Joni Kärki – Elämä ja Teot

Lukemisen kulttuurit ja Miksi lakkasimme lukemasta?

Viime vuonna luin parikin hyvää kirjaa siitä, mihin suuntaan lukemisen tulevaisuus on menossa. Itse olen käsitellyt tässä blogissa mm. vähenevää lukuintoa, äänikirjoja ja kirjaa materiaalisena esineenä yleensä.

Lukemisen kulttuurit (toim. Hiidenmaa, Lindh, Sintonen, Suomalainen. Gaudeamus. 2023) on artikkelikokoelma, joka käsittelee lukemista useasta kulmasta. Lukeminenhan ei välttämättä ole kirjallisuudentutkimukselle niin keskeinen tutkimuskohde kuin mitä ulkopuolinen voisi kuvitella. Monet tutkimussuuntaukset keskittyvät tekstiin sinänsä, ja kaikki sen ulkopuolinen, kuten konkreettinen lukija tai kirjailija, koetaan hankalaksi ja epämääräiseksi. Vastaanoton tutkimus ja kirjallisuussosiologia ovat kirjallisuudentutkimuksen laitamilla, elleivät jopa sen ulkopuolella. Kyseisessä kokoelmassa lukemista tutkitaan poikkitieteellisesti mm. kasvatustieteen ja psykologian kautta.

Lukemisen kulttuurit

Kirjan läpileikkaavana teemana on huoli lukemisen tulevaisuudesta. Ihmiset lukevat koko ajan vain vähemmän ja nuoret sitäkin vähemmän. Kirja-ala on myllerryksessä ja fyysisistä, painetuista kirjoista siirrytään ääni- ja sähkökirjoihin. Johdannossa tekijät hyväksyvätkin, että lukeminen ei tarkoita enää vain paperikirjan lukemista.

Lotta-Sofia La Rosa oli reilu vuosi sitten monen lehden haastateltavana väitöskirjansa tiimoilta. Hän tutki nuorten asenteita lukemista kohtaan ja tulos oli odotettu: lukeminen on nuorista tylsää ja puhelimen räplääminen hauskaa. Kirjan uudet muodot kuitenkin voivat motivoida nuorta lukemaan. Käsillä olevassa kirjassa hänen artikkelinsa tarkastelee, miten nuorten asenteet vaikuttavat lukemiseen: jos kotona ei lueta ja jos kaveripiiri — varsinkin pojilla — pitää lukemista turhana ja tylsänä, ei nuorella ole motivaatiota tarttua kirjaan. Tämä johtaa lukumotivaation kasautumiseen: motivoituneille lukijoille lukeminen on helppoa ja nautinnollista, ei-motivoituneille vaikeaa ja raskasta, mikä vähentää motivaatiota entisestään.

Artikkelissa, joka on julkaistu Iltalehdessä syyskuussa 2023 La Rosa muistuttaa, että lukumotivaatiota ei paranna lukemisen hyödyistä jankuttaminen. Nuori kokee lukemisen mielekkäänä, jos löytää mielekästä luettavaa (tai kuunneltavaa). Omasta nuoruudestani muistan pakkoruotsin, jota me Savonmaan rajalla elävät jullit emme osanneet pitää minkään arvoisena, vaikka opettaja meitä yrittikin vakuuttaa, että Suomi on kaksikielinen maa ja työelämässä ruotsia tulisimme tarvitsemaan. Kun muutin tänne rannikolle, asenne oli aivan toinen heillä, jotka olivat oikeasti kasvaneet ruotsinkielisten nuorten parissa. Motivaatiota ei kasvattanut myöskään se suomalainen koulutusmentaliteetti, jossa toistellaan että olet tyhmä, jos ruotsin kieli (tai lukeminen) ei kiinnosta.

*
Syynä nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen pidetään älypuhelimia. Toisaalta, myös alkoholin kulutus ja seksin harrastaminen ovat olleet pitkään laskussa. Syy on sama. Jos älypuhelin voittaa viinan ja seksin, mitä toivoa on jollain lukemisharrastuksella?

Huolta nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta ja kirjan digitalisaatiota käsittelee myös Riie Heikkilän kirja Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus, 2024) Kirjan luettuani ajattelin, oliko sen otsikko keksitty kustantamossa kirjan kirjoittamisen jälkeen (kun pelkkä alaotsikko sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta ei tuntunut tarpeeksi myyvältä), koska aivan tarkkaan ottaen otsikon kysymykseen kirja ei mielestäni vastaa, vaan kiertelee kysymystä kuin kuumaa puuroa. Niinhän se tietysti on, että mihinkään monimutkaiseen kysymykseen ei ole helppoa vastausta.

Miksi lakkasimme lukemasta?

Kirja pohjautuu kirjoittajan tekemiin kysely- ja haastattelututkimuksiin sekä tilastokeskuksen keräämään aineistoon. Teoreettisena lähtökohtana on Bourdieun teoria yhteiskunnan sosiaalisista hierarkioista ja Michèle Lamontin teoria symbolisista rajanvedoista. Lyhyesti sanottuna korkeakulttuuria käytetään erottautumiseen alemmista luokista. Itse olen viitannut painetun kirjan ”prestiisiin”; kirjaa arvostetaan esineenä eri tavalla kuin e-kirjaa, tv-sarjoista puhumattakaan, vaikka molemmissa olisi kyse viihtymisestä. Toisaalta, ehkä pikku hiljaa jonkun Bookbeatin tilaus viestii keskiluokkaisesta elämäntavasta siinä missä kirjahyllykin.

Heikkilä, kuten muutkin kirjoittajat, huomaa että huolipuhe keskittyy korostamaan lukemisen hyötyjä: lukutaito on kansalaistaito (ja ne Pisa-tulokset!), lukeminen kehittää sekä kognitiviisia että emotionaalisia kykyjä. Mielenkiintoista onkin, kuinka toistaalta korostetaan, että vain ”oikean”, painetun fyysisen kirjan lukeminen yksinään on ”oikeaa” lukemista ja vain se kehittää lukutaitoa, koska se on tarpeeksi vaativaa. Toisaalta ”oikea” lukeminen on helpompaa ja kirjan käyttöliittymä on siinä määrin ylivoimainen, että vain se mahdollistaa keskittymisen tekstin sisältöön (itse muuten luin molemmat kirjat kännykän näytöltä).

Tilastodatan mukaan vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen. Ristiinvertailu eri koulutus- ja ikäryhmien ja sukupuolten välillä paljastaa, että korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus puolestaan vähäistä lukemista; naiset lukevat miehiä enemmän, ja erityisesti nuorten miesten lukuharrastus on laskenut.

Kaunokirjallisuutta lukevat etenkin koulutetut naiset. Tietokirjallisuuden kohdalla erot ovat suppeampia ja tietokirjallisuuden lukeminen laskee vähemmän kuin kaunokirjallisuuden. Tilastoon vaikuttaa se, että esim. koulukirjat ja työelämässä luettavat kirjat lasketaan tutkimuksessa tietokirjallisuuteen. Aivan verrannollista siis vapaa-ajan lukeminen ja koulun pakollinen lukeminen ei lukemisharrastuksen kannalta ole. Heikkilä käsittelee myös lehtien lukemista, millä hän tarkoittaa paperilehtiä. Suomessa sanoma- ja aikakauslehtiä on aina luettu ahkerasti ja 1990-luvulla niitä luki lähes koko väestö, tällä hetkellä noin kolme neljännestä. Korkea koulutus ennustaa vahvasti myös lehtien lukemista, mutta sukupuolten välillä ei ole suurta eroa.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, että väestön koulutusaste kasvaa koko ajan. Samaan aikaan lukeminen ei kuitenkaan lisäänny, vaikka koulutetut lukevatkin kouluttamattomia enemmän. Tätä Heikkilä ei tutkimuksessa ole huomannut tai jostain muusta syystä ei pohdi.

Heikkilä jakaa vastaajat “perinteisiin lukijoihin” (vähintään kymmenen luettua kirjaa vuodessa sekä vähintään yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti säännöllisesti luettuna) ja ”internet-lukijoihin” (käyttää internetiä vähintään päivittäin ja lisäksi lukee useammalla tavalla tekstejä internetissä). Kuten arvata saattaa, tulos on että edellisiä on vuosi vuodelta vähemmän, jälkimmäisiä enemmän. Mielestäni Heikkilä on oikeilla jäljillä siinä, että lukemisesta puhuttaessa ei voi enää määritellä lukemista pelkästään painetun tekstin lukemiseksi, mutta ongelma tulee siinä, että lukemisen laatua ei määritellä. Pelkkä ”internetin käyttö” ei välttämättä kerro mistään. On eri asia hankkia aktiivisesti tietoa internetistä ja lukea sähkökirjoja ja kuunnella tiede-podcasteja kuin passiivisesti scrollata netin viihdevirtaa. Päivittäinen sosiaalisen median kuluttaminen voi olla jopa haitallista.

Vastauksena otsikon kysymykseen Heikkilä siis epäröi syyttää digitalisaatiota. Emme lakanneet lukemasta, lukeminen vain muuttuu.

Näiden lisäksi on luonnollisesti heitä, jotka lukevat molemmilla tavoilla (etenkin korkeasti koulutetut) ja heitä, jotka eivät lue kummallakaan tavalla (etenkin matalasti koulutetut). Jälkimmäinen ryhmä on kasvussa.

Kirjassa Heikkilä valitsi kirjaansa haastateltavaksi etenkin matalasti koulutettuja ”sinikaulusammattien” edustajia ja työttömiä, eli heitä joiden tausta ennustaa vähäistä kulttuuriosaamista. Tässä on nähtävissä halua tasapainottaa jakoa ”koulutettuihin” ja ”ei-koulutettuihin” ja antaa ääni jälkimmäisille.

Asenteet lukemista kohtaan Heikkilä jakaa haastatteluiden perusteella hyväksynnän, käytännöllisyyden ja uhman puhetavoiksi. Ensimmäistä ”hyväksynnän” asennetta voisi jopa kuvailla hieman poroporvarillliseksi tavaksi, jossa lukeminen näyttäytyy hyveenä, osana hyvän ihmisen ideaalia samalla tavalla kuin terveet elämäntavat. ”Käytännöllisesti” asennoituvat hakevat lukemisesta nautintoa ja rentoutumista ja painottuu kenties enemmän populaarikirjallisuuteen. Kolmas, ”uhmakas” asenne suhtautuu lukemiseen ja (korkea)kulttuuriin ylipäätään vihamielisesti. Korkeakulttuurilla on yhteiskunnassa hegemoninen asema (vrt. Bourdieu, joskin nämä ihmiset itse eivät sitä ehkä näin kuvaile) ja uhmakas suhtautuminen on kapinaa tätä herraskaisen kulttuurin tuputtamista vastaan. Siinä missä kulttuurin kuluttaminen on symbolista erottautumista, on sitä myös siitä kieltäytyminen.

Kolmas ryhmä on kasvussa ja tietenkin näistä kaikkein mielenkiintoisin, mihin on arvosteluissakin kiinnitetty huomiota. Heikkilä itse ei tee poliittisia tulkintoja, mutta etsivä löytää kyllä yhteyksiä populistien kulttuuria väheksyviin asenteisiin ja kulttuurileikkauksiin ja puheisiin YLE:n lakkauttamisesta. Kulttuurisota on sotaa kulttuuria vastaan.

Huomattava yksityiskohta kuitenkin on, että uhmakas asenne ei välttämättä Heikkilän aineiston mukaan tarkoita sitä, että henkilö ei lainkaan lukisi.

Vastaus otsikon kysymykseen onkin Heikkilän mukaan, että on ”virheellistä puhua lukemisen hiipumisesta yleisellä tasolla”. Hänen mukaansa ”lukeminen kerrostuu sosiaalisesti”. Koulutetut keski-ikäiset naiset, jotka ovat tähän asti lukeneet eniten, lukevat edelleen eniten. Nuoret ja etenkin nuoret miehet lukevat aina vain vähemmän.

Digitaalinen lukeminen ei lukemista pelasta, vaan kehitys näyttäisi kulkevan siihen suuntaan, että myös netissä lukevat eniten ne, jotka lukevat muutenkin (eli koulutetut keski-ikäiset naiset).

Kuten La Rosa, myös Heikkilä huomauttaa että osallistumattomuuteen liittyvä huolipuhe on myös stigmatisoivaa. Syyllistäminen ja osaamattomuudesta irvailu ei motivoi kouluttamattomia ja nuoria omaksumaan korkeakulttuuria. (Hyvä kirjoitus aiheesta on myös Veera Kivijärven artikkeli Kiiltomato-verkkolehdessä vuodelta 2019. )

Mikä on sitten oma kantani? Ehkä lukemista tärkeämpää olisi jonkinlaisen älyllisen kulttuurin vaaliminen, josta lukeminen on osa. Tällaisen utopian käsittely vaatisi oman postauksensa.

Olivatko ihmiset ennen fiksumpia? Eivät varmaankaan. Silti muistelen kaiholla sitä aikaa, kun lehdissä oli ”Hullu maailma” -palsta. Nyt sama palsta on nimeltäään Ulkomaat tai Politiikka. Vielä jokin aika sitten olisi pidetty naurettavana, jos poliitikko olisi mennyt Suomi24-palstalle tai IRC-galleriaan. Nyt poliitikot eivät uskalla jättäytyä pois viestipalvelu X:stä.

Lukemisen vaalimisessa on annos nostalgiaa.

Digitalisoituminen on antanut työkaluja toisaalta itseilmaisuun, toisaalta itsensä sivistämiseen. Voin mennä Youtubeen ja katsoa huippuyliopistojen luentotallenteita melkein mistä vain. Voin opiskella kieliä podcastien ja Duolingon avulla. Voin lukea edullisia e-kirjoja tai kuunnella luppoajalla romaaniklassikoita äänikirjoina. Voin itse pitää blogia (jos nyt joku tästä jotenkin sivistyy) tai julkaista podcasteja tai päivittää Wikipediaa.

Kuuntelen paljon äänikirjoja Bookbeatista ja kansallisesta E-kirjastosta ja podcasteja mm. YLE:ltä. Joku linkkasi minulle ilmaisen kokeilun Podimoon ja otin sen vastaan, kun luulin että sielläkin olisi äänikirjoja. Ei helvetti mitä typerää ja tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa.

Lukeminen on tärkeää, mutta on niitä tyhjänpäiväisiä kirjojakin. En listaa niitä tässä.

Tärkeämpää kuin juuttuminen nostalgiaan tai uuden teknologian suitsuttaminen, olisi älyllisen uteliaisuuden säilyttäminen. Se, että lukee muutakin kuin julkkisjuoruja, oli formaatti mikä hyvänsä. Tai mikä parempaa, tekee jotain itse.

Tämä kaikki toki on aika elitististä.

Hävittääkö tekoäly ihmiskunnan?

Tekoälyn kummisedäksikin kutsuttu Geoffrey Hinton on väittänyt BBC Radio 4:n Today-ohjelmassa, että todennäköisyys sille, että tekoäly tuhoaa ihmiskunnan seuraavan 30 vuoden kuluessa on n. 10-20%. Hinton sai viime vuonna Nobelin fysiikanpalkinnon tekoälyyn liittyvästä tutkimuksesta, joten kyseessä ei ole mikään mätäkuun uutispulassa kirjoitteleva maakuntalehden kolumnisti. Lainatun uutisen mukaan (en löytänyt verkosta koko haastattelua) Hinton perustelee tätä ”eksistentiaalista uhkaa” sillä, että tekoäly on pian yksinkertaisesti niin paljon ihmistä älykkäämpi. Hän kysyy ”montako esimerkkiä tiedetään siitä, että älykkäämpää oliota hallitsisi vähemmän älykäs olio?”

Viimeisestä lainauksesta voi keksiä paljonkin poliittisia vitsejä tai työpaikkahuumoria, mutta ei siitä sen enempää.

Mitenkään tarkemmin hän ei haastattelussa erittele sitä, missä muodossa ihmiskunnan tuho tulisi. Klikkiotsikoitahan tästä saa, ja aina on niin, että dystooppiset ennustukset vain kuulostavat profeetallisilta. Valitettavasti klikkiotsikot saavat niin paljon huomiota, että asiaa googlaamalla ei tahdo millään löytää syvemmälle menevää analyysiä. Uutisten mukaan Hinton jäi aikaisemmin pois työstään Googlella voidakseen paremmin valistaa ihmisiä tekoälyn vaaroista. Ironista onkin, että nämä uutiset peittävät alleen itse valistustyön.

Hinton kuitenkin vihjaa Terminaattori-elokuvasarjasta tuttuun tuomiopäivän skenaarioon, jossa itsestään tietoinen tekoäly käy sotaan ihmiskuntaa vastaan. En löytänyt tietoa, miten tarkalleen ottaen se tapahtuisi, mutta aikaisemmin hän on haastatteluissa pelännyt, että ”pahat toimijat” voisivat tehdä tekoälyllä ”pahoja juttuja”. On selvää, että autonomiset asejärjestelmät avaavat joukon vakavia eettisiä ongelmia, mutta siitä ihmislajin sukupuuttoon lienee pitkä matka. Nuo prosenttiluvut kuulostavat kovilta. Mikähän on ihmiskunnan tuhon vaikutus pörssikursseihin?

Hinton on myös varoitellut, että tekoäly voi korvata ihmiset työpaikoilla ja johtaa massatyöttömyyteen.

Olen aikaisemmin maininnut, että kirjoitan scifi-novelleja, mutta varsinkin tekoälyä koskevat tarinat vanhenevat nopeasti. Eräässä tarinassa maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, kun automaatio vie ihmisiltä työt ja ihmiskunta joutuu muuttamaan toiselle planeetalle. Luulin kirjoittavani kieli poskessa parodiaa, mutta mitä enemmän asiaa miettii, alkaa skenaario tuntua mahdolliselta. Ehkä Elon Musk vie meidät Marsiin, jossa ei ole ruokaa, lämpöä, ilmaa eikä vettä, mutta on työllistymismahdollisuuksia?

Itse pitäisin suurimpana uhkana generatiivisella tekoälyllä luotua disinfirmaatiota ja syväväärennöksiä. Jo nyt Internet on täynnä salaliittoja ja humpuukia ja tekoälyllä voi tukkia alhaisilla kustannuksilla kaikki verkon kanavat roskapostilla. Tämän jälkeen massojen on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä valhetta — tämä on muuten Orwellin 1984 -romaanin pointti, mikä ei ole kaikille Orwellia siteeraaville selvää. Luotettavan tiedon puutteessa massat luottavat demagogeihin ja järjen ääni katoaa. Valitettavasti nimittäin kaikista hyvistä puolistaan huolimatta demokratia on usein esimerkki siitä, että vähemmän älykkäät oliotkin pääsevät hallitsemaan.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Jälkiviisaus, ennen kaikkea

Jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin: kuka kannatti sortokaudella myöntyväisyyslinjaa, kuka vehkeili suhteita Kolmannen valtakunnan kanssa, kuka suomettui suhteessa Neuvostoliittoon. Täytyy muistaa, että aikanaan tilanne näytti aivan toiselta, päätökset olivat sen aikaisen tiedon valossa perusteltuja ja osin olivat oikeitakin.

Moni käänsi kelkkaansa, takkiaan ja mielipidettään Nato-asiassa vuoden 2022 tapahtumien jälkeen. Minä muiden mukana.

Aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomat eilisessä pääkirjoituksessaan(Vanhojen muisteleminen antaa sen opetuksen, että kritiikkiä tulee sallia, 8.12.2024) .

Ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa pohdin, kuinkahan jälkipolvet tulevat arvioimaan sen aikaista Nato-keskustelua. Natoon liittyminen tarkoittaa kuitenkin osittain sotilaallisen päätäntävallan siirtymistä Suomen ulkopuolelle. Mietin, tultaisiinko Naton kannattajia muistamaan kuin joku olisi 70-luvulla ehdottanut liittymistä Varsovan liittoon?

Sittemmin tilanne muuttui ja liittyminen Natoon tämän tiedon valossa oli välttämätöntä. Se oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin. Silti emme voi tietää, miten päätöstä arvioidaan 50 tai 100 vuoden kuluttua.

Lukion historianopettajani Terttu Matsinen (mahtaakohan vanha rautarouva olla vielä elossa?) opetti, että historia on samalla tavalla eksakti tiede kuin fysiikka: kaikella on syynsä ja seurauksensa. Hän ei ollut täysin väärässä, mutta historia ei ole silti kuten fysiikka: fysiikassa voidaan sama koe toistaa loputtomasti samoilla asetuksilla ja saada sama tulokset. Ei ole kuitenkaan mahdollista kokeellisesti todistaa esimerkiksi olisiko Suomi säilynyt itsenäisenä ilman Saksan aseapua vuosina 1941-1943.

Paitsi että emme voi etukäteen tietää, onko esimerkiksi Nato-päätös oikea, emme voi sitä täysin tietää jälkikäteenkään. Ehkä 50 vuoden päästä esitetään Ylellä dokumentteja (jos Yleä on enää olemassa silloin), joissa moralisoidaan suomalaisten militarisoitumista 2020-luvulla. Ei ole kuitenkaan olemassa aikakonetta (edes 50 vuoden päässä tulevaisuudessa), jolla voitaisiin palata takaisin ja kokeilla kuinka Suomi olisi pärjännyt Naton ulkopuolella.

Kaikki maat korostavat omaa erityislaatuisuuttaan, niin Suomikin, mutta emme me lopulta ole niin erilainen maa kuin joku Moldova. Jos historia olisi mennyt toisin, voisimme olla edelleen itänaapurin etupiiriä.

Katoaako suomen kieli?

Ulkomaalaisia työntekijöitä syrjitään suomen kielellä, kirjoittaa Hesarin mielipidepalstalla tutkija Hilla Back (Kielisyrjintä karkottaa ulkomaalaisia osaajia Suomesta, 8.12.2025). Hän on väitöskirjassaan tutkinut ulkomaalaisten työntekijöiden sitoutumista Suomeen ja kirjoittaa, että suomen kieli syrjii ulkomaalaisia. Hän kirjoituksessaan viittaa Janne Saarikiven puheenvuoroon ja koska olen tässä blogissa aikaisemminkin käsitellyt aihetta, jatkan debattia.

En ole sinänsä kirjoittajan kanssa faktoista eri mieltä, mutta niistä johdettavista päätelmistä kylläkin ja monessa kohtaa Back on ristiriidassa itsensä kanssa.

Jos joku ulkomaalainen kysyy minulta, onko Suomessa mahdollista elää ja työskennellä ilman, että osaa suomea, olen samaa mieltä kuin Back: on mahdollista, mutta voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi maassa, jonka valtakieltä ei osaa. Minä olen käyttänyt tätä pikemminkin perusteena oppia suomea. Varsinkin koulutetut ulkomaalaiset elävät akateemisessa kuplassa, jossa pärjää englannilla. Kannustimia kielen oppimiseen ei ole, ellei sitten kansalaisuutta varten tarvitse läpäistä YKI-testiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä asuneet, perustaneet perheitä ja pyörittäneet yritystoimintaa Suomessa ilman suomen kielen taitoa. Tyypillisesti suomalaiset vaihtavat englanniksi, jos pöytäseurueessa on joku, joka ei osaa suomea.

Silti voi jäädä ulkopuoliseksi, jos on aina se, jonka takia kieltä vaihdetaan. Suomessa suomen kieleen törmää vieläkin televisiossa, lehdissä ja katumainoksissa. Suomessa on vanhoja ihmisiä, joilla on vajavainen englannintaito. Ulkomaalainen voi joutua tilanteisiin, joissa suomea tarvitaan.

Hyvä neuvo maahanmuuttajille (ja heidän kanssaan keskusteleville suomalaisille) on, että suomen kielen taidon ei tarvitse olla täydellinen, että sillä voisi (ainakin yrittää) ottaa osaa keskusteluun. Toisaalta, vaikka Back tunnustaa tämän, hänen mielestään ulkomaalaisilla pitäisi olla ”tasavertainen mahdollisuus toimia englannin kielellä”.

Mitään rationaalista, ”hyötyyn” perustuvaa syytähän ei sille ole, ettemme voisi vaihtaa Suomen viralliseksi kieleksi englantia (kuten Mikael Jungner aikoinaan ehdotti) ja lopulta kaikki kiivailu pienten kielten säilyttämiseksi on pelkästään sentimentaalista.

Kuitenkin Back kirjoittaa, että ”kieli on osa ihmisen identiteettiä”. Eikö silloin ole vain luonnollista, että suomalaiset puhuvat keskenään suomea? Back haaveilee puolen miljoonan vierastyöläisen tuomisesta Suomeen, näin alkuun. Hänen visiossaan nämä ovat ilmeisesti kaikki englanninkielisiä. Tällöin työelämässä ja kaikissa virallisissa yhteyksissä kieleksi tulisi englanti. Suomenkieliset harjoittakoot identiteettiään kotonaan.

Kirjoittajan esimerkissä Robert on Englannista Suomeen muuttanut korkeakoulutettu työntekijä, joka ahdistuu kun työpaikan epävirallisissa tilanteissa joutuu kuuntelemaan suomea ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Korkeakoulutetuksi hän on vähän toistaitoinen, koska ei osaa tulkita saamiaan tervetuloviestejä käännöstyökaluilla. (Mietin myös, kuinka todennäköistä on, että suomalaisessa firmassa tervetuloviestit lähetettäisiin pelkästään suomeksi, jos tiedetään tulijan olevan Englannista; ehkä niillä on tavoiteltu hienoista suomen kielen eksotiikkaa tai muuten vain yritetty rohkaistaan mukaan suomalaiseen kieliyhteisöön — sori siitä.) Virallisissakin yhteyksissä Robert pitkästyy kuunnellessaan esityksiä suomeksi.

Tälle ilmiölle on oma nimensäkin: kolonialistinen mentaliteetti. Tietenkään ei voi odottaa, että kun britit lähtevät työkomennukselle alusmaihin, että he oppisivat hindiä, urdua, bengalia, jorubaa, zulua, xhosaa tai burmaa. Tai suomea. Myös me kolonialisoidut olemme sisäistäneet käsityksen, että englanti on kieli, jota meidän pitäisi puhua myös täällä Suomessa.

Kirjoittajan esimerkki on siinäkin mielessä vinoutunut, että tulijoista vain murto-osa on kotoisin Englannista tai puhuu englantia äidinkielenään (kaikki eivät puhu englantia lainkaan).

Itse työskentelen yrityksessä, joka on amerikkalaisessa omistuksessa ja työkieleni on englanti. Käytännön syistä puhun ja kirjoitan englantia esimerkiksi ruotsinkielisten kollegoideni kanssa.

Soitan tällä hetkellä kahdessa yhtyeessä, jossa toisessa soittajien äidinkielet ovat suomi, katalaani, italia ja ranska; toisessa suomi, ruotsi, unkari ja urdu. Keskenämme puhumme englantia.

Englanti on lingua franca, yhteiskieli, joka ei ole kenenkään äidinkieli. Mihin katosivat nyt ne kauniit puheet jokaisen omasta äidinkielestä, joka on osa ihmisen identiteettiä?

Katoaako sitten suomen kieli? Ehkä ei, mutta se marginalisoituu, jos puolen miljoonan Robertin vuoksi työelämässä suomi vaihdetaan englanniksi. Onko sillä sitten väliä? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: sentimentaalinen toive, että maailmassa puhuttaisiin muitakin kieliä kuin huonoa englantia vai Robertin viihtyvyys?

Skynet ei ole woke

Elon Musk, tuo tosielämän Blofeld, on piti pari viikkoa sitten Saudi-Arabian sijoittajaforumissa Riyadhissa puheen, jossa varoittaa tekoälystä, joka on ”woke” tai ”nihilistinen”. Hänen mukaansa tekoälymalleja on ohjelmoitu olemaan ”poliittisesti korrekteja”. Oletan tässä, että ”nihilistisellä” Musk tarkoittaa jotain muuta mitä moraalifilosofian perinteessä sillä on tavallisesti tarkoitettu. Konferenssi on suoraan kytköksissä Saudi-Arabian hallintoon ja eliittiin ja vaikka sen hallitsija Mohammed bin Salman onkin lupaillut uudistuksia ja avoimuutta, ei Saudi-Arabiaa voi ainakaan wokeismista syyttää.

Olen tässä blogissa aikaisemmin käsitellyt tekoälyä useammassa kirjoituksessa ja pohtinut, voiko tekoäly olla ”moraalinen”.

Jos ajatellaan, että kaikki eettiset ongelmat ovat ratkaistavissa puhtaasti järjellä, silloin tekoäly vaikuttaisi olevan paras mahdollinen työkalu siihen: syötetään tekoälylle tarpeeksi dataa ja se ratkaisee moraaliset kysymykset objektiivisesti puolestamme. Itse kutsuisin tällaista tekoälyä ”nihilistiseksi”, mutta ei mennä käsitekiistelyyn tässä vaiheessa.

Mutta mistä tiedämme, että ”moraalikoneemme” toimii oikein? Jos se antaa meille ilmiselvästi vääriä vastauksia, kuten vaikka että pettäminen ja eläinrääkkäys olisivat sen mielestä hyväksittäviä, eikö jokainen silloin ymmärrä että se toimii väärin? Pitäisikö sitä silloin säätää? Mistä tiedämme, että se toimii oikein monimutkaisimmissa kysymyksissä?

En valittavasti löydä linkkiä uutiseen, jossa kerrottiin Britannian pieleen menneestä tekoälykokeilusta: siinä tekoälyn oli annettu käydä läpi sosiaalitoimen tukihakemuksia. Tekoäly teki niin paljon laittomia päätöksiä, että pian sen käytöstä piti luopua ja väärien päätösten oikaiseminen oli vaikeaa, koska tekoälyn prosessit eivät olleet läpinäkyviä ja ihmiskäyttäjän luettavissa. Oletan kuitenkin, että näissä ratkaisuissa oli kyse teknisestä virheestä, ei tekoälyn ideologisesta päätöksestä omin päin harventaa sosiaalituen saajien rivejä.

Kuluttajien ulottuvilla oleviin tekoälyihin on asetettu rajoituksia: esimerkiksi ChatGPT:llä ei voi luoda väkivaltakuvauksia, rasistista sisältöä tai pornoa. Sama pätee myös kuvageneraattoriehin, kuten Midjorneyhin. Halukkaat toki löytävät pornoa generoivia tekoälyjä, mutta niissäkin estetty ainakin mahdollisuus luoda lapsipornoa. Pitäisikö tällaisia rajoituksia sitten olla ja olisiko tekoäly ilman niitä objektiivisempi, neutraalimpi ja Muskin sanoin ”maksimaalisesti totuutta etsivä”?

Siinä Musk on oikeassa, että tekoäly ei voi olla ”neutraali” ja että se väistämättä heijastelee tekijöidensä arvomaailmaa (enkä vieläkään ymmärrä sanavalintaa ”nihilistinen”). Olisi typerää luottaa missään vakavissa kysymyksissä esim. ChatGPT:n kaltaisiin yleiskäyttöisiin, kielimalleihin perustuviin tekoälyihin.

Oppivat tekoälyt ovat niille syötetyn aineiston summa. Toinen uutinen viime viikolta on, että Muskin omistama X-viestipalvelu alkaa käyttää palvelun käyttäjien viestejä tekoälyn kouluttamisessa. Ainakin oma kokemukseni on, että X-viestipalvelu on täynnä alt right -meemejä, rasismia, homo- ja transfobiaa, populismia ja salaliittoteorioita. Kenties Muskille kuitenkin kelpaisi tekoäly, joka generoi viestipalvelu X:n vihapuhetta, koska se ei ainakaan ole ”wokea”.

Terminaattori-elokuvien Skynet sekään ei ole woke: se haluaa tuhota ihmiskunnan ihonväriin ja suuntautumiseen katsomatta.

Jotta tarina ei olisi kohtalon ironiaa vailla, Elon Muskin oma tekoäly Grok näyttää kääntyneen luojaansa vastaan. Kun siltä kysyttiin, kuka on viestipalvelu X:n suurin disinformaation levittäjä, vastasi se vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Elon Muskia pidetään yhtenä merkittävimmistä misinformaation levittäjistä X:sen jälkeen, kun hän hankki alustan ja ”Musk on kirjoittanut lukuisia julkaisuja, joita on kritisoitu disinformaation edistämisestä tai tukemisesta, erityisesti poliittisiin tapahtumiin, vaaleihin, terveysaiheisiin kuten COVID-19:ään ja salaliittoteorioihin liittyen. Hänen tukensa tai vuorovaikutuksensa kiistanalaisten henkilöiden tai sellaisten käyttäjien kanssa, joilla on ollut historiaa misinformaation levittämisessä, ovat vahvistaneet tätä käsitystä”.

Luonnehdintaa pehmentää passiivimuoto: ”pidetään” ja ”on kritisoitu”, mutta eihän tekoäly voikaan aktiivisesti muodostaa väitteitä, se vain referoi huhupuheita.

Silti luonnehdinta ei ole varmastikaan Muskin mieleen.

Onkohan Grokiin tarttunut wokevirus?

Helvetin enkeleiden Tupperware-kutsut

Helsingin Sanomat uutisoi: ”Hobby Hall myi mattoja, joissa oli Helvetin enkelien logo”. Ollaan taas parodiahorisontin takana, kaukana matkalla kohti absurdia. Tällaisen uutisen kirjoittaminen auki tuntuu oudolta: ainakaan minun realiteetintajuni ei pysy ihan kärryillä. Vai olenko ainoa, jonka mielestä tällaiset jutut ovat todella outoja, jopa sillä tavalla, että sen selittäminen millä tavalla se on outoa, on jo banaalia.

No, joka tapauksesssa.

Ensinnäkin, minulle Hobby Hallin brändi on vähän halpis, mutta kuitenkin kunniallisen alemman keskiluokan brändi siinä missä joku Tupperware. Miksi joku haluaa ostaa sieltä Helvetin enkeleiden logolla varustettuja tuotteita? Vaikka Helvetin enkelit kieltää olevansa rikollisjärjestö — mikä jutussa mainitaan — perustuu Helvetin enkeleiden brändi juuri siihen, että sitä kuitenkin pidetään rikollisjärjestönä. Mitä onkaan surplus enjoyment suomeksi?

Toisekseen, Helvetin enkelit korostavat elävänsä yhteiskunnan ulkopuolella, eli kuuluvat ns. ”prosenttijengeihin” (vaikka kieltävätkin olevansa rikollisjärjestö). Jutun mukaan Helvetin enkelit haastaa herkästi oikeuteen logonsa väärinkäytöstä. Yhteiskunnan ulkopuolella elävä järjestö, joka suojelee logonsa tavaramerkkioikeutta lakimiesarmeijalla? Nyt tuntuu jo siltä, että selitän huonoa puujalkavitsiä.

Saatana saapuu Hämeenlinnaan

Kuluneiden viikkojen kohuaihe on tällä kertaa tapaus, jossa uskonnoton koululainen oli saanut 1500 euron hyvityksen sen vuoksi, että hänet oli pakotettu herätyskristilliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan Uudellamaalla on koululaisten barokkikonsertti peruttu ilmeisesti hätäratkaisuna kohuun. Asiasta on saatu aikaan klikkiotsikoita, mielensä pahoittamista ja mielensä pahoittamista siitä, että joku on pahoittanut mielensä ja Päivi Räsäseltä kommentti, että jos lapsia ei voi pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, voi syntyä pelon ilmapiiri.

Positiivista on jälleen se, kuinka kohu on saanut X:n päivystävät persut huolestumaan barokkimusiikin tilasta Suomessa.

*
Itsehän olen kotoisin Keski-Suomesta, vahvasti herätyskristilliseltä alueelta ja koulussa olin ”uskonnoton” ja kävin elämänkatsomustiedon tunneilla kolmannesta luokasta eteenpäin. Koska meitä oli ala-asteella minimimäärä oppilaita, elämänkatsomustietoa järjestettiin. Osallistujia oli minun lisäksi veljeni ja (ei-biologiset) veli- ja siskopuoleni ja välillä taisi olla joku muukin. Elämänkatsomustieto oli lapselle pitkä sana, joka lyhennettiin ET:ksi. Minua ei kiusattu asian takia, mutta jotain kuittailua ET:stä ilmeni. Taisin olla muutenkin vähän ekstraterrestiaali.

Keskimääräinen alakoululainen räkänokka ei ole kovin kiinnostunut uskontotuntien sisällöstä noin muutenkaan. Uskonnonopettajamme Elina oli herkkähermoinen vanhapiika, jonka käsitys lapsista oli 50-luvun uskonnonkirjasta, jossa tytöillä on rusetit leteissä ja pojilla polvihousut ja kaikki puhuvat teititellen kirjakieltä kuin vanhoissa suomifilmeissä. Uskontotuntien keskeinen, toistuva ohjelmanumero olikin tavoite saada Elina itkemään. Mukana eivät ilmeisesti olleet vain luokan pahikset, vaan koko 30-päinen villilauma.

Itse olin uskonnontuntien aikaan käytävällä. Siinä ei yleensä kauaa mennytkään, kun Elina poistui luokasta itken ja haki koulun rehtorin Keijon, joka oli myös luokanvalvojamme, tuomaan järjestystä. En tiedä mistä kyseisen nimen nykyiset konnotaatiot ovat peräisin, mutta minulla olisi hyvä ehdotus.

Muutamia kertoja uskontotuntien tilannetta käsiteltiin myös yhteisillä tunneilla. Erään keskusteluhetken aihe olivat oppilaiden tekemät rienaavat piirustukset. Ne olivat todella perverssiä kamaa: saatananpalvontaa ja ristejä väärin päin, verta ja väkivaltaa. Juuri sellaista materiaalia, jota kauhuelokuvien alkupuolella huolestunut opettaja näyttää äidille:

”Olen hyvin huolissani mrs. Thorn, katsokaa näitä piirustuksia, niin ahdistuneita!”
”Ohh, voi Damien! Miksi olet piirtänyt jotain näin kauheaa!”.

Jopa luokan kiltit tytöt olivat piirtäneet kuvan, jossa luki ”Jeesus paranna meidän sormet!” Keijon mielestä tämä oli rienausta, koska Jeesus paransi vakavia sairauksia ja herätti hengistä kuolleita, eikä ”parantanut sormia”.

Jossain kuvassa Saatana kidutti Jeesusta. Jossain oli kuvateksti ”me rakastetaan Saatanaa”.

Ehkä opettaja vakavasti kuvitteli, että lapsiin oli mennyt demoni.

Korvaavaa toimintaa uskonnollisille tilaisuuksille järjestettiin, jos jaksettiin. Ylipäätään sen erottaminen oli vaikeaa, koska koko koulun opetusohjelman tarkoitus oli kristillis-isänmaallinen kasvatus, mitä voi olla nykyään 30 vuotta myöhemmin vaikea muistaa, kun kiistellään jostain Suvivirrestä kevätjuhlassa. Joka aamu oli uskonnollinen päivänavaus, kirkossa jumalanpalveluksessa käytiin pari kertaa kuussa, musiikintunnilla laulettiin virsiä polkuharmoonin säestyksellä, joulujuhla oli läpeensä uskonnollinen. Siinä ei aina muistettu ottaa huomioon sitä yhtä uskonnotonta, varsinkin kun koulun olisi pitänyt erikseen järjestää valvoja esim. sille ajalle, kun koko muu luokka menee kirkkoon.

Mutta minä sentään olen ainoa, joka on täyttänyt lupauksensa kertoa, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa.

Yläasteella siirryin takaisin uskontotunneille, koska ne eivät olleet enää tunnustuksellisia. Tosin niitä piti edelleen opettaja, joka oli entinen pappi. Roisien puheidensa takia Harryä sanottiin Dirty Harryksi. Sitä, miten alatyyliset jutut yläasteikäisille sopivat kristilliseen moraaliin, en ei-kristittynä osaa kommentoida.

Olin kuitenkin aidosti kiinnostunut uskonnosta ja jossain vaiheessa yritin tulla uskoonkin, tosin aivan toista kautta kuin koulun uskonnontuntien. Ehkä siinä oli jotain sellaista erilaisuudentavoittelua kuin tuomasenbuskeilla tänä päivänä. Yläasteen röökiringissä asia ei saanut vastakaikua, enkä koskaan tuntenut mitään syvää uskoa, joten asia jäi (ehkä sellaista ei olemassakaan). Nykyään olen enimmäkseen ateisti.

Lukiossa uskonnonnumeroni olivat kaikki kymppejä. Ei huonosti ateistilta.

Opettajani silloin oli Olavi, joka oli kotoisin Juankoskelta. Hänellä oli Juice Leskisen supliikki ja ehkä vähän ulkonäköäkin. Sen lisäksi habitukseen kuuluivat risuparta, pullonpohjalinssit ja kulahtanut Pori Jazz -paita. Hän opetti myös psykologiaa, josta sain myös rivin kymppejä. Hän oli opettanut pitkään yliopistolla, hänellä oli laaja yleissivistys ja hänen opetustyylinsä oli akateeminen, mutta rento ja hän osasi tehdä asioista mielenkiintoisia. Luulen, että Olavi oli vahva vaikuttaja sille, että lähdin yliopistoon opiskelemaan humanistista humpuukia.

Asiasta on taas tietysti keskusteltu. Asiasta ovat pöyristyneet ne kristityt, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että lapset pakotetaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen (niin kauan kuin uskonto on puhujan oma). Sittenhän voi aikuisena tehdä vapaan valintansa joutuuko kadotukseen. Itse asiassa uskovaiset itse ovat tässä nyt niitä syrjittyjä.

Sitten on se ”järjen ääni”: mitään ei saa enää tehdä, kaikki kielletään, viedään leikkeleet leivältä ja Händel lapsilta. Ei niihin juttuihin minunkaan aikana uskottu, mutta uskonnontunnit kärsittiin läpi niin kuin kuului. Mitä nyt vähän opettajalle haistateltiin.

Mutta suurin niistä on tietenkin suomalainen kateus: miten joku alakoululainen on saanut 1500 euroa? Mistä hyvästä?

Eliitin englanti, duunarien suomi

Janne Saarikivi kirjoittaa taas kolumnissaan hänelle tutusta aiheesta: suomen kielestä ja englannin ylivallasta ja on saanut aiheesta keskustelua aikaan.

Itse olin monta vuotta suomen kielen kouluttajana ja olen havainnut saman kuin Saarikivi: korkeakouluissa lienee tälläkin hetkellä kansainvälisille opiskelijoille tyypillisesti se kaksi suomen kurssia, joilla pääsee hädin tuskin alkuun. Koska akateeminen ympäristö on vahvasti englanninkielinen, motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Sen sijaan Saarikiven mainitsemilla duunareilla voi olla parempi kielitaito. Tämä voisi toisaalta selittyä sillä, että palvelualalla suomea on pakko osata ainakin se ”syö täällä, ottaa mukaan?”, mutta mitä olen lounaspaikalla syrjäkorvalla kuunnellut, niin ulkomaalaiset raksaäijätkin puhuvat suomalaisten kanssa suomea, toisin kuin akateemisessa kontekstissa, jossa kaikki suomenkieliset vaihtavat englantiin, jos paikalla on joku ei-suomenkielinen.

Ehkä kyse on myös oppimisen tavoista: akateemiset ihmiset oppivat kieliä akateemisilla tavoilla: käydään kielikurssit ja ostetaan oppikirjat ja pelätään tehdä virheitä. Menikö se astevaihtelu ja vokaaliharmonia oikein? He jotka oppivat kielen kuuntelemalla ja puhumalla tekevät enemmän virheitä, mutta ainakin pystyvät kommunikoimaan.

Sitten taas väitetään, palvelualoilla on niin kova työvoimapula, että suomen kielen taitosia työtekijöitä ei esim. tarjoilijoiksi tai kassatyöntekijöiksi tahdo saada. Kesällä huomasin, kuinka erään kahvilan kassalla selvästi aasialaisen oloinen nuori nainen yritti vahvasti murtaen mutta urhoollisesti asioida suomeksi. Kassa tosin ei puhunut suomea, vaan halusi puhua englantia. Asiakas taas ei ilmeisesti osannut englantia. Onhan se harmillista, että jos joku näkee vaivaa opiskellakseen niin marginaalisen ja helkkarin vaikean kielen kuin suomi, ei voi kielitaidollaan tilata edes kahvia.

*
Tämän blogipäivityksen jatkoksi soveltunee havainto siitä, miten kaikki äärioikeistolainen, rasistinen ja äärinationalistinen liikehdintä on suureksi osaksi ulkomaalaisilta esikuvilta apinoitua.

Minun nuoruudessani äärioikeisto oli skinejä, ja skinheadit olivat 70-luvulla nuorisoliike Britanniassa. Nimeään myöten englanninkielinen muotisuuntaus, joka ihannoi tiettyjä tuotemerkkejä tarkemmin kuin Voguen lukijat. Suomessa liike oli vahvimmillaan kenties 90-luvulla ja nahkapäiksi niitä kutsuttiin, mutta miksi suomenkielinen nimitys kuulostaa heti haukkumanimeltä tai vähintään juntilta, jos kerran ovat niin isänmaallisia?

Ennen koronaa Suomessakin oli samanhenkinen liike Soldiers of Odin. Nimi tietysti englanniksi, koska englanniksi se kuulostaa niin paljon coolimmalta ja perään joku random ruotsalainen pakanajumaluus. Perinteisestihän tässä viiteryhmässä on vastustettu myös pakkoruotsia ja nähty ruotsalaiset ”homoina”, mutta ehkä viikinkeihin on sen verran etäisyyttä, että ne ovat turvallisia esikuvia.

Ylipäätään kaikki natseilu näin suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta on vähän ristiriitaista: natsien pseudorotuteorioiden mukaanhan me olemme liian länteen eksyneitä mongoleja (joille tosin poliittisista syistä natsi-Saksa antoi statuksen ”melkein arjalaisina”).

Vielä typerämpää se on esimerkiksi venäläisten keskuudessa, koska samojen teorioiden perusteella slaavit ovat rodullisesti pohjasakkaa (vaikka ovatkin ”arjalaisia”; sanoinko jo että nämä ovat pseudoteorioita?). Esimerkiksi Venäjän ”natsisminvastaisen” operaation keihäänkärkenä toimiva palkkasoturiorganisaatio Wagner on nimeään myöten avoimen natsimielinen (jotenkin vaikkapa Erik Satie ei toimisi nimenä samalla tavalla) ja sen riveissä taistelee monia natseja. Varmaan hekin ovat jollakin tavalla selittäneet tämän kognitiivisen dissonanssin parhain päin.

Samoin koko kulttuurisota meemeineen on amerikkalaista alkuperää. Vulgaarioikeiston käsissä ei ainakaan suomalainen kirjallisuus kulu. Jos suomen kieltä puolustetaan, niin vain silloin kun hyökätään maahanmuuttajien kielitaitoa vastaan ja silloinkin ”Suomenkieli” kirjoitetaan väärin.

Onko sillä sitten pitkällä aikavälillä väliä säilyykö suomen kieli vai korvautuuko se esimerkiksi englannilla? Ehkä ei. Nythän jo nuoriso keskenään puhuu sujuvasti suomea ja englantia sekaisin, mitä heitä kuulee bussissa tai ostoskeskuksissa ja aina tulee joku mikaeljungner tweettaamaan, että Suomenkin pitäisi vaihtaa englanti viralliseksi kieleksi, jotta pystyisimme ilmaisemaan itseämme eurooppalaisesti. Ehkä se on vain turhaa sentimentaalisuutta haikailla sen perään, että pienemmät kielet ja kulttuurit säilyisivät globaalissa ”monikulttuurisuudessa”. Aina voi keksiä hyötynäkökulmia, miksi suomen kielen taito on tärkeä niin suomalaisille kuin ulkomaalaisille, mutta viime kädessä kysymys on siitä arvostaako sellaisia asioita kuin suomen kieli vai ei.

Ehkä tulevaisuudessa yhteiskuntamme jakaantuu heihin, jotka puhuvat huonoa suomea ja heihin, jotka puhuvat huonoa englantia.

Tietokonepelit niinku

Tietokonepelit ovat siinä määrin nuori taidemuoto, että se ei ole vielä saavuttanut sellaista vakiintunutta asemaa, että sitä yleisesti kutsuttaisiin ”taiteeksi”. Täytyy muistaa, että valokuvaa ei alun perin pidetty taiteena. Ajateltiin, että eihän siihen tarvita taitoa eikä siinä luoda mitään uutta. Elokuvalla kesti pitkän aikaa päästä irti maineestaan massojen viihdykkeenä. Viime aikona tv-sarjojen laatu on noussut siitä, mitä se alunperin oli 50-luvulla, saippuamainosten välissä näytettäviä naurupätkiä. Silti tv-sarjoja ei pidetä yhtä ”korkeana” taiteena kuin elokuvaa eikä elokuvaa yhtä ”korkeana” taiteena kuin teatteria. Mitään itse välineeseen liittyvää syytä tähän ei ole, vaan kyse on vain siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan.

Ei ole mitään syytä, miksi tietokonepelejä ei voisi pitää taiteena. Pelit ovat visuaalisesti näyttäviä. Miksi visuaalisuus kankaalla on taidetta, mutta tietokoneen ruudulla ei ole? Niissä on tarinoita, mutta miksi elokuvassa tai kirjassa tarina on taidetta, mutta pelissä ei? Miksi henkilöhahmot muissa kertovissa mediassa ovat taidetta, mutta tietokonepelin tarinaan luodut henkilöhahmot eivät?

Tietenkin tietokonepelit taiteenlajina ovat vielä kehittymättömiä eivätkä ole saavuttaneet täyttä potentiaalia. Usein juonet ovat toimintaräiskinnän taustalle liimattu pakollinen lisä, joka näkyy lähinnä cut scene -animaatioissa ja jos ne olisivat elokuva, niin enpä jaksaisi katsoa (peleistä tehdyt elokuvat muuten ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika heikkoja: Hitman tai Assasins Creed eivät kyllä elokuvina loista, Resident Evil on sarjan ensimmäisissä osissa melko kohtalaista scifi-kauhua, jos nyt ei mitään korkeakulttuuria).

Juoni näyttelee tärkeää osaa esim. FarCry -pelisarjan osissa. Niihin on saatu näyttelijöiksikin melko tunnettuja kasvoja, esimerkiksi viimeisimmässä eli kuudennessa osassa pääpahista näyttelee Giancarlo Esposito (mm. Breaking Bad, Better Call Saul, Mandalorian -sarjojen pahis). Tosin joku tuttu tokaisi hehkuttamastani 3:sta osasta, että sen juoni ja henkilöhahmot muistuttavat lähinnä Dawson’s Creekiä. Tykkään pelata FarCry-sarjan pelejä, koska niissä toiminnallisuus, seikkailu, maailman tutkiminen, pelihahmot, visuaalisuus ja juoni ovat viihdyttäviä ja nautinnolllisia, mutta sama juoni tuskin toimisi muussa mediassa ja aika paljon keskinkertaisuutta tulee annettua anteeksi vain, koska ammuskelu ja räjäyttely on hauskaa.

Tosin ovat uudet Star Wars -sarjatkin juoneltaan aivan pöljiä. Visuaalisesti kyllä hienoja — Disneyllä pätäkkää riittää panostaa siihen puoleen. Kaikkea sitä tuleekin katsottua.

Toinen pelisarja, jonka lähes kaikki osat (mukaan lukien lisäosat) olen pelannut läpi on Grand Theft Auto, eli GTA. Minulla oli jopa ne kaksi ensimmäistä osaa, jossa maailmaa katsotaan lintuperspektiivistä ja ympäri kaupunkia ajellaan neppiauton näköisillä virtuaaliajoneuvoilla. Olin aikoinaan vähän pettynyt, kun osa III oli perusräiskintää muistuttava 3d-peli, mutta aika nopeasti pääsin sen mukaan. Jostain syystä kaikissa GTA:n osissa hahmon liikuttelu on ollut jotenkin tahmeaa ja vaikka ammuskelu on hauskaa, ei se ole yhtä hauskaa kuin paremmissa räiskintäpeleissä. Se mikä GTA:sta tekee klassikon on kaikki muu: maailman immersiivisyys, juoni ja hahmot, huumori ja kaikki pienet yksityiskohdat fiktiivisisessä kaupungissa, johon peli sijoittuu. Legendaarisia ovat tietenkin radioasemat, jotka soittavat paitsi loistavaa musiikkia, jonka tahdissa kruisailla ympäri kaupunkia, myös ironisia mainospätkiä ja radio-ohjelmia, jotka jo itsessään ovat syy pelata peliä.

Tarinankerronnan, visuaalisuuden ja ”maailman” suhteen näyttävin peli, jota olen tähän mennessä pelannut, lienee Witcher – Wild Hunt. Se perustuu kirjasarjaan, joten siinä mielessä vahvaa pohjaa hyvälle juonelle löytyy. Pelimaailma on laajin, mitä olen tähän mennessä nähnyt, eikä mikään vaatimattomampi olisikaan uskottava ympäristö vaeltavalle Geraltille, ”Witcherille”, joka kulkee paikasta toiseen etsien seikkailuja. Massiivisuuden vaikutelmaa lisää, että eri tarinajaksojen välillä siirrytään selkeästi eri paikkaan. Siinä missä FarCry-sarjan kaikki osat sijoittuvat jonnekin viidakkoon, Witcherin kuvitteellinen fantasiamaailma muistuttaa Pohjois-Eurooppaa ja syksyisessä metsässä vaeltelu on todella viihdyttävää. Myös sivujuonissa riittää monenlaisia pulmia ratkottavaksi ja maailman kansoittavat monenlaiset hahmot, joilla on tarinansa kerrottavanaan. Pelissä valintatilanteet on viety pidemmälle kuin missään aikaisemmin pelaamassani pelissä ja sillä tuntuu olevan oikeasti merkitystä, päätänkö säästää jonkun sivuhahmon hengen.

Pelissä vain on se huono puoli, että en jaksa pelata sitä. Tarinankerronta on mennyt kenties liikaakin pelattavuuden edelle. Jos saman jutun lukee kirjan sivuilta, siihen menee kolme minuuttia. Tv-sarjassa se verkkaiseen tahtiin edeten on ehkä vartti. Pelissä jotain esinettä voi joutua etsimään ja paikasta toiseen siirtymään tunteja, samalla Geraltin mutinoita kuunnellen. Joiden jälkien etsiminen alkaa tuntua raskaalta työltä. Mysteerien ratkominen ei tunnu enää palkitsevalta. Taistelutkin ovat pelkkää huitomista (vielä ei ole tullut vastaan peliä, jossa miekkailusta olisi saatu taistelumuotona viihdyttävää, ammuskelu nyt vaan on hauskempaa).

Edellä mainittu on kuitenkin vain oma mielipiteeni: jos oikeasti kaipaat massiivista ja eeppistä peliä, jossa on hyvä tarina, pelaa Witcheriä.

Elder Scroll -sarjasta hankin sen kolmannen osan Morrowindin itselleni aikoinaan palkinnoksi, kun menin vedättämään viisaudenhampaita. Operaation tuloksena leukaluuni tulehtui ja olin viikon kuumeessa ja käsittämättömissä tuskissa, ja kun en jaksanut muuta tehdä, niin pelasin melko monotonista roolipeliä. Skyrimistä vannoin, että en tule koskaan pelaamaan sitä, mutta kun asuin yksin ja olin elämäntilanteessa, jossa ei oikeastaan töiden jälkeen ollut muuta tekemistä, pelasin senkin läpi. Ehkä nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Omaan makuuni Skyrimissä on vähän liikaa kukkien poimimista ja tavaroiden hoardaamista ja paikasta toiseen kävelyä.

Monet strategiapelit, kuten Civilization, voivat nekin olla monotonisia, mutta ovatkin juuri parhaimmillaan, kun kuuntelee historia-podcasteja ja antaa käskyjä pikku-ukoille ruudulla.

Enimmäkseen pelaan ns. AAA-luokan pelejä, eli isojen pelitalojen luomuksia, joihin on pistetty aikaa, rahaa ja vaivaa. Isojen pelitalojen taloudellinen merkitys onkin jo suurempi bisnes kuin elokuvateollisuus (jos tämä mitään kertoo: onhan pornoteollisuuskin rahassa mitattuna suurempi kuin perinteinen elokuvateollisuus). Haluaisin olla suuri indie-pelien tuntija, jotta voisin ylistää niiden aitoja taiteellisia arvoja, mutta en voi väittää tuntevani pienten, vaihtoehtoisten tekijöiden pelejä kovinkaan hyvin. Olen tietoinen siitä, että isojen pelitalojen pelit ovat sama asia kuin Hollywoodin toimintaelokuvat ja isojen levy-yhtiöinen valtavirtapop ja vaikka kaikessa muussa suosin vaihtoehtokulttuuria, on peleissä mielestäni edelleen kyse tekniikasta siinä määrin, että isolla rahalla kehityt pelit vain näyttävät ja tuntuvat paremmilta.

Tietokonepeleistä on varmasti kirjoitettu monta hyvää kirjaa, en vain ole lukenut kovin montaa sellaista. Enpä ole aktiivisesti etsinytkään. Pelien tutkimus on jonkin verran jalansijaa myös akateemisella puolella, mutta jotenkin tuntuu, että sitä tekevät kirjallisuudentutkijat, jotka haluavat vähän jotain jännää pölyisten proustien ja runebergien jälkeen ja kirjoittavat artikkelin siitä miten tietokonepelit ovat uusi tarinankerronnan muoto, mutta eivät oikein saa mitään kiinnostavaa sanottua, ehkä joku Espen Aarseth mainitaan, mutta siinäpä se.

Edellinen aiheeseen liittyvä lukemani kirja oli Aleksandr Manzosin Pelattu Elämä (S&S 2023), joka ei oikeastaan kerro peleistä vaan pelaamisesta. Ohuehkon teoksen punainen lanka on kirjoittajan oma elämäntarina ja se miten tietokonepelien pelaaminen niveltyy siihen. Kirjoittaja viittaa usein suomalaisiin nyky(nais)runoilijoihin, kuten Virpi Vairinen, Pauliina Haasjoki ja Elsa Tölli, millä kenties haetaan sukulaisuutta enemmän vakiintuneeseen taidemuotoon.

Pelattuja pelejä ovat mm. Fallout 2, Street Fighter 2, The Witcher, Mass Effect, Deus Ex ja Final Fantasy 7. Näistä itse olen pelannut Deus Ex:ää (erittäin vahva suositus) ja edellä mainittua The Witcheriä. Lapsuudessa kaverilla oli Street Fighter 2. Fallout-sarjaan en ole päässyt oikein sisälle, vaikka se oikeastaan on scifi-maailmaan sijoittuva Elder Scrolls. Minulla on koneellani ollut New Vegas jo pidemmän aikaa pelaamatta ja vasta pari viikkoa sitten ostin sarjan alkupään osat alennusmyynnistä. Saas nähdä.

Kirja alkaa lainauksella Taneli Viljaselta, joka on kirjoissaan pohtinut sukupuolta ja soveltumattomuutta maskuliiniseen muottiin. Myös Manzosin kokee, ettei samaistu ”perinteiseen maskuliinisuuteen” ja kertoo pelaavansa usein pelejä naispuolisella pelihahmolla. Pelit ovat hänelle tapa rakentaa omaa identiteettiään.

Tietokonepelien genret perustuvat leikkeihin, joita 8-12 -vuotiaat pojat leikkivät. Joko on miekkaleikki tai pyssyleikki ja jos vanhemmat ovat pasifisteja eivätkä osta leikkipyssyjä, oikeanlainen keppi ajaa saman asian. Sitten on autoleikki tai rakenteluleikki tai sotaleikki sotaukoilla. En tiedä leikkivätkö lapset enää näitä leikkejä, vai onko kaikki jo siirtynyt koneelle, mutta omassa lapsuudessani näitä leikittiin ja sitten samat leikit jatkuivat koneilla ja konsoleilla ja jatkuvat edelleen aikuisena (teknisesti ottaenhan monet pelit ovat ikärajansa puolesta tarkoitettu vain aikuisille).

Pelit kuten Witcher, Baldur’s gate, Skyrim jne. ovat samaa miekka kädessä taikametsässä juoksemista, mutta lapsena vain se taikametsä piti kuvitella, kuten myös piti kuvitella että kuusenkarahka on taikamiekka ja kaljapullonkorkki on maaginen amuletti.

Räiskintäpelit, eli first person shooterit, kuten Call of Duty jne. ovat jatkoa leikkipyssyillä sotimiselle.

Autopelit, kuten Need for Speed ovat jatkoa leikkiautoille ja neppikisoille.

Rakentelupelit, kuten Sim City tai Minecraft, ovat jatkoa legoilla rakentelulle.

Rakentelupeli menee osittain päällekkäin strategiapelien, kuten Civilization tai Total War, kanssa joissa paitsi rakennellaan, myös soditaan ja ovat siksi jatkoa muovisotilailla leikkimiselle.

Genret ovatkin lukkiutuneet vahvasti ja peliteollisuutta — ainakin valtavirran peliteollisuutta — vaivaa ideakato. Kaikki uudet pelit ovat aina uusi versio aikaisemmasta, joka on digitaalinen versio lapsuuden hiekkaleikeistä. Aika harvoin näkee enää mitään uusia ideoita; parannukset ovat hienommat grafiikat sitä mukaa kun näytönohjaimien tehot kasvavat, laajemmat pelialueet ja ehkä uusia aseita.

Tämän vuoksi pelihahmoilla ei ole myöskään seksuaalisuutta, koska tietokonepelit ovat esipuberteettinen voimafantasia. Vaikka pelit pyrkisivät miten korkeaan ”realistisuuteen”, seksuaalisuus on epäkypsää tai puuttuu kokonaan. Niissä vallitsee samanlainen amerikkalainen kaksinaismoraalinen standardi, jossa miten tahansa raakaa väkivaltaa on luvallista näyttää, mutta seksiä korkeintaan vihjailevasti Lara Croftin ylisuurien rintojen tyyliin. Aikoinaan GTA-sarjan osassa San Andreas oli mahdollista deittailla naishahmoja ja se oli osa pelin juonta. Pelissä ”deittailu” oli tosin melko tylsää, mutta kieltämättä se toi peliin tiettyä inhimillisyyttä. Tosin asiasta syntyi kohu, kun paljastui että on olemassa Hot coffee -niminen lisäosa, jonka lataamalla peliin sai animaation, jossa ne tekee sitä. Seuraavassa osassa GTA 4 oli hahmo nimeltään Gay Tony, joka tosin ei ollut pelattava hahmo, mutta en muista siitä tulleen mitään skandaalia. Sitä seuraavassa osassa 5 yksi pelattavista hahmoista on Michael, joka on perheellinen mies, jonka vaimo pettää miestään joogaohjaajan kanssa. Nämä ovat aika pieniä juttuja, mutta ainakin osoittavat, että GTA-pelit eivät sijoitu Ankkalinnaan, jossa on vain setiä ja veljenpoikia.

En niinkään kaipaa peleihin varsinaista seksiä — pornopelit ovat yllättäen todella marginaalinen ilmiö, mikä on yllättävää siihen nähden, miten paljon pornoa netissä kulutetaan — vaan realistisuutta siinä mielessä, että jos pelit on suunnattu aikuiselle yleisölle, ei pitäisi ujostella kuvata myös aikuisten asioita, kuten sukupuolisuutta.

Aivan vielä eivät tietokonepelit ole elokuvataiteen rinnalla, kirjallisuudesta puhumattakaan. Ajanvietteenäkin niillä on tietty stigma: pelaaminen ei ole kehittävää, eikä sillä ole kulttuurista arvoa. Kilpapelaaminen, eli e-sport on sitten taas eri asia.