Iranin mielenosoitusten yhteydessä nousi pintaan taas ilmiö, joka näissä yhteyksissä aina toistuu: valitus siitä, miksi tästäkään asiasta ei puhuta. Tällä kertaa pään avasi kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman puolueensa tiedotteessa 12.1., jonka mukaan ”vihervasemmisto” on hiljaa Iranin tilanteesta ja vihjasi tämän johtuvan siitä, että Iran on Israelin vihollinen ja siksi saa sympatiaa ”vihervasemmistolta”.
Avainkohta ilmiön ymmärtämiseen on Östmanin kirjoituksen kohta: ”poliittiset toimijat, jotka normaalisti profiloituvat ihmisoikeuksien voimakkaina puolustajina, ovat olleet poikkeuksellisen hiljaa Iranin tilanteesta” (korostus minun).
Kristillisdemokraattien ei kukaan edes oleta puolustavan ihmisoikeuksia.
Vasemmistolaiset maailmanhalaajatädit ja muut kyynelsilmät saarnaavat maailman pahuudesta ja ihmisoikeusloukkauksista maissa, joista tavallinen X:n käyttäjä ei ole koskaan kuullutkaan niin, että kyllä siihen jo kyllästyy eikä jaksa muistaa, mistä kaikesta on pidetty melua. Sitten kun jokin asia trendaa omassa kuplassa, ei voi tietää onko jonkin maan ihmisoikeusloukkaukset jo laajalti tuomittu, varsinkin jos itse ei ihmisoikeusasioita aktiivisesti seuraa.
*
Ilmiössä on kaksi puolta: ne joilta odotetaan jonkinlaista puuttumista tai ainakin tietynlaista moraalista kantaa asiaan ja ne joiden ei oleteta kykenevän syystä tai toisesta moraaliseen arviointiin tai jopa moraaliseen toimintaan. On syynsä, miksi heikosta ihmisoikeustilanteesta odotetaan tuomitsevia lausuntoja nimenomaan ”vihervasemmistolta” eikä vaikkapa Riikka Purralta.
Ilmiö on vaikuttaa kaikkialla sisäpolitiikasta maailmanpolitiikkaan asti ja sen synnyttämään kaksinaismoraaliin syyllistytään poliittisen spektrin kaikilla laidoilla. Samalla tavalla maailmanpolitiikassa on maita, joilta odotetaan moraalista toimijuutta ja niitä, joita ei odoteta. Toisia kritisoidaan ja toisia ei, joko tästä syystä tai jostain muusta poliittisesta syystä. Tätä voi sitten käyttää sisäpoliittisena lyömäaseena: miksi jokin taho ei tuomitse jotain tapahtumaa.
Ja tietenkin sitä käytetään kulttuurisotaisaan kinasteluun sosiaalisessa mediassa.
*
Yhdysvallat on toiminut maailmanpoliisina viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Tämä on muissa maissa herättänyt vastustusta, mutta myös odotuksia siitä, että Yhdysvallat ja ”länsi” laajemminkin puuttuisi epäoikeudenmukaisuuksiin globaalisti. Kun Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi vuonna 2001 Afganistaniin osana ”terrorisminvastaista sotaa”, vastustettiin sitä laajasti. Kun vuonna 2021 ulkopuoliset joukot vedettiin Afganistanista, Taliban valtasi maan nopeasti. Sen jälkeen monet sellaisetkin tahot, joiden voisi kuvitella vastustavan sotilaallisia interventioita ovat ilmaisseet huolensa ihmisoikeuksien ja etenkin naisten oikeuksien tilasta Talibanin hallitsemassa Afganistanissa. Maailma, toisin sanoen ”länsi” on unohtanut Afganistanin.
Yhdysvaltojen toimintaa on kritisoitu raskaasti, myös syystä. Venäjää kohtaan, ainakaan ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa, ei ole aivan samalla kritisoitu. Kylmän sodan aikana suomettuminen piti suut supussa ja varsinkin poliittisesti vasemmalla oli Neuvostoliiton apologeetteja. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjän toivottiin demokratisoituvan ja liberalisoituvan, joten aivan jokaisesta pikku asiasta ei ole jaksettu huomauttaa. Silti kenellekään ei ole epäselvää, kumpi on demokraattisempi maa, Yhdysvallat tai Venäjä, tällä hetkellä tai lähimenneisyydessä. Venäjä on kuitenkin Venäjä, älkää nyt häiritkö, kun ne niin kovasti yrittävät kehittää itselleen demokratiaa.
Nyky-Venäjää ”ymmärtävät” lähinnä sellaiset vasemmistolaiset, jotka eivät ole huomanneet että Venäjä ei ole enää edes nimellisesti kommunistinen ja sellaiset oikeistolaiset, jotka ihannoivat autoritaarista systeemiä, kunhan sitä ei kutsuta kommunistiseksi.
Unkarin tilanne huolestuttaa: Viktor Orbánin johtamana maan kansalaisvapauksien pelätään olevan uhattuina. Freedom Housen tunnetun vertailun perusteella Unkari on sijalla 95 (Suomi on sijalla 1) ja jää sellaisten maiden kuin Bolivia ja Malawi taakse. Unkarin tilanne huolestuttaa kuitenkin vain suhteessa muihin EU-maihin. Vähemmän huolta herättää esimerkiksi Liberian sijoitus heti Unkarin jälkeen. Tähän toki vaikuttaa se, että ne ovat jossain kaukana toisella puolen maailmaa, missä ihmiset ovat mustia ja asuvat kenties viidakossa. Unkari on EU:ssa. Eurooppalaisen kulttuuriperimänsä ansiosta katsotaan olevan mahdollisuuksia vapauteen ja demokratiaan ja sen sellaiseen aivan eri tavalla.
Suomi on niin voimakkaasti suuntautunut länteen, että Yhdysvaltoja ja ”länttä” kritisoidessa se tuntuu lähes itsekritiikiltä. Ja ennen kaikkea: ”lännen” tiedetään olevan sitoutunut demokratiaan ja ihmisoikeuksiin tavalla, joka mahdollistaa muutoksen. Kyllä maailmassa diktatuureja ja ihmisoikeuksia rikkovia maita ja hallituksia riittää, mutta kuka kuvittelee, että Kiinan tai Saudi-Arabian kritisoiminen täällä Suomessa vaikuttaisi niihin mitenkään? Putiniin kohdistuva viha verkossa on tällä hetkellä voimatonta raivoa, jolla tuskin kukaan kuvittelee voivansa satuttaa kohdettaan.
Yhdysvaltain sota Vietnamissa on kaikille tuttu, enemmän siitä tehtyjen elokuvien kuin historiankirjoituksen vuoksi sinänsä. Vähemmän leffoja on tehty sitä edeltävästä Ranskan Vietnamin sodasta vuosina 1945–1954. Samaan aikaan Ranska kävi siirtomaasotaa Algeriassa, mistä ranskalaisille on jäänyt samanlainen kollektiivinen trauma kuin amerikkalaisille Vietnamin sodasta, mutta globaalisti jälkimmäinen on tunnetumpi. Sitä, että amerikkalaisten jälkeen Kiina hyökkäsi Vietnamiin vuonna 1979 ei muista enää kukaan.
Nykyisissä ristiriidoissa Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä on kyse jälleen siitä, että Yhdysvalloilta odotetaan maailmanpoliisina toimimista ja osallistumista Euroopan puolustukseen ja sotilaallisten konfliktien ratkaisemiseen eri kriisipesäkkeissä. Tästä on niin vahva konsensus, että tätä odottavat sellaisetkin tahot, jotka kuitenkin suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen sotilasmahtiin ja vaikutusvallan kasvuun maailmassa. Kaikesta Yhdysvaltoihin kohdistetusta kritiikistä huolimatta sen kriitikotkin tunnustavat Yhdysvallat moraalisemmaksi toimijaksi kuin vaikka Venäjän tai Kiinan.
Vaikka Donald Trump on mitä on ja sekoittaa Grönlannin milloin Islantiin ja milloin Antarktikseen ja kertoo sveitsiläisille kuulijoille, että ”ilman meitä te puhuisitte saksaa”, on hän ehkä hieman oikeassa siinä, että amerikkalaisten ei pitäisi aina pelastaa eurooppalaisia näiden itse aiheutetuista ongelmista.
*
En ole Israelin ja Palestiinan tilannetta kommentoinut tässä blogissa, somessa tai kenenkään kanssa kasvokkain. Raotan matopurkkia kuitenkin parin rivin verran. Keskustelu käy kiivaana: toinen puoli suhtautuu ikään kuin palestiinalaisten siviilien kärsimykseen empaattisesti suhtautuminen tarkoittaisi Hamasin ihannointia ja toinen puoli ikään kuin Hamasilla ei olisi Palestiinassa kannatusta. Aloitan tällaisella pakotetulla tasapuolisuusjulistuksella, mutta menen aiheeseen kenties myöhemmässä postauksessa syvemmälle.
Käsiteltävän aiheen kannalta oleellinen huomio kuitenkin on Israelin saama kritiikki, joka on ollut jo pitkään voimakasta ja polarisoitunutta ja saanut 7.9.2023 tapahtumien jälkeen uusia kierroksia. Molemmat osapuolet oikeuttavat kantansa nimenomaan sillä, että vastapuolta kohdellaan silkkihansikkain eikä se saa osakseen kritiikkiä. Israelin kritiikin syyksi on epäilty antisemitismiä. Kristityt ovat tukeneet Israelia, koska Raamatun mukaan alue on juutalaisten luvattu maa ja juutalaisten paluu on yksi lopun ajan merkeistä, mutta ei mennä eskatologiaankaan tässä.
Olennaista Israelin tukemisessa ja vastustamisessa on, että Israel koetaan yhdeksi länsimaista. Osallistuuhan se Euroviisuihinkin, vaikkei sijaitse Euroopassa. Sen väestöstä merkittävä osa on muuttanut sinne länsimaista. Se on edelleen demokratia.
Kriitikoillakin on vähintään alitajuinen toive siitä, että protestit ja boikotit todella saavat Israelin muuttamaan toimintaansa. Samanlaista toivoa ei aseteta esimerkiksi alueelliseen suurvaltaan Saudi-Arabiaan.
*
Aikaisemmin kirjoitin Saudi-Arabiasta ja arvelin että Saudi-Arabia on suojeltu kahdelta puolelta: toisaalta se on Yhdysvaltain liittolainen (oikeanpuoleinen suoja), toisaalta ei-valkoiset arabit katsotaan rasismin uhriksi (vasemmanpuoleinen suoja). Samaan kimppaan voi laskea muut Arabian niemimaan valtiot Qatarin, Bahrainin, Kuwaitin ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Saudi-Arabian uhriaseman voi toki kyseenalaistaa mm. sillä, että maa on ultrarikas alueellinen sotilasmahti, jota eurooppalaiset eivät edes koskaan kolonisoineet.
Aiemmin siteeraamani Liisa Liimatainen vertailee kirjassaan Riikinkukko ja kameli: Iran ja Saudi-Arabia vastakkain (Rosebud, 2022) Irania ja Saudi-Arabiaa ja myös niiden kansainvälistä asemaa. Molemmat ovat ääri-islamilaisia (toinen sunni-, toinen shiiavaltainen) teokratioita, jotka edellämainitulla vapausindeksillä sijoittuvat pohjakastiin ja molemmat tekevät maailmanennätyksiä kuolemantuomioissa.
Iran on ollut vuosikausia vahvojen pakotteiden alaisena: juuri tämän vuoksi iranilaisilla on oikeutettu tunne, että koko maailma on heitä vastaan. Virallinen Iran on saanut osakseen kritiikkiä, mutta sen vastapooli, iranilainen oppositio kokee, että sen tukemiseksi ei ole tarpeeksi: gazalaisten kohtalo on saanut osakseen enemmän sympatiaa ja konkretiaa kuin iranilaisten toisinajattelijoiden. Östman ja suomalainen someoikeisto ei tietenkään ole itse keksinyt tätä meemiä, vaan syytöksiä on levitetty kansainvälisessä somessa laajemmaltikin. Suomeniranilainen Arman Alizad kirjoittaa Facebookissa ”lännen” suojelevan Iranin järjestelmää.
Saudi-Arabia sen sijaan on Yhdysvaltain liittolainen ja huomattavasti laimeamman kritiikin kohde. Yhdysvallat vie Saudi-Arabiaan niin paljon aseita, että on turha edes linkittää yhteen uutiseen. Myös Suomi on vienyt aseita, kuten kranaatinheittimiä Saudi-Arabiaan. Vuonna 2018 Sipilän hallitus jäädytti vientiluvat, mutta nykyinen hallitus, jossa myös kristillisdemokraatit istuu, aloitti viennin uudestaan vuonna 2024. Asevientiä Saudi-Arabiaan ovat kritisoineet vasemmistolaiset ituhipit ja muut maailmanparantajat. En sano, etteivätkö Peter Östman ja muut kristillisdemokraatit suhtautuisi Saudi-Arabiaan kriittisesti. Yhtään kriittistä lausuntoa tosin ei ole silmääni osunut, mutta toisaalta en seuraakaan kristillisdemokraattien keskustelua aktiivisesti.
Suomalaiset ministerit, kuten Wille Rydman Sakari Puisto ja Ville Tavio ovat rampanneet Saudi-Arabian vientitapahtumissa ja kritiikki on ollut aika olematonta. Se, että maa on ääri-islamilainen ihmisoikeuksia polkeva teokratia ei ole ongelma kauppasuhteita solmittaessa.
Ja siitä, mitä Saudi-Arabia tekee Jemenissä, ei jaksa kukaan kiinnostua.
*
”Miksi tästä asiasta ollaan hiljaa” on tyypillinen retorinen heitto, jota käytetään useammin kuin pitäisi. Sen etuna on, että kenelläkään ei ole luotettavaa mittaria siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella puhutaan ja kirjoitetaan tai ideaalia siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella pitäisi puhua ja miten. Tämä diskurssityyppi sisältää myös paradoksin: on tullut tavaksi hokea, että jostain asioista ei puhuta niin, että ei edes huomata, että niistä asioistahan juuri puhutaan eniten nimenomaan hokemalla, että niistä ei puhuta. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Miehiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Venäjää ei kritisoida. Yhdysvaltoja ei kritisoida. Ilmiön sisältämä paradoksi on myös sen edellytys: asiat, joista todella ei puhuta eivät herätä sellaista huomiota, että niistä syntyisi ”tästä ei puhuta”-hokeamia. Sudanin sota näyttäisi olevan edelleen käynnissä. Puolesta vai vastaan?
Kuka kritisoi ja ketä? Onko Saudi-Arabiaa kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? No ei. Onko Irania kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? Lopulta aika vähän. Voiko näitä maita verrata? Ehkä ei. Onko niitä kritisoinut enemmän vasemmisto vai oikeisto? En tiedä onko asiasta tehty tutkimusta, joten en lukitse kantaani.
Ennen kaikkea mielipiteet muodostetaan omaan identiteettiin perustuen ja tosiasiat tulevat vasta sen jälkeen. Se, että oma kanta vaikuttaa olevan oppositiossa ”valtamediaa” tai jotain yleistä mielpidettä vastaan niin, että voi kutsua itseään ”toisinajattelijaksi”, on vain plussaa.
Kuitenkin sellainen retoriikka, että ”miksi tästä ei puhuta” (= vastapuoli ei puhu), on lopulta aika onttoa.
Ja siksipä se juuri sopiikin nykyiseen meemipolitiikaan.
