Antti Rönkä kyselee Ylen kolumnissa, mitä hyötyä on lukemisesta. Itse olen tässä blogissa väittänyt, että kirjallisuuteen suhtaudutaan kuten laihduttamiseen. Lukeminen on paitsi terveellinen harrastus, myös moraalinen velvollisuus (myös hoikka vartalo on paitsi ”terve”, myös osoitus jonkinlaisesta moraalisesta selkärangasta). Rönkä vertaa sitä pahanmakuiseen lääkkeeseen.
Omasta nuoruudesta muistan, että eivät pojat silloinkaan paljoa kirjoja lukeneet. Siitäkin on tultu alaspäin. Pisa-tulokset tippuvat ja opettajat ja vanhemmat pohtivat kuinka innostaa nuorisoa kirjojen pariin. Mutta kuinka? Nuorison mielestä mikään ei ole kornimpaa kuin vanhempi, joka yrittää saada ujutettua nuorelle jotain, josta heidän mielestään nuoren pitäisi innostua. Lukutaitoräppi on tuomittu epäonnistumaan.
Kiinnostuksen lisäksi toinen motivaattori on hyöty. Korostetaan lukemisen hyötyjä edellä mainitulla terveyspuheella. Toki lukemisesta on hyötyä ja se on taito, jolle monet muut (akateemiset) taidot rakentuvat, vaikka en noin muuten innostukaan koko kirjallisuuden redusoimisesta hyötynäkökulmaan.
Äidinkieli ja kirjallisuus muuten oppiaineena on samanlainen taitoaine kuin vaikkapa liikunta tai musiikki: ne vaativat omaa harrastuneisuutta. Liikuntatunnilla olin koulussa huonokuntoinen heittopussi ja vietin suurimman osan peleistä vaihtopenkillä, koska en vapaa-aikana harrastanut jalkapalloa ja jääkiekkoa. Vasta aikuisena aloin liikkua ja nykyään olen ihan siedettävässä fyysisessä kunnossa. Samoin musiikista innostuin vasta teini-iällä, koska peruskoulun musiikintunnit olivat pelkkää kuorolaulua, eikä niillä käyty läpi edes musiikin perusteita, kuten nuotinlukua. Molemmissa aineissa mentiin niiden ehdoilla, jotka jo osasivat ja me heikkotasoisemmat seurasimme vierestä.
Äidinkielessä samalla tavalla me, jotka olimme harrastaneet lukemista ja kirjoittamista, olimme täysin toisella tasolla, kuin he jotka lukivat vain ne pakolliset mitä lie kaksi kirjaa, jotka täytyy yläasteen aikana lukea. Itse olin aloittanut pienten tarinoiden kirjoittamisen jo ala-asteella ja luin kirjoja jo aikuisten osastolta ja olin se, jonka aine luettiin aina tunnilla ääneen. Minulle oli kulttuurishokki, kun sijaistin seiskaluokkaa parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja tajusin, että oppilaat olivat lähes kirjoitustaidottomia. Itse olin sen ikäisenä aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani (kamala geneerinen fantasiakirja, jota harmiksi — tai onneksi — ei ole säilynyt).
Äidinkieli on kuitenkin näistä ainoa aine, joka täytyy kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.
Itsekin muistan Röngän tavoin tuon ”mitä hyötyä tästä muka on” -kinailun. Äidinkieli ei ollut ainoa aine, jonka ”hyödyllisyys” kiistettiin, mutta kenties humanistiset aineet saivat sitä kohtelua osakseen useammin. Kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, lukiokaverini lähtivät TKK:hon ja sain silloinkin kuulla kuittailuja ”hyödystä”.
Jotenkin ”hyöty” on jäänyt kummittelemaan ratkaisemattomaksi ongelmaksi, johon aina palaan. Mitä se ”hyöty” tai pikemminkin ”hyödyllisyys” on?
*
On ironista, että moderni yhteiskunta, joka on pullollaan turhakkeita, suhtautuu hyötyyn niin pakkomielteisesti. Jos ”hyödylliseksi” lasketaan Maslown tarvehierarkian kantapalan välittömään selviytymiseen liittyvien tarpeiden tyydytys, jää meille aika vähän hyödyllisiä asioita. Kärkikolmiosta löytyvä ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävän humanistiselta.
David Graeber kirjoittaa kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory (2018, ei tietääkseni suomennettu) siitä, kuinka yhteiskunnassamme huomattava osa tehtävästä työstä on merkityksetöntä ”hevonpaskaa”, työtä joka olemassa vain sen itsensä vuoksi. Se on siis jopa vähemmän kuin hyödytöntä.
Muistan uutisen amerikkalaisessa firmassa työskentelevästä naisesta (mutta en löydä sitä enää, mahdollisesti se oli Helsingin sanomien liitteessä) , joka valitteli suomalaista työmoraalia. Vaikka suomalaiset pitävät itseään ahkerana kansana, amerikkalaisessa firmassa jäädään vaikka perjantaina puoleen yöhön asti töihin, jos projektin deadline on sillä viikolla. Nainen oli töissä mainosfirmassa ja teki radiomainoksia.
Radiomainos ei täytä Graeberin määritelmää ”hevonpaskaduunista”, koska työn tuloksena syntyy jokin konkreettinen mainos, mutta kuvittelisin että melko suuri osa ihmiskuntaa tulisi toimeen ilman radiomainoksia ja ainakin minä pidän niitä varsin ärsyttävinä. Samaan aikaan kuitenkin niitä pidetään ”hyödyllisinä”, koska ne tuottavat taloudellista voittoa tekijälleen ja toivottavasti myös mainoksen tilanneelle yritykselle.
Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kuitenkin: olemmeko me ihmislajina kehittyneet sitä varten, että saisimme stressiperäisen vatsahaavan radiomainoksen edestä?
*
Lisää muistoja: olin työharjoittelussa Turun kauppakorkeakoulussa järjestämässä seminaaria, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tai jotain yhtä korkealentoista. Tapahtuman motto olisi voinut olla ”kulttuuri ei ole täysin turhaa, koska silläkin voi tehdä fyrkkaa ja toisaalta kulttuurin parissa voi rentoutua niin, että jaksaa taas painaa lisää duunia”. En edes liioittele. Olin ainoa humanisti sekä järjestävässä tahossa että oletettavasti myös yleisössä ja kaltaiselleni nuorelle idealistille se ei ollut helppoa (nykyään on helpompaa, kun ei ole idealisti). Koska ketään ei ole helpompaa pilkata kuin idealistista nuorta miestä, minulle kuittailtiin, että sopisin ”lukemaan runoja jonnekin kommuuniin”.
Yritin kysellä, eikö kulttuurilla, taiteella, kirjallisuudella ja sen sellaisella ole itsessään arvoa, mutta minulle vastattiin, että itseisarvoja ei ole olemassa. Ymmärrän tietenkin, että ”itseisarvo” oli väärä sananvalinta, mutta onhan se aika nihilististä, jos mitään arvoja ei ole olemassa. Jälkeenpäin mietin, että ehkä olisin voinut heittää vastakysymyksenä että miksi sitten kuitenkin taloudelliseen voittoon suhtaudutaan itseisarvona.
Hyödyllistä näyttäisi olevan taloudellinen hyöty. Siitäkin huolimatta, että se tulee hyödyttömistä asioista. Tai siitä, että se käytetään hyödyttömiin asioihin. Angry Birds on turhake, mutta Supercellin Ilkka Paananen Suomen suurin veronmaksaja (tai ainakin joskus oli). Satojen miljoonien kasvottomat massat puurtavat pitkää päivää vain pysyäkseen hengissä ja päästäkseen seuraavana päivänä töihin. Ylijäämän voi käyttää johonkin hyödyttömään.
Mieleen tulee seuraava vitsi meksilaisesta ja amerikkalaisesta:
Amerikkalainen bisnesmies näkee meksikolaisen viettämässä siestaa puun varjossa ja tequila-pullo kainalossa.
”Miksi sinä makaat keskellä päivää?”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
”Voisit mennä vaikka palkkatöihin tai perustaa firman.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Tietenkin jotta saisit rahaa!”
”Mitä minä rahalla?”
”Voisit sijoittaa ne viisaasti, jotta rahasi kasvaisivat korkoa ja saisit lisää rahaa.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Jotta voisit saada passiivista tuloa ja voisit jäädä eläkkeelle ja sen jälkeen laiskotella keskellä päivää puun varjossa tequila-pullo kainalossa!”
”No sitähän minä teen tälläkin hetkellä!”
Vitsi vitsinä, mutta on siinä oma totuutensa.
*
Hyöty näyttäytyy itseisarvona, kaikki tunnistavat hyödyn sen nähdessään eikä sitä tarvitse perustella. Mikä voisi olla hyödyllisempää kuin hyöty? Mikä on ironista sinänsä, sillä jos jokin, niin hyöty on välinearvo (kun oppilas kysyy mitä hyötyä kirjojen lukemisesta on ts. miksi se on hyödyllistä, tarkoittaa hän mitä tällä taidolla voi saavuttaa).
Senecan Elämän lyhyydestä ei suoranaisesti puhu hyödystä, ainakaan sen modernissa merkityksssä, mutta hyödyttömistä ja turhista asioista sitäkin enemmän. Senecalle turhaa ajantuhlausta onvat muun muassa, politikointi, ylensyönti, matkailu ja rahan perässä juokseminen. Oikeastaan ainoa oikea tapa viettää elämä on filosofointi (onko runojen lukeminen kommuunissa sen nykyaikainen vastine?) Helppoa hänen oli sanoa, koska antiikin yhteiskunnassa kaiken hyödyllisen työn tekivät orjat. Senecalla ei ollut modernin ”hyödyn” käsitettä. Hänelle kiukuttelevien oppilaiden kysymys olisi varmaan näyttäytynyt mielettömänä: mitä tavoiteltavaa on orjan työssä?
Moderni ”hyödyn” käsite tulee tietenkin utilitaristeilta. Heiltä se on melko varmasti myös taloudellisen liberalismin siivellä kulkeutunut kauppakouluihinkin. Utilitarismin ottopoika John Stuart Mill määrittelee hyödylliseksi sen, joka ”lisää nautintoa ja vähentää tuskaa”. Hän ajautuu jo Utilitarismi-kirjansa (alunperin 1861) ensimmäisillä sivuilla ongelmaan siitä, miksi kuitenkaan irstailu, mässäily ja yleinen sikailu ei vastaa tätä määritelmää, vaan ihmisen tulee etsiä ”korkeampia” nautintoja. Nykynuoren vastine voisi olla, miksi ei voi jäädä sossun rahoilla kotisohvalle makaamaan ja polttamaan pilveä ja selaamaan Pornhubia ja pelaamaan CounterStrikea.
Aika harva pitäisi tällaista elämää ”hyödyllisenä”, mutta mitä argumentteja sitä vastaan on?
Ainakaan yksilön itsensä kannalta. Systeemin kannalta tietenkin on välttämätöntä, että ihmiset lähtevät kotisohvilta töihin tekemään jotain ”hyödyllistä”, mutta onhan se ironista, että yksilöiden itsekkyyteen perustuva kapitalismi sitten kuitenkin viime kädessä joutuu turvautumaan ihmisten velvollisuudentunteeseen pitää systeemiä pystyssä.
Millin vastaus on ”niin se nyt vaan on ja joka muuta väittää on ihan elukka”. Klassiset utilitaristit olivat 1800-luvun harmaapäisiä herrasmiehiä, joille nautintoa tarkoitti sonettien lukeminen ja kehittävä keskustelu.
Eli siis hyöty tarkoitti.
*
Olen melko skeptinen sen suhteen, että tavalliselle kevytmaidonkuluttajalle kirjallisuus saataisiin myytyä nautinnon kautta. Keskeisistä kirjoista on joka tapauksessa olemassa elokuva, joka on helpompi kuluttaa.
Hyöty taas on sitä, että saa rahaa, jolla voi ostaa vaikkapa uuden puhelimen, jolla voi kuluttaa sisältöjä, kuten Tiktok-videoita, joissa se todellinen nautinto on.
Ehkä keskiluokkainen itsensä kehittämisen eetos on kirjallisuuden pelastus. Volter Kilpi on uusi CrossFit ja David Foster Wallace uusi puolimaraton. Miki Liukkosta vaikka hampaat irvessä. Jaksaa jaksaa! Kuinka monta runokirjaa jaksat lukea loman aikana, postaa ne kaikki Instagramiin! Proustin koko sarja kaksinkertaisella nopeudella äänikirjana, että ehtii Porin SuomiAreenaan kuuntelemaan Twitteristä tuttuja naamoja.
Mitä eroa sitten itsensä kehittämisellä on verrattuna klassisten filosofien ihanteisiin? Ehkä ei mitään. Ehkä olen vieläkin vähän idealisti.
*
Palataan vielä kouluun. Peruskoulun idea lähti siitä, että piti keksiä tapa pitää nuoriso pois kaduilta, kun lapsityövoiman käyttö vähitellen länsimaissa kiellettiin. Koulun alkuperäinen tarkoitus ei ollut opettaa mitään hyödyllistä, vaan pitää nuoriso pois pahanteosta. Hyödyllisin asia, jonka koulu opettaa on tottelemaan käskyjä ja istumaan hiljaa paikallaan kahdeksasta neljään.