Salatieteiden Turku

Pitkään kirjaston varausta jonotettuani sain vihdoin käsiini Salatieteiden Suomi -kirjan (Boris Brander; Janne Bäckström; Atte Huhtala. Like Kustannus. 2024). Kirjan alaotsikko Esoteerinen ja okkultti Turku kuvaa sisältöä vähän paremmin, koska enimmäkseen kirjassa keskitytään Turun kaupungin ilmiöihin eikä niinkään koko Suomen.

Turku lienee valikoitunut maantieteelliseseksi rajaukseksi Turun yliopiston Uuden etsijättutkimushankkeen vuoksi. Tutkimushanke on osa viimeaikaista kiinnostusta esoterian historiaan: nykyään kaikki tietävät, että moni suomalainen kultakauden merkkihenkilö Eino Leinosta Sibeliukseen tai Gallen-Kallelasta Yrjö Kalliseen oli kiinnostunut ja taiteessaankin inspiroitunut esoteriasta, vaikka tätä puolta on välillä haluttu unohtaa. Akateemisen tutkimuksen lisäksi aihetta käsitteli aikoinaan radio-ohjelmissaan kulttitoimittaja Perttu Häkkinen ja pari vuotta sitten ilmestynyt Huntu-elokuva.

Salatieteiden Suomi ei ole tieteellinen julkaisu, mutta pysyy asialinjalla ja pitää kohteeseensa neutraalia etäisyyttä. Kokonaisuutena kirjoittajista tulee miettineeksi, millainen on heidän suhteensa esoteriaan ja okkultismiin akateemisten intohimojen lisäksi. Harva ainakaan suoraan tunnustaa harrastavansa magiaa tai uskovansa ufoihin, henkiin ja paranormaaliin, pikemminkin motivaattorina näyttää toimivan kiinnostus obskuuriin: tällaistakin on ollut ja miksi siitä ei puhuttaisi. Joidenkin henkilöartikkeleiden kohdalla mukana on myös ripaus huumoria, tai ainakin pieniä silmäniskuja lukijalle. Kenties esoteriatutkimuksessa on samaa viehätystä kuin salaliittoteorioidenkin tutkimuksessa, joka on myös noussut muotiaiheeksi.

Salatieteiden Suomi

Akateemisimmillaan kirja on kenties luvussa 2, joka käsittelee esoterian murrosta (ellei jopa buumia) 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai luvussa 3, joka käsittelee esoteriaa Ruotsin vallan aikaan. 1800-luvun loppu tunnetaankin spiritismin, teosofian ja muiden sen ajan liikkeiden alkuaikoina ja paljolti alan estetiikka pohjautuu myöhäisromantiikan ja viktoriaanisen ajan ihanteisiin. Väitöskirjatutkija Sofia Silvén kirjoittaa esimerkiksi kiertelevien taikureiden esityksistä ja spiritistisistä istunnoista Turussa. Ruotsin vallan aikana painopiste oli kirkon suhteessa pakanallisuuteen. Kiinnostava on esimerkiksi Mila Santalan artikkeli Turun akatemian tutkijoista, kuten Martin Stondiuksesta, joka puhdasoppisuuden nimissä joutui epäillyksi taikuuden harjoittamisesta.

Luvussa 1 esitellään paikallisia henkilöitä, jotka ovat oikeastaan kaikki toinen toistaan värikkäämpiä ja eksentristisempiä. Kaikkia käsitellään asiallisesti ja vitsiä vääntämättä, mutta koomisilta vaikutelmilta ei voi välttyä. Itseoikeutettu Turun (ja Naantalin) tunnetuin okkultisti on tietenkin Pekka Siitoin, joka vaiherikkaan elämänsä aikana on ollut monenmoinen satanisti ja Suomen valtakunnankansleri. Monille voi olla tuttu myös Keijo Parkkunen, tuo jääkaudenkieltäjä, joka teki aiheesta myös dokumenttielokuvan kaikille tutun Pertti ”Spede” Pasasen kanssa, joskaan itse elokuva ei ole jälkipolville säilynyt. Seksuaalimaagikko ja thelemisti Reima Saarinen vaikuttaa värikkäältä hahmolta, eikä ollut minulle entuudestaan tuttu. Pelkällä taitelijanimellä esiintyvä Male on ilmeisesti edelleen elävien kirjoissa ja kuten tietäjät tietävät, Sielun Veljien kappale Tiskirätti kertoo siitä, kuinka hän joutui Kårenin portsareiden kurmuuttamaksi.

*

Tuhannen tarinan mies Heikki Attila on ainakin Ylen viimeiseksi jääneessä jutussa nimetty tamperelaiseksi, vaikka pikemminkin kai Heikki oli nomadi ja maailmankansalainen. Hän vaikutti jonkin aikaa myös Turussa ja silloinen avopuolisoni tutustui häneen. Kodittomana ja varattomana maailmaa kiertävä Heikki asui yhden syksyn sohvallamme.

Ilmeisesti Heikki syntyi osittain invalidina tai skoliootikkona ja joutui aikuisiällä auto-onnettomuuteen ja sairasti pahan aivokalvontulehduksen, jonka seurauksena meinasi kuolla (tarinan yksityiskohdat ja painotukset muuttuivat aina joka kerralla — ja Heikki tosiaan tykkäsi puhua itsestään). Hän hoiti itseään joogalla ja saikin itsensä kuntoutettua. Hän oli ennen lama-aikaa pitkään Nokialla töissä myyntiedustajana ja sanojensa mukaan tienasi hyvin. Kerrankin hän halusi esitellä minulle johonkin matkapuhelinteknologiaan liittyviä esitteitä 80-90 -luvun vaihteesta, joissa oli hänen kuvansa. Ilmeisesti hän ajatteli, että en olisi muuten uskonut. Heikki koki valaistumisen jossain 90-luvulla puutarhassa työskennellessään ja omisti sen jälkeen elämänsä vaihtoehtokulttuurille. Ilmeisesti tämä tapahtui jonkin aikaa hänen loppuunpalamisensa, poikansa kuoleman, avioeron ja aivokalvontulehduksen jälkeen, mutta en lähde spekuloimaan, mikä vaikutus näillä kaikilla tapahtumilla oli hänen persoonaansa.

Tarinoita Heikillä tosiaan riitti ja sieltä saattoi tulla mitä tahansa eikä mistään voinut olla varma, oliko se totta. Hän saattoi kertoa samalla rauhallisella äänenpainolla käyneensä Hervannassa, Jupiterilla tai Sveitsissä (Sveitsissä maan alla pidettiin ikiliikkujaa, joka tuottaisi ihmiskunnalle loputtomasti energiaa — paitsi että ihmiskunta ei ole siihen vielä valmis). Heikki kiersi maailmaa, joten monissa paikoissa hän oli oikeastikin käynyt. Kerran hän kertoi olevansa menossa Kyproksen turkkilaisalueelle. Kysyin, onko sinne helppo päästä (siihen aikaan se oli vielä militarisoitu alue), johon Heikki totesi rauhallisesti, että ei se ole lainkaan vaikeaa, pitää vain vaihtaa kehoa. Hän uskoi sielunvaellukseen, ja jos on tarpeeksi valaistunut, voi sielu vaihtaa ruumista lennosta elinaikanakin.

Retkillään Heikki väitti tavanneensa vaikka ketä. Osa matkoista saattoi olla astraalimatkoja tai aikamatkoja, Heikki ei tehnyt eroa niiden ja fyysisen matkailun välillä. Esimerkiksi hän saattoi kertoa tavanneensa Slovenian presidentin — ainakin tästä on myös valokuva.

Heikillä oli laajat tiedot itämaisesta esoteerisestä filosofiasta ja opettajista — jotka oli tavannut oikeasti tai astraalitasolla ja hän luennoi jatkuvalla rauhallisella papatuksella ajatuksiaan kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, tai sitten eivät jaksaneet.

Toki hän oli myös salaliittoteoreetikko ja rokotteiden vastustaja aikana, jolloin sellainen oli hippien ja maailmanparantajien asia, eikä miljardöörejä fanittavien äärioikeistolaisten asia, mutta ei mennä siihen tässä.

Heikki kuoli aggressiiviseen syöpään vuonna 2016, mutta kuten Ylen jutusta voi havaita, se ei häntä näyttänyt murettavan. Mielenkiintoinen kokemus, kuulemma.

*

On jotenkin tyypillisen turkulaista kirjoittaa kirja Turusta ja laittaa otsikkoon ”Suomi”. Heikki Attilasta olisi saanut hänestäkin kirjan, mutta lieköhän jo myöhäistä ja kaikki hänen juttunsa unohtuneet?

Squid Game

Elokuvia ja sarjoja, joiden juonen keskipisteessä on peli, jossa ihmisiä surmataan groteskin viihteen nimissä, alkaa olla genreksi asti. Maininnan arvoisia ovat esim. Suzanne Collinsin romaaniin perustuva Hunger Games (suom. Nälkäpeli) -elokuvasarja tai Stephen Kingin lyhytromaaniin perustuva ja Schwarzeneggerin tähdittämä The Running man (suom. Juokse tai kuole, alunperin Richard Backman -salanimellä). Samaa aihepiiriä käyttää hyväksi japanilainen Battle Royale -elokuva ja sen lukuisat kopiot.

Netflixissä toiseen kauteensa on edennyt korealainen Squid Game -sarja (jos haluaa välttää juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän), joka perustuu samaan asetelmaan: hyperrikkaat elostelijat palkkaavat taloudellisissa vaikeuksissa eläviä taviksia syrjäiselle saarelle pelaamaan pelejä, joissa panoksena on oma henki. Pelit ovat lapsuudesta tuttuja leikkejä (ainakin korealaisille, mutta esim. ”liikennevaloja” leikittiin minun lapsuudessani nimellä ”peili”). Hävinneet pelaajat eliminoidaan, kunnes jäljellä on vain yksi voittaja, joka saa 45,6 miljardin wonin (n. 30 milj. euroa) pääpalkinnon.

Toisin kuin edeltävissä esimerkeissä, Squid Gamen maailma ei ole luonnonkatastrofin ja taloudellisen romahduksen jälkeinen fasistinen poliisivaltio, jossa gladiaattoreita heitetään areenalle kamppailemaan rahvaan huviksi, vaan lähempänä omaa todellisuuttamme. Sarjan ilmiselvä ideologinen taso on helpohkoa kapitalismikritiikkiä: taloudellinen ahdinko ja ylivelkaantuminen pakottavat osallistujat pysymään pelissä. Rikkaat VIP:t ovat dekadentteja elostelijoita, joita ei enää tyydytä mikään muu kuin vedonlyönti brutaaleissa peleissä.
Viattomia eivät ole pelaajat itsekään, jotka lopulta ovat rahanahneuden vietävissä ja usein viime kädessä itse syypäitä omiin ongelmiinsa. Yhteiskunta on julma, viidakon lait pätevät niin peleissä kuin sen ulkopuolellakin, ja mieluummin kuin edistäisivät yhteiskunnallista muutosta, pelaajat keskittyvät vain oman tilanteensa ratkaisuun.

Tästä versoo sarjan yhteiskuntakritiikin toinen taso: ketään ei ole pakotettu peliin, ja vaikka pelaajat on vangittu saarelle ja ovat julmien vartijoiden armoilla, pelaajilla on oikeus äänestää pelien päättämisestä. Äänestyspäätöksen tulee kuitenkin olla yksimielinen. Äänestyksiin on keskitytty varsinkin toisella kaudella (tosin aivan kaikkia yksityiskohtia en ensimmäisestä kaudesta enää muista). Lopulta osallistujilla on kaksi huonoa vaihtoehtoa valittavanaan: kuolla pelissä tai sen ulkopuolella. Aito yhteiskunnallinen muutos vaatii rakenteiden muuttamista, ei äänestämistä kahden huonon vaihtoehdon väliltä.

Seong Gi-hun on ensimmäisellä kaudella tyypillinen antisankari, joka kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia voittaa pelin. Tämä onkin arkkityyppisin moderniin ihmiseen vetoava tarina: luuseri onkin lopulta voittaja. Tietenkin kulttuurissamme tunnetuin esimerkki tästä on Uusi testamentti: tavis ja köyhän puusepän poika onkin oikeasti kirjaimellisesti jumala. Seong Gi-hun on tyypillinen kristushahmo: ensimmäisella kaudella hän voittaa kuoleman, mutta päättää palata pelastamaan kaikki, jotka uskovat häneen.

En ole mikään aasialaisen (populaari)kulttuurin, enkä etenkään Korean tuntija. Vaikka sarja toimii globaaleille yleisöille, on siinä varmasti yksityiskohtia ja symboliikkaa, joka ei avaudu ei-korealaisille ilman selityksiä. Esimerkiksi, miksi osallistujia on juuri 456? Mitä värit symboloivat? Mitä nimet tarkoittavat? Varsinkin amerikkalaisissa on elokuvakriitikoita ja ”kriitikoita”, jotka tykkäävät bongailla tämän kaltaisia yksityiskohtia ja mitä joku Stanley Kubrick tarkoitti laittaessaan tähän kohtaukseen joulukuusen, mutta itse en ole jaksanut googlailla asiaa.

Sarja toimii kuitenkin, vaikka kaikkia viittauksia ei ymmärtäisi.

Sarjan koukuttavuus perustuu suurilta osin siihen jännittävyyteen, että kuka tahansa keskeisistä hahmoista voi kuolla millä hetkellä tahansa. ”Perinteisimmissä” elokuvissa ja sarjoissa tiedämme, että sankari lopulta jää henkiin ja selviää tarinan loppuun. Vaikka sankari olisi kuinka altavastaaja ja kaikesta väkivallasta, toiminnasta, takaa-ajoista, räjähdyksistä sen sellaisesta huolimatta tiedämme, että Schwarzeneggerin näyttelemä päähenkilö selviytyy loppuun asti. Tutusta Hollywoodin käyttämästä kaavasta tiedämme myös, että sankari tulee kohtaamaan vaikeuksia ennen loppuratkaisua ja tämä aiheuttaa meissä jännitystä, joka loppuratkaisussa laukeaa. Vastoinkäymiset ovat paitsi fyysisiä, myös emotionaalisia, psyykkisiä ja sosiaalisia, tai itseasiassa kaikkia noita samaan aikaan. Elokuvissa epäonnistumisen aiheuttama häpeä ja pettymys aiheuttavatkin enemmän jännitystä kuin luodin tai räjähdyksen aiheuttama äkkikuolema, kenties siksikin, että edellisestä meillä kaikilla on enemmän kokemusta arkielämässämme ja niihin on helpompi samaistua.

Keskushenkilöiden äkkikuolemat popularisoi tv-sarja Game of Thrones (peli tämäkin), jollei nyt aivan keksinyt niitä. Näistä huomattavin oli Sean Beanin näyttelemän Neddard Starkin teloitus ensimmäisen kauden lopulla. Itse kuvittelin viime hetkeen asti hänen pelastuvan ja kaikkien muiden pahaa aavistamattomien katsojien tavoin olin tyrmistynyt, kun näin keskeinen ja pidetty hahmo kuoli yllättäen. Nedin kuolemaa seurasivat niin monet menehtymiset, että niitä ei kannata listata tässä, mutta vähintään ”red wedding” kolmannen kauden lopulla tai Pedro Pascalin näyttelemän Oberyn Martellin kuolema neljänen kauden lopulla osoittivat, että olipa hahmo miten keskeinen tai pidetty tahansa tai miten merkittävä näyttelijä hänen hahmoaan näyttelee, ei kukaan ole turvassa.

Squid Gamen toinen kausi jäi kesken eri tavalla kuin ensimmäinen kausi ja tapettavaa piti jättää kolmannellekin kaudelle, joka ilmeisesti on tulossa vielä tämän vuoden aikana. Jäämme odottamaan.

Mars Marsiin, vai kannattaako?

Puheet Mars-planeetan valloituksesta saivat uutta tuulta Yhdysvaltain presidentin uhotessa virkaanastujaispuheessaan, että tähtilippu tullaan vielä näkemään punaisen planeetan kamaralla. Presidentti Trumpin bestis Elon Musk ja hänen SpaceX-yrityksensä ovat julistaneet toteuttavansa miehitetyn Mars-lennon jo tällä vuosikymmenellä.

Olin eilen kuuntelemassa dosentti Kirsi Lehdon yleisöluentoa astrobiologiasta. Luennossa sinänsä oli aika vähän uutta, jos oli kuunnellut jo YLEn podcastit aiheesta ja muutenkin pitänyt biologian tunnilla korvansa auki, mutta olihan se innoittava tilaisuus, ja sen vuoksi aluksi ajattelin blogata joko kreationismista tai elämän mahdollisuuksista muilla planeetoilla, mutta ajankohtaisiin uutisiin liittyen ajattelin linkata tähän Lehdon artikkelin, joka käsittelee Mars-planeetan kolonialisointia (Puumala Mikko M., Sivula Oskari, Lehto Kirsi: Moving to Mars: The Feasibility and Desirability of Mars Settlements. Space Policy. 2023.). Artikkeli on melko kansantajuinen, mutta samasta aiheesta on vielä lyhyempi versio Scientific American -lehdessä.

Kiinnostuneile on myös dramatisoitu dokumenttisarja Mars, joka perustuu Stephen Petranekin kirjaan How We’ll Live on Mars. Sarja oli alunperin Netflixissä, mutta taitaa olla poistunut valikoimasta.

Aluksi Marsin valloittamisella tarkoitetaan ensimmäisen miehitetyn tutkimusmatkan tekemistä, mutta jopa Marsin asuttamisesta on puhuttu. Teknologia Marsiin lentämiseen on periaatteessa jo olemassa, mutta pysyvän tukikohdan perustaminen onkin jo toinen juttu. Hintalapuksi Mars-lennolle vuoteen 2030 mennessä artikkeli arvioi noin 30 miljardia dollaria. Siirtokunnan budjettia ei taida olla edes järkevää arvioida.

Mars on harvinaisen epämiellyttävä paikka: kivinen, kylmä, hapeton, eloton ja elämälle vihamielinen. Marsin ilmakehä on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia ja happea on vain n. 0,13% ja ilmanpaine on hyvin alhainen. Ilmakehän puuttuessa UV-säteily Marsissa on n. 1000-kertainen Maahan verrattuna ja koska Marsin magneettikenttä ei suojaa avaruussäteilyltä kuten Maassa, on sekin 240-300 mSv/vuodessa, eli n. 10-kertainen maahan verrattuna. Pinta on karua kiveä, joka ei sovellu maanviljelyyn. Marsissa on vettä, mutta vain vähäisiä määriä Maahan verrattuna ja se kaikki on jäässä, eikä sen sen puhtaudesta ole tietoa. Marsin keskilämpötila on -55 celsiusastetta, mutta alhaisen ilmanpaineen vuoksi jää ei sula plus-asteidenkaan aikana.

Mars on myös aivan helvetin tylsä paikka, kertoivat scifi-elokuvat mitä tahansa. Siellä ei ole kertakaikkiaan mitään muuta kuin kiveä.

Onkin huvittavaa kuulla suunnitelmista, joissa visioidaan kuinka tieteellisten läpimurtojen avulla ensimmäinen ihmisyhteisö voisi elää Marsissa. Se tarkoittaisi, että kaikki kierrätetään tarkkaan, eikä vettä, ilmaa, ravintoa tai muuta resursseja tuhlata. Miksi emme aloittaisi toimimaan näin jo tällä omalla planeetallamme? Visioissa ekokatastrofin jälkeen voisimme muuttaa Marsin maankaltaiseksi ja muuttaa sinne. Jos me emme tule toimeen tällä planeetalla, joka on ihanteellinen ihmisen asutettavaksi, miten pärjäisimme Marsin kaltaisella planeetalla?

Tietenkään ei pidä aliarvioida ihmisen kykyä asketismiin tilanteen vaatiessa. Siperia opettaa. Paitsi että Siperia on miljoona kertaa elämälle otollisempi paikka kuin Mars.

Syitä mennä Marsiin artikkeli listaa viisi: tieteellinen tutkimus, edellä mainittu ihmiskunnan pelastautuminen toiselle planeetalle, taloudelliset syyt, ihmiskunnalle annettava innoitus ja puhdas seikkailunhalu.

Tieteellinen tutkimus on aina kannatettavaa, mutta saavutetaanko miehitetyllä lennolla mitään, mitä miehittämättömillä luotaimilla ja laskeutujilla (esim. Curiosity) ei saavutettaisi paremmin? Kirjoittajat myös muistuttavat, että ihmisen läsnäolo voi myös kontaminoida Marsin ja siten haitata esim. elämän jälkien etsimistä. Itse mietin myös, eikö ensin pitäisi kokeilla tuoda miehittämätön lento takaisin Marsista, mitä ei ole vielä tehty.

Artikkelin kirjoittajat epäilevät, että Marsin taloudelliset hyödyt jakautuisivat epätasaisesti. Olen samaa mieltä siitä, mutta epäilen myös olisiko vieraiden planeettojen kolonisaatiolla mahdollista tehdä rahaa. Marsissa ei oikein ole mitään luonnonvaroja; sen malmi- ja mineraalivarantoja ei kannata sieltä asti lähteä maapallolle rahtaamaan. Pikemminkin täältä jouduttaisiin muodostamaan tavaralinja sinne, koska siirtokuntaa ei saataisi omavaraiseksi vielä pitkään aikaan ja jokainen tavaralähetys maksaisi miljardeja. Avaruusturismistakaan tuskin olisi kovin suurta tulonlähdettä, koska Mars tosiaan on äärimmäisen tylsä paikka. Monien mielikuvissa avaruuden valloitus vertautuu eurooppalaisten levittäytymiseen muille mantereille. Silloinkin merimatkat saattoivat kestää kuukausia purjelaivojen ahtaissa ja karuissa oloissa. Määränpäässä odotti kuitenkin viljavaa maata ja luonnonvaroja, joita riistää alkuperäisasukkailta. Marsissa ei odota yhtään mitään.

Oma mukavuudenhaluinen aikamme ei synnytä pyramideja tai katedraaleja. Kuulennostakin on reilut viisi vuosikymmentä, eikä avaruusmatkailun saralla ole enää pitkään aikaan otettu sellaisia harppauksia, jotka olisivat jääneet historiaan. Aina kun suurista projekteista puhutaan, mainitaan että rahalle olisi muitakin käyttökohtaita ja että Yhdysvaltojen pitäisi laittaa esimerkiksi terveydenhuoltonsa ensin kuntoon. Silti Miehitetty lento Marsiin olisi varmasti vuosisatamme merkittävin saavutus ja toki itsekin odotan sitä innokkaana.

Sen sijaan kaikki puheet Marsin asuttamisesta ovat utopiaa. Joku aina voi väittää vastaan, että Marsia ei asuteta ehkä aivan lähivuosina, mutta jonain päivänä kumminkin, koska kehitys on sellainen ja vääjäämätön. Täytyy muistaa kuitenkin, että kun Euroopasta lähdettiin valloittamaan Uutta maailmaa, lähdettiin etsimään parempia oloja. Marsissa ja muualla avaruudessa taas ei ole yhtään mitään.

Alistava elättäjä

HS:n jutussa Kotia varten kerrotaan naisista, jotka haluavat jättäytyä miestensä elätettäviksi. Ingressi kertoo, että ”Irja Korhosen puoliso hallinnoi pariskunnan koko omaisuutta. Pauliina Pakarinen etsii elättäjämiestä ulkomailta. Kaksi nuorta suomalaisnaista kertoo, miksi he haluavat kotivaimoiksi.” (Oona Laine 22.1.2025)

Itse juttua en lukenut, kun lopetin HS:n tilauksen, mutta tuskinpa maksumuurin takana on mitään, mitä otsikosta ei voisi päätellä. Tai ainakin huomio kiinnittyy otsikossa mainittuun ”tasa-arvoon”; kenen kannalta se sitten on tasa-arvoista, että toinen käy töissä ja hoitaa laskut ja toinen istuu kotona ja viilailee kynsiään. Toki jos kotona on pieniä lapsia, on niissä hommaa (ja sitä varten on olemassa vanhempainvapaat), mutta nykykodissa kotitaloudenhoito ei ole tiskikoneen tyhjentämistä isompi homma. Ennen sentään siivoaminen ja pyykkääminen tehtiin käsin eikä leipää ja voita saanut lähikaupasta, vaan ensin piti lypsää lehmä ja kirnuta voi ja leipäkin leipoa itse.

Huomattavaa on myös, että naiset ovat olleet työelämässä ns. aina, rikkaimpia porvarisnaisia lukuun ottamatta, myös ”vanhaan hyvään perinteiseen aikaan”. Silloin vain kotityöt olivat palkkatyön lisäksi naisten vastuulla. Alkuperäinen ”naisen paikka on kotona” hokema olikin tasa-arvoinen siinä mielessä, että naiset vapautuisivat ainakin palkkatyöstä, jos eivät kotitöistä. Kotityöt kumminkin piti jonkun hoitaa ja lapsista pitää huolta, siis niistä lapsista, jotka eivät olleet nekin tehtaalla töissä. Oppivelvollisuus ja päivähoito-oikeus ovat melko moderneja ilmiöitä.

Tämäkin trendi on kotoisin tietenkin Yhdysvalloista. Siellä tradwife-trendi on noussut pintaan yleisen konservatismin aallonharjalla. Siellä tradwife-trendi on suurta kaupallista toimintaa — koska mikään ei ole yhtä ”trad” kuin sosiaalisen median lifestyle influensserius ja kaupallinen yhteistyö.

Ja jos nuoret naiset etsivät elättäjää, niin ainakin Yle löysi juttuunsa nuoria miehiä, jotka toivovat vaimonsa jäävän töihin. Videolla haastateltu 14-vuotias Kuutti toivoo elättävänsä perheensä ja että hänen tulevaisuuden vaimonsa jäisi kotiin. Toivottavasti vain ei pääse näitä nuoria herrasmiehiä yllättämään, millaisia palkkoja varsinkin duunareille maksetaan ja kuinka korkean elintason niillä voi kahdelle ihmiselle tarjota. Paitsi tietysti, jos sijoittaa Andrew Taten kryptovaluuttoihin.

Ajan funktiona naiset ottavat tässä systeemissä riskin: raha tulee rahan luo, mutta kauneus on katoavaista. Miehen osakkeet nousevat ajan mittaan, naisen laskevat. Siksi miehellä on mahdollisuus säännöllisin väliajoin vaihtaa nuorempaan. Pinnallisesti sanottu, mutta sitä ei oikein voi välttää, kun puhutaan naimisiin menosta rahan vuoksi. Naisten ja miesten lisääntymisstrategiat kuitenkin ovat päinvastaisia: mies kylvää siementään laajalla skaalalla, nainen on valikoivampi, koska lisääntymisen kustannukset jakaantuvat epätasaisesti.

Perinteisesti avioliitto, josta vain kuolema erottaa, on suojannut naisia. Toki avioliitossa on ollut aina myös naisia sortavia rakenteita, kuten että mies on juridisesti perheen pää tai että mies voi ottaa useampia vaimoja, kulttuurista riippuen, mutta yleisesti ottaen avioliitto on myös suojannut lapsia ja naisia siltä, että ensisijainen elättäjä on hylännyt perheensä.

Tässäkin suhteessa se, minkä yleisesti ajatellaan olevan epätasa-arvoa naisten tappioksi, ei ole niin yksinkertainen asia.

Suomessa elatusvelvollisuus koskee vain lapsia (ja johtaa jatkuvasti oikeudenkäynteihin ja erimielisyyksiin), mutta rapakon takana elättävä osapuoli — eli tässä tapauksessa mies– voi joutua eron jälkeen elättämään myös puolisonsa. Suomessa avioeron saa suhteellisen helposti ja vaikka eron jälkeen omaisuus laitettaisiinkin puoliksi, ei siitä velkaisesta asunnosta varmaankaan suuria liikene jaettavaksi.

Unelma paluusta ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia” vetoaa varmasti heihin, jotka ovat pettyneet liberalismiin, joka ei lunastanutkaan lupauksiaan tehdä kaikkia ja kaikkialla onnellisiksi. Ironiahan on siinä, että tällaiset unelmat ovat vahvasti oman aikamme tuotos ja kytköksissä samaan kaupalliseen, pinnalliseen, moderniin ja indentiteettipoliittiseen kulttuuriin kuin kaikki muukin. Elämä Tiktokin ulkopuolella voi tuottaa pettymyksen.

LISÄYS 29.1.

Jamie Vesterinen kirjoittaa YLEn kolumnissaan samasta aiheesta ja etenkin lakipuolesta.

Vesa Sisättö: Lukemisen voima

Jatketaan edellisen bloggauksen aiheesta, eli lukemisesta ja sen katoamisesta. Vesa Sisätön kirja Lukemisen voima — Rauhoita mielesi ja paranna keskittymiskykyäsi (SKS 2020) on hyvä tiivistys 2020-luvun lukemiseen, kirjaan ja kirjallisuuteen liittyvistä puhetavoista: lukeminen on hyödyllistä, sivistävää ja terveellistä, älypuhelin vie keskittymiskyvyn ja lukuhalut varsinkin nuorilta, sähkö- ja äänikirjat tulevat ja muuttavat lukemiskulttuurin. SKS mainostaa kirjaa verkkokaupassaan ”Löydä lukemisen supervoimasi!” ja ”Lukemisen voima on kirja sinulle, joka haluat löytää lukemisen ilon.” Ylisanoista huolimatta kirja on mielenkiintoinen ja suositeltava, ehkä hetkittäin aika henkilökohtainen lukijan fanikirja lukemiselle.

Anekdoottina: laskin tuntevani kirjaa varten haastatelluista ihmisistä henkilökohtaisesti ainakin kolme, joten melko lailla sisäpiirin harrastuksesta lukemisessa nykyään on kyse.

Sisättö lähtee liikkeelle lukuharrastuksen romahtamisesta ja ensimmäisessä alaluvussa esittää saman kysymyksen kuin Riie Heikkilä: ”miksi emme enää lue?”. Hän käyttää samaa Tilastokeskuksen lukuaikatilastoa kuin Heikkilä. Siinä missä Heikkilä hieman pehmentää sanomaansa (”lukemisen painopiste on muuttumassa”), Sisättö osoittaa syyttävän sormen suoraan muita viihdemuotoja kohti: ensin televisio, sitten tietokone ja nykyään kännykkä. Sisätön dystopiassa ei ole enää internetlukemistakaan, vaan kaikki on audiovisuaalista eikä kenenkään tarvitse osata lukea.

Lukemisen voima — Rauhoita mielesi ja paranna keskittymiskykyäsi

Kirjan alkupuolella käydään läpi myös kirjan ja lukemisen historiaa, jota itsekin raapaisin aikaisemmassa postauksessa. Kirja fyysisenä esineenä on ”vain” tuhannen vuotta vanha keksintö, kirjapainotaito viitisen sataa vuotta ja nykyinen lukemiskulttuuri peräisin kenties 1800-luvulta. Aikaisemmin luettiin enemmän ääneen, lukutaito ei ole ollut kovin yleistä ennen modernia aikaa eivätkä esimerkiksi antiikin filosofit välttämättä arvostaneet kirjoitettua sanaa. Kirja ja lukeminen ovat siis historiallisia ilmiöitä, jotka ovat aina muuttuneet ja tulevat edelleen muuttumaan.

Yksi mielenkiintoisista pointeista on, että kirjoitustaito on ollut mukana kaikkien korkeakulttuurien synnyssä. Itse asiassa historia (vs. esihistoria) alkaa kirjoitustaidon keksimisellä. Tarkoittaisiko kirjoittamisen unohtuminen sitä kuuluisaa historian loppua?

Äänetön lukeminen yleistyi käsikirjoituksia kopioivien munkkien parissa. Itsekseen lukeminen oli omanlaistaan meditaatiota. Kirjoja kopioidessa niihin myös tuli keskityttyä tarkemmin; tässä yksi syy, jonka vuoksi painettuihin kirjoihin suhtauduttiin kielteisesti. Sama keskustelu on noussut esiin sähkökirjan kohdalla: lukija ei samalla tavalla keskity tekstiin ja sen sisältöön eikä kirjaa enää arvosteta, kun siitä tulee helposti monistettava kulutustuote.

Sisättö ei aivan tuomitse ääni- ja sähkökirjoja. Äänikirja on paluuta aikaisempaan äänenlukemiseen. E-kirja on kännykässä aina mukana. Hän puolustaa kuitenkin fyysistä kirjaa ja esittää tutkimuksia, jotka tukevat sitä, kuinka paperilta lukeminen sekä kehittää lukutaitoa paremmin, että kuinka paperilta lukiessa sisällöstä jäävät asiat paremmin mieleen.

Nimensä mukaisesti kirja on lukemisen puolustuspuhe. Lukemisella on lukuisia hyötyjä: lukeminen nostaa älykkyyttä ja parantaa kognitiivisia kykyjä, lukeminen parantaa keskittymiskykyä ADT:n vaivaamassa maailmassamme, lukeminen vähentää stressiä.

En ole sinänsä eri mieltä, mutta ihmettelen vain, miksi kulttuurissamme kaikessa pitää nähdä hyötyä? Mikä on asia, jota enää tehdään sen itsensä vuoksi? Tutussa sutkautuksessaan pop-filosofi Slavoj Žižek väittää, että seksiäkin harrastetaan enää vain terveyssyistä. Oma huomioni oli tutkimus, jonka mukaan onnellisuus on terveydelle hyödyllistä. Kirjassa annetaan neuvoja kuinka päästä irti lukujumista samassa hengessä kuin lehdissä jaetaan laihdutusvinkkejä.

Vaikka hyötynäkökulma on se, jolla kirja myydään asiakkaalle, on se myös vilpitöntä painetun kirjan ja lukemisharratuksen fanitusta. Listataan parhaat kirjat eri vuodenaikoihin ja kirjat, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeastaan jo hyviä. Taru sormusten herrasta mainitaan mielkein joka luvussa.

Lukunautinnon problematiikka liikkuu sen välillä, että lukeminen on viihdettä, josta olemme lakanneet nauttimasta, mutta toisaalta myös kunnon kansalaisen tulee lukea ja myös nauttia lukemastaan.

Lukemisen kulttuurit ja Miksi lakkasimme lukemasta?

Viime vuonna luin parikin hyvää kirjaa siitä, mihin suuntaan lukemisen tulevaisuus on menossa. Itse olen käsitellyt tässä blogissa mm. vähenevää lukuintoa, äänikirjoja ja kirjaa materiaalisena esineenä yleensä.

Lukemisen kulttuurit (toim. Hiidenmaa, Lindh, Sintonen, Suomalainen. Gaudeamus. 2023) on artikkelikokoelma, joka käsittelee lukemista useasta kulmasta. Lukeminenhan ei välttämättä ole kirjallisuudentutkimukselle niin keskeinen tutkimuskohde kuin mitä ulkopuolinen voisi kuvitella. Monet tutkimussuuntaukset keskittyvät tekstiin sinänsä, ja kaikki sen ulkopuolinen, kuten konkreettinen lukija tai kirjailija, koetaan hankalaksi ja epämääräiseksi. Vastaanoton tutkimus ja kirjallisuussosiologia ovat kirjallisuudentutkimuksen laitamilla, elleivät jopa sen ulkopuolella. Kyseisessä kokoelmassa lukemista tutkitaan poikkitieteellisesti mm. kasvatustieteen ja psykologian kautta.

Lukemisen kulttuurit

Kirjan läpileikkaavana teemana on huoli lukemisen tulevaisuudesta. Ihmiset lukevat koko ajan vain vähemmän ja nuoret sitäkin vähemmän. Kirja-ala on myllerryksessä ja fyysisistä, painetuista kirjoista siirrytään ääni- ja sähkökirjoihin. Johdannossa tekijät hyväksyvätkin, että lukeminen ei tarkoita enää vain paperikirjan lukemista.

Lotta-Sofia La Rosa oli reilu vuosi sitten monen lehden haastateltavana väitöskirjansa tiimoilta. Hän tutki nuorten asenteita lukemista kohtaan ja tulos oli odotettu: lukeminen on nuorista tylsää ja puhelimen räplääminen hauskaa. Kirjan uudet muodot kuitenkin voivat motivoida nuorta lukemaan. Käsillä olevassa kirjassa hänen artikkelinsa tarkastelee, miten nuorten asenteet vaikuttavat lukemiseen: jos kotona ei lueta ja jos kaveripiiri — varsinkin pojilla — pitää lukemista turhana ja tylsänä, ei nuorella ole motivaatiota tarttua kirjaan. Tämä johtaa lukumotivaation kasautumiseen: motivoituneille lukijoille lukeminen on helppoa ja nautinnollista, ei-motivoituneille vaikeaa ja raskasta, mikä vähentää motivaatiota entisestään.

Artikkelissa, joka on julkaistu Iltalehdessä syyskuussa 2023 La Rosa muistuttaa, että lukumotivaatiota ei paranna lukemisen hyödyistä jankuttaminen. Nuori kokee lukemisen mielekkäänä, jos löytää mielekästä luettavaa (tai kuunneltavaa). Omasta nuoruudestani muistan pakkoruotsin, jota me Savonmaan rajalla elävät jullit emme osanneet pitää minkään arvoisena, vaikka opettaja meitä yrittikin vakuuttaa, että Suomi on kaksikielinen maa ja työelämässä ruotsia tulisimme tarvitsemaan. Kun muutin tänne rannikolle, asenne oli aivan toinen heillä, jotka olivat oikeasti kasvaneet ruotsinkielisten nuorten parissa. Motivaatiota ei kasvattanut myöskään se suomalainen koulutusmentaliteetti, jossa toistellaan että olet tyhmä, jos ruotsin kieli (tai lukeminen) ei kiinnosta.

*
Syynä nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen pidetään älypuhelimia. Toisaalta, myös alkoholin kulutus ja seksin harrastaminen ovat olleet pitkään laskussa. Syy on sama. Jos älypuhelin voittaa viinan ja seksin, mitä toivoa on jollain lukemisharrastuksella?

*

Huolta nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta ja kirjan digitalisaatiota käsittelee myös Riie Heikkilän kirja Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus, 2024) Kirjan luettuani ajattelin, oliko sen otsikko keksitty kustantamossa kirjan kirjoittamisen jälkeen (kun pelkkä alaotsikko sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta ei tuntunut tarpeeksi myyvältä), koska aivan tarkkaan ottaen otsikon kysymykseen kirja ei mielestäni vastaa, vaan kiertelee kysymystä kuin kuumaa puuroa. Niinhän se tietysti on, että mihinkään monimutkaiseen kysymykseen ei ole helppoa vastausta.

Miksi lakkasimme lukemasta?

Kirja pohjautuu kirjoittajan tekemiin kysely- ja haastattelututkimuksiin sekä tilastokeskuksen keräämään aineistoon. Teoreettisena lähtökohtana on Bourdieun teoria yhteiskunnan sosiaalisista hierarkioista ja Michèle Lamontin teoria symbolisista rajanvedoista. Lyhyesti sanottuna korkeakulttuuria käytetään erottautumiseen alemmista luokista. Itse olen viitannut painetun kirjan ”prestiisiin”; kirjaa arvostetaan esineenä eri tavalla kuin e-kirjaa, tv-sarjoista puhumattakaan, vaikka molemmissa olisi kyse viihtymisestä. Toisaalta, ehkä pikku hiljaa jonkun Bookbeatin tilaus viestii keskiluokkaisesta elämäntavasta siinä missä kirjahyllykin.

Heikkilä, kuten muutkin kirjoittajat, huomaa että huolipuhe keskittyy korostamaan lukemisen hyötyjä: lukutaito on kansalaistaito (ja ne Pisa-tulokset!), lukeminen kehittää sekä kognitiviisia että emotionaalisia kykyjä. Mielenkiintoista onkin, kuinka toistaalta korostetaan, että vain ”oikean”, painetun fyysisen kirjan lukeminen yksinään on ”oikeaa” lukemista ja vain se kehittää lukutaitoa, koska se on tarpeeksi vaativaa. Toisaalta ”oikea” lukeminen on helpompaa ja kirjan käyttöliittymä on siinä määrin ylivoimainen, että vain se mahdollistaa keskittymisen tekstin sisältöön (itse muuten luin molemmat kirjat kännykän näytöltä).

*

Tilastodatan mukaan vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen. Ristiinvertailu eri koulutus- ja ikäryhmien ja sukupuolten välillä paljastaa, että korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus puolestaan vähäistä lukemista; naiset lukevat miehiä enemmän, ja erityisesti nuorten miesten lukuharrastus on laskenut.

Kaunokirjallisuutta lukevat etenkin koulutetut naiset. Tietokirjallisuuden kohdalla erot ovat suppeampia ja tietokirjallisuuden lukeminen laskee vähemmän kuin kaunokirjallisuuden. Tilastoon vaikuttaa se, että esim. koulukirjat ja työelämässä luettavat kirjat lasketaan tutkimuksessa tietokirjallisuuteen. Aivan verrannollista siis vapaa-ajan lukeminen ja koulun pakollinen lukeminen ei lukemisharrastuksen kannalta ole. Heikkilä käsittelee myös lehtien lukemista, millä hän tarkoittaa paperilehtiä. Suomessa sanoma- ja aikakauslehtiä on aina luettu ahkerasti ja 1990-luvulla niitä luki lähes koko väestö, tällä hetkellä noin kolme neljännestä. Korkea koulutus ennustaa vahvasti myös lehtien lukemista, mutta sukupuolten välillä ei ole suurta eroa.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, että väestön koulutusaste kasvaa koko ajan. Samaan aikaan lukeminen ei kuitenkaan lisäänny, vaikka koulutetut lukevatkin kouluttamattomia enemmän. Tätä Heikkilä ei tutkimuksessa ole huomannut tai jostain muusta syystä ei pohdi.

Heikkilä jakaa vastaajat “perinteisiin lukijoihin” (vähintään kymmenen luettua kirjaa vuodessa sekä vähintään yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti säännöllisesti luettuna) ja ”internet-lukijoihin” (käyttää internetiä vähintään päivittäin ja lisäksi lukee useammalla tavalla tekstejä internetissä). Kuten arvata saattaa, tulos on että edellisiä on vuosi vuodelta vähemmän, jälkimmäisiä enemmän. Mielestäni Heikkilä on oikeilla jäljillä siinä, että lukemisesta puhuttaessa ei voi enää määritellä lukemista pelkästään painetun tekstin lukemiseksi, mutta ongelma tulee siinä, että lukemisen laatua ei määritellä. Pelkkä ”internetin käyttö” ei välttämättä kerro mistään. On eri asia hankkia aktiivisesti tietoa internetistä ja lukea sähkökirjoja ja kuunnella tiede-podcasteja kuin passiivisesti scrollata netin viihdevirtaa. Päivittäinen sosiaalisen median kuluttaminen voi olla jopa haitallista.

Vastauksena otsikon kysymykseen Heikkilä siis epäröi syyttää digitalisaatiota. Emme lakanneet lukemasta, lukeminen vain muuttuu.

Näiden lisäksi on luonnollisesti heitä, jotka lukevat molemmilla tavoilla (etenkin korkeasti koulutetut) ja heitä, jotka eivät lue kummallakaan tavalla (etenkin matalasti koulutetut). Jälkimmäinen ryhmä on kasvussa.

*

Kirjassa Heikkilä valitsi kirjaansa haastateltavaksi etenkin matalasti koulutettuja ”sinikaulusammattien” edustajia ja työttömiä, eli heitä joiden tausta ennustaa vähäistä kulttuuriosaamista. Tässä on nähtävissä halua tasapainottaa jakoa ”koulutettuihin” ja ”ei-koulutettuihin” ja antaa ääni jälkimmäisille.

Asenteet lukemista kohtaan Heikkilä jakaa haastatteluiden perusteella hyväksynnän, käytännöllisyyden ja uhman puhetavoiksi. Ensimmäistä ”hyväksynnän” asennetta voisi jopa kuvailla hieman poroporvarillliseksi tavaksi, jossa lukeminen näyttäytyy hyveenä, osana hyvän ihmisen ideaalia samalla tavalla kuin terveet elämäntavat. ”Käytännöllisesti” asennoituvat hakevat lukemisesta nautintoa ja rentoutumista ja painottuu kenties enemmän populaarikirjallisuuteen. Kolmas, ”uhmakas” asenne suhtautuu lukemiseen ja (korkea)kulttuuriin ylipäätään vihamielisesti. Korkeakulttuurilla on yhteiskunnassa hegemoninen asema (vrt. Bourdieu, joskin nämä ihmiset itse eivät sitä ehkä näin kuvaile) ja uhmakas suhtautuminen on kapinaa tätä herraskaisen kulttuurin tuputtamista vastaan. Siinä missä kulttuurin kuluttaminen on symbolista erottautumista, on sitä myös siitä kieltäytyminen.

Kolmas ryhmä on kasvussa ja tietenkin näistä kaikkein mielenkiintoisin, mihin on arvosteluissakin kiinnitetty huomiota. Heikkilä itse ei tee poliittisia tulkintoja, mutta etsivä löytää kyllä yhteyksiä populistien kulttuuria väheksyviin asenteisiin ja kulttuurileikkauksiin ja puheisiin YLE:n lakkauttamisesta. Kulttuurisota on sotaa kulttuuria vastaan.

Huomattava yksityiskohta kuitenkin on, että uhmakas asenne ei välttämättä Heikkilän aineiston mukaan tarkoita sitä, että henkilö ei lainkaan lukisi.

*

Vastaus otsikon kysymykseen onkin Heikkilän mukaan, että on ”virheellistä puhua lukemisen hiipumisesta yleisellä tasolla”. Hänen mukaansa ”lukeminen kerrostuu sosiaalisesti”. Koulutetut keski-ikäiset naiset, jotka ovat tähän asti lukeneet eniten, lukevat edelleen eniten. Nuoret ja etenkin nuoret miehet lukevat aina vain vähemmän.

Digitaalinen lukeminen ei lukemista pelasta, vaan kehitys näyttäisi kulkevan siihen suuntaan, että myös netissä lukevat eniten ne, jotka lukevat muutenkin (eli koulutetut keski-ikäiset naiset).

Kuten La Rosa, myös Heikkilä huomauttaa että osallistumattomuuteen liittyvä huolipuhe on myös stigmatisoivaa. Syyllistäminen ja osaamattomuudesta irvailu ei motivoi kouluttamattomia ja nuoria omaksumaan korkeakulttuuria. (Hyvä kirjoitus aiheesta on myös Veera Kivijärven artikkeli Kiiltomato-verkkolehdessä vuodelta 2019. )

*

Mikä on sitten oma kantani? Ehkä lukemista tärkeämpää olisi jonkinlaisen älyllisen kulttuurin vaaliminen, josta lukeminen on osa. Tällaisen utopian käsittely vaatisi oman postauksensa.

Olivatko ihmiset ennen fiksumpia? Eivät varmaankaan. Silti muistelen kaiholla sitä aikaa, kun lehdissä oli ”Hullu maailma” -palsta. Nyt sama palsta on nimeltäään Ulkomaat tai Politiikka. Vielä jokin aika sitten olisi pidetty naurettavana, jos poliitikko olisi mennyt Suomi24-palstalle tai IRC-galleriaan. Nyt poliitikot eivät uskalla jättäytyä pois viestipalvelu X:stä.

Lukemisen vaalimisessa on annos nostalgiaa.

Digitalisoituminen on antanut työkaluja toisaalta itseilmaisuun, toisaalta itsensä sivistämiseen. Voin mennä Youtubeen ja katsoa huippuyliopistojen luentotallenteita melkein mistä vain. Voin opiskella kieliä podcastien ja Duolingon avulla. Voin lukea edullisia e-kirjoja tai kuunnella luppoajalla romaaniklassikoita äänikirjoina. Voin itse pitää blogia (jos nyt joku tästä jotenkin sivistyy) tai julkaista podcasteja tai päivittää Wikipediaa.

Kuuntelen paljon äänikirjoja Bookbeatista ja kansallisesta E-kirjastosta ja podcasteja mm. YLE:ltä. Joku linkkasi minulle ilmaisen kokeilun Podimoon ja otin sen vastaan, kun luulin että sielläkin olisi äänikirjoja. Ei helvetti mitä typerää ja tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa.

Lukeminen on tärkeää, mutta on niitä tyhjänpäiväisiä kirjojakin. En listaa niitä tässä.

Tärkeämpää kuin juuttuminen nostalgiaan tai uuden teknologian suitsuttaminen, olisi älyllisen uteliaisuuden säilyttäminen. Se, että lukee muutakin kuin julkkisjuoruja, oli formaatti mikä hyvänsä. Tai mikä parempaa, tekee jotain itse.

Tämä kaikki toki on aika elitististä.

Hävittääkö tekoäly ihmiskunnan?

Tekoälyn kummisedäksikin kutsuttu Geoffrey Hinton on väittänyt BBC Radio 4:n Today-ohjelmassa, että todennäköisyys sille, että tekoäly tuhoaa ihmiskunnan seuraavan 30 vuoden kuluessa on n. 10-20%. Hinton sai viime vuonna Nobelin fysiikanpalkinnon tekoälyyn liittyvästä tutkimuksesta, joten kyseessä ei ole mikään mätäkuun uutispulassa kirjoitteleva maakuntalehden kolumnisti. Lainatun uutisen mukaan (en löytänyt verkosta koko haastattelua) Hinton perustelee tätä ”eksistentiaalista uhkaa” sillä, että tekoäly on pian yksinkertaisesti niin paljon ihmistä älykkäämpi. Hän kysyy ”montako esimerkkiä tiedetään siitä, että älykkäämpää oliota hallitsisi vähemmän älykäs olio?”

Viimeisestä lainauksesta voi keksiä paljonkin poliittisia vitsejä tai työpaikkahuumoria, mutta ei siitä sen enempää.

Mitenkään tarkemmin hän ei haastattelussa erittele sitä, missä muodossa ihmiskunnan tuho tulisi. Klikkiotsikoitahan tästä saa, ja aina on niin, että dystooppiset ennustukset vain kuulostavat profeetallisilta. Valitettavasti klikkiotsikot saavat niin paljon huomiota, että asiaa googlaamalla ei tahdo millään löytää syvemmälle menevää analyysiä. Uutisten mukaan Hinton jäi aikaisemmin pois työstään Googlella voidakseen paremmin valistaa ihmisiä tekoälyn vaaroista. Ironista onkin, että nämä uutiset peittävät alleen itse valistustyön.

Hinton kuitenkin vihjaa Terminaattori-elokuvasarjasta tuttuun tuomiopäivän skenaarioon, jossa itsestään tietoinen tekoäly käy sotaan ihmiskuntaa vastaan. En löytänyt tietoa, miten tarkalleen ottaen se tapahtuisi, mutta aikaisemmin hän on haastatteluissa pelännyt, että ”pahat toimijat” voisivat tehdä tekoälyllä ”pahoja juttuja”. On selvää, että autonomiset asejärjestelmät avaavat joukon vakavia eettisiä ongelmia, mutta siitä ihmislajin sukupuuttoon lienee pitkä matka. Nuo prosenttiluvut kuulostavat kovilta. Mikähän on ihmiskunnan tuhon vaikutus pörssikursseihin?

Hinton on myös varoitellut, että tekoäly voi korvata ihmiset työpaikoilla ja johtaa massatyöttömyyteen.

Olen aikaisemmin maininnut, että kirjoitan scifi-novelleja, mutta varsinkin tekoälyä koskevat tarinat vanhenevat nopeasti. Eräässä tarinassa maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, kun automaatio vie ihmisiltä työt ja ihmiskunta joutuu muuttamaan toiselle planeetalle. Luulin kirjoittavani kieli poskessa parodiaa, mutta mitä enemmän asiaa miettii, alkaa skenaario tuntua mahdolliselta. Ehkä Elon Musk vie meidät Marsiin, jossa ei ole ruokaa, lämpöä, ilmaa eikä vettä, mutta on työllistymismahdollisuuksia?

Itse pitäisin suurimpana uhkana generatiivisella tekoälyllä luotua disinfirmaatiota ja syväväärennöksiä. Jo nyt Internet on täynnä salaliittoja ja humpuukia ja tekoälyllä voi tukkia alhaisilla kustannuksilla kaikki verkon kanavat roskapostilla. Tämän jälkeen massojen on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä valhetta — tämä on muuten Orwellin 1984 -romaanin pointti, mikä ei ole kaikille Orwellia siteeraaville selvää. Luotettavan tiedon puutteessa massat luottavat demagogeihin ja järjen ääni katoaa. Valitettavasti nimittäin kaikista hyvistä puolistaan huolimatta demokratia on usein esimerkki siitä, että vähemmän älykkäät oliotkin pääsevät hallitsemaan.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

*

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

*

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

*

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

*

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Jälkiviisaus, ennen kaikkea

Jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin: kuka kannatti sortokaudella myöntyväisyyslinjaa, kuka vehkeili suhteita Kolmannen valtakunnan kanssa, kuka suomettui suhteessa Neuvostoliittoon. Täytyy muistaa, että aikanaan tilanne näytti aivan toiselta, päätökset olivat sen aikaisen tiedon valossa perusteltuja ja osin olivat oikeitakin.

Moni käänsi kelkkaansa, takkiaan ja mielipidettään Nato-asiassa vuoden 2022 tapahtumien jälkeen. Minä muiden mukana.

Aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomat eilisessä pääkirjoituksessaan(Vanhojen muisteleminen antaa sen opetuksen, että kritiikkiä tulee sallia, 8.12.2024) .

Ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa pohdin, kuinkahan jälkipolvet tulevat arvioimaan sen aikaista Nato-keskustelua. Natoon liittyminen tarkoittaa kuitenkin osittain sotilaallisen päätäntävallan siirtymistä Suomen ulkopuolelle. Mietin, tultaisiinko Naton kannattajia muistamaan kuin joku olisi 70-luvulla ehdottanut liittymistä Varsovan liittoon?

Sittemmin tilanne muuttui ja liittyminen Natoon tämän tiedon valossa oli välttämätöntä. Se oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin. Silti emme voi tietää, miten päätöstä arvioidaan 50 tai 100 vuoden kuluttua.

Lukion historianopettajani Terttu Matsinen (mahtaakohan vanha rautarouva olla vielä elossa?) opetti, että historia on samalla tavalla eksakti tiede kuin fysiikka: kaikella on syynsä ja seurauksensa. Hän ei ollut täysin väärässä, mutta historia ei ole silti kuten fysiikka: fysiikassa voidaan sama koe toistaa loputtomasti samoilla asetuksilla ja saada sama tulokset. Ei ole kuitenkaan mahdollista kokeellisesti todistaa esimerkiksi olisiko Suomi säilynyt itsenäisenä ilman Saksan aseapua vuosina 1941-1943.

Paitsi että emme voi etukäteen tietää, onko esimerkiksi Nato-päätös oikea, emme voi sitä täysin tietää jälkikäteenkään. Ehkä 50 vuoden päästä esitetään Ylellä dokumentteja (jos Yleä on enää olemassa silloin), joissa moralisoidaan suomalaisten militarisoitumista 2020-luvulla. Ei ole kuitenkaan olemassa aikakonetta (edes 50 vuoden päässä tulevaisuudessa), jolla voitaisiin palata takaisin ja kokeilla kuinka Suomi olisi pärjännyt Naton ulkopuolella.

Kaikki maat korostavat omaa erityislaatuisuuttaan, niin Suomikin, mutta emme me lopulta ole niin erilainen maa kuin joku Moldova. Jos historia olisi mennyt toisin, voisimme olla edelleen itänaapurin etupiiriä.

Katoaako suomen kieli?

Ulkomaalaisia työntekijöitä syrjitään suomen kielellä, kirjoittaa Hesarin mielipidepalstalla tutkija Hilla Back (Kielisyrjintä karkottaa ulkomaalaisia osaajia Suomesta, 8.12.2025). Hän on väitöskirjassaan tutkinut ulkomaalaisten työntekijöiden sitoutumista Suomeen ja kirjoittaa, että suomen kieli syrjii ulkomaalaisia. Hän kirjoituksessaan viittaa Janne Saarikiven puheenvuoroon ja koska olen tässä blogissa aikaisemminkin käsitellyt aihetta, jatkan debattia.

En ole sinänsä kirjoittajan kanssa faktoista eri mieltä, mutta niistä johdettavista päätelmistä kylläkin ja monessa kohtaa Back on ristiriidassa itsensä kanssa.

Jos joku ulkomaalainen kysyy minulta, onko Suomessa mahdollista elää ja työskennellä ilman, että osaa suomea, olen samaa mieltä kuin Back: on mahdollista, mutta voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi maassa, jonka valtakieltä ei osaa. Minä olen käyttänyt tätä pikemminkin perusteena oppia suomea. Varsinkin koulutetut ulkomaalaiset elävät akateemisessa kuplassa, jossa pärjää englannilla. Kannustimia kielen oppimiseen ei ole, ellei sitten kansalaisuutta varten tarvitse läpäistä YKI-testiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä asuneet, perustaneet perheitä ja pyörittäneet yritystoimintaa Suomessa ilman suomen kielen taitoa. Tyypillisesti suomalaiset vaihtavat englanniksi, jos pöytäseurueessa on joku, joka ei osaa suomea.

Silti voi jäädä ulkopuoliseksi, jos on aina se, jonka takia kieltä vaihdetaan. Suomessa suomen kieleen törmää vieläkin televisiossa, lehdissä ja katumainoksissa. Suomessa on vanhoja ihmisiä, joilla on vajavainen englannintaito. Ulkomaalainen voi joutua tilanteisiin, joissa suomea tarvitaan.

Hyvä neuvo maahanmuuttajille (ja heidän kanssaan keskusteleville suomalaisille) on, että suomen kielen taidon ei tarvitse olla täydellinen, että sillä voisi (ainakin yrittää) ottaa osaa keskusteluun. Toisaalta, vaikka Back tunnustaa tämän, hänen mielestään ulkomaalaisilla pitäisi olla ”tasavertainen mahdollisuus toimia englannin kielellä”.

Mitään rationaalista, ”hyötyyn” perustuvaa syytähän ei sille ole, ettemme voisi vaihtaa Suomen viralliseksi kieleksi englantia (kuten Mikael Jungner aikoinaan ehdotti) ja lopulta kaikki kiivailu pienten kielten säilyttämiseksi on pelkästään sentimentaalista.

Kuitenkin Back kirjoittaa, että ”kieli on osa ihmisen identiteettiä”. Eikö silloin ole vain luonnollista, että suomalaiset puhuvat keskenään suomea? Back haaveilee puolen miljoonan vierastyöläisen tuomisesta Suomeen, näin alkuun. Hänen visiossaan nämä ovat ilmeisesti kaikki englanninkielisiä. Tällöin työelämässä ja kaikissa virallisissa yhteyksissä kieleksi tulisi englanti. Suomenkieliset harjoittakoot identiteettiään kotonaan.

Kirjoittajan esimerkissä Robert on Englannista Suomeen muuttanut korkeakoulutettu työntekijä, joka ahdistuu kun työpaikan epävirallisissa tilanteissa joutuu kuuntelemaan suomea ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Korkeakoulutetuksi hän on vähän toistaitoinen, koska ei osaa tulkita saamiaan tervetuloviestejä käännöstyökaluilla. (Mietin myös, kuinka todennäköistä on, että suomalaisessa firmassa tervetuloviestit lähetettäisiin pelkästään suomeksi, jos tiedetään tulijan olevan Englannista; ehkä niillä on tavoiteltu hienoista suomen kielen eksotiikkaa tai muuten vain yritetty rohkaistaan mukaan suomalaiseen kieliyhteisöön — sori siitä.) Virallisissakin yhteyksissä Robert pitkästyy kuunnellessaan esityksiä suomeksi.

Tälle ilmiölle on oma nimensäkin: kolonialistinen mentaliteetti. Tietenkään ei voi odottaa, että kun britit lähtevät työkomennukselle alusmaihin, että he oppisivat hindiä, urdua, bengalia, jorubaa, zulua, xhosaa tai burmaa. Tai suomea. Myös me kolonialisoidut olemme sisäistäneet käsityksen, että englanti on kieli, jota meidän pitäisi puhua myös täällä Suomessa.

Kirjoittajan esimerkki on siinäkin mielessä vinoutunut, että tulijoista vain murto-osa on kotoisin Englannista tai puhuu englantia äidinkielenään (kaikki eivät puhu englantia lainkaan).

Itse työskentelen yrityksessä, joka on amerikkalaisessa omistuksessa ja työkieleni on englanti. Käytännön syistä puhun ja kirjoitan englantia esimerkiksi ruotsinkielisten kollegoideni kanssa.

Soitan tällä hetkellä kahdessa yhtyeessä, jossa toisessa soittajien äidinkielet ovat suomi, katalaani, italia ja ranska; toisessa suomi, ruotsi, unkari ja urdu. Keskenämme puhumme englantia.

Englanti on lingua franca, yhteiskieli, joka ei ole kenenkään äidinkieli. Mihin katosivat nyt ne kauniit puheet jokaisen omasta äidinkielestä, joka on osa ihmisen identiteettiä?

Katoaako sitten suomen kieli? Ehkä ei, mutta se marginalisoituu, jos puolen miljoonan Robertin vuoksi työelämässä suomi vaihdetaan englanniksi. Onko sillä sitten väliä? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: sentimentaalinen toive, että maailmassa puhuttaisiin muitakin kieliä kuin huonoa englantia vai Robertin viihtyvyys?