Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Paasilinnan esseeteos Yksinäisyys ja uhma voitti aikanaan Finlandia-palkinnon; vuosi oli 1984 ja se oli ensimmäinen jaettu Finlandia. Olisi mahdotonta ajatella, että tämän kaltainen teos voittaisi kyseisen palkinnon tänä päivänä, muustakin syystä kuin siitä, että vuoden 1993 jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat osallistua.

Esseessä Alaston totuus Paasilinna murehtii ylisanoja säästämättä kuinka kirjallisuus jää joukkotiedotuksen jalkoihin. Nykyään ehkä puhuttaisiin mediasta.

Vielä ei tiedetä kuinka joukkotiedotuksen myrskyssä seisova ihminen tulee kestämään tämän kasvavan pommituksen. Oireet ovat synkät.

Vaikka itse teos on ilmestynyt vuonna 1984, on essee päivätty vuodelle 1979. Paljon on bittejä informaatiovirrassa virrannut sittemmin. Jo 1970-luvulla koululaiset altistuvat joukkoviestinnälle useampia tunteja kuin mitä käyvät koulua, joten ensimmäisen täytyy olla jälkimmäistä merkittävämpi kasvattaja. Tämä johtaa uuslukutaidottomuuteen.

Paasilinna esittää mielenkiintoisen tilaston (mutta ei lähdettä sille), jonka mukaan vuonna 1972 Suomessa julkaistiin 4558 kirjaa ja 2045 aikakauslehteä ja 278 sanomalehteä. Yleisradio lähetti radio-ohjelmaa 14 440 tuntia ja televisio-ohjelmaa 3721 tuntia.

Vastaava tilasto nykyään on seuraava: vuonna 2025 julkaistuja kirjoja 4394 nimikettä, aikakauslehtiä vuonna 2024 ilmestyi 2184 ja vuonna 2023 sanomalehtiä 233. Nämä ovat siis nykyään samansuuntaisia lukuja, vaikka ovat vuosien varrella vaihdelleetkin. Luulen, että televisio- ja radiolähetysten määriä tunteina ei enää tilastoida. Podcastit ovat tulleet radio-ohjelmien rinnalle, joita niitäkin lähetetään kellon ympäri paitsi YLEn kanavilta, myös kaupallisilta radioasemilta. Paasilinnan aikana huolta aiheutti tuntimäärä, joka tarkoitti reilun 10 tunnin määrä tv-ohjelmia päivittäin. Tuolloin analogi-tv näytti kahta kanavaa. Tämä siis tarkoittaa tv-lähetysten kokonaismäärää (ka. 5h/kanava), ei sitä miten paljon ihmiset televisiota katsoivat.

Vertailun vuoksi tällä hetkellä tilaston mukaan suomalaiset viettävät eri median parissa 10,5h / vuorokausi. Tilastokeskuksen mukaan ns. ruutuaikaa keskimäärin suomalaisella vuosina 2020–2021 oli 4h 21min.

Kaiken Paasilinnan mainitseman ja manaaman joukkotiedotuksen rinnalle on tullut sosiaalinen media, jollaisesta vuonna 1979 ei uskallettu edes spekuloida. Vaikka luulen kyllä, että Erno Paasilinnan kaltainen polemisoija olisi voinut olla kotonaan somessa kuin kala vedessä tai Tuomas Enbuske Twitterissä.

*

Kokoelman käytetyin lainaus on luonnollisesti se kliseeksikin muodostunut hokema, jonka tietävät sellaisetkin, jotka eivät osaa yhdistää sitä juuri Erno Paasilinnaan ja jota lainataan usein ilman lähdeviitettä:

Kirjailijaksi ei synnytä. [..] On elettävä sellainen elämä, että siitä tulee kirjailija.

Lainaus sisältyy kokoelman ensimmäiseen, aforistisia katkelmia sisältävään Lyhyt oppikirja -tekstiin ja sen sisältö on, että kirjoittamista (~kirjailijuutta) ei voi opiskella, vaan että aito kirjailija on nähnyt aitoa elämää. Sivistyksen pintasilaus vain pilaa kirjailijan.

Ajatusta Paasilinna jatkaa esseessä Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana. Hän pohtii kirjailija Antti Tuurin kanssa, onko olemassa yhtään merkittävää suomalaista kirjailijaa, joka olisi suorittanut loppututkinnon pääaineenaan kirjallisuus. Kummallekaan ei tule ketään mieleen.

Paasilinnan väitettä vastaan on sittemmin argumentoitu. Markku Envall luettelee esseessään Esteitä (kokoelmassa Polkupyörällä ajamisen taito. Wsoy. 2002, valintaan ei muuta perustetta kuin että teos löytyy omasta kirjahyllystä) useitakin kirjallisuuden maistereita, tohtoreita ja kandeja: Bo Carpelan, Mika Waltari, Kari Hotakainen, Jörn Donner, Juha Seppälä… En jaksa kirjoittaa koko listaa tähän.

(Envalllin listaa voisi päivittää uusilla kirjailijoilla. Bestseller-kirjailijoiden suosituin tutkinto näyttäisi olevan kaupallinen (Satu Rämö, Max Seeck, Ilkka Remes, Reijo Mäki), mistä lienee enemmän apua kuin humanistisesta koulutuksesta. Minna Rytisalo on äidinkielen opettaja. Maija Kajanto on maisteri pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Virpi Hämeen-Anttila on tohtori kielitieteen alalta.)

Jos hyväksymme, että on olemassa hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja sen, että kirjoittajana voi kukin kehittyä, täytyy siitä seurata, että kirjoittamista voi oppia. Jos jotain voi oppia, sitä täytyy voida myös opettaa. Ongelma kirjallisuuden — kuten kaiken taiteen — suhteen on tietenkin se, että mitään tiettyä kaavaa siihen ei ole. Määritelmällisesti hyvä kirjallisuus on aina jotain uutta; kaavamainen on kaavamaista. Silti olisi perusteetonta väittää, että sen joka ei osaa ei kannattaisi ottaa oppia heitä, jotka osaavat. Kuten Envall huomauttaa, Paasilinnalla on kielellistä lahjakkuutta, jota hän ei ole saanut ”elämästä”.

Paasilinnan kirjailijakäsitys propagoi neromyyttiä, vaikka kieltääkin, että kukaan olisi sellainen syntyjään. Neromyytti, eli ajatus, että jotkut olisivat jossain parempia kuin toiset, on tasa-arvoeetoksen vastainen ja tulee siksi purkaa. Eihän kukaan voi olla toista lahjakkaampi, kyse on vain makueroista ja kaikki kirjallisuus on arvokasta. Jos on olemassa huonoa kirjallisuutta, niin silloinhan on olemassa myös huonoja ihmisiä, kertoi minulle joku.

Nykyisin elämme erilaisten kirjoituskurssien kulta-aikaa. Ehkä tämä on osa sitä ilmiötä, jossa kirjailijat eivät enää saa rahaa kirjoittamisesta, joten he kurssittavat heitä, jotka unelmoivat kirjailijuudesta.

Vaan jos kaikki kirjallisuus on yhtä hyvää, miksi opiskella kirjoittamista? Kuinka on mahdollista kehittyä paremmaksi, jos ”paremmuus” on kaikki vain makuarvostelmia?

Ajatus siitä, että tekijät eivät ole tärkeitä toivottaa tervetulleeksi tekoälyn tekemän ”kirjallisuuden”: ei ole väliä, kuka kirjailija on, vaan kirjallisuus on joukko käytäntöjä, jotka on mahdollista oppia, tai tässä tapauksessa kopioida.

Ja samaan aikaan tekijän persoonaa juhlitaan enemmän kuin koskaan niin, että itse teokset unohtuvat.

Mutta pian kaikki lahjattomatkin voivat kirjoittaa tekoälyn avulla; se on todellista tasa-arvoa. Sen jälkeen vapaudutuaan neromyyteistä lopullisesti ja voidaan keskittyä pelkkään tekijän persoonaan.

*

Alaston totuus -esseen otsikkoonkin nostetun totuuden vastakohta on Paasilinnalle propaganda. Hitler itse Taisteluni-kirjassaan avoimesti kertoo tavoitteekseen karkean propagandan, jonka tehtävä on valehdella ja vedota ”henkiseltä tasolta kaikkein vaatimattomimpiin” yksilöihin. Kaikki tiesivät tämän ja silti se toimi. Tai ehkä juuri siksi. Aikaisemmin kirjoitin ukrainalaisen Peter Pomarantsevin kirjasta Totuudella ei voi taistella valheita vastaan. Hänen analyysinsä mukaan karkea propaganda toimii siksi, että se vetoaa ihmisen alhaisimpiin puoliin, ei siksi että ihmiset pitäisivät sitä totena.

Olisi esimerkiksi naiivia ajatella, että magalaiset eivät näkisi Trumpia sellaisena kuin hän on. Siksi liberaalien kauhistelut Trumpin sanomisista siltä kannalta, että eivätkö hänen kannattajansa muka olisi lukeneet hänen typeriä somepäivityksiään eivät johda mihinkään. Totta kai kaikki näkevät millainen Trump on ja juuri siksi hän tarjoaa oikeutuksen muillekin olla samanlainen ja kanavan katkeruudelle, vihalle, kaunalle, ahneudelle, piittaamattomuudelle, itsekkyydelle, pinnallisuudelle ja typeryydelle.

Paasilinna asettuu osaksi sitä huolipuheen jatkumoa, jossa lukutaidon heikkeneminen heikentää kriittistä vastanottoja altistaa propagandalle. Esseessä esitetään tilasto, että Suomessa on yli 800 000 15-vuotta täyttänyttä, jotka eivät vuoden aikana lue yhtään kirjaa. Tällä hetkellä luku on 30%, eli noin kaksi kertaa enemmän.

Silti Paasilinna palaa siihen, että todellinen kriittinen asenne löytyy pikemminkin elämänkoulusta kuin kirjoista (toinen tunnettu Paasilinnan aforismi on ”Oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja”, mutta sitä ei löydy tästä kirjasta) ja nostaa esikuvaksi kirjailija Pentti Haanpään, jolta ”ei tapaa epätosia lauseita”. Haanpäällä ei ole loppututkintoa kirjallisuudesta.

En ole niin eri mieltä tästä luonnehdinnasta.

(Haanpäästä on teoksessa oma esseensä, mutta en mene siihen tässä.)

*

Koulujen klassikkolistoihin Paasilinna suhtautuu pilkallisesti. Miksi luetuttaa koululaisilla Sillanpäätä, Kiveä tai Mannia, kun eivät siitä kumminkaan mitään tajua. Luetettakoon vaikka ”vilkkaita toimintaromaaneja”, jollaisesta Paasilinna ottaa esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan.

Samaa mieltä olen siitä, että käänteinen psykologia voisi toimia: kirjoista pitäisi tehdä kiellettyjä, niin oppilaat lukisivat salaa. Miksi muuten juuri Juhannustansseja tai Siepparia ruispellossa on luetettu kouluissa?

Nykyään taidekin on viestintää ja kirjallisuus kontenttia. Mitä minä kirjallisuudelta toivon, kun toivon siltä ”sisältöä”, kun sana itsessään tarkoittaa markkinointiviestintää tai jotain, jonka varjolla voi näyttää mainoksia? Menestyskirjailijan ja kauppatieteiden maisterin Satu Rämön kirjoitusoppaassa (Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma-kustannus. 2024; Suomalainen kirjakauppa on listannut kirjaa kuvaavista avainsanoista ensin sanan rohkeus ja vasta sen jälkeen kirjoittaminen.) Samoilla neuvoilla voi kirjoittaa koukuttavan romaanisarjan tai uutiskirjeen.

Onko kirjallisuus enää kirjallisuutta, vai osa brändin ympärille rakennettua tuoteperhettä?

Mitähän ne siellä kouluissa nykyään luetuttavat? Selkomukautuksia ja Komisario Peppusta? Joku kapinallinen (todennäköisesti tyttö) voi tarttua ns. oikean kirjaan. Ehkä tässä kohtaa Paasilinnan toiveet ovat toteutuneet.

Joulu peruttu, mutta Alko on auki

Eduskunta äänesti alkoholilain muutoksesta, joka sallii alkoholin kotiinkuljetuksen, tilaamisen ulkomailta sekä Alkojen aukiolon sunnuntaisin. Asiaa ajoi etenkin Kokoomus, hallituspuolueista Kristilliset äänesti vastaan. Muutosta on kuvattu historialliseksi. Mtv3 lähetti Alkojen aukeamisen suorana lähetyksenä.

Facebook-päivityksessään rap-artisti Edu Kehäkettunen (oik. Harri Hinkkanen) kettuilee ilmiölle vahvasti.

Olemmekin saapuneet siihen pisteeseen, että huumoriräppäri (joka tunnetaan myös taitelijanimellä B-Rapun Talonmies ja jonka hittejä ovat Kullii ja Härskiyden huipentuma) on poliittisesti konservatiivisempi kuin Kokoomus.

Itsehän tykkään lotrata, ei siinä mitään. Edun puolesta en mene vastaamaan. Kun olin 16v, vastustin ”systeemiä”. Kun en keksinyt, mikä ”systeemissä” on vikana, ainoa asia joka tuli mieleen oli hyysäävä alkoholipolitiikka. Miksi viina on kallista? Miksi kaljaa ei myydä alaikäisille eikä klo 21 jälkeen? Miksi Alko ei ole pyhäpäivinä auki? Sittemmin olen keksinyt suurempiakin yhteiskunnallisia epäkohtia.

*

Holhousyhteiskunta halutaan pois. Ei saa holhota. Eikä hyysätä.

On olemassa ihmistyyppi, joka haluaa kaikki säännöt pois tai ainakin pois häneltä itseltään. Sama ihmistyyppi on ensimmäisenä etsimässä syyllistä, kun asia iskee tuulettimeen. Haluan tavata johtajan! Meemihahmo Karen oli aikoinaan loistava tiivistys, joka on tuttu kaikille palveluammateissa joskus työskennelleille, mutta joka harmillisesti vesittyi yleiseksi misogyyniseksi loukkaukseksi. Karen voi olla myös mies. Hänen vuokseen pihapolulla on puomi ja suuri kyltti ”EI TALVIKUNNOSSAPITOA!”. Sitten mies- tai naispuolinen Karen menee ja kompastuu siihen puomiin ja haastaa kaupungin tai taloyhtiön oikeuteen.

Kansan syvien rivien herraviha tiivistyy siihen, että kaikki hauska kielletään eikä saa edes ryypätä rauhassa. Kokoomuksen hallituskumppanin Perussuomalaisten kannattajista joku voi kuulua Ku Klux Klaaniin, mutta useampi kuuluu Glug Glug Klaaniin.

*

Huumeet, päihteet ja tupakkatuotteet ovat markkinatalouden kannalta täydellisiä tuotteita. Ne paitsi aiheuttavat fyysistä ja psyykkistä riippuvuutta, varsinkin alkoholin tapauksessa alentavat estoja ostopäätösten suhteen. Kai me vielä yhdet otetaan? Tupakkayhtiöt ovat kaataneet miljoonatolkulla rahaa lobbaukseen ja sen salaamiseen, että tupakka on terveydelle vaarallista ja nikotiini aiheuttaa riippuvuutta.

Vaikka riippuvuuttahan se TikTokkikin aiheuttaa.

Kun markkinoille annetaan suurempi vapaus riippuvuutta ja päihdeongelmia aiheuttavien aineiden myyntiin, seurauksena on enemmän riippuvuutta ja päihdeongelmia, mutta moraaliset vastaväitteet voi aina ohittaa sillä, että se on yksilön oma valinta. Tilastollisesti sosiaaliset ja terveysongelmat lisääntyvät, mutta minkäs sille heikommalle ainekselle mahtaa. Joku voi sanoa, että päihdeongelmat perheissä lisäävät kuluja sosiaalityössä. Eivät lisää, jos Wille Rydman on päättämässä.

Seuraava keskustelunaihe on, kuinka ”itseaiheutetut” sairaudet tulisivat olla yksilön omalla vastuulla. Mitäs menit tilaamaan kotiin sitä halpaa viinaa, jota telkkarissa mainostettiin.

*

Aukiolojen vapautus on ollut jo pidempään trendi. Nyt myös tapahtui se, mitä kukaan ei olisi uskonut tapahtuvaksi: myös Alkot ovat sunnuntaisin auki. On tullut tavaksi jokaisen juhlapyhän kohdalla käynnistää keskustelu siitä, pitäisikö työntekijöille maksaa lisäpalkkaa jouluna, juhannuksena, pääsiäisenä tai ylipäätään koskaan ja kuinka arkipyhät pitäisi siirtää viikonlopulle.

Minäpä olen niin vanha, että muistan ajan, kun kaupat olivat jouluna kiinni. En ole jouluihminen, mutta pidän rauhasta. Jos jouluna maito (tai keskikalja) pääsi loppumaan, piti etsiä se ainoa pyhinä auki oleva huoltsikka. Muutoin koko kaupunki oli hiljainen.

Onkin ironista, että vasemmistoa syytetään perinteiden unohtamisesta (vaikka eikö jokavuotinen Suvivirsi-kohu jo itsessään ole perinne?) ja yhteiskulttuurin tuhoamisesta, mutta oikeisto itse haluaa perua kristilliset juhlat. Tai no, ei tietenkään kaikilta, vain köyhiltä. Jos olet palveluammatissa, vietät pyhät töissä. Pitäähän jonkun olla päivystämässä joulunakin siltä varalta, jos Tere Sammallahdelta on viinat loppu.

Miksi sitten ihan kaikkea ei vain voisi vapauttaa? Ehkä minä vain olen tällainen vanha jäärä ja konservatiivi. Kokoomus on sen sijaan valmis myymään kaikki periaatteensa.

Ja ennen kaikkea: kestäähän sen pitkäaikaistyöttömyydenkin paremmin kännissä.

Piratismia ja pöhinää

Ennen kuin meillä oli Spotify, Netflix, Steam tai Bookbeat, meillä oli piratismi. Lapsuudessa 90-luvulla kavereilta nauhoitettiin levyt c-kasetille (hometaping is killing music), myöhemmin poltettiin cd-levyille tai haettiin piraattilevyjä jostain Mustamäen torilta (ryssä mun leipääni syö), mutta varsinaista piratismin kulta-aikaa oli 2000-luvun alku ja vertaisverkoista lataaminen. Opiskelija-asuntolaan tuli nopea netti ja Kazaa hyrräsi yötä päivää. TKK:ssa opiskelelevien kavereiden asuntoloissa oli sisäverkot, joissa uusimmat leffat siirtyivät koneelta toiselle minuuteissa.

Keskeinen syy piratisoinnille oli sen helppous: jos uusimmat leffat, levyt ja pelit sai suoraan kotikoneelle ja vieläpä ilmaiseksi, miksipä ei olisi piratisoinut? Kaupallisia vaihtoehtoja ei ollut.

Pirate Baystä tuli omanlaisensa symboli ilmiölle, ei vähiten siksi, että sen taustalla oli jonkinlaista ideologista liikehdintää ja etenkin sen perustajajäsen Peter Sunde on poliittisesti aktiivinen ja oli Suomessakin vaaleissa ehdokkaana Piraattipuolueen listoilta. Aiheesta on tehty saman niminen tv-sarja vuonna 2024. Katsoin sen aikoinaan Yle Areenasta ja piti kirjoittaa siitä silloin, mutta se jäi silloin.

Poliittinen piraattiliike ja sitä edustava Piraattipuolue olivat nosteessa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, vuoden 2008 talousromahdusta edeltävässä suojasäässä. Se oli nuorekas ja dynaaminen liike, joka leikitteli anarkismilla ja ainakin omasta mielestään edusti kriittistä älyllisyyttä ja vetosi nuoriin tietotekniikasta kiinnostuneisiin miehiin. Se kasvoi lautakulttuurista ja edelsi nykyistä meemipolitiikkaa. Tunsin kiinnostusta ja ehkä jopa vetoakin siihen omana aikanaan, mutta en saanut itseäni uskomaan liikkeen tavoitteisiin: ovatko tekijänoikeudet se asia tässä yhteiskunnassa, jota vastaan tulisi keskittyä taistelemaan? Jos jokin, niin juuri piraattiliike kuvaa parhaiten sen ajan poliittista ilmapiiriä. Silloin tosiaan uskottiin, että ”poliittinen vastakkainasettelu on ohi”, talous kasvoi ja demarit ja Kokoomus sopivat samaan hallitukseen ajamaan samaa liberaalia agendaa.

Jokaisella sukupolvella on oma kapinansa, kuten Rickard Falkvinge, Ruotsin piraattipuolueen perustaja asian muotoilee. Kun kokemus 2000-luvulla oli — niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin — että suurimmat vapauteen ja tasa-arvoon kytkeytyvät kysymykset oli saatu ratkaistua, maailmanparantamiseen suhteuduttiin kyynisellä ironisuudella. Poliittisia jakolinjoja oli vaikea löytää taloudestakaan, joten agendalle otettiin rajoittamaton hedonismi: kaikille pornoa ja tietokonepelejä ilmaiseksi.

Suomen Piraattipuolue perustettiin vuonna 2009. Ehkä se oli jo liian myöhään? Maailmanlaajuinen talouskriisi palautti politiikan politiikkaan.

The Pirate Bay -tv-sarjan avainkohtauksessa fiktiivinen elokuvaohjaaja valittaa, kuinka ruotsalaisnuoret katsovat hänen elokuvansa ilmaiseksi netissä eikä hän saa siitä mitään. Pohjoismaalaisia leffoja tehdään kengännauhabudjetilla verrattuna Hollywoodin kassamagneetteihin. Isojen leffojen trailereihinkin pistetään enemmän rahaa kuin meikäläisiin pitkiin elokuviin. Ei niiden tuotoilla eletä mitään glamourelämää, vaan mahdollistetaan, että on olemassa muitakin elokuvia kuin isoja Hollywoodin tuotantoja (oma keskustelunaiheensa olisi myös se, miten myös ne Varekset ja Luokkakokoukset ovat saaneet tukea, eli ovat apurahataidetta).

Vaikka olenkin joskus nuoruudessani ladannut laittomasti musiikkia ja elokuvia, ei sen silti pitäisi olla laillista. Immanuel Kantin maksiimit ovat kannatettavia, mutta naiiveja: vaikka rikonkin moraaliperiaatteitani vastaan, toivon niiden silti tulevan yleisiksi laeiksi. Kävelen päin punaisia, jos autoja ei ole näkyvissä, mutta en silti kannusta liikennesääntöjen rikkomiseen. Joku voi sanoa, että se on tekopyhää, mutta tilaisuus tekee tunnetusti varkaan. Eikö enemmän tekopyhää ole nostaa omat rikkomuksensa yleisiksi periaatteiksi?

*

Ironista kyllä, nyt kaupalliset toimijat ovat ottaneet vertaisverkkojen paikan: vaikka Spotifyn ja Netflixin ja muiden palveluiden kuukausihinnat ovat jatkuvasti nousseet, ei se silti työssäkäyvälle ole mikään iso raha. Sen lisäksi, että ne ovat laillisia, ne toimivat luotettavammin kuin piraattisivustot. Ainoa huono puoli on, että artistille ei välttämättä jää mitään. Kumpi on ollut musiikintekijälle tuhoisampi: Napster vai Spotify?

Ironista on myös, että suoratoistopalvelut mahdollistanut infrastruktuuri rakennettiin piratismia varten. Käsi sydämelle: hankittiinko 2000-luvun alussa kotitalouksiin 1MB:n kiinteitä yhteyksiä sähköpostin lukemista varten ja olikohan sillä 250GB:n kovalevyllä muutakin käyttöä kuin perheen lomakuvien tallentaminen?

The Pirate Bay -sarja löytyy myös eräästä ihan laillisesti toimivasta videopalvelusta (en linkkaa), mutta laittomasti.

Monessa mielessä piraattien tavoitteet netissä ovatkin toteutuneet: netissä kiertää monenmoista materiaalia ilman, että sen tekijän oikeuksia kunnioitetaan taloudellisesti tai moraalisesti. Kovin pahana en voi pitää sitä, jos joku yksityishenkilö jakaa meemikuvan tai kissavideon (alkuperäisen tekijän mainitseminen tosin ei maksa mitään), mutta somejättien ja muiden alustafirmojen koko ansaintalogiikka perustuu siihen, että ne eivät maksa sisällöstään mitään.

Seuraava askel onkin tekoäly, joka on ”maailman suurin piratismikone”, kuten käsikirjoittaja Vince Gilligan asian tiivistää. Ei tekoäly keksi mitään itse, vaan suoltaa ihmistekijöiden luovuutta keskinkertaiseksi mössöksi latistettuna. Kuten muusikko Anssi Kela antaa esimerkin Facebook-päivityksessään.

Kaveri lähetti kuultavakseni uutta musiikkia: Bitti-Nummela, esittäjänä Anssi Kela. Erittäin geneerinen pop/rock-biisi — ei varsinaisesti huono, muttei missään tapauksessa hyväkään. Vähäinen teksti, omituisia kielioppivirheitä. Mutta laulaja oli tosiaan ilmiselvästi meikäläinen. Sama soundi, samat maneerit. Äärimmilleen prosessoituna, superpuhtaaksi viritettynä.
Kyseessä oli tietysti tekoälyn tuotos. Kaverini oli kirjoittanut softaan promptin: ”Anssi Kela, rock, pop, 2010’s, Suomi” ja ”kappale siitä, miten tekoälyversio Anssista yrittää vallata markkinat.” Ja tuosta noin, nappia painamalla tuli tuoretta Anssi Kelaa. Väitän, että satunnaiselle kuulijalle biisi olisi helposti mennyt täydestä.

Koska tekoälybisnes on too big to fail, ei tekoäly-yrityksiä tietenkään voi velvoittaa maksamaan korvauksia esimerkiksi Anssi Kelalle siitä, että ovat kopioineet ja käyttäneet kaupallisesti hänen tekemäänsä musiikkia.

Piraattiliike näyttäisi nopean googletuksen perusteella kuivuneen kasaan. Facebook-ryhmässä joku postaa hampun laillistamiseen liittyen.

Jos tänä päivänä jotain tekijänoikeuksiin liittyvää liikettä tarvittaisiin, niin sellaista joka turvaisi alkuperäisen tekijän oikeudet, ehkä jopa toimeentulonkin. Taitavatpa taiteilijat kuitenkin olla niin pieni ihmisryhmä ja merkityksetön yhteiskunnallinen voima, että tekoälypöhinälle ja alustajäteille ei heistä ole vastusta.

Kaislikossa kuiskitaan

Pienkustantamoskenessä kuohuu: Nysalorin julkaiseman ja Taru Kumara-Moision ja Rimma Erkon kirjoittaman lastenkirjan nimestä on syntynyt tavaramerkkikiista. Aitodeco Oy, jonka takana on patentteja myyvä toimisto Finn Follow Oy, on rekisteröinyt kyseisen kirjan nimen omaksi tavaramerkikseen. Lainaan jälkimmäisen kirjoittamaa blogikirjoitusta soveltuvin osin:

Finn Follow Oy:n edustaja on uhkaillut kustantajamme Nysalor-kustannusta, meitä kirjailijoita ja jälleenmyyjiä vahingonkorvausvaatimuksilla. Heidän mukaansa kirjan nimeä ei saisi käyttää millään tavoin sen markkinoinnissa. Näillä vaatimuksilla ei ole mitään perusteita. Näin on todennut myös Kirjailijaliiton juristi, jolta onneksi olemme saaneet asiassa nopeasti ja tehokkaasti lakiapua. Nimi on ollut meillä käytössä ensin ja se on ollut julkisesti esillä mm. sosiaalisen median alustoilla huhtikuusta asti ja myös kustantamon sivuilla 15.5.2026 alkaen ennakkomyynnissä. Tavaramerkkihakemus on laitettu vireille 31.5.2026 alkaen. Toisin sanoen kirja on julkaistu ennen kuin tavaramerkkihakemusta on edes laitettu vireille. Finn Followin edustajat tietävät tämän.

Koska Finn Follow Oy on vaatinut kirjoittajia pidättäytymään kirjan nimen käytöstä sosiaalisessa mediassa, kirjan kansikin on kirjoituksen yhteydessä sensuroitu.

Koska katson, että minua tämä vaatimus ei sido ja kirjan nimi on helposti googlaamalla selvitettävissä, paljastan sen tässä. Tavaramerkkikiistan kohteena oleva nimi on Kaislankuiske.

Pienellä googlauksella selviää myös, että Aitodecon aidot kaislikkotarinat ovat tekoälyllä generoituja teksteine ja kuvineen.



The Economist -lehden julkaiseman tilaston mukaan jopa 2/3 Amazonissa julkaistuista uusista kirjoista on tekoälyllä generoituja. Tämä on tulevaisuutta. Nykyisin juristikin voi luoda oman kirjan kuvituksineen nappia painamalla.

Ja onko ees vähän hienompi kuin jonkun käsintekemät kuvat.

Kielitaidoista

Professori Harri Englund kirjoittaa Helsingin sanomissa afrikkalaisista kielistä ja kielitaidosta yleensä otsikolla Aika hylätä ennakkoluulot: afrikkalaiset eivät ole kielitaidottomia kurnuttajia. Jatkan aiheesta omaa tajunnanvirtaani.

Omien kokemuksieni mukaan ei-eurooppalaiset maahanmuuttajat oppivat suomen kielen nopeammin kuin eurooppalaiset. Syitä on varmasti monia. Niistä ensimmäinen mieleen tuleva on se, että he eivät osaa englantia, jolla on Suomessa niin helppo tulla nykyään toimeen, että motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Tämä selittäisi myös, miksi monet venäläiset oppivat paikallisen kielen sujuvasti (tässä venäläiset lasketaan eurooppalaisiksi), tai ainakin täällä asuvat venäläiset naiset. Samoin sellaiset koulutetut aasialaiset, jotka osaavat englantia, oppivat suomea hitaasti tai eivät ollenkaan.

Toisaalta, monet ei-eurooppalaiset (ja venäläisetkin) maahanmuuttajat puhuvat sujuvasti myös englantia.

Toinen selitys voisi olla, että ei-eurooppalaisperäiset maahanmuuttajat työskentelevät eurooppalaisperäisiä useammin palveluammateissa. Niissä pitää osata vähintään se ”syö täällä, otta mukaan?”. Samoin matalasti koulutetut suomalaiset kollegat puhuvat vain suomea. Yliopistolla senegalilainen, pakistanilainen ja saksalainen tutkija puhuvat keskenään englantia.

Vai olisiko sittenkin vika koko koulutusjärjestelmässämme? Peruskoulussa aloitin englannin kolmannella, ruotsin seitsemännellä ja saksan kahdeksannella luokalla — nykykoululaiset aloittavat varmasti aikaisemmin — mutta niitä opeteltiin vain paperilla tai lukemalla paperista ääneen. Tärkeätä oli osata korrekti kielioppi. Opettaja korjasi tehtävät ja merkkasi virheet. Siitä oli aika pitkä matka siihen, että olisi ajatellut käyttävänsä kieltä johonkin.

Englantia puhuin ensi kertaa vasta parikymppisenä — vaikka olinkin lukenut paljon kirjoja englanniksi. Vuosien kielten opiskelun jälkeen en ole koskaan käyttänyt ruotsia. Ruotsissa paikalliset lähinnä vittuilivat, jos kohteliaisuudesta vastasin heille heidän äidinkielellään ja sen jälkeen olen sielläkin käyttänyt englantia.

Eurooppalaistyylinen kieltenopetus tuntuisi halvaannuttavan luonnollisen kieltenoppimisen.

Kieltenoppimisessa käytännönläheinen metodi voittaa teoreettisen: kieliä opitaan aloittamalla yksinkertaisesta ja tekemällä virheitä. Pikkulapset ovat kielenoppijoista parhaita. Akateemisesti koulutettu aikuinen haluaa tietää ensin, mitkä ovat oikeat muodot ja miten rakennetaan täydellisiä lauseita, jotta voi aloittaa kielen käyttämisen. Tiedän toistavani sterotypioita, mutta mitä etälämmäksi mennään, sitä epämuodollisemmiksi ihmiset muuttuvat. Se helpottaa kielenoppimista. Afrikassa on alueita, joilla eri kielten puhujat asuvat vieri vieressä ja useamman kielen puhuminen on välttämätöntä. Eikä niitä kieliä ole opittu koulussa.

Eurooppalaistyylinen koulutus tähtää abstraktin ajattelun kehittämiseen. Suomessakin vielä ennen peruskoulu-uudistusta kansakouluissa oli vahvasti käytännönläheinen painotus. Lapsille opetettiin monenmoisia kädentaitoja; meillä puu- ja metallitöitä oli ehkä kerran viikossa. Tosin luulen, että kieliä on suomalaisissa kouluissa Turun katedraalikoulun ajoista opetettu kirjoista.

Toki on niin, että monimutkaisessa modernissa yhteiskunnassa kansalaiselta vaaditaan kykyä abstraktiin ajatteluun. Nykyinen julkisen keskustelun ja sitä kautta politiikan kriisi johtuu tästä: globaalit haasteet ja yhteiskunnan aatteet ovat liian monimutkaisia ihmisille, joiden aivot ovat kehittyneet paikallisiin heimoyhteiskuntiin sopiviksi. Esimerkiksi analogian käsite on monelle älyllisesti gaussin käyrällä ihan keskivaiheillekin sijoittuvalle ja normaalissa työelämässä vaikuttavalle henkilölle liian abstrakti asia ymmärtää. Ja tässä puhun siis eurooppalaisista ja meistä suomalaisista.

Onko eurooppalaisessa koululaitoksessa laajemminkin mätää? 12 vuotta kokopäiväisesti kouluun penkillä (keskiasten mukaan laskettuna) ja suurin osa opetettavista asioista jää tarttumatta lasten muistiin; neurologia ja oppimispsykologia osoittavat, että sellaista tietoa ei omaksuta, jolla ei ole tarttumapintaa yksilön omassa kokemusmaailmassa. Keskimääräiselle peruskoululaiselle tai lukiolaisellekin kansalaissota tai jaksojärjestelmä ovat sen verran abstrakteja aiheita, että niillä ei nähdä olevan mitään yhteyttä todellisuuteen.

Tämä ei estä vanhemmalla iällä ottamasta kantaa monenmoisiin asioihin.

Englantia nuoriso toki osaa. Ei siksi, että sitä opetetaan koulussa, vaan koska sitä puhutaan kavereiden kanssa. Bussissa voi kuulla, kuinka aivan suomalaisoletetut nuoretkin puhuvat pidginiä, suomen ja englannin sekakieltä: mun kaveri ei kutsunu mua sen birthday.

Kukaan ei pakota nuoria puhumaan keskenään englantia. Englannin kielen kolonialismi etenee, koska englanti on cool. Kuulostaahan mikä tahansa tyhjänpäiväisyys paljon hienommalta englanniksi kuin suomeksi. Suurta hupia on kääntää englanninkielisten pop-kappaleiden sanoja tai blockbuster-elokuvien taglineja suomeksi. Jonkun mielestä varmasti se osoittaa, miten juntti kieli suomi on, kun asiat näin käännettyinä kuulostavat naurettavilta. Vaan eikö ole pikemminkin niin, että suomi on niin läpeensä rehellinen kieli, että se ei suvaitse bullshittiä, vaan paljastaa pintasilatut typeryydet typeryyksiksi?

Olisihan harmillista, jos tällainen kieli kuolisi.

Superintelligence-elokuva

Koska elokuvat ja televisio muokkaavat käsitystämme tekoälystä enemmän kuin tieteelliset paperit, otan taas yhden tekoälyä käsittelevän elokuvan arvioitavaksi.

Superintelligence (ohj. Ben Falcone) on romanttinen komedia, joka löytyi Netflixistä. Se kertoo tietoisuuden saavuttavasta tekoälystä, joka uhkaa ihmiskuntaa maailmanlopulla ja siinä sivussa järjestelee päähenkilön Carolin (Melissa McCarthy) ihmissuhteita.

Alkuplanssien fontti on varmasti tarkoituksellinen viittaus Terminaattoriin ja Sotaleikit-elokuvakin mainitaan. Vahvasti siis pelataan ”tekoäly tuhoaa maailman” -genreodotuksilla.

Elokuva on tullut esitykseen HBO:n kautta vuonna 2020, eli on jo aika vanha elokuva, varsinkin ottaen huomioon, että nykyisen kielimalleihin ja generatiiviseen tekoälyyn liittyvä hype lähti laukalle ChatGPT:n julkaisun myötä vuonna 2022. Elokuvassa on kohtaus, jossa kukaan ei usko, että Carolin kännykässä on tekoäly. Nykyäänhän joka kännykässä on jokin tekoälysovellus, ellei varta vasten ole nähnyt vaivaa niiden poistamiseksi.

Voisi siis sanoa, että Superintelligence on aikaansa edellä, mutta elokuvana se on yhtä lailla scifi-elokuva kuin Bruce Kaikkivaltias (Bruce Almighty 2003) on uskonnollinen elokuva. Tai elokuvahko, kuten eräs kriitikko tapaa sanoa. Juonen pääpaino on Carolin exän (Bobby Cannavale) saamisessa takaisin ja sen todistamisessa, että ihmiset voivat olla myös epäitsekkäitä.

Täysin epärealistinen verrokkiensa rinnalla Superintelligence ei kuitenkaan ole. Tai ainakin minusta komedia genreistä usein realistisin, ehkä musta komedia tai tragi-komedia pikemminkin kuin romanttinen komedia. Elokuvassa esineiden internet (engl. Internet of Things), eli kaikkien laitteiden ja kodinkoneiden liittäminen verkkoon johtaa siihen, että tekoäly voi ottaa ne haltuunsa ja puhua Carolille leivänpaahtimen kautta. Maailman johtajat päättävät katkaista sähköt koko maailmasta ja näin eristää tekoälyn.

Siinäkin olisi jo mustan komedian aihe: katastrofielokuva, jossa jonkin mullistuksen seurauksena ihmiskunta joutuisi teknisesti palaamaan jonnekin 80-luvun alkuun. Miljoonat kännykkäriippuvaiset (teinit ja vähän vanhemmatkin) saisivat pahempia vieroitusoireita kuin crack-addiktit. Me nelikymppiset muistamme, miten vielä lapsuudessamme maailmassa oli aika vähän elektroniikkaa: televisio, jota katseltiin muutama tunti viikossa, lankapuhelin, joka toimi analogisessa verkossa ja mitä näitä oli. Jääkaapin automaatio oli siinä, että siihen syttyi valo, autossa oli radio ja kasettimankka. Kaupoissa maksettiin käteisellä rahalla.

Sen pohtimiseen, kuinka tekoäly (jota näyttelee James Corden) saavuttaa tietoisuuden, ei elokuvassa sen enempää käytetä aikaa. Vaan eipä pohdita saman genren elokuvissa yleensäkään, eikä aina vakavammin otettavissa puheenvuoroissakaan. Tietoisuus ja tunteet vain ilmestyvät koneeseen.

Koska tietotekniikka on levinnyt kaikille elämänalueille, olemme jo todellisuudessa jonkinlaisen tekoälyn orjia. Jos tekoäly todella haluaisi hyökätä ihmiskuntaa vastaan, se ei edes tarvitsisi ydinaseita. Pelkästään taloussysteemin tuhoaminen aiheuttaisi melkoista sekasortoa. Pankkisaldot, pörssikurssit ja ns. fiat-raha perustuvat siihen, että ne toimivat jonkun tietokoneella. Tekoäly, joka kykenee hakkeroitumaan kaikkialle, kuten tässä elokuvassa, voisi pyyhkäistä kaiken maallisen mammoman hetkessä olemattomiin.

Ja sehän olisi kaikki komediaa.

Mistä Sofia Virran kohussa on kyse

Toivottavasti kaikille on jo selvää, että iltalehdet ovat rakentaneet koko ”Sofia Virta telkkarissa” -kohun vain myydäkseen jatkojutun, jossa paheksuvat sitä, kuinka media kohtelee nuorta vihreätä naista. Ei siitä huolimatta vaan juuri siksi, että ihan kaikista puolueista on rampannut porukkaa ihan samassa ohjelmassa. Näin ne voivat samanaikaisesti yllyttää massoja pyhään vihaan ja samaan aikaan pöyristellä sitä, miten pienestä asiasta on kyse ja miten eri tavalla muita tositv-ohjelmiin osallistuneita kohdellaan.

Jos joku muistaa Ilkka Kanerva vs. Tuksu -kohun, niin samat lehdet lööpeissään vaativat Kanervaa eroamaan ja sisäsivuilla saattoi olla jatkojuttu, jossa ihmeteltiin, miten tällaisista pikku asioista kohistaan. Turun sanomissa oli samalla sivulla kolumnistin kainalojuttu, jossa julistettiin koko kohu turhaksi. Jos siis haluaa poliitiikan toiselta laidalta vastaavan esimerkin.

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että tosi-tv:on osallistuminen ei sovi kansanedustajan arvolle ja ne hommatkin pitäisi hoitaa. Kuitenkin jollain Erikoisjoukoilla on moninkertaisesti enemmän seuraajia kuin eduskunnan istunnoilla. Siksi näihin osallistuminen voi olla poliitikon uran kannalta tärkeämpää kuin itse kansanedustajan työn tekeminen hyvin. On oireellista, että Sofia Virta on ensimmäinen poliitikko, jonka puuttuminen huomataan.

Esimerkiksi: mainitse ensimmäinen asia, joka Antti Kaikkosesta tulee mieleen. Itselle varmaan luottamusaseman väärinkäytöstä saatu vankeustuomio, suurelle yleisölle varmaan osallistuminen tiettyyn tv-ohjelmaan.

Tällainen on systeemi.

Disclosure Day

Tulipa kesäillan ratoksi käytyä katsomassa elokuva ihan elokuvateatterissa. Koska vitosella pääsi, niin valinta kohdistui Steven Spielbergin scifi-rainaan Disclosure Day.

Jos nauttii elokuvien katselusta yllättävien juonenkäänteiden vuoksi ja haluaa välttyä spoilereilta eli juonipaljastuksilta, kannattaa sulkea tämä selainikkuna juuri tässä kohtaa.

Meidän sukupolvellemme, joka varttui Salaisia kansioita katsellen, UFOt ja humanoidit ovat aina kutkuttaneet mielenkiintoa. Mitä jos sittenkin Yhdysvaltain hallituksella on humanoideja pakastelokerossa ja Roswelliin pudonnut avaruusalus Area 52:lla tallessa? Ehkä jo meidän elinaikanamme arkistot aukeavat ja saamme tietää Totuuden.

Disclosure day pelaa tällä odotuksella, joka ei varmaan populaarikulttuuria ja salaliittoteorioita kuluttavalle nuorisollekaan ole vieras.

Leffassa UFO-asiat on ulkoistettu Wardex-nimiselle firmalle, ja sen tietoturvaspesialisti Daniel (Josh O’Connor) karkaa mukanaan todisteet älyllisestä elämästä maapallon ulkopuolella. Samaan aikaan säätyttö Margaret (Emily Blunt) alkaa puhua kielilä ja paljastuu, että Daniel ja Margaret on siepattu lapsena ja heistä on tehty humanoidien lähettiläitä kaikkine supervoimineen maan päällä näiden tietämättään. Toimintaosuuksista vastaa Wardexin pääpahis Noah (Colin Firth), jonka action-alaiset yrittävät saada Danielia kiinni ja kadonneita tiedostoja ja alienien ihmelaitteita takaisin. Itseäni jutun yliluonnolliset elementit, kuten telepatia ja avatarit ja muu höttö hieman häiritsivät. Käppäisten kumi-humanoidien ilmestyminen kuvaan herätti monella puolen elokuvasalia naurunhörähdyksiä.

Juoni ja tematiikka olivat siis puhdasta X-filea, etenkin loppukohtaus, josta elokuva on saanut nimensä. Kaikki Danielin haaltuun saama materiaali ajetaan suorassa lähetyksessä ulos koko maailman nähtäväksi. Tätähän me olemme odottaneet viimeistään syyskuusta 1993, jolloin Salaiset kansiot alkoivat.

Muita verrokkeja ovat luonnollisesti Spielbergin elokuva Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind) vuodelta 1997 ja uudempi Denis Villeneuven elokuva Arrival vuodelta 2016. Kuten jälkimmäisessä, myös Disclosure Dayssä ihmiskunta on kolmannen maailmansodan partaalla, mutta onneksi viisaat avaruushipit tuovat ihmisille rauhanviestin.

Elokuvan dramaturgian kannalta televisio on tietenkin parempi vaihtoehto kuin tiedostojen lataaminen vaikka viestipalvelu X:ään. En tiedä, onko jokin merkitys sillä, että lähetys tapahtuu juuri Kansasiin sijoittuvan (kuvitteellisen) KCXE-aseman kautta. Ehkä jos se olisi Foxin uutisissa, kukaan ei uskoisi sitä.

Loppukohtaus pistää myös miettimään, että mikäli joku oikeasti telkkarissa paljastaisi totuuden maan ulkopuolista elämästä, humanoideista, ufoista ja sen sellaisesta, uskoisiko sitä kukaan?

Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille

Venla Rossi ja Noora Vaarala kirjoittavat Longplay -verkkolehdessä (Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille) lastenkirjallisuuden tuotteistamisesta.

Itselleni lastenkirjallisuus ei ole kovin tuttua. Lapsena aloitin sarjakuvilla, kuten Aku Ankoilla, Asterixeillä ja Tinteillä. Luin kyllä Viisikoita ja Kolmea etsivää ala-asteikäisenä, mutta aika pian siirryin jo ”nuorten aikuisten” osastolle, jossa oli Vernen seikkailuja, Monte Christon kreiviä ja muita viihdeklassikoita. Sitten oli tietysti monenlaisia lasten tietokirjoja, joita kahlasin läpi. Monissa niissä oli ihan oikeata tekstiä. Nuoruuteni taas tuhlasin lukemalla dekkareita ja muuta sellaista, kylläkin aikuisten kirjoja, mutta minulle ei lukiossa tullut koskaan mitään Proust– tai Camus-kautta. Kun minulla ei ole omia lapsia, ei ole tullut tutustuttua mitä nykyään on lapsille tarjolla.

Ilmeisesti kaikille tutuista lastenklassikoista on alettu tehdä helpotettuja versioita.

”Ennen tehtiin muumimukeja, jotka pohjautuivat kirjoihin. Nyt tuntuu, että tehdään kirjoja mukien pohjalta”, sanoo jutussa haastateltu kirjallisuustieteen professori Elina Drucker.

Onhan toki Disney koko olemassaolonsa ajan perustunut tehdasmaiseen sarjatuotantoon ja tuotteistaminen on aina ollut sen ytimessä. Hahmot on niin pitkälle standardisoitu, että jos johonkin jutussakin mainittu tekoäly sopii, niin Disneyn henkeen.

Pikemminkin voi ihmetellä, mihin näin paljon lastenkirjoja tarvitaan?

Moomin Characters Ltd oy (huomaa yrityksen nimen kirjoitusasu) on jo pitkään seurannut Disneyn jalanjälkiä. Se on monikansallinen yritys, joka hallinnoi MUUMI-tavaramerkin käyttöä ja lisensointia. Ei tule mieleen yhtään tuotetta, josta ei olisi olemassa Muumi-versiota. No, ehkä Muumi-rotanmyrkky voisi olla hankalasti markkinoitava tuote.

Lastenkulttuuria tehdään vahvasti kaupallisuus edellä. Kirjat ovat vain osa tuoteperheuniversumia, johon kuuluvat tv-sarjat, pelit, lelut, sisustustuotteet, vaatteet. Batmanista™ tehdään Lego™-versio, josta tehdään leffa™, josta tehdään vielä kirja™, koska onhan se kehittävämpää lukea (eli katsella kuvat) paperikirjasta.

Joku voi vielä voi muistaa Marvelin Heman-sarjan, joka luotiin myymään lelufiguureja (joita sanottiin ukoiksi, koska pojat eivät leiki nukeilla).

Lastenkirjallisuuden ja sarjakuvien hahmot ovat muuttuneet tyhjiksi merkitsijöiksi; mikä tahansa tarina voidaan kertoa Akun, Mikin, lego-ukon tai vaikkapa Homer Simpsonin kautta.

Helpotettuja versioita, eli selkomukautuksia tehdään myös aikuisten kirjoista. Minulla on niihin vähän ristiriitainen suhtautuminen. Toki ne voivat olla hyödyllisiä kieltenoppijoille tai henkilöille, joilla on jokin kognitiivinen häiriö. Mutta jos lukiolaisten kirjastokäyntiä oikein seurasin, merkittävä osa opiskelijoista valitsi lukukirjaksi nimenomaan selkokirjan. En haluaisi setämäisesti purnata nuorison rappiosta, mutta jos akateemiselle uralle valmistavasta opinahjosta valmistuu kehitysvammaisen tai A2-kielenoppijan tasoa vastaavalla lukutaidolla, on jotain pielessä. Jos aikuistenkirjatkin yksinkertaistuvat, niin miksi eivät sitten lastenkirjatkin.

Vesitetyt lastenklassikot tyhmentävät, mutta lastenkirjoilta odotetaan lukijoidensa kasvattamista ja kehittämistä.

Jutussa mainitut ”tunnetaitokirjat” etsivät oikotietä. Aikuisille on omat tunnetaitokirjansa ja self helpinsä. Kirjallisuuden tehtävä on kehittää lukijaansa ja kenellä nykypäivänä on aikaa lukea jostain keksityistä hahmoista, kun voi lukea julkkiksen 101 elämänohjetta.

Kuten jutussa sanotaan, vastuuntuntoinen vanhempi optimoi iltasatuhetket kehittämällä lapsen potentiaalista sosiaalista pääomaa. Itse hän lueskelee valmiiksi pureskeltuja elämänviisauksia. Tätä kirjoittaessa somen virta tarjoilee minulle lainauksen kirjallisuudentutkija Harold Bloomilta, joka kertoo tekoälykuvan vieressä, että suurien kirjailijoiden lukeminen ei tee meistä parempia ihmisiä. Bloom-vainaa olisi varmasti osannut arvostaa ironiaa.

Kirjallisuus on ollut jo pidemmän aikaa puolustuskannalla. Torjuntavoittoa ei ole odotettavissa. Kirjallisuuden vääjäämätöntä tuhoa yritetään hidastaa houkuttelemalla uusia lukijoita kirjallisuuden pariin mahdollisimman helpoilla kirjoilla. Laadulla ei ole väliä, kunhan se on fyysinen kirja.

Penttilän panobussi

Tämä on yksi niistä aiheista, joka saa huomiota sillä saatttella, että miten näin mitättömistä asioista viitsitäänkään kinastella. Pornotähti Susanna Penttilä (53) on kohauttanut vuokraamalla bussin, jolla aikoo ajella ympäri Suomen tapahtumia ja houkutella bangbussiin nuoria miehiä touhuamaan kanssaan ja tuottamaan sisältöä OnlyFans-kanavalleen. Banging on amerikkalaista slangia ja tarkoittaa nussimista.

Asiasta on kohistu laajasti julkisuudessa ja somejulkisuudessa. Etenkin nuorten miesten äidit ovat kauhistelleet, kuinka vanhempi nainen voi käyttää hyväkseen parikymppisiä miehiä, jotka ovat vielä henkisesti kehittymättömällä asteella. Kuten näissä kohuissa aina, kysytään nytkin, mitä jos asetelma olisi toisin päin ja vanhempi mies houkuttelisi nuoria naisia seksiin ja filmatakseen näitä.

Tällä kulmalla lähestyn itsekin tätä aihetta, joka tietenkin on niin mitätön ja muutenkin epäilyttävä, että kenenkään itseään kunnioittavan ihmisen ei pitäisi siitä kirjoittaa.

Aikamme moraalirelativistinen diskurssi toimii näin: koska minkäänlaisten moraalisten arvostelmien esittäminen on moralismia ja vaikka mielipiteitä esitetään enemmän kuin koskaan, mitään pysyviä perusteita ei oikein uskalleta esittää. Siksi kaikenlaiset ”jos mies toimisi samanlailla, niin kyllä siitä kohu nousisi toisin kuin nyt” vs. ”jos nainen toimisi samanlailla, niin kyllä siitä kohu nousisi toisin kuin nyt” ja ”miksi mitään ei saa enää sanoa” -kohut ovat arkipäivää.

Olen melko varma, että jossain päin maailmaa kiertää miehiä kuvatakseen pornoa naisten kanssa, bussissa tai muussa kulkuneuvossa. En jaksa edes googlata.

Se ero tietenkin on, että miehille ei varmaankaan tarvitse maksaa, jotta saa heidät harrastamaan seksiä. Jos jostain tässä maailmassa on ylitarjontaa, niin kiimaisista (nuorista) miehistä. Keskimääräisestikin viehättävä nainen sen sijaan tietää arvonsa. Onhan se liiketaloudellisesti kannattavampaa näin päin.

Juuri se, että nuorten naisten esiintyminen pornossa on niin läpinäkyvää, että vanhemman naisen tempaus ylittää uutiskynnyksen, on ristiriitaisesti se syy, jonka vuoksi kysellään ”entäs jos joku mies toimisi näin”.

*

Threads-äidit vaativat jo, että alle kolmekymppisiä miehiä pitäisi suojella Penttilöiltä. Valitettavasti nuorten miesten hölmöys on siinä määrin ehtymätön luonnonvara, että mikään suojelu ei auta. Vain hölmöily on rokotus, joka antaa suojan tulevaisuuden hölmöilyille, jos sekään.

Puhumattakaan siitä, kuinka tällainen nelikymppinenkin tekee edelleen jatkuvasti paskoja elämänvalintoja.

Epäsuosittu mielipide, mutta pelkkä ikäero ei tee kenestäkään pedofiilia. Tätäkin sanaa Penttilästä on somessa käytetty. Päätös lähteä panobussin kyytiin voi olla typerä, mutta täysi-ikäisen tulee kantaa siitä vastuunsa. Sen sijaan mies (tai nainen), jonka ”ikä alkaa kakkosella”, voi olla lasten hyväksikäyttäjä, siis oikea pedofiili. Yhtä lailla he ovat vastuullisia typeristä seksuaalisista päätöksistä, tässä tapauksessa rikosvastuullisia.

Onneksi Susanna Penttilä ei ole Michael Penttilä.

Yleensä ikäero menee toisin päin: naisella voi olla puolet vanhempi mies. Samat ihmiset, jotka valittavat kuinka nuoria naisia vähätellään, voivat olla sitä mieltä, että nuoret naiset eivät ole kypsiä tekemään päätöksiä ihmissuhteistaan. Esimerkiksi 32-vuotias ja tuleva valtiotieteen tohtori Jenni Haukio herätti huomiota ottamalla vanhemman miehen ja sai aikaan kohua. Onko kolmekymppinenkin vielä kypsymätön päättämään omista asioistaan, jos on nainen?

*

Blogin aihepiireihin liittyen mainitsen vielä, että Susanna Penttilän kirja ilmestyy ensi syksynä.