Suomalainen kirjallisuus, niinku

Rosa Liksomin uran alkupään novellit ovat suosikkikirjallisuuttani. Onkin harmillista, että Liksomin uusi tuotanto on lakannut kiinnostamasta jo jonkin aikaa sitten. Siinä missä Liksomin lyhytproosa on parhaimmillaan äkäinen punk-ralli, mielestäni sama estetiikka ei toimi hänen romaaneissaan ja paluu lyhyeen muotoon kokoelmassa Väliaikainen (Like 2014) oli comeback, jota en kaivannut.

Liksom on haastateltavana uusimmasta Talo-romaanistaan Ylen Kulttuuricocktail Kirjat –ohjelmassa. Liksomin ulosanti on selkeää ja ammattimaista. Haastattelija on ammattimainen ja käy keskeiset teemat läpi. Kustantamon tiedotteen mukaan romaani on ”vahva ja ravisteleva”.

Aikoinaan Liksom karttoi julkisuutta ja teki esiintymisistään performanssin. Ensimmäisen kirjan julkkareissa (Yhden yön pysäkki, Weilin+Göös, 1985) oli paikalla lauma sotilasuniformuuun ja aurinkolaseihin pukeutuneita naisia, joista yksi kenties oli Liksom. Media oli myyty.

Joku voi sanoa, että nuoren Liksomin julkisuuskuva oli laskelmoitu: kaihtamalla julkisuutta hän rakensi julkisuuskuvaansa. Vaan kiinnoistaisiko kukaan kirjailija tänä päivänä niin paljon, että hänen tarvitsisi kaihtaa julkisuutta?

No ehkä Ilkka Remes ja Juha Seppälä, joista jälkimmäiseen Liksomin tyyliäkin voisi verrata. Ilkka ja Juha tosin ovat luoneet uransa jo 80- ja 90-luvuilla.

Liksomista löytyy verkosta pitkä City-lehden juttu. Milloin viimeksi kenestäkään suomalaiskirjailijasta on kirjoitettu näin syväluotaavaa juttua edes Parnassoon?

Nykyään Liksom (oik. Anni Kylävaara) kirjoittaa sujuvan lukuromaanin säännöllisin väliajoin ja puhuu siitä sujuvasti.

*

HBO:lla pyörii brittisarja Youth, joka kertoo keski-ikäisen sinkkunaisen Alexin (Sharon Horgan) menopaussista. Ammatiltaan Alex on kirjallisuusagentti. Suomessa kirjallisuusagenttien ammattikunta on suppeampi kuin suuressa maailmassa, kenties koska pienellä kielialueella rahaa jaossa on vähemmän. Sarjassa agentit jahtaavat menestyskirjailijoita ja hoitavat PR-työtä jakkupuvuissaan.

Mikä liittyisikään vanheviin naisiin keskeisemmin kuin menopaussi ellei kirjallisuus?

*

Keväällä lähetetyssä jaksossa aiheena on seksuaalisuus. Puhutaan hekumasta ja seksistä kypsällä tavalla. Vieraina ovat S. K. Rostedt, Laura Laakso ja Taneli Viljanen. Introssa zoomataan kukkien heteisiin ja toimittaja lupaa, että tänään ”…kosketus saa ihon leimuamaan”.

Tunsin Taneli Viljasen opiskeluajoilta, mutta en ole pitänyt yhteyttä. Sittemmin Viljanen on määritellyt (tai pikemminkin jättänyt määrittelemättä?) sukupuoli-identiteettinsä muunsukupuoliseksi. En tiedä onko hän virallisesti Taneli Leonora, kuten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta ohjelman esittelyssä hän on pelkkä Taneli. Nuorempanakaan hän ei varsinaisesti korostanut maskuliinisuuttaan, mutta piti partaa ja pukeutui mustiin, kenties jonkun Leonard Cohenin tai Nick Caven tyyliin. Sittemmin mustat kauluspaidat ovat vaihtuneet pinkkeihin neuleisiin.

Ensimmäinen haastateltava S. K. Rosted kirjoittaa spicy-kirjallisuutta.

*

Olimme palaamassa varmaankin jostain kirjallisuustapahtumasta kohti Ylioppilaskylää, jossa kaikki asuimme. Meitä olimme minä, runoilija Juhana Vähänen ja runoilija Taneli Viljanen. Vitsin ymmärtämiseksi pitää tietää, että olimme kaikki pitkiä ja hoikkia runopoikia, kaikilla mitkä tumma tukka puoleen selkään, tumma leukaparta ja kokomustat vaatteet ja pitkät mustat takit päällä. Oli syysilta, ei vielä myöhä, mutta jo pilkkopimeää. Kuljimme rivissä, selät kyyryssä hienossa tihkusateessa. Kaikki neuroottisuuteen asti introverttejä ja hiljaisia ja silloin kuin puhuimme mitään, puhuimme hiljaisella äänellä jotain sekavaa. On oireellista, että minä olin joukon puheliain. Yritin viritellä jotain keskustelua. Jos kumpikaan vastasi mitään, en kuullut sitä tai saanut selvää ja pyysin toistamaan. Kävelimme sitten kaikki kolme tasa-askelin, selkä kyyryssä ja katse omiin kengänkärkiin suunnattuna. Olin kenties ainoa, joka havaitsi tilanteen surrealistisuuden, kun puolessa välissä aloin itsekseni hihitellä…

*

Syksy on kirjamessujen aikaa. Viime viikonloppuna vietettiin Helsingin kirjamessuja, jotka ovat kopio alkuperäisistä Turun kirjamessuista, jotka vuosi vuodelta hiipuvat. Paikalla oli myös pornotähti Susanna Penttilä. Mutta oliko paikalla myös panobussi? Päästettiinkö siellä runopoikia poikuudestaan?

Kertooko se enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta vai minusta, että tämä tuli aiheesta ensimmäisenä mieleen?

Ja eikö Susanna Penttiläkin ole jo menopaussi-iässä?

Itse en käynyt Helsingin messuilla. Turun messuilla kävin, olen käynyt vuodesta 2001 lähes joka vuosi. Ja joka vuosi ne kiinnostavat vähemmän ja vähemmän. Tuttuja näkee, mikä on kivaa. Jos jostain mielenkiintoisesta aiheesta on esitys, käsitellään 21 minuutissa kolme kirjaa, mikä on yhtä informatiivista kuin takakansitekstin lukeminen ääneen.

*

Onko ongelma minussa vai kirjallisuudessa? Eivät nykykirjat ole huonosti kirjoitettuja. Ehkä vain en pidä enää kirjallisuudesta.

Kaipaanko siihen enemmän asiaa vai säpinää? Miksi kirjallisuudesta puhutaan kuin seksistä teini-ikäisille?

Eivät kirjailijatkaan ole huonoja esiintyjiä. Joskus kenties oli aika, jolloin kirjailijaksi ryhdyttiin juuri siksi, että kirjallinen ulosanti on parempi kuin verbaalinen. Nykyajan mediakirjailijoilla tätä ongelmaa ei vaikuta olevan vaan he näyttävät luontevilta kameran edessä. Mutta minne unohtui kultainen sääntö näytä, älä selitä?

Toki Liksomkin alkaa olla ikääntynyt. Ehkä hänen voi antaa jo nauttia etabloituneen kirjailijan asemastaan odottamatta shokeeraamista kirjallisesti tai ulkokirjallisesti. Kuka olisi uuden polven räväyttävä kirjailijapersoona ja mielellään vielä sellainen, joka osaisi kirjoittaa hyvin?

Linkkivinkki: Kulttuuriykkönen: Tekoäly ja jumala

Kirjoitin aikaisemmin uskontojen suhteesta tekoälyyn ja Yle Areenassa on aiheeseen liittyvä podcast, jossa haastellaan uskonnonfilosofi Aku Visala, kognitiotieteen dosentti Anna-Mari Wallenberg ja kirkkoherra Jussi Koski.

Aku Visalaan on viitattu tässä blogissa pariin otteeseen. Hänestä onkin tullut jonkinlainen tekoälyn ja uskonnonfilosofian erityisasiantuntija. En tiedä, onko hän vielä tekoälyn tietoisuudestä sitä mieltä, että ”kai se jumala voi stigata sen aineettoman minuuden sinne koneeseenkin”.

En haravoi koko keskustelua sen tarkemmin kuin että nostan Visalalta sen pointin, että hänen mukaansa ”tekoälyjumala” ei ole mahdollinen, koska jumala on radikaalisti toinen ja transsendentti. Tekoäly, jopa ”kaikkitietävä” tekoäly, on kuitenkin tällä puolen rajaa. Olen samaa mieltä lähtökohdista, mutta eikö ihmisten suhtautumisessa ala olla juuri kokemusta Visalan kuvaamasta radikaalista toiseudesta: tekoäly antaa vastauksia sieltä jostain ja siihen luotetaan kuin pyhään sanaan?

Toimittaja Ville Talola viittaa Mikko Heikan kirjaan Jumala ja tekoäly (Basam books 2026), mutta ymmärtää Heikan pointin ehkä virheellisesti tai tarkoitushakuisesti väärin. Heikan mukaan uskontojen edustajien tulisi olla mukana keskustelemassa, millainen moraali tekoälylle ohjelmoidaan. Talola kenties ajatteli, että tekoäly asetettaisiin toimimaan jonkin tietyn uskonnon sääntöjen mukaan (vrt. Mooseksen laki). Kuitenkin itsekin ateistina olen sitä mieltä, että uskonnot kuitenkin ovat ihmisten luomuksia ja arvo- ja normikokonaisuuksia syntyneet ihmisten ajattelun tuloksena ja siten toimivat vastapoolina kylmälle instrumentaaliselle järjelle. Vastakkaisista näkökannoista huolimatta luonnonoikeuksia, esim. ihmisoikeuksia, ei voi päättelemällä keksiä.

Podcastin mukaan ChatGPT -tekoälyä markkinoitiin mm sillä, että sen sanottiin käyneen läpi koko Internetin.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Jos jossain vieraalla planeetalla olisi muukalainen, joka tutkisi ihmiskuntaa käymällä läpi Internetiä, jossa suurimpien arvioiden mukaan pornoa on 12% sisällöstä ja sähköpostiliikenteestä spämmiä on lähes puolet, mitä tuo vieras äly ihmiskunnasta oppisi? Minkälaisen kuvan ihmiskunnasta se omaksuisi viestipalvelu X:n perusteella?

Diagnoosivyöry

Psykologia on aikamme supertiede, jolla selittävät maailmaamme niin ammattilaiset kuin amatööritkin, jotka aikaisemmin turvautuivat horoskooppeihin. Vaikka psykologiatieteellä onkin aitoa selitysvoimaa, väärinkäytön riskit ovat olemassa silloin, kun isoja asioita tungetaan yksilötason problematiikan muottiin ja diagnooseista haetaan sapluunaa kaikille kokemuksille. Aikaisemmin olen kirjoittanut mm. psykokulttuurista ja myös Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika –kirja liittynee aiheeseen.

Kalle Haatanen haastattelee Yle podcastissa FT Mia Pohtolaa diagnoosien historiasta. Podcastin otsikko on Diagnoositulva, mutta itse kirjan nimi on Diagnoosivyöry (Vahvanen Pekka & Pohtola, Mia & Parhi, Katariina. Otava 2026), mikä myös audiossa mainitaan. En ole ehtinyt kirjaa itsessään lukemaan vielä, joten kirjoittelen vain haastattelun perusteella.

Kirjan keskeinen pointti on, että diagnoosit, etenkin psyykkisten sairauksien diagnoosit, ovat 1980-luvulla luotu työkalu, joka pohjaa oirepohjaisiin kriteereihin. On ymmärrettävää, miksi hoitotieteiden parissa tällainen kategorisointi haluttiin positivismin hengessä tehdä: psykologia (ja psykiatria) on näyttäytynyt varsinkin psykoanalyysin vaikutuksesta höttöiseltä humpuukilta, ja tilanteen korjaamiseksi haluttiin selkeät, mitattavat lääketieteelliset raamit. Mielenterveyden häiriöt ovat sittemmin tulleet kansantaudiksi ja satojen tuhansien potilaiden hoito ja hallinnointi eivät toimi ilman selkeitä luokitteluja: tarvitaan lääkärin lausuntoja ja lääkärintodistuksia sairauslomia varten, tarvitaan lähete ja hoitosuunnitelma, tarvitaan psykologin tutkimukset Kela-tuettua terapiaa varten ja niin edelleen ja tätä kaikkea varten tarvitaan diagnoosi.

Näitä diagnooseja ei alunperinkään ollut tarkoitettu kiveen hakatuiksi määritelmiksi vaan ammattilaisten työkaluiksi ja ongelma on pahentunut entisestään, kun määritelmien kriteerejä on laajennettu. Ainakin osittain mielenterveysongelmien kasvu selittyy sillä, että yksinkertaisesti masennuksen, ADHD:n tai autismin alle lasketaan suurempi määrä tapauksia kuin aikaisemmin.

*

On selvää, että psyykkisiä sairauksia on olemassa, eikä niistä selvitä vain ”ryhdistäytymällä”. Tämä onkin vaikea teema aihetta käsitellessä ja haastattelijakin joutuu useassa kohtaa muistuttamaan, että ei halua vähätellä kenenkään ongelmia.

Kuitenkin, kuten Pohtola itsekin toteaa, diagnoosit voivat toimia itseään toteuttavina ennustuksina, kun ihmiset identifioituvat diagnooseihinsa.

On uskallettava kysyä, tuottavatko diagnoosit niihin sopivia mielen sairauksia.

*

Eräs huomioitava pointti, jonka Pohtola nostaa esiin, on että vaikeimmat tapaukset jäävät usein ilman hoitoa. Vankilat ovatkin täynnä hoitamattomia mielenterveysongelmaisia.

Pahasti häiriintyneet ihmiset ovat sekavia, harhaisia, rasittavia, impulsiivisia, hankalia ja jopa uhkaavia, heillä on talous-, huume-ja alkoholiongelmia eikä heidän parantumisestaan ole toiveita. Heidät voi lääkitä turraksi ja laittaa laitokseen, mutta normaaliin elämään palaaminen ole helppoa, koska mielenterveysongelmat syrjäyttävät sosiaalisesti ja siten pahentavat tilannetta entisestään. Ja etenkin: normaalista työelämästä syrjäytyneellä mielenterveysongelmaisella ei ole rahaa.

Jos vastapainona on ottaa vastaan keskiluokkaisia, koulutettuja ja maksukykyisiä toimihenkilönaisia, jotka osaavat hakea apua ja täyttää lomakkeita ja tulla vastaanotolle siististi pukeutuneina puhumaan sivistyneesti siitä, miksi on vähän vaikeaa, on valinta mielenterveysalan ammattilaiselle helppo.

Oma ennustukseni on, että kun terveydenhuollon yksityistäminen etenee, tulee terveyskeskuksista Wellness Centereitä, joissa perinteisten terveydenhuoltopalveluiden lisäksi tarjotaan personal trainer, kauneudenhoito- ja plastiikkakirurgiapalveluita ja joihin voi mennä palveluseteleillä vaikkapa rentouttavaan hierontaan. Samoin tarjolla on psykologi, jonka luo voi mennä juttelemaan siitä, miten suoritua työssään paremmmin.

Köyhät ja kipeät kärsikööt kotonaan tai laitoksissa lepositeissä.

*

Varsinkin ADHD-diagnoosit ovat olleet viime vuosina rajussa kasvussa. Vaikka ADHD on sekin olemassa oleva asia, ei voi olla niin, että sairausdiagnoosista on voinut tulla lähes normi. Prosentit ovat jo itsessään korkeita, mutta alueelliset erot ovat suuria: THL:n mukaan jollain hyvinvointialueilla 18,3% alakouluikäisistä pojista syö ADHD-lääkkeitä.

Ensin laitetaan energisimmässä iässään oleva lapsi, jonka hormonitkin alkavat pian hyrrätä, joka päivä istumaan hiljaa pulpetissaan koko päiväksi 12 vuoden ajan ja sitten lääkitään poikkeavuutena sitä, että varsinkaan murrosikäisiltä pojilta tämä ei luonnostaan suju. Ja sen jälkeen ihmetellään, miksi nuoret ovat niin väsyneitä.

Tämän tarkoitus on tietenkin valmentaa työelämään, jossa tulee parin tauon voimalla istua tunteja jonkin koneen, joko tieto-, työstö- tai kassakoneen, äärellä eläkeikään asti pohtimatta, onko tällä työllä mitään syvällisempää merkitystä. Vielä agraariyhteiskunnassa vilkkaaat pojat olisivat löytäneet paikkansa reippaissa ulkotöissä. Nyt kädentaidoille ja fyysiselle ahkeruudelle ei ole käyttöä.

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset ovat niin masentuneita.

*

En epäile, etteivätkö kasvatusalan ammattilaiset olisi näitä vakavasti pohtineet. Learn by doing julisti jo pragmatistifilosofi John Dewey, mutta suppenevilla resursseilla vain on vaikea järjestää yksilöllistä puuhastelua koko ikäluokalle. Moni lapsi varmasti viihtyisi vaikka luonnossa tai eläinten kanssa ja oppisi hyödyllisiä taitoja. Nyt koulussa näytetään älylaitteelta kuva eläimestä. Avoimet oppimisympäristöt ja osallistavat digimateriaalit varmaan olivat varmasti tavoitteiltaan hyviä, mutta eivät toimineet. Kuten edellisessä kirjoituksessa pohdin, oppilaat oppivat ennen kaikkea toistamaan merkityksettömiä rutiineja ja tuottamaan hevonpaskaa, koska se on se mitä työelämä tulevaisuudessa heiltä vaatii.

On helppo irvailla stereotypialle vapaasta kasvatuksesta, jossa oppilaita ei pakoteta mihinkään ja kukin saa tehdä mitä haluaa ja tilat ovat turvallisia. Siihen pitäisi tietysti mennä, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Podcastissa käsitellään myös nuorten kykenemättömyyttä kestää ahdistusta. Kun on eletty turvattu lapsuus, aikuisuudeltakin odotetaan, että instituutiot turvaisivat ettei kenellekään tule paha mieli. Sen jälkeen kun kaikesta tekemisestä on vuodatettu kaikki merkityksellisyys, voidaan näperrellä pienten pahaa oloa tuottavien asioiden estämiseksi. Koska tämä on tehtävänä mahdoton, on yksilö yhä ahdistuneempi ja sen selittämiseksi tarvitaan diagnoosi. Kun diagnoosi on kerran annettu, sen voikin lisätä Instan bioon ja alkaa määrittää elämänsä sen kautta.

Hevonpaskaopisto

Kuten hyvin tiedetään, moderni työ on hevonpaskaa (engl. bullshit). Työn hevonpaskuudesta kirjoitti nyt jo edesmennyt antropologi David Graeber ja kommunikatiivisesta hevonpaskasta eli paskapuheesta Harry Frankfurt ja liike-elämän hevonpaskautumisesta mm. André Spicer. Hevonpaskautumisen idea on siinä, että työ- ja liike-elämä on täynnä työtehtäviä, jotka ovat täysin hyödytöntä paperin siirtelyä pinkasta toiseen tai turhissa kokouksissa istumista tai lomakkeiden täyttelyä, joista sekä lomakkeen täyttäjä että sen tarkastaja että sen tekijä hyvin tietävät sen täysin merkityksettömäksi tai sellaisten raporttien tai esittelytekstien suoltamista tai yritysarvojen listaamista, joista kukaan ei ole aidosti kiinnostunut.

Nyt kun tekoäly tulee työelämään ja vie kaikkien työpaikat, on huomionarvoista, että tekoäly on erittäin tehokas työkalu juuri hevonpaskan suoltamisessa. Jos tekoäly vie työsi, ehkä se jouti mennäkin?

Käsittelin aihetta aikaisemmin seuraavissa kirjoituksissa:

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska
ChatGPT on hevonpaskaa (tieteellisesti tutkittu)
Hevonpaskaa sisään, hevonpaskaa ulos

Eilisessä verkkolehti Antroblogin kolumnissa väitöskirjatutkija Ville Larkkonen on huomannut saman ilmiön.

Mikäli jopa puolet kaikesta työstä on täysin tarpeetonta, kuten Graeber väittää, keskustelu tekoälyn kyvykkyydestä korvata työntekoa johtaa hieman harhaan. Valtava määrä kaikista niistä töistä, jotka tekoäly väitetysti korvaa, voitaisiin nimittäin poistaa heti – myös ilman tekoälyä. Tekoäly voi toki antaa työn poistamiseen hyvän tekosyyn.

Se, mitä Frankfurt on sanonut paskapuheesta, on että paskanpuhuja ei välitä, onko hänen puhumansa totta. Graeberia mukaillen paskapuhe (tai pikemminkin teksti) on merkityksetöntä. Me kaikki tiedämme sen olevan merkityksetöntä, mutta kukaan ei halua olla ensimmäinen, joka sen sanoo ääneen.

*

Tekoäly on tullut myös kouluihin. Jo nyt oppilaat kirjoittavat kotitehtävät tekoälyllä ja opettajat tarkastavat ne tekoälyllä.

Vastaani tuli verkossa artikkeli Bullshit universities: the future of automated education (Sparrow, Robert & Flenady, Gene. 2025) Kirjoittajat ovat huolissaan mahdollisuudesta, että opettajat korvattaisiin generatiivisella tekoälyllä. He viittaavat Frankfurtin hengessä tekoälyn tuotoksiin hevonpaskana. He kyseenalaistavat, voiko tekoäly opettaa paitsi mitä myös miten.

Erilaisia esseekotitehtäviä teetetään ja lopputöitä tuotetaan kaikilla koulutusasteilla. Tämä on seurausta koulutuksen demokratisoisoitumisesta, jonka seurauksena ikäluokat kokonaisuudessaan istuvat vähintään 12-18 vuotta jonkinlaisissa opetuslaitoksissa. Tästä ei selvitä ilman koulutusputken muuttumista modernismin logiikan mukaiseksi teolliseksi tuotantolinjaksi. Osaamisensa osoittaakseen tulee oppilaan tuottaa aiheeesta tekstiä.

Mainitut tutkijat korostavat, että akateemista kirjoittamista ei opi promptaamalla. Tämä on totta, ja kirjoitustaito on kansalaistaito kaikilla koulutusasteilla, puhumattakaan akateemisista aloista. Mutta onko tie syvempään oppimiseen ajatusten kopioiminen tiettyyn formaattiin?

”Emme opi koulua, vaan elämää varten” on kaunis slogan, mutta jopa aivan ylimmillä akateemisilla tasoilla tuotetaan tutkimusta vain, jotta saisi nimen johonkin paperiin tai jonkin oppiarvon tai apurahan. Tämä ei ole vain akateemisen pudokkaan katkeraa jupinaa, vaan tutkijat itse ovat kertoneet potevansa moraalista stressiä, koska ovat tietoisia siitä, kuinka heidän tutkimuksensa hautautuu jonnekin arkiston pohjalle, josta sitä kukaan ei lue. Samaan aikaan tekoälyllä generoitu ”tutkimus” on muodostumassa ongelmaksi.

Omia ja lainatun antroblogistin ajatuksia mukaillen, jos generatiivinen tekoäly voi viedä jonkin työn, eikö työ ollut hevonpaskaa alun perinkin?

Opettajilla on kaikilla tasoilla yhä vähemmän aikaa oppilailleen, jolloin ratkaisuna on peruskoulussa rutiinitehtävien täyttäminen loputtomasti ilman yhteyttä opittavaan asiaan (mutta rutiinonomaisten tehtävien suorittaminen opitaan hyvin) ja korkeammilla asteilla jonkin paperin kirjoittaminen, jotta saa rastin ruutuun, että on sen opintokokonaisuuden suorittanut.

Etevimmät oppilaat pääsevätkin työelämässään kirjoittamaan seutukuntainnovaatiovisioita, yritysarvokarttaesityksiä ja yritysviestintästrategioita ja kaikkea muuta sellaista, josta ei kukaan huomaisi, jos sen generoisi tekoäly.

Elokuva: Unabomber

En tiedä Ted ”Unabomber” Kaczynskistä, tuosta kirjepommeja tehtailleesta ekoterroristista ja Amerikan Pentti Linkolasta, sen enempää kuin nyt keskivertoon yleistietoon kuuluu. Hänen manifestinsa olen lukaissut läpi ja noin kursorisesti tunnen hänen teesinsä. Hän on kirjoittanut myös myöhemmin pari kirjaa ja olen melko varma, että hänestä on kirjoitettu metritolkulla true crime -tyyppisiä faktaa ja jännityskertomusta yhdisteleviä populaaritietokirjoja, mutta en ole lukenut yhtäkään.

Eilen tuli katsottua vasta ilmestynyt elämäkertaelokuva (Unabomber, ohj. Janus Metz Pedersen 2026), joka sinänsä oli ihan kelpo trilleri. Kuten tavallista, jos haluaa välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa skipata seuraavat kappaleet. Tosin, kun kyseessä on elämäkerrallinen teos, juonenkäänteet ovat suurin piirtein tiedossa: päähenkilö kuolee lopussa.

Elokuvassa liikutaan kahdella aikatasolla; toisaalta käydään läpi viimeisiä hetkiä ennen Kaczynskin (Jacob Tremblay) kiinnijäämistä, toisaalta liikutaan takaumissa hänen ensimmäisiltä yliopistovuosiltaan. Omana aikanaan Kaczynskin etsinnät olivat sekä mediaspektaakkeli, että kaikkien aikojen mittavin poliisioperaatio Yhdysvalloissa. Takaumissa keskiöön nousevat psykologiset tutkimukset, joihin Kaczynski osallistui. Henry Murray (Russel Crowe) teettää kokeita, joissa väittelytilanteessa koehenkilöä manipuloidaan ja ärsytetään ja reaktiot tallennetaan sydänfilmin avulla. Tutkimuseettisiä periaatteita rikotaan mennen tullen ja Kaczynskin alistetaan henkiselle hyväksikäytölle.

Piti ihan tarkistaa, oliko tällä todellisuuspohjaa ja kyllä: Kaczynski osallistui Harvardissa ollessaan kyseisiin kokeisiin, joiden tarkoituksena oli tutkia yksilön reaktioita stressitilanteessa. Valitettavasti Kaczynski kansio on julistettu salaiseksi ja elokuvantekijöiden on täytynyt yksityiskohdissa luottaa mielikuvitukseensa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen Murraysta, mutta ilmeisesti hänen persoonallisuusteoriansa oli omana aikanaan vaikutusvaltainen, mutta sittemmin jäänyt paitsioon (vrt. esim. big five). Verkosta löytyy jonkin verran tietoa hänen Harwardissa 60-luvun vaihteessa tekemistä tutkimuksistaan. Ilmeisesti elokuvassa kuvatut metodit, kuten valojen suuntaaminen koehenkilöiden silmiin pitävät paikkansa. Tutkijat olivat tosiaan lukeneet koehenkilöiden kirjoittamia esseitä ja avoimesti pilkkasivat niissä esitettyjä ajatuksia.

Psykologisten trillereiden perustroopin mukaisesti hahmon menneisyydestä löytyy yksi avainkohtaus, joka selittää hänen motiivinsa. Psykologiin kokeisiin osallistumisen vaikutusta Kadinskyn persoonaan ja hänen myöhempiin toimiinsa on spekuloitu aikaisemminkin, ja Wikipediassa siteeratun haastattelun mukaan Kaczynski itse on kieltänyt niillä olleen mitään vaikutusta.

Tarinankerronnan kannalta asetelma on tietenkin hedelmällinen: saadaan luotua vastakkainasettelu Kadinskyn ja tiedettä oman etunsa tavoitteluun ja egonsa pönkittämiseen hyväksikäyttävän professorin välille.

Toisella aikajanalla sankariksi tarinassa nousee FBI-agentti Joanne Muller (Shailane Woodley), joka tekstianalyysin perusteella epäilee pamfletin kirjoittajaksi Kaczynskiä, joka on 20 vuotta sitten muuttanut mökkiin keskelle metsää ilman sähköjä tai juoksevaa vettä.

Kaczynski jäi lopulta kiinni vuonna 1996 ja sai useamman elinkautisen ilman oikeutta ehdonalaiseen. Tunnetusti hän kiisti toimineensa mielenhäiriössä, mihin hänen asianajajansa olisi halunnut vedota. Kaczynski kuoli oman käden kautta vuonna 2023.

*

Ympäristöaktivisteina Ted Kaczynski ja Pentti Linkola herättävät intohimoja eri tavalla kuin vaikkapa Ville Komsi. Aina sanotaan, että väkivalta ei ratkaise mitään, mutta ilman pommikampanjaa tuskin tietäisimme mitään amerikkalaisesta matematiikanopettajasta, joka ainakin elokuvassa siteeraa Thoreauta (ketä?) ja kaipaili paluuta esiteolliseen aikaan. Isänmaan ja ihmisen puolesta on toki hieno pamfletti, mutta se olisi unohtunut pian ilman Linkolan äärimmäistä persoonaa ja sitä, että aina joku pääsee sanomaan: etkö muka tiennyt, että Linkola ihannoi natseja?

Kaczynskin ajatukset leviävät nykyään etenkin internetin ansiosta, mikä on sinänsä ironista.

Ja olihan Kaczynski itse äärimmäisellä tavalla nörtti: matemaattisesti yliälykäs, sosiaalisesti toistaidoton ja äärimmäisyyksiin asti eristäytynyt. Missä hänen ajatuksensa sitten leviäisivät, elleivät verkossa?

Jotenkin itsekin samaistun elokuvassa kuvattuun opiskeluaikojen Kaczynskiin, joskaan en ollut superlahjakas ja Tremblayn näyttelemänä Kaczynski on luonnollisesti paljon paremman näköinen. Enkä tietenkään suunnitellut terrori-iskuja.

Akateemisten skribenttien, käyräselkäisten nörttimiesten ja tavallisten kevytmaidon kuluttajien kiinnostus väkivaltaan turvautuvia ääri-ihmisiä kohtaan ei ole mikään uusi juttu: aina kun maltillinen kynän -ja kielenvatkaaminen alkaa tuntua lällyltä, löydetään joku Lenin tai Mao. Omana aikanaan kulttuuriväki ihaili Suomessakin kansallissosialismia. Ääri-islam vähän kiinnosteli väkeä jossain vaiheessa ja ihmettelenkin, miksi se ei ole saanut suurempaa suosiota. Putinin Venäjästä ihanteen ovat löytäneet ne, joiden mielestä Venäjä muodostaa vastavoiman Naton laajentumiselle ja yhtä lailla heistä, joiden mielestä Venäjä taistelee ”perinteisten arvojen” puolesta ja ”wokea” vastaan. Helvetin enkeleitä salaa ihaillaan ja onhan esim. Mika ”Immu” Ilmén hyvä jätkä monen Ford Fiestalla aamulla töihin ajavan perheenisän mielestä.

Samalla tavalla Vihreät ovat yleisliberaali puolue, joka keynesiläisittäin tähtää yleiskulutuksen nostamiseen ja välttää sanomasta mitään radikaalia enää edes ydinvoimasta. Kun pelkkä jätteiden lajitteleminen ei riitä eikä lentomatkailuakaan jaksa rajoittaa ainakaan omalta kohdalta, voi aina räväyttää kertomalla ihailevansa Linkolaa (Kaczynskiä harvempi uskaltaa mainita). Tämän jälkeen tanssitaan se verbaalinen tanssi, jossa muistutetaan, että ei kannata Linkolan tavoin väkivaltaa, mutta että olihan hänellä hyviäkin ajatuksia. Metsään haluaa muuttaa tuskin kukaan.

*

Onko muuten olemassa sellaista salaliittoteoriaa, että Kaczynski olisi ollut D.B. Cooper? Olen varma, että on.

Suomenlahdesta Venäjänlahti?

Reilu kuukausi sitten presidentti Donald Trump vaihtoi kiukuissaan Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevan Ontarionjärven nimeksi mielikuvituksellisesti Amerikanjärvi. Järven alkuperäinen nimi tulee irokeesin kielestä ja tarkoittaa ”kaunista järveä” ja on ollut käytössä 1600-luvulta.

Aikaisemmin vuonna 2025 Trump nimesi Meksikonlahden yhtä mielikuvituksellisesti Amerikanlahdeksi.

Luonnollisesti nämä eivät ole historian ensimmäisiä erimielisyyksiä maita erottavien vesialuiden nimistä. Koska olen paikanniminörtti, listataan tässä siis tämän tyyppisiä tapauksia.

Arabian niemimaan ja Iranin (Persian) välissä olevaa lahtea on kutsuttu viimeistään antiikin ajoista Persianlahdeksi, mutta 1960-luvulta lähtien arabit ovat käyttäneet alueesta myös nimeä Arabianlahti. Kenties koska valtapoliittisista syistä Saudi-Arabia on se Yhdysvaltain suosima konservatiivi-islamistinen jihadia tukeva despotia, on Trump välillä käyttänyt jälkimmäistä nimeä.

Merialue Suomesta katsoen länteen on suomeksikin nimeltään Itämeri. Sana lienee lainaa ruotsista, Östersjön, tai saksasta, Ostsee. En jaksa tarkistaa kummasta. Virolaisille merialue on loogisesti ”länsimeri”, Läänemeri. Lakiehdotuksia nimen muuttamiseksi on tehnyt Pertti ”Veltto” Virtanen useammankin kappaleen, mutta ne eivät ole edenneet. Kansalaisaloite kaksi vuotta sitten sai 125 allekirjoitusta.

Wikipedia tietää kertoa, että Korea ja Japani kiivailevat niitä erottavan merialueen nimestä. Japaninmeri on vakiintunut nimitys, mutta Koreat (eteläinen ja pohjoinen) pitävät sitä imperialistisena jäänteenä ja haluaisivat käyttää nimeä Itämeri (sic). Japanilaisista katsoen alue on heistä länteen.

Suomenlahti on Itämeren osa Suomen rannikon eteläpuolella. Nimi tarkoittaa samaa tietääkseni kaikissa kielissä, myös venäjässä, jossa se on Финский залив. Nyt kun Suomen ja Venäjän suhteet viilenevät, onko odotettavissa, että Putin tekee trumpit ja nimeää alueen Venäjänlahdeksi?

Tuhoaako tekoäly ihmiskunnan ensi viikolla?

YLE on kirjoittanut jutun siten, kuten jutut nykyään kirjoitetaan: keksitään raflaava otsikko ja kysytään tekoälyltä. Otsikko on tällä kertaa: Kolme uhkakuvaa: näin tekoäly tuhoaisi meidät (Miika Koskela 20.9.).

Siinä mielessä juttu on ajankohtainen, että Anthropicin toimitusjohtaja Dario Amodei sekä OpenAI:n toimitusjohtaja Sam Altman, kuten myös Grokista vastaava Elon Musk ovat maalailleet tekoälypiruja seinille viime aikoina.

Koska tekoälyille on syötetty kaikkien tunnettujen scifi-leffojen juonet, ovat vastaukset sen mukaisia.

Esimerkiksi yksi uhkakuva on War Games -elokuvan (suom. Sotaleikit, ohj. John Badham 1983) skenaario, jossa tekoäly käynnistää ydinsodan. Jutun mukaan ”[k]umpikin kielimalli sijoittaa tämän uhkakuvan toteutumisen jonnekin epätodennäköisimmän ja todennäköisimmän välimaastoon.”

Aivan.

*

Emerituspiispa Mikko Heikka on kirjoittanut kirjan Jumala ja tekoäly (Basam books, 2026). Itse kirjaa en ole vielä lukenut, mutta Youtubesta löytyy parin viikon takainen paneelikeskustelu aiheesta. Muut keskustelijat ovat Katri Kuusikallio, Janne Lindqvist ja Katja Valaskivi.

Heikan ensimmäinen puheenvuoro on jopa hellyttävä, kun 82-vuotias on päässyt testaamaan ChatGPT:tä. Hän kertoo kohdanneensa entiteetin, jonka kanssa on käynyt dialogia, jonka pohjalta on kirjansa kirjoittanut.

Noin muuten keskustelu poukkoilee vähän joka suuntaan, niin kuin nyt aina kun on monta keskustelijaa ja aikaa kuluu alkutervehdyksiin ja kiitoksiin ja löytötavaroitakin kuulutellaan. Valaskivi heittää muutaman hyvän pointin datakolonialismista, eli siitä, miten teknologiajätit hyväksikäyttävät ihmisten yksityiselämää. Puhetta on myös jumalboteista, mutta kovin syvälle ei aiheeseen päästä; ehkä aihe vai on liian surrealistinen, jotta siitä voisi puhua ilman, että tuskastuneena nojaa päätään pöytään ja ihmettelee miksi nämä ihmiset tekevät näin.

Kirjan perimmäinen pointti, jos ymmärsin oikein, on kuitenkin että tekoäly ei voi olla arvovapaata. Metaeettinen kanta on siis, että pelkästään (instrumentaalinen) järki ei takaa moraalia, joten tekoälyllä ei voi olla moraalia, jollei sille sellaista ohjelmoida. Heikka pohtii, mikä on uskontojen rooli tässä. Pitäisikö tekoälyn olla buddhalainen? Luottaisitko tekoälyyn, joka toimii Mooseksen lakien varassa? Aikaisemmin tänä vuonna HS uutisoi, että tekoälyt ovat keskimäärin vasemmistolaisia ja liberaaleja. Aikaisemmin mm. Elon Musk sanoi tekoälyjen olevan woke.

*

Tekoälyä ja uskontoa on pohdittu myös Heräys-seminaarissa tämän vuoden maaliskuussa (bloggaan siis vähän myöhässä). Seminaarin järjesti Suomen evankelisluterilainen kirkko. Jo pelkästään tapahtuman esillepano on erittäin sleek, cool ja futuristinen tavalla, joka on kaukana luterilaisesta koruttomuudesta ja minulle tutusta seurakuntatalojen estetiikasta. Paikalla oli paljon fiksuja ja cooleja ihmisiä, kuten Katri Saarikivi, Max Seeck, Risto Siilasmaa sekä tässäkin blogissa siteerattu teologi Aku Visala.

Videoita on paljon enkä ihan kaikkia ole ehtinyt katsoa, joten en kommentoi sen tarkemmin. Viihdyttävää kumminkin. Jumalaa ei taideta kovin montaa kertaa mainita.

*

Dario Amodein essee on luettavissa hänen kotisivuiltaan. Hän esittää aivan hyviäkin pointteja, joista aivan kaikista ei ole vielä tehty katastrofielokuvaa. Muun muassa tämä kysymys: voisiko tekoäly keksiä uskonnon ja käännyttää miljoonia ihmisiä siihen?

No mitäs luulette?

Jo nyt yleistyy uskonnollinen, lähes transsendentaalinen suhtautuminen tekoälyyn. Jotkut loukkaantuvat, kun heidän tekoälyn käyttöään kyseenalaistaan edes epäsuorasti. Tekoälykultit tulevat aivan pian, kysymys on vain kuinka suuriksi ja merkittäviksi ne kasvavat.

*

Loppukevennykseksi kirjallisuuden ystäville: Ville Rannan uusin pilakuva liittyy myös. Tekijänoikeussyistä en kopioi sitä tähän, käykää katsomassa.

Parodian parodian parodia

Vastamainontaan keskittynyt Häiriköt-päämaja, joka julkaisee parodiaversioita tunnetuista mainoksista erityisesti vasemmistolaispainotteisessa Voima-lehdessä, julkaisi sosiaalisen median kanavissaan päivityksen, jonka poikkeuksellisesti lainaan tähän kokonaisuudessaan:

Parodian vaikeudesta
Viime viikolla Seura kirjoitti siitä, kuinka Kierrätyskeskus mainosti tunnetun putinistin, Johan Bäckmanin kirjaa. Itse kiinnitin huomiota siihen, kuinka Bäckman on pihistänyt kirjansa kanteen kuvan agentti-Putinista melko suoraan meidän vastamainoksesta. Se, minkä esitimme kriittisenä parodiana, näyttäytyi jollekin ihailun aiheena.
Viime yönä Donald Trump jakoi tekoälyllä tehdyn kuvan Yhdysvaltojen avaruusjoukkojen univormusta ja kuvassa kerrotaan suoraan, että inspiraationa on toiminut Starship Troopers elokuvan univormut. Paul Verhoeven esitti elokuvassaan kriittistä parodiaa fasistisesta yhteiskunnasta, mutta näin vaan jäi Trumpilta tunnistamatta se kriittisyys. Tai sitten se, minkä Verhoeven näki ongelmana on Trumpin mielestä ihan ookoo.
Ei Bäckman tietenkään ole yksin ihaillessaan Putinia, joka on antanut itselleen luvan tappaa. Eikä Trump ole yksin siinä, että hän ihannoi Starship Troopersissa kuvattua yhteiskuntaa.

Päivitykseen on liitetty englanninkielinen lainaus, jonka lähdettä en päivityksestä löytänyt, mutta joka ilmeisesti on The Guardianin artikkelista:

”Twenty-five years on, it is hard to see how anyone watching Starship Troopers at the time, let alone film critics with knowledge of its director’s previous work, failed to spot that Verhoeven was doing irony. The movie imagines a future in which Earth’s Terran Federation is united in militaristic, fascistic hatred of the alien ’bugs’, an insect-like alien race with which it is in open warfare. Verhoeven cast gorgeous ingenues such as Beverly Hills 90210’s Casper Van Dien, Dina Meyer and Denise Richards in a nod to Leni Riefenstahl’s Nazi propaganda films and their depiction of flourishing, square-jawed Aryan youth. The film even features regular propaganda clips, disguised as news reports of the latest crushing human victories. At one point Neil Patrick Harris wears a uniform so reminiscent of an SS officer’s that he was reputedly known on set as ’Doogie Himmler’ whenever he wore it.

There is never a moment, even when the insects manage to destroy Buenos Aires, when teenage infantryman Johnny Rico and his brave troopers do not believe that they will wipe out the entire alien race and march triumphantly across the cosmos in some horrifying space opera take on Triumph of the Will.”

En ole sinänsä kirjoittajien kanssa eri mieltä, mutta onko niin, että Bäckmanin ja Trumpin propagandan vastaanottajat eivät osaisi lukea niiden sisältämiä kulttuurisia viittauksia?

Häiriköiden edustama kulttuurihäirintä viittaa toimintaan, jossa mm. parodian avulla krisoidaan yhteiskunnallisia epäkohtia. Teoreettinen tausta löytyy mm. kriittisestä teoriasta ja postmodernista ironiasta ja korkean ja matalan sekoittumisesta siten, että voidaan luontevasti viittailla filosofian klassikoihin tai sitten populaarikulttuuriin, kuten Verhoevenin elokuviin tai James Bondiin. Voima-lehti aloitti vuosituhannen alussa ilmaisjakelulehtenä, eräänlaisena kulttuurivasemmiston City-lehtenä.

Kulttuurihäirinnän viholliskuva on tosikkomainen porvari, jota kuuluu ärsyttää.

Nyt se kaikkein suurin häirikkö on Yhdysvaltain presidentti.

Kuinka tässä näin kävi?

En ole koskaan tarkoituksella käynyt katsomassa yhtään Donald Trumpin sosiaalisen median päivitystä. Silti minulle tulee niitä jatkuvasti verkossa vastaan; ei Trumpin kannattajien jakamana, vaan heidän vastustajiensa. Kun Donald julkaisee jonkin tekoälykuvan itsestään robottijeesuksena, kaikki liberaalit jakavat sen saman tien eteenpäin: katsokaa mitä se idiootti on taas tehnyt! Näin kuva leviää tehokkaammin kuin vain sen sanomalle myötämielesten levittämänä. Samaan aikaan Trump voi uhriutua kannattajilleen kuinka äärivasemmisto vihaa häntä.

(Ironista myös sekin, että muistan erään Voima-lehden kirjoittajan kutsuneen Verhoevenia natsisympatisoijaksi, mutta tästä on varmasti 20 vuotta ja artikkelin löytäminen on jo mahdotonta.)

On vaikea uskoa, että magalaiset (niin Yhdysvalloissa kuin ympäri maailmaa somen ääressä) eivät ymmärtäisi kulttuurisia viittauksia ja niihin sisältyviä ristiriitoja. Maga-kulttuurissa, etenkin verkossa, on vahva lautakulttuurista peräisin oleva trollausmentaliteetti. Nyt ollaan ihmeissään siitä, kun ”porvarin ärsyttäminen” onkin vaihtunut ”mikä vaan vasemmistoa vituttaa”-kulttuuriksi.

Muistaako joku, kuinka Monica Lewinskyn tapauksesta syntyi skandaali ja George Bush nuorempaa pidettiin ”möläyttelijänä”?

Parodian parodian parodia on todellista ”postmodernia”, jossa kaikki muuttuu kyyniseksi nihilismiksi.

Painajainen ilman puhelinta

Elämä ilman älypuhelinta on tehty lähes mahdottomaksi.

Näin unta, joka muuttui painajaiseksi. Olin myöhään yöllä tulossa junalla Tampereen suunnasta kohti Turkua, jossa asun. Tässä unessa asuin yksin ja olin hukannut avaimeni. Piti siis soittaa isännöitsijälle viimeistään asemalle saavuttaessa, että tulisi avaamaan oven. Selailin junassa puhelinta ja kuvittelin olevani Veikkauksen sivuilla. Olin jo mielestäni tarkistanut edellisen arvonnan oikean rivin (pelaan silloin tällöin yhden rivin lottoa vain sen vuoksi, että voisin unelmoida lottovoitosta), mutta nyt saldo vilkutti isoja lukuja. Sivusto vaati vahvaa tunnistautumista, jotta voisin katsoa voittoni. Syötin pankkitunnukseni ja samassa koko sivusto lukittautui loton munuaisvaurion värisen logon alle. Koko puhelin oli jumissa! Tein sen, mitä ei varmaankaan pitäisi koskaan tehdä ja käynnistin puhelimen uudestaan. Käynnistettäessä vittumainen tekoälyääni kertoi, että hakkeri oli ottanut puhelimeni haltuunsa ja että sillä oli pääsy kaikkialle…

Tajusin unessani, että se pääsi myös pankkitililleni ja saattoi olla juuri sillä hetkellä siirtämässä varoja sekä käyttö- että sijoitustililtäni. En voinut tarkistaa asiaa enkä edes soittaa pankkiin. Sillä oli pääsy kaikkiin henkilökohtaisiin tietoihin, kaikkiin viranomaispalveluihin, kaikkiin virallisiin ja henkilökohtaisiin sähköposteihin ja pikaviestikeskusteluihin, etukorttien tietoihin, valokuviin, terveystietohini Omakannassa, aivan kaikkeen alkaen kirjastolainoistani ja Föli-lipuistani ja myös sinne Veikkaus-tilillekin.

Olin junavaunussa jossain Loimaan takana enkä voinut tehdä mitään. En pääsisi edes kotiini sisälle ja ilman rahaa en pääsisi hotelliinkaan. En voinut soittaa kenellekään eikä minulla ollut rahaa edes bussiin.

Ainoa epärealistinen kohta tässä unessa oli, että yöjunia muka liikennöisi vielä. Olin pienessä kuumeessa ja olin nähnyt koko yön hikisiä painajaisia irtileikatuista päistä, mutta tämä oli painajaisista pahin.

*

Hankin ns. älypuhelimen muutama vuosi sitten, kun en päässyt enää kirjautumaan verkkopankkiin. Samaa tunnistautumista käytetään myös monissa viranomaispalveluissa. Luultavasti vielä olisi mahdollista asioida vaikkapa Kelan kanssa varaamalla aika, mutta yhä enemmän kaikki siirtyy verkkoon. Työpaikoilla (ja opiskeluissa) käytetään yleisesti Microsoftin ohjelmistoja ja pilvipalveluita, joihin ei pääse kirjautumaan ilman Microsoft Authenticatoria. Enää ei riitä, että on puhelimen tavoitettavissa, täytyy olla myös Teamsissa ja Whatsappissa, sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä.

Näissä kaikissa puhelin on välttämätön.

Tällä viikolla uutisoitiin mm. että VR luopuu lippuautomaateista. Lippukassoista on luovuttu jo vuosia sitten. Ihmisten oletetaan ostavan liput puhelinsovelluksestaan. HS teki jutun HSL:n pomosta, joka vietiin ostamaan matkalippu paikallisliikenteeseen. Myös HSL ohjaa matkustajia sovelluksen käyttäjiksi.

Mitä useamman palvelun käyttäjiksi kansalaisia ajetaan tai joissain tapauksissa pakotetaan, sitä pienemmäksi yksityisyys kapenee ja sitä suuremmaksi kasvaa riski, että jossain sovelluksessa on tietoturva-aukko.

Mitäs kaikkea puhelin sinusta tietää? Muun muassa sijaintisi reaaliaikaisesti. Kaiken rahaliikenteesi.

Sivuhistoriasi tuntee sinut paremmin kuin äitisi.

Suomalaiset viranomaiset suunnittelevat siirtävänsä verkkopalvelunsa amerikkalaisille palvelimille. Jo nyt tietojen käsittelyyn käytetään tekoälyä. Luottamus kolmansiin osapuoliin tuntuu olevan kova.

Kuten viidakon sananlasku sanoo: ei ole mitään pilveä, se on jonkun muun tietokone.

Vaikka vastustin älypuhelimen hankkimista loppuun asti, olen nykyään melko hövelisti antanut luvan siirtää tietoni ties minne ja ladannut puhelimeeni ties mitä.

Ei tarvitse edes uskoa mihinkään salaliittoihin. Se nyt vain on tyhmää pitää kaikki munat samassa korissa ja antaa kori jonkun tuntemattoman vastuulle.

Ehkä on aika vastaliikkeelle, ennen kuin painajainen käy toteen.