillä 250GB:n kovalevyllä muutakin käyttöä kuin perheen lomakuvien tallentaminen?

The Pirate Bay -sarja löytyy myös eräästä ihan laillisesti toimivasta videopalvelusta (en linkkaa), mutta laittomasti.

Monessa mielessä piraattien tavoitteet netissä ovatkin toteutuneet: netissä kiertää monenmoista materiaalia ilman, että sen tekijän oikeuksia kunnioitetaan taloudellisesti tai moraalisesti. Kovin pahana en voi pitää sitä, jos joku yksityishenkilö jakaa meemikuvan tai kissavideon (alkuperäisen tekijän mainitseminen tosin ei maksa mitään), mutta somejättien ja muiden alustafirmojen koko ansaintalogiikka perustuu siihen, että ne eivät maksa sisällöstään mitään.

Seuraava askel onkin tekoäly, joka on ”maailman suurin piratismikone”, kuten käsikirjoittaja Vince Gilligan asian tiivistää. Ei tekoäly keksi mitään itse, vaan suoltaa ihmistekijöiden luovuutta keskinkertaiseksi mössöksi latistettuna. Kuten muusikko Anssi Kela antaa esimerkin Facebook-päivityksessään.

Kaveri lähetti kuultavakseni uutta musiikkia: Bitti-Nummela, esittäjänä Anssi Kela. Erittäin geneerinen pop/rock-biisi — ei varsinaisesti huono, muttei missään tapauksessa hyväkään. Vähäinen teksti, omituisia kielioppivirheitä. Mutta laulaja oli tosiaan ilmiselvästi meikäläinen. Sama soundi, samat maneerit. Äärimmilleen prosessoituna, superpuhtaaksi viritettynä.
Kyseessä oli tietysti tekoälyn tuotos. Kaverini oli kirjoittanut softaan promptin: ”Anssi Kela, rock, pop, 2010’s, Suomi” ja ”kappale siitä, miten tekoälyversio Anssista yrittää vallata markkinat.” Ja tuosta noin, nappia painamalla tuli tuoretta Anssi Kelaa. Väitän, että satunnaiselle kuulijalle biisi olisi helposti mennyt täydestä.

Koska tekoälybisnes on too big to fail, ei tekoäly-yrityksiä tietenkään voi velvoittaa maksamaan korvauksia esimerkiksi Anssi Kelalle siitä, että ovat kopioineet ja käyttäneet kaupallisesti hänen tekemäänsä musiikkia.

Piraattiliike näyttäisi nopean googletuksen perusteella kuivuneen kasaan. Facebook-ryhmässä joku postaa hampun laillistamiseen liittyen.

Jos tänä päivänä jotain tekijänoikeuksiin liittyvää liikettä tarvittaisiin, niin sellaista joka turvaisi alkuperäisen tekijän oikeudet, ehkä jopa toimeentulonkin. Taitavatpa taiteilijat kuitenkin olla niin pieni ihmisryhmä ja merkityksetön yhteiskunnallinen voima, että tekoälypöhinälle ja alustajäteille ei heistä ole vastusta.

Kaislikossa kuiskitaan

Pienkustantamoskenessä kuohuu: Nysalorin julkaiseman ja Taru Kumara-Moision ja Rimma Erkon kirjoittaman lastenkirjan nimestä on syntynyt tavaramerkkikiista. Aitodeco Oy, jonka takana on patentteja myyvä toimisto Finn Follow Oy, on rekisteröinyt kyseisen kirjan nimen omaksi tavaramerkikseen. Lainaan jälkimmäisen kirjoittamaa blogikirjoitusta soveltuvin osin:

Finn Follow Oy:n edustaja on uhkaillut kustantajamme Nysalor-kustannusta, meitä kirjailijoita ja jälleenmyyjiä vahingonkorvausvaatimuksilla. Heidän mukaansa kirjan nimeä ei saisi käyttää millään tavoin sen markkinoinnissa. Näillä vaatimuksilla ei ole mitään perusteita. Näin on todennut myös Kirjailijaliiton juristi, jolta onneksi olemme saaneet asiassa nopeasti ja tehokkaasti lakiapua. Nimi on ollut meillä käytössä ensin ja se on ollut julkisesti esillä mm. sosiaalisen median alustoilla huhtikuusta asti ja myös kustantamon sivuilla 15.5.2026 alkaen ennakkomyynnissä. Tavaramerkkihakemus on laitettu vireille 31.5.2026 alkaen. Toisin sanoen kirja on julkaistu ennen kuin tavaramerkkihakemusta on edes laitettu vireille. Finn Followin edustajat tietävät tämän.

Koska Finn Follow Oy on vaatinut kirjoittajia pidättäytymään kirjan nimen käytöstä sosiaalisessa mediassa, kirjan kansikin on kirjoituksen yhteydessä sensuroitu.

Koska katson, että minua tämä vaatimus ei sido ja kirjan nimi on helposti googlaamalla selvitettävissä, paljastan sen tässä. Tavaramerkkikiistan kohteena oleva nimi on Kaislankuiske.

Pienellä googlauksella selviää myös, että Aitodecon aidot kaislikkotarinat ovat tekoälyllä generoituja teksteine ja kuvineen.



The Economist -lehden julkaiseman tilaston mukaan jopa 2/3 Amazonissa julkaistuista uusista kirjoista on tekoälyllä generoituja. Tämä on tulevaisuutta. Nykyisin juristikin voi luoda oman kirjan kuvituksineen nappia painamalla.

Ja onko ees vähän hienompi kuin jonkun käsintekemät kuvat.

*

PÄIVITYS 8.7.

Tapaus on saanut huomiota ympäri sosiaalista mediaa ja Aamulehtikin on tehnyt aiheesta jutun:

”Kirjailijaliiton juristi Kasimir Kauton mukaan on selvää, että kirjailijalla ja kuvittajalla on tekijänoikeus Kaislankuiske-nimeen, sillä kustantaja on ilmoittanut kirjan julkaisusta kahta viikkoa ennen kuin tavaramerkkihakemus on tehty. On hyvin mahdollista, että tavaramerkki kumoutuu PRH:lle tehdyn valituksen jälkeen, Kautto sanoo.

Kauton mukaan kirjailijoiden tai taiteilijoiden ei tarvitse hakea tavaramerkkiä teoksilleen, sillä tekijänoikeuslaki antaa suojaa teoksen ja tekijän nimelle harhaanjohtavaa käyttöä vastaan.”

Tavaramerkin itselleen rekisteröinyt Aitodecon ja sitä edustavan Finn Follow oy:n takana on sama henkilö, Teija Pajukanta. Hän kommentoi asiaa LinkedIn-postauksessaan seuraavasti:

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että tavaramerkkisuojausta ei kannata miettiä vasta siinä vaiheessa, kun tuote on jo markkinoilla. Usein järkevä hetki on silloin, kun nimi on valittu, kaupallinen suunta alkaa hahmottua ja halutaan varmistaa, että brändiä voidaan rakentaa turvallisemmin eteenpäin.

Riidatonta asiassa on, että tavaramerkkihakemus on laitettu vireille 31.5.2026, minkä voi tarkistaa Patentti- ja rekisterihallituksen sivuilta. Nysalorin kirja on ollut ennakkotilattavana kustantamon sivuilta jo 15.5.2026 alkaen.

Onko Pajukannan tulkinta siis se, että markkinoilla olevan kirjan nimen saa rekisteröidä yrityksen tavaramerkiksi, jonka jälkeen kirjan kirjoittajat syyllistyvät tavaramerkkiloukkaukseen? Jos näin on, miksi ottaa kohteeksi pienkustantamon lastenkirja? Olisihan esim. tämän hetken suosituimman kirjasarjan, Satu Rämön Hildurin nimi rekisteröimättä tavaramerkiksi. Sen ympärillehän voisi rakentaa vaikka mitä tuotteita.

Seitsemän veljestä muuten on sekä Oy Hartwall Ab:n että Oy Karl Fazer Ab:n rekisteröity tavaramerkki, mutta ilmeisesti tässä ei ole ristiriitaa siitäkään huolimatta, että molemmat toimivat elintarvikealalla. Eikä Kiven perikunnalle ole lähetetty asiasta vahingonkorvausvaatimuksia.

Kielitaidoista

Professori Harri Englund kirjoittaa Helsingin sanomissa afrikkalaisista kielistä ja kielitaidosta yleensä otsikolla Aika hylätä ennakkoluulot: afrikkalaiset eivät ole kielitaidottomia kurnuttajia. Jatkan aiheesta omaa tajunnanvirtaani.

Omien kokemuksieni mukaan ei-eurooppalaiset maahanmuuttajat oppivat suomen kielen nopeammin kuin eurooppalaiset. Syitä on varmasti monia. Niistä ensimmäinen mieleen tuleva on se, että he eivät osaa englantia, jolla on Suomessa niin helppo tulla nykyään toimeen, että motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Tämä selittäisi myös, miksi monet venäläiset oppivat paikallisen kielen sujuvasti (tässä venäläiset lasketaan eurooppalaisiksi), tai ainakin täällä asuvat venäläiset naiset. Samoin sellaiset koulutetut aasialaiset, jotka osaavat englantia, oppivat suomea hitaasti tai eivät ollenkaan.

Toisaalta, monet ei-eurooppalaiset (ja venäläisetkin) maahanmuuttajat puhuvat sujuvasti myös englantia.

Toinen selitys voisi olla, että ei-eurooppalaisperäiset maahanmuuttajat työskentelevät eurooppalaisperäisiä useammin palveluammateissa. Niissä pitää osata vähintään se ”syö täällä, otta mukaan?”. Samoin matalasti koulutetut suomalaiset kollegat puhuvat vain suomea. Yliopistolla senegalilainen, pakistanilainen ja saksalainen tutkija puhuvat keskenään englantia.

Vai olisiko sittenkin vika koko koulutusjärjestelmässämme? Peruskoulussa aloitin englannin kolmannella, ruotsin seitsemännellä ja saksan kahdeksannella luokalla — nykykoululaiset aloittavat varmasti aikaisemmin — mutta niitä opeteltiin vain paperilla tai lukemalla paperista ääneen. Tärkeätä oli osata korrekti kielioppi. Opettaja korjasi tehtävät ja merkkasi virheet. Siitä oli aika pitkä matka siihen, että olisi ajatellut käyttävänsä kieltä johonkin.

Englantia puhuin ensi kertaa vasta parikymppisenä — vaikka olinkin lukenut paljon kirjoja englanniksi. Vuosien kielten opiskelun jälkeen en ole koskaan käyttänyt ruotsia. Ruotsissa paikalliset lähinnä vittuilivat, jos kohteliaisuudesta vastasin heille heidän äidinkielellään ja sen jälkeen olen sielläkin käyttänyt englantia.

Eurooppalaistyylinen kieltenopetus tuntuisi halvaannuttavan luonnollisen kieltenoppimisen.

Kieltenoppimisessa käytännönläheinen metodi voittaa teoreettisen: kieliä opitaan aloittamalla yksinkertaisesta ja tekemällä virheitä. Pikkulapset ovat kielenoppijoista parhaita. Akateemisesti koulutettu aikuinen haluaa tietää ensin, mitkä ovat oikeat muodot ja miten rakennetaan täydellisiä lauseita, jotta voi aloittaa kielen käyttämisen. Tiedän toistavani sterotypioita, mutta mitä etälämmäksi mennään, sitä epämuodollisemmiksi ihmiset muuttuvat. Se helpottaa kielenoppimista. Afrikassa on alueita, joilla eri kielten puhujat asuvat vieri vieressä ja useamman kielen puhuminen on välttämätöntä. Eikä niitä kieliä ole opittu koulussa.

Eurooppalaistyylinen koulutus tähtää abstraktin ajattelun kehittämiseen. Suomessakin vielä ennen peruskoulu-uudistusta kansakouluissa oli vahvasti käytännönläheinen painotus. Lapsille opetettiin monenmoisia kädentaitoja; meillä puu- ja metallitöitä oli ehkä kerran viikossa. Tosin luulen, että kieliä on suomalaisissa kouluissa Turun katedraalikoulun ajoista opetettu kirjoista.

Toki on niin, että monimutkaisessa modernissa yhteiskunnassa kansalaiselta vaaditaan kykyä abstraktiin ajatteluun. Nykyinen julkisen keskustelun ja sitä kautta politiikan kriisi johtuu tästä: globaalit haasteet ja yhteiskunnan aatteet ovat liian monimutkaisia ihmisille, joiden aivot ovat kehittyneet paikallisiin heimoyhteiskuntiin sopiviksi. Esimerkiksi analogian käsite on monelle älyllisesti gaussin käyrällä ihan keskivaiheillekin sijoittuvalle ja normaalissa työelämässä vaikuttavalle henkilölle liian abstrakti asia ymmärtää. Ja tässä puhun siis eurooppalaisista ja meistä suomalaisista.

Onko eurooppalaisessa koululaitoksessa laajemminkin mätää? 12 vuotta kokopäiväisesti kouluun penkillä (keskiasten mukaan laskettuna) ja suurin osa opetettavista asioista jää tarttumatta lasten muistiin; neurologia ja oppimispsykologia osoittavat, että sellaista tietoa ei omaksuta, jolla ei ole tarttumapintaa yksilön omassa kokemusmaailmassa. Keskimääräiselle peruskoululaiselle tai lukiolaisellekin kansalaissota tai jaksojärjestelmä ovat sen verran abstrakteja aiheita, että niillä ei nähdä olevan mitään yhteyttä todellisuuteen.

Tämä ei estä vanhemmalla iällä ottamasta kantaa monenmoisiin asioihin.

Englantia nuoriso toki osaa. Ei siksi, että sitä opetetaan koulussa, vaan koska sitä puhutaan kavereiden kanssa. Bussissa voi kuulla, kuinka aivan suomalaisoletetut nuoretkin puhuvat pidginiä, suomen ja englannin sekakieltä: mun kaveri ei kutsunu mua sen birthday.

Kukaan ei pakota nuoria puhumaan keskenään englantia. Englannin kielen kolonialismi etenee, koska englanti on cool. Kuulostaahan mikä tahansa tyhjänpäiväisyys paljon hienommalta englanniksi kuin suomeksi. Suurta hupia on kääntää englanninkielisten pop-kappaleiden sanoja tai blockbuster-elokuvien taglineja suomeksi. Jonkun mielestä varmasti se osoittaa, miten juntti kieli suomi on, kun asiat näin käännettyinä kuulostavat naurettavilta. Vaan eikö ole pikemminkin niin, että suomi on niin läpeensä rehellinen kieli, että se ei suvaitse bullshittiä, vaan paljastaa pintasilatut typeryydet typeryyksiksi?

Olisihan harmillista, jos tällainen kieli kuolisi.