jmkark – Elämä ja Teot

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiuniformussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon uniformuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.

Huntu – kun okkultismi saapui Logomoon

Sunnuntaina käytiin katsomassa Logomossa esitetty Ukko Tornin ja Rikhard Larvannon dokumenttifilmi Huntu – Kun okkultismi saapui Suomeen. Raflaavasta aiheestaan huolimatta filmi pysyi asialinjalla eikä lähtenyt hakemaan shokkivaikutuksia tai hörhöilemään liikaa: alkumontaasissa nähtiin vähän tulitanssia, esillepanossa goottilaista tematiikkaa ja taustalla soi korni new age -musiikki, mutta muuten oltiin aika akateemisia. Haastateltavat puhuvat päät olivat enimmäkseen yliopistotutkijoita tai muita asiantuntijoita — mukaan otetuilla kahdella rokkarilla, A.W. Yrjänällä ja Kauko Röyhkällä — varmasti haluttiin saada lisähuomiota dokkarille, mutta substanssipuolelle heillä oli aika vähän. Röyhkä oli myös filmin jälkeen järjesteltyssä asiantuntijapaneelissa Larvannon, Maarit Leskelä-Kärjen ja Marja Lahelman ohella, mutta vaikka miehen musiikista ja kirjoista pidänkin, niin ei hänellä aiheesta ollut mitään muuta kiinnostavaa sanottavaa, kuin että oli nuorena diggaillut Aleister Crowleya.

Esoteria ja okkultismi ovat viime vuosina nousseet jopa muoti-ilmiöksi, jonka aloitti Perttu Häkkinen radio-ohjelmillaan ja yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoitetulla kirjallaan Valonkantajat (Like 2018). Turun yliopiston Uuden etsijät -projekti, jonka vetäjä Leskelä-Kärki paneelissa kertoi projektin saaneen innoituksensa nimenomaan Häkkisen motivoimana, on julkaissut useita kirjoja esoterian ja suomalaisen taide- ja kulttuurihistorian yhteyksistä. Dokumentti perustuikin vahvasti projektin tutkijoiden työhön.

Jos esimerkiksi on lukenut kirjan Uuden etsijät — Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria (Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Teos. 2021), dokkarissa on aika vähän uutta: Jean Sibelius oli vapaamuurari, Minna Canth tankkasi Blavatskyn teoksia, Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Pekka Halonen hakivat töihinsä innoitusta teosofiasta, Eino Leino tunnustaa kirjassan Alla kasvon Kaikkivallan vetonsa mystiikkaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi projektin esiin nostama hahmo on runoilija — kääntäjä Aarni Kouta.

Uudemman kirjallisuuden puolelta tulee mieleen esimerkiksi Heikki Kännö, joka ainakin romaanissaan Runoilija käsittelee samoja teemoja (muita en ole vielä lukenut) ja olisi voinut olla hyvä haastateltava.

Aiheesta löytyy aika hyvin materiaalia myös Yle Areenasta, edellä mainittujen Häkkisen juttujen lisäksi. Suositeltavia kuunneltavia ovat esim:
Juhani Kenttämaa haastattelee Kulttuuriykkösessä dokumentin tekijöitä.
Kirkon tutkimuskeskuksen koordinaattori Jussi Sohlberg kertoo uushenkisyydestä (Sohlberg oli myös jossain toisessa lähetyksessä haastateltavana, mutta en löydä sitä), Olly Donneria tutkivan Jasmine Westerlundin haastattelu Kulttuuriykkösessä, samoin Nina Kokkinen ja Tiina Mahlamäki niin ikään Kulttuuriykkösessä.

Mitä henkilökohtaiseen näkemykseeni tulee (mistä toki voin puhua ihan niin paljon kuin haluan, tämähän on minun blogini), olen ateisti, enkä usko kummituksiin tai henkimaailman asioihin tai paranormaaleihin ilmiöihin. Maailmankuvani ei ole sataprosenttisen materialistinen, mutta en usko mihinkään ”sielun substanssiin”. Olen olevinani rationalistinen ja ”tieteellinen”, mutta toki tunteilla ja taiteilla on myös suuri merkitys, eikä vaillinainen ihmisjärki voi selittää kaikkea. Kaikki mystinen kiinnostaa, mutta ei siinä ole sen kummempaa. Mystiikassa ei ole mitään mystistä.

Olen jo aikaisemmin kertonut tässä blogissa lyhyestä uskoontulostani tai pikemminkin sen yrityksestä. Olen ollut aina kiinnostunut uskonnoista, mutta en ole varma, olenko koskaan todella uskonut jumalan olemassaoloon. Lyhyt tutustumiseni jehovantodistajiin toimi kuitenkin tehokkaana rokotteena kaikkea huuhaata kohtaan. Mielenkiintoista muuten, miten jehovantodistajat suhtautuvat okkultismiin ja etenkin spiritismiin erittäin kielteisesti, mutta myös heidän liikettään voi pitää vahvasti esoteerisena. Mukana on idea salatusta tiedosta ja liikkeen perustaja Charles Taze Russell oli ennen Raamatun tulkintaansa (joka on sekin varsin esoteerinen) kiinnostunut idän mystiikasta ja kirjoitti kirjan pyramidologiasta.

Nuorena olin innostunut myös kaikenlaisesta psykedeliasta ja psykologiasta. Kuuntelin Avaruusromuja yöllä valot sammutettuna ja selailin Jungia ja kokeilin itsehypnoosia ja automaattikirjoitusta (myöhemmin aikuisena kävin hypnotisoitavana, mutta olen ilmeisesti resistentti, koska en päässyt mihinkään muuntuneisiin tajunnantiloihin). Tällöin tarkoituksena oli päästä pikemminkin kiinni alitajuntaan kuin etsiä yhteyttä tuonpuoleiseen. En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta suuri osa fanittamastani musiikista on tehty huumeiden vaikutuksen alaisena tai on ainakin avoimen huumemyönteistä. Samoin hyvän rock-albumin tunnistaa siitä, että sen kansi on täynnä okkultistisia symboleita, mutta minulle ne eivät merkitse mitään muuta kuin estetiikkaa.

Esoterian ja okkultismin (tutkijat itsekään eivät tuntuneet olevan varmoja termien tarkoista määritelmistä ja eroista) synty liittyy 1800-luvun modernisaatioon. Tiede nykyaikaisessa mielessä oli vasta syntymässä ja uskonto menetti asemiaan, mutta niiden jakolinjat eivät olleet täysin selviä. Ennen modernia aikaa monet tiedemiehetkin olivat syvän uskonnollisia, mikä voi nykyaikaisesta ”rationalistisesta ateistista” tuntua oudolta, mutta joku Carl von Linné oli esimerkiksi alun perin teologian opiskelija, joka luonnontieteellisillä tutkimuksillaan kuvitteli paljastavansa jumalan luomistyön tuloksia. Esoteria sisältää ajatuksen ”salatusta tiedosta”. Se toisaalta haastaa järjestäytyneen uskonnon tieteellä, toisaalta tieteen uskonnollisella mystiikalla. Ennen 1800-luvun loppua kemian ja alkemian rajaa ei oltu vielä vedetty; aikalaisilla ei ollut tieteellistä tietoa aiheesta, ja mistäpä he olisivat tienneet, että ”alhaisemmista metalleista” ei saa valmistettua jalometalleja. Samoin astronomialla on vahvasti juuret astrologiassa: taivaankappaleiden liikkeitä seurattiin, koska uskottiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Näin uskoi muun muassa tähtitieteen uranuurtaja Tycho Brahe. Modernin tieteen kehityskertomukseen ei kuitenkaan sovi ajatus siitä, että jollekin Isaac Newtonille painovoimateoria oli vain sivujuonne hänen missiossaan korkeamman tiedon tavoittelussa.

Tultaessa 1800-luvun lopulle uskottiin jo tieteen kaikkivoipaisuuteen ja että kuolemankin kysymys oli tieteen ratkaistavissa. Siksi johonkin spiritismiin liittyy oma pseudotieteellinen puoli antimateriaaleineen, mutta kuitenkin myös ristiriitaisesti ajatus siitä, että tiede ei voi aivan kaikkea selittää. Uskottiin ”uuteen ihmiseen” ja kehitykseen, joka syntyy tieteen ja uskonnon synteesinä. Tällaista ”uutta tiedettä” hahmotteli mm. Rudolf Steiner (joka vilahtaa myös Kännön edellä mainitussa romaanissa), joka teosofien kanssa riitaannuttuaan perusti oman antroposofisen liikkeensä.

Dokumentin alkuminuuteilla tulin pohtineeksi — kun tajusin että kyseessä on ihan vakavasti otettava dokumentti eikä huuhaapläjäys — mikä erottaa ”vakavasti otettavan esoterian” esimerkiksi tämän päivän salaliittoteorioista. Salaliittoteorioihinkin liittyy vahvasti sisäpiiriin vihkiytyneiden salattu tieto (”do your own research”) ja se, että maailma ei ole sellainen, miltä se rationaalisin silmin näyttää. Ehkä oleellista on ajallinen etäisyys: se nyt vain hienompaa ajatella 1900-luvun alun kultakauden frakkipukuisia herrasmiehiä spritistisissä istunnoissa etsimässä innoitusta taiteeseensa kuin kotiinsa eristäytynyttä mielenterveyskuntoutujaa sekoamassa Tokentubeen.

Asiantuntijapaneelin Q&A:ssa Juri Nummelin ja Kimi Kärki (ei sukua) veivätkin keskustelua vähän tähän suuntaan ja kyselivät Pekka Siitoimen ja muiden kuunatsien vaikutusta esoterian ja okkultismin huonoon maineeseen. Nummelin kaipaili vasemmistolaisen esoterian perään (muiden kuin Ervastin, jolla oli sosialistisia harrastuksia). Teki mieli huutaa seuraavalta riviltä ”Yrjö Kallinen”, mutta aivot löivät tyhjää, eikä koko nimi tullut mieleen (aina käy näin). Kiinnostuneille kuitenkin suosittelen Matti Salmisen Kallisesta kirjoittamaa elämänkertaa: Yrjö Kallisen elämä ja totuus (Pystykorvakirja, 2011), kuinka neljä kertaa kuolemaan tuomittu pasifisti, mystikko ja anarkisti joutuu puoliksi tahtomattaan Suomen puolustusministeriksi.

Silti kieltämättä Larvannon mainitsema ”okkultismi-stigma” on todellinen, eikä monien kansakunnan kaapin päälle nostettujen suurmiestaiteilijoiden mystisistä puolista ole jälkeenpäin haluttu huudella. Taidehistorioitsija Marja Lahelman mukaan yksi syy on taidehistorian formalismiin liittyvä narratiivi, jossa moderni taide vähitellen kehittyy impressionismista kubismin kautta abstraktioon. Toisaalta sille on vastakohtana pidetty yhteiskunnallisuutta (minkä mm. Röyhkä mainitsi), eikä kumpaankaan narratiiviin sovi mystiikka ja symbolismi. Sittemmin sodanjälkeisen katkoksen myötä esoteria on ollut banaalia huuhaata, Rauni-Leena Luukkaista ja juurikin Pekka Siitoimen kaltaisia yleisiä huumorinaiheita.

Dokumentin ongelmana kenties on sen liikkuminen liian yleisellä tasolla, eikä mennä kovin syvälle yksityiskohtiin. Nimiä tiputellaan, mutta aika harvan esoteerisen suuntauksen sisältöön mennään sisälle. Uhkana kenties on — paitsi hukkuminen sekaviin yksityiskohtiin — uskottavuuden kärsiminen, jos aletaan ottaa tosissaan vaikkapa mitä Steiner (kenties mainituista esoteerikoista vakavimmin otettu) opettaa, kaikkien serafien ja kerubien ja planeettojen sielunelämän ja homeapatian ja astraalikehojen jälkeen voi vain kenties naurahtaa vaivaantuneesti. Puhumattakaan, jos jonkun Crowleyn juttuihin lähdetään syventymään, loppuu dokumentista aika kesken ja yksittäiset kommentit saavat helposti anekdootin muodon.

Suomalaisten taiteilijoiden käsittelyssä taas on helposti mennään juorumoodiin: ”tiesitkö, että tämäkin suurmies vehkeili pimeyden voimien kanssa?” (uhkaava synadrone pörisee taustalla).

Ajallinen rajaus tehdään 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Käytännön syistä tällainen rajaus on toki hyvä tehdä, mutta pitääkö paikkansa tutkijoiden väite sodan jälkeisestä katkoksesta? Eikö hipeillä ollut oma new age -henkisyytensä, 70-80 -luvuilla julkkikset ravasivat Aino Kassisen luona, Ior Bock innoitti mm. Petri Wallia, Juhan af Gran etsi ufoja, hevibändit 90-luvulla ammensivat pimeältä puolelta niin, että vanhemmat saivat taas syitä huolestua, konemusiikki (mm. trance) pyrki musiikin avulla sananmukaisesti transsiin. Yllättäen paneelikeskustelussa näitä alkoi löytyä, mutta kenties niitä oli vaikea sovittaa kokonaiskuvaan ja siksi ohitettiin kuriositeetteina. Ja miten laveasti sitten esoteria ja okkultismi ylipäätään määritellään.

Jossain mainostettiin dokkarin lisämateriaalien sisältävän 10 tuntia tosifaneille tarkoitettua kuvamateriaalia, mutta sen sisällöstä en osaa tehdä arvailuja.

Jarkko Tontin ”Tarkoituksista ja keinoista” (sitten kumminkin)

Luin Jarkko Tontin Tarkoituksista ja keinoista, koska sattui kirjastokäynnillä olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kirjan lukemista nopeutti sen ohuuden lisäksi (166s. liitteineen) se, että itse kirjassa ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut extrapoloida siitä tehtyjä juttuja lukemalla tai itse asiassa selailemalla sen puoli tuntia sosiaalista mediaa.

Tontti puolustaa sananvapautta ja lainaa Voltairea (arvatkaa mikä sitaatti?) ja viittaa Orwelliin yhtä syvällisesti kuin Sanna Ukkola ja sen lukija jälkeen vain odottaa, milloin Vankileirien saaristo mainitaan kliseiden jatkona. Vihervasemmisto ja ”woke-aktivismi” ovat yhtä pahoja kuin äärioikeisto ja ”sosialismiahan se kansallissosialismikin on”. Identiteettipolitiikka on pahasta, koska se arvottaa ihmisiä ryhminä eikä yksilöinä, mutta myös siksi, että se on narsistisen yksilökeskeistä. Näin varmasti on, mutta tätä ristiriitaa ei lähdetä analysoimaan. Analyysin taso on suhteutettu valittuun genreen, joka lienee jonkinlainen pamfletti. Näin toki voi tehdä, mutta samalla lukijan tulisi suhteuttaa se teoksen uskottavuuden tasoon.

Ainoa poikkeus, jonka Tontti mainitsee rajoittamattomaan sananvapauteen ovat sellaiset aidot vainoamistapaukset, joista hän mainitsee esimerkkinä toimittaja Jessikka Aron vainoamisen. Noin muuten vihapuhe on vaaratonta ja kuten Ylilaudallakin tavataan sanoa ”vihapuhe on sitä, että on puhavihreiden kanssa eri mieltä”.

Omana sivuhuomautuksena sanoisin, että varmasti moni Voltairen kuluneen hokeman nimiin vannova löytää asioita, joita haluaisi sensuroida (en tässä viittaa erityisesti Tonttiin). Esimerkiksi juurikin putinistien vaikutusmahdollisuuksia tämän päivän poliittisessa tilanteessa voisi olla hyvä rajoittaa. Samoin jihadistiseen propagandaan Turun iskun jälkeen moni varmasti suhtautuu kielteisesti. Sanna Ukkolan mielestä ”Kirjojen polttaminen on sysimustaa taantumusta”, paitsi jos kirja on Koraani, silloin ”ongelma ei ole kirjan polttaminen” (jos Ukkola olisi Orwellinsa lukenut, niin tietäisi myös, mitä on ”doublethink”). Kotikaupungissani Turussa Leninin patsas poistettiin ilman, että kukaan kutsui sitä cancelloinniksi, mutta Suomen Venäjään liittämistä juhlistava Tapaaminen Turussa 1812 -patsaskokonaisuus on edelleen koskematta. ”Woken” vastustamisen nimissä ihan vakavasti otettavilla tahoilla pohditaan Ylen poliittista kontrollointia. Ja niin edelleen. Aina halutaan sensuroida sellaista, mistä itse ei pidä, ja se on ”eri asia”.

Kirjan ansiokkain kohta on, jossa vihreitä kritisoidaan ihan aidoista takinkäännöistä ja tekopyhyydestä mm. ydinvoiman, Nato-jäsenyyden ja lentomatkailun suhteen. Sen sijaan katkeruus siitä, että Antti Nylén sai kirjallisuuden valtionpalkinnon siksi, että ”ei edes ole oikea kirjailija”, kuulostaa henkilökohtaiselta kaunalta, kuten sekin, että Tuomas Nevanlinna ei saisi kutsua itseään filosofiksi, ”koska hänellä ei ole loppututkintoa filosofiasta”. Lukiessaan paperilta ilmaisuja kuten ”ilmastohysteria” muistuu mieleen, miksi inhoaa Twitteriä.

Kuulemma liberaali demokratia on uhattuna ”ennennäkemättömällä tavalla”. Näitä uhkia ovat mm. kohu Amanda Gormanin runojen kääntämisestä, J.K Rowlingin vainoaminen (tässäkään tapauksessa vainoajien sananvapautta on vaikea pitää positiivisena asiana) ja kuuluisat kokemuslukijat. Koska kovinkaan paljoa todistusaineistoa ei löydy sen puolesta, että eläisimme romaanin 1984-dystopiassa, keksitään teoria ”taistolaisuuden ikuisesta paluusta”, koska 70-luvulta esimerkkejä on helpompi löytää. Silta 70-luvulta tähän päivään löytyy Meri Valkaman palkitusta romaanista Sinun, Margot, joka ” huokuu DDR-nostalgiaa”. Lisäksi Valkaman isä Seppo Iisalo oli aikoinaan taistolainen. Osaatteko yhdistää pisteet?

Onneksi kirjastosta tarttui mukaan (Jarkko jäi hyllyyn) pari muutakin kirjaa, kuten Veikko Ennalan lehtikirjoitusten kokoelma Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY. 2007, toim. Tommi Liimatta), niin että saa lukea jotain syvällistä ja hienostunutta tekstiä.

Houkuttelevat dystopiat, kiihottavat katastrofit

William Goldingin Kärpästen herra oli päätepiste robinsonadien alalajille, jossa poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja neuvokkuutensa ja toveruutensa avulla peittoaa vastoinkäymiset ja perustaa saarelle oman toimivan pienoisyhteiskuntansa. Wikipedia mainitsee kirjan ”vastaesikuvana” olleen R. M. Ballantynen The Coral Island, jota en ole lukenut, mutta muistan kyllä useampia poikakirjoja, kuten Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika (Deux ans de vacances, 1888), jotka oli kirjoitettu samalla teemalla. Näitä oli lukuisia muitakin, kuten Robinsonien perhe (kirjoittaja unohtunut), jossa brittiläinen ydinperhe haaksirikkoutuu autiolle saarelle mukanaan vain teeastiasto, Raamattu ja reipasta urheiluhenkeä. Kuten tunnettua, toisen maailmansodan jälkeisen pessimismin ja ydinsodan uhan alla kirjoitettu Kärpästen herra laittaa pojat yhteistyön sijasta murhailemaan toisiaan.

Kärpästen herra on Nobel-palkitun Goldingin esikoisteos ja hänen tunnetuin kirjansa (hänen muista teoksistaan harvemmin kuulee). Sitä pidetään psykologisesti tarkkanäköisempänä kuin aikaisempia naiiveja poikakirjoja. Sittemmin Goldingin synkkää ihmiskuvaa on haastanut mm. populaarihistorijoitsija Rutger Bregman kirjassaan Hyvän historia (ks. esim. Vesa Rantaman arvostelu Nuoressa Voimassa).

Jostain syystä dystopia kiinnostaa aina enemmän kuin utopia. Kirjallisuudellisuuden kannalta syy on yksinkertainen: utopian varaan on vaikea rakentaa draaman kaarta kannattavaa peruskonfliktia, kun taas dystopiassa on heti tarjolla kaikki jännittävän juonen ainekset. Kenties samasta syystä jollain sosiaalipsykologisella tasolla pahanilmanlinnut vaikuttavat paitsi jännittävämmiltä, myös uskottavammilta ja älykkäämmiltä kuin lipilaarit lähimmäisenrakkauden saarnaajat. Muistan noin 15 vuotta sitten käymäni filosofishenkisen keskustelun, jonka päätteeksi kaverini tokaisi, että kyllä 15 vuoden kuluttua Suomi on sisällissodassa, ja muistan myös ajatelleeni, että ”huh, aika hurjaa!”, mutta näyttäisi silti siltä, että melko lällyä kulttuurisotaa käydään enimmäkseen vain Twitterissä.

Kirjallinen realismi lähti liikkeelle yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisesta. Naturalismi, jota kutsutaan myös inhorealismiksi, meni vielä astetta pidemmälle ja väitti kuvaavansa yhteiskuntaan valokuvamaisen tarkasti. Varhaiset realistit eivät varsinaisesti kirjoittaneet dystopioita, mutta ajatus oli sama: pessimismi ja epäkohdat katsotaan todenmukaisemmiksi kuin naiivi positiivisuus.

Työmatkani varrella sillankaiteeseen on joku maalannut spray-maalilla vuosiluvun ”1984”, oletettavasti George Orwellin dystopiaromaanin mukaan, joka on myös tekijänsä tunnetuin teos. Toisaalta, sillankaiteeseen kirjoitettuna Tie Wiganin aallonmurtajalle tai Kun ammuin norsun ja muita esseitä ei kuulosta yhtä iskevältä. (Noin muuten olen sitä mieltä, että Orwell oli aika kehno nimeämään teoksiaan, suomennos ”Eläinten vallankumous” on sekin parempi kuin ”Animal farm”, ”eläinten maatila”, tai ainakin sellainen, jota päivystävä kolumnisti voi käyttää yhä uudelleen otsikkona Sadan vuoden yksinäisyyden ohella.)

Mikään ei vetoa keskinkertaiseen älyyn niin kuin viittaus Orwelliin, joka on tuttu myös heille, jotka yhtään Orwellin kirjaa eivät ole lukeneet. Elämme dystopiassa ja stalinismissa ja natsismissa jo nyt, tai sitten olemme minuuttia vaille siihen luiskahtamassa.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi, Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi ja etenkin siitä tehty samanniminen tv-sarja tuntuivat ajankohtaisilta kuvauksilta nykypäivän amerikkalaisesta todellisuudesta (yhtymäkohtia esimerkiksi Saudi-Arabian tai Iranin todellisuuteen kuvitteellinen päivystävä kolumnistimme näkee harvemmin).

Katastrofigenre on lähellä dystopiaa ja ammentaa siitä samasta hivenen populistisesta lähteestä, että kun sanoo asioiden olevan (tai menevän) päin helvettiä, kuulostaa heti kriittiseltä ajattelijalta. Thanatos väikkyy aina jossain silmänurkassa ja tuntuu suorastaan viekoittelevalta ajatella, että yhteiskunnan perusasetus on dystopia, ihmisen perusluonto itsekkyys ja julmuus ja että globaalin katastrofin mahdollisuus odottaa kulman takana. Apokalypsi on nimenomaan uskonnollinen käsite, ja ainakin abrahamilaisissa valtauskonnoissa maailmanlopun odotus on keskeinen uskonkappale.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut jehovantodistajista, heidän oppinsa ytimessä on ajatus, että elämme Saatanan hallitsemassa dystopiassa, jossa kaikki menee aina vain huonompaan suuntaan ja kaikki päättyy viimein katastrofiin ja harmagedoniin. Heidän traktaateissaan kehotetaan ”ajattelemaan itse” (do your own research”), kuinka kaikki on nykyään huonosti ja ennnen paremmin.

Ehkä ihmisen perusbiologiassa on jotain, joka saa meidät ajattelemaan, että asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan. Oman kehon ja pikku hiljaan myös mielen rapistuminen vertautuu yhteiskunnan rapistumiseen. Nuorison tavat ovat aina outoja ja maailma muuttuu huonompaan suuntaan: elämme dystopiassa, jossa nuoret käyttävät vanhoille vierasta kieltä.

Koko länsimainen kirjallinen historia lähtee liikkeelle Hesiodoksesta, jonka keskeinen ajatus on, että kulta-aika on jo mennyt ja itseasiassa hopea-aikakin ja nuoriso on turmeltunutta ja aina mennään vain huonompaan suuntaan. Olen melko varma, että kivikautiset luolamaalauksetkin kertovat miten suuria alkuhärät olivat, kun me oltiin nuoria, mutta nykynuoriso keräilee vain jotain marjoja.

Jos koko ihmiskunnan historian kaikki on mennyt alusta asti jatkuvalla syötöllä päin helvettiä ja dystopiaa, ei ole ihmekään, että maailmanloppu tulee ihan pian.

Totuus on kuitenkin tylsempi, mutta kivempi: elämme ennen näkemättömässä hyvinvoinnissa ja vapaudessa.

Kirjailija aikaansa edellä vai jäljessä?

Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Helsingin sanomissa ilmestyneessä esseessään yhdestä yleisimmästä romanttiseen kirjailijahahmoon liitetystä myytistä: aikalaiset eivät ymmärrä suurta neroa, mutta jälkipolvet tulevat hänen suuruutensa tunnustamaan (Sutinen, Ville-Juhani:Monia klassikkokirjoja ympäröi tarina, joka ei ole totta, 25.4.2023). Tällä marttyyrimaisella asenteella väärinymmärretty nero kestää heikotkin myyntiluvut ja kulttuuripiirien ylenkatseen.

Keskeisin kuolemansa jälkeen kunnioituksen saanut kirjailija on luonnollisesti Aleksis Kivi. Sutinen ei Kiveä mainitse esseeessään, kenties siksi että se on liiankin tuttu esimerkki, toisaalta hän näyttää haluavan purkaa myyttiä ja siihen Volter Kilpi käy paremmaksi esimerkiksi. Omana aikanaan Kivi eli köyhyydessä, jälkipolvet ovat nimenneet hänet kansalliskirjailijaksi. Seitsemän veljestä taitaa olla edelleen kaikkien aikojen myydyin suomalainen romaani (joskin Kivellä on sata vuotta etumatkaa Ilkka Remekseen). Tosin, on myös unohdettu että Kivelläkin oli omana aikanaan omat tukijansa. August Ahlqvist tunnetaan vain ja ainoastaan Kiven teilauksesta, jota opetetaan peruskoulun äidinkielen tunnilla (vaikka hänet voisi muistaa muistakin asioista), mutta esimerkiksi Kiven tukijaa Kaarlo Bergbomia ei muista enää kukaan. Jälkeläisten ylläpitämään neromyyttiin kriitikoiden teilaukset sopivat paremmin kuin se, että hänellä oli myös ymmärtäjänsä.

Kirjoittajien piirissä myytti elää vahvana. Aina kun kustantamo lähettää ”hylsyn”, muistetaan ja muistutetaan, kuinka sekin kirjailija sai uransa alkuaikoina hylkäyskirjeita ja nyt on maailmanlaajuinen bestseller. Volter Kilpeä useammin mainitaan joku Stephen King tai J.K. Rowling, jotka ovat kuitenkin tämän hetken tunnetuimpia kirjailijoita, mutta oikeastaan tässä kohtaa voitaisiin mainita kuka tahansa, koska jokainen kirjailija tulee uransa alussa hylätyksi. Kuoleman jälkeen tuleva maine sopii tähän tarkoitukseen vielä paremmin, koska sitä ei voi millään tavalla todistaa oikeaksi tai vääräksi. Kukaan keskustelijoista ei ole sitä päivää enää näkemässä.

Tällaisessa tuudittautumisessa ei sinänsä ole mitään väärää. Ongelma tulee siinä, jos myyttiä tulkitaan väärin ja se muodostuu esteeksi omalle kehitykselle kirjoittajana.

Syy, jonka vuoksi Aleksis Kiveä ei ymmärretty, oli että hän oli aikaansa edellä. Suomenkielistä kirjallisuutta ei hänen aikanaan käytännössä vielä ollut olemassa, joten aikalaiset, sen enempää kuin suuri yleisö kuin akateemisesti koulututetut taideihmisetkään, eivät osanneet lukea korkeakirjallisuutta suomeksi. Monet odottivat korkeata, isänmaallista tyyliä, mutta Kivi sekoitti teoksiinsa huumoria ja ironiaa. Seitsemässä veljeksessä on realismiin sekoittuneena fantastisia ja uskonnollisia elementtejä. Voi sanoa, että kun suomalainen kirjallisuus lähti liikkeelle nollasta, hyppäsi Kivi useamman kehitysvaiheen yli kirjoitti monitasoisen romaanin, johon ei vielä oltu valmiita.

Kirjoitetaanko tänä päivänä kirjoja, jotka ovat vuosikymmeniä aikaansa edellä? Varmasti kirjoitetaan, eikä meillä edes ole välttämättä keinoja tunnistaa niitä omana aikanaan.

Äkkiseltään sanoisin kuitenkin, että itsensä väärinymmärretyiksi neroiksi nimenneet ovat pikemminkin ajastaan jäljessä. Paljon on kirjallisuutta kirjoitettu ja yhä enemmän kirjoitetaan. Todennäköisempää on, että samat asiat on jo sanottu sata kertaa aikaisemmin. Onnettomasti päättyvä rakkaustarina, jossa päähenkilönä on lupaava esikoiskirjailija-nuorukainen, on luultavasti kirjoitettu jo. Runoja syksyyn ja kevääseen liittyvistä sääilmiöistä on kenties jo yli tarpeen.

Kun sitten tällainen kirjoittaja saa negatiivista palautetta tai rakentavaa kritiikkiä, aina joku (tai kirjoittaja itse) kuiskuttelee korvaan: ei kriitikoita kannata kuunnella, ei ne mitään tiedä, ei kannata muuttaa mitään, eihän ketään suurta taiteilijaa ymmärretty omana aikanaan.

Syntysähköinen arkistointi ja digitaalinen forensiikka

Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli digitaalisesti tuotetun materiaalin tutkimuksesta ja sen arkistointiin liittyvistä haasteista (Pulkkinen, Veijo: Kirjallisuudentutkijan näkökulma syntysähköisten käsikirjoitusten arkistointiin). Luin ensi kertaa termin ”syntysähköinen” ja se kuulosti siinä määrin hauskalta ilmaisulta, että nostin sen tämän postauksen otsikkoonkin.

Vaikka painettua, paperista kirjaa pidetään ainoana oikeana kirjana, kirjojen tuotantoprosessit ovat digitalisoituneet läpikotaisin jo 80-luvulta alkaen. Kirjat kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään kustantajalle sähköpostilla, painetaan digipainoissa ja myydään verkkokaupoissa ja tulevaisuudessa julkaistaan yhä enenevissä määrin e-kirjoina, jolloin se ainoa ”analoginen” vaihe jää pois välistä. Prosesseja voi verrata esim. musiikin tai elokuvan tuotantoon, jossa myös nykyaikana kaikki vaiheet ovat digitaalisia. Käsittääkseni pitkään vielä kuvattiin filmille, joka sitten muokattiin sähköisenä. Samoin vaikka vinyylilevyt tekevät paluuta niiden analogisen soundin vuoksi, on ironista että niiden sisältämä musiikki on melko varmasti tuotettu tietokoneen daw-ohjelmassa.

On siis luonnollista, että kirjallisuudentutkimuksessakin otetaan huomioon niiden digitaalinen syntyprosessi. Kirjallisuudentutkimusta tuntemattomille voi tulla yllätyksenä, että kirjojen kirjoittamisen tutkiminen, eli artikkelissakin mainittu geneettinen kritiikki, ei ole mitenkään kirjallisuudentutkimuksen ytimessä, pikemminkin se on aika marginaalista puuhaa. Digitaalisten lähdemateriaalien tutkiminen on varmasti vielä enemmän marginaalissa ja lapsen kengissä, vaikka tekstien sähköinen tuottaminen onkin jo aikaa sitten syrjäyttänyt käsin kirjoittamisen.

SKS:n kaltaiset arkistot ovat jo pitkään ottaneet vastaan esimerkiksi alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Näitä on haalittu kirjailijoiden jäämistöistä tai sitten kirjailijat itse ovat toimittaneet materiaalia arkistoon jälkipolville säilytettäväksi. Nyt myös digitaalista aineistoa luovutetaan arkistoihin ”levykkeinä, kiintolevyinä ja kokonaisina tietokoneina”. Voin vain kuvitella arkistoijien päänvaivaa, kun he joutuvat miettimään mihin sen kaiken säilövät. Painetun materiaalinen arkistoiminen on jo nyt esimerkiksi vapaakappaleoikeuden omistavissa kirjastoissa valtava ongelma, mutta nyt joudutaan miettimään miten jotain kiintolevyjä säilötään ja miten sellainen indeksoidaan tietokantaan, jotta tutkijat sen sieltä löytävät? Olen hieman skeptinen sen suhteen, millaiset tietotekniset valmiudet jollain amanuensseilla on asian suhteen.

Tilanpuutteen ja indeksoinnin lisäksi ongelmana on tallennusvälineiden säilyminen. Nopealla googlauksella löytyy artikkeli, jonka mukaan cd-romppujen ikä on vain noin 30 vuotta ja sekin optimaalisissa säilytysolosuhteissa. Itselläni on kaapeissa vain 15 vuotta vanhoja poltettuja cd-levyjä, joista en edes tiedä mitä niissä on (todennäköisesti piratisoituja tv-sarjoja) ja jotka eivät anna muuta elonmerkkiä kuin rutinaa ja kitinää cd-pesään laitettaessa. Sen lisäksi on yläasteella kirjoittamani fantasiaromaani 8 tuuman ”lerpulla” (engl. ”floppy disk”), jonka lukemiseen pitää mennä varmaan tietokonemuseoon.

Sivuhuomautuksena, että paperikirjojenkaan säilyminen ei ole aina ollut itsestäänselvyys: voisi kuvitella, että vaikkapa ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana julkaistu Agricolan Abckiria olisi ollut kaikkien mielestä säilyttämisen arvoinen, mutta todellisuudessa se on säilynyt vain repaleisina fragmentteina. En löytänyt kirjan restauroinnista tarkkaa tietoa verkosta, mutta yleensä kappaleita vanhoista kirjoista on löytynyt esimerkiksi toisten kirjojen kansimateriaaleista. Eikä ole harvinaista, että niillä on tapetoitu seiniäkin. Mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä hienosyisempiä arkeologisia ja ”forensisia” menetelmiä tarvitaan fragmenttien entisöimiseksi, mutta millä tavalla 2000 vuoden päästä arkeologit saavat tietoa kaivauksista löytämästään tietokoneesta?

Säilytysongelma voisi ratketa sillä, että kaikesta sähköisestä materiaalista otetaan varmuuskopio ja tallennetaan johonkin pilvipalveluun, jossa sitten kaikki Päätalon tuottamat tekstitiedostot ovat Päätalo-nimisessä kansiossa. Valitettavasti ongelma ei ole niin helppo ratkaista, vaan kuten artikkelissakin todetaan, tallennusmedia itsessään sisältää paljon muutakin (meta)tietoa. Tiedostoja palauttamalla voidaan löytää käsikirjoitusten poistettuja versioita ja olemassa olevista tiedostoista tarkastella muutoshistoriaa, joka kertoo tekstin kirjoitusprosessista. Tämä kaikki tieto menetetään, jos sitä ei osata tallentaa. Tällöin on mielekkäintä tallentaa koko kovalevyn sisältö levykuvana. Nämä ovat kuitenkin isoja tiedostoja, jotka sisältävät paljon redundanttia.

Myös koko digitaalinen ympäristö voi olla säilyttämisen arvoinen, esimerkiksi Emoryn yliopisto on museoinut replikan Salman Rushdien käyttämästä tietokoneesta, jonka ”avulla asiakkaat pääsevät tutustumaan tietokoneeseen ohjelmistoineen ja tiedostoineen sellaisena kuin se oli Rushdien käyttämänä 1990-luvun puolivälissä.”

Tästä tullaan myös kysymykseen siitä, mikä lopulta on säilyttämisen arvoista ja kuuluu kirjailijan korpukseen. Foucault aikoinaan tunnetussa esseessään kyseli, kuuluuko esimerkiksi Nietzschen pesulalista hänen kirjalliseen tuotantoon vain siksi, että hän on sen kirjoittanut. Kirjailijoiden kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja on tallennettu jälkipolville, mutta esimerkiksi sähköpostit voivat olla uhan alla, mikäli kirjailijan kuoleman jälkeen kellään ei ole pääsyä hänen tililleen ottamaan sähköposteja talteen, mutta ovatko esimerkiksi pikaviestit tallentamisen arvoisia? Entä Facebook-päivitykset? Tweettaukset? Artikkelin mukaan jopa sivuhistoria voi tutkijoita kiinnostaa.

Josta tullaan kysymykseen yksityisyydensuojasta. Ei ole mitenkään harvinaista, että kirjailija on toivonut kirjeenvaihtonsa, päiväkirjansa ja keskeneräisen materiaalinsa jopa tuhottavaksi tai ainakin salattavaksi 50–70 vuodeksi. Eikä harvinaista ole, että se on silti kirjailijan toiveiden vastaisesti julkaistu, mistä ensimmäisenä tulee mieleen Pekka Tarkan toimittamat Joel Lehtosen kirjeet, joita hän lähetteli Sylvia Avellanille. Kirjailija itse oli toivonut vastaanottajan polttavan saamansa kirjeet.

Mutta mitä olisi paljastunut Lehtosen sivuhistoriasta? Olisiko hän vieraillut Pornhubilla tai OnlyFansissa? Ilmari Kiannon kovalevy olisi ollut varmasti täynnä outoa pornoa. Kukin voi halutessaan keksiä lisää.

Nykyään ihmisen elämä on niin vahvasti tietokoneissa ja puhelimissa, että intimiteettisuojan vuoksi niiden tutkimuskäyttöön liittyy runsaasti ongelmia. Talous- ja terveystiedoista lähtien kaikki on jossain sovelluksessa eikä niihin mielellään päästä ulkopuolisia, iäisyyteen siirtymisen jälkeenkään.

Mutta hyvä, että nykyään tutkitaan syntyjä syviä, sähkösyntyjäkin.

Jarkko Tontti ei saa sanoa mitään

Kirjailija Jarkko Tontti on Ylen kulttuurivieraana ja on huolissaan ”woken” ja ”punavihreän eliitin” vaikutuksesta sananvapauteen.

Piti jo pari viikkoa sitten kirjoittaa Jarkko Tontin podcastista, jossa hän haastattelee Markku Eskelistä (huomaan aloittavani kaikki päivitykseni tällä anteeksipyynnöllä) ja nyt tällä koneella minulla ei ole kuulokkeita, joten en voi referoida sitä tässä. Mieleen jäi kuitenkin Tontin tarve johdatella Eskelistä useaan kertaan ”no mites nää kokemuslukijat sitten”-kommenteilla sanomaan jotain hänelle tyypillisen räväkkää.

Jotenkin hämmästyttävää, miten entisestä Vihreiden aktiivista Tontista on tullut ”vihervasemmiston” kärkäs arvostelija, jopa sillä tavalla että jo juttua lukematta tietää mitä siinä tullaan sanomaan. Kun jäljittää, mistä ihmisten mielipiteet ovat peräisin, huomaa että ne toistuvat samana paitsi sisällöltään, myös tyyliltään sana sanalta. ”Punavihreä eliitti” kuulostaa netin syvän päädyn salaliittoteorialta ja ”kalliolaiset kangaskassin heiluttelijat” Timo Soinilta käyttämättä jääneeltä plokismilta. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla tässäkin onnistutaan olemaan sanomatta mitään omaperäistä tai analyyttistä. Onko tällä sitten tarkoitus kosiskella niitä paitsioon jääneitä reisjärveläisiä metsureita ja muita woken uhriksi itsensä kokeneita?

Tontin mukaan ”vihapuheen vaarallisuutta paisutellaan”. Toki näin, mutta mielestäni myös ”woken” vaarallisuutta paisutellaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei 2020-luvun Suomi ole mikään fasistinen Pohjois-Korea ja Neuvostoliiton noitavainot yhdessä kuitenkaan. Vai olisiko molemmissa tapauksissa kyse juurikin raivostumisperformanssista?

Jutun lopussa puhutaan kirjallisuuden kaventumisesta, minkä väitteen allekirjoitan, mutta voiko siitä syyttää ”wokea”? Suurimman osan tässä maassa julkaistuista kirjoista ostavat 35-65 -vuotiaat toimihenkilönaiset, joten julkaistu kirjallisuus noudattelee heidän makuaan. Siihen on tietenkin helppo vastata, että se on syy eikä seuraus, mutta olen myös skeptinen sen suhteen, että romaanit reisjärveläisistä metsureista muuttaisivat tilannetta.

Enkä oikein ymmärrä sitä keskustelunasettelua, jossa muka paheksuttavia asioita ei voisi ”nykyään” sanoa ääneen (tai kirjoittaa), koska ”woke”. ”Haluaisin olla paha poika, mutta äiti ei anna.” Näin jäi taas rajojarikkova romaani kirjoittamatta, kun pelkäsin että netissä sitä joku paheksuisi. Ämmät pilasi taas kaiken. Vai olisiko niin, että provosoivia teemoja käsittelevän kirjan kirjoittaessaan ottaa riskin, että siitä provosoidutaan? Tai jopa niin, että sen provosoivuus on sen elinehto? Jutussa mainittu Salaman Juhannustanssitkin olisi jo unohtunut ilman sen nostattamaa kohua. Ja Tontilta olisi jäänyt monta esseetä kirjoittamatta ilman ”wokea”.

Vai mikä sitten lienee tarkalleen ottaen reisjärveläisten metsureiden katoon suomalaisessa kirjallisuudessa kirjallisuudessa, sitä Tontti ei täsmennä.

Samaa mieltä olen myös siitä, että ”ei oikein uskalleta sanoa ääneen, että kyllä taide, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa ja epäonnistunutta.” Ehkä kyse onkin juuri tästä. Huono taide on huonoa taidetta, vaikka se olisikin saanut Koneen säätiön apurahan, Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ja papukaijamerkin. Kirjallisuuden kuolemaa pelätään niin paljon, että sen pelossa ollaan valmiita hyväksymään keskinkertaista ja senkin alle jäävää kirjallisuutta.

LISÄYS 19.30:

Vaikka psykoanalyysissä on paljon huuhaata ja joku jungilaisuus yhtä uskottavaa kuin horoskoopit, en voi olla ajattelematta, että tässä woke-hysteriassa on kyse jonkinlaisesta arkkityyppisestä holhoavasta äitihahmosta. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen neekereiksi.

Itsellänihän näitä estoja ei ole, koska en ole naimisissa ja naispuoliset sukulaiseni ovat jo Mäntykankaan mullassa.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa tapeta tai suljeta toisinajattelijoita vankilaan. Pahinta ovat yksittäiset vihapuheesta annetut sakot (joita muuten en kannata).

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Someraivoperformanssi

Luin arvostelun Alison Phippsin vastasuomennetusta kirjasta Minä, et sinä – Me Too ja valtavirtafeminismin ongelmat. En ole kirjaa itsessään lukenut, enkä käsittele sen keskeisiä teemoja tässä. Sen sijaan huomiota kiinnitti arvostelun kohta:

Neljäs luku, ”Raivostumistalous”, käsittelee tärkeää teemaa, joka on varmasti tuttu lähes jokaiselle sosiaalista mediaa seuraavalle ihmiselle. Monet eri liikkeet pyrkivät saamaan ihmiset raivostumaan eri teemoista ja tätä kautta kanavoimaan toimintaa liikkeiden haluamaan suuntaan. Phipps kirjoittaakin raivostumisen performatiivisuudesta ja miten erityisesti verkossa ”oikeista” asioista raivostuminen tuo ihmisille tiettyä mielihyvää ja tunteen, että voi vaikuttaa asioihin. Kuitenkin tällaiset raivostumisperformanssit voivat piilottaa todellisia epäkohtia.

Arvostelun käyttämä yhdyssana ”raivostumisperformanssi” kuulostaa hyvältä termiltä sille, mistä itsekin kirjoitin reilut 2 vuotta sitten otsikon Kuinka politiikkaa tehdään alla — melko sekavasti tosin, nyt kun yritän vanhaa tekstiäni lukea. Pointti kuitenkin oli siinä, että poliittinen keskustelu on siinä määrin irronnut todellisuudesta, että ihmiset iloitsevat huonoista uutisista ja saavat nautintoa verkossa raivoamisesta ja esimerkiksi terrori-iskun sattuessa suorastaan toivovat vastustajan olevan siitä vastuussa ja uhrien olevan omaa viiteryhmää.

Googlen haulla ”raivostumisperformanssi” löytyy kuitenkin tällä hetkellä vain kaksi tulosta, josta toinen on linkattu arvostelu ja toinen on Suomi24-palstan viesti vuodelta 2021 (mutta joka luultavasti on aika lähellä sitä, mitä itse sillä tarkoitin).

Haulla ”raivostumisen performatiivisuus” (ilman lainausmerkkejä) tulee useampia tuloksia, kuten esim. verkkoviha-hankkeen raportti. Siinä vihapuhe jaetaan kolmeen: ideologiseen, affektiiviseen ja performatiiviseen. Näistä affektiivinen olisi lähimpänä sitä, mitä aikaisemmin hain: ”[a]ffektiivisesti eli tunnepitoisesti motivoituneet vihantuottajat toimivat tyypillisesti hetken mielijohteesta, satunnaisesti tai ilman selkeitä tavoitteita. He voivat esimerkiksi pyrkiä purkamaan omaa pahaa oloaan tai osattomuuden kokemuksiaan ulkopuolisiin.” Oman (kyynisen) analyysini mukaan ideologista vihapuhetta ei enää voi erottaa affektiivisesta. Koko ideologinen sitoutuminen on affektiivista. Performatiivinen vihapuhe taas rinnastuu trollaamiseen.

Toinen kiinnostava hakutulos johtaa Niin&Näin lehden artikkeliin, joka käsittelee vihapuhetta J.L. Austinin puheaktiteorian kautta (Määttä, Simo: Syrjivän kielenkäytön rajoilla, 3/2020). Itse olen käsitellyt aihetta otsikolla Kuinka tehdä asioita sananvapaudella. Artikkelin (kuten myös minun aikaisemmin kirjoitukseni) pointti on, että kieli luo ja muokkaa todellisuutta. Tämä on kuitenkin toinen näkökulma performatiivisuuteen kuin hakemani ”raivostumisperformanssi”. (Mielestäni myös esimerkiksi Judith Butlerin performatiivisuus on etääntynyt aika kauas Austinen alkuperäisestä ideasta, ja vaikka en ole kovin tarkkaan Hankalaan sukupuoleen tutustunut, on se mielestäni lähempänä jotain marxilaista ideologiakritiikkiä sovellettuna sukupuolijärjestelmään.)

Viha ja raivo ovat tunteina lähellä toisiaan, mutta (verkko)raivostuminen on laajempi käsite kuin vihapuhe, joista jälkimmäinen on erikoistunut tarkoittamaan syrjivää, ihmisryhmiä leimaavaa (verkko)puhetta. Raivostuminen tai ”nettiraivo” taas voi käsittää ilmiöitä yksittäisen käyttäjän fleimauksesta laajempaan somekohuun. Ilmiötä leimaa tietoisuus raivostumisesta itsessään, lähes kyynisyyteen asti.

Performatiiviselle raivoamiselle on olemassa myös urheilumaailmasta tuttu termi: filmaaminen. Itse en ole niinkään esimerkiksi jalkapallon suuri fani ja ulkopuolisena ihmetyttää, eivätkö feikatut loukkaantumiset vie iloa itse ottelun seuraamisesta ja ole ns. huonoa urheiluhenkeä? Jossain määrin jalkapallofanit tuntuvat kuitenkin tuntuvat hyväksyneen ilmiön: jos oma joukkue saa merkittävää hyötyä filmaamisesta, ei asiasta huudella (vastustajan ollessa kyseessä tuomareita saatetaan haukkua puolueelliseksi).

Jos affektin ja performanssin välille haluaa tässä tehdä eroa, niin ”affektiivinen raivostuminen” voisi olla sitä, että suorastaan toivotaan vastustajan syyllistyvän rikkeisiin, jotta siitä saadaan omalle puolelle etua tai ainakin edes ”oikeutettua tuohtumusta”, jopa välittämättä omien pelaajien turvallisuudesta. Tämäntyyppinen raivoaminen näyttäisi olevan leimallista tämän päivän julkiselle keskustelulle. Politiikassakin kannatetaan omaa joukkuetta ja iloitaan vastapuolen mokailusta enemmän kuin siitä, että tehtäisiin kaikkia hyödyttävää politiikkaa.

Esimerkkejä ei esimerkin vuoksi tarvitse edes luetella, mutta eräs vastenmielisimmistä ilmiöistä on rokotevastaisten iloittelu julkisuudenhenkilöiden kuolinuutisten kohdalla. Kaikkinaisten korona-salaliittojen kannattajat kokoontuvat hymiöineen verkossa toivomaan rokotehaittoja vain saadakseen maireata nautintoa siitä, että pääsivät sanomaan.

Runouden kuolema? (Juttua myös Haloo Helsingistä)

Viime viikolla Yle povaili Kulttuuricoctail-ohjelmassaan runouden kuolemaa. Olen taas ajankohtaisissa asioissa hieman aikataulusta jäljessä, enkä ole ehtinyt katselemaan ohjelmaa vielä tätä kirjoittaessani. Toisaalta, haluan kirjoittaa tämän päivityksen ennen sitä; minulla on jotain omia ajatuksia asiasta, jotka haluan kirjoittaa ylös ja sen jälkeen vertailla mitä mieltä esim. Arttu Seppänen aiheesta on.

Runouden marginalisoitumisesta on puhuttu jo pidempään. Suurimmat kustantamot, kuten WSOY/Bonnier ja Otavaovat käytännössä lakanneet julkaisemasta runoutta ja se on jäänyt pienempien kustantamoiden, kuten Poesian, Koleran ja Ntamon vastuulle. Leinon, Saarikosken tai Mellerin kaltaisia kaikille tuttuja runoilijahahmoja ei enää ole. Tabermankin kuoli useampi vuosi sitten. Jos kadunmieheltä tai Pihtiputaan mummolta kysyisi elossa olevista runoilijoista, kuka tulisi ensimmäisenä mieleen?

Toisaalta, runous on ainakin modernina aikana ollut marginaalissa proosaan suhteen oikeastaan aina. Esimerkiksi jonkun Mika Waltarin runous on lähes kokonaan unohdettu. Samoin Veijo Meren. Hannu Salama halusi alunperin runoilijaksi, mutta omien sanojensa taloudellisista syistä alkoi kirjoittaa paremmin myyvää proosaa. Kari Hotakainen kirjoitti viisi runokokoelmaa ennen ensimmäistä proosakirjaansa, ja vaikka ne ovat ajallisesti lähempänä, eivät nekään kovin tuttuja laajalle yleisölle ole. Kuten kirjoitti myös Jari Tervo.

Tämä kaikki koskee kuitenkin vain paperille painettua taiderunoa. Kun puhutaan ”runouden kuolemasta”, puhutaan jälleen jostain kapeasti määritellystä formaatista, ja siitä miten se ei saa primetime-huomiota ja kaupallista menestystä. Jälleen on helppo unohtaa ilmiön historiallisuus, ja se että alunperin runous on ollut suullisesti esitettyä ja laulettua, ei paperille painettua. Sanana ”lyriikka” tarkoittaa lyyran säestyksellä esitettävää runoutta. (Toki myös proosan taustalla on alun perin ollut suullinen tarinaperinne.) Runouden elävää perinnettä olisikin aiheellista etsiä lauluista pikemminkin kuin paperilta.

Esimerkiksi Haloo Helsinki! näyttäisi olevan Suomen virallisen listan mukaan tämän hetken suosituin suomeksi laulava yhtye/artisti. Se on julkaissut 7 albumia, joita on myyty yhteensä 300 000 kappaletta ja albumeista kolme on ylittänyt platinalevyn rajan (20 000). Runokirjoja myydään parhaimmillaan 200-300 välillä. Ainoa poikkeus on Heli Laaksonen, jonka supersuositut kirjat ovat myyneet yhteensä satojatuhansia. Itselläni on aukko sivistyksessä, enkä yhtyeen suosiosta huolimatta ole ainakaan tietoisesti kuullut yhtään heidän kappalettaan, joten joudun turvautumaan Googlen apuun. Mielestäni sanoitukset kuitenkin täyttävät runouden määritelmän ja niillä on satojatuhansia kuulijoita. Miten tässä kohtaa voidaan puhua runouden kuolemasta?

Kuulen soraäänet jo tänne asti. Joku Haloo Helsinki! ei ole ole mitään runoutta (hei haloo!), eikä edes taidemusiikkia. Entä se perusiskelmää kunnianhimoisempi laululyriikka?

Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Joose Keskitalon laulut, en näe mitään syytä miksi niitä ei voisi pitää laadukkaana runoutena siinä, missä mitä tahansa paperille painettua. Kirjailijanakin kunnostautunut Tommi Liimatta on proosatuotannon lisäksi vain yhden runokokoelman, (Avainlastu (2002), mikäli levyttämättömiä sanoituksia sisältävä Sivuhistoria (2008) jätetään laskematta), mutta sanoituksia nopeasti laskettuna viidelletoista albumille. Sanna ”Litku” Klemetti ammentaa iskelmäperinteestä, mutta tähtää taiteellisesti kunnianhimoisempiin kappaleisiin.

Toistan tässä aiempaa kirjoitustani, jossa kirjoitin että se mikä pop-kappaleessa toimii, ei välttämättä toimi painetussa runossa. Energisen musiikkikappaleen tahtiin voi vankalla itsevarmuudella hokea tyhjänpäiväisyyksiä ja tulla nimetyksi vahvaksi tulkitsijaksi. Painetussa runossa sellainen näyttää naiivilta ja juuri siksi tietyn korniuden välttämiseksi runoilijat turvautuvat kokeellisiin keinoihin, jotka taas sitten HH:n musiikkia kuluttavalle laajalle yleisölle voivat jäädä käsittämättömiksi. Silti pop-lyriikan unohtaminen jälleen toistaa sitä ajatusta, että muoto on sisältöä tärkeämpää. Edes se, että suurin osa pop-lyriikasta ei täytä taiderunouden korkeita kriteereitä, ei tarkoita sitä etteikö sitä voisi kutsua lyriikaksi eikä toisaalta sitä, etteikö laulamalla voisi yhtä hyvin luoda runoutta siinä missä paperille kirjoittamalla.

Itse en varmaankaan alkaisi Haloo Helsinkiä fanittamaan, vaikka sitä aktiivisesti tarjottaisiin kuunneltavaksi, joten tässä kohtaa minulla ei ole henkilökohtaisella agendalla kohottaa suomalaista iskelmää (joka tuntuu nauttivan suosiosta ilman minun apuanikin). Jos Haloo Helsingin sanoituksilla lähtisi hakemaan kustannussopimusta runokokoelmalle, saattaisi joutua pettymään (jos ei oteta huomioon yhtyeen tuomaa menestystä). Toisaalta, käsi sydämelle, jos joku viime vuosisadan alun mitallinen uusromantikko debytoisi ”maani se ompi mansikka” -rallatuksilaan, ottaisiko kukaan kriitikko niitä vakavasti? Suuri yleisö saattaisi tykätä, mene ja tiedä. (Runous ei ole kuollut, se vain haisee sun mummolles.) Aina kuitenkin on ollut olemassa käyttölyriikkaa, jolle on matalammat vaatimukset kuin korkeakirjalliselle taidelyriikalle. Osittain painopiste on siirtynyt pois kovakantisista runokirjoituksista. Ja minne jäivät arkkiveisut?

Kuten aikaisemmin kirjoitin, runouden arvostelussa ja arvottamisessa on se vaikeus, että se nojaa vahvasti tyylisuuntiin ja -keinoihin, jotka voivat olla hyvinkin sidoksissa aikaan, paikkaan ja tekijään. Ne voivat vanhentua (kuten mitallisuus ja sointuisuus) tai jäädä pienen piirin ulkopuolella käsittämättömiksi (avantgardistiset muotokokeilut). Jos kosiskellaan laajan yleisön suosiota, ajanmukainen ja helposti sisäistettävä vie voiton. Jos siis runouden kuolemattomuudella haetaan laajaa kansansuosiota.

Toinen ongelma liittyy siihen, että runoutta on näennäisen helppoa, mutta todellisuudessa vaikeaa kirjoittaa. Tämän Nuoren voiman jutun perusteella ”1950-luvun alussa maassamme ilmestyi vain vähän yli 10 runokokoelmaa, 1970-luvulla niitä tuli jo noin 100 ja 1990-luvun alkupuolella 200. Viime vuosina määrä on hilautunut noin 500 runokirjaan vuodessa.” Samassa jutussa mainittu pääosin omakustannepohjalta toimiva Mediapinta-julkaisija pamautti vuonna jutun kirjoitusvuonna 2017 julkisuuteen 800 runokirjaa. Koska en ole lukenut kaikkia niitä (kuten ei kukaan ole, edes Mediapinnan henkilökunta), en voi sanoa niiden tasosta mitään, mutta pelkäänpä ettei määrä korvaa laatua. Ja mitä kertoo ajastamme se, että runokirjojen kirjoittaminen yleistyy räjähdysmäisesti samaan aikaan kun niiden lukeminen hiljaa hiipuu?

Entä korkeatasoinen taiderunous? Otetaan esimerkkinä Jouni Teittisen kokoelma Sydäntasku (2019). Teittinen on kirjallisuudentutkija ja Tuli&Savu -lehden entinen päätoimittaja. Mainittu kokoelma voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon (kyseistä palkintoa harvoin jaetaan runokokoelmalle) ilmestymisvuonnaan ja sai positiivisen tuomion kriitikoilta. Objektiivisesti arvioiden kyseessä on siis merkittävä runoteos, joka laskettaneen nykyrunoudeksi.

Kodin ikkunoista näkyy kodittomuuden ikkuna.
Haalistunut uimapatja

huljuu ruohossa varjosta aurinkoon
jonka pohjalla valvoo seuraava

pidempi varjo niin kuin lapsi verhoissa
ja niin kuin nimesi on hiljaisuuden luomi,

muistin reuna, olet sinä kotisi lailla
kodittomuuden pinnalle saonnut kuori.

Osasta runoista saisi laulun, kenties. Useammasta kuitenkaan ei. Useamman runon kohdalla joutuu pysähtymään ja miettimään. Teittinen käyttää typografisia tehokeinoja, joissa osa runojen tekstistä häivytetään näkymättömiin, kuin se olisi kulunut tai hankautunut (ilmeisin tulkinta on, että se liittyy kokoelman teemaan, muistamiseen ja sen vastakohtaan unohtamiseen).

Minulla ei ole tiedossa kirjan myyntilukuja, mutta uskon palkinnon vuoksi sen nousseen muutamaan sataan. Eli alle prosenttiin iskelmälevyjen myynnistä (jos ei oteta radio- ja suoratoistosoittoa huomioon). Mutta ei tätä kirjaa ole tarkoitettukaan myytäväksi huoltoasemilla. Se, että akateeminen, kokeileva ja haastava moderni lyriikka on marginaalissa, ei ole uutinen. Mutta onko se sama asia kuin runouden kuolema?

Kansansuosio on outo mittari. Toisaalta sitä aina kaivataan, mutta suuri suosio voi viedä myös uskottavuuden. Musiikin maailmasta toinen vertaus: avantgarde-jazz, vihainen anarkopunk ja minimalistinen taidemusiikki nyt eivät vain tule koskaan saamaan samaa suosiota kuin edellä mainittu iskelmä (tällä kertaa musiikillisesta näkökulmasta käsiteltynä). Työmatkalainen valittaa, että taas autoradiosta soi Stockhausen ja se jää korvamadoksi koko päiväksi.

Myös erilaiset runojen ääneenlukutapahtumat ovat tällä hetkellä äärettömän suosittuja. Jos pieneen baariin ahtautuu yhtä aikaa useita kymmeniä kuulijoita, ei se ole merkityksetön määrä, ainakaan runokirjojen painos- ja myyntimääriin suhteutettuna. Muita vaihtoehtoisia julkaisukeinoja ovat verkon eri kanavat.

Runoutta on siis olemassa ja ympärillämme, ehkä enemmän kuin koskaan.

Miksi sitten paperille painettu runo halutaan pitää runouden standardimallina? Luulen, että kyse on pikemminkin tekijöistä kuin vastaanottajista. Vastaukseni saattaa loukata monia, mutta kirja vaikuttaa vaivattomimmalta vaihtoehdolta (kun jokin iso kustantamo maksaa unelman painokulut) ja toivotaan, että kirjaformaatti pyhittää edellämainitun näennäisen helppouden ja muuttaa tyhjänpäiväisyydet paperille painettuna taiteeksi. Valitettavasti vaikutus voi olla päinvastainen, kuten olemme joutuneet toteamaan. En mainitse nimiä.

Jos siis laskemme runoudeksi kaiken lauletun lyriikan (iskelmä- ja taidemusiikin), omakustanteet ja pienkustanteet, verkossa julkaistut runot ja runoiltamissa lausutut runot yhtä lailla kuin ”isojen kustantamoiden oikeat kovakantiset kirjat”, runous saattaa olla jopa suositumpaa kuin koskaan.

EDIT: ohjelma katsottu. Ei paljon sanomista jää. Ohjelma-ajasta 3/4 käytetään Kiira Korpi -kohun perkaamiseen ja koska lupasin jo aikaisemmin etten käsittele sitä enää, tyhjänpäiväisen ohjelman käsittely on oikeastaan tässä. Jotain järjen ääniä kuullaan nimimerkki Susinukke Kosolalta (oik. Daniil Kozlov), mutta en referoi sitä tässä ja jokainen voi skrollata halutessaan videota kohtaan 16.45. Lopuksi, vähän kuin säälipisteenä tai lohdutuspalkintona, molemmat vieraat saavat mainita runokirjan nimeltä. Seppänen mainitsee kolme. Carlsson yhden, mutta lukee siitä n. 15 sanan pätkän. Siinäpä ohjelman runoutta koskeva osuus.

Vielä kun samaan aikaan Yle lopettaa Tanssiva karhu -runouspalkintonsa, voi sanoa että jos runous on kuolemassa, Ylellä tuntuu olevan kova halu olla sitä tappamassa.

EDIT2: Tytti Yli-Viikari kuulemma on tänään saapunut oikeuteen mukanaan Emily Dickinsonin runokokoelma Hope is the Thing With Feathers. Mitä tähän voi enää sanoa? Onhan jälleen painetulla kirjalla sellaista huomioarvoa, jota vaikkapa Haloo Helsingin sinkulla ei ole. Minkä kirjan itse ottaisit mukaan autiolle saarelle, jos olisit syytettynä virka-aseman törkeästä väärinkäytöstä?

Paperilla tämäkin näyttäisi paremmalta

Oskari Onninen essehtii Helsingin Sanomissa (vain tilaajille) tavalla, johon on pakko kommentoida osana aikaisempaa kirjoitustani kirjoista käyttöliittymänä (toistan itseäni, mutta tämän voi myös jättää lukematta ja mennä lukemaan oikeita kirjoja). Hän siteeraa mm. Aldous Huxleyn Uutta uljasta maailmaa ja Neil Postmanin Huvitamme itsemme hengiltä -”mediaekologian” klassikkoa, joka esittää Huxleyn dystopian toteutuvan televisiossa, joka viihteellistää kulttuurin. Sittemmin Postmanin päivistä kehitys on vain kiihtynyt somen ja Tiktokin myötä. Onninen viittaa Ezra Kleinin kolumniin New York Timesissa, jonka mukaan mclunanilaisittain ”mitä medioihin tulee, väline todellakin ratkaisee, eikä sisältö, kuten hän oli tottunut ajattelemaan”. Tiivistettynä: olemme siirtyneet ”lukutaidon jälkeiseen aikaan”, jossa kännykkä hallitsee ja nimenomaan väline on se, joka meidät tyhmentää.

Tunnen itseni boomeriksi kirjoittaessani ”kännykkä”, mutta näillä mennään.

Edellisessä kirjoituksessani olin vastakkaista mieltä. En kylläkään täysin varauksettomasti. Kuten aina, argumentteja on esittää puoleen ja toiseen. Aikaisemmassa kirjoituksessani esitin, että myös kirjalla on historiansa ”käyttöliittymänä” tai ”mediumina” ja niiden käyttötavat ovat olleet erilaisia ajan kuluessa. Oikeastaan painetun kirjan yksin lukeminen on ilmiönä aika tuore: aikaisemmin kirjojen yhdessä ääneen lukeminen tavallisempaa. Siksi esim. suullisen ja kirjallisen kulttuurin perinteet ovat aina menneet limittäin. Nyt painetun kirjallisen kulttuurin rinnalle on tullut sähköinen. Myös Onnisen kirjoitukseen törmäsin ensin Twitterissä ja luin sen sitten HS:n verkkoversiosta. En näe millä tavalla kokemustani ja ymmärrystäni olisi rikastanut se, että olisin lukenut saman artikkelin paperilehdestä keittiönpöydän ääressä (keittiössämme ei ole edes pöytää). Haluan uskoa ihmisten tiedonjanoon ja haluun kuluttaa merkityksellistä sisältöä, oli kyse sitten kovakantisesta kirjasta tai netin videopalveluista. Painettuja kirjojakin on aidosti huonoja.

Silti olen aidosti huolissani lukutaidon heikkenemisestä — vaikka en osallistukaan sen ympärillä vellovaan tekopyhään kulttuuripaniikkiin — ja kirjojen myyntilukujen laskusta ja nyt viimeisistä tilastoista kirjaston käytön laskusta. En halua osallistua myöskään siihen ”ennen ihmiset olivat fiksumpia ja nykyään tyhmempiä” -diskurssiin: kyllä idiootteja on ollut aina, nyt heillä vain on 50 000 seuraajaa Twitterissä. Mutta luku- ja kirjoitustaito ovat asioita, joiden harjoittaminen täytyy aloittaa nuorella iällä ja liian usein tulee vastaan henkilöitä, joilla ainakin teoriassa pitäisi olla kehittyneet älynlahjat, jotka ovat suhteessa heidän menestykseensä elämässä, mutta joilla luetunymmärtäminen on puutteellista. Puhumattakaan siitä, että jopa kirjailijoina esitetään ihmisiä, jotka eivät harrasta kirjojen lukemista (eikä tässä tapauksessa ole kyse edes paavohaavikkomaisesta: ”en lue kirjoja, koska minun pitää ehtiä kirjoittaa niitä” -heitosta).

Verkko ja sosiaalinen media (kuten blogit) ovat erinomaisia matalan kynnyksen paikkoja julkaista ajatuksiaan, mutta on myös niin, että Twitter välineenä itsessään lietsoo vihaa ja vastakkainasettelua. Lyhyet päivitykset suosivat kärjistyksiä ja algoritmit nostavat provokaatioita käyttäjien feedin. Aina kun erehdyn selaamaan Twitteriä, tulen vihaiseksi ja masentuneeksi (ks. myös kirjoitus Tinderistä). Silti itsekin tweetatessani haluan olla kyyninen ja sivaltava, koska tietenkin olen verbaalisesti ylivertainen ironikko. Ja tietenkin, koska kyynisyydellä haluan suojella haurasta egoani. Analyysit vaalikeskusteluista ovat osoittaneet, että sosiaalisesta mediasta sama käyttäytyminen on valunut myös television debatteihin.

(Facebookilla ei ole samaa vaikutusta, koska siellä on enimmäkseen tuttujen päivityksiä ja kommentteja toisilleen. Tiktokia en ole koskaan kokeillut.)

Esseen viittaus nuorison mielenterveysongelmiin ja älypuhelimiin on varmasti sekin totta, mutta kenties menee jo liian kauaksi alkuperäisestä aiheesta. Ehkä siinä on kyse sellaisesta ilmiöstä, että aikoinaan saatoit kuvitella olevasi ainakin kylän toiseksi paras pelimanni, mutta nyt on aina Tiktokissa se aasialaisteini, joka on sinua parempi (”Levan_polka_SUPER_FAST_need_to_watch.avi”), puhumattakaan jos olet anorektinen tyttö, löytyy Instagramista aina joku sinua laihempi. Tämä aihe kuitenkin jääköön toistaiseksi.

Näyttäisi siis siltä, että väline itsessään on syypää kaikkeen pahaan.

Uusin media ei kuitenkaan voisi ruokkia alhaisimpia tuntojamme, jos ne eivät olisi olemassa jo ennestään. Turha syyttää peiliä, jos naama on vino. En näe mitään syytä, miksi mielekästä, järkevää ja syvällistä sisältöä voisi julkaista muussakin muodossa kuin painetussa kirjassa. On meidän oma valintamme, kuinka käyttäydymme Twitterissä, ei ole mitään luonnonlakia joka tekisi aikuisista keskenkasvuisia heti kun sininen lintu vilahtaa.

Jos keskitymme ”välineeseen”, jolla on merkitystä ”sisällöstä” huolimatta, kirjallisuus typistyy keskiluokkaisten ”hyvien ihmisten” harrastukseksi, jossa lukemisella kilpaillaan kuin jokavuotisella puolimaratonilla. Pidän kirjojen — oikeiden kirjojen — lukemista tärkeänä, mutta sitäkin tärkeämpänä välineestä riippumatonta älyllistä kulttuuria.

_______

Tämän blogin käyttöliittymää on tänään päivitetty, joten mahdolliset katkokset ovat johtuneet siitä. Älkää säätäkö päätänne, vika on todellisuudessa.