Joni Kärki – Elämä ja Teot

Tietokonepelit niinku

Tietokonepelit ovat siinä määrin nuori taidemuoto, että se ei ole vielä saavuttanut sellaista vakiintunutta asemaa, että sitä yleisesti kutsuttaisiin ”taiteeksi”. Täytyy muistaa, että valokuvaa ei alun perin pidetty taiteena. Ajateltiin, että eihän siihen tarvita taitoa eikä siinä luoda mitään uutta. Elokuvalla kesti pitkän aikaa päästä irti maineestaan massojen viihdykkeenä. Viime aikona tv-sarjojen laatu on noussut siitä, mitä se alunperin oli 50-luvulla, saippuamainosten välissä näytettäviä naurupätkiä. Silti tv-sarjoja ei pidetä yhtä ”korkeana” taiteena kuin elokuvaa eikä elokuvaa yhtä ”korkeana” taiteena kuin teatteria. Mitään itse välineeseen liittyvää syytä tähän ei ole, vaan kyse on vain siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan.

Ei ole mitään syytä, miksi tietokonepelejä ei voisi pitää taiteena. Pelit ovat visuaalisesti näyttäviä. Miksi visuaalisuus kankaalla on taidetta, mutta tietokoneen ruudulla ei ole? Niissä on tarinoita, mutta miksi elokuvassa tai kirjassa tarina on taidetta, mutta pelissä ei? Miksi henkilöhahmot muissa kertovissa mediassa ovat taidetta, mutta tietokonepelin tarinaan luodut henkilöhahmot eivät?

Tietenkin tietokonepelit taiteenlajina ovat vielä kehittymättömiä eivätkä ole saavuttaneet täyttä potentiaalia. Usein juonet ovat toimintaräiskinnän taustalle liimattu pakollinen lisä, joka näkyy lähinnä cut scene -animaatioissa ja jos ne olisivat elokuva, niin enpä jaksaisi katsoa (peleistä tehdyt elokuvat muuten ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika heikkoja: Hitman tai Assasins Creed eivät kyllä elokuvina loista, Resident Evil on sarjan ensimmäisissä osissa melko kohtalaista scifi-kauhua, jos nyt ei mitään korkeakulttuuria).

Juoni näyttelee tärkeää osaa esim. FarCry -pelisarjan osissa. Niihin on saatu näyttelijöiksikin melko tunnettuja kasvoja, esimerkiksi viimeisimmässä eli kuudennessa osassa pääpahista näyttelee Giancarlo Esposito (mm. Breaking Bad, Better Call Saul, Mandalorian -sarjojen pahis). Tosin joku tuttu tokaisi hehkuttamastani 3:sta osasta, että sen juoni ja henkilöhahmot muistuttavat lähinnä Dawson’s Creekiä. Tykkään pelata FarCry-sarjan pelejä, koska niissä toiminnallisuus, seikkailu, maailman tutkiminen, pelihahmot, visuaalisuus ja juoni ovat viihdyttäviä ja nautinnolllisia, mutta sama juoni tuskin toimisi muussa mediassa ja aika paljon keskinkertaisuutta tulee annettua anteeksi vain, koska ammuskelu ja räjäyttely on hauskaa.

Tosin ovat uudet Star Wars -sarjatkin juoneltaan aivan pöljiä. Visuaalisesti kyllä hienoja — Disneyllä pätäkkää riittää panostaa siihen puoleen. Kaikkea sitä tuleekin katsottua.

Toinen pelisarja, jonka lähes kaikki osat (mukaan lukien lisäosat) olen pelannut läpi on Grand Theft Auto, eli GTA. Minulla oli jopa ne kaksi ensimmäistä osaa, jossa maailmaa katsotaan lintuperspektiivistä ja ympäri kaupunkia ajellaan neppiauton näköisillä virtuaaliajoneuvoilla. Olin aikoinaan vähän pettynyt, kun osa III oli perusräiskintää muistuttava 3d-peli, mutta aika nopeasti pääsin sen mukaan. Jostain syystä kaikissa GTA:n osissa hahmon liikuttelu on ollut jotenkin tahmeaa ja vaikka ammuskelu on hauskaa, ei se ole yhtä hauskaa kuin paremmissa räiskintäpeleissä. Se mikä GTA:sta tekee klassikon on kaikki muu: maailman immersiivisyys, juoni ja hahmot, huumori ja kaikki pienet yksityiskohdat fiktiivisisessä kaupungissa, johon peli sijoittuu. Legendaarisia ovat tietenkin radioasemat, jotka soittavat paitsi loistavaa musiikkia, jonka tahdissa kruisailla ympäri kaupunkia, myös ironisia mainospätkiä ja radio-ohjelmia, jotka jo itsessään ovat syy pelata peliä.

Tarinankerronnan, visuaalisuuden ja ”maailman” suhteen näyttävin peli, jota olen tähän mennessä pelannut, lienee Witcher – Wild Hunt. Se perustuu kirjasarjaan, joten siinä mielessä vahvaa pohjaa hyvälle juonelle löytyy. Pelimaailma on laajin, mitä olen tähän mennessä nähnyt, eikä mikään vaatimattomampi olisikaan uskottava ympäristö vaeltavalle Geraltille, ”Witcherille”, joka kulkee paikasta toiseen etsien seikkailuja. Massiivisuuden vaikutelmaa lisää, että eri tarinajaksojen välillä siirrytään selkeästi eri paikkaan. Siinä missä FarCry-sarjan kaikki osat sijoittuvat jonnekin viidakkoon, Witcherin kuvitteellinen fantasiamaailma muistuttaa Pohjois-Eurooppaa ja syksyisessä metsässä vaeltelu on todella viihdyttävää. Myös sivujuonissa riittää monenlaisia pulmia ratkottavaksi ja maailman kansoittavat monenlaiset hahmot, joilla on tarinansa kerrottavanaan. Pelissä valintatilanteet on viety pidemmälle kuin missään aikaisemmin pelaamassani pelissä ja sillä tuntuu olevan oikeasti merkitystä, päätänkö säästää jonkun sivuhahmon hengen.

Pelissä vain on se huono puoli, että en jaksa pelata sitä. Tarinankerronta on mennyt kenties liikaakin pelattavuuden edelle. Jos saman jutun lukee kirjan sivuilta, siihen menee kolme minuuttia. Tv-sarjassa se verkkaiseen tahtiin edeten on ehkä vartti. Pelissä jotain esinettä voi joutua etsimään ja paikasta toiseen siirtymään tunteja, samalla Geraltin mutinoita kuunnellen. Joiden jälkien etsiminen alkaa tuntua raskaalta työltä. Mysteerien ratkominen ei tunnu enää palkitsevalta. Taistelutkin ovat pelkkää huitomista (vielä ei ole tullut vastaan peliä, jossa miekkailusta olisi saatu taistelumuotona viihdyttävää, ammuskelu nyt vaan on hauskempaa).

Edellä mainittu on kuitenkin vain oma mielipiteeni: jos oikeasti kaipaat massiivista ja eeppistä peliä, jossa on hyvä tarina, pelaa Witcheriä.

Elder Scroll -sarjasta hankin sen kolmannen osan Morrowindin itselleni aikoinaan palkinnoksi, kun menin vedättämään viisaudenhampaita. Operaation tuloksena leukaluuni tulehtui ja olin viikon kuumeessa ja käsittämättömissä tuskissa, ja kun en jaksanut muuta tehdä, niin pelasin melko monotonista roolipeliä. Skyrimistä vannoin, että en tule koskaan pelaamaan sitä, mutta kun asuin yksin ja olin elämäntilanteessa, jossa ei oikeastaan töiden jälkeen ollut muuta tekemistä, pelasin senkin läpi. Ehkä nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Omaan makuuni Skyrimissä on vähän liikaa kukkien poimimista ja tavaroiden hoardaamista ja paikasta toiseen kävelyä.

Monet strategiapelit, kuten Civilization, voivat nekin olla monotonisia, mutta ovatkin juuri parhaimmillaan, kun kuuntelee historia-podcasteja ja antaa käskyjä pikku-ukoille ruudulla.

Enimmäkseen pelaan ns. AAA-luokan pelejä, eli isojen pelitalojen luomuksia, joihin on pistetty aikaa, rahaa ja vaivaa. Isojen pelitalojen taloudellinen merkitys onkin jo suurempi bisnes kuin elokuvateollisuus (jos tämä mitään kertoo: onhan pornoteollisuuskin rahassa mitattuna suurempi kuin perinteinen elokuvateollisuus). Haluaisin olla suuri indie-pelien tuntija, jotta voisin ylistää niiden aitoja taiteellisia arvoja, mutta en voi väittää tuntevani pienten, vaihtoehtoisten tekijöiden pelejä kovinkaan hyvin. Olen tietoinen siitä, että isojen pelitalojen pelit ovat sama asia kuin Hollywoodin toimintaelokuvat ja isojen levy-yhtiöinen valtavirtapop ja vaikka kaikessa muussa suosin vaihtoehtokulttuuria, on peleissä mielestäni edelleen kyse tekniikasta siinä määrin, että isolla rahalla kehityt pelit vain näyttävät ja tuntuvat paremmilta.

Tietokonepeleistä on varmasti kirjoitettu monta hyvää kirjaa, en vain ole lukenut kovin montaa sellaista. Enpä ole aktiivisesti etsinytkään. Pelien tutkimus on jonkin verran jalansijaa myös akateemisella puolella, mutta jotenkin tuntuu, että sitä tekevät kirjallisuudentutkijat, jotka haluavat vähän jotain jännää pölyisten proustien ja runebergien jälkeen ja kirjoittavat artikkelin siitä miten tietokonepelit ovat uusi tarinankerronnan muoto, mutta eivät oikein saa mitään kiinnostavaa sanottua, ehkä joku Espen Aarseth mainitaan, mutta siinäpä se.

Edellinen aiheeseen liittyvä lukemani kirja oli Aleksandr Manzosin Pelattu Elämä (S&S 2023), joka ei oikeastaan kerro peleistä vaan pelaamisesta. Ohuehkon teoksen punainen lanka on kirjoittajan oma elämäntarina ja se miten tietokonepelien pelaaminen niveltyy siihen. Kirjoittaja viittaa usein suomalaisiin nyky(nais)runoilijoihin, kuten Virpi Vairinen, Pauliina Haasjoki ja Elsa Tölli, millä kenties haetaan sukulaisuutta enemmän vakiintuneeseen taidemuotoon.

Pelattuja pelejä ovat mm. Fallout 2, Street Fighter 2, The Witcher, Mass Effect, Deus Ex ja Final Fantasy 7. Näistä itse olen pelannut Deus Ex:ää (erittäin vahva suositus) ja edellä mainittua The Witcheriä. Lapsuudessa kaverilla oli Street Fighter 2. Fallout-sarjaan en ole päässyt oikein sisälle, vaikka se oikeastaan on scifi-maailmaan sijoittuva Elder Scrolls. Minulla on koneellani ollut New Vegas jo pidemmän aikaa pelaamatta ja vasta pari viikkoa sitten ostin sarjan alkupään osat alennusmyynnistä. Saas nähdä.

Kirja alkaa lainauksella Taneli Viljaselta, joka on kirjoissaan pohtinut sukupuolta ja soveltumattomuutta maskuliiniseen muottiin. Myös Manzosin kokee, ettei samaistu ”perinteiseen maskuliinisuuteen” ja kertoo pelaavansa usein pelejä naispuolisella pelihahmolla. Pelit ovat hänelle tapa rakentaa omaa identiteettiään.

Tietokonepelien genret perustuvat leikkeihin, joita 8-12 -vuotiaat pojat leikkivät. Joko on miekkaleikki tai pyssyleikki ja jos vanhemmat ovat pasifisteja eivätkä osta leikkipyssyjä, oikeanlainen keppi ajaa saman asian. Sitten on autoleikki tai rakenteluleikki tai sotaleikki sotaukoilla. En tiedä leikkivätkö lapset enää näitä leikkejä, vai onko kaikki jo siirtynyt koneelle, mutta omassa lapsuudessani näitä leikittiin ja sitten samat leikit jatkuivat koneilla ja konsoleilla ja jatkuvat edelleen aikuisena (teknisesti ottaenhan monet pelit ovat ikärajansa puolesta tarkoitettu vain aikuisille).

Pelit kuten Witcher, Baldur’s gate, Skyrim jne. ovat samaa miekka kädessä taikametsässä juoksemista, mutta lapsena vain se taikametsä piti kuvitella, kuten myös piti kuvitella että kuusenkarahka on taikamiekka ja kaljapullonkorkki on maaginen amuletti.

Räiskintäpelit, eli first person shooterit, kuten Call of Duty jne. ovat jatkoa leikkipyssyillä sotimiselle.

Autopelit, kuten Need for Speed ovat jatkoa leikkiautoille ja neppikisoille.

Rakentelupelit, kuten Sim City tai Minecraft, ovat jatkoa legoilla rakentelulle.

Rakentelupeli menee osittain päällekkäin strategiapelien, kuten Civilization tai Total War, kanssa joissa paitsi rakennellaan, myös soditaan ja ovat siksi jatkoa muovisotilailla leikkimiselle.

Genret ovatkin lukkiutuneet vahvasti ja peliteollisuutta — ainakin valtavirran peliteollisuutta — vaivaa ideakato. Kaikki uudet pelit ovat aina uusi versio aikaisemmasta, joka on digitaalinen versio lapsuuden hiekkaleikeistä. Aika harvoin näkee enää mitään uusia ideoita; parannukset ovat hienommat grafiikat sitä mukaa kun näytönohjaimien tehot kasvavat, laajemmat pelialueet ja ehkä uusia aseita.

Tämän vuoksi pelihahmoilla ei ole myöskään seksuaalisuutta, koska tietokonepelit ovat esipuberteettinen voimafantasia. Vaikka pelit pyrkisivät miten korkeaan ”realistisuuteen”, seksuaalisuus on epäkypsää tai puuttuu kokonaan. Niissä vallitsee samanlainen amerikkalainen kaksinaismoraalinen standardi, jossa miten tahansa raakaa väkivaltaa on luvallista näyttää, mutta seksiä korkeintaan vihjailevasti Lara Croftin ylisuurien rintojen tyyliin. Aikoinaan GTA-sarjan osassa San Andreas oli mahdollista deittailla naishahmoja ja se oli osa pelin juonta. Pelissä ”deittailu” oli tosin melko tylsää, mutta kieltämättä se toi peliin tiettyä inhimillisyyttä. Tosin asiasta syntyi kohu, kun paljastui että on olemassa Hot coffee -niminen lisäosa, jonka lataamalla peliin sai animaation, jossa ne tekee sitä. Seuraavassa osassa GTA 4 oli hahmo nimeltään Gay Tony, joka tosin ei ollut pelattava hahmo, mutta en muista siitä tulleen mitään skandaalia. Sitä seuraavassa osassa 5 yksi pelattavista hahmoista on Michael, joka on perheellinen mies, jonka vaimo pettää miestään joogaohjaajan kanssa. Nämä ovat aika pieniä juttuja, mutta ainakin osoittavat, että GTA-pelit eivät sijoitu Ankkalinnaan, jossa on vain setiä ja veljenpoikia.

En niinkään kaipaa peleihin varsinaista seksiä — pornopelit ovat yllättäen todella marginaalinen ilmiö, mikä on yllättävää siihen nähden, miten paljon pornoa netissä kulutetaan — vaan realistisuutta siinä mielessä, että jos pelit on suunnattu aikuiselle yleisölle, ei pitäisi ujostella kuvata myös aikuisten asioita, kuten sukupuolisuutta.

Aivan vielä eivät tietokonepelit ole elokuvataiteen rinnalla, kirjallisuudesta puhumattakaan. Ajanvietteenäkin niillä on tietty stigma: pelaaminen ei ole kehittävää, eikä sillä ole kulttuurista arvoa. Kilpapelaaminen, eli e-sport on sitten taas eri asia.

Kirjamessuilla olisi ollut peliaheisia kirjoja alessa.

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Kirjoille vähimmäishinta

Kirjailijat ovat nousseet barrikadeille, tai ainakin kirjoittaneet vetoomuksen kirjallisuuden halpuuttamista vastaan. Allekirjoittajia on reilut 500, mukana näyttäisivät nopealla vilkaisulla olevan kaikki keskeiset nykykirjailijat ja melkein merkittävämpää on, kuka ei ole listalla. Erityisesti vetoomuksessa ollaan huolissaan uusista sähkö- ja äänikirjapalveluista, joissa kirjoja markkinoidaan pilkkahintaan ja kirjailijoille tästä maksetaan vain hiluja (olen yrittänyt ujuttaa ilmiölle nimeä spotifysaatio). Ratkaisuksi esitetään mm. vähimmäishintaa kirjalle riippumatta siitä, missä kanavassa ja formaatissa se myydään kuluttajalle.

Aiheesta kirjoittaa mm. Karo Hämäläinen blogissaan, joka muuten ei ole mukana allekirjoittajissa, ja joka on kirjoittanut aikaisemminkin kirjailijoiden tulonmuodostuksesta ja äänikirjapalveluista.

Olen sinänsä sitä mieltä, että kun kirjailija kirjoittaa, kyse on sanoista ja sisällöstä (sisällöntuottaja on kärsinyt terminä kovan inflaation, mutta keksikää tähän itse jokin parempi nimitys) ja silloin tulisi keskittyä sisältöön, ei millaisiin kansiin se pakataan. Käsittääkseni ei ole mitään teknistä tai teknologista syytä sille, miksi sähkö- ja äänikirjoista pitäisi maksaa kirjailijalle vähemmän.

Lukuharrastuksen vähetessä äänikirjoista on etsitty kirja-alan pelastusta, mutta tietenkään se ei voi tapahtua kirjailijan kustannuksella. Kirjailijoiden tulot ovat romahtaneet myyntilukujen laskiessa eikä ole reilua, että samaan aikaan nettipalvelut myyvät lukuoikeuksia samoihin kirjoihin.

Kirjailija Juha Itkonen kommentoi mm. tätä julistusta verkkolehti Särössä otsikolla ”Digitalisaatio ei ole luonnonvoima”. Hänen mukaansa kirjailijat eivät niinkään vastusta kehitystä kuin että kehityksen suunnasta ei käydä keskustelua. Hän argumentoi mm. Esa Mäkisen poleemista kirjoitusta (Paperikirja ei ole kuningas, HS, 8.9.2024) vastaan. Itkosen mukaan hänelle Imagessa kuittaileva Oskari Onninen on ymmärtänyt hänet väärin.

LISÄYS 2.10.:

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin vastaa kritiikkiin tiedotteessa. Tiedote vaikuttaa hätäpäissään kirjoitetulta. Onko Bootbeatilla kriisi päällä? Kirjailijoiden avointa kirjettä on kutsuttu ensin Kirjailijaliiton avoimeksi kirjeeksi ja sen jälkeen se on korjattu muotoon ”viiden suomalaisen kirjailijan avoin kirje”. Kirjailijoita ei vetoomuksen julkaisuhetkellä ollut viisi vaan viisi sataa. Nyt allekirjoittajia on 845. Tiedote on otsikoitu populistisella heitolla ”Äänikirjakeskusteluun on aika tuoda uusia sävyjä”, ikään kuin Bookbeat edustaisi vaiennettua toisinajattelijaa. Jo ensimmäisessä lauseesssa, joka on suunnattu avoimen kirjeen allekirjoittaneille kirjailijoille, heitetään haaste: ”Ei pidä pilata hyvää tarinaa totuudella”.

Ydinkysymys kuitenkin on: ovatko sähkö- ja äänikirjapalvelut tuoneet lisää rahaa kirja-alalle, joka sinne ei muuten olisi tullut? Sandin vihjaa, että näin olisi: ”Suomessa ei luultavasti koskaan ole ollut yhtä paljon ihmisiä, jotka kuluttavat yhtä paljon aikaa ja rahaa kirjoihin kuin nyt, ja tämä hyödyttää useampia kirjailijoita kuin koskaan aiemmin” (korostus minun). Sandin käyttää sanaa ”luultavasti”, joten ilmeisesti tutkittua tilastotietoa asiasta ei ole.

Vapautta vastaan

Vladimir Putin julistaa Venäjän puolustavan Ukrainassa koko maailman vapautta. Venäjä on käynyt Ukrainassa erikoisoperaatioksi kutsumaansa sotaa pian kaksi vuotta. Venäjällä sodan arvostelu on kielletty. Aleksandra Skotshilenko sai 7 vuoden vankilatuomion hintalappujen korvaamisesta sodanvastaisilla viesteillä.

Yhdysvallat on totuttu tuntemaan sloganilla, vapaiden maa, the land of the free. Vapaus sopii monenlaisiin iskulauseisiin: Liberté, Égalité, Fraternité.

Amazon.com myy hintaan 24,90$.t-paitaa Freedom-printillä, jossa osa tekstistä on korvattu Yhdysvaltain lipulla. Verkkokauppa Amazon nousi vuonna 2018 otsikoihin työolojensa vuoksi: työntekijöitä valvotaan tarkasti eivätkä he pääse edes vessaan.

Sananvapaus on yksi keskeisistä eurooppalaisista arvoista. Kun Päivi Räsänen puolustaa oikeudessa homovastaista pamflettiaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi, puolustaa hän sananvapautta. Ei ole tarpeen perustella millä tavalla hän puolustaa sananvapautta, koska sananvapaus selittää itsensä: sitä jo on tai sitä ei ole. Päivi Räsänen vaatii vapautta sanoa, mutta samaan aikaan kieltää tarkoittaneensa sanomallaan mitään.

Vapaudella myydään kaikkea terveyssiteistä puhelinliittymiin. Vapaus valita. Vapaus liikkua.

Coca cola on amerikkalaisen elämäntavan virallinen ruokajuoma ja sitä kautta myös vapauden. Coca cola on onnistunut varastamaan punaisen värin joululta ja kommunismilta. Cuba Libré -drinkkiin tulee Coca colaa ja rommia.

Vapaus on vahva brändi. On vaikea keksiä, kuka ei kannattaisi vapautta. Vapautta kannattavat itsearvoisesti kaikki. Jopa natsit väittävät kannattavansa vapautta. Pohjoismainen vastarintaliike on avoimesti kansallisosialistinen järjestö, joka kiellettiin syyskuussa 2020. Liike on peittelemättömän demokratiavastainen ja pyrkii väkivaltaisesti kumoamaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja korvaamaan sen kansallissosialistisella valtiolla. Kun etsin siitä tietoa verkosta, saan selville että se toimii nykyisin ”Kohti vapautta” -sloganin alla. Vapaus käsitteenä taipuu moneen, jopa natsien sloganiksi.

Jos vapautta kannattavat aivan kaikki, miksi vapautta on niin vaikea saavuttaa?

Elämme positivistis-rationalistista aikaa: kaiken täytyy olla mitattavissa, havainnoitavissa ja määriteltävissä. Vapautta ei kuitenkaan voi laittaa mikroskoopin alle, sitä ei voi fyysisesti havaita. Tuntuisi kuitenkin siltä, että vapaus olisi helposti määriteltävissä ja itse asiassa kaikki tietävät mitä vapaus on ilman määritelmääkin. Vapaus on saavutettavissa, jos sen esteet raivataan vapauden tieltä.

Vapaus on sitä, että saa hengittää… vapaasti. Kun vapaudutaan kahleista ja sen tunkkaisista byrokraattisista rajoituksista, noustaan korkeammalle, josta näkee kauas. Tukkani hulmuaa vapauden raikkaassa tuulessa. Olen syntynyt villiksi, enkä aio koskaan kuolla.

Kuulostaa selkeältä. Minä voisin saavuttaa vapauden, ellei aina joku muu jossain minun vapauttani estäisi. Elleivät ne estäisi.

Joskus puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta, viitaten virheellisesti Isac Berlinin klassiseen jakoon. Silloin tarkoitetaan, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin (tarkempi ilmaus olisi oikeus johonkin). Tällöin vapauden otsakkeen alle voidaan lastata melkein mitä tahansa.

Vapaus tarkoittaa kaikkea hyvää ja kaunista. Hiski Salomaan tunnetussa kappaleessa Vapauden kaiho vapaus on köyhän kansan pelastus ja vapautta kaipaavat itkevät orvotkin. Itse näkisin, että itkevät orvot kaipaavat lämpöä, turvallisuutta ja ravintoa pikemminkin kuin vapautta. Vapaudesta tulee kaiken tavoiteltavan symboli.

Politiikan alalla vapaus kuuluu liberalismin aatteen alle. Liberalismia on saatavana useana eri makuna, joista keskeisimmät ovat klassinen liberalismi ja sosiaaliliberalismi.

Liberalismille löytyy vain vähän vastustajia. Harva tunnustautuu suoranaisesti liberalismin vastustajaksi ja silloinkin katsoo itse edustavansa aitoa liberalismia siinä missä muut edustavat väärää. Oikeistolainen, jopa konservatiiviksi julistautuva, kannattaa omien sanojensa mukaan klassista liberalismia ja katsoo nykyajan poliittisesti korrektien sosiaaliliberalistien pettäneen liberalismin perinnön. Vasemmistolainen sanoo olevansa arvoliberaali ja vastustavansa taloudellista liberalismia, jota kutsuu uusliberalismiksi.

Taloudellisen liberalismin avainkäsitteitä ovat ”vapaa kilpailu”, ”vapaat markkinat”, ”kuluttajan vapaus”, ”markkinoiden vapauttaminen”. Olennaista on, että valtio ei puutu taloudellisten toimijoiden, kuten yritysten toimintaan ja heidän vapauteensa määritellä heidän työntekijöidensä vapaus alkaen ajankäytöstä ja pukeutumisesta päättyen ruuansulatukseen: työnantaja määrittelee milloin työntekijä pitää ruokataukonsa ja jopa edellä mainitut vessataukonsa. Valtion diktaattorit voivat vain unelmoida niin äärimmäisestä vallasta kuin alamaistensa suolen ja rakon toiminnan kontrolloinnista.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on luomassa maahansa ”illiberaalia” demokratiaa. Kuitenkin hänen sanastossaan ”vapaus” on ahkerassa käytössä. Pikaviestipalvelu X:n (ent. Twitter) esittelyssä hän mainitsee olevansa ennen kaikkea ”Freedom Fighter”. Orbán on rakennuttanut Budapestin keskustaan propagandistisen patsaspuiston, ja nimennyt sen Vapauden aukioksi (unk. Szabadság tér).

He, jotka puolustavat ”illiberaalia” vapautta, puolustavat sitä feminismiä, ”wokea”, monikulttuurisuutta, ”homosaatiota”, vihervasemmistolaisuutta, Brysselin liberaalieliittejä ja mahdollisesti myös juutalaispankkiireja vastaan. En osaa määritellä vapautta, mutta haluan puolustaa sitä kieltämällä kaiken, mistä en pidä.

John Stuart Millin tunnettu ajatus kääntyy päälaelleen. Vapaus on ennen kaikkea vapautta rajoittaa muiden vapautta.

Vapautta rajoittavat ensi sijassa fysiikan lait: en voi tästä lehahtaa linnun lailla ikkunalle istumaan, vaikka haluaisin. Toiseksi vapautta rajoittavat yhteisöt ja yhteiskunnat: jos muutan erakoksi metsään asumaan, olen vapaa muiden toiveista ja odotuksista. Mutta silloinkin joudun raatamaan pysyäkseni elossa — harva kokisi sellaista elämää vapaaksi. Heti kun otan osaa yhteisöön, joudun ottamaan muut huomioon. Jos yhteiskunta koostuisi vain sinusta ja minusta, joutuisimme rajoittamaan toistemme vapautta. Minä haluan soittaa keskellä yötä rumpuja kun sinä haluat nukkua. Jommankumman tulee taipua tai sitten meidän täytyy sopia säännöistä: kellonajoista, jolloin sopii mitäkin tehdä. Puhumattakaan työnjaosta, omaisuuden jakamisesta, toisten rajojen kunnioittamisesta. Kyse ei ole vain yksilön ja yhteisön ristiriidasta: myös minä osallistun väistämättä siihen, että rajoitan muiden vapautta olemalla osa yhteisöä. Mitä suuremmaksi yhteiskuntamme kasvaa, sitä monimutkaisemmiksi ristiriidat kasvavat.

Vapauden ongelma ei poistu poistamalla säännöt. Vapaus syntyy siitä, että kaikilla on vapaus osallistua sääntöjen järkevään laatimiseen. Tämä on edellämainitun positiivisen todellinen sisältö.
On kuitenkin vaikea hyväksyä sääntöjä vapauden perustaksi. Jokin meissä aina kaipaa enemmän: vapautta sosiaalisten ja kulttuuristen normien kahleista, vapautta byrokratian sääntöviidakoista, vapautta masentavasta korrektiudesta, vapautta seksuaalisuutta rajoittavista normeista, vapautta kehomme kahleista, vapautta palkkatyön orjuudesta. Se, että normit ja säännöt voivat olla myös järkeviä, ei poista polttavaa kaipuuta kapinoida sääntöjä vastaan, kerrankin tehdä mitä minä haluan. Ja miksi en muka saisi?

Vapaudenkaipuu on vahva voima. Se on polttoainetta sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle, mutta jäsentymättömänä se on räjähdysainetta nopeita ratkaisuja tarjoavalle populismille.

Vapaus vetoaa meihin, koska yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt.

Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä.

Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida.

”Miks mä en saa tehdä mitä ma haluun?” kitisee pikkulapsi. Aikuisena hän oppii kontrolloimaan kitinäänsä, mutta kitinän syy ei katoa minnekään.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen n-sanalla.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa suljeta toisinajattelijoita vankilaan tai lähetetä Siperiaan.

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun viestipalvelu X:ään siirtynyt virtuaalinen Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Vapauden käsitteen määrittelemättömyys tekee siitä monikäyttöisen. Kaikki tietävät, mitä vapaus on, vaikka eivät osaakaan sitä määritellä. Vapaus fetisoidaan ja väitetään, että vapauden tulee olla ehdotonta. Samaan aikaan rajoitetaan niiden ihmisten ja asioiden vapautta, joista itse ei satu pitämään. On selvää, että ehdotonta vapautta ei ole, kompromisseja joudutaan aina tekemään; niiden perusteiden vain tulisi olla näkyviä.

Sananvapaus on itseisarvo, ”sitä joko on tai sitä ei ole”, sanotaan. Kun vapaus sanoa mitä haluaa on itseisarvo, se selittää itsensä, eikä sitä tarvitse määritellä. Tällöin vapaudesta itsessään tulee tärkeää, ei siitä mitä sanotaan. Keskustelu muuttuu törkeyksien laukomiseksi ilman sisältöä, vain vapaus niiden sanomiseen on tärkeää. Politiikka kadottaa sisältönsä ja muuttuu nihilistiseksi kinasteluksi.

Juuri vapauden määrittelemättömyys tekee siitä vaarallisen työkalun demagogien käsissä. Kun sitä ei määritellä, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Se on tyhjä iskulause, joka voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoituksen ajamiseksi. Vapaus on orjuutta, mutta toisaalta myös orjuus on vapautta.

Harva diktaattori nousee valtaan lupaamalla sortoa ja orjuutusta. Kansansuosio on helpompi saavuttaa lupaamalla vapautta. Populisti on paha poika, joka uskaltaa uhmata vanhempien sääntöjä.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Luulin, että Tuukka Sandström olisi julkaissut useammankin kirjan. Bookbeatistä löytyi kuitenkin hänen ensimmäinen esseeteoksensa Tappio tai kuolema (Avain 2024). Aikaisemmin olen lukenut hänen esseitään mm. kulttuurilehti Säröstä. Kirjana olen lukenut häneltä (pakinakokoelman?) Taksipuhetta (Idiootti-kustannus 2009), joka ei kenties ole kovin älyllinen, mutta kylläkin helvetin hauska kirja.

Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, vaan kommentoin jotain yksittäisiä kohtia hyvinkin pintapuolisesti sen suhteen, miten ne minua itseäni aiheina kiinnostavat.

Esseekokoelman punainen lanka voisi olla kirjoittajan kokemus yläasteella tapahtuvasta kiusaamisesta, tai ainakin siitä lähdetään liikkeelle. Keskeistä materiaalia on pop-kulttuuri, kuten Cobra Kai ja Game of Thrones -tv-sarjat, Joker-elokuva ja David Bowie. Kirjallisuuden puolelta mukana ovat Karl Ove knausgårdin Taisteluni ja Iida Rauman Hävitys, jonka HS:n kriitikko Maaria Ylikangas nostaa otsikkoon (Esseistin mielestä Iida Rauman Hävitys on kostoromaani, 13.4.2024).

Kiusaamisestaan Sandström kertoo mm., että hänen haukkumanimensä oli absurdi ”kaislaneekeri”. Itse kirjoitin aikaisemmin, että se ei edes olisi loukkaus, koska osuu niin sivuun, mutta näin ei tietenkään ole, jos asiaa vähänkään miettii.

Kirjoitin aikaisemmin ilmiöstä, johon myös Sandström viittaa. Elämme menestyksen kulttuurissa, jossa on menestymisen pakko (rangaistuksena on depressio), mutta myös tasa-arvon ihanne. Lupaus siitä, että meistä kaikista tulee onnellisia ja onnellisuus on sidottu menestykseen, ja menestys tarkoittaa, että tulee olla menestyneempi kuin muut, joten on mahdoton yhtälö, että kaikki voisivat olla menestyneitä. Kirjoitin siitä otsikolla Väärin rakennuttu tasa-arvo, mutta niin huonosti, että melkein hävettää linkata.

Nietzschen ressentiment, ”kauna”, on käsite, jota Jordan Petersonin opetuslapsetkin tykkäävät käyttää, mielellään kaikista muista paitsi itsestään: vasemmistolaiset ovat vain katkeria, kun heidän pitäisi politikoinnin sijasta keskittyä itsensä kehittämiseen.

Tarkkanäköisesti Sandström nimeää kaunaisimmaksi ihmiseksi Donald Trumpin, joka on kaikilla mittareilla mitattuna noussut maailman huipulle. Silti mikään ei tyydytä häntä ja ainoa keino päästä ylöspäin on kenkiä muita.

Millainen on muiden supermenestyneiden, kuten Putinin tai vaikkapa Elon Muskin mielenmaisema? Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella Putinin rakennuttamista palatsikomplekseista Mustan meren rannalla tai kaikista hänen muista kesäasunnoistaan? Hän on 71-vuotias, eikä vaikuta olevan jäämässä viettämään eläkepäiviään. Milloin hän ehtii kaikista rikkauksistaan nauttia? Mitä hyödyttää ultrarikkaiden kahmia vielä lisää varallisuutta, jota ei edes ehdi käyttää, kun sen vastapainona on varallisuuden katoaminen ehkä miljoonilta ihmisiltä? Vallan huipulla on ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen vallanhaluisia ja häikeilemättömiä (muutenhan he eivät olisi vallan huipulla), mutta mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen pääsee huipulle ja alkaa vaikuttaa siltä, että mitään saavutettavaa ei enää ole? Joku muu voisi olla tyytyväinen tilanteeseen, mutta hän juuri siksi hän ei olisi koskaan sellaisessa tilanteessa.

Liittyykö tämä itse esseeseen? Enpä tiedä, mutta tulipa mieleen.

En myöskään lähde syvällisemmin väittämään, mitä Nietzsche ”oikeasti” tarkoitti ressentimentillä.

Esseessään Ressentimentin jumala Sandström analysoi Joker-elokuvaa. Sen päähenkilö Arthur Fleck on luuseri, josta tulee kaikkien päähänpotkittujen ”jumala”. Näin on myös kaikissa niissä netin meemeissä, joissa niin moni samaistuu Arthuriin/Jokeriin ja toivoo tapahtuvaksi elokuvan anarkkista, jumalaista väkivaltaa, jolle ei oikeastaan löydy mitään muuta tiettyä kohdetta kuin omat turhaumat. Aivan vailla ironiaa ei ole se, että ”kaikki” samaistuvat Arthuriin, mutta silti vieroksuvat sitä outoa ”luuseria”, joka tulee kadulla vastaan (eihän muuten olisi vieroksuttu, jollei olisi ”kaikkien” vieroksuma).

Aikaamme leimaa identiteettipolitiikan ytimessä oleva uhriutuminen. Oli sitten kyseessä etninen, seksuaalinen, sukupuolinen jne. identiteetti, kyseessä on kilpailu uhriudesta. Seksuaalivähemmistöt kampanjoivat (aiheestakin) tulevansa hyväksytyksi ja etniset vähemmistöt ovat rasismin uhreja. Symmetrisesti myös heterot ja kantasuomalaiset kokevat olevansa uhreja, oli aihetta tai ei. Aina kun identiteetti lausutaan ääneen — olen valkoinen lihaasyövä heteromies — on se asettumista uhripositioon, jossa lausumista seuraa rimpsu valituksia siitä, miten on syrjitty, vainottu ja sorrettu uhri.

Onko myös Trump uhri? Kukapa ei olisi.

Sandström lainaa Rene Girardia esseissään. Girard ei ole missään tapauksessa tuntematon filosofi Suomessa, mutta ei kenties niin viitattu, kuin voisi olla. Itse en ole Väkivaltaa ja pyhää vieläkään lukenut, mutta satuin olemaan ravintola Koulussa, kun sen suomentaja Olli Sinivaara (joka mainitaan näköjään myös tämän kirjan kiitossanoissa) oli meille siitä luennoimassa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2004 ja tietämykseni perustuu suureksi osaksi niihin muistikuviin. Perusajatus on yksinkertainen ja arkiajattelun kanssa yhteneväinen: asioista tekee haluttavia se, että kaikki muutkin haluavat samoja asioita ja siksi on määritelmällinen mahdottomuus, että kaikki saisivat, mitä haluavat ja sen vuoksi yhteiskunta on jatkuvassa konfliktissa. Ainoa ratkaisu konfliktiin on liittoutuminen yhteistä vihollista vastaan. Viholliseksi kelpaa myös joku viaton sijaiskärsijä, joka voidaan uhrata yhteisön hyväksi. Ei tarvitse kuin seurata lasten leikkejä, kauneuskilpailuja tai somepolitiikkaa huomatakseen, miten suorastaan banaalin selkeä Girardin teoria on.

Juuri tämä mimeettinen halu on sen taustalla, että yhteiskunnallista tasa-arvoa on mahdoton saavuttaa: ihmisen psyyke on rakennettu siten, että kun saamme mitä haluamme, lakkaamme haluamasta sitä. Kulta on jalometalli, jolla on monia käytännön sovelluksia, mutta ei se ole arvokasta siksi, vaan koska se on suhteellisen harvinaista ja kaikkien haluamaa. Jos kulta olisi yhtä yleistä kuin romurauta, se olisi paljon vähemmän haluttavaa, sen ominaisuuksista riippumatta. Kullan tilalle voi sijoittaa minkä tahansa asian. Jos miellä olisi paitsi Star Trekin ”replikaattori”, jolla tyydyttää kaikki aineelliset tarpeemme, myös keino tehdä kaikista maailman ihmisistä kauniita ja terveitä supermenestyjiä, ei se muuttaisi mitään. Aina keksittäisiin jotain, mitä haluta ja mistä taistella.

Ida Rauman Hävityksen kaltaisten ”tärkeiden” kirjojen ongelma on siinä, että niiden teeman tärkeys ajaa itse teoksen ohi. ”Kirja kertoo niin osuvasti koulukiusaamisesta”, kirjoittaa moni sosiaalisen median kirjaryhmissä. Mitä se sitten kertoo koulukiusaamisesta ja pitääkö koulukiusaamisen tuomitsemiseksi lukea jokin kirja? Itse en jostain henkilökohtaista mausta johtauvasta syystä edes pitänyt kirjasta.

Sandström tulkitsee teosta Girardin teorian kautta siten, että peruskoulun ryhmädynamiikassa kiusattu edustaa ”uhria”, jonka kiusaaminen tuottaa yhteishenkeä.

Itse aikuisena en joudu pelkäämään fyysistä väkivaltaa arjessani, enkä edes kävellessäni kaupungilla auringonlaskun jälkeen. On hämmentävää, miten mahdollisuus saada ”turpaansa” liittyy niin vahvasti lapsuuteen ja nuoruuteen. Samoin lasten fyysistä kurittamista, eli toisin sanoen rankaisemista väkivallalla, pidetään edelleen hyvänä kasvatustapana (vaikka onneksi vähenevissä määrin) ja lasten välisiä fyysisiä tappeluita pidetään normaalina. Koulussa on varmasti jokainen joutunut ellei kiusatuksi, niin jonkinlaiseen käsikähmään. Siinä ei kukaan näe mitään erikoista, että lapset joutuvat elään fyysisen väkivallan uhan alla, mutta harva aikuinen suostuisi alistumaan siihen. Miltä tuntuisi mennä töihin, jos saisi pelätä milloin työkaveri nappaa nyrkillä nenään? Tai henkilöstöpäällikkö riepottaisi tukasta pitkin toimistoa? Tai osastopäälliköltä tulisi luunappi, jos tulisit myöhässä töihin?

Rauma on haastatteluissa väittänyt, että Suomessa on vallalla suorastaan lapsivihamielinen kulttuuri.

Sandström syyttää Raumaa sortumisesta samaan kuin kiusaajansa kostaessaan romaanillaan muunmuassa entiselle liikunnanopettajalleen, jonka hahmo on kirjassa tunnistettava. Kosto jatkaa samaa kiusaamisen ketjua.

LOPPULISÄYS:

Teoksen kuunteleminen äänikirjana oli helppoa (lukijana tekijä itse), mutta aiheesta kirjoittaminen oli hankalaa. Tekstimuoto on edelleen ajatuksella tapahtuvaa lukeamista varten paras formaatti, äänikirjassa tietyn kohdan etsiminen ja kuunteleminen uudestaan ei vastaa sen lukemista ajatuksella. Tätä kirjoittaessa monta kertaa ajatus katkesi, kun tekstiin ei voinut palata tarkastamaan yksityiskohtia. Julkaistaan tämä nyt silti tällaisenaan, koska tämä nyt on vain henkilökohtainen blogini, jonka riman korkeuden määrään itse.

Onko hakaristi ”vain natsisymboli” vai jotain muuta?

Jos sattuu seuraamaan mitään historia-forumia, tietää että on aiheita, jotka toistuvasti pulpahtelevat pintaan kuin refluksi raskaan aterian jälkeen. Esimerkiksi keskustelu hakaristin ympärillä, joka muistuttaa aiemmin mainitsemaani Hitlerin Taisteluni-kirjan hivelyä hikisin sormin. Sehän on ”vain kirja”, mutta monenmoista kiihotusta se tuntuu synnyttävän ja moni on halukas maksamaan vanhoista painoksista isoja rahoja. Hakaristi halutaan nähdä symbolina muiden joukossa, mutta sen apologeettienkin keskuudessa se herättää suuria tunteita.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulee aina se suuresti sivistynyt henkilö, joka tietää että kyseessä on ikivanha hindujen symboli. Ehkä ne itsenäisyyspäivänä hakaristilippuja heiluttelevat kaljupäät ovatkin hindulaisia.

Hakaristi tunnetaan monissa kulttuureissa, koska se on melko simppeli muoto. Samalla tavalla ympyrä, risti, tähti, kolmio jne ovat symboliikan peruskauraa kaikkialla maailmassa. Näistä voi sitten halutessaan löytää jotain mystiikkaa, arkkityyppejä tai muita esoteerisiä yhteyksiä.

Ja seuraavaksi keskusteluun tulee se, joka tietää että Suomen ilmavoimien tunnuksessakin on hakaristi ja että se ei tule natseilta vaan ruotsalaiselta Carl von Rosenilta, joka lahjoitti Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Tosin, von Rosen itse oli natsi.

(Legenda kertoo myös, että ilmavoimien hakaristissä hakaset olisivat toiseen suuntaan kuin natsien hakaristissä.)

Natsit itse eivät oikeastaan keksineet mitään. Aiheesta voisi tehdä oman päivityksensä, miten rotulait oli jo keksitty Yhdysvalloissa, keskitysleirit Etelä-Afrikassa ja kansanmurha Turkissa ja miten natsit vain yhdistelivät olemassa olevia asioita ja vetivät ne äärimmäisyyksiin. Sama koskee hakaristiä ja siihen liitettyä ideologiaa. Samat jutut olivat kiertäneet sen aikaisessa meemitodellisuudessa jo pitkään ennen Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa hän julisti ottavansa hakaristin symbolikseen.

Natseja edelsi saksalainen Völkisch-ideologia, joka oli sekoitus pakanuutta, Blavatskyn okkultismia, rotuoppeja, salaliittoteorioita ja vääristeltyä antropologiaa, joka oletti indoeurooppalaisten kansojen taustalla olevan sinisilmäisen ja vaaleaihoisen arjalaisten kansan (kansa-ja kielitieteellisiin erittelyihin ei ole tilaa tässä). Sen keskeinen hahmo Guido von List oli varsin värikäs hahmo ja oman aikansa salaliittoteoreetikko, joka haki symboliikkaa pakanallisista riimuista (mm. SS-tunnus, ”kaksoissalama”). Liikkeessä varmasti innostuttiin, kun hakaristejä löytyi sekä Euroopan germaaneilta että Intian korkeakulttuureilta. Himmler jopa lähetti tutkimusretken Tiibetiin, koska uskoi siellä olevan jäänteitä uponneesta Atlantiksesta tai jotain.

Hakaristin käyttö ”arjalaisuuden” symbolina oli ilmassa jo pitkään ennen Hitleriä. Troijan löytänyt amatööriarkeologi Heinrich Schliemann (joka itse ei ollut mikään natsi) löysi kaivauksissaan hakaristejä, josta kielitieteilijä Émile-Louis Burnouf otti hakaristin keksimänsä ”arjalaisen superrodun” symboliksi 1800-luvun lopulla.

Tätä bloggausta varten vilkaisin kirjaston historiahyllyä, olisiko siellä jotain aiheesta. Ajanjaksoa käsittelevät kirjat on helppo löytää: otsikot huomiota herättävän kookkaalla fontilla, dramaattisia ja verenpunaisia kirjankansia, hakaristeillä koristeltuina tietenkin. Viereisen hyllyn maakuntahistoriikit näyttivät paljon vaatimattomammilta. Samoin muistan joskus katselleeni bussimatkalle jotain lehteä lukemiseksi. Kulmakaupan valikoimassa oli muutama ristkikkolehti, useampi sisustuslehti ja puolen tusinaa ”historia”-lehteä, jonka jokaisen kannessa oli Hitler.

Aihetta sivuten: Kankaanpäästä on löytynyt satanisti-natsi-jihadisti -ryhmä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, on olemassa ihmisiä, yleensä yksin asuvia epäsosiaalisia liikaa netissä aikaa viettäviä nuoria miehiä, joilla on viehtymys kaikkeen ”pahaan” (mitä Varg Vikernes tekisi?) ja mikäpä sen pahempaa kuin natsit. Tässä on menty jo ääripään ääripäähän ja löydetty samanhenkistä seuraakin. Kuvissa poseerataan aseiden kanssa naamioituneena jihadistihuivit päässä ja hakaristilippu taustalla.

Natsismin ideologiaan on aina löytynyt hämärää esoteriaa ja nyt on menty satanismiin saakka. Näiden tyyppien kannattama suuntaus on Order of nine angels, eli tuttavallisesti ONA, joka ihannoi väkivaltaa ja ihmisuhreja ja vihaa kaikkea hyvää ja kaunista. Ja kaikki tietysti isänmaallisesti englanniksi.

Uutisen kuvassa tosin ilmeisesti eivät ole Kankaanpään pojat, vaan kuva on löytynyt heidän koneeltaan. Joka tapauksessa White jihad on olemassaoleva asia, joka ihannoi muslimiterrorismia ja matkii sen estetiikkaa. Natsit ovat aina tunteneet outoa sympatiaa muslimeja kohtaan, kenties heitä yhdistävän juutalaisvihan vuoksi. Tosin kristinuskoa kohtaan on tunnettu vastenmielisyyttä, koska Jeesus oli juutalainen ja muutenkin aika pehmo ja nynny. Vaikka islam on sekin abrahamilainen uskonto, on se kenties yhden askeleen kauempana juutalaisuudesta ja ainakin vähemmän pehmo. Tosin, arabit ovat seemiläinen kansa, eli heidän pitäisi natsien rotuteorioiden perusteella olla samaa porukkaa juutalaisten kanssa. Kukahan kertoisi näille kavereille, että heidän otsanahoissaan on heprean sukukieltä?

Monenmoisesta taustasta on kaikenlaista sekoitettu keskenään. Onko tämä nyt sitä multikulttuuria?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 sotaa tukevien nationalistien piirissä yleistyi Z-symboli. Sen alkuperästä on arveluita, mahdollisesti se tulee venäjän kielen sanasta zapad ~ länsi, koska se oli teipattu lännen suuntaan hyökkäävien ajoneuvojen kylkeen. Tosin kyrillisillä kirjaimilla se kirjoitetaan aivan toisin (запад) ja olisihan se ironista, että länsivastaisten voimien tunnus tulisi länttä tarkoittavasta sanasta.

Tässäkään tapauksessa symbolin alkuperällä ei ole suurta merkitystä silloin, kun sen nykymerkitys on selvä. Kun sitä käytetään rintanapeissa, lipuissa, julisteissa tai graffiteissa, sillä tarkoitetaan venäläisen nationalismin ja Venäjän hyökkäyssodan tukemista.

Symbolina sekin on yksinkertaisen tehokas ja muotokieleltään muistuttaa hakaristiä (Z on puolikas hakarististä) tai SS-tunnuksen salamaa tai ns. Wolfsangelia. Kaikissa näissä pelkistetty muoto, terävät kulmat ja selkeät värit viestivät sotilaallisuutta ja väkivaltaa.

Monet maat ovatkin kieltäneet Z-symbolin käytön samalla tavalla kuin hakaristin käyttö on kielletty. Ainakaan niin kauan kuin sota Ukrainassa jatkuu ja sodan kannattajat käyttävät Z-symbolia tukensa osoittamiseen, en lähde puolustelemaan sen käyttöä sillä, että ”voihan Z-kirjain symboloida paljon muutakin”.

Minulla oli lapsena piirustusvihko, johon jo 3-vuotiaana piirustelin ”armeijanmerkkejä”, eli hakaristejä joiden hakaset osoittivat vähän joka suuntaan. En muista itse piirtämisestä mitään tai miksi niitä piirtelin, mutta muistan kyllä hyvin tunteen, että jotain kiellettyä olin tekemässä.

Sama tunne varmasti kielletystä uhmasta jatkuu murrosiässä, kun hakaristejä piirrellään milloin mihinkin.

Eikä se katoa aikuisiälläkään. Aina voi puolustaa sitä, että hakaristi ei ole ”vain natsimerkki”, mutta kumma kyllä puhujan itsensäkin asenteissa hakaristi edustaa jotain kiellettyä ja jännittävää aivan eri tavalla kuin vaikkapa rauhanmerkkiä.

Hakaristi oli ollut jo pitkään antisemitistisen äärioikeiston symboli ennen Hitleriä ja on edelleen. Vaikka sillä on (ollut) käyttönsä myös ennen natseja, ei sitä voi enää erottaa sen nykyisestä merkityksestä. Symbolit ovat kuin sanoja: niiden käyttö on niiden merkitys.

Biljardi ja filosofia

Nuorempana olin innokas biljardinpelaaja. Se on urheilulaji, jota saattaa pelata rööki huulessa ja kolpakko toisessa kädessä ja varsinkin niihin aikoihin, kun pyörin kapakoissa enemmän, oli tapana haastaa tuntemattomia otteluun ja sillä tavalla tutustua ihmisiin. Olin kyllä melko keskinkertainen pelaaja, mutta mitäpä siitä.

Pidän myös biljardin estetiikasta: pallot pyörivät vihreällä veralla ja pelaajat käyskentelevät hämyisässä baarissa pöydän ympärillä. Jotain samaa on myös pokerissa. Mainittakoon myös tässä yhtedessä shakki, jonka lauta ja nappulat ovat tuttuja myös heille, jotka eivät pelin sääntöjä tunne, ja jotka saavat symboloida populaarikulttuurissa monenmoista laskelmointia ja juonittelua. Urheilulajeista ehkä golf ja jalkapallo pääsevät näiden rinnalle.

Nykyään pelaan harvemmin. Tekosyynä ovat vuonna 2015 hankitut silmälasit, jotka haittaavat syvyysnäköä. Toisaalta harvemmin enää pyörin paikoissa, joissa on biljardipöytiä.

Filosofiassa on tunnettu David Humen vertaus koskien kausaliteettia. Kun kaksi biljardipalloa osuu toisiinsa, emme näe syytä, vain seurauksen. Yritin etsiä tietoa oliko Hume intohimoinen biljardin pelaaja, mutta en löytänyt mitään tietoa, eikä hän jatka biljardi-analogiaa tuon pidemmälle.

Syynä näihin pohdintoihin oli törmääminen Gaspard-Gustave de Coriolisiin, joka laajalle yleisölle on tuttu nimeään kantavasta coriolis-ilmiöstä. Hänestä tiedetään, että hän nimenomaan oli intohimoinen biljardinpelaaja, joka julkaisi aihetta käsittelevä kirjankin, Théorie mathématique des effets du jeu de billard (vapaasti suom. ”Teoria matemaattisista vaikutuksista biljardipelissä”) vuonna 1835. Kirjassa tarkastellaan pallojen pyörimisliikettä matemaattisesti, eikä se ole kovin kevyttä lukemistä meille, jotka emme ole sellaisesta kovin kiinnostuneita, mutta on aina hienoa, kun joku suhtautuu asioihin näin suurella omistautuneisuudella.

Päihteiden haitoista ja hyödyistä

Kalle Haatasen haastattelussa huumeiden hyötykäyttöä tutkinut Aleksi Hupli kommentoi ”ei kai niitä käytettäsi, jos niillä olisi vain haittavaikutuksia”. En mene itse haastatteluun tai sen aiheeseen sen syvällisemmin, mutta jotenkin jäi pohdituttamaan ajatus siitä, että ihmiset käyttäisivät ”aineita” vain niiden hyötyjen vuoksi. Olisihan epärationaalista käyttää niitä niiden haittojen vuoksi. Trainspotting -elokuvan kertojaäänikin jo heti elokuvan alussa ilmoittaa, että ei kukaan käyttäisi heroiinia, jos se olisi vain kärsimystä, epätoivoa ja kuolemaa.

Koska minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta jutussa mainitusta kovemmista huumeista, pohdiskelen tässä bloggauksessa pohdin arkisempien päihteiden haittoja.

Alkoholin vakavat haittavaikutukset yksilölle ja kansantaloudelle ovat tutut, mutta entä arkisemmat ”huonot puolet”?

Ensinnäkin alkoholi maistuu pahalta. Vahva alkoholi pitää sekoittaa makeisiin drinkkeihin, jotta sen polte katoaisi. Itse pidän aidosti oluen mausta, mutta sen alkoholipitoisuus onkin melko alhainen. Viinin, viskin ja oluen maistelussa on mukana aimo annos teennäisyyttä: toki hyvin tehdyissä ja pitkään kypsyneissä alkoholijuomissa on mukana vivahteikkaita aromeja ja tuoksuja, mutta alkoholi itsessään on kemikaali, joka maistuu teollisuusliuottimelta. Jostain syystä kuitenkaan alkoholittomia juomia ei samalla tavalla maistella kuin alkoholijuomia. Mehumaistajaisia ei ole yhtä usein kuin viininmaistajaisia. Jotenkin alkoholittomat oluet ja viinit eivät maistu ”aidolta”.

Toki tosimies kestää viinan maun eikä irvistä ryypystä, korkeintaan ähkäisee, jos tekee oikein hyvää.

Humalaan pääsy ja oikean humalatilan ylläpito on aika hankalaa. Tai ainakin jos sitä vertaa siihen, että heittäisi jonkin napin huiviin ja tamppaisi sen voimalla tanssilattiaa koko illan. Alkoholinkäyttäjä joutuu juomaan useampia lasillisia olutta tai viiniä tai drinkkejä — ellei sitten aivan raakaa viinaa halua juoda — ja sen jälkeen juoksemaan useamman kerran kusirännillä. Se on kuitenkin osa rituaalia. Jos kutsut jonkun kaljalle, onpa jotain tekemistä, kun ravataan tiskillä ja tyhjennetään tuoppeja. Voisihan sitä vain istua tyhjän pöydän ympärillä ja jutella, mutta jotenkin se ei ole sama asia. Heti kuin kaikkien tuopit ovat tyhjät, tulee olo että on aika lähteä kotiin. Kunnon ryyppääminen on koko illan urakka ja parhaimmillaan ryhmätyötä. Ihmisen psyyke on sellainen, että mikään ilman työtä saavutettu ei tunnu palkitsevalta.

Alkoholinkäyttäjä menettää itsekontrollinsa, mitä voi pitää haittavaikutuksena. Mutta eikö juuri oman yliminän ja etuaivolohkojen kontrollin hiljentäminen ole syy käyttää alkoholia? Moni parisuhde olisi jäänyt syntymättä ja lapsi laittamatta alulle ilman viinan rentouttavaa vaikutusta. Toisaalta moni kolttonenkin. Ja pettäminen, perheriita ja avioero.

Teknisesti ottaen humala on kehon myrkytystila, jonka oireita ovat huimaus, sekavuus, kiihtynyt sydämensyke, pahimmillaan oksentelu ja tajuttomuus.

Jos olisi olemassa jokin laite, jonka avulla voitaisiin simuloida humalatilaa ilman haittavaikutuksia, saisiko se suosiota? Esimerkiksi kypärä, joka aiheuttaisi kaikki kännin vaikutukset, kuten nousuhumalan rempseyden ja iloisuuden ja rentoutumisen ja itsevarmuuden. Siinä voisi olla portaaton promillejen säätö, namikasta voisi valita kuinka kovan kännin haluaa kokea. Riisuttuaan kännikypärän käyttäjä selviäisi ilman krapulaa.

Tällainen laite tuskin saavuttaisi suurta suosiota. Alkoholi on paitsi syy, myös tekosyy menettää itsekontrolli. Kunnon känni vapauttaa vastuussa sekä omalle yliminälle että muille: olin vain kännissä. Tietenkin morkkis iskee, kun muisti palailee pätkittäin. Kunnon känni on lomaa omasta itsestä, eikä se ole mikään loma, jos käy vain takapihalla kääntymässä. Itsekontrollia ei voi menettää, jos koko ajan on käden ulottuvilla nappi, jossa sekavuustilaa voi säätää.

Seuraavana päivänä seuraa tietenkin krapula. Krapulassakin on jotain runollista. Esseisti Antti Nylén kirjoittaa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissään krapulan ylistyksestä: krapula on hyvinvoivan länsimaisen ihmisen viimeinen jäljellä oleva kärsimys, joka opettaa meille nöyryyttä. Tai sitten krapula on hyperaktiiviselle nykyihmiselle syy ottaa sunnuntaiaamupäivä rennosti ja tilata roskaruokaa ja katsoa vanhoja tv-sarjoja. Krapulassa on jotain samaa kuin lapsuuden kuumepäivissä, kun sai jäädä koulusta kotiin ja juoda kaakaota ja katsoa piirrettyjä.

Toinen yleinen nautintoaine alkoholin ohella on tupakka. Tupakan negatiiviset vaikutukset terveyteen ovat aktiivisen valistuksen myötä tulleet tutuksi aivan kaikille ja monelle ensimmäinen mielikuva tupakoinnista on keuhkosyövän riski, tai toisin päin: ajatellaan että tupakoimattomuus suorastaan suojaa keuhkosyövältä. Tupakan maun kanssa on sama juttu kuin alkoholin: hyvä sikari maistuu hyvälle, mutta päivittäisestä huonolaatuisen sätkätupakan röökaamisesta tuskin voi sanoa samaa. Tupakoitsijan henki ja vaatteet haisevat ja sormet kellastuvat.

Vaikka tupakointia on vahvasti rajoitettu jo 1970-luvulta asti, kun ymmärrettiin sen vaarat ja vaikka se onkin ollut sen jälkeen laskusuunnassa, ei tupakointi Suomessakaan ole mihinkään katoamassa.

Itse tupakoin teininä ja nuorena. Kun 20 vuotta myöhemmin kuulin kaupan kassalla mitä tupakka-aski nykyään maksaa, piti erikseen kysyä kuulinko oikein. Aski savukkeita maksoi yli 9€ ja siihen aikaan kun minä opettelin polttamaan, miehet polttivat sen 1-2 askia päivässä (itse vähemmän, paitsi baari-iltana saattoi mennä se koko aski). Varsin kallista ottaen huomioon, että jokainen tupakoitsija varsin hyvin tietää, mitä se ihmisen keholle tekee.

Ainoa selitys on, että ihmiset polttavat juuri siksi, eivät siitä huolimatta.

Elokuvissa polttavat pahikset ja bad ass oman tiensä kulkijat. Tällainen hahmo uhmaa kuolemaa soittamalla poskeaan itseään isommille, ajamalla kulkuneuvoilla liian kovaa, antautumalla taisteluihin ja suojaamattomiin ihmissuhteisiin, sekä tietenkin ehdoin tahdoin vetämällä henkeensä tappavia kaasuja. Näistä viimeisin on kenties hoivayhteiskunnan turvallisuudessa elävälle katsojalle radikaaleinta. Tupakka-askin varoitusteksteistä tuleekin samanlaisia mainostarroja kuin hevi- ja räppilevyjen parental advisory -varoituksista: tämä on kovaa kamaa.

Peaky Blinders -sarjan Tommy ei olisi sama hahmo ilman jatkuvaa tupakan imemistä. Tosin ironista on, että näyttelijä Cillian Murphy ei kuvauksissa polttanut oikeata tupakkaa — kenties joidenkin terveysmääräyksien vuoksi — mutta kuulemma silti sai tupakkayskän feikkisavukkeista.

Rappioromantiikkaan kuuluu edellä mainittu alkoholi — ja miksei ne kovemmatkin aineet — mutta ehdottomasti myös se rööki huuleen.

Kahvi on kolmas yleinen nautintoaine, mutta edellisistä poiketen se ei ole kovin haitallista. Jonkin verran se voi aiheuttaa unettomuutta ja sydämentykytystä, jos sellaiseen on taipumusta, ja sen sisältämät rasvahapot voivat ärsyttää vatsaa. Kuitenkaan samanlaisia pitkäaikaisia haittavaikutuksia kuten alkoholilla ja tupakalla sillä ei ole. Jatkuva kofeiinin nauttiminen voi johtaa lievään riippuvuuteen, jonka jälkeen kahvinjuonnin lopettamisesta (ainakin minulla) voi tulla päänsärkyä.

Ihmisten mielikuvissa kahvi kuitenkin on epäterveellistä. Kahvikin on sen verran kitkerää, että ilman kofeiinia sitä tuskin juotaisiin. Yleisesti kahvin kitkeryyttä peitetään maidolla tai kermalla. Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että suomalaiset juovat erityisesti vaaleapaahtoista kahvia, mutta tummapaahtoinen assosioituu ihmisten puheissa korkeampaan laatuun. Kofeiiniton kahvi on marginaalinen ilmiö ja sitä juovat lähinnä ne, jotka ajattelevat kofeiinin olevan epäterveellistä ja haluavat vierottua kahvin juonnista.

Olisiko kuitenkin niin, että ihmisten mielikuvissa kahvi assosioituu haitalliseksi nautintoaineeksi alkoholin ja tupakan rinnalle, koska sen haitallisuutta pidetään tavoiteltavana ominaisuutena?

Sijaisnauttija

Edellisessä päivityksessä sivusin Slavoj Žižekin ajatusta siitä, että uskomme muiden ihmisten kautta. Tarkoitin tällä sitä, että kukaan meistä ei varmaankaan tunnnusta pitävänsä byrokratiaa, turhaa paperinpyörittelyä, uusmanagerialistista innovaatiopössistä ja muuta hevonpaskabisnestä tärkeänä, mutta osallistumme tähän kaikkeen, koska kuvittelemme että joku muu uskoo siihen. Žižekin mukaan (nykypäivänä) kaikki uskonto on tällaista: tapakristityt kasvattavat lapsensa uskontoon johon eivät itse usko, koska ajattelevat että joku muu uskoo. Žižekin tunnettu sutkautus on, että aikuiset teeskentelevät uskovansa joulupukkiin lasten vuoksi ja lapset teeskentelevät saadakseen lahjoja, mutta todellisuudessa kukaan ei usko (Žižekin luennot ovat täynnä tällaisia sutkautuksia; en tiedä kuinka vakavasti otan hänet filosofina, mutta onhan näissä jotain järkeä, tai ainakin hupia).

Rukousmylly on erityisesti tiibetinbuddhalaisessa traditiossa käytetty pyhiä tekstejä sisältävä sylinteri, jota pyörittämällä rukoukset tulevat ”luetuiksi”. Henkilön ei siis tarvitse rukoilla itse, vaan koje tekee sen hänen puolestaan. Selitän nyt tämänkin metaforan: nykypäivän bisnesjargon on aikamme pyhää tekstiä. Onko tulevaisuudessa niin, että tekoäly on se mylly, joka pyörittää bisnesjargonia puolestamme?

Toinen esimerkki Žižekin sutkautuksista on tv-sarjojen taustanauru, canned laughter. Hänen mukaansa televisio ”nauraa katsojan puolesta”.

Varsinaisesti tämä palautui mieleeni lukiessani tämän uutisen Helsingin sanomista: ”Huolestuttava kuntoiluilmiö levisi Eurooppaan – ”kiireiset bisneshenkilöt” palkkaavat ihmisiä lenkkeilemään”. Jutun mukaan kun ei ehdi kuntoilla, pitää palkata ihmisiä kuntoilemaan puolestaan. Tähän liittyy vielä jokin puhelinappi, joka tallentaa ja varmasti julkaisee tulokset sosiaaliseen mediaan, koska ilman sosiaalisen median ideaaliegoa kaikki se vaivannäkö olisi turhaa.

Žižekiläisessä mielessä looginen jatko — joka on niin ilmiselvä, että tämän on varmasti joku muu jo keksinyt — on sijaisnauttija, henkilö joka elää jonkun superrikkaan luksuselämää sillä välin, kun tämä itse painaa duunia.

LISÄYS 29.8.

Kalle Haatanen haastattelee Niko Pyrhöstä Ylen podcastissa salaliittoteorioista politiikan välineenä. Pyrhönen kertoo haastattelussa, että teorioiden keksijät eivät usko keksimiinsä poskettomiin juttuihin vaan kilpailevat siitä, kuka saa järjettömimmän jutun leviämään (ts. trollailevat). Nämä jutut valjastaa sitten käyttöön poliittinen toimija, joka sekään ei usko levittämiinsä salaliittoteorioihin, mutta uskoo kannattajiensa uskovan, tai ainakin niiden resonoivan tietyissä vastaanottajissa.

Pyrhönen ei jatka ajatusta pidemmälle, mutta missä vaiheessa ketjussa tulee se, joka todella uskoo salaliittoteorioihin?

TOINEN LISÄYS 19.9.

Maaret Launis kirjoittaa Apu/Image -lehden kolumnissaan tv-sarjojen ”vihakuluttamisesta”. Hän katsoo mm. Temptation Islandia nimenomaan siksi, että se on niin huono sarja, jotta saisi raivota sen huonoudelle. Kulttuurituotteiden kuluttaminen ironisella, jopa vihaisella asenteella onkin ajassamme varsin tavallista: ”se on niin huono, että se on jo melkein hyvä”.

Itse en näitä sarjoja juurikaan katsele, joten en keksi montaakaan esimerkkiä — paitsi ironisesti. Kuitenkin aina kun avaan tv:n, siellä menee yhdellä kanavalla Paisetohtori ja useammalla jokin ”Sinkut naimisiin kännissä ruotsinlaivalla” -konsepti. Kun reality-sarjat tulivat HBO-suoratoistopalveluun, nousivat ne näemmä katsotuimpien sarjojen joukkoon. Jokin aika sitten Renny Harlinin elämää suuremmalla pärställä mainostettiin jotain sarjaa bussipysäkeillä ja mietin katsooko sitä kukaan tosissaan vai ironisesti. Tai Launiksen tapaan ”vihakatsoo”?

Tällainen asenne vaatii sen, että on myös joku, joka katsoo sarjoja tosissaan. Keskiluokka saa nautintoa siitä, että nauraa miten huonoja sarjoja ”ihmiset” katsovat. Miten joku voi olla niin hölmö, että katsoo tällaista roskaa? Mutta entä jos sellaisia ei ole, vaan ironinen asenne on yleisin ja ensisijainen? Mitä jos tv-sarjoista tehdään huonoja siksi, että ihmiset saavat nauraa niiden huonoudelle ja tuntea itsetyytyväisyyttä, että kuvittelevat etteivät kuulu niiden kohderyhmään?

Se selittäisi paljon.

ChatGPT on hevonpaskaa (tieteellisesti tutkittu)

Kuten moni on arvellutkin, on ChatGPT hevonpaskaa suoltava automaatti ja nyt asiasta on julkaistu tieteellinen raportti, joka on ytimekkäästi otsikoitu ChatGPT is bullshit (Michael Townsen Hicks, James Humphries & Joe Slater, Ethics and Information Technology 26/2024).

Tutkijat lainaavat tämän alatyyliin viittaavan termin Harry Frankfurtilta, joka esitteli sen ensi kertaa esseessään On Bullshit 1986 (myöhemmin kirjana 2005) ja jolla hän tarkoittaa sellaista löysää puhetta, joka ei ole varsinaisesti valhetta, mutta ei myöskään piittaa totuudesta. Tällaista hevonpaskaa eli toisin sanoen paskapuhetta suoltavat poliitikot ja mainosmiehet.

Tutkimuspaperissaan kirjoittajat ampuvat alas kaikki illuusiot tekoälyn ”älystä” tai ”ajattelusta”; kielimallit tuntuvat kyllä inhimillisiltä, mutta niiden toimintaperiaate on vain arpoa sanoja peräkkäin lähdemateriaalista johdettujen todennäköisyyksien perusteella. Ne eivät siis ole tietoisia ”totuudesta”, mutta eivät myöskään ”valehtele”, koska valehtelu edellyttäisi jonkinlaista intentiota. Ne siis vain puhuvat paskaa.

Tutkijat myös kritisoivat yleisesti käytettyä ilmaisua tekoälyn ”hallusinoinnista”; hallunisoija näkee maailman ”väärin”, tekoäly taas ei näe maailmaa ollenkaan.

Frankfurt jakaa termin kahteen: 1) hard bullshit ~ kova hevonpaska, jonka tarkoitus on johtaa kuulijan harhaan 2) soft bullshit ~löysä hevonpaska, joka ei pyri tahallisesti johtamaan harhaan. Koska kielimallilla ei ole omaa tahtoa eikä siis tavoitteitakaan, on se löysää paskaa. Kielimalli toisaalta johtaa harhaan siinä mielessä, että se esiintyy ”inhimillisenä” keskustelukumppanina.

Olen varma, että kirjoittajat saavat termin käytöstä samaa infantiiliä mielihyvää kuin minäkin.

Frankfurtin termiä kehitteli pidemmälle Andre Spicer (kirjassa Business bullshit, suom. Tapani Kilpeläinen Hevonpaskabisnes 2018), joka kutsuu hevonpaskaksi sellaista turhaa hölinää tai kirjoitusta, jolla ei ole mitään muuta merkitystä kuin täyttää tyhjää tilaa. Jokainen meistä valkokaulusorjista törmää tähän tekstityyppiin jatkuvasti, mahdollisesti joutuu itsekin tuottamaan sitä työkseen: raportteja, selontekoja, mainostekstejä, konsulttijargonia, kehittämissuunnitelmia. Jokaisen itseään kunniottavan yrityksen kotisivuilla kuuluu olla yrityksen ”arvot” listattuna. Yhteistyötä syvennetään ja prosesseja kehitetään.

(Uskomme edelleen sanamagiaan. Moderni ihminen hymähtelee kalaonnea loitsivalle muinaissuomalaiselle, mutta itse uskoo innovaatiopuheeseen. Juridisilla teksteillä on mahtia meidän maailmassamme, mutta vain jos ne esitetään tietyssä muodossa ja tietyssä yhteydessä — samalla tavalla kuin uskonnolliset riitit.)

Spicerin käsitettä lähellä on David Graeberin hevonpaskaduuni, josta tässäkin blogissa on pariin otteeseen kirjoitettu.

Tekoäly onkin erinomainen työkalu erilaisten työelämätekstien kirjoittamiseen. Juuri merkityksettömän tekstimaton tuottamiseen kielimalleja käyttävät tekoälyt ovat omiaan.

Ja jos et jaksa lukea moista hevonpaskaa, voit aina pyytää tekoälyä lukemaan sen puolestasi ja tekemään tiivistelmän.

Opettajat epäilevät, että oppilaat teettävät kotitehtävänsä tekoälyllä, mutta ei hätää: opettajat voivat myös tarkistaa kotitehtävät tekoälyn avulla.

Olemme pian siis siinä tilanteessa, että tekoälyohjelmat sekä luovat että lukevat hevonpaskaa päivät pitkät kuin pyörittäisivät rukousmyllyjä. Kaikki tietenkin tiedämme miten huvittava koko ajatus on, mutta meille on tärkeää, että näin tapahtuu, koska joku jossain pitää sitä tärkeänä (vrt. Žižek ideologiasta).

On visioitu, että tekoälyn myötä kokonaisia ammatteja katoaa. Ironia tietenkin piilee siinä, että monet näistä ammateista ovat Graeberin kuvaamia hevonpaskaduuneja: ne ovat olemassa vain itsensä vuoksi. Ollaanko pian siinä tilanteessa, että hevonpaska ei katoa minnekään, mutta sitä vain generoidaan tekoälyn avulla?

En kyllä usko sellaiseen visioon. Kassatyöntekijät kyllä tullaan korvaamaan itsepalvelukassoilla, mutta sen viimeisen työntekijän palkkaamiseen tarvitaan useampi korkeapalkkainen konsultti, joka veloittaa hommastaan sen 10 000€.