Joni Kärki – Elämä ja Teot

Proosaa, lyhyttä ja pitkää

Yritin lukea Juhani Branderin romaania Silta yli vuosien (Siltala 2021). En oikein innostunut, vaikka sitä oli kehuttukin. Korkeintaan paikalliskuvaus vähän kiehtoi. Kirjastosta löytyivät kuitenkin Branderin novellikokoelmat Lajien tuho (Siltala 2007) ja Pertun Ritva (Siltala 2021), joista pidin enemmän. Tarinat ovat lyhyitä ja absurdeja ja ihan hauskoja.

Branderin lyhytproosassa on samaa lakonisuutta kuin Petri Tammisella, etenkin Elämiä-kokoelmassa (Otava 1994). Kenties Tammista ei voi pitää tämän tyylilajin keksijänä, mutta popularisoijana kuitenkin. Tamminen onkin omimmillaan lyhytproosassa, vaikka oivia hänen romaaninsakin ovat. Nekin ovat samantyylisiä, pelkistettyjä ja lyhyitä, melkein laajennettuja novelleja. Viimeaikoina Tamminen on myös laajentanut lähes ultralyhyeen muotoon (esim. Se Sano Otava 2017 ja Suomen historia Otava 2021), jossa kirjailija lainaa muiden sanomisia. Vaikka pidänkin niistä, tulee välillä olo, että saako näin tehdä?

Samanlaisia sivun mittaisia pelkistettyjä lastuja on kirjoittanut Juha Seppälä. Häntäkin arvostan ennen kaikkea lyhytprosaistina ja hänelläkin on kokoelma nimeltä Suomen historia (WSOY 1998). Oma ongelmani on, että hänen romaaninsa ovat minulle liian abstrakteja: saatan lukea kymmenen sivua jotain lukua tietämättä, kuka siinä puhuu. Seppälä ei proosassaan selittele tai vaivaudu antamaan lukuohjeita lukijalle tai avaamaan missä juonessa kulloinkin mennään.

Rosa Liksomin novellit ovat lyhyitä rykäisyjä, kuin minuutin mittaisia punk-biisejä. Hänkin on parhaimmillaan lyhyessä mitassa, omasta mielestäni hänen puhekielinen ja usein murteita käyttävä proosansa menettää tehoaan pitkässä muodossa (ehkä Hytti nro 5:ttä lukuunottamatta), samalla tavalla kuin punk-kappaleista ei kannata lähteä rakentamaan monipolvista proge-taiderock-kokonaisuutta.

Toisaalta sitten taas Jarkko Martikaisen luotsaama YUP yhtye aloitti punkilla, mutta jo ensimmäiset levyt olivat teemalevyjä (esim. Huuda harkiten 1991 sekä Toppatakkeja ja Toledon terästä 1994), joissa oli vahvana myös punk-estetiikkaa, ja joissa Martikaisen loistavilla sanoituksilla on tärkeä rooli. Yup:n hajoamisen jälkeen Martikainen on keskittynyt soolouraansa, ja jos ihan suoraan sanotaan, en ole koskaan yllättävää kyllä hänen saarnaavaa soolotuotantoaan fanittanut. Sanoitusten taustoja selittävässä Lihavia luurankoja -kirjasessa (Like 2020) Martikainen kertoo, ettei enää koskaan halua kirjoittaa niitä ”kirveellä saranapuolelta läpi” -tyyppisiä sanoituksia (tjsp), joita kirjoitti YUP:lle. Hänen musiikkinsakin on varsin seesteistä verrattuna Valtteri Tynkkysen YUP:lle tekemiin sävellyksiin. Omaan makuuni vähän liiankin seesteisiä.

Martikainen on myös kunnostautunut novellikirjailijana yhden Pitkät piikit -nimisen kokoelman verran (Like 2005). Sekin kuuluu samaan absurdikerhoon Braderin kanssa. Sitä en tiedä, onko Martikainen koettanut romaanimuotoa, mutta ehkä hänelläkin lyhyt formaatti on paremmin hallussa.

Sen sijaan toinen suomalainen sanoittajamestari Tommi Liimatta, jonka Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeelle tekemät sanoitukset ovat loistavia, on kunnostautunut useampien, paksujenkin romaanien kirjoittajana, mutta ei tietääkseni ole julkaissut yhtään novellikokoelmaa. Soololevyt mukaanlukien Liimatta on kirjoittanut tekstejä parille kymmenelle levylle. Sanoitukset ovat tarkkoja kiteytyksiä ja niistäkin voi löytää absurdia huumoria. Jossain haastattelussa Liimatta kertoi, että laveamman muodon oppiminen otti aikaa. Vaikka romaaneissakin on runsaasti kielellisiä oivalluksia, ei niissä samalla tavalla venytetä normaalin rajoja.

Ehkä Liimattakin voisi kirjoittaa abdurdin novellikokoelman siluetteja leikkaavasta ranskalaisesta ihmispedosta ja kytevistä oravista?

Luulisi, että lyhempi tekstilaji sopisi kiireiseen ja keskittymiskyvyttömään maailmaamme, mutta jostain syystä novellit, esseet, lastut ja ruonot ovat marginaalissa ja romaani on edelleen kirjallisuuden kuningaslaji. Ehkä ihmiset haluavat vastapainoksi kiireelle jonkin paksun opuksen, johon kunnolla keskittyä?

Laitetaan tähän vielä lopuksi linkki Hesarin juttuun Juha Vuorisesta, joka on huolissaan nuorten lukutaidon hiipumisesta. Sitä vastaan taistellakseen hän mm. lahjoittaa kirjojaan varusmiehille.

Ovathan ne Vuorisen kirjat hauskoja. (Lukemani Juoppohullun päiväkirjat ovat juttukokoelmia, joita en ehkä kuvailisi romaaneiksi. Ja ne muuten toimivat luettuina paremmin, ainakaan minua leffat eivät naurattaneet.) Samoin lukemiskampanja on ehdottomasti kannatettava ja samoin kirjojen lahjoittaminen.

Jotain hämmentävää on silti siinä, että kirjallisen sivistyksen airut Suomessa tällä hetkellä Juha Vuorinen.

Jussi Halla-ahon loukattu kunnia

Julkisuudessa paljon pyörinyt Jussi Halla-ahon tekemä rikosilmoitus häneen kohdistuneesta kunnianloukkauksesta eteni maanantaina syyttäjänvirastossa ja johti syytteiden nostamiseen koomikko Ilkka Kiveä ja vihreiden varavaltuutettu Aino Tuomista vastaan, jotka olivat viestipalvelu X:ssä kutsuneet Halla-ahoa ”fasistiksi”. Jatkan siis edellistä Perussuomalaisia käsitellyttä kirjoitusta parilla nopealla kommentilla.

Ensin ne ilmeisimmät:

1. Tapausta kommentoineet ovat nostaneet esiin, että rikoslain mukaan kunnianloukkauksena ei pidetä ”arvostelua, joka kohdistuu menettelyyn politiikassa”. Itse pohdin, kuinka ”fasisti” ei olisi arvostelua nimenomaan poliittisessa mielessä.

2. Halla-aho on itse on esiintynyt ns. laajan sananvapauden kannattajana. Googlaamalla ”Halla-aho sananvapaus”, ensimmäinen tulos johtaa puheeseen Porin Suomi-Areenalla vuonna 2019 (muitakin varmasti on), jossa hän painavin sananvalinnoin (viittamalla Orwelliin, tietenkin) puolustaa oikeutta loukata poliitikoita. Sanantarkasti mm. näin:

Sananvapauden perusfunktio on suojella yksilöä vallanpitäjien mielivallalta. Nykyään toimittajat ja poliitikot näyttävät ajattelevan, että lakien tehtävä on suojella vallitsevia totuuksia yksilöiden esittämältä kritiikiltä.

Tästä huolimatta Halla-aho on aikaisemminkin tehnyt tutkintapyyntöjä kunniansa loukkaamisesta, mm. vuonna 2009 Ylen uutisesta, jossa häntä kutsuttiin ”rotutohtoriksi” ja ”ulkomaalaisvastaiseksi”.

3. Yhtälailla verkossa haukutaan poliitikoita ja yksityishenkilöitä mm. kommunisteiksi. Onkin ironista, että oikeistotrolli, joka hokee ”mites se toinen ääripää” oman määritelmänsä mukaan pitää fasismia kuitenkin niin pahana, että fasistiksi kutsuminen loukkaa ja kommunismia normaalina ja hyväksyttävänä, koska kommunistiksi kutsumiminen ei ole loukkaus.

Luonnollisesti tärkein syy koko prosessin aloittamiselle on tehdä kunnianloukkaus- maalittamis- ja vihapuhelainsäädännöstä farssi. Perussuomalaiset itse tunnetusti käyttävät kovaa kieltä ja saaneet tuomioita kunnianloukkauksista ja vihapuheesta. Jalkapallotermein kyse on filmaamisesta, mutta sellaiseksihan poliittinen kulttuuri on mennyt. Siihen tarkoitukseen tappio oikeudessa soveltuu tarkoitukseen paremmin kuin voitto.

Timo Soinin gradu ja populismi

Ei ole mikään harvojen salaisuus, että Timo Soinin gradu käsitteli populismia, mutta silti politiikan toimittajat tuntuvat tuntevan tämän tosiasian huonosti, tai ainakin ovat jättäneet Soinin gradun lukematta, vaikka se olisi tarjonnut avaimet Timo Soinin ymmärtämiseen silloinkin, kun Perussuomalaisten nousun ja soinilaisen Perussuomalaisuuden tuhon aikoihin moni toimittaja tuntui olevan pihalla siitä, miten Soinin toimii ja miksi toimii niin kuin toimii.

Gradu on kokonaisuudessaan lähdeluetteloineen, sisällysluetteloineen ja kansineen 107 sivua ja helppoa luettavaa ja löytyy kätevästi verkosta, joten mitään syytä ei pitäisi olla lukematta sitä. Näyte Soinin vetävästä — ja populistisesta — tyylistä löytyy jo sivulta 3:

Onko populismi aate, demagogiaa, vai lyömäase tai kaikkia niitä? Siitä seuraavilla sivuilla.

Jatketaan siis seuraaville sivuille Timon opastamana.

Soinin tutkimuskysymys on pohtia, mitä populismi aatteena pitää sisällään, erityisesti suomalaisessa SMP:n ja Veikko Vennamon kontekstissa. Hän myös (populistisesti) pitää populismia ”lyömäaseena” ja ”poltimerkkinä”, jota ”vakiintuneet poliittiset voimat ja niiden propagandakoneistot” käyttävät uusia politiikkaan pyrkijöitä vastaan. Toisaalta, Soini itsekin määrittelee populistisia liikkeitä populistisiksi gradun tutkimuskysymyksen mukaisesti.

Populismin määritelmän Soini lainaa Peter Wilesiltä, mutta en kirjoita koko sivun mittaista lainausta tähän. Piirteet ovat niitä tuttuja, kuten esimerkiksi populismin paikantuminen pikemminkin maalle kuin kaupunkiin.

Populistien kannattajakunta voi olla myös nykyään kaupunkilaisia, tai kuten Soini myöhemmmillä sivuilla kuvailee: ”kaupunkilähiöiden pubikansaa, passiivisia itseensäsulkeutuneita jurnuttajia”.

Jo sivulta 7 eteenpäin Soini kirjoittaa, että populistinen liike perustuu karismaattiseen johtajaan, jonka tulee olla kansanomainen, monimutkaisten asioiden yksinkertaistaja, joka tarjoaa kansalle pelastussanomaa. ”Populismissa kansakaikkivaltiaan ääni on Jumalan ääni” (muotoilut Soinin itsensä), ja tästä tulee populismin ristiriita, ”kärjellään seisova kolmio”: toisaalta populismi on kansanliike, toisaalta se tarvitsee autoritäärisen johtajan.

Karismaattisen pelastaja–johtajan muotokuvassa on helppo nähdä 25-vuotiaan Timon tuleva poliittinen hahmo.

Soini ei viittaa Laclauhin, kuten Lahti ja Mörttinen, mutta kirjoittaa samassa hengessä, että ”kansa”-käsitteellä ei ole mitään tarkkaa merkitystä ja juuri siksi se on populistien käytössä oiva iskulause.

Soinille Veikko Vennamo on ”unohdetun kansan Batman” ja ”Mooses, joka johdattaa kansansa luvattuun maahan”.

Perussuomalaisten ja SMP:n historiassa on monia yhteneväisyyksiä. SMP:n vuoden 1970 vaalivoittoa ja Perussuomalaisten 2011 vaalivoittoa on helppo verrata. Verrata voi myös sitä, että molemmat jäivät vaalivoiton jälkeen oppositioon: SMP Vennamon tahdon vastaisesti, Perussuomalaiset Soinin taktisesta päätöksestä. Samoin SMP:n episodi, jossa emopuolueesta eronneet/erotetut kansanedustajat muodostivat oman puolueensa nimellä Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (SKYP) ja Perussuomalaisista samalla tavalla irronnut kansanedustajien enemmistö perustivat Uusi vaihtoehto / Siniset – puolueen, on verrannollinen.

Mutta miten tätä kehitystä voi verrata siihen, mitä Soini kirjoitti gradussaan vuonna 1988?

Soini kirjoittaa, että hallitustyö on populistiselle liikkeelle ”myrkkyä”, koska silloin populistit joutuvat itse tekemään vaikeita päätöksiä oppositiosta räksyttämisen sijaan. Jäikö Perussuomalaiset sen vuoksi vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen oppositioon?

Vuonna 2015 Perussuomalaiset kuitenkin meni Sipilän hallitukseen. Soini itse kirjoittaa, että valta ”miedonsi SMP:n populismia ja kesytti sen ja että vaikka SMP kritisoi hallitusta, joutui se taipumaan sen päätöksiin (s. 54). Soini joutuessaan tekemään päätöksiä takasi kritisoimansa velkapaketit Kreikkaan ja oli ulkoministerinä vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan.

Vennamo itse luopui puheenjohtajuudesta vuonna 1979 puolueen ollessa suosionsa huipulla. Halusiko Soini itse tehdä samoin vuoden 2017 puoluekokouksessa ja näin sementoida poliittisen perintönsä?

SKYP:n ”seteliselkärankaisten” kohtalo oli luonnollisesti Soinille hyvin tuttu ja silti hän itse teki saman liikkeen ja tulos oli sama (vaikka kirjoittikin blogissaan vain pari päivää ennen: ”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön”).

Perussuomalaiset ovat tyyppiesimerkki nykyisenkaltaisista populistipuolueista, mutta on selvää että Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran linja eroaa huomattavasti Timo Soinin populismista. Maahanmuuttovastaisuus oli Soinille tapa kerätä ääniä ja sitä hyväksikäyttämällä nousta valtaan: hän kirjoittaa populismin olevan aina jonkin verran rasistista, mutta siinä ei pidä mennä kovan linjan kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, koska kansan syvät rivit vierastavat ääriliikkeitä. Sen sijaan olisi outoa väittää, etteikö Jussi Halla-aho olisi aidosti maahanmuuttovastainen. Hänelle varmasti valta on keino vaikuttaa maahanmuuttoon, ei toisin päin. Toisaalta Riikka Purra — populistisista vaalilupauksista huolimatta — on joutunut toteuttamaan Kokoomuslaisten kanssa kimpassa kovaa leikkauspolitiikkaa, mikä ei varmastikaan tee hänestä populaaria populuksen parissa; kenties tässäkin toteutuu Soinin ennustus siitä, että populistit valtaan päästyään menettävät kannatustaan.

Viimeksi viime viikolla Soini kritisoi nyky-Persuja ”plokissaan”. Kirjoituksessaan hän listaa omiksi poliittisiksi saavutuksikseen uudissanat, jotka toi politiikkaan: ”Jytky, Fillarikommunisti, Takiaispuolue, Missä EU, siellä ongelma, Omenat/melonit ja lippalakki, Hillotolppa, Vanha Samurai”. Jo gradussaan hän ylistää Veikko Vennamon yksinkertaistavaa ja iskevää kieltä ja listaa tässäkin kirjoituksessa Vennamon uudissanoja: ”Talonpojan tappolinjan, Seteliselkärankaisen , Kyllä kansa tietää, Rötösherran, Rosvot kiinni, Valco- Sorsan, Vanhat puolueet”. Soinin mukaan perussuomalaisten suurin ongelma on, että he eivät enää keksi uusia poliittisia ilmaisuja.

Soini kirjoittaa ”Demagogit käyttävät yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana. Kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.” Silti hän haluaa erottaa ”demagogit” aidosti ”vähäväkisten” hyvinvoinnista kiinnostuneista ja kansan tahtoa toteuttavista populistipoliitikoista. Mikä sitten on lopullinen totuus siitä, kumpi Soini itse oli ja mikä on hänen poliittinen perintönsä.

Hevonpaskaa sisään, hevonpaskaa ulos

Tekoälyllä tehdyt työhakemukset yleistyvät, mistä myös Helsingin Sanomat uutisoi. Sen mukaan tekoälyllä tehdyt hakemukset ovat aiheuttaneet hakemusten tulvan, joka tuhlaa rekrytoijien aikaa. Mutta ei hätää: hakemustulvasta selvitään tekoälyn avulla.

Se, mitä jutussa ei mainita, on että Suomessa työttömät on velvoitettu hakemaan neljää työpaikkaa kuussa. Se jo itsessään aiheuttaa hakemustulvan paikkoihin, joihin kyseiset työnhakijat eivät ole edes kiinnostuneita työllistymään.

Olemmekin siirtymässä siihen absurdiin tilanteeseen, josta kirjoitin aikaisemmin: työelämä vaatii jatkuvaa hevonpaskan luomista (David Graeberin termi, jota mm. Harry Frankfurt on käyttänyt tässä merkityksessä): turhia työhakemuksia, mainoksia, raportteja, selvityksiä jne. Työhakemukset itsessään ovat jo hevonpaskatekstin genre: ne ovat ympäripyöreää, generatiivista puutaheinää, jossa pitää kehua itseään maireilla adjektiiveilla. Koko hommassa on kyse rituaalista, joka on olemassa vain itsensä vuoksi silloinkin, kun hakemus itsessään olisi tositarkoituksella lähetetty: työnhakijan pitää tanssia tietty tanssi osoittaakseen motivaationsa. Työnhakutaidot ovat taikasana tilanteessa, jossa työpaikkoja ei ole; aina voidaan fantasioida, että mikäli vain kaikilla hakijoilla olisi hyvät työnhakutaidot, kaikki pääsisivät töihin. Tätä varten on olemassa oma konsulttien ja kurssittajien ammattiryhmänsä.

Generatiivisen tekoälyn suuri lupaus on, että se tehostaa työelämää tai jopa korvaa ihmisen joissakin työtehtävissä. Jotka jo lähtökohtaisesti ovat bullshittiä.

Jatketaan. Mistä hevonpaska oikeastaan tuli elämäämme?

Palkkatöitä koko väestölle ei ole ollut pitkään aikaan. Automaatio on jo nyt korvannut merkittävän osan tarpeellisista töistä: voisimme lähes olemattomalla työpanoksella saavuttaa elintason, joka vielä minun isovanhempieni lapsuudessa oli yltäkylläisyyttä.

Jotta töitä riittäisi ja yhteiskunnan pyörät pysyisivät pyörimässä, on yltäkylläisyyden määritelmää sittemmin päivitetty useaan kertaan. Eikä sekään riitä.

Sen lisäksi kulutustuotteista on tehty kestämättömiä: sukat kestävät sen kaksi käyttökertaa, läppärit ja kännykät pitää uusia parin vuoden välein, temutettu krääsä oli alun perin jo elektroniikkajätettä.

Siksi on olemassa hevonpaskaduunit: merkityksetöntä paperinpyörittelyä ja turhia kokouksia, titteleitä ja virkoja, jotka eivät tarkoita mitään. Lasten ja nuorten pitää stressaantua jo kouluvuosina kilpaillessaan tulevaisuuden työpaikoista, joita ei ole.

Tämä kaikki siksi, että uskomme työhön. Jos työtä ei ole, on ideologinen ratkaisu uskotella, että turhakin työ on tarpeellista. Kunhan se vain on stressaavaa ja kuluttavaa.

Entä sitten taide, kirjallisuus ja sen sellainen? Onko taiteestakin tullut niin triviaalia, että tekoäly voi sen korvata? Taiteestakin on tullut työtä, jolla on omat tuottavuus- ja tehokkuusvaatimukset ja josta puhutaan osana arvonmuodostusprosessia. Taiteilijankin pitää kärsiä.

Kun vuosituhannen alussa opiskelin kirjallisuutta, oli vallalla (post)strukturalistinen teoria, joka halusi poistaa taiteesta ja kirjallisuudesta inhimillisen tekijän. Vieläkin kuulee, kuinka joidenkin tavoitteena on ”neromyyttien” purkaminen, ts. nerojen kampeaminen jalustoiltaan, varsinkin jos he ovat miehiä.

Nyt kun generatiivinen tekoäly on kaikkien ulottuvilla, asetelma on jo liiankin banaali. Inhimillinen tekijä ja ”aito” taide on saanut puolustajansa. Vielä viitisen vuotta sitten olisi joku ”Työryhmä Nexus” voinut hakea Koneelta apurahaa ”tutkiakseen taideprojektillaan luovaa prosessia ilman inhimillistä vaikutusta” (lisää tähän tarpeellinen määrä bullshittiä). Nyt kun kuka tahansa voi netin työkaluilla luoda loputtomasti tekoälymeemejä, paradoksaalisesti se ei enää saakaan taiteen statusta.

Olisivatko Medicit ja muut renessanssin mesenaatit tilanneet työnsä tekoälyltä, jos sellainen olisi 1400-luvulla ollut olemassa? Luulen, että olisivat. Heille taiteilija oli ennen kaikkea käsityöläinen, jonka piti valmistaa heille taidetta, joka julistaisi heidän sukunsa suuruutta. Vasta tämän kehityksen tuloksena alettiin puhua neroista viimeistään 1800-luvulla.

Nyt kuka tahansa voi käskeä generatiivista tekoälyä luomaan maalauksen renessanssityyliin, jossa voi olla vaikka oma naama.

Paitsi että elleivät nerot omana aikanaan olisi luoneet renessanssityyliä tunnistettavine piirteineen, ei sitä olisi olemassa.

Taiteen tekoälypuhe osoittaa, että myös taiteesta ja kirjallisuudesta on tullut hevonpaskaa: jotain mitä on pakko tehdä, koska se on hyödyllistä.

Onko naisten paikka kotona?

Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.

No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.

On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.

Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.

Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.

Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.

Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.

Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.

On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.

Musiikin aitoudesta

Kirjoitin synteettisestä musiikista ja siihen liittyen erityisesti iskelmästä.

Käännösiskelmän ”epäaitous” tulee esille ainakin viidellä tasolla:

1) Iskelmää (ja poppia) on aina pidetty pinnallisena, kevyenä, muovisena ja epäaitona verrattuna autenttiseen rockiin; jazzista, klassisesta tai muusta taidemusiikista puhumattakaan. Se on avoimen kaupallista, eikä sen sanoituksissa ei ole ”sanomaa”.

2) Käännösiskelmät on kopioitu suoraan ulkomailta ja artistit laulavat lainakappaleita. Muutenkin iskelmässä on yleistä esittää muiden tekemiä sävellyksiä: näennäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta joku muu on tehnyt artistien koskettavat sanoitukset ja kappaleet.

3) Sen lisäksi, että iskelmä on ulkomaalaista pinnallista hömppää, se lauletaan junttikielellä suomeksi. Epäaidoin mahdollinen yhdistelmä.

4) Aika ei ole kohdellut iskelmää hyvin: finnhitsit saattoivat omana aikanaan olla nuorekasta hittimusaa, mutta sellaiset tekijät kuten Kake Randelin, Lea Laven tai Katri Helena ovat auttamatta vanhojen ihmisten musiikkia, siinä missä 70-luvun rock voi kosiskella nuorempaa yleisöä (ehkä). Finnhitsien käännösiskelmästä tulevat mieleen elähtäneet kaljabaarit.

5) Vielä kun mukaan tuodaan koneet ja syntetisaattorit, poistuu sekin aitouden muren, että musiikkia soitettaisiin ”oikeilla” soittimilla.

En ole aina pitänyt musiikista. Pitkillä automatkoilla meidät lapset pakattiin takapenkille toppavaatteinemme ja autoradiossa soivat ne kolmesta viiteen autokasettia: Tapani Kansaa, Anna Hanskia, Kirkaa, Arja Korisevaa… Ne olivat tuttuja myös tv:n viihdeohjelmista, kuten olivat Fredi ja Heikki Kinnusen musiikkikomediat. Yritin painaa mieleeni artistien nimiä, jos joku sattuisi kysymään millaista musiikkia kuuntelen, olisi minulla sentään jokin vastaus.

Kevyt iskelmä ei ollut lastenlauluja kummempaa. Päiväkodissa ja koulussa en pitänyt laulamisesta. Kun olin ensimmäistä päivää uudessa päiväkodissa, hoitajat antoivat vapautuksen yhteislaulusta, ja kuvittelin erivapauden koskevan minua pysyvästi. Mutta jo seuraavana päivänä jouduin osallistumaan yhteiseen lauluun ja leikkiin. Se oli sietämätöntä. (Kun laulettiin ”jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö” — hoitaja kysyi miksi en lyönyt: vastasin että minun ei ollut lysti; otin laulun sanoman kirjaimellisesti.)

Koulun musiikkiopetus ei antanut minulle juuri mitään. En vielä tänäkään päivänä oikeastaan tiedä, mitä tarkoittaa ”do-re-mi” ja miten sitä tulisi käyttää. Eri solmisaatioille oli joku pedagogi keksinyt omat viittomansakin ja näiden opetteluun käytettiin ala-asteella huomattava määrä aikaa. Sekä tietenkin laulettiin virsiä urkuharmonin säestyksellä.

Pidin ala-asteella oikeastaan kaikista aineista paitsi musiikintunneista. Isäni ehdotti, että ehkä lapset pitävät vähiten niistä aineista, jotka kokevat vaikeiksi. Ajattelin, että hän varmaan oli siinä oikeassa. Olin myös sitä mieltä, että musiikki on aineista hyödyttömin.

Musiikki on oppiaineena samanlainen kuin liikunta: molemmat vaativat harrastuneisuutta. Ne lapset, jotka vapaa-ajallaan pelasivat lätkää ja jalkapalloa, olivat tietenkin parempia kuin me heittopussit, jotka aina valittiin joukkueeseen viimeisenä (nyt kun mietin, en pitänyt myöskään liikuntatunneista). Ero harrastuneiden ja harrastamattomien välillä oli huikea, eikä pelkille liikuntatunneille osallistumalla voinut olla joukkuepeleissä sillä tasolla, että olisi ollut kentällä jotain muuta kuin vain tiellä.

Samoin he, jotka oli laitettu kotona opiskelemaan jotain instrumenttia, tai joilla oli edes luontaisesti kaunis lauluääni, loistivat musiikintunneilla. Me takapenkin pojat pian opimme vain liikuttamaan huuliamme tai mutisemaan sävelen ja sanojen mukana. Joskus opettaja soitti meille merkittäviä klassisen musiikin teoksia tai muuten yritti opettaa musiikin historiaa. Siinäpä se musiikintuntien anti peruskoulussa. En edes joutunut opettelemaan nokkahuilun soittoa, joka monelle on ollut koulussa traumaattinen kokemus.

Isä kehuskeli, että meidän perheessämme ei pakotettu mihinkään, ei harrastamaan urheilua eikä laitettu väkisin piano- tai viulutunneille. Entä jos olisin halunnut pianotunneille?

Isäni oli nuorempana soittanut kitaraa, hänellä oli ollut niitä kuusi kappaletta. En ole koskaan kuullut isäni soittavan kitaraa.

Minulla oli pienet, kolmen ja puolen oktaavin Yamahan sähköurut. Soitin niitä samalla tavalla kuin tietokoneen näppäimistöllä kirjoittavat he, jotka eivät osaa kymmensormijärjestelmää.

Vasta teini-iässä innostuin musiikista, kun kuulin oikeaa musiikkia, en pelkkiä lastenlauluja tai taustamuzakia. Siinä vaiheessa kun aloin harrastaa musiikkia myös soittajana, harmitti ettei minulla ollut mitään teoreettista pohjaa tai motorista harjoitusta selkärangassa. En vieläkään osaa kutsua itseäni ”muusikoksi”.

Oma teoriani on, että rockin tuloon Suomeen liittyi vahvasti ironinen asenne (ja huumori), toisaalta sanoituksissa korkea tavoitetaso. Rock oli mustaa musiikkia ja muutenkin ulkomaalaista, paheellista hetkutusta, joten sen tuominen suomalaiseen kontekstiin oli mahdollista vain ”vitsillä” tai sitten ylittämällä se tekemällä siitä ”taidetta” tai molempia yhtä aikaa. Mitä tahansa bebabbaluulaa ei suomeksi voi tehdä, ainakaan tosissaan. Joku Hullu Jussi -yhtye lauloi ”finkunas skikunas”, mutta sehän oli huumoribändi, kuten nimestäkin kuuluu. Suomen talvisota -levy oli taiteellinen provokaatio, jolla oli mukana sanoittajina avatgarde-runoilijoita kuten Jarkko Laine, Markku Into ja M.A. Numminen. Levyn asenne on läpeensä ironinen. Juice Leskisen kirjallisia harrastuksia ylistetään vieläkin vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Hänen imagonsa perustuukin siihen, että hän ”kirjailija, joka käyttää rock-musiikkia välineenään”, mutta hänen musiikkinsa on täynnä huumoria ja miten tosissaan pitäisi ottaa savoksi laulettu kappale otsikolla Haitarirock? Samoin rockin alalajin punkin pioneereja olivat Syrjän kulttuurisuvun vesat Martti ja Pantse ja Eppujen ensimmäiset levyt olivat vahvasti humoristisia (tosin sanoitukset ensimmäisille levyille teki Mikko Saarela). Esimerkiksi joku Rääväsuita ei halua Suomeen on parodia Sex Pistolsien biiseistä.

Suomirokissa on mukana vahva annos ironiaa, ja sanoitusten tulee olla verbaalisesti lahjakkaita ja ”näppäriä”.

Samoin rap ja hiphop olivat mustaa musiikkia suuresta maailmasta, eikä vielä 90-luvun alussa kukaan voinut ajatella, että valkoinen suomijuntti räppäisi suomeksi tosissaan, se olisi ollut naurettavaa. Vain joku Raptori pystyi tekemään sitä huumorin varjolla (siinä sivussa myös esim. Hausmylly ja Kake Singers parodioivat disko-musiikkia). Kun aikoinaan Fintelligens ilmoitti tekevänsä räppiä suomeksi tosissaan, sitä pidettiin absurdina.

Suomi on hevin luvattu maa, mutta suomeksi laulettu hevi on marginaalissa. Joku kutsui Popedaa ensimmäiseksi hevibändiksi, ja ainakin YUP:llä on raskaita kitaroita mutta varsinaisesti kai Trio Niskalaukausta, Mokomaa, Kotiteollisuutta ja Stam1naa on kutsuttu heviksi tai metalliksi.

Trio Niskalaukaus on nimenä ironinen, mutta käsittääkseni bändi on ottanut tekemisensä ihan vakavasti, eikä ole mikään Sleeppareihin verrattava huumoribändi.

Melkeinpä kaikilla ulkomaalaisilla musiikkivaikutteilla on ollut vaikeuksia sopeutua suomalaiseen kulttuuriympäristöön: niitä on pidetty pinnallisina ja epäaitoina, mutta vielä kierompana ellei jopa mahdottomana on pidetty niiden kääntämistä suomen kielelle. Siksi ainoa keino (huonon englannin ohella) on ollut ironia: jos rokkia tehdään savolla tai räppiä peräpohjolan murteella, täytyy olla mukana annos itseironiaa.

Harjukaupunki Jyväskylä

Jokin aika sitten fiilistelin kotiseutumuistoja Matti Nykäsestä kertovan dokumentin äärellä. Jyväskylästä noin muuten olen lukenut harmittavan vähän kirjoja, mutta mieleen palaa Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Otsikossa mainitut salakäytävät paikantuvat Jyväskylässä Tourulan kaupunginosaan, joka sijaitsee aivan kaupungin keskellä, kieltämättä erikoisessa välitilassa.

Wikipedian mukaan ”[k]un Tourula liitettiin Jyväskylän kaupunkiin 1941, sille asetettiin rakennuskielto” ja sen seurauksena vanha puutaloalue slummiutui. Alueen halkaisee Palokkajärvestä Jyväsjärveen virtaava Tourujoki, joka on vehreässä uomassaan lähes piilossa. Aluelle on sittemmin rakennettu useita kerrostaloja, mutta silti se on jonkinlainen tyhjä aukko ydinkeskustan, Kankaan tehdasalueen ja toisaalta myös Taulumäen ja Seppälän alueen välissä, joista jälkimmäinen oli aikanaan pienteollisuusaluetta, mutta tällä hetkellä siellä taitaa olla enimmäkseen kauppakeskuksia. Keskustasta tullessa joen ylittävä kävelysilta on edessä kuin yllättäen ja joenuomaa pitkin pääsee kuin tunnelista Puistokadun ja vanhan hautausmaan suuntaan (jolle myös Nykänen on haudattu), joka on jotenkin mentaalisesti aivan eri osa kaupunkia. Itselleni tuossa kohdassa on ollut aina tietynlaista mystiikkaa ja magiaa, jota ei osaa selittää muuten kuin kirjoittamalla siitä maagis-realistinen romaani ja olenkin hämmentyneen iloinen, että joku muukin tuntee tästä asiasta samoin.

Populismi ja tyrannia

Populismin anatomia (Matti Mörttinen, Yannick Lahti, Into-kustannus 2023) on hyvä katsaus viime aikojen politiikkaan ja populismin noususta marginaalista keskiöön; se käyttää kehoa metaforana ja joka luku on otsikoitu jonkin ruumiinnosan mukaan (silmät, sydän, kieli, selkäranka jne).

Kirjassa on kaksi puutetta 1) se jättää käyttämättä mahdollisuuden alatyylisiin vitseihin (kuka on populismin persreikä?) 2) Platonia ei mainita kertaakaan, vaikka hänellä on kenties se tunnetuin analogia politiikan ja ihmisruumiin välillä.

Platonin vertaus tunnetusti on seuraavanlainen: päässä asuu järki, rinnassa voima ja kunnia ja munaskuissa fyysiset tarpeet ja monenmoiset alhaisemmat halut. Näitä kehonosia vastaavat tietynlaiset ihmisen luonteenpiirteet ja niitä erilaiset hallintomuodot.

Paras valtiomuot on pään, eli järjen hallitsema aristokratia ja kaikki muut ovat huonompia vaihtoehtoja. Toiseksi paras vaihtoehto on voiman hallitsema timokratia, jota modernissa muodossa vastaavat vaikkapa fasismi tai jotkin sotilasjuntat ja Platonin aikana Sparta, mutta Platonin mielestä soturihallitsijat tavoittelevat liikaa henkilökohtaista kunniaa valtion hyvinvoinnin sijasta.

Huonoimpia hallintomuotoja ovat sellaiset, joissa ihmisen alhaiset halut ovat päässeet vallalle: oligargia, eli rahan valta, demokratia, eli kansanvalta ja tyrannia eli yksinvalta.

Eri valtiomuodot seuraavat toisiaan (Platon viittaa Hesiodoksen runoelmaan Työt ja Päivät, jossa kulta-ajasta siirrytään hopea-aikaan ja sankariajasta rauta-aikaan). Platon esittää selityksiä, miten siirrokset tapahtuvat ja osa niistä voi olla nykylukijalle hieman erikoisia. Uskottavimmat selitykset ovat, miten tavan kansa tekee oligargiassa vallankumouksen ja siirtyy demokratiaan ja demokratia taas johtaa kaaokseen, jossa johtoon nousee kansaa mielistelevä tyranni.

Syy, jonka vuoksi Platon ei ole kirjoittajien tai muidenkaan suosiossa nykyään lienee se, että hän ei todellakaan ole mikään demokraatti, onpa häntä jopa kutsuttu totalitarismin isäksi. Platonille demokratia on enemmistön tyranniaa: se antaa enemmistön alhaisten halujen hallita koko valtiota järjen sijaan ja ennen pitkää johtaa yhden ihmisen tyranniaan massojen kuvitellessa, että hän olisi vastaus kaikkiin demokratian ongelmiin.

Vaikka Platonia ei voikaan aivan puhtaaksi pestä maineestaan, on kenties liioiteltua syyttää häntä esimerkiksi 1900-luvun pieleen menneistä totalitaristisista valtiomalleista. Valtion 8:ssa luvussa hän jopa tunnustaa viehtyneensä demokratiaan ja sen vapauteen ja kaikkeen kirjavaan moninaisuuteen ja samalla tavalla kuin karkottaessaan runoilijat ihannevaltiostaan, tuntee hän tuskaa kieltäessään demokratian. Lopulta kuitenkin liika vapaus on liikaa ja joku roti pitää olla.

Platonille populismi on demokratiaan sisäänrakennettu ongelma, joka johtaa sen tuhoon ja tyrannian nousuun.

Käsitteen populismi kantasana on populus, ”kansa”. Ernesto Laclauhin viitaten Mörttinen ja Lahti kutsutavat sitä tyhjäksi merkitsijäksi, joka voi kontekstista riippuen merkitä mitä vain halutaan. Kansa on aina ”me”, josta rajataan ”ne”, jotka eivät kuulu ”oikeaan” kansaan, kuten sukupuolivähemmistöt, kielivähemmistöt tai ihan vain kukaan, joka on eri mieltä populistien kanssa.

Populismi sekään ei ole mikään yksittäinen liike, vaan pikemminkin toimintatapa.

Populismi voidaan nähdä reaktiona demokratian kriisiin: ihmiset kokevat, että mitkään puolueet eivät aja heille tärkeitä asioita ja siksi passivoituvat poliittisesti; tällöin populismin yksinkertaistavat ratkaisut alkavat vaikuttaa houkuttelevilta. Toisaalta, populismi voi olla myös uhka demokratialle: se käyttää hyväksi hyväuskoisia ja flirttailee rasismin, nationalismin ja fasismin kanssa ja vetoaa autoritarismin kaipuuseen. Mörttinen ja Lahti eivät tunnu olevan huolissaan, mutta mainitsevat varoittavana esimerkkinä mm. Unkarin.

Vasta suomennettu Hegemonia-teos (Giuseppe Cospito, Niin&Näin 2024, alk. 2021, suom. Tapani Kilpeläinen) jäljittää termin historiaa antiikista nykypäivään. (Teos on kattava esitys käsitehistoriasta ja termin käytöstä eri kirjoittajilla, mutta ei yritä perustella etymologialla käsitteen ”oikeaa” merkitystä, kuten niin moni kirjoittaja tekee.) Alunperin hegemoni oli valittu sotilaspäällikkö, sittemmin kreikkalaisilla hegemonia tarkoitti poliksen hallintaa tai liittouman johtoa.

Rooman tasavallassa diktaattori oli henkilö, joka kriisin aikana valittiin puolustamaan tasavaltaa ja jolle tehtävän täyttämiseksi annettiin valtaoikeuksia. Sittemmin Julius Caesar valitutti itsensä ”ikuiseksi diktaattoriksi” ja loppu onkin historiaa. Diktaatuuri-käsite ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen ennen 1900-luvun totalitarismien tuhoa. Niin kuin ei tyranniakaan ennen Platonia.

Hegemonia on valtaa, jossa raa’an ja sortavan, despoottisen voimankäytön sijasta valtaa käytetään enemmän tai vähemmän hallittujen hyväksynnällä.

Populismi-kirjan kirjoittajat paikantavat populismin synnyn — minusta hieman yllättäen — 1800-luvun Venäjällä toimineeseen narodnik-liikkeeseen (narod ~ kansa). Pari vuotta myöhemmin aloitti Yhdysvalloissa populistinen People’s Party ja sen jälkeen ympäri maailmaa muita nationalismia ja populismia yhdisteleviä agraaripuolueita, mutta koska populismi ylipäätään ei ole mikään yhtenäinen ideologia, ei näiden kaikkien välillä ole opillista jatkuvuutta ja siten melkein mikä tahansa (miksei esim. Ranskan vallankumous?) voidaan valita populismin lähtöpisteeksi.

Populismin anatomia -kirja määrittelee populismin ilmiöksi, joka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista (jonkinlaisessa tasapuolisuuden eetoksessa) ja Suomen oloissa se on itse asiassa lähtenyt liikkeelle keskustasta, on se nykymuodossaan pikemminkin oikeistolaista: oikeiston siirtymistä alueelle, jota vasemmistolaiset ovat pitäneet omana alueenaan.

Suhde maalais- ja talonpoikaisväestöön oli keskiössä jo narodnikeillä. Jos ajatellaan populismin eroja esim. marxilaisuuteen (joka sekin pohjaa ”kansaan”), populismi on useammin maaseudun liike — ajatellaan vaikkapa kotoista SMP:tä tai unkarilaista Fidesziä — kun taas marxilaisuudessa vallankumouksen potentiaali on kaupunkien teollisuusproletariaatissa (keskustelu Venäjän erityispiirteistä ja teollistumisen suhteesta marxilaisuuteen on oma lukunsa, johon en mene tässä.). Varsinkin silloin kun vasemmisto on eronnut ”lukeneiston” projektiksi, eikä samalla tavalla vetoa duunariin, joka tekee työtä, jossa kädet likaantuvat, on siinä leimallisesti jotain kaupunkilaista verrattuna muihin ”kansanliikkeisiin”.

Oireellista onkin, että jo narodnikit olivat vahvasti älymystön liike, joka ei juurikaan vedonnut maalaisväestöön itseensä.

Kaupunkien teollisuustyöläiset ovat olleet marxilaisille pyhä opinkappale: koska Marx ennusti, että juuri teollisuustyöläiset tulevat tekemään vallankumouksen, täytyy sen olla niin (juuri tästä syystä vallankumousta ei Marxin itsensä vuoksi olisi pitänyt tapahtua Venäjällä, joka ei ollut riittävän teollistunut).

Cospiton Hegemonia-kirja kuvaa hyvin, kuinka marxilaisessa liikkeessä 1900-luvun alussa hegemoniaa aletaan käyttää siinä merkityksessä, että teollisuustyöläiset ja talonpojat liittyisivät yhteen kriittisen massan saavuttamiseksi. Tästä syystä Neuvostoliiton tunnukseksi tulikin näitä molempia kuvaava symboli: sirppi ja vasara ristikkäin. (Talonpojissa tosin oli se huono puoli, että jos he sattuivat omistamaan maata, olivat he omistavaa luokkaa, joka kuului tuhota: kulakit joutuivat gulagiin.)

Varsinkin Yhdysvaltain viimeisten tapahtumien vuoksi monet,kuten vaikkapa historioitsija Timothy Snyder, juurikin tyranniaan viitaten, povaavat demokratian kriisiä.

Anne Applebaum pitää kirjassaan Demokratian iltahämärä (alk. Twilight of Democracy, Siltala 2020, suom. Antero Helasvuo) populistisen äärioikeiston nousua kirjan nimen mukaisesti demokratian loppuna. Hän selittää sen suosion Theodor Adornon teorialla autoritäärisestä persoonallisuudesta. (Adornon teoria oli vastaus toisen maailmansodan jälkeen kysymykseen siitä mikä mahdollisti holokaustin kaltaiset hirmuteot ja Adornon mukaan tällaiset henkilöt kaipaavat auktoriteettia, jonka käskyjä totella kyseenalaistamatta, ja jotka sietävät huonosti epävarmuutta ja eriäviä miepiteitä.) Hän voi olla ainakin osin oikeassa, mutta populistinen äärioikeisto salaliittoteorioineen tuntuu yhtä lailla vetävän puoleensa vastarannankiiskejä (engl. contrarian), jotka kyynisesti haluavat kyseenalaistaa kaiken ja kiusallaan olla kaikesta eri mieltä kuin ”valtamedia”. Luvussa 4. Perättömyyksien ryöppyjä, joka kertoo sosiaalisen median kulttuurisodasta, hän kirjoittaa verkon demagogeista, jotka pyrkivät ristiriitaisten viestien kakofonialla ja parodisella meemipolitiikalla hämmentämään ja sekoittamaan. Mielestäni tässä on ristiriita: miksi verkon rääväsuiset riidankylväjät vetoaisivat juuri turvallisuutta etsiviin ja huonosti eriäviä mielipiteitä kaipaaviin keskiluokkaisiin ihmisiin?

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boymiin viitaten hän kuvaa populisteja nostalgikoiksi, jotka haluavat kääntää kellot taaksepäin johonkin kuvitteelliseen, idealisoituun menneisyyteen. Kenties Applebaum itsekin tuntee nostalgiaa parin vuosikymmenen takaiseen politiikkaan, jossa yhteisiä pelisääntöjä noudattamalla pyrittiin erimielisyyksistä huolimatta konsensukseen.

*
Miksi siis diktatuureja edelleen on olemassa ja demokratioissakin on tyrannimaisia tendenssejä, vaikka tuskin kukaan avoimesti tunnustaa kannattavansa diktatuureja? On liikkeitä, jotka avoimesti halveksuvat demokratiaa ja pitävät pienen eliitin autokratiaa parhaana vaihtoehtona, mutta yleisempää on, että diktaattoritkin julistavat olevansa vapauden asialla.

Kun ajattelemme diktatuureja, ajattelemme poliisivaltiota, jossa salainen poliisi kuuntelee kaikkialla, diktaattorin julma käsi kurittaa kansaa, toisinajattelijoita vainotaan ja itse asiassa pienestäkin ajatusrikoksesta katoaa gulagiin. Kansa on pienen eliitin orjuuttama ja janoaa vapautta ja muutosta, paitsi ne jotka ovat propagandakoneiston sokaisemia.

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei pysy pystyssä ilman enemmistön tukea tai ainakin passiivista hyväksyntää. Vaikka diktaattori olisi noussut valtaan epärehellisillä vaaleilla, vaatii vaalituloksenkin väärentäminen laajaa tukijaverkkoa ja sitä, että häviävä puoli hyväksyy tuloksen.

Kun diktaattoreiden (tai platonilaisittan tyrannien) elämäntarinoita tutkii, löytyy yhtäläisyyksiä ja eroja. Osa on peräisin eliitistä, osa vaatimattomammista oloista ellei jopa köyhyydestä. Osa on perinyt asemansa eliitissä, osa on noussut valtaan häikäilemättömyytensä avulla. Jälkimmäiset ovat luonnollisesti kiinnostavampia ja tähän porukkaan kuuluvat niin Napoleon, Putin, Hitler, Stalin, Mao, Mussolini ja monet muut. Useimpien kansasta nousseiden diktaattoreiden kerrotaan olleen vaatimattomia, jopa askeettisia vielä valtansa huipulla.

Synteettinen Suomi, Avaruusromua, Esa Kotilainen ja muuta

Olin teininä musiikin suhteen rajoittunut, kuten murrosikäiset raggari-pojat tapaavat olla ehdottomia monien asioiden suhteen. Musiikin piti olla aitoa, mikä tarkoitti että sitä sai soittaa ainoastaan sähkökitaralla. Siinä suhteessa haikailin menneille vuosikymmenille. 90-luvulla kitaramusiikki ei ollut parhaimmillaan, enkä Oasiksesta innostunut, enkä ole oikein innostunut vieläkään. Myös rap ja hiphop olivat tulossa ja ne olivat ehdottoman kiellettyjä genrejä kaltaiselleni puristille.

Onneksi oli Radiomafia. Nykyisistä radiokanavista poiketen Radiomafialla oli lukuisia hyvin toimitettuja erikoisohjelmia, jotka soittivat musiikkia laidasta laitaan. Kimmo Miettisen Räkärodeo soitti räkäistä rokkia, Markus Partasen Jazzofrenia nimensä mukaisesti jazzia, Ursulan Ilmestyskirja hc-punkkia, Hannu Blommilan juontama Kauriin kääntöpiiri maailmanmusiikkia ja niin edelleen. Kanavalla oli yleissivistävä, ellei suorastaan kasvattava vaikutus, kun joka ilta saattoi tutustua uuteen musiikkiin jostain toisesta genrestä. Vaikka rajoitteista ja ennakkoluuloista oli vaikea päästä, Radiomafia opetti arvostamaan monenlaista musiikkia. Musiikki on taidemuoto, jolla on hyvin suora pääsy ihmisten tunne-elämään. Erilaisen musiikin ymmärtämisen kautta oppii ymmärtämään myös erilaisten ihmisten elämysmaailmaa.

Tämän postauksen kannalta olennainen ohjelma oli Jukka Mikkolan toimittama Avaruusromua, joka soi vuosina 1990–2020 (Radiomafian jälkeen se siirtyi YLE X:lle). Ohjelmassa soitettiin kaikenlaista kokeellista ja elektronista häröilyä, eli juuri sitä mitä murrosikäisen rock-puritaanin olisi pitänyt vieroksua (toki inhosin kaupallista purkkapoppia vieläkin enemmän), mutta kuuntelin kaikki lähetykset tarkkaan, kuulokkeet korvilla pimeässä huoneessa. En ehkä salaa, mutta kavereilta en ainakaan saanut ymmärrystä. Jukka Mikkolan rauhallinen ääni new age -synamusiikin feidautuessa hiljaisuuteen oli kuin hypnotisoijan käsky keskellä induktiota (olen myös kokeillut hypnoosia, mutta se ei kohdallani toiminut ja se taas on toinen tarina).

Suurin suomalaisista syntikkaguruista oli tietenkin Esa Kotilainen, joka nukkui pois vuoden 2023 lopulla. Jukka Mikkolan kirjoittama muistokirjoitus löytyy Ylen sivuilta ja siinä miehen elämänkertaa ja saavutuksia käydään läpi tarkemmin.

Uutinen Kotilaisen kuolemasta tuli samaan aikaan, kun minulla oli kesken kirja suomalaisen elektronisen musiikin historiasta (Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019)). Kirja koostuu suureksi osaksi haastatteluista ja ensimmäinen haastateltava on itseoikeutetusti Esa Kotilainen.

Esa Kotilainen soitti myös suosikkiyhtyeessäni Wigwamissa. Vuosituhannen alun paluukiertueella Esa oli myös mukana koskettimien takana ja näin heidät Turussa ja Tampereella ehkä 5-6 kertaa. Turun Säätämön (nykyisin tiloissa toimii Club 8) keikka kesällä 2001 oli 18-vuotiaalle tajunnanräjäyttävä kokemus. Seisoin naulittuna eturivin vasemmassa kulmauksessa (siinä vähän sen tolpan edessä) koko keikan ja Esan soolot kappaleissa Do or Die ja Grass for Blades veivät transsiin (”Rekku” Rechardin kitarasooloja unohtamatta).

Toinen Wigwamin keskeinen jäsen, laulaja Jim Pembroke menehtyi neljä vuotta sitten. Bändin alkuperäinen rumpali Rönnie Österberg kuoli traagisesti jo vuonna 1980. Wigwam on soittanut vuosien varrella niin monella eri kokoonpanolla, että lienee turha spekuloida, mikä on niistä se oikea ja alkuperäinen, mutta vuosien 1970–1974 keskeinen kantava voima oli basisti Pekka Pohjola, joka kuoli vuonna 2008. Aivan alkuperäinen kitaristi Nikke Nikamo näyttäisi olevan vielä hengissä. Samoin Jukka Gustavson, josta kirjoitin tässä blogissa aikaisemminkin. Pembroken kuoltua vanhat jäsenet ovat soittaneet Wigwamin musiikkia Wigwam Experience -nimen alla, ja kokoonpanossa ovat mielenkiintoisesti soittaneet sekä Gustavson että Kotilainen. Harmittaa, että nämä keikat jäivät näkemättä, ja sattuneesta syystä jäävätkin.

Synteettinen Suomi – kirja esittelee ennakkoluulottomasti elektronisen musiikin alkuaikoja niin Kotilaisten ja Erkki Kureniemen kaltaisista avantgardisteista elektroniseen tanssimusiikkiin ja postpunkista iskelmään. Myöskään mainosmusiikkia ei jätetä mainitsematta. Laaja-alaisuus on kirjan vahvuus: ei jäädä kiinni pelkästään taidemusiikkiin. Toisaalta, suomalainen musiikkiskene ylipäätään on niin kapea, että jos mennään vähänkään undergroundiin, niin aina joissain historiikeissa fiilistellään jotain kaksi keikkaa heittänyttä yläastebändiä, kun tuntuu että juttu loppuu kesken. Jos haluaa kirjoittaa aiheenaan syntetisaattorien käyttö musiikissa 1970-80 -luvulla, pitää ottaa mukaan kaikki genret. Toisaalta, siitä huolimatta ja kenties kirjan haastattelu-formaatista johtuen mennään väistämättä välillä niihin muisteloihin keikasta viidelle ihmiselle Tamperelaisessa kapakassa vuonna 1981.

Esipuheessa Mattlar kertoo pontimen kirjan kirjoittamiselle lähteneen hänen isännöimistään dj-illoista, joissa hän soitti kotimaista syntikkamusiikkia. Tietty hipsteri-fiba onkin mukana, kun suomeksi käännetyt italodiskohitit raikaavat Helsingin baareissa tai Flow festivaaleilla ja kirjan motiivina vaikuttaa olevan vahvasti ”tälläistakin outoa kamaa on Suomessa joskus tehty”.

Esa Kotilaisen monta kertaa kuulluista Travemunden reissuista siirrytäänkin jo ensimmäisessä luvussa Mona Caritaan, Kake Randeliniin ja Virve Rostiin. Kotilainen on soittanut synat moneen iskelmäkappaleeseen, joista maininnnan arvoinen voisi olla esim. Fredin kappaleeseen Se outoa on (alk. Space-yhtyeen kappale Magic Fly), jonka Mattlar mainitsee ensimmäiseksi innoittajakseen genreen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on Kotilaisen TV1:n haastattelussa vuodelta 1979, jossa hän sanoo syntetisaattoreista kansainvälisessä hittimusiikista ”pakko melkein käyttää täälläkin päässä”, tarkoittaen ilmeisesti että käännösiskelmät ovat musiikkia, jota teollisesti tuotetaan eri maissa ja ”kotoutetaan” kääntämällä se suomeksi. Tuotantolinjan täälläkin päässä tarvitaan oikeat laitteet.

Kotilaisen jälkeen äänen pääsevät mm. tuottajat/muusikot Kim Kuusi, Jimi Sumén, Illi Broman ja Jori Sivonen. Paljon käydään läpi knoppitietoa siitä, mitä syntikoita, rumpukoneita, sekvessereitä ja muita laitteita oli saatavilla 70-80 -luvulla.

Sivosta kutsuttiin rockpiireissä ”musiikin viholliseksi numero 1” ja paljon käytiin keskustelua viekö syntetisaattori ”oikeiden” muusikoiden työt. Ainakaan vielä näin ei ole käynyt, osittain siksi, että musiikkimarkkinat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti juuri musiikkiteknologian ansiosta. Nyt samaa keskustelua käydään tekoälyn suhteen.

Suomalainen syntetisaattoreilla maistettu käännösiskelmä oli epäaidointa musiikkia rock-puristille ja siitä pysyttiin kaukana vakavassa nuoruudessa. Tärkeää oli myös käydä baareissa ja yökerhoissa ja olla tanssimatta. Sitten taas jos ajattelee Maki Kolehmaisen jälkeistä listamusiikkia 90-luvulla, niin se onkin oma tarinansa.

Jo 2010 vaiheilla olin jo niin turmeltunut, että jokaisten vappu- ja muiden bileiden soittolistalle piti ujuttaa se tunnin hittipotkuri, joka sisälsi edellä mainittujen lisäksi Tapani Kansaa, Katri Helenaa, Einiä ja Seija Simolaa. Jotenkin Radiohead ei enää nuoruuden angstailun jälkeen toiminut bilemusana. Ironia oli vahvasti mukana soittolistojen koostamisessa ja yleisön vastaanotto oli vaihtelevaa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ajatella, että onhan näissä kappaleissa jotain hienoa, jos ei asiaa ota liian vakavasti. Emilian Satan in Love groovaa vieläkin erittäin tykisti, mutta vähän petyin luettuani, että se perustuu Saksasta ostettuihin taustanauhoihin, eikä kappaletta soita suomalainen bändi.

Kun olin Avaruusromuista oppinut kuuntelemaan Kraftwerkia, Tangerine Dreamia ja Klaus Schulzea, en ollut ajatellut, että klassista Minimoogia voisi kuulla mm. Katri Helenan Syysunelma–kappaleessa. Onhan näissä 70-luvun iskelmäkappaleissa jotain aidosti hienoakin.

Jossain vaiheessa 80-luvun puolella konetaustojen teko meni liiankin helpoksi ja paljon tuotettiin roskaakin eikä kaikki mene läpi vitsilläkään.

Konetaustoihin liittyen ja liittyen ja ihan kaikesta muustakin syystä esimerkiksi ylistämäni Pembroken ja Kojon yhteistyötä en ole koskaan ymmärtänyt.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, miksi popin, diskon, funkin ja elektron laajat genret kaikki laitettiin Suomessa iskelmän kaatoluokan alle. Sana iskelmä tietenkin tarkoittaa iskusävelmää, eli hittimusiikkia, mutta sanaa on vaikea selittää esimerkiksi englanniksi. Se on samalla tavalla yleisnimitys kuin populaarimusiikki, mutta toisaalta pop on jotain muuta. Saksan kielen sanaa Schlager samasta kannasta on joskus käytetty. Siinä missä hitit ja pop ovat coolin kansainvälistä, iskelmä (ja Schlager) ovat imelän romanttista, pinnallista ja takapajuisen junttia.

Lyhytikäinen ja nykyään koko lailla unohtunut Stressi halusi tehdä pesäeroa iskelmään ja olla ”oikea” syntikkapop-bändi, jonka esikuvat olivat Visage ja Ultravox. Kenties Suomi ei ollut aivan vielä valmis tällaiseen menoon ja yhtyeen kosketinsoittajan Mauri Suménin mukaan meikkaaviin syntikantiluttajiin suhtauduttiin huumorilla.

Kevyen tanssimusiikin ja kokeellisen taidemusiikin lisäksi syntetisaattorit tulivat myös rouheampaan rokkiin ja punkkiin. Haastateltu toimittaja Kimmo Miettinen väittää, että syntetisaattoreiden käyttöön punkissa suhtauduttiin avomielisesti (vrt. Pelle Miljoonan Moottorie tie on kuuma). Itse vähän epäilen, mutta mikäpä minä olen väittämään, kun en ollut tuohon aikaan vielä syntynyt.

Avantgardeyhtye Argon aloitti jonkinlaisena Kraftwerkin suomalaisena kevytversiona, mutta seuraajassa Organissa oli siinäkin jotain punk-henkeä viimeistään kun Mikko Saarela liittyi mukaan. Ainakin musiikki oli iskelmään verrattuna epäkaupallista outoilua.

Uuden aallon synapop-yhtyeet kuten Stressi tai Belaboris yrittivät karistaa syntikkamusiikista iskelmällisen epäaitouden leimaa, mutta jäivät lyhytaikaisiksi ilmiöiksi. Paljon onkin kirjassa sitä henkeä, että kylmässä ja pimeässä Suomessa eivät neonvalot vielä palaneet eikä aito diskokulttuuri yltänyt muun maailman tasolle.

Esimerkiksi lahtelaisen Peak Funktionin menossa on kieltämättä jotain kotikutoisen lahtelaista (onko siellä neljän minuutin kohdalla kukkopilli?).

Aikaisemmin tänä vuonna luin myös Perttu Häkkisen elämäkerran Valonkantaja (Brader et al, Salakirjat 2023). Häkkinenhän oli toimittajantyönsä ohella myös vahva elektronisen musiikin vaikuttaja ja mainitaan myös Mattlarin kirjan kiitoksissa. Näin Häkkisen Imatran Voima -yhtyeen aikoinaan elävänä Virossa vuonna 2003. Jotenkin kova, särötetty konemusiikki tuntui paitsi raskaalta, myös koneellisuudessaan jotenkin epäinhimilliseltä. Lähdin kesken keikan pois jokseenkin järkyttyneessä tilassa.

Häkkisen yhtyetoveri Jaakko Kestilä kertoo Mattlarin kirjassa Viron keikasta (jonka uskon olleen sama keikka), että heillä oli mukana videotaiteilija Nuutti Koskinen, joka Kestilän mukaan ajoi videolta ”todella vitun törkeätä kamaa, Cannibal Holocaustin hirveimpiä kohtauksia yhdistettynä tietynlaiseen natsiestetiikkaan” ja että hän itse ei ollut samaa mieltä Häkkisen (ja Koskisen) kanssa idean hyvyydestä. Jälkeenpäin ehkä juuri teollisuushallin seinälle heijastetut paloittelu ja ihmisuhrikuvat yhdistyneenä todella kovalla volyymilla tulevaan särkevään musiikkiin oli se minua järkyttänyt tekijä.

Nykyisin tulee kuunneltua musiikkia laajalla skaalalla, kunhan se on tehty sydämellä ja asenteella. Ainoa genre, jota en voi sietää, on nykyinen kaikkien suosituin listapoppi. Vai onko se edes genre? Onko sekin vain kaikki sitä iskelmää? Oireellista on, että esimerkiksi tämän vuoden Ruisrockin esiintyjistä suurin osa ei sano mitään.

Voi tietysti olla, että tämä kertoo vain erikoisuudentavoittelustani, että kalastelen esiin obskuureja italodiskoiskelmähittejä 50 vuoden takaa, mutta en pysty nimeämään esimerkiksi yhtään Draken biisiä (googlasin mitkä ovat vuoden 2025 ”top artisteja”).

Ehkä se on minun rajoitteeni nykyään.

Ydinsota

Aina kun kuulen, että on kehitetty uusia tehokkaampia ihmeaseita, tuntuu se jotenkin turhalta. Onhan jo olemassa ydinaseita, joilla voi pyyhkäistä pois kokonaisia kaupunkeja. Tuntuu epäloogiselta, että sodassa molemmat osapuolet ovat aina tehneet kaikkensa vastapuolen tuhoamiseksi (legenda kertoo mongolien ampuneen ruttotautisia katapulteilla kaupunkeihin ja laukaisseen näin 1/3 Eurooppaa tuhonneen ruttoepidemian), mutta ydinaseita ei käytetä. Onko näissä tälläkin hetkellä meneillään olevissa sodissa muka jotain sivistynyttä ja reilua?

Talouselämä-lehti uutisoi: ”Aiempaa tehokkaampi ydinpommi valmistui” (11.1.2025, Mikko Pulliainen). Jos ihmiskunta jotain tarvitsee, niin tehokkaampia lääkkeitä syöpää vastaan, tehokkaampia keinoja poistaa globaali köyhyys ja tehokkaampia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen, mutta ei välttämättä tehokkaampia ydinaseita. Ne ovat jo tarpeeksi tehokkaita.

Tulee mieleen vanha vitsi:

Vanha juoppo saa lampun hengeltä kolme toivetta. Juoppo vastaa miettimättä: niin paljon viinaa, ettei se lopu ikinä! Taikakampela lupaa täyttää juopon toiveen. Entäs toinen toive? Juoppo miettii hetken ja toivoo sitten niin paljon rahaa, ettei se lopu ikinä. Hyvä haltijatar lupaa täyttää tämänkin toiveen. Vielä olisi jäljellä viimeinen toive. Mitä vanha juoppo toivoisi vielä? Vanha juoppo miettii pitkään ja miettii vähän lisää ja lopulta vastaa: no, jos saisi vielä vähän viinaa…

Matti Komulainen arvioi Suomen kuvalehdessa Annie Jacobsenin kirjan Ydinsota — näin maailma tuhoutuisi otsikolla Lopullinen nollasummapeli (27.2.2025). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta Bookbeatissa se on saanut tarkenteen ”koukuttava!” ja sen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Dennis Villeneuve on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Jännää on varmasti siis luvassa!

Ydinsota onkin katastrofielokuvien suosituimpia aiheita ja aiheesta kirjoittaa sopivasti Ville Lähde viimeisimmässä Niin&näin -lehdessä (Kuoleman varjon laaksoon 4/24). En tiedä pelkäävätkö 2000-luvulla syntyneet ydinsotaa (vai alkavatko vasta pelätä), mutta ainakin vielä meidän sukupolvelle, eli 80-luvulla ja viimeisille kylmän sodan aikana syntyneille se oli vielä tiedostettu huolenaihe. 1990-luvulla oli vielä elossa paljon ihmisiä, jotka muistivat edellisen sodan. Heille sota oli todellinen mahdollisuus ja tiedettiin että seuraavassa sodassa käytettäisiin ydinaseita. Toisaata meille 1980-luvulla syntyneille sota tuntui kaukaiselta.

Verkosta löytyy simulaattori, jolla voi tarkastella ydintuhon vaikutuksia. Kaikille tulee mieleen tietenkin ensimmäisenä Turku.

Turun Kauppatorin yllä räjähtävä 150 kilotonnin ydinlataus jättäisi jälkeensä kraaterin, joka ahmaisisi sisäänsä Kauppatoria ympäröivät korttelit. Tulipallo olisi halkaisijaltaan noin kilometrin, eli kärventäisi Turun ydinkeskustan kokonaan. Taloja menisi kumoon 3,74 kilometrin säteeltä, eli koko keskustan ja sitä ympäröivien kaupunginosien alueelta. Noin 5 kilometrin säteellä syntyisi 3 asteen palovammoja ja noin 10 kilometrin säteellä rakennukset saisivat lieviä vaurioita. Kuolleita tulisi välittömästi n. 68 000 ja haavoittuneita 78 000.

Turkulaisia kuitenkin on reilut 200 000, joten yhdellä ydinpommilla voitaisiin hävittää vain reilu kolmannes turkulaisista. Pansiossa ja Varissuolla päästäisiin vain palovammoilla ja rikkoituneilla ikkunoilla.

13,3km korkea sienipilvi Google Mapsissa havainnollistettuna (klikkaa isommaksi).

Yksi ratkaisu turkulaisten poistamiseksi olisi tietenkin kasvattaa pommin kokoa: vertailun vuoksi Hiroshiman pommi oli ”vain” 15kt ja suurin koskaan testimielessä räjäytetty pommi ”Tsar bomba” oli 50 megatonnia (1 megatonni on 1000 kilotonnia jne). Näistä jälkimmäinen pyyhkäisisi Turun kokonaisuudessaan kartalta ja siinä sivussa myös Raision ja Kaarinan.

Kuitenkin suurin osa ydinpommin energiasta kimpoaa suoraan ylöspäin, eli tuhomielessä menee siis hukkaan. Kätevämpää on käyttää useampaa vierekkäin pudotettavaa pommia. Tätä varten on olemassa ns. monikärkiohjuksia, jotka kantavat useampaa ydinlatausta saman ohjuksen kyydissä. Yhtenä ryppäänä 2:sta 6:een ydinlatausta kaupunkin ylle tuhoaa sen kattavammin kuin yksi yhtä voimakas ydinpommi. Karttasovellus ei tue useampia räjäytyksiä, mutta ymmärrätte idean.

*
George Orwell ennusti esseessään You and the Atom Bomb (suomeksi Sinä ja atomipommi löytyy Timo Hännikäisen kääntämänä samannimisestä kokoelmasta) miten suurvaltojen ydinvarustelu johti kylmään sotaan — tai pikemminkin kylmään rauhaan. Juttu ilmestyi Tribune-lehdessä vuonna 1945, eli pian sodan loppumisen jälkeen, kun Neuvostoliitolla ei vielä ollut omaa ydinasetta. Esseessä hän esittää tunnetun jaon ”demokraattisiin” ja ”despoottisiin” aseisiin: niin aikoina, kun kansalla on ollut käytössään halpoja ja helppokäyttöisiä aseita (kivääri, musketti, pitkäjousi ja käsikranaatti), on kansalla ollut mahdollista kapinoida vallanpitäjiä ja kolonialisoijia vastaan. Niinä aikoina, joina vallalla ovat olleet kalliit ja hankalasti hankittavat aseet (panssarivaunu, taistelulaiva, pommikone), ovat ne edesauttaneet vallan keskittymistä. Orwell arvioi, että ydinase olisi jälkimmäistä tyyppiä. Tästä seurannut kauhun tasapaino toisaalta takasi rauhan Euroopassa, mutta toisaalta myös sementoi kaksinapaisen maailman ja Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hegemonian omalla puolellaan maailmaa.

Toisaalta Orwell ei erityisesti moralisoi (esim. esseessään Future of a ruined Germany) siviilien pommituksia: sota on raakaa ja ihmisiähän ne rintamalla kuolevat sotilaatkin ovat.

Pommitukset ja etenkin ydinaseet ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne eivät säästä ketään tai mitään (kuten Vesivehmaan jenkassa: menevät nuoret sekä vanhat samanlailla). Silloin, kun sotia käytiin jossain tuolla kaukana, oli helppo olla niiden suhteen ”patriootti”; jos ajattelee Britannian siirtomaasotia, ne käytiin purjelaiva-aikakauden näkökulmasta lähes toisella planeetalla. Isänmaan pojat kaatuivat jossain viidakossa ja päätyivät matalaan hautaan. Heitä murehtivat korkeintaan lähisukulaiset ja hekin lohduttautuivat, että se oli tapahtunut Britannian edestä tai jotain muuta sellaista. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa siviiliväestö saattoi pitää isänmaallista tunnelmaa yllä (vrt. kohtaus Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta), mutta jo toisessa maailmansodassa Britannian kaupunkeja pommitettiin raskaasti. Yhtäkkiä sota ei ollutkaan niin hauskaa.

Samalla tavalla poliitikkojen ja sotaherrojen into sotaan on laimentunut sitä mukaa, kun on käynyt selväksi, että ydiniskussa kärventyisivät heidänkin perskarvansa.

Pelko molemminpuolisesta tuhosta (engl. mutual assured destruction, MAD) varmisti kylmän rauhan, kun suurvallat pidättäyvät suorasta sodankäynnistä toisiaan vastaan sen pelossa, että se eskaloituisi ydinsodaksi. Valitettavasti pelote toimii vain, jos ydinaseita ollaan valmiita käyttämään (that’s MAD about it). Vain ihmishengistä piittaamattomat diktaattorit ovat valmiita siihen, liberaalit humanistit lännessä todennäköisesti vähemmän halukkaita.

Tosin diktaatuurien, kuten Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan oligarkkien ja poliittisen eliitin lapset opiskelevat muotisuunnittelua Lontoossa ja New Yorkissa, rakastajattaret shoppailevat Pariisissa, poikarakastajat bilettävät Berliinissä ja edustusvaimot laskettelevat Alpeilla ja heidän rahansa ovat Sveitsissä, huvijahdit Mykonoksella ja kesäasuntolat Rivieralla, joten se voi hidastaa myös diktaattoreiden halua pommittaa dekadenttia länttä.