Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Edes nostalgia ei ollut ennen parempaa

X-viestipalvelussa leviää keskustelu aiheesta ”haluaisitko palata 80-luvulle?” Aika moni haluaa, ja argumentit ovat samoja kuin vielä hetki sitten siitä, miksi asiat 70-luvulla olivat paremmin. Tarkalleen ottaen ne ovat suurin piirtein samoja kuin kreikkalaisella Hesiodoksella, joka eli 700-luvulla eaa. Nuoriso on kelvotonta, epärehellisyys, hävyttömyys ja riidat rehottavat. Hesiodos ei kuitenkaan puhunut wokesta. Aika moni puhujista on sen ikäinen, että 80-luku osuu heidän nuoruuteensa, jolloin tukka vielä kasvoi päässä, veri kiersi genitaalialueella eikä vaimo nalkuttanut. Jostain syystä jokaisella maailmanhistorian kulta-aika osuu kutakuinkin oman elämän ikävuosiin 22-28. Itse palaisin mielelläni 2000-luvun keskivaiheille.

Jotkut asiat ehkä olivat paremmin, toiset eivät. Enimmäkseen ihmisten onnellisuus on kuitenkin aina ollut vakio.

Olihan 80-luvulla toki autoissa enemmän tyyliä, kitarassa enemmän säröä ja olkapäissä enemmän toppausta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ehkä 8 tuntia ohjelmaa päivittäin, yhteensä. Mutta tuli sentään Ritari Ässä ja Ihmemies. Mediatarjonta oli about siinä. Internet yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mikäänhän ei estä kuuntelemasta Spotifystä 80-luvun musiikkia, ostamasta vanhoja sarjoja dvd-boxina ja rajoittamasta mediankäyttöään. Itse asiassa suosittelen sitä.

Talous ja elintaso ovat nousseet 80-luvulta roimasti. Tämä on tietysti näkökulmaharha: 80-luvulla elettiin nousukautta, eikä silloin osattu kaivata sellaisia asioita, joita meillä nyt on, kuten älypuhelimia tai sitrushedelmiä tammikuussa. Samalla tavalla emme osaa kaivata asioita, jotka kenties ovat arkipäivää vuonna 2060. Itse toki kannatan talouskasvun hidastamista mm. ympäristönsuojelun vuoksi ja eikä minua häiritsisi, jos Suomen talous ja ihmisten ostovoima leikattaisiin 80-luvun tasolle. Luulen kuitenkin olevani vähemmistössä, ja juurikin nuo kuusikymppiset fiilistelijät nauttivat korkeasta elintasosta eniten.

Toki elintaso jakaantui tasaisemmin ja tuloerot olivat pienempiä, mistä voi kiittää vahvaa ammattiyhdistysliikettä. En vastusta sitäkään, mutta nopealla vilkaisulla aika moni kasarinostalgikoista näytti vastustavan.

Ihmiset tyytyivät vähempään, eivät mistään moraalisesta syystä, vaan koska kaikkea oli vähemmän. Kerskakulutus keksittiin viimeistään 80-luvulla. Ihmiset olivat myös yhteisöllisempiä. Olivatko, Suomessa? Ainakin he viettivät vähemmän aikaa somessa, koska sitä ei ollut vielä olemassa. Mikään ei estä myöskään laittamasta somea kiinni ja menemästä kahvittelemaan naapuriin. Suosittelen sitäkin.

Ihmisten mielikuvissa turvattomuus kasvaa, vaikka tilastot väkivaltarikoksista kertovat muuta. Toki puhujan omassa nuoruudessa nakkikioskilla kurmuutettiin vastaantulijaa, mutta sitä ei laskettu väkivallaksi, jos kyseessä oli ulkopaikkakuntalainen, väärän jääkiekkojoukkueen kannattaja tai homo. Homoiksi laskettiin kaikki, joilla oli erilaiset vaatteet ja kampaukset, eivät kannattaneet mitään jääkiekkojoukkuetta tai jos muuten vain ei sattunut naama miellyttämään.

Yksityisautoilu oli kivempaa, kun bensa oli halpaa ja autolla sai ajaa melkein missä vain ilman, että vihreät olivat estämässä. Tosin tilastojen mukaan henkilöautojen määrä on vuodesta 1980 yli kolminkertaistunut, kun taas kaupunkien keskustoissa käytettävissä oleva tila ei ole. Tämä yhtälö on saattanut hankaloittaa autolla liikkumista esim. Helsingin kantakaupungissa. Henkilöautojen rajoittaminen kolmannekseen olisi minusta hyvä ajatus.

Nykyään masennus on kansantauti ja tuntuu, että joka toinen tuttava syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Ennen vanhaan ei masennuttu, vaan juotiin viinaa, hakattiin vaimoa tai hirttäydyttiin navetan kurkihirteen. Pelkästään itsemurhien määrä on 80-luvun n. 1200-1400:sta laskenut reiluun 700:an.

Edes nostalgia ei ole muuttunut noista päivistä. Silloin ikävöitiin 50-luvulle, jolloin sodanjälkeisessä Suomessa mielikuvissa oli elämä onnellisempaa ja kaduilla turvallisempaa ja nuoriso kunnollista. Ei ollut.

Tervehdys vuoden 2024 sanomalehtimiehille

On aina mielenkiintoista lueskella vanhoja ennusteita siitä, millaisena meitä edeltävät sukupolvet näkivät tulevaisuuden, eli meidän nykyisyytemme. Olen aikaisemmin kirjoittanut tässä blogissa muutamia juttuja erityisesti tekoälyyn liittyvistä visioista tieteiskirjallisuudessa. Linkitän tähän vielä sata vuotta sitten, eli vuonna 1924 ilmestyneen mielenkiintoisen jutun, jossa kirjailija ja keskustalainen perustajaideologi (ent. Maalaisliitto) Santeri Alkio pohdiskelee, miltä maailma vuonna 2024 voisi näyttää. Jutun ovat huomanneet toki monet muuutkin ja itse bongasin sen Kari Salmisen toissapäiväisestä kolumnista Turun Sanomissa.

Alkion kirjoitus ”Tervehdys vuoden 2024 sanomalehtimiehille” ilmestyi alun perin radioharrastajien Langaton-lehdessä (1.1.2024/2, s. 26-27, 33) ja löytyy mm. Kansallisarkiston kautta.

Kenties julkaisufoorumista johtuen korostaa Alkio kirjoituksessaan erityisesti radion merkitystä. Hän on jopa ”radiokuumeessa”. Kirjoituksessaan hän kuvailee, kuinka oli ensimmäistä kertaa käynyt kuuntelemassa naapurinsa luona radiota, konetta jolla saattoi ottaa vastaan ”ilmassa risteileviä äänivirtoja”. Tapahtumahetkellä 61-vuotias kirjailija kuvailee hämmentävää kokemustaan, kuinka ”kuulotorvet” korvissaan oli kuullut klassista musiikkia Englannista asti kuin olisi itse ollut konsertissa paikan päällä. Alkio visioi jopa, että radio voisi luoda yhteyden Maan ja Marsin välille. Virheellisesti hän tosin sanoo radion toimivan ”ääniaalloilla”, aika kovaa pitäisi huutaa, että se kuuluisi Marsiin asti. Sitäkään hän ei kerro, kuka Marsissa radiolähetyksiä kuuntelisi. Siinä Alkio kuitenkin on visioinnissaan oikeassa, että radio — ja myöhemmin televisio, Internet jne — ovat poistaneet ”aineen asettamat rajoitukset” siten, että tätäkin voi lukea ajasta ja paikasta riippumatta.

Näistä visioista Alkio siirtyy kuvaamaan omaa aikaansa lähes apokalyptisesti: ihmiset kärsivät aineellista kurjuutta ja valtiot varustautuvat uuteen sotaan (Alkio itse kuoli muutamia vuosia myöhemmin eikä nähnyt sitä suursotaa, johon varustauduttiin). Hän on kuitenkin toiveikas sen suhteen, että tulevaisuudessa ”leipä-, puku- ja asuntokysymykset” ratkaistaan ja ihmiskunta voi keskittyä korkeampiin ”uskonnollisiin ja siveellisiin” uudistuksiin. Aivan oikeassa hän ei ole ennustuksessaan: vaikka toki elintaso on moninkertaistunut sadassa vuodessa, ovat ihmiset edelleen yhtä lailla huolestuneita aineellisesta puutteesta.

Oikeassa hän on kuitenkin siinä, että taistelu näistä kysymyksistä tulee olemaan ”sitkeä ja kiukkusanainen”. Kuinka olisi menneen maailman keskustalaispoliitikko pärjännyt Twitterissä?

Englannin ylivallasta lisää

Ensimmäisenä oireena kielen kuolemasta pidetään sitä, että kielen äidinkieliset puhujat alkavat käyttää keskenään jotain muuta kieltä, joka siten syrjäyttää heidän uhanalaisen äidinkielensä. Suomalaisten tapauksessa tuo kieli on englanti.

Ainakaan vielä kaksi keskenään keskustelevaa suomalaista ei normaalioloissa puhu englantia toisilleen, mutta jos joukossa on joku ei-suomenkielinen, on tilanne toinen. Näin käy etenkin verkossa, jonka virallinen kieli on englanti, ja monissa ryhmissä suomalaisetkin kirjoittavat toisilleen englanniksi.

Facebookissa jopa suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureja koskevat keskusteluryhmät ovat englanninkielisiä nimeä myöten. Ryhmissä on etenkin suomalaisia ja virolaisia sekä joitakin pienempiä suomensukuisia kieliä puhuvia, ja kaikki kommunikoivat keskenään englanniksi. Aioin jo aloittaa keskustelun aiheesta, mutta annoin olla. Käytäntöhän sen sanelee. Sitä voisi kuvitella, että suomalais-ugrilaisista kielistä kiinnostuneet osaisivat useampaa kuin yhtä suomalais-ugrilaista kieltä, mutta ilmeisesti lähin yhteinen kieli on englanti.

Ja jos ei englanti, niin mikä sitten? Venäjä?

Englanti on kaikille tutuin vieras kieli, muita ”suuria” kieliä kuten ranskaa tai saksaa puhuu niin harva, että edes kieliharrastajien ryhmässä ei törmää keskenään kahta sujuvasti niitä puhuvaa.

*

Facebookin historia- kieli- ja kulttuuriharrastajien ryhmissä leviää lähes salaliittoteorian tasoisia teorioita kielten ja kansojen alkuperästä. En lähde erittelemään teorioita tässä, mutta yhteenvetona suomalaisten sukukansoja ovat ainakin seuraavat: kiinalaiset, japanilaiset, foinikialaiset (koska ”Finland”), etruskit, baskit, skyytit (koska alkaa s-kirjaimella), sumerilaiset (samasta syystä), intiaanit, skotlantilaiset (koska Kaledonia = Kalevala), muinaiset egyptiläiset, atlantislaiset ja niin edelleen.

Ja miksipä eivät kaikki kansat olisi veljiä keskenään?

Paitsi ruotsalaiset, joille näissä tarinoissa varataan aina pahiksen rooli.

Sen lisäksi suomalaiset ovat keskeisten eurooppalaisten hallitsijasukujen perustajia. Tästä todisteena on sanan queen etymologia, joka tulee paikannimestä Kainuu.

Etruskien ja suomalaisten kielisukulaisuutta olen kuullut perusteltavan sillä, että molemmissa kielissä on paljon taivutuspäätteitä.

Tosiasiassa sanantaivutus ja päätteet eivät ole maailman kielissä mikään poikkeuksellinen ilmiö, vaikka suomalaiset pitävätkin sitä suomen kielen erityispiirteenä. Usein esimerkkinä agglutinoivista, eli päätteitä käyttävistä kielistä mainitaan turkki. En osaa turkkia sanaakaan enkä tiedä sen kieliopistakaan mitään, mutta muistan kuinka opetin aikoinani suomea samassa tilassa, jossa pidettiin myös turkin kielen tunteja. Opettaessani tuijottelin seinää, joka oli tapetoitu turkin taivutuskaavoilla. Kovin näyttivät samanlaisilta kuin esimerkiksi unkarissa.

Keskusteluryhmien etymologiat ovat melko hapokkaita: esimerkiksi sana rako ja rakastella ovat samaa kantaa, koska naisella on jalkojensa välissä rako, jota rakastellaan. Mitään tieteellistä näyttöä asiasta ei ole, mutta voihan se olla niinkin, kuten tavataan sanoa. Näitä on aika vaikea falsifioida. En sitä paitsi ole mikään etymologian asiantuntija muutenkaan.

Näiden etymologiaharrastajien ongelma tuntuukin olevan, että ainoa vieras kieli, jota he osaavat, on englanti. Silloin suomi saattaa näyttää eksoottiselta poikkeukselta ja jos näitä ”poikkeuksia” löytyy toisistakin kielistä, niiden välillä täytyy olla yhteys.

*

Ennen sentään oli kunnollista. Suosittelen lukemaan Kai Donnerin matkakirjan Siperian samojedien keskuudessa (tai kuuntelemaan äänikirjan).

Lähtiessään Siperiaan tutkimaan suomensukuisia kansoja, Donner puhui äidinkielensä ruotsin lisäksi ainakin saksaa, mutta ei esimerkiksi venäjää. Minulla ei ole tarkkaa tietoa hänen muusta kielitaidostaan, mutta Wikipedian mukaan hän oli opiskellut ennen matkalle lähtöään Budapestissa ja Cambridgessä, joten oletan hänen osanneen myös unkaria ja englantia. Matkatessaan Venäjän poikki keskusteli hän palvelusväen kanssa saksaksi ja oletettavasti Venäjän säätyläiset osasivat siihen aikaan myös saksaa. Tsaarinhovin kieli luonnollisesti oli ranska. Venäjän Donner oppi matkallaan siinä sivussa, parin kuukauden aikana.

Parissa kuukaudessa Donner oppi myös samojedikieliä kuten selkuppia ja kamassia niin paljon, että saattoi tutkia näiden kansojen kulttuuria ja kieltä. Kahden vuoden matkan tuloksena Donner kirjoitti näiden kielten kieliopit. Kaikki tämä siperialaisella tundralla 40-50 asteen pakkasessa, lähteenä luku- ja kirjoitustaidottomia metsästäjä–keräilijöitä, jotka puhuivat toisistaan poikkeavia murteita eivätkä aina edes ymmärtäneet, miksi Donner tenttasi heiltä sanoja ja lauseita.

Sen sijaan me lämpimissä luokkahuoneissa ja kielistudiossa, taitavien opettajien, oppikirjojen ja interaktiivisten sovellusten avulla kamppailemme oppiaksemme edes yhden vieraan kielen sujuvaksi. Useimmille tuo kieli on englanti, toinen vieras kieli on jo vähän harvinaisempi.

Globalisaatio tarkoittaa tässäkin asiassa moninaisuuden kaventumista.

Itään ei ole mitään

Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.

Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.

Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).

Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.

Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.

Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.

Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.

Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.

Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.

Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.

Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))

Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.

Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

*

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

*

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

*

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

*

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

*

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

*

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä

Lomalla kesälukemista kirjakaupan karkkihyllystä, eli pokkarivalikoimasta etsiessäni käteen osui George Orwellin Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Olen sen tietenkin lukenut moneen kertaan ennenkin, mutta en omistanut vielä omaa kappaletta, joten ostin sen pehmeäkantisena itselleni 8 eurolla (kuten tunnettua, kovat kannet eivät minulle suuriakaan merkitse). Suurin osa esseistä muuten löytyy alkuperäiskielellä täältä, en jaksa tarkistaa mitkä kaikki, koska pokkaripainoksessa ei ole sisällysluetteloa. Suomenkielisten esseiden suomentaja Jukka Kemppinen on myös jättänyt muutamia esseitä pois verrattuna englanninkieliseen kokoelmaan.

Kokoelma kuitenkin sisältää ne kaikkien tuntemat kirjoitukset, kuten ”Miksi kirjoitan” ja ”Hirttäminen”, sekä sympaattiset ”The Moon Under Water” ja ”Kuppi kuumaa teetä” sekä nimikkoesseen norsun ampumisesta. Jostain syystä ”Kun ammuin norsun” herättää mielikuvia norsusafarista tai jostain muusta lähes koomisesta tilanteesta (kansikuvassa elefanttia roikutetaan kuumailmapallosta, en tiedä miksi), mutta kyseessä on äärimmäisen surullinen ja traaginen tarina. Kukapa haluaisi ampua vapaaehtoisesti norsua, eläintä joka näyttää yhtä aikaa surulliselta mummolta ja tuhatkiloiselta alastomalta vauvalta.

Kirjallisuusesseitä edustavat mm. laaja essee Henry Milleristä (Valaan vatsassa) ja hieman suppeampi Mark Twainista (”Laillistettu velmuilija”) vielä lyhyempi Kiplingistä (”Kiplingin kuoltua”). Omassa kappaleessani Kravun kääntöpiiriä (Gummeruksen v. 1962 julkaisema) on itse asiassa takakannessa lainaus Miller-esseestä: ”Kravun kääntöpiiri omalla tavallaan erittäin menestyksekkäästi tavalla luonut siltaa ajattelevan ja ajatuksista piittaamattoman ihmisen välillä.” P.G. Wodehousen puolustuspuhe käsittelee paitsi kirjallisuutta, myös politiikkaa.

Mielenkiintoisen osan muodostavat sotaa ja 30-40 -luvun politiikkaa käsittelevät tekstit, esim. ”Kosto on Karvas” ja otteet sota-ajan päiväkirjasta. Jälkiviisaus on viisauden lajeista amatöörimäisin, ja siksi on avartavaa lukea aikalaislähteitä, jotka kuvaavat tapahtumia kun niistä ei ole vielä päästy muodostamaan ajan myötä selkeää kuvaa.

Palannen mahdollisesti näihin myöhemmin ja teen sieltä joitain nostoja, jos tämän blogin aiheet muuten loppuvat kesken.

LISÄYS 14.9.
Niin&Näin-lehden uudessa numerossa (3/23) näyttäisi olevan kolme artikkelia Orwellista ja verkossakin yksi bonusartikkeli Rebecca Solnitin romaanista Orwell’s Roses (2021, ei suomennettu), mutta ei niistä aiheista, joista itse ajattelin kirjoittaa, joten ehkä minunkin pitää julkaista tässä blogissa lyhyt artikkelisarja Orwellista.

George Orwellhan on tunnetuimpia moderneja kirjailijoita, joita paljon lainataan, mutta tunnetaan vain pintapuolisesti lainausten määrään nähden. Kuten sanottua, harva kirjailija on saanut oman adjektiivinsa ja sitä voi käyttää aina, kun haluaa osoittaa olevansa yhteiskunnallisesti valveltunut, antiautoritaarinen ja kirjallisesti sivistynyt: Kela kusi mun hommat, ihan orwellia! (vaiko sittenkin kafkamaista?)

Jo pelkästään Orwellin tunnetuin teos 1984 on mainettaan huonommin tunnettu muualta kuin meemeistä, mutta muukin tuotanto ansaitsee huomiota.

Huntu – kun okkultismi saapui Logomoon

Sunnuntaina käytiin katsomassa Logomossa esitetty Ukko Tornin ja Rikhard Larvannon dokumenttifilmi Huntu – Kun okkultismi saapui Suomeen. Raflaavasta aiheestaan huolimatta filmi pysyi asialinjalla eikä lähtenyt hakemaan shokkivaikutuksia tai hörhöilemään liikaa: alkumontaasissa nähtiin vähän tulitanssia, esillepanossa goottilaista tematiikkaa ja taustalla soi korni new age -musiikki, mutta muuten oltiin aika akateemisia. Haastateltavat puhuvat päät olivat enimmäkseen yliopistotutkijoita tai muita asiantuntijoita — mukaan otetuilla kahdella rokkarilla, A.W. Yrjänällä ja Kauko Röyhkällä — varmasti haluttiin saada lisähuomiota dokkarille, mutta substanssipuolelle heillä oli aika vähän. Röyhkä oli myös filmin jälkeen järjesteltyssä asiantuntijapaneelissa Larvannon, Maarit Leskelä-Kärjen ja Marja Lahelman ohella, mutta vaikka miehen musiikista ja kirjoista pidänkin, niin ei hänellä aiheesta ollut mitään muuta kiinnostavaa sanottavaa, kuin että oli nuorena diggaillut Aleister Crowleya.

Esoteria ja okkultismi ovat viime vuosina nousseet jopa muoti-ilmiöksi, jonka aloitti Perttu Häkkinen radio-ohjelmillaan ja yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoitetulla kirjallaan Valonkantajat (Like 2018). Turun yliopiston Uuden etsijät -projekti, jonka vetäjä Leskelä-Kärki paneelissa kertoi projektin saaneen innoituksensa nimenomaan Häkkisen motivoimana, on julkaissut useita kirjoja esoterian ja suomalaisen taide- ja kulttuurihistorian yhteyksistä. Dokumentti perustuikin vahvasti projektin tutkijoiden työhön.

Jos esimerkiksi on lukenut kirjan Uuden etsijät — Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria (Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Teos. 2021), dokkarissa on aika vähän uutta: Jean Sibelius oli vapaamuurari, Minna Canth tankkasi Blavatskyn teoksia, Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Pekka Halonen hakivat töihinsä innoitusta teosofiasta, Eino Leino tunnustaa kirjassan Alla kasvon Kaikkivallan vetonsa mystiikkaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi projektin esiin nostama hahmo on runoilija — kääntäjä Aarni Kouta.

Uudemman kirjallisuuden puolelta tulee mieleen esimerkiksi Heikki Kännö, joka ainakin romaanissaan Runoilija käsittelee samoja teemoja (muita en ole vielä lukenut) ja olisi voinut olla hyvä haastateltava.

Aiheesta löytyy aika hyvin materiaalia myös Yle Areenasta, edellä mainittujen Häkkisen juttujen lisäksi. Suositeltavia kuunneltavia ovat esim:
Juhani Kenttämaa haastattelee Kulttuuriykkösessä dokumentin tekijöitä.
Kirkon tutkimuskeskuksen koordinaattori Jussi Sohlberg kertoo uushenkisyydestä (Sohlberg oli myös jossain toisessa lähetyksessä haastateltavana, mutta en löydä sitä), Olly Donneria tutkivan Jasmine Westerlundin haastattelu Kulttuuriykkösessä, samoin Nina Kokkinen ja Tiina Mahlamäki niin ikään Kulttuuriykkösessä.

*

Mitä henkilökohtaiseen näkemykseeni tulee (mistä toki voin puhua ihan niin paljon kuin haluan, tämähän on minun blogini), olen ateisti, enkä usko kummituksiin tai henkimaailman asioihin tai paranormaaleihin ilmiöihin. Maailmankuvani ei ole sataprosenttisen materialistinen, mutta en usko mihinkään ”sielun substanssiin”. Olen olevinani rationalistinen ja ”tieteellinen”, mutta toki tunteilla ja taiteilla on myös suuri merkitys, eikä vaillinainen ihmisjärki voi selittää kaikkea. Kaikki mystinen kiinnostaa, mutta ei siinä ole sen kummempaa. Mystiikassa ei ole mitään mystistä.

Olen jo aikaisemmin kertonut tässä blogissa lyhyestä uskoontulostani tai pikemminkin sen yrityksestä. Olen ollut aina kiinnostunut uskonnoista, mutta en ole varma, olenko koskaan todella uskonut jumalan olemassaoloon. Lyhyt tutustumiseni jehovantodistajiin toimi kuitenkin tehokkaana rokotteena kaikkea huuhaata kohtaan. Mielenkiintoista muuten, miten jehovantodistajat suhtautuvat okkultismiin ja etenkin spiritismiin erittäin kielteisesti, mutta myös heidän liikettään voi pitää vahvasti esoteerisena. Mukana on idea salatusta tiedosta ja liikkeen perustaja Charles Taze Russell oli ennen Raamatun tulkintaansa (joka on sekin varsin esoteerinen) kiinnostunut idän mystiikasta ja kirjoitti kirjan pyramidologiasta.

Nuorena olin innostunut myös kaikenlaisesta psykedeliasta ja psykologiasta. Kuuntelin Avaruusromuja yöllä valot sammutettuna ja selailin Jungia ja kokeilin itsehypnoosia ja automaattikirjoitusta (myöhemmin aikuisena kävin hypnotisoitavana, mutta olen ilmeisesti resistentti, koska en päässyt mihinkään muuntuneisiin tajunnantiloihin). Tällöin tarkoituksena oli päästä pikemminkin kiinni alitajuntaan kuin etsiä yhteyttä tuonpuoleiseen. En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta suuri osa fanittamastani musiikista on tehty huumeiden vaikutuksen alaisena tai on ainakin avoimen huumemyönteistä. Samoin hyvän rock-albumin tunnistaa siitä, että sen kansi on täynnä okkultistisia symboleita, mutta minulle ne eivät merkitse mitään muuta kuin estetiikkaa.

*

Esoterian ja okkultismin (tutkijat itsekään eivät tuntuneet olevan varmoja termien tarkoista määritelmistä ja eroista) synty liittyy 1800-luvun modernisaatioon. Tiede nykyaikaisessa mielessä oli vasta syntymässä ja uskonto menetti asemiaan, mutta niiden jakolinjat eivät olleet täysin selviä. Ennen modernia aikaa monet tiedemiehetkin olivat syvän uskonnollisia, mikä voi nykyaikaisesta ”rationalistisesta ateistista” tuntua oudolta, mutta joku Carl von Linné oli esimerkiksi alun perin teologian opiskelija, joka luonnontieteellisillä tutkimuksillaan kuvitteli paljastavansa jumalan luomistyön tuloksia. Esoteria sisältää ajatuksen ”salatusta tiedosta”. Se toisaalta haastaa järjestäytyneen uskonnon tieteellä, toisaalta tieteen uskonnollisella mystiikalla. Ennen 1800-luvun loppua kemian ja alkemian rajaa ei oltu vielä vedetty; aikalaisilla ei ollut tieteellistä tietoa aiheesta, ja mistäpä he olisivat tienneet, että ”alhaisemmista metalleista” ei saa valmistettua jalometalleja. Samoin astronomialla on vahvasti juuret astrologiassa: taivaankappaleiden liikkeitä seurattiin, koska uskottiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Näin uskoi muun muassa tähtitieteen uranuurtaja Tycho Brahe. Modernin tieteen kehityskertomukseen ei kuitenkaan sovi ajatus siitä, että jollekin Isaac Newtonille painovoimateoria oli vain sivujuonne hänen missiossaan korkeamman tiedon tavoittelussa.

Tultaessa 1800-luvun lopulle uskottiin jo tieteen kaikkivoipaisuuteen ja että kuolemankin kysymys oli tieteen ratkaistavissa. Siksi johonkin spiritismiin liittyy oma pseudotieteellinen puoli antimateriaaleineen, mutta kuitenkin myös ristiriitaisesti ajatus siitä, että tiede ei voi aivan kaikkea selittää. Uskottiin ”uuteen ihmiseen” ja kehitykseen, joka syntyy tieteen ja uskonnon synteesinä. Tällaista ”uutta tiedettä” hahmotteli mm. Rudolf Steiner (joka vilahtaa myös Kännön edellä mainitussa romaanissa), joka teosofien kanssa riitaannuttuaan perusti oman antroposofisen liikkeensä.

*

Dokumentin alkuminuuteilla tulin pohtineeksi — kun tajusin että kyseessä on ihan vakavasti otettava dokumentti eikä huuhaapläjäys — mikä erottaa ”vakavasti otettavan esoterian” esimerkiksi tämän päivän salaliittoteorioista. Salaliittoteorioihinkin liittyy vahvasti sisäpiiriin vihkiytyneiden salattu tieto (”do your own research”) ja se, että maailma ei ole sellainen, miltä se rationaalisin silmin näyttää. Ehkä oleellista on ajallinen etäisyys: se nyt vain hienompaa ajatella 1900-luvun alun kultakauden frakkipukuisia herrasmiehiä spritistisissä istunnoissa etsimässä innoitusta taiteeseensa kuin kotiinsa eristäytynyttä mielenterveyskuntoutujaa sekoamassa Tokentubeen.

Asiantuntijapaneelin Q&A:ssa Juri Nummelin ja Kimi Kärki (ei sukua) veivätkin keskustelua vähän tähän suuntaan ja kyselivät Pekka Siitoimen ja muiden kuunatsien vaikutusta esoterian ja okkultismin huonoon maineeseen. Nummelin kaipaili vasemmistolaisen esoterian perään (muiden kuin Ervastin, jolla oli sosialistisia harrastuksia). Teki mieli huutaa seuraavalta riviltä ”Yrjö Kallinen”, mutta aivot löivät tyhjää, eikä koko nimi tullut mieleen (aina käy näin). Kiinnostuneille kuitenkin suosittelen Matti Salmisen Kallisesta kirjoittamaa elämänkertaa: Yrjö Kallisen elämä ja totuus (Pystykorvakirja, 2011), kuinka neljä kertaa kuolemaan tuomittu pasifisti, mystikko ja anarkisti joutuu puoliksi tahtomattaan Suomen puolustusministeriksi.

Silti kieltämättä Larvannon mainitsema ”okkultismi-stigma” on todellinen, eikä monien kansakunnan kaapin päälle nostettujen suurmiestaiteilijoiden mystisistä puolista ole jälkeenpäin haluttu huudella. Taidehistorioitsija Marja Lahelman mukaan yksi syy on taidehistorian formalismiin liittyvä narratiivi, jossa moderni taide vähitellen kehittyy impressionismista kubismin kautta abstraktioon. Toisaalta sille on vastakohtana pidetty yhteiskunnallisuutta (minkä mm. Röyhkä mainitsi), eikä kumpaankaan narratiiviin sovi mystiikka ja symbolismi. Sittemmin sodanjälkeisen katkoksen myötä esoteria on ollut banaalia huuhaata, Rauni-Leena Luukkaista ja juurikin Pekka Siitoimen kaltaisia yleisiä huumorinaiheita.

*

Dokumentin ongelmana kenties on sen liikkuminen liian yleisellä tasolla, eikä mennä kovin syvälle yksityiskohtiin. Nimiä tiputellaan, mutta aika harvan esoteerisen suuntauksen sisältöön mennään sisälle. Uhkana kenties on — paitsi hukkuminen sekaviin yksityiskohtiin — uskottavuuden kärsiminen, jos aletaan ottaa tosissaan vaikkapa mitä Steiner (kenties mainituista esoteerikoista vakavimmin otettu) opettaa, kaikkien serafien ja kerubien ja planeettojen sielunelämän ja homeapatian ja astraalikehojen jälkeen voi vain kenties naurahtaa vaivaantuneesti. Puhumattakaan, jos jonkun Crowleyn juttuihin lähdetään syventymään, loppuu dokumentista aika kesken ja yksittäiset kommentit saavat helposti anekdootin muodon.

Suomalaisten taiteilijoiden käsittelyssä taas on helposti mennään juorumoodiin: ”tiesitkö, että tämäkin suurmies vehkeili pimeyden voimien kanssa?” (uhkaava synadrone pörisee taustalla).

Ajallinen rajaus tehdään 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Käytännön syistä tällainen rajaus on toki hyvä tehdä, mutta pitääkö paikkansa tutkijoiden väite sodan jälkeisestä katkoksesta? Eikö hipeillä ollut oma new age -henkisyytensä, 70-80 -luvuilla julkkikset ravasivat Aino Kassisen luona, Ior Bock innoitti mm. Petri Wallia, Juhan af Gran etsi ufoja, hevibändit 90-luvulla ammensivat pimeältä puolelta niin, että vanhemmat saivat taas syitä huolestua, konemusiikki (mm. trance) pyrki musiikin avulla sananmukaisesti transsiin. Yllättäen paneelikeskustelussa näitä alkoi löytyä, mutta kenties niitä oli vaikea sovittaa kokonaiskuvaan ja siksi ohitettiin kuriositeetteina. Ja miten laveasti sitten esoteria ja okkultismi ylipäätään määritellään.

Jossain mainostettiin dokkarin lisämateriaalien sisältävän 10 tuntia tosifaneille tarkoitettua kuvamateriaalia, mutta sen sisällöstä en osaa tehdä arvailuja.

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Natoon vai ei?

Olen aina ollut 100% pasifisti ja 100% Nato-vastainen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa alan kuitenkin kallistua siihen, että olen korkeintaan 99% Nato-vastainen. Jos näyttää siltä, että Nato-jäsenyys on ainoa keino säilyttää rauha, niin olkoon sitten niin. Vasta kun jo luulimme että suuret maasodat Euroopassa olisivat jääneet historiaan, olimme väärässä. Ja jos suomalaisilla oli mitään illuusioita siitä, että länsimaat (tälläkään kertaa) tulisivat ei-Nato-maan avuksi, olimme siinäkin väärässä.

Ukrainan sotaa on verrattu talvisotaan ja yhtymäkohtia löytyykin runsaasti: Venäjä (eli Neuvostoliitto) katsoo jonkun maan kuuluvan etupiiriinsä ja ”turvallisuuttaan suojellakseen” pyrkii liittämään sen alueen itseensä valheelliseen ”vapautusoperaatioon” vedoten. Länsimaat pelkäävät eskalaatiota eivätkä uskalla sekaantua. Parin päivän ”erikoisoperaatio” jumiutuu ja hyökkääjä kokee arvovaltatappion. Muita vertailukohtia voisivat olla Unkari 1954 tai Tšekkoslovakia 1968, jolloin itäpanssarit olivat taas ”fasismia” kaatamassa, kun sen satelliitit eksyivät liiaksi länteen. Samalla tavalla varsinkin 1968 tapahtumat olivat liberaalille lännelle järkytys, kun ne olivat kuvitelleet sosialismin voivan kehittyä demokraattiseen suuntaan ja idän ja lännen lähentyvän toisiaan rauhanomaisesti. Samalla tavalla kansainvälinen sympatia oli altavastaajan puolella, mutta kylmän sodan kontekstissa suora apu oli mahdotonta. Nyt olemme jälleen järkyttyneitä Venäjän demokratiakehityksen kariutumisesta ja maailmanrauhan horjumisesta ja ilmeisesti olemme palaamassa kylmän sodan aikaan.

(Sivuhuomautuksena vielä vertaus 1800-luvun ns. Pyhään allianssiin, joka jostain syystä on unohdettu (haluttu unohtaa?), mutta joka lienee Venäjän imperiumin tähtihetkiä. Venäjän aloitteesta perustetun liiton tarkoituksena oli taantumuksen ylläpitäminen Euroopassa ja kaikenlaisen liberalismin patoaminen. Tästä voi nähdä yhtymäkohtia siihen, kuinka Venäjän vaikutus on Euroopassa aina ollut liberalismin ja demokratian vastaisuus.)

Valitettavasti Nato ei ole mikään Pihtiputaan Martat, johon voi liittyä omalla ilmoituksella. Jäsenyys vaatii kaikkien 30 nykyisen jäsenen yksimielisen hyväksynnän. Mitä esimerkiksi etelän serkkumme unkarilaiset äänestäisivät? Käykö tässä taas kerran niin, että meidät asemoidaan suurvaltojen etupiiriin? Suomessa on aina ajateltu, että joko liitymme Natoon tai sitten emme, mutta kuinka kusista olisi hakea Naton jäsenyyttä ja tulla hylätyksi?

Aika moni tuntemani ihminen, sellainenkin jonka en olisi kuvitellut koskaan kannattavan Natoa, on vähintäänkin lieventänyt kantaansa, mikä näyttäisi noudattelevan trendiä. Pian Naton ehdoton vastustaminen lienee yhtä marginaalista kuin rokotteiden vastustaminen. Ja molemmat ovat samaa porukkaa. Ja saavat tietonsa samalta sylttytehtaalta.

On selvää, että Suomen on parempi kuulua länteen kuin itään niin elintason, turvallisuuden, kansalaisoikeuksien kuin demokratian puolesta. Tämän tietävät venäläisetkin, nekin jotka uskovat Kremlin karkeinta propagandaa. Se miksi he kuitenkin kannattavat venäläistä imperialismia ja ikävöivät neuvostosysteemiä, on laajempi kysymys, joka vaatisi kurkistusta ns. ”venäläiseen kansansieluun”, mutta joka on liian laaja kysymys käsiteltäväksi tässä.

Paras vaihtoehto luonnollisesti olisi itsenäisyys ja liittoutumattomuus, mutta se vaihtoehto ei välttämättä ole mahdollinen. Nato on toiseksi huonoin vaihtoehto.