Maat, kansat, kielet

Eräs mielenkiintoni kohde on keräillä tapauksia, joissa kansan tai alueen nimellä on mielenkiintoinen etymologia tai muu alkuperä. Joskus yksi on antanut nimen toiselle, joskus joku toinen. Kansojen alkuperään liittyy myyttejä ”alkukodista”, toisaalta kansan yhteys nykyiseen, usein saman nimiseen alueeseen otetaan annettuna, toisaalta kielet ja kansat samaistetaan.

Kirjoitan tämän postauksen ulkomuistista improvisoiden, enkä jaksa selailla lähdekirjallisuutta, joten toivottavasti ei mene täysin hallusinoinnin puolelle.

*
Viime aikoina karjalan kielen aktivistit ovat aktivoituneet. Epäselvyyttä on monilla ollut karjalan kielen ja Karjalan murteen suhteen. Karjalaiset olivat jo Topeliuksella yksi suomalaisten heimoista ja he puhuvat Karjalan murretta. Kuitenkin karjala on myös oma kielensä, jonka puhujista suurin osa asuu nykyisin Venäjällä. Karjalan kielen puhujia on nykyisin n. 60 000, mutta vielä 1989 heitä oli n. 131 000. Murre-erot ovat suuria, eikä karjalan kielelle oikein ole saatu yhtä virallista kirjakieltä. Alueellisesti Karjalalla tarkoitetaan laajaa aluetta Suomen itäpuolella, mutta mielenkiintoinen on Tverin Karjalaksi kutsuttu saareke Moskovan pohjoispuolella: ortodoksiuskoisia karjalaisia pakeni sinne ruotsalaisten vainoa stolbovan rauhan jälkeen 1600-luvulla.

Karjalasta etelään on Inkerinmaa. Alueen alkuperäiset suomensukuista kieltä puhuvat asukkaat ovat inkerikkoja, mutta alueelle samaan aikaan 1600-luvulla muuttaneita suomalaisia kutsutaan inkeriläisiksi tai inkerinsuomalaisiksi. Siksi 1990-luvulla inkeriläisille myönnettyä lupaa maahanmuuttoon kutsuttiin paluumuutoksi.

Pietarin alueen ympäristö on aina ollut vahvasti suomensukuisten kansojen asuma-aluetta ja vasta Pietarin kaupungin perustaminen 1703 toi venäläisiä enemmän alueelle. Vielä 1800-luvun lopulla valtaosa Pietarin läänin asukkaista identifioi itsensä ”suomalaisiksi”. Viime päivinä uutisissa on ollut sellaisia paikkoja kuin Koivisto ja Laukaanjoki ja ne ovat ihan paikkojen alkuperäisiä nimiä.

Ennen kansallisuusaatetta ja pitkään vielä senkin jälkeen ihmisten heimoidentiteetti on kuitenkin ollut epäselvä: joka kylässä kuitenkin on puhuttu vähän eri murretta eikä kukaan ole tiennyt kuuluvansa johonkin suurempaan kansaan. Uskonto oli merkittävämpi erottava tekijä ja valtioiden rajat vedettiin hallitsijoiden valtapyrkimysten mukaan.

Esimerkiksi Kalevalan merkittävä suullinen lähde, runonlaulaja Larin Paraske oli inkerikko, mutta viime aikoina on kiivailtu, kuuluuko kalevalainen kansanperinne karjalaisille, vai onko se suomalaisten kulttuurista omimista.

*

Länsirajankin takana on suomenkielisiä ja suomensukuisia kansoja. Kieliraja ei ole koskaan ollut suomen ja ruotsin välillä selkeä, mutta on mielenkiintoista sinänsä, miksi itäraja on herättänyt paljon tunteita, mutta raja Ruotsin kanssa tuntuu luonnostaan menevän Tornionjoessa, vaikka molempien kielten puhujia asuu rajan molemmin puolin. Vietin lapsuuden kesät Piteån lähellä (suomenkielisten) sukulaisteni luona ja sinne muuttaneisiin suomalaisiin törmäsi siellä täällä. Alueen alkuperäiset suomensukuiset kutsuvat kieltään meänkieleksi.

Kielitieteilijät eivät pidä sitä omana kielenään ja minustakin se kuulostaa aivan suomelta, mutta meäläiset mieluummin pitävät itseään meäläisinä kuin ”vähän huonompina suomalaisina” ja mikäpä minä olen heidän identiteettiään kiistämään.

*

Aina välillä on epäselvyyttä siitä, pitäisikö virolaisia kutsua virolaisiksi vai eestiläisiksi. Jostain syystä harvemmin on epäselvyyttä siitä, miksi svenska on suomeksi ruotsi ja suomi ruotsiksi finska. Samalla tavalla viro on suomeksi viro ja viroksi eesti ja suomi on viroksi soome. Viron kielen ja maan nimi tulee tietenkin Suomea lähinnä olevan Virumaan maakunnan nimestä, mikä on tavallinen tapa nimetä naapurimaita. Latviaksi Viro on Igaunija, mikä tulee Viron eteläisimmän maakunnan Ugandin mukaan.

Viron kieli on alun perin ollut kaksi eri kieltä: etelä- ja pohjoisviro, joista pohjoisviro on nykyään vallitseva kielimuoto. Eteläviron kieltä jatkaa võru ja jossain määrin epäselvää on, mikä on sen suhde seton kieleen. Settua puhuvat setukaiset asuvat puoliksi Viron, puoliksi Venäjän puolella ja ovat ortodokseja. Olisi helppoa tehdä yksinkertaistus, että kieli on sama, mutta luterilaisilla võrulaisilla identiteetti virolainen ja setukaisilla settulainen.

*

Suomen nimen etymologiasta ei ole täyttä varmuutta, mutta mielenkiintoinen teoria on, että suomi ja saame (ja jopa Häme) olisivat samaa kantaa.

Saamelaiset
ovat suomensukuinen kansa, jonka perinteinen asuma-alue Saamenmaa sijaitsee usean valtion alueella. Aluetta kutsutaan myös Lapiksi ja sen asukkaita lappilaisiksi; saamelaisia on kutsuttu erotuksena suomalaisista lappalaisiksi, mitä pidetään nykyisin halventavana. Mielenkiintoista myös, että alueen suomen kielen murteita kutsutaan peräpohjalaisiksi, ei lappilaisiksi murteiksi.

Saamelaisia asui kivikaudella koko Suomen alueella ennen suomenpuhujien saapumista, mikä on antanut aihetta myytille siitä, että suomalaiset uudisasuttajat olisivat jotenkin ”valloittaneet” tai ”riistäneet” alueen saamelaisilta. Todellisuudessa mitään organisoitua valloitusretkeä ei ollut, vaan kivikauden aikana metsästäjä–keräilijät ramppasivat alueella satojen vuosien ajan muodostamatta pysyvää asutusta: väestöä tuli toisaalta Karjalan suunnalta, toisaalta Itämeren alueelta (mikä selittää idän ja lännen väliset murre-erot). En löydä lähdettä, mutta koko historiallisen Suomen alueella väestö laskettiin tuhansissa, joten kaikille riitti tilaa. Ylipäätään suomen ja saamen kielet erkanivat toisistaan vasta n. 1000 eaa. joten silläkään perusteella ainakaan ennen sitä ei voinut olla mitään ”kansallisia identiteettejä”, joihin valloitukset olisivat voineet perustua.

Ruotsalaisten retket Suomeen 1100- ja 1200-luvulla sen sijaan olivat organisoituja ja niiden tavoitteena oli vahvistaa kristinuskon ja kuninkaan valtaa Itämeren itärannalla. Silti olen taipuvainen uskomaan, että ruotsinkielistä väestöä on liikkunut Itämeren alueella jo kivikaudella (vesistöt yhdistivät enemmän kuin jakoivat) ja jopa Pohjanlahden molemmilla rannoilla oli ruotsinkielistä asutusta ja ennen ns. ristiretkiaikoja, mutta en löydä tälle juuri nyt lähdettä.

Melkein kaikille muille kuin suomalaisille Suomi on tietenkin Finland. Olisi kiva ajatella, että Finland olisi ”hieno maa”, mutta ilmeisesti finnit tai fennit olivat kivikautisia nomadeja ja nimityksellä on alun perin viitattu juurikin saamelaisiin.

*

Baltiassa, eli Liivinmaalla on asunut myös virolaisten lisäksi muita suomensukuisia kansoja, kuten alueelle nimen antaneet liiviläiset, jotka ovat käytännössä kuolleet sukupuuttoon. Kuitenkaan maiden nimet Latvia ja Liettua eivät tule samasta alkukirjaimesta huolimatta Liivinmaan nimestä (saks. Livland). Jotta sekaannus olisi täydellinen, on olemassa myös karjalan kielen murre livvi, joka on siis eri asia kuin liivi.

Kaukaisempi sukukansamme unkarilaiset ovat unkariksi magyarok ja suomeksikin heitä joskus kutsutaan madjaareiksi (magyar fehér bor eli kavereiden kesken Magis ei siis ole mikään tuotemerkki sinänsä). Alun perin alueella asuivat indoeurooppalaisia kieliä puhuvat pannonialaiset ja alue oli Rooman provinssi 300-luvulle asti. Kansainvaellusten melskeessä paimentolaiselämää elävät hunnit asuivat jonkin aikaa alueella ja antoivat sille nimensä ja sitä kautta nimen myös sinne myöhemmin 800-luvulla muuttaneille madjaareille.

Hunnit eivät olleet mikään yhtenäinen joukko ja heidän puhumastaan kielestä ei tiedetä mitään ja etnisistä taustoistakin vain vähän. Todennäköisesti he olivat samoja arojen turkkilaisia heimoja, joita siellä liikkui paimentolaisina. Tällaiseen myyttiseen ja sotaisaan kansaan on tietenkin helppo samaistua ja mitä vähemmän heistä tiedetään, sitä helpompi. Unkarilaisten parissa myytti hunneista polveutumisesta ei ole koskaan täysin kadonnut.

*

Kansainvaellusten aikana idästä siirtyi länteen monenmoista kansaa, joista useimmista käytetään yleisnimitystä germaanit. Samasta kannasta tulee tietenkin englannin kielen Saksan maata tarkoittava Germany. Suomen kielen saksa tulee Sachsenin maakunnasta (vrt. Viro edellä) ja se taas saksilaisten germaaniheimosta. Saksa saksaksi on Deutsch, mutta hollannin kieli englanniksi on Dutch, joka on sanana samaa kantaa, joka on tarkoittanut kansaa (monet omakieliset nimet tarkoittavat kansaa tai ”ihmistä”). Hollanniksi hollanti on Nederlandse taal, eli ”alankomaalaisten kieli”. Ranskalaisille saksalaiset ovat alemanneja, L’allemand, alueella 200-luvulla asuneiden heimojen mukaan. Venäjäksi saksalainen on немец, eli ”henkilö, joka ei osaa puhua (venäjää)” ja tästä kannasta ovat peräisin muiden slaavilaisten kielten ja mm. unkarin kielen saksalaista tarkoittavat sanat.

Ota näistä sitten selvää.

Suomessa kauppiaita on vanhastaan kutsuttu saksoiksi, koska monet keskiajalla monet saksalaiset Hansa-kauppiaat liikkuivat Itämeren alueella. Kiertelivä kaupustelijoita on kutsuttu myös laukkuryssiksi, mutta he todennäköisesti eivät olleet venäläisiä, vaan karjalaisia.

Gootit ovat paitsi kasarirokkia fanittavia mustahuulia, myös germaanikansa, joka kansainvaelluksen aikana siirtyi Rooman alueelle edellä mainittujen hunnien tieltä. Visigootit siirtyivät Espanjaan ja perustivat sinne suuren kuningaskunnan. Gootit ovat antaneet nimensä paitsi edellä mainitulle alakulttuurille, myös goottilaiselle arkkitehtuurille ja monille pseudohistoriallisille teorioille: koska Götanmaa (Gothia) kuulostaa vähän gooteilta, ruotsalaiset mielellään katsoivat polveutuvansa myyttisistä gooteista. Tästä on perua pseudohistoriallinen, gööttiläinen historiankirjoitus.

Britanniaan muuttaneet germaanit olivat angleja ja edellä mainittuja sakseja. Ja kyllä: suomen kielen sakset tulee mahdollisesti samasta kannasta. Anglit ovat antaneet nimensä alueelle nimeltä Englanti, joka on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Isoa-Britanniaa. Angloamerikkalaiseksi taas kutsutaan sitä englantia puhuvaa kulttuuripiiriä, joka käsittää Yhdysvallat ja Kanadan.

Frankit olivat germaaninen heimo, joka antoi nimensä Ranskalle, ja se kuulostaa selkeältä.

Länsi-Euroopan alkuperäiset asukkaat olivat kelttejä. Kelttejä ovat nykyisin mm. skotit ja Walesin kymrit. Skotlannissa puhutaan englantia ja skotin kieltä, joka on englannin murre tai lähisukukieli ja siis eri asia kuin gaelin kieli, joka on siis alkuperäinen kelttiläinen kieli, gàidhlig. Myös salmen toisella puolella asuvat iirit kutsuvat kieltään ”keltiksi”, gaeilge. Kuulemma kielet ovat hyvin samanlaisia.

Britannialle nimen ovat antaneet kelttiläinen kansa bretonit tai britonit, joita asuu vielä Ranskan Bretagnessa. Kun skotit havittelevat itsenäisyyttä Britannista ja Walesiakin asia tuntuu kiinnostavan, onkin ironista että juuri keltit ovat antaneet nimen kokonaisuudelle, josta haluavat eroon.

Viikinki ei viittaa mihinkään tiettyyn kansaan, vaan viikingeiksi kutsuttiin niitä merenkulkijoita, jotka lähtivät 700–1000 -luvulla Skandinaviasta. Britanniassa ja Irlannissa viikingit perustivat asutusta ja vaikuttivat ratkaisevasti englannin kielen kehitykseen. Ranskassa viikinkejä kutsuttiin normanneiksi ja he antoivat nimen Normandialle. Normannit vaihtoivat kielensä ranskaksi ja Vilhelm I:n johdolla he valloittivat Britannian, millä oli vieläkin suurempi vaikutus englannin kieleen.

*

Idässä viikingit tunnettiin nimellä rus. Tästä on peräisin Venäjän omankielinen nimi Россия (siitä mistä nimitys Venäjä tulee, ei ole yksimielisyyttä). Nestorin kronikan mukaan viikinkipäällikkö Rurik kutsuttiin hallitsemaan alueen slaaveja 800-luvulla. Tämän historiallisuudesta ei ole täyttä varmuutta, mutta varmaa on, että viikingit perustivat tärkeiden jokireittien varrelle kauppapaikkoja. Rusien maa, eli Kiovan Rus oli alueellinen suurvalta 1200-luvulle asti ja skandinaavisesta vaikutuksesta huolimatta sen asukkaat olivat enimmäkseen slaaveja. Rus lakkasi olemasta viimeistään mongolivalloitusten jälkeen. On mahdollista, että Rus on etymologisesti samaa kantaa kuin Ruotsi.

Rusiin kuulunut Novgorod muuten säästyi mongolivalloituksilta. Muistan, että jo ala-asteen historiantunneilla puhuttiin novgorodilaisista, mutta en muista että asiaa olisi kouluopetuksessa käyty kovin perinpohjaisesti läpi ja monella saattaa olla sellainen käsitys, että esim. pähkinäsaaren rauha olisi solmittu Venäjän kanssa. Tosiasiassa Venäjää ei tuolloin ollut olemassa.

Ukraina nimenä tarkoittaa ”rajamaata”. Venäjän sotapropagandassa väitetään mm. että Ukraina ei voi olla mikään valtio, koska se on vain ”rajamaa”. Ukrainalaiset taas pitävät itseään Rusin seuraajina, olihan Rusin pääkaupunki Kiovassa, kun taas Moskova ei ollut osa Rusia.

Ajatus Moskovan tsaareista Rurikien perillisinä ja Rusin maan hallitsijoina lähti 1500-luvulta Iivana III:n, eli Iivana Julman isoisän ajoista, kun mongolien valta oli alueella lakannut. Juuri tällä perusteella nyky-Venäjä katsoo oikeudekseen kontrolloida historiallisen Rusin alueita, joita se pitää venäläisyyden syntykotina.

Venäläiset ovat slaaveja (mistä tulee monien kielten ”orjaa” tarkoittava sana; viikingit ryöstivät alueelta paljon orjia). Slaavilaisia ovat myös mm. puolalaiset, joiden kanssa Moskovan Venäjällä on ollut skismaa sen alkuajoista saakka: puolalaiset ovat katolilaisia ja venäläiset ortodokseja ja Puola oli omana aikanaan alueellinen suurvalta. Puolaksi kutsuttu alue onkin seilannut pitkin Itä-Eurooppaa sen historian ajan. Toisen maailmansodan jälkeen Puolaa siirrettiin pari sataa kilometriä länteen.

Valko-Venäjä lienee potenut jonkinlaista alemmuuskompleksia nimestään, kun se on vaatinut käyttämään itsestään nimeä Belarus, joka korostaa sen suhdetta edellä mainittuun Rusiin. Valko-Venäjän nimi tullee siitä, että valkoinen väri on symboloinut länttä, eli se on tarkoittanut Länsi-Venäjää ja mikäpä valtio haluaisi nimensä tarkoittaan jonkun toisen maan länsiosaa. Toisaalta maan autoritaarisen johtajan Lukašenkan politiikka antaa pitää tällaista tulkintaa pätevänä.

*

Venäjän alueella on aina ollut slaavien lisäksi monia eri kansallisuuksia, muun muassa edellä mainittuja suomensukuisia kansoja. Erityisesti alueella oli 1500-luvulla turkkilaissukuisia tataareja, joiden hallitsemaa Kazanin kaanikuntaa vastaan Iivana Julma kävi sotaa. Tataari-nimitys on monessa suhteessa epäselvä. Periaatteessahan tataarit eivät käyttäneet itsestään nimeä tataari ja olivat mongolien perillisiä, joskin tataarit olivat turkkilaiskielten puhujia, kun taas mongolit mongolikielten. Jossain vaiheessa vain mongolivaltion, Kultaisen ordan, perillisiä alettiin kutsua tataareiksi näiden käännyttyä islamiin (jos joku tietää tarkemmin, selventäköön).

Alueen turkkilaisiin kansoihin kuuluvat myös kazakit, jotka ovat eri asia kuin kasakat (vaikka sanalla on sama etymologinen juuri), joista jälkimmäinen on alunperin tarkoittanut vapaata ratsumiestä eikä viitannut mihinkään tiettyyn etniseen ryhmään. Kazakstan taas on valtio Venäjän eteläpuolella.

Varsinaisena turkkilaisten maana pidetään Turkin valtiota Anatolian niemimaalla. Kuitenkaan Turkkia ei ole ollut olemassa ennen kuin reilut sata vuotta sitten. Turkin valtion perusti Kemal Atatürk (kirjaimellisesti ”turkkilaisten isä”, ) ja sitä ennen alueella oli Osmani-valtio ja sitä ennen Itä-Rooman keisarikunta, jonka kieli ja kulttuuri olivat kreikkalaisia.

Jokin aika sitten turkkilaiset antoivat vaatimuksen, jonka mukaan heidän valtiotaan pitäisi kutsua nimellä Türkiye, jotta sitä ei sekoitettaisi kalkkunaan, joka on englanniksi turkey.

*

Historiankirjoituksessa Itä-Roomaa kutsutaan joskus Bysantiksi, sen pääkaupungin mukaan, jonka roomalaiset nimesivät Konstantinopoliksi ja joka nykyään on Istanbul. Itäroomalaiset taas kutuivat itseään roomalaisiksi.

Rooman valtakunnan nimi tulee tietysti Rooman kaupungista.

Rooman valtakunta on antanut nimensä myös Romanialle. Niin itäeurooppalaisena kuin Romania ulkomaailman silmissä näyttäytyy, pitävät romanialaiset itseään latinalaisen kulttuurin jatkajina. Romanian kieli ei ole slaavilainen vaan nimenomaan romaaninen kieli, kuten italia tai ranska. Ei olekaan harvinaista, että tavalliset romanialaiset puhuvat ensimmäisenä vieraana kielenä englannin sijasta ranskaa.

Myös naapurimaassa Moldovassa puhutaan romaniaa. Moldovan romaniaa kutsutaan joskus myös moldovan kieleksi, mutta kyseessä on pikemminkin poliittinen kuin kielitieteellinen kiista. Monet kannattavat maiden yhdistymistä, mutta olen ymmärtänyt, että into Moldovan puolella on suurempi.

Romanialaisia ei pidä sekottaa romaneihin, jotka ovat alun perin Intian suunnalta peräisin oleva perinteisesti kiertolaisena elävä kansa. Olen kuullut, että romanien nimi tulisi nimenomaan Romaniasta — jossa on aina ollut merkittävä romanivähemmistö — mutta ilmeisesti näin ei ole. Romanien alkuperäksi on epäilty myös Egyptiä, mistä tulee englannin nimitys gypsy.

*

Iran on iraniksi Iran, eli ”arjalaisten maa”, kun taas nimitys Persia on peräisin kreikkalaisilta. Iranilaisten kieli farsi (tai alun perin parsi, mutta koska arabit eivät osaa lausua p-äännettä, tuli siitä farsi) on indoeurooppalainen kieli, toisin kuin esim. samoilla kirjaimilla kirjoitettava arabia, joka on seemiläinen kieli. Iranilaisten kieli on siis (hyvin kaukaista) sukua Euroopassa puhuttaville kielille, kuten saksalle, ranskalle tai venäjälle, mutta ei esim. arabialle.

Tähän asti kaikki on selkeää.

Arjalaisuuteen on liitetty monenmoisia myyttejä ja esoteerisiä teorioita sen jälkeen, kun havaittiin intialaisten klassisen sivistyskielen sanskritin olevan sukua eurooppalaisille kielille, mistä muodostettiin edellämainittu indoeurooppalainen kielikunta. Samalla oletettiiin myyttinen arjalaisten ”rotu”, joka olisi valloittanut Intian, Lähi-idän ja puoli Eurooppaa ja kävisi sotaa muita ”rotuja” vastaan. Samaan aikaan Troijan kaupungin arkeologisista kaivauksista Heinrich Schliemann löysi hakaristejä, jotka ovat tunnetusti myös intialaisia symboleja. Pseudotieteelliset teoriat arjalaisesta rodusta ovat peräisin Émile-Louis Burnoufilta, toisaalta myös okkultistilta ja spiritismin äidiltä Helena Blavatskyltä, joka uskoi arjalaisten olevan atlantislaisista periytyvä viides ”juurirotu”.

Arjalaisten uskottiin olevan peräisin Kaukasusvuorilta, minkä vuoksi valkoihoisia vieläkin amerikkalaisessa väestönlaskennassa kutsutaan kaukasialaisiksi, caucasian.

Anekdoottina: soitan yhtyeessä, jonka jäseninä on suomalainen, unkarilainen, pakistanilainen (urdu) sekä suomenruotsalainen. Kysymys: ketkä ovat arjalaisia ja ketkä eivät?

Edellä mainitut romanit muuten ovat arjalaisia.

*

Olin pettynyt, kun kuulin että Chile ja chili eivät ole etymologisesti samaa juurta, kuten eivät ole Peru ja perunakaan, vaikka kyseiset vihannekset ovat sieltä päin kotoisin. Sen sijaan iloiseksi teki tarina siitä, että Jukatanin niemimaan nimi tulee mahdollisesti siitä, että maya-kielellä se tarkoittaa ”en ymmärrä”, mitä alkuperäisasukkaat olisivat toistelleet espanjalaisille, kun nämä olivat kyselleet paikan nimeä. Ja kuten kaikki tietävät, Länsi-Intian nimi tulee siitä, että Kolumbus kuvitteli saapuneensa Intiaan. Tai kaikki tietävät paitsi ala-asteen musiikinopettajani, joka opetti että lattarimusiikki on peräisin Länsi-Intian saaristosta, ts. Aasiasta. Ja lattari tietysti tulee latinalaisesta Amerikasta, joka tulee latinan kielestä. No, onneksi opettaja ei kuvitellut, että sitä lauletaan latinaksi kuin katolista messua.

Ja että Amerikan manner on nimetty löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin mukaan. Sai Kolumbus sentään yhden maan, yhden provinssin ja yhden kaupungin nimiinsä.

Afrikasta en tiedä juuri mitään ja Pohjois-Amerikan paikannimistäkin vain vähän, mutta monet niistä sopivat hyvin alkuperäiseen tehtävänasetteluun.

Jos katsoo yhdysvaltalaisia paikannimiä ja etenkin osavaltioiden nimiä, eivät ne ole kovin eurooppalaisia muuten läpeensä eurooppalaisten siirtolaisten ja englannin kielen vaikutuksesta huolimatta. Sellaiset nimet kuin Wisconsin, Wyoming, tai Connecticut eivät kuulosta kovin eurooppalaisilta. Esim. Dakota, Arkansas, Iowa, Kansas, Texas ja Utah ovat saaneet suoraan tai epäsuorasti nimen niillä asuneilta heimoilta. Nykyisin osavaltioille nimen antaneet heimot ovat käytännössä kadonneet enkä noin muutenkaan ole kauhean paljon kuullut näiden kansojen osuudesta Yhdysvaltojen historiassa. Samalla tavalla alue on antanut nimen sen asukkaille siten, että ”dakotalaisilla” ei viitata ”dakotoihin”.

Värssytintä sähköisenä

Blogikirjoituksiani vuosilta 2022–2025 otsikolla Orwellin värssytin ja muita kojeita on saatavilla nyt myös sähkökirjana epub-formaatissa Bodin verkkokaupasta hintaan 1,99€, jos tykkää tehdä hankalan kiertotien verkkotekstistä e-kirjaksi ja maksaakin siitä.

Paperiversiota saa Bodin verkkokaupan lisäksi mm. Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Suomalainen ottaa katetta pari euroa, mutta jos noutaa kirjan kirjakaupasta, säästää postikulut.

Halvemmaksi toki tulee lukea tekstit suoraan tästä blogista.

Kauniisti pyytämällä saa myös pdf-version lähettämällä postia osoitteeseen jmkark@gmail.com

Vapaus vainota

Tällä viikolla on somekohuttu kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeusjupakan päätöksestä: korkein oikeus kumosi aikaisempien oikeusasteiden päätökset ja tuomitsi Räsäsen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tämän kuvattua homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi ja luonnehdittua homoseksuaalisuutta seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Syytteet tweettauksesta, jossa Räsänen siteerasi Raamattua hylättiin.

En voi olla iloinen Räsäsen saamasta tuomiosta. Ensinnäkin siksi, että tällaisissa tapauksissa tuomiokynnyksen tulisi olla korkealla ja on kyseenalaista ylitettiinkö tuo kynnys. Toisekseen siksi, että tällaiset päätökset eivät muuta mitään. Sananvapaudesta voidaan kiistailla jutun yhteydessä periaatteellisella tasolla, mutta käytännön tasolla tosiasiassa Räsänen on prosessin aikana saanut julistukselleen moninkertaisesti enemmän huomiota kuin ikivanha pamfletti tai muutamat twiitit olisivat koskaan saaneet.

Jupakka tuo Suomeen sellaista amerikkalaista kulttuurisotaa, jota ilmankin pärjättäisiin. Kristillisyys on osa identiteettipolitiikkaa ja kun kristityt tässä yhteydessä puhuvat kristillisistä arvoista, tarkoitetaan sillä homofobiaa. Kuten propaganda yleensä, Räsäsen sanoma on tarkoitettu heille, jotka jo ajattelevat hänen kanssaan samalla tavalla. Yhtään sielua ei ole käännytetty rintamalinjan kummankaan puolin. Varsinaista korkeimman oikeuden päätöstä tuskin on lukenut kukaan.

Jos kristillisdemokraatit ja konservatiivit yleisesti saisivat päättää, olisi homoseksuaalisuus laitonta jo tänään. Mistäkö tiedän? Siitä, että kun he vielä saivat päättää, oli homoseksuaalisuus laitonta. Onneksi yhteiskunta on liberalisoitunut niistä ajoista.

Marttyyriyteen asti uhrautuminen on on se tässä tapauksessa pikemminkin kulttuurisodan kuin kristinuskon trooppi sinänsä; uhriutuminen on nykyihmisen identiteetin ydin. Käymme jatkuvaa kilpailua siitä, kuka ja mikä ryhmä pääsee uhriutumaan eniten. Poliitikolle pääsy korkeimpaan oikeuteen uhriutumaan on lottovoitto. Sakothan maksavat kuitenkin kannattajat.

Tapaus on ideologiaa puhtaimmillaan: kirjoituksillaan Räsänen kiistää tarkoittaneensa loukata ketään. Itse asiassa hän ei tarkoita kirjoituksillaan mitään. Kirjoittaessaan, että homoseksuaalisuus on häpeällistä, syntistä, vahingollista jne. hän ei omien sanojensa mukaan halua loukata homoja. Oikeuden päätös on järkyttävä? Ei kukaan ole järkyttynyt, netti on nyt täynnä pyhää hurmosta.

Siihen, onko joko oikeasti loukkaantunut Räsäsen sanomisista, en voi ottaa kenenkään puolesta kantaa. En kuitenkaan usko, että Räsäsen sanomiset olisivat käännyttäneet homovihaajaksi ketään sellaista henkilöä, joka ei olisi ollut homovihaaja jo entuudestaan. Kun edes korkeimman oikeuden päätöstä ei ole luettu, voivat keskustelijat täyttää koko jupakan tyhjän tilan omilla merkityksillään. Somefeedini on täynnä vainon uhreja. Minkä vainon? Sen, että eivät saa vihata homoseksuaaleja avoimesti?

Ja silti: jos joku olisi saanut tuomion korkeimmassa oikeudessa siitä, että olisi nimittänyt uskonnollisuutta psykososiaalisen kehityksen häiriöksi, ihmiset jotka iloitsevat Räsäsen tuomiosta, julistaisivat nyt puolestaan oikeusvaltion kuolemaa.

Tekopyhyyden Suomen mestaria ei ole vielä löytynyt, mutta taso on tänä vuonna kova.

Ja kuten kulttuurisodassa aina, (sanan)vapaudella tarkoitetaan vapautta rajoittaa toisten vapautta.

Pienten asioiden jumala

Kun assyrialaiset voittivat Babylonin sodassa vuonna 1225 eaa, kuljettivat he babylonialaisten jumalan Mardukin patsaan voitonmerkkinä Assuriin. Paitsi babylonialaisten jumala, oli Marduk myös Babylonin kaupungin suojelija, joka henkilöityi patsaassa. Vanhan ajan ihmisille kysymys ei ollut niinkään onko jumala olemassa, vaan mikä jumalista oli vahvin. Jokaisella heimolla oli omansa ja assyrialaiset olivat osoittaneet, että heidän jumalansa oli vahvempi kuin babylonialaisten.

Ihmiset ovat kautta historiansa palvoneet jumalina taivaankappaleita, maantieteellisiä pinnamuodostumia, isoja kiviä, käsitteitä. Maanviljelyn syrjäyttäessä keräilyn varsinkin sään ja satojen hallitseminen tuli järjestäytyneen uskonnon tehtäväksi. Polyteismissa vähän joka asialle on oma jumalansa. Kreikkalaisille jumalat olivat myyttisten tarinoiden henkilöitä, mutta myös kaikille tuttujen abstraktien ideoiden henkilöitymiä.

Sittemmin jumalan käsite on muuttunut yhä abstraktimmaksi: jumala on kaikkialla ja näkymätön, koko maailmankaikkeuden perimmäinen hallitsija. Monoteismi tänä päivänä paitsi kieltää muiden jumalien palvonnan, myös niiden olemassaolon kokonaisuudessaan. Kuitenkin vielä Vanhassa Testamentissa on jäänteitä monijumalaisuudesta (esim. 5. Moos. 32:8). Monoteismin kannalta oleellisin raamatunkohta (2. Moos. 20:2–5) sekin kieltää ”pitämästä muita jumalia”, mutta ei tarkalleen ottaen kiellä muiden jumalien olemassaoloa.

En tiedä, onko kristinusko ensimmäinen universaali uskonto, mutta varmasti merkittävin: kristinuskon sanoma oli tarkoitettu kaikille maailman ihmisille, ei vain yhdelle kansalle. Juutalaisuus on edelleen heimouskonto: juutalaisia kansana ja juutalaisuutta uskontona ei voi erottaa (vaikka historia tunteekin muutamia poikkeuksia). Islam on myös universaali maailmanuskonto, joskin kasvoi vahvasti arabien levittämänä ja sillä on tänä päivänäkin yhteydet arabinationalismiin. Hindulaisuus kasvoi polyteistisista heimouskonnoista maailmanuskonnoksi. Buddhalaisuudessa jumalien asema poikkeaa edellä mainituista huomattavasti: pikemminkin kyseessä on elämänfilosofia.

Katolisessa pyhimyskultissa polyteismi teki paluun: jumala säilyi abstraktina ja etäisenä, mutta pyhimyksiä oli tarjolla joka vaivaan: esimerkiksi pyhää Polykarposta kannattaa rukoilla korvakivun sattuessa. Pyhimysten reliikkejä, eli mm. säilyneitä luita palvotaan ja niillä on maagisia ominaisuuksia. Pyhimyskultti elää edelleen ja esimerkiksi Internetin ja tietokonepelaamisen suojeluspyhimys on Carlo Acutis.

*

Itse olen ateisti, mutta kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti (”jumala on rakkaus”, ”jumala on maailmankaikkeuden elämänvoima”), voi tulla vastaan ja olla ainakin agnostikko.

Netistä löytyy Jordan Petersonin myötähäpeällinen tinkausvideo, jossa hän väittelee aiheesta onko jumalaa olemassa vai ei. Peterson pohjustaa väitteensä siten, että määrittelee jumalan mahdollisimman laajasti jonkinlaiseksi korkeimmaksi moraaliperiaatteeksi; jokaisella on olemassa jokin moraali — tiukempi tai väljempi — ja siten jumalan olemassaoloa ei voi kieltää (joskin Peterson kääntää tässä välissä väitteensä moraaliseksi argumentiksi: jos et usko jumalaan, olet huono ihminen), mutta viime kädessä Peterson jumalalla tarkoittaa kuitenkin kristinuskon jumalaa. Joskin Peterson kieltäytyy myös vastaamasta kysymykseen onko hän kristitty, joten ota tästä sitten selvää.

*

Abstrakti, kaikkivoipa, kaikkialla läsnä oleva, ikuinen jne. jumala on tietenkin vaikea käsittää. Pienellä ihmisellä on pieni jumala. Pienelle ihmiselle maailma rajoittuu paikkoihin, joissa hän on itse käynyt ja ihmiskunta suurin piirtein ihmisiin, jotka hän tuntee. Kaikki muut tämän sfäärin ulkopuolella ovat vähintäänkin epäilyttäviä, mutta ei kai heitäkään voi paljoa olla. Ihminen ei käsitä yli sataa suurempia numeroita, miljoonista ihmisistä puhumattakaan. Sanana miljoona ja miljardi kuulostavat samalta. Todellisuudessa miljardi on aivan saatanan paljon isompi luku kuin miljoona. En edes mene siihen, kuinka suuri paikka maailmankaikkeus on; galaksit ovat tähtisumua, jossa on niin paljon tähtiä, että ne näyttävät sumulta; galakseja on maailmankaikkeudessa ei miljardeja, vaan biljoonia. Sen käsittämättömyys on ylittänyt käsittämättömyyden jo alkumetreillä.

Mutta on meidän heimo ja meidän heimon jumala.

Suuren suunnattoman maailmankaikkeuden sijaan pienten ihmisten jumala keskittyy tuomitsemaan syntisiä ajatuksia ja masturbaatioita ja auttamaan meidän joukkuetta voittamaan jalkapallossa ja meidän megakirkon pastoria hankkimaan uuden Mersun. Sekä tietenkin jumala paheksuu homoutta.

Edellä mainitsemani Atte Korholan kirjan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) luettuani havaitsin, kuinka pienille ihmisille jumala on oma paikallinen, oman heimon kotitonttu. Kun jumala on suosiollinen, voi siltä pyytää menestystä ja rikkauksia, kun jumala on vihainen, täytyy sitä lepytellä, jotta se ei toisi yhteisön päälle onnettomuuksia. Jumalan valituksi kansaksi juutalaisten jälkeen on ilmoittautunut monikin heimo, Korholan kirjan tapauksessa amerikkalaiset. Kristinusko menettää universaaliutensa ja jumala pienenee yhden heimon epäjumalaksi.

Oma tai läheisen sairaus on tragedia, joka saa kääntymään uskon puoleen. Rukouksella on aitoja psyykkisiä vaikutuksia, mutta herätyskristillisessä kontekstissa ihmeparantumisetkaan eivät ole mahdottomia. Mardukin ajoista jumalille uhraaminen on parantunut sairaita. Sen sijaan pienten asioiden jumala ei voi poistaa sairauksia maailmasta.

Pienten asioiden jumala voi tehdä Kenneth Couplandista ja Heikki Salmelasta rikkaita, mutta ei poistaa köyhyyttä maailmasta.

Sen verran suuri pienten asioiden jumalakin on, että pieni ihminen tarvitsee välittäjäksi karismaattisen saarnaajan. Siinä missä rukous on nöyrää ja vaatimatonta, karismaattiset johtajat huutavat ja uhoavat ja käskevät jumalaa toimimaan tahtonsa mukaan. Sekä tietenkin imuroivat seurakuntalaistensa rahat omaa nimeään kantaville verovapaille säätiöille.

Mutsis oli tekoäly

Tekoälystä julkaistaan laiskana uutispäivänä niin paljon uutisia ja kolumneja, että kärryillä pysyminen on mahdotonta. Myös kirjoja julkaistaan kaikista mahdollisista näkökulmista ja liittyen kaikkiin mahdollisiin aloihin. Tekoäly on uusi internet: olisi järjetöntä yrittää kerätä uutisia vain sen perusteella, että ne liittyvät internetiin, tai tässä tapauksessa tekoälyyn. Positiivista toki on, että nyt tekoälyä käsitellään myös muilta kannoilta kuin vain tekniseltä, mitä vielä pari vuotta sitten valittelin.

Kaadan tähän kuitenkin listan tekoälyä uutisista, jotka olen tallettanut kirjanmerkkeihin myöhempää tarkastelua varten. Mitä tarkemmin tätä listaa katsoo, huomaa etteivät uutiset oikeastaan kerro tekoälystä, vaan meistä ihmisistä.

*

The Atlantickin juttu viime syyskuulta kertoo Jonista, joka tekee kuolleesta isästään tekoälyhahmon, jonka kanssa alkaa jutella (juttu löytyy suomeksi Apu-lehdestä). Jon juttelee tekoälyn kanssa viikkoja ja jopa itkee niin tehdessään. Jutussa viitataan torontolaiseen Joshuaan, joka samalla tavalla ”herätti henkiin” menehtyneen tyttöystävänsä Jessican.

Joku voi muistaa Black Mirror -scifisarjan toiselta kaudelta jakson Be Right Back, jossa on vastaava juonikulku. Jakso esitettiin vuonna 2013, eli on jo 13 vuotta vanha (uskomattominta on, että vuodesta 2013 on jo 13 vuotta). Silloin uudet tekstipohjaiset tekoälymallit eivät olleet vielä yleistyneet ja skenaario tuntui kaukaiselta.

Toisaalta, itse kun annoin ChatGPT:lle promptin ”puhu kuin isäni”, ei se kuulostanut lainkaan isältäni.

Jos isäni olisi täällä, hän varmaan sanoisi jotain sellaista kuin ”mene parturiin ja siivoa huonees, saatana”.

*

Viihdelehti Vicen artikkeli kertoo newyorkilaisesta kahvilasta, jonne ihmiset voivat tulla treffeille tekoälykumppaneidensa kanssa.

Käytän sanaa ”narsismi” säästeliäästi, mutta muu sana ei kuvaa tätä ilmiötä: ”tekoälykumppaneissa” ei ole kyse (ihmis)suhteista, vaan ihan vain narsismista. Jutussa mainitun tilaston mukaan jopa 52% teini-ikäisistä käyttää tekoälykumppaneita useita kertoja kuussa. Tilastojen mukaan nuoret eivät harrasta enää seksiä. Pian nuoret eivät enää edes seurustele, ainakaan toistensa kanssa.

Toisaalta, jutussa haastateltu käyttäjä valittelee, että bottien kanssa ei voi käydä seksuaalissävytteisiä keskusteluja.

Helsingin sanomissa muuten on avoinna kysely, jossa voi kertoa onko käyttänyt tekoälyä ”seurustelukumppanina”. Jatkojuttu Suomen tilanteeesta seurannee.

*

Saman teeman ympäriltä: tekoälyllä generoitu (pehmo)porno on nousussa. Jessica Foster on tekoälyllä generoitu someinfluensseri, joka poseeraa tissit pystyssä Trumpin kera armeijaa ylistävissä yltiöpatrioottisissa kuvissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole kuitenkaan poliittinen propaganda, vaan Jessican hahmolla houkutellaan tilaajia tämän OnlyFans-kanavalle, joka kerää tilauksia ja jonka kautta fanit antavat Jessicalle lahjoja. Jessica on saavuttanut Instagramissa yli miljoona tilaajaa vain 14 viikossa ja alle 50 julkaisulla.

*

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tekoäly on omiaan generoimaan paskapuhetta. Siksi ei liene ihme, että kansanedustajatkin kirjoittavat nykyään puheensa tekoälyllä.

Puheensa kirjoittavat tekoälyllä myös papit. Asia on puhututtanut katolisen kirkon piirissä niin, että jopa itsensä paavi Leo XIV on vedonnut pappeihin, etteivät he käyttäisi saarnojen kirjoittamiseen tekoälyä.

Nopealla googlauksella voi löytää tekoälyapplikaatioita, jotka opettavat uskontoa niin maallikoille kuin pastoreillekin. Aikaisemmin kirjoitin aiheesta.

*

Hevonpaska, eli bullshit on oikea akateeminen termi, jota ovat käyttäneet mm. David Graber, Harry Frankfurt ja André Spicer. Hevonpaska tai paskapuhe onkin hyvä termi kuvaamaan tekoälyn tuotoksia, jotka ovat sisällyksetöntä lätinää. Englanniksi on myös yleistynyt termi AI slope, joka tarkoittaa liejua tai lietettä. Ylen juttu ehdottaa termiksi tekoälytauhkaa.

Juttu lainaa tutkimusta, jonka mukaan jopa puolet Internetin sisällöstä olisi jo tekoälyllä generoitua liejua, hevonpaskaa tai tauhkaa. Luku tuntuu uskomattomalta. Toisaalta, juttu on viime lokakuulta. Puolessa vuodessa voi tapahtua paljon ja koska tauhkan määrä kasvaa eksponentiaalisesti, voi 50% maaginen raja olla jo kaukana takana.

Tauhkankin keksimiseen tarvittiin kuitenkin vielä ihminen.

*

Loppukevennyksenä uutinen, jonka mukaan tekoälymallit eskaloivat kriisien simulaatiot ydinsodiksi. Tämä tietysti on suoraan elokuvasta War games, josta aikaisemmin kirjoitin.

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Pomarantsev Peter: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (suom. Kyösti Karvonen, Docendo 2025)

Tartuin kirjaan siitä mitään tietämättä — näitä propagandaa, ideologiaa, valeuutisia ja poliittista polarisoitumista käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin tiheään, että ei niiden kanssa pysy mitenkään kärryillä. Kannatti kuitenkin tarttua, sillä kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen propagandistin ja melkoisen veijarin Sefton Delmerin elämäntarinan. Delmer toimi vakavasti otettavanakin journalistina ja pääsi ennen sotaa natsien sisäpiiriin ja käytti tietämystään luodakseen mustista mustinta ja härskeintä mahdollista propagandaa. Hänen tekemiään ohjelmia lähetettiin radiolla saksalaisille ikään kuin ne tulisivat saksalaisten omista lähetysasemista. Tässä ”epäherrasmiesmäisessä sodankäynnissä” Delmer tutustui mm. Ian Flemingiin, joka tietenkin tunnetaan James Bond -seikkailujen kirjoittajana. Delmerin puuhia pidettiin sodan jälkeen niin epäkunniallisina, että niistä haluttiin vaieta, mutta Delmer kertoo kaiken 60-luvulla ilmestyneessä kaksiosaisessa elämäkerrassaan. Mietin kirjan alkupuolella, miksi tuhlaan aikaani elämäkerran referaattiin, kun voisin lukea Delmerin omakätisen elämänkerran, mutta Pomarantsev taustoittaa tapahtumia ja toisaalta tekee vertailua sen aikaiseen natsipropagandaan ja nyky-Venäjän propagandaan tavalla, joka oikeuttaa kirjan olemassaolon.

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Sefton Delmerin propagandalähetykset, kuten radioasema Gustav Siegfried Eins pyrkivät olemaan natsistisempia kuin natsipropaganda itse. Liittoutuneet enimmäkseen lähettivät Saksaan propagandaa, josta suurin osa pyrki vetoamaan kuulijoidensa järkeen ja omaantuntoon: saksalaisten tulisi ymmärtää natsipropagandan valheellisuus ja nousta vastarintaan. Radioaseman hahmo Der Chef haukkui länsijohtajia ja juutalaisia, mutta vielä pahemmin natsijohtoa. Se ei pyrkinyt vetoamaan mihinkään kuulijansa oikeudentuntoon tai hyveellisyyteen vaan juurikin alhaisimpiin tuntoihin ja aikaansaamaan kaaosta. Mitä jos johtajat ovatkin korruptoituneita irstailijoita? Delmerin ohjelmat kannustivat karkuruuteen, tarvikkeiden hamstraamiseen, oman edun tavoitteluun ja yleiseen velttouteen.

Delmer itse ei luonut propaganda mitään kattavaa teoriaa ja vaikka Pomarantsev analysoi aihetta kattavasti, ei tämä ole mikään teorian oppikirja. Delmerin keskeisin pragmaattinen oppi oli vedota saksalaisten ”sisäiseen paskiaiseen” (”schweinehund”). Ei natsipropagandakaan toiminut siksi, että se olisi esittänyt totuuksia, vaan koska se antoi tekosyyn saksalaisille sortaa muita.

Pomarantsevin analyysi propagandasta on, että ihmiset eivät välttämättä usko siihen. Natsit vaativat kansalta fanaattisuutta, mutta tietenkään propaganda ei saanut koko Saksan väestöä fanaattisiksi natseiksi. Pomarantsev viitttaa Václav Havelin Voimattomien voima -esseen tavallisten ihmisten konformistisuuteen: totta kai Havelin esseen vihanneskauppias, joka laittaa puolueen iskulauseita näyteikkunaansa, tietää niiden valheellisuuden, mutta päättää silti elää valheessa. Suuri osa väestöstä menee virran mukana, koska se on helpompaa.

Ajatus on linjassa tässäkin blogissa usein siteeratun Slavoj Žižekin ideologiakritiikin kanssa: ideologiat ovat kuin joulupukki; lapset eivät oikeasti usko joulupukkiin, mutta teeskentelevät uskovansa, jotta saisivat lahjoja; aikuiset teeskentelevät lasten vuoksi.

Siksi ideologista aivopesua ja propagandaa vastaan taistellessa rationalisointi ja totuuteen vetoaminen ei toimi: eivät ihmiset valitse ideologioita sen perusteella, mikä voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Siksi esimerkiksi faktantarkistus-tyyppiset jutut eivät kykene vaikuttamaan salaliittoteoreetikoihin. Ihmiset valitsevat ideologiansa sen perusteella, mikä tukee heidän omaa identiteettiään ja mikä toimii siinä maailmassa, jossa he elävät. Ihminen haluaa kuulua johonkin porukkaan. Nihilistisesti voi ajatella, että ihmiset kyynisesti kannattavat asioita, jotka ovat heille henkilökohtaisesti edullisia ja näyttelevät uskovansa niihin muita pettääkseen. Psykologisesti mielenkiintoisempi (ja totuudenmukaisempi) on kuitenkin skenaario, jossa ihminen pettää ennen kaikkea itseään. Lähdekritiikki on paitsi vaivalloista, myös huonosti palkitsevaa, jos se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

*

Atte Korhola kirjoittaa parin vuoden takaisessa (tämän tyyppiset kirjat vanhenevat todella nopeasti) kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) evankelikaalisen liikkeen yhteyksistä politiikkaan. Hän kirjoittaa jo kirjan alkuluvuissa, kuinka ei ymmärrä miten Donald Trumpin kaltainen hahmo, joka on äärimmäisen kaukana, ellei jopa kirjaimellinen vastakohta Jeesuksen opetuksille, voi vedota yhdysvaltaisiin kristittyihin niin, että Trump on kirjaimellisesti julistettu jumalan voitelemaksi johtajaksi.

Pomarantsevin ja Delmerin opeilla asiaa on mahdollista ymmärtää. Se, että uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella jumalan olemassaoloon ja Raamatun fundamentalistiseen ts. kirjaimelliseen totuuteen, on yksi kysymys, mutta kysymyksen jälkimmäinen osa kuuluu, uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella, että Yhdysvallat on jumalan valitsema kansa ja että Trump on poikkeuksellisen hurskas ihminen ja Jeesuksen sijainen maan päällä.

Kristillinen äärioikeisto ja Trump

Ei ole vaikea ymmärtää, että Trump käyttää uskontoa poliittisesti hyväkseen ilman, että hänellä itsellään uskoa siihen, mitä sanoo tai tekee. Mutta mitä takeita on siitä, että evankelikaalit itse uskoisivat siihen, mitä Trumpista julistavat?

Merkittävää on, että magalaisuus antaa uskoville luvan päästää alhaisimmat tunteensa valloilleen ja samaan aikaan säilyttää sen uskonnon, johon on lapsena kasvatettu ja joka antaa henkistä turvaa ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäisen rakkaushan on aika lällyä, pyhä viha voimaannuttaa. Jeesus saarnasi vaatimattomuutta ja materiasta luopumista, mutta nyt on lupa olla ahne, mukavuudenhaluinen, pinnallinen, irstailija, vallanhimoinen, itsekeskeinen ja materialistinen. Menestyksen teologia ja rukousaamiainen luksushotellissa toki on kivempaa kuin köyhyyslupaus.

Pomarantsev viittaa Freudin teokseen Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), joka taas viittaa Gustave Le Bonin Joukkosieluun (1895), joka taas Pomarantsevin mukaan oli Hitlerin oman ajattelun taustalla siitä, kuinka hallita massoja. Freudille olennaista on, että massat identifioituvat johtajaansa ja ihailevat tätä, koska tämän kautta he voivat päästää kaikkein alhaisimmat, suorastaan psykopaattiset valloilleen ja samalla kuitenkin kuvitella olevansa osa suurta ja ylevää missiota.

*

Jokin aika sitten pohdin, voisivatko länsimaalaiset miehet alkaa kääntyä islamiin. Nythän islamiin länsimaissa kääntyvät ennen kaikkea naiset — mikä voisi olla oma erillisen pohdintansa aihe, miksi juuri islamin kaltainen misogynistinen ideologia vetää naisia puoleensa. Olisikin paljon ymmärrettävämpää, että miehet kääntyisivät suurin joukoin islamiin. Onhan kristinuskon arvot, kuten nöyryys, lähimmäisenrakkaus, itsehillintä, siveellisyys, armo ja anteeksianto aika wokea. Kristinuskon perustaja oli pitkätukkainen puuseppä, joka ei saavuttanut suurta menestystä elinaikanaan; islamin perustaja oli voitokas sotapäällikkö, jolla oli vähintään 13 vaimoa. Islamissa on jihad ja Kalashnikovit, miehet ovat kunniassa ja uskonnollinen elämä elävää ja yhteisöllistä. Kuvittelin, että Andrew Taten innoittamana nuoret oikeistolaisuudesta ja manosfääristä innoittuneet miehet olisivat alkaneet kiinnostua myös islamista.

Jos kuitenkin Korholan kuvaama kristillinen nationalismi pystyy fasilitoimaan vihaa, aseaktivismia, egoismia ja muita oikeiston kovia arvoja sellaisille, jotka niitä ihannoivat, vuotoa islamiin päin ei välttämättä tapahdu.

*

Vaikka Korholan kirja onkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja sisältää paljon yksittäisiä seikkoja, jotka herättävät kiinnostusta tutustua niihin tarkemmin, kaikkien näiden yksittäisten kielillä puhuvien sekopääsaarnaajien, sairaita parantavien ja kuolleitakin herättävien kulttijohtajien, Etelä-Amerikkaan perustettujen pedofiilinatsisiirtokuntien ja karismaattisten megakirkkojen miljardöörisaarnaajien yhteys laajaan kuvaan jää hataraksi. Joskus sekin voi olla salaliittoteoria, että kaiken takana ovat salaliittoteoreetikot. Toki kristillisyydellä on merkitystä Yhdysvaltain politiikassa, kuten sillä aina on ollut, eikä merkityksetöntä ole, että esim. Paula White on Trumpin ”hengellinen neuvonantaja”, mutta jonkun Jim Jonesin mainitseminen kirjassa vaikutta aihetodisteelta.

Uskonnollisista väärinkäytöksistä noin muuten kannattaa kuunnella Ylen podcast-sarja Saarnaajat.

Liberaalit sananvapauden kimpussa

Annika Mutanen pohdiskelee lievästi provosoivan otsikon Liberaalit sananvapauden kimpussa alla lauantain HS:ssa mitä on liberalismi ja mitä on sananvapaus (verkkoversioon otsikko on muutettu). Mutanenkin on huomannut, että liberaaleiksi kutsuvat itseään nykyään lähes kaikki niin, että se ei enää tarkoita mitään. Samoin sananvapautta suorastaan vaatii aivan jokainen. Samoin monet ovat vakaasti sitä mieltä, että juuri nyt sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna. Siitäkin huolimatta, että kaikki vaativat sananvapautta.

Kun syyllisiä etsitään, löydetään omasta ideologiasta riippuen joko ”laitaoikeisto” tai ”woke”.

Unkarissa sentään ollaan avoimesti illiberaaleja, mutta yhtä lailla Viktor Orbánin retoriikka pyörii vapauden ympärillä, joka on liberalisminkin kantasana.

Esimerkit sananvapauden rajoittamisesta liittyvät ennen kaikkea oikeiston ”törkyaaltoihin” ja vasemmiston ”somevyörytyksiin” sosiaalisessa mediassa. Onko siis niin, että sananvapauden turvaamiseksi sosiaalista mediaa pitäisi rajoittaa ja kontrolloida?

Ei edes aineksia dystopiaan

Tero Kartastenpää kirjoittaa Suomen kuvalehdessä dystopia-elokuvista otsikolla Dystopiat, pilalla. Linkkaan juttuun, koska olen itse kirjoittanut aikaisemmin samoista aiheista ja osin samoista elokuvista. En referoi koko juttua tähän, mutta kirjaan parit kommentit.

Kartastenpää kirjoittaa, että dystopiat eivät ole enää fiktiota, vaan arkikokemusta. No jaa, ehkei nyt aivan sentään, vaikka Idioluution (ohj. Mike Judge 2006) presidentti tuntuu päivä päivältä vähemmän parodialta.

Kuten jutussa mainitaan, dystopiat sijoittuvat ennen kaikkea kaupunkimiljööseen. Maaseudulla voi tapahtua pahoja juttuja, mutta voiko Syvä joki (ohj. John Boorman 1972) olla dystopia? 28 päivää myöhemmin (ohj. Danny Boyle 2002) sijoittuu osittain maaseudulle ja aika usein muuten survivalistien eli preppereiden alakulttuuri näkee itsensä vaeltelevan metsissä enemmän kuin kaupungeissa, mutta onko kyseessä enemmänkin post-apokalyptinen genre kuin dystopia ja mitä eroa niillä on?

Tekoälydystopiasta Kartastenpää löytää Blade runnerin (ohj. Ridley Scott 1982) ja sen uudelleenlämmittelyn (Blade Runner 2049, ohj. Denis Villeneuve 2017) lisäksi vain yhden esimerkin: romanttisen komedian Her (ohj. Spike Jonze 2013), jossa mies rakastuu onnettomasti älykodin virtuaaliavustajaan. Aikaisemmin kirjoitin, että tekoälystä ei ole enää dystopian ainekseksi ja onhan ero 1980–90 -luvun elokuviin huomattava: Terminaattorin (ohj. James Cameron 1984) introssa telaketjut murskaavat ihmisten pääkalloja, nykyään pahin kuviteltavissa oleva skenaario on, että saa pakit virtuaalityttöystävältä.

Iran, ei aivan vielä?

Kirjoitin aikaisemmin Iranin tilanteesta, ja nyt tilanteeseen on tullut päivitystä, kun viimeiset pari päivää Yhdysvallat ja Iran ovat moukaroineet Irania ja uskonnollinen diktaattori Ali Khamenei on saanut iskuissa surmansa.

Kysymys kuuluukin, olisiko vallankumous sittenkin mahdollinen?

Tällaisia arvioita kukin esittää pikemminkin omasta maailmankuvastaan käsin ja edustaa omaa identiteettiään ja haluaa voimaantua vahvoja mielipiteitä esittäessään. Samalla tavalla Venäjästä puhutaan, että se ”hajoaa” tai ”kaatuu” aivan pian. Mihin se hajoaa tai kaatuu? Harvoin näiden arvioiden yhteydessä esitetään, mihin osiin Venäjä hajoaisi tai mikä tekijä sen kaataisi ja ottaisi vallan. Samalla tavalla Iranista puhuttaessa harva kertoo, kuka uskonnolliselta eliitiltä mahdollisesti jäävän valtatyhjiön täyttää.

Siksipä tämänkin postauksen tarkoitus on pelkästään mahdollistaa jälkiviisastelu.

Olen melko skeptinen sen suhteen, että ohjusiskuilla saataisiin valta vaihtumaan. Konservatiiveilla on edelleen kannattajansa, eiköhän Khameneille korvaaja löydy. Iskuja ja jopa miehityksiä on Lähi-idässä nähty, aina yhtä huonoin seurauksin. Listaa ei varmaan tarvitse esittää. Iraniinkin on isketty ja poliittisesti painostettu. Viimeksi Israel iski Iraniin viime kesänä.

Veikkaukseni siis on, että mikään ei varsinaisesti muutu. Se on turvallinen veikkaus siinäkin mielessä, että mieluummin olen väärässä.