Superintelligence-elokuva

Koska elokuvat ja televisio muokkaavat käsitystämme tekoälystä enemmän kuin tieteelliset paperit, otan taas yhden tekoälyä käsittelevän elokuvan arvioitavaksi.

Superintelligence (ohj. Ben Falcone) on romanttinen komedia, joka löytyi Netflixistä. Se kertoo tietoisuuden saavuttavasta tekoälystä, joka uhkaa ihmiskuntaa maailmanlopulla ja siinä sivussa järjestelee päähenkilön Carolin (Melissa McCarthy) ihmissuhteita.

Alkuplanssien fontti on varmasti tarkoituksellinen viittaus Terminaattoriin ja Sotaleikit-elokuvakin mainitaan. Vahvasti siis pelataan ”tekoäly tuhoaa maailman” -genreodotuksilla.

Elokuva on tullut esitykseen HBO:n kautta vuonna 2020, eli on jo aika vanha elokuva, varsinkin ottaen huomioon, että nykyisen kielimalleihin ja generatiiviseen tekoälyyn liittyvä hype lähti laukalle ChatGPT:n julkaisun myötä vuonna 2022. Elokuvassa on kohtaus, jossa kukaan ei usko, että Carolin kännykässä on tekoäly. Nykyäänhän joka kännykässä on jokin tekoälysovellus, ellei varta vasten ole nähnyt vaivaa niiden poistamiseksi.

Voisi siis sanoa, että Superintelligence on aikaansa edellä, mutta elokuvana se on yhtä lailla scifi-elokuva kuin Bruce Kaikkivaltias (Bruce Almighty 2003) on uskonnollinen elokuva. Tai elokuvahko, kuten eräs kriitikko tapaa sanoa. Juonen pääpaino on Carolin exän (Bobby Cannavale) saamisessa takaisin ja sen todistamisessa, että ihmiset voivat olla myös epäitsekkäitä.

Täysin epärealistinen verrokkiensa rinnalla Superintelligence ei kuitenkaan ole. Tai ainakin minusta komedia genreistä usein realistisin, ehkä musta komedia tai tragi-komedia pikemminkin kuin romanttinen komedia. Elokuvassa esineiden internet (engl. Internet of Things), eli kaikkien laitteiden ja kodinkoneiden liittäminen verkkoon johtaa siihen, että tekoäly voi ottaa ne haltuunsa ja puhua Carolille leivänpaahtimen kautta. Maailman johtajat päättävät katkaista sähköt koko maailmasta ja näin eristää tekoälyn.

Siinäkin olisi jo mustan komedian aihe: katastrofielokuva, jossa jonkin mullistuksen seurauksena ihmiskunta joutuisi teknisesti palaamaan jonnekin 80-luvun alkuun. Miljoonat kännykkäriippuvaiset (teinit ja vähän vanhemmatkin) saisivat pahempia vieroitusoireita kuin crack-addiktit. Me nelikymppiset muistamme, miten vielä lapsuudessamme maailmassa oli aika vähän elektroniikkaa: televisio, jota katseltiin muutama tunti viikossa, lankapuhelin, joka toimi analogisessa verkossa ja mitä näitä oli. Jääkaapin automaatio oli siinä, että siihen syttyi valo, autossa oli radio ja kasettimankka. Kaupoissa maksettiin käteisellä rahalla.

Sen pohtimiseen, kuinka tekoäly (jota näyttelee James Corden) saavuttaa tietoisuuden, ei elokuvassa sen enempää käytetä aikaa. Vaan eipä pohdita saman genren elokuvissa yleensäkään, eikä aina vakavammin otettavissa puheenvuoroissakaan. Tietoisuus ja tunteet vain ilmestyvät koneeseen.

Koska tietotekniikka on levinnyt kaikille elämänalueille, olemme jo todellisuudessa jonkinlaisen tekoälyn orjia. Jos tekoäly todella haluaisi hyökätä ihmiskuntaa vastaan, se ei edes tarvitsisi ydinaseita. Pelkästään taloussysteemin tuhoaminen aiheuttaisi melkoista sekasortoa. Pankkisaldot, pörssikurssit ja ns. fiat-raha perustuvat siihen, että ne toimivat jonkun tietokoneella. Tekoäly, joka kykenee hakkeroitumaan kaikkialle, kuten tässä elokuvassa, voisi pyyhkäistä kaiken maallisen mammoman hetkessä olemattomiin.

Ja sehän olisi kaikki komediaa.

Mistä Sofia Virran kohussa on kyse

Toivottavasti kaikille on jo selvää, että iltalehdet ovat rakentaneet koko ”Sofia Virta telkkarissa” -kohun vain myydäkseen jatkojutun, jossa paheksuvat sitä, kuinka media kohtelee nuorta vihreätä naista. Ei siitä huolimatta vaan juuri siksi, että ihan kaikista puolueista on rampannut porukkaa ihan samassa ohjelmassa. Näin ne voivat samanaikaisesti yllyttää massoja pyhään vihaan ja samaan aikaan pöyristellä sitä, miten pienestä asiasta on kyse ja miten eri tavalla muita tositv-ohjelmiin osallistuneita kohdellaan.

Jos joku muistaa Ilkka Kanerva vs. Tuksu -kohun, niin samat lehdet lööpeissään vaativat Kanervaa eroamaan ja sisäsivuilla saattoi olla jatkojuttu, jossa ihmeteltiin, miten tällaisista pikku asioista kohistaan. Turun sanomissa oli samalla sivulla kolumnistin kainalojuttu, jossa julistettiin koko kohu turhaksi. Jos siis haluaa poliitiikan toiselta laidalta vastaavan esimerkin.

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että tosi-tv:on osallistuminen ei sovi kansanedustajan arvolle ja ne hommatkin pitäisi hoitaa. Kuitenkin jollain Erikoisjoukoilla on moninkertaisesti enemmän seuraajia kuin eduskunnan istunnoilla. Siksi näihin osallistuminen voi olla poliitikon uran kannalta tärkeämpää kuin itse kansanedustajan työn tekeminen hyvin. On oireellista, että Sofia Virta on ensimmäinen poliitikko, jonka puuttuminen huomataan.

Esimerkiksi: mainitse ensimmäinen asia, joka Antti Kaikkosesta tulee mieleen. Itselle varmaan luottamusaseman väärinkäytöstä saatu vankeustuomio, suurelle yleisölle varmaan osallistuminen tiettyyn tv-ohjelmaan.

Tällainen on systeemi.

Disclosure Day

Tulipa kesäillan ratoksi käytyä katsomassa elokuva ihan elokuvateatterissa. Koska vitosella pääsi, niin valinta kohdistui Steven Spielbergin scifi-rainaan Disclosure Day.

Jos nauttii elokuvien katselusta yllättävien juonenkäänteiden vuoksi ja haluaa välttyä spoilereilta eli juonipaljastuksilta, kannattaa sulkea tämä selainikkuna juuri tässä kohtaa.

Meidän sukupolvellemme, joka varttui Salaisia kansioita katsellen, UFOt ja humanoidit ovat aina kutkuttaneet mielenkiintoa. Mitä jos sittenkin Yhdysvaltain hallituksella on humanoideja pakastelokerossa ja Roswelliin pudonnut avaruusalus Area 52:lla tallessa? Ehkä jo meidän elinaikanamme arkistot aukeavat ja saamme tietää Totuuden.

Disclosure day pelaa tällä odotuksella, joka ei varmaan populaarikulttuuria ja salaliittoteorioita kuluttavalle nuorisollekaan ole vieras.

Leffassa UFO-asiat on ulkoistettu Wardex-nimiselle firmalle, ja sen tietoturvaspesialisti Daniel (Josh O’Connor) karkaa mukanaan todisteet älyllisestä elämästä maapallon ulkopuolella. Samaan aikaan säätyttö Margaret (Emily Blunt) alkaa puhua kielilä ja paljastuu, että Daniel ja Margaret on siepattu lapsena ja heistä on tehty humanoidien lähettiläitä kaikkine supervoimineen maan päällä näiden tietämättään. Toimintaosuuksista vastaa Wardexin pääpahis Noah (Colin Firth), jonka action-alaiset yrittävät saada Danielia kiinni ja kadonneita tiedostoja ja alienien ihmelaitteita takaisin. Itseäni jutun yliluonnolliset elementit, kuten telepatia ja avatarit ja muu höttö hieman häiritsivät. Käppäisten kumi-humanoidien ilmestyminen kuvaan herätti monella puolen elokuvasalia naurunhörähdyksiä.

Juoni ja tematiikka olivat siis puhdasta X-filea, etenkin loppukohtaus, josta elokuva on saanut nimensä. Kaikki Danielin haaltuun saama materiaali ajetaan suorassa lähetyksessä ulos koko maailman nähtäväksi. Tätähän me olemme odottaneet viimeistään syyskuusta 1993, jolloin Salaiset kansiot alkoivat.

Muita verrokkeja ovat luonnollisesti Spielbergin elokuva Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind) vuodelta 1997 ja uudempi Denis Villeneuven elokuva Arrival vuodelta 2016. Kuten jälkimmäisessä, myös Disclosure Dayssä ihmiskunta on kolmannen maailmansodan partaalla, mutta onneksi viisaat avaruushipit tuovat ihmisille rauhanviestin.

Elokuvan dramaturgian kannalta televisio on tietenkin parempi vaihtoehto kuin tiedostojen lataaminen vaikka viestipalvelu X:ään. En tiedä, onko jokin merkitys sillä, että lähetys tapahtuu juuri Kansasiin sijoittuvan (kuvitteellisen) KCXE-aseman kautta. Ehkä jos se olisi Foxin uutisissa, kukaan ei uskoisi sitä.

Loppukohtaus pistää myös miettimään, että mikäli joku oikeasti telkkarissa paljastaisi totuuden maan ulkopuolista elämästä, humanoideista, ufoista ja sen sellaisesta, uskoisiko sitä kukaan?

Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille

Venla Rossi ja Noora Vaarala kirjoittavat Longplay -verkkolehdessä (Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille) lastenkirjallisuuden tuotteistamisesta.

Itselleni lastenkirjallisuus ei ole kovin tuttua. Lapsena aloitin sarjakuvilla, kuten Aku Ankoilla, Asterixeillä ja Tinteillä. Luin kyllä Viisikoita ja Kolmea etsivää ala-asteikäisenä, mutta aika pian siirryin jo ”nuorten aikuisten” osastolle, jossa oli Vernen seikkailuja, Monte Christon kreiviä ja muita viihdeklassikoita. Sitten oli tietysti monenlaisia lasten tietokirjoja, joita kahlasin läpi. Monissa niissä oli ihan oikeata tekstiä. Nuoruuteni taas tuhlasin lukemalla dekkareita ja muuta sellaista, kylläkin aikuisten kirjoja, mutta minulle ei lukiossa tullut koskaan mitään Proust– tai Camus-kautta. Kun minulla ei ole omia lapsia, ei ole tullut tutustuttua mitä nykyään on lapsille tarjolla.

Ilmeisesti kaikille tutuista lastenklassikoista on alettu tehdä helpotettuja versioita.

”Ennen tehtiin muumimukeja, jotka pohjautuivat kirjoihin. Nyt tuntuu, että tehdään kirjoja mukien pohjalta”, sanoo jutussa haastateltu kirjallisuustieteen professori Elina Drucker.

Onhan toki Disney koko olemassaolonsa ajan perustunut tehdasmaiseen sarjatuotantoon ja tuotteistaminen on aina ollut sen ytimessä. Hahmot on niin pitkälle standardisoitu, että jos johonkin jutussakin mainittu tekoäly sopii, niin Disneyn henkeen.

Pikemminkin voi ihmetellä, mihin näin paljon lastenkirjoja tarvitaan?

Moomin Characters Ltd oy (huomaa yrityksen nimen kirjoitusasu) on jo pitkään seurannut Disneyn jalanjälkiä. Se on monikansallinen yritys, joka hallinnoi MUUMI-tavaramerkin käyttöä ja lisensointia. Ei tule mieleen yhtään tuotetta, josta ei olisi olemassa Muumi-versiota. No, ehkä Muumi-rotanmyrkky voisi olla hankalasti markkinoitava tuote.

Lastenkulttuuria tehdään vahvasti kaupallisuus edellä. Kirjat ovat vain osa tuoteperheuniversumia, johon kuuluvat tv-sarjat, pelit, lelut, sisustustuotteet, vaatteet. Batmanista™ tehdään Lego™-versio, josta tehdään leffa™, josta tehdään vielä kirja™, koska onhan se kehittävämpää lukea (eli katsella kuvat) paperikirjasta.

Joku voi vielä voi muistaa Marvelin Heman-sarjan, joka luotiin myymään lelufiguureja (joita sanottiin ukoiksi, koska pojat eivät leiki nukeilla).

Lastenkirjallisuuden ja sarjakuvien hahmot ovat muuttuneet tyhjiksi merkitsijöiksi; mikä tahansa tarina voidaan kertoa Akun, Mikin, lego-ukon tai vaikkapa Homer Simpsonin kautta.

Helpotettuja versioita, eli selkomukautuksia tehdään myös aikuisten kirjoista. Minulla on niihin vähän ristiriitainen suhtautuminen. Toki ne voivat olla hyödyllisiä kieltenoppijoille tai henkilöille, joilla on jokin kognitiivinen häiriö. Mutta jos lukiolaisten kirjastokäyntiä oikein seurasin, merkittävä osa opiskelijoista valitsi lukukirjaksi nimenomaan selkokirjan. En haluaisi setämäisesti purnata nuorison rappiosta, mutta jos akateemiselle uralle valmistavasta opinahjosta valmistuu kehitysvammaisen tai A2-kielenoppijan tasoa vastaavalla lukutaidolla, on jotain pielessä. Jos aikuistenkirjatkin yksinkertaistuvat, niin miksi eivät sitten lastenkirjatkin.

Vesitetyt lastenklassikot tyhmentävät, mutta lastenkirjoilta odotetaan lukijoidensa kasvattamista ja kehittämistä.

Jutussa mainitut ”tunnetaitokirjat” etsivät oikotietä. Aikuisille on omat tunnetaitokirjansa ja self helpinsä. Kirjallisuuden tehtävä on kehittää lukijaansa ja kenellä nykypäivänä on aikaa lukea jostain keksityistä hahmoista, kun voi lukea julkkiksen 101 elämänohjetta.

Kuten jutussa sanotaan, vastuuntuntoinen vanhempi optimoi iltasatuhetket kehittämällä lapsen potentiaalista sosiaalista pääomaa. Itse hän lueskelee valmiiksi pureskeltuja elämänviisauksia. Tätä kirjoittaessa somen virta tarjoilee minulle lainauksen kirjallisuudentutkija Harold Bloomilta, joka kertoo tekoälykuvan vieressä, että suurien kirjailijoiden lukeminen ei tee meistä parempia ihmisiä. Bloom-vainaa olisi varmasti osannut arvostaa ironiaa.

Kirjallisuus on ollut jo pidemmän aikaa puolustuskannalla. Torjuntavoittoa ei ole odotettavissa. Kirjallisuuden vääjäämätöntä tuhoa yritetään hidastaa houkuttelemalla uusia lukijoita kirjallisuuden pariin mahdollisimman helpoilla kirjoilla. Laadulla ei ole väliä, kunhan se on fyysinen kirja.

Penttilän panobussi

Tämä on yksi niistä aiheista, joka saa huomiota sillä saatttella, että miten näin mitättömistä asioista viitsitäänkään kinastella. Pornotähti Susanna Penttilä (53) on kohauttanut vuokraamalla bussin, jolla aikoo ajella ympäri Suomen tapahtumia ja houkutella bangbussiin nuoria miehiä touhuamaan kanssaan ja tuottamaan sisältöä OnlyFans-kanavalleen. Banging on amerikkalaista slangia ja tarkoittaa nussimista.

Asiasta on kohistu laajasti julkisuudessa ja somejulkisuudessa. Etenkin nuorten miesten äidit ovat kauhistelleet, kuinka vanhempi nainen voi käyttää hyväkseen parikymppisiä miehiä, jotka ovat vielä henkisesti kehittymättömällä asteella. Kuten näissä kohuissa aina, kysytään nytkin, mitä jos asetelma olisi toisin päin ja vanhempi mies houkuttelisi nuoria naisia seksiin ja filmatakseen näitä.

Tällä kulmalla lähestyn itsekin tätä aihetta, joka tietenkin on niin mitätön ja muutenkin epäilyttävä, että kenenkään itseään kunnioittavan ihmisen ei pitäisi siitä kirjoittaa.

Aikamme moraalirelativistinen diskurssi toimii näin: koska minkäänlaisten moraalisten arvostelmien esittäminen on moralismia ja vaikka mielipiteitä esitetään enemmän kuin koskaan, mitään pysyviä perusteita ei oikein uskalleta esittää. Siksi kaikenlaiset ”jos mies toimisi samanlailla, niin kyllä siitä kohu nousisi toisin kuin nyt” vs. ”jos nainen toimisi samanlailla, niin kyllä siitä kohu nousisi toisin kuin nyt” ja ”miksi mitään ei saa enää sanoa” -kohut ovat arkipäivää.

Olen melko varma, että jossain päin maailmaa kiertää miehiä kuvatakseen pornoa naisten kanssa, bussissa tai muussa kulkuneuvossa. En jaksa edes googlata.

Se ero tietenkin on, että miehille ei varmaankaan tarvitse maksaa, jotta saa heidät harrastamaan seksiä. Jos jostain tässä maailmassa on ylitarjontaa, niin kiimaisista (nuorista) miehistä. Keskimääräisestikin viehättävä nainen sen sijaan tietää arvonsa. Onhan se liiketaloudellisesti kannattavampaa näin päin.

Juuri se, että nuorten naisten esiintyminen pornossa on niin läpinäkyvää, että vanhemman naisen tempaus ylittää uutiskynnyksen, on ristiriitaisesti se syy, jonka vuoksi kysellään ”entäs jos joku mies toimisi näin”.

*

Threads-äidit vaativat jo, että alle kolmekymppisiä miehiä pitäisi suojella Penttilöiltä. Valitettavasti nuorten miesten hölmöys on siinä määrin ehtymätön luonnonvara, että mikään suojelu ei auta. Vain hölmöily on rokotus, joka antaa suojan tulevaisuuden hölmöilyille, jos sekään.

Puhumattakaan siitä, kuinka tällainen nelikymppinenkin tekee edelleen jatkuvasti paskoja elämänvalintoja.

Epäsuosittu mielipide, mutta pelkkä ikäero ei tee kenestäkään pedofiilia. Tätäkin sanaa Penttilästä on somessa käytetty. Päätös lähteä panobussin kyytiin voi olla typerä, mutta täysi-ikäisen tulee kantaa siitä vastuunsa. Sen sijaan mies (tai nainen), jonka ”ikä alkaa kakkosella”, voi olla lasten hyväksikäyttäjä, siis oikea pedofiili. Yhtä lailla he ovat vastuullisia typeristä seksuaalisista päätöksistä, tässä tapauksessa rikosvastuullisia.

Onneksi Susanna Penttilä ei ole Michael Penttilä.

Yleensä ikäero menee toisin päin: naisella voi olla puolet vanhempi mies. Samat ihmiset, jotka valittavat kuinka nuoria naisia vähätellään, voivat olla sitä mieltä, että nuoret naiset eivät ole kypsiä tekemään päätöksiä ihmissuhteistaan. Esimerkiksi 32-vuotias ja tuleva valtiotieteen tohtori Jenni Haukio herätti huomiota ottamalla vanhemman miehen ja sai aikaan kohua. Onko kolmekymppinenkin vielä kypsymätön päättämään omista asioistaan, jos on nainen?

*

Blogin aihepiireihin liittyen mainitsen vielä, että Susanna Penttilän kirja ilmestyy ensi syksynä.

Wigwam-elokuva ”Rotko”

Eilen tuli katsottua Yle Areenasta tv-elokuva Rotko (Grottan) vuodelta 1970. Suurena Wigwam-yhtyeen fanina tiesin tämän elokuvan olemassaolosta, koska yhtye on tehnyt sen musiikin ja pääosissa näyttelee Wigu-rumpali Rönnie Österberg. Käsikirjoittajana on Claes Andersson ja ohjaajana Åke Lindman, eli tunnettuja suomenruotsalaisia nimiä, mutta näyttelijät eivät ainakaan IMDB:n mukaan ole jatkaneet uraansa sen jälkeen.

Juoneltaan elokuva on kuin olisi laitettu yläasteluokka tekemään kantaaottava näytelmä nykyajan nuorten ongelmista (reilussa 50 vuodessa modernisaation ongelmat ovat varmaan pysyneet suunnilleen samoina). Tätä korostetaan alkujuonnolla, jossa kerrotaan elokuvan kertovan ”yhteiskunnallisesta ilmiöstä, joka liittyy sosiaalis-taloudellisiin rakenteisiin” ja että ”elokuva nostaa esille myös dialogin tarpeen”. Rönnien näyttelemä Lasse on 18-vuotias ongelmanuori, joka elokuvan introssa murtautuu kavereidensa kanssa eletroniikkaliikkeen näyteikkunaan ja varastaa radion. Kaverijengi hengailee elokuvalle nimen antaneella rotkolla ja polttelee pilveä. Elokuvan sanoma keritään kokoon ja alleviivataan vielä tarpeeksi monta kertaa elokuvan lopulla vanhempainillassa, jossa huolestuneissa puheenvuoroissa muistutetaan, että nuoria pitäisi kuunnella ja ymmärtää. Elokuva päättyy hurjaan takaa-ajokohtaukseen, jossa jatsi soi ja poliisi-Volvon pillit ulvovat.

En ole hakenut aikalaisarvosteluita, joten en tiedä kuinka radikaalina pössytteleviä rokkihippejä pidettiin omana aikanaan tai saiko elokuva muunlaista huomiota. Österberg ei näyttelijänlahjoillaan häikäise, mutta ehkä hänen nappisilmänsä vetosivat tyttöpuolisiin katsojiin.

Jukka Gustavsonin urkujammailu on tunnistettavaa jo heti alkuminuuteilta. Hänet jopa mainitaan elokuvan dialogissa nuorison pössytellessä luolassaan. Lopputeksteissä muusikoina mainitaan myös Jim Pembroke ja Pekka Pohjola, mutta ei sitä mitä kukakin soittaa; elokuvassa kuullaan myös saksofonia ja kitaraa (Pekka Pöyry? Jukka Tolonen?). Kappaleista tunnistan vain jossain välissä vilahtavan Pohjolan Armoton Idylli -kappaleen teeman. Mikko Meriläisen Wigwam-kirja (Nemo 2018) mainitsee elokuvan ja että ”musiikin olivat säveltäneet Jukka, Pekka ja Jim” ja että kappaleet ovat ”aihelmia Wigwamin tulevalta albumilta”.

Ehkä näitä tv-elokuvia ei ole tarkoitettukaan suureksi taiteeksi. Ehkä elokuvan ”musiikkiaihelmat” silti jäävät elämään.

Kustantamo Helmivyön 10v-juhlaseminaari

Julkaistuani eilisen kirjoituksen, lähdin saman tien Juri Nummelinin kustantamon Helmivyön järjestämään paneelikeskusteluun Turun Bar Ö:hön. Keskustelemassa olivat mm. Matti Järvinen kustantamo Nysalorista, tietokirjailija-runoilija Reijo Valta, kirjailija-tutkija Markku ”G.” Soikkeli sekä kirjailija-bloggaaja Maija Nyström. Kuuntelin kaksi ensimmäistä keskustelua ja puhetta oli enimmäkseen varhaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta kootuista antologioista sekä kaikesta obskuurista kauhu-, fantasia- ja scifi-kirjallisuudesta sekä edesmenneestä kirjailija Boris Hurtasta.

Paikalla oli yleisöä se parikymmentä innokasta kirjallisuudenystävää, mikä on linjassa näiden kirjojen myyntilukujen kanssa.

Paneelikeskustelu oli tervettä vastapainoa sille Supermenestyjäbrändikonseptikonsultaatio-pöhinälle. Kirja nyt vain ei ole kovin menestyksekäs, laajoihin kansanjoukkoihin uppoava menestystuote tässä laskevan lukutaidon ajassa. Kirjat kiinnostavat kapeaa, harrastunutta nörttien joukkoa, joka kokoontuu hämärissä puutaloissa. Pienkustantamo elättää korkeintaan yhden ihmisen, kun se julkaisee tarvepainatuksena 20 nimekettä vuodessa, jos puoliso saa kilpailukykyistä palkkaa.

Bookea, Lava, Calidris ja nyt Thunder Kustannus

Satu Lepistö kirjoittaa Kirjailija-lehdessä otsikolla Unelmilla ratsastajat Calidris Kustannus -nimisestä yrityksestä ja haastattelee Santeri Sandbergiä, joka työskentelee yrityksessä ”kustantajan” tittelillä. Kirjoitin itse aikaisemmin Bookean nimenmuutoksesta ja ”palvelukustanteista”. Olen Lepistön kanssa samaa mieltä siitä, että oman kirjan painattamista ei pitäisi kutsua kustannussopimukseksi, vaan että kirjailija itse on yrityksen asiakas.

Onko sitten kyse huijauksesta? Ei sinänsä, ellei sellaisena pidä suhteellisen korkeita hintoja: oman kirjan painattaminen kaikkine kuluineen voi jutun mukaan maksaa lähemmäs viittä tonnia. Samoin kirjailijuudesta haaveilevien unelmilla ratsastamisella ja sen kutsumisella ”kustannustoiminnaksi” voi pitää epäeettisenä.

*

Itse julkaisin aikaisemmin omakustanteena blogikirjoituksiani Book on Demandin (BoD) kautta. Hinnaksi tuli tonnien sijaan muutamia kymppejä. En halua BoDia mitenkään erityisesti mainostaa, mutta omaan valintaani vaikutti hinnoittelun läpinäkyvyys. Kirjan saa kirjakauppoihin (josta sitä kukaan ei tosin osta) ja kirjastojen tilausjärjestelmään. Kirjoittaja ei sitoudu ostamaan omaa kirjaansa ja sitä painetaan vain sitä mukaa, kun sitä tilataan.

*

Erilaiset ”palvelukustannemallit” (suom. ”artisti maksaa”) yleistyvät kirja-alalla.

Erästä toista kirjaprojektia tarjosin aikoinaan kaikille keskeisille suomalaisille kustantamoille. Eräs keskisuuri kustantamo, jota en halua mainita tässä, ilmaisi kiinnostuksensa ja kutsui heidän Helsingin toimistolleen kahville ja juttelemaan asiasta. Vasta useamman viestin vaihdon jälkeen tajusin kysyä, julkaistaisiinko kirjani tämän kustantamon kautta vai sittenkin heidän tytäryhtiönsä, joka kutsuu malliaan ”hybdidikustantamiseksi”. Kierrellen vastattiin, että jälkimmäisellä olisi ”enemmän tilaa”. Kiitin kauniisti ja kieltäydyin.

Asiassa eniten jäi vaivaamaan, että asiaa ei voitu suoraan sanoa minulle, vaan sitä yritettiin uittaa kautta rantain. Moni varmaan kokee itsetuntoaan hivelevänä, että saa ihan kutsun paikan päälle ja pienen hieronnan jälkeen huomaakin allekirjoittaneensa sopimuksen, jossa sitoutuu ostamaan omaa kirjaansa. Ja jos emoyhtiön ja tytäryhtiön kirjailijoita kohdellaan samanarvoisesti, kuten minulle vakuutettiin, miksi sitten tytäryhtiön kirjailijoita (eli maksavia asiakkaita) ei markkinoida emoyhtiön katalogissa? Eikö omakustannekirjailijoita (anteeksi ”hybridikustannekirjailijoita”) haluta laskemaan emoyhtiön katalogin tasoa, vaikka heidän rahansa näyttävät kelpaavan?

*

Sitten on tietenkin Mediapinta oy (ent. Pilot-kustannus), joka kuvauksensa mukaan tarjoaa ”palvelukustanteita”, ”täyskustanteita” ja ”omakustanteita”. Mediapinnan toimitusjohtaja Juhani Vesikko, tai hänen kaimansa, tuntuu olevan itsekin termiviidakosta turhautunut, kun niitä penää Bookean Facebook-julkaisun kommenteissa:

*

Uutena tulokkaana on aloittanut Thunder Kustannus. Sen kotisivuilta ei selviä, kuka tai ketkä itseään ”ammattimaisena hybridikustantamona” mainostavan toimijan takana hääräävät. Ensimmäinen havainto toimijasta oli kuitenkin Facebookin Kirjailijanloput–ryhmässä, jossa sitä mainosti Tiia Sandberg nyt jo poistetussa julkaisussa. Tiia Sandberg on edellä mainitun Calidris-kustantamon vastuuhenkilön Santeri Sandbergin vaimo. Tiia Sandberg kieltää, että Thunder Kustannuksella olisi mitään kytköksiä Calidrikseen:

Toimintamalli kuitenkin molemmilla yrityksillä vaikuttaa olevan sama. Calidris ilmoittaa verkkosivuillaan, että se ei tällä hetkellä ota vastaan käsikirjoituksia.

Hintaa 50 kappaleelle painettua kirjaa tulee Thunder Kustannuksen oman hinnaston mukaan 1690€, eli kirjaa kohti hintaa tulee 33,80€. Tekijänpalkkiota myydyistä kirjoista kirjailija saa 70-80%, eli ilmeisesti yritys pidättää palkkiota vielä 20-30% itselleen per myyty kirja.

Aihe on herättänyt ryhmässä runsaasti keskustelua, enimmäkseen negatiivista.

*

Itse huomasin Tiia Sandbergin postauksen ryhmässä ennen kuin kukaan oli sitä ehtinyt kommentoida tai varsinaisesti olisin tienyt, mistä on kyse. Postauksessa muistan kehutun erityisesti ammattimaista markkinointia, jota hänen yrityksensä kirjailijoille tarjoaisi. Suhtauduin postaukseen sillä ylimielisellä kyynisyydellä, jolla näihin asioihin yleensä suhtaudun. Aioin kysyä, minkä kirjan Tiia Sandberg viimeksi oli itse lukenut, mutta jätin kysymättä. Tarkoitukseni oli näpäyttää häntä siitä, että hän ei vaikuta olevan kirjallisuudesta harrastunut ihminen. Hänen LinkedIn-profiilinsa perusteella hän on toiminut ”menestysvalmentajana” kauneudenhoitoalalla. Vaikka ei kai kirja-alalla tarvitse poseerata baskeri päässä, hilseet samettitakin olkapäillä ja sulkakynä korvan takana, mutta kai sitä olisi kuvitellut, että kirja-alan ammattilainen olisi julkaissut edes yhden päivityksen lukemastaan kirjasta. Samoin verkottuminen alalle, jonka ammattilaisena esiintyy, voisi olla hyödyllistä.

Toivottavasti tulevien kirjailija-asiakkaiden markkinointi luonnistuu paremmalla onnella kuin yrityksen oma markkinointi.

ChatGPT, onko Siiri Sinnemäki Elokapinan tiedottaja?

Viime päivinä somessa on levinnyt väite, jonka mukaan käräjänotaari Siiri Sinnemäki olisi toiminut aiemmin Elokapinan mediavastaavana tai tiedottajana ja olisi ollut siksi jäävi tekemässään käräjäoikeuden päätöksessä jättää syyttämättä Elokapinan jäsentä poliisia vastaan niskoittelussa toukokuussa 2025 tapahtuneen mielenilmaisun yhteydessä. Väitettä on levittänyt etenkin kokoomuspoliitikko Atte Kaleva. Hänen mukaansa ”Elokapinan nettisivuilla tämä Sinnemäki on nimetty jonkinlaiseksi viestintävastaavaksi”. Elokapinan nettisivuilta tällaista tietoa ei löydy.

En aluksi tuntenut tarvetta kirjoittaa aiheesta, mutta niin moni asia tässä jutussa liittyy aiheisiin, kuten lukutaito ja tekoäly, joista olen aikaisemmin kirjoittanut, että päätin kumminkin ottaa asian käsittelyyn.

Itse käräjäoikeuden perusteluihin en mene tässä, koska keskustelijat eivät ole tähän mennessä vedonneet niihin, vaan pelkästään käyneet henkilöön.

Ilmeisesti oli käynyt niin, että väite on peräisin tekoälyn hallusinoinnista ja lähti elämään somessa omaa elämäänsä. Kun Kaleva itse jo perääntyi väitteestä, että Siiri Sinnemäki olisi Elokapinan tiedottaja, useat X:n, Threadsin ja Facebookin tilit jakoivat väitettä edelleen ja todisteena jakoivat kuvakaappauksia mm. Grok-tekoälyltä. Joku kehui saaneensa saman tuloksen jopa kolmelta eri tekoälyltä, joten sen täytyy olla totta.

Kuvakaappauksia, klikkaa isommaksi.

Jotkut jopa osasivat nimetä Helsingin sanomien numeron (21.6.2022 tai 5.6.2022), jossa näin sanotaan ja jotkut jopa linkkasivat keskusteluun Hesarin jutun, jossa tämä väitettävästi kerrotaan. Jotkut ovat löytäneet Hesarin ”jutun”, joka tosiasiassa on Suomenmaa-lehden juttu.

Juttuja ei ole kuitenkaan luettu. Hesarilla on tarjous, jossa digiversioon saa ilmaisen tutustumisjakson, jos haluaa itse todentaa, mainitaanko Siiri Sinnemäki jutussa vai ei.

Jään odottamaan salaliittoteorioita siitä, että HS olisi jälkeenpäin poistanut Siiri Sinnemäen nimen jutuista.

Orwellilaista on nykyään moni asia alkaen siitä, että Alkot ovat kiinni pyhäpäivinä. George Orwellin romaanissa 1984 kuvataan kuitenkin hyvin spesifisti, miten byrokraatit muokkaavat todellisuutta; Totuusministeriön virkailijat käyvät kaikki vanhat lehdet ja muut dokumentit huolellisesti läpi ja kirjoittavat ne uudestaan vastaamaan Puolueen sen hetkistä linjaa. Jo aikoinaan kirjan luettuani vähän ihmettelin, miksi pitää nähdä kaikki se vaiva? Kuka muka romaanin maailmassa kävisi läpi kaikki vanhat dokumentit todistaakseen jonkin väitteen oikeaksi tai vääräksi, kun kaikki uskovat yhdessä minuutissa, että Oseania on sodassa Eastasian kanssa ja liitossa Eurasian kanssa, vaikka asia oli juuri ollut päinvastoin.

Onko Siiri Sinnemäki sitten Elokapinan tiedottaja? Ken tietää, mutta ainakaan hän ei ole kovin hyvä tiedottaja, jos hänen näkyvyytensä tiedottajana on näin vähäistä.

Tämän jälkeen paljastettiin, että Siiri Sinnemäki on vihreiden vaikuttajan Anni Sinnemäen tytär. Tämä on totta.

Säännöllisin väliajoin kerrotaan, kuinka toimittajiksi opiskelevien puoluekanta on keskimääräistä enemmän vasemmalla. Itse olen pohtinut, mikä prosenttiosuus oikeustieteen opiskelijoista on kokoomuslaisia. Nyt on oikeustieteen opiskelijoistakin löytynyt ainakin yksi vihreä.

Voisi tietenkin pohtia, kuinka vahva kokoomusnuorten edustus vaikuttaa oikeuslaitoksen käytäntöihin, mutta tällainen pitäisi tehdä käymättä henkilöön tai maalittamatta yksittäisiä ihmisiä.

Puhumattakaan siitä, kuinka monen oikisopiskelijan vanhemmilla on vaikkapa Kokoomuksen jäsenkirja. Olisi absurdia väittää, että tämä tekisi heistä jäävejä mihinkään julkishallinnollisiin virkoihin.

Pienten ihmisten niin sanottu poliittinen keskustelu on juuri sellaista kuin Liisa Keltikangas-Järvinen haastattelussaan kuvaa: olennaista ovat vain oletetut motiivit, joiden perusteella joku on päätöksiä tehnyt, eivät päätöksen itsensä perustelut tai ovatko ne (perustus)lain mukaisia.

Linkkivinkki: Oskari Onninen ja Itsekkyyden aika

Piti kirjoittaa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Itsekkyyden aika (WSOY 2026), mutta Oskari Onninen sanoi jo Uuden jutun artikkelissaan suurin piirtein kaiken, mitä aioin sanoa. Philip Rieff ja Christopher Lasch mainitaan ja hieman yllättäen myös Michel Houellebecq, mutta tästä samasta asiastahan hänen romaaneissaan kerrotaan.

Onninenkin huomaa, että kirjan pinnan alla on joitain poliittisia tendenssejä, mutta on ikään kuin Keltikangas-Järvinen ei haluaisi sanoa niitä ääneen. Ehkä juuri siksi kirjaan on helppo heijastaa omia näkemyksiään: tätä minä olen aina sanonut. Ja silloin vika löytyy aina niistä toisista. Miksi aina minä ja miksi minä en koskaan saa, kun aina nuo muut ovat niin itsekkäitä. Ja tietenkin: nuoriso on pilalla.

Hän huomaa myös retorisen keinon: moni lause kirjassa sisältää sanan nykyään. Keltikangas-Järvinen ei tietenkään ole poikkeus; kaikki käyttävät sanaa kommenttipartikkelina tarkoittamatta sillä oikeastaan mitään. Samalla tavalla käytetään sanaa ”länsimaissa” tai ”länsimaalaisessa kulttuurissa”. Tällä on kuitenkin taustansa modernisaatiokritiikissä: ylipäätään kaikki nämä teemat, kuten myös Laschin jo 50 vuotta sitten nostamat asiat ovat niitä asioita, joita osaltaan pohti jo Émile Durkheim 150 vuotta sitten ja suureksi osaksi vakiinnutti sen tavan, jolla modernia yhteiskuntaa nykyisin ajatellaan.

Moderni yhteiskunta on tietenkin massayhteiskunta, jonka yksilöllisyys on näennäistä. Kun gemeinschaftista siirrytään gesellschaftiin, on vaikea pitää yllä sellaista yksilöllisyyttä, joka perustuu aitoihin yksilöllisiin ominaisuuksiin. Tämä ristiriitaisesti johtaa yksilöllisyyden korostamiseen.

Keskeisin huomio Keltikangas-Järvisen kirjassa on, kuinka 1990-luvun alussa kasvatuksessa nostettiin ihanteeksi extrovertti temperamentti ja keskiöön yksilöllinen minä. Kompromissihalukkuus ja liiallinen kiltteys alettiin nähdä ongelmana. Extrovertit ovat persoonallisuuden piirteiltään sellaisia, jotka haluavat olla aina äänessä ja huomion keskipisteenä. Tällainen kehitys johtaa Keltikangas-Järvisen mukaan narsismin kulttuuriin.

En ole sinänsä eri mieltä, mutta joissain kohdissa tuntuu, että Keltikangas-Järvinen kasaa kirjaansa kaiken mikän nykymaailmassa (tai nykynuorissa) vikana. Hän esimerkiksi näkee sosiaalisten fobioiden ja ahdistuksen ja julkisten paikkojen pelon ja esiintymispelkojen jne. lisääntymisen osana samaa kehitystä. Eikö sosiaalinen ahdistus ole luonnollinen reaktio kulttuuriin, jossa pitäisi olla ylisosiaalinen ja pyrkiä huomion keskipisteeseen, mitä Keltikangas-Järvinen kirjassaan arvostelee?

Ollaan saman kysymyksen äärellä kuin aikaisemmin: mitä mielenterveyden ongelmille pitäisi yhteiskunnassa tehdä? Toisaalla on psykokulttuuri, jossa kaikkia pieniäkin vastoinkäymisiä paapotaan traumoina ja toisaalla asenne, että kunhan vain ottaa itseään niskasta kiinni, niin kyllä sitä jaksaa (josta on vain pieni matka siihen, että kaikki ongelmat ovat aina yksilön oma vika). En esimerkiksi aivan allekirjoita Keltikangas-Järvisen ajatusta ottaa oppia sotaveteraaneista, jotka eivät sodan jälkeen ”jääneet vellomaan tunteisiinsa”. Silloin vain ei ollut terapiaa tarjolla, eikä ulkopoliittisista syistä sota-asioita voitu julkisestikaan käsitellä.

Mitä sitten on yhteisöllisyys? Keltikangas-Järvinen kritisoi mm. sitä, että ”hankalista” ihmissuhteista pyritään pääsemään eroon, jos ihminen kokee, ettei saa niistä ”hyötyä”. Näin esimerkiksi sukulaisiin ei pidetä yhteyttä.

Keltikangas-Järvisen haastattelu Roni Arvosen Kuuntelija-podcastissa on saanut 3kk aikana yli 90 000 kuuntelua. Kuten Onninen kirjoittaa ” ohjelma ei peittele poliittista asentoaan”. Video on saanut ylistäviä kommentteja, mm. näin:

Joitain asioita ei vaan voi sopia. Minäkeskeisten ihmisten kanssa nimenomaan. Näistä toksisista ihmisistä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana oli sitten kyse kavereista tai sukulaisista.

Sekä vasemmisto, että oikeisto löytävät kirjan ajatuksista omansa. Itsekkyyttä levittää etenkin kapitalistinen järjestelmä, joka perustuu itsekkyydelle: Adam Smithin kuvaama näkymätön käsi tarkoittaa kirjaimellisesti ihmisten itsekkyyttä. Toisaalta, konservatiiveihin vetoaa ajatus nykyajan rappiosta, joka on wokea.

Yhteisöllisyys on kaunis ajatus, mutta se edellyttäisi, että joutuisi viettämään aikaa toisten ihmisten kanssa…