Suomalainen disinformaatiokenttä (ja mitä tapahtui Zeitgeistille?)

Janne Riiheläisen verkkoluento Faktabaari-sivustolla käsittelee suomalaista disinformaatiokenttää. Luennossa itsessään ei ole paljoakaan sellaista, mitä en olisi tiennyt entuudestaan, mutta tulipa katsottua. Luento on jostain syystä verkossa enää vain 15.5. asti, jos joku sen haluaa katsoa.

Riiheläisen pääpointti on, että nykyinen tilanne juontaa juurensa vuoteen 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin ja Putin näyttäytyi länsimaisen liberaalin, markkinatalouteen perustuvan demokratian haastajana. Samaan aikaan digitalisaatio, sosiaalinen media ja verkon julkaisutyökalut tulivat kaikkien saataville ja tämä mahdollisti salaliittoteorioiden nopean leviämisen. Viimeistään koronaepidemia, jonka kestäessä ihmiset viettivät liikaa aikaa verkossa, räjäytti potin. Samoin esitellään teoria uudesta salaliittoteoriasta: aikoinaan salaliittoteoriat olivat nimenomaan teorioita ja niiden kannattajat etsivät todisteita milloin humanoideista Area 52:n pakastimissa milloin räjähteistä New Yorkin kaksoistorneissa. Totuuden jälkeisenä aikana mitään ei edes yritetä perustella tai todistella.

Luento esittelee ihan nimillä useita disinformaation levittäjiä (eli salaliittoteoreetikoita). Sinänsä rohkeaa, että myös Riiheläinen tekee tätä omalla naamallaan. Nettitrollien kommentit tietysti voi jättää huomiotta, jos on tarpeeksi sattuu olemaan tarpeeksi teflonia pinnassa, mutta kuinkahan usein tehtaillaan perättömiä rikosilmoituksia, pudotetaan paskaa postiluukusta tai soitellaan keskellä yötä? Itse seurasin salaliittoteorioita ja propagandaskeneä huvittuneena ja bloggasinkin siitä, mutta ehkä juurikin vuoden 2014 paikkeilla se meni niin totiseksi, että siinä ei ollut enää sen jälkeen mitään hauskaa.

*

Riiheläisen luentodioissa vilahtaa eräs mielenkiintoinen nimi: Zeitgeist, joka oli netin kautta levinnyt liike toissa vuosikymmenellä. Mitähän Zeitgeistin kannattajille kuuluu nykyään? Aikoinaan liike oli kovassa nousussa, mutta tällä hetkellä sen sosiaalisen median tileillä on hiljaista (seuraajia muutamia satoja) ja suomalaisen liikkeen verkkotunnukset on jätetty uusimatta.

Katsoin liikkeen oppi-isän Peter Josephin elokuvan Zeitgeist sen ilmestyttyä vuonna 2008. Halukkaille elokuva löytyy edelleen verkosta. Ihan viihdyttävä pätkä, vähän kuin pitkitetty Outer Limits -sarjan intro. Ensin oli jotain juttua Jeesuksesta ja uskonnoista, sitten false flag -operaatioista, joilla Yhdysvallat oli elokuvan mukaan saatu liittymään sotiin ja etenkin 9/11 – iskuista, joita väitettiin sisäpiirin orkestroimiksi. Kolmas osa, joka on kenties eniten huomiota saanut, käsittelee rahajärjestelmää ja jossa ”paljastetaan” keskuspankkien painavan rahaa, jonka seurauksena rahajärjestelmä perustuu velkaan. Vaihtoehdoksi tarjotaan ”tieteeseen perustuvaa” resurssipohjaista talousjärjestelmää, joka minusta kuulostaa keskusjohtoiselta suunnitelmataloudelta with extra steps. Sitten on tietenkin salaliittoteorioille pakollista läppää salaisesta maailmanhallituksesta ja ihmisten siruttamisesta.

Ehkä zeitgeistilaiset siirtyivät jouhevasti seuraamaan Qanonia, joka sentään on paljon kovempaa kamaa. Voin myös kuvitella, että kryptovaluutat kiinnostavat keskuspankkeihin skeptisesti suhtautuvia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että resurssipohjainen talous (jos ymmärsin oikein) kannattaa jakamistaloutta, kun taas uudemmissa new world order -salaliittoteorioissa nimenomaan jakamistalous on salaliitto, jonka avulla ihmisiltä riistetään omaisuus.

Rahareformia zeitgeistilaiselta pohjalta Suomessa ajoi mm. Talousdemokratia ry, joka näyttäisi olevan edelleen olemassa, mutta ei kauheasti mainosta juuriaan. Suomen Zeitgeist-porukan elokuvaa Ajan henki (2011) en ole nähnyt.

Kirjoitin aikaisemmin salaliittoteorioiden poliittisuudesta. Zeitgeist ei avoimesti asetu kummallekaan puolelle poliittista vedenjakajaa, mutta olihan siinä aikanaan monia juttuja, joita vasemmistolainen voi kannattaa, kuten vaatimus ottaa talous poliittiseen kontrolliin, suuryritysten (lääkeyritykset ja asetehtaat) kritiikkiä ja Yhdysvaltojen politiikan kritiikkiä. Sittemmin salaliittoteoreetikoiden viisari on siirtynyt huomattavasti oikealle jossain Alex Jonesin hahmossa (joka sanoo kannattavansa Zeigtest-filmin väitteitä ”90%:sesti”).

Etymologiaa ja esoteriaa

Etymologia, eli sanojen alkuperää tutkiva kielitieteen haara, on mielenkiintoinen ja viihdyttävä tieteenala. Huomasin, että tämän alan asiantuntija Janne Saarikivi oli päässyt MTV:n uuteen Sanansaattajat-ohjelmaan tuomaroimaan. Katselin, tai pikemminkin toisella korvalla kuuntelin jakson, joka oli ihan viihdyttävä. Urbaaneina legendoina leviäviä, ei-tieteellisiä selityksiä sanojen alkuperästä kutsutaan kansanetymologioiksi, ja ohjelma on hyvä osoitus siitä, että niitä voi kuka tahansa keksiä.

Kirjoitin jo aikaisemmin Facebookin kieli- ja historiaharrastajien ryhmistä. Niissä keksitään välillä aika mielikuvituksellisiakin etymologioita, joilla perustellaan milloin mitäkin agendaa.

Etymologia, siis akateemisena tutkimuksena, on siitä jännää, että toisaalta se on helppoa ja lähes ilmiselvää, välillä hyvinkin vaikeaa ja ulkopuoliselle lähes esoteerista. Suomalaisen on helppo tunnistaa esim. viron kielen sanoja. 60% sanavartaloista on samoja ja amatöörinkin huomaa, että järv ja saar ovat muuten samoja kuin suomessa, paitsi että sanan lopusta /i/ on pudonnut pois. Hieman vaikeampaa on perustella, miksi esim. suomen pää ja unkarin fej ovat sama kantaa. Amatöörille paljon selvempää on, että kun maan nimessä Suomi on sana suo, täytyy sen merkitä, että Suomessa on paljon soita ja nimi on tullut siitä.

Mikäpä minä olen väittämään muuta, en minäkään varsinaisesti mikään etymologian asiantuntija ole ja monista innovaatioista tulee mieleen, että voihan se olla noinkin.

Sitä muuten ihmettelen, eikö kukaan ole huomannut, että Pariisissa on Seine-joki ja Pohjanmaalla Seinäjoki? Seine-joen tangomarkkinat, anyone?

Eräs suosikkini on sana ”poika” eurooppalaisissa kielissä. Viroksi se on poeg, joka on aivan selvä tapaus. Unkariksi sana on fiú, joten olisi helppoa olettaa sen tulevan latinasta, jossa se on filius, onhan se siitä lainattu ranskaan muodossa fils. Vaan eipä olekaan, vaan unkarin fiú on samaa alkuperää kuin suomen poika, joka on vanha kantauralilainen sana. Olisi kenties luontevampaa olettaa, että poika olisi lainasana, onhan se ruotsiksi pojke ja englanniksi boy ja suomessa on näistä kielistä paljon lainasanoja. Suunta on kuitenkin toinen: ruotsin sana on lainattu suomesta (kerrankin näin päin), eikä sillä ilmeisesti ole yhteyttä englannin sanaan boy. (Myös romaniassa näyttäisi olevan sana fiu, mutta siitä en tiedä sen tarkemmin mitään.)

Ei siis ihme, että etymologia vaikuttaa ulkopuolisen silmin vähintäänkin epäintuitiiviselta ja ehkä jopa salatieteeltä. Mutta näin se vaan menee.

LISÄYS:

Sigurd Wettenhovi-Aspa näyttää pohtineen samoja etymologioita vuoden 1933 Iltalehdessä.

Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Andrew Tate ja muut elämäntaitogurut

Manosfäärin idoli ja somevaikuttaja Andrew Tate on ollut otsikoissa viime aikoina. En varsinaisesti tunne miestä, enkä ole katsonut hänen videoitaan tai lukenut juttujaan tai mistä ikinä hän onkaan tullut tunnetuksi. Mielenkiinto kuitenkin heräsi, kun Iltasanomien jutun yhteydessä Facebookin kommenttipalsta räjähti puolustelemaan ja ihannoimaan ja välistä ylistämäänkin Tatea. Yleensä, kun uutiset kertovat muslimimiesten seksiuaalirikosepäilyistä, kommentit ovat olleet päinvastaisia. Miksi nyt suomalaiset perusjampat rientävät puolustamaan puoliksi tummaihoista muslimia?

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka psykopaattinen käytös vetää puoleensa lauman heikoimpia. En edes jaksa tarkemmin analysoida, mitä hän on sanonut ja tehnyt, mutta moniin tuntuu sanoma uppoavan.

*

Olen kenties maininnut aikaisemmin kaunokirjallisista pyrinnöistäni. Muutama vuosi sitten (olisikohan ollut vähän ennen koronaa) työstin käsikirjoitusta työnimellä ”Puutostila”, joka olisi kertonut incel-miehistä ja pick up artisteista ja nuorille epävarmoille miehille ajatuksiaan myyvistä deitti- ja elämäntaitoguruista. Aiheesta oli hauska kirjoittaa liioittelevaa ja hieman satiiristakin tekstiä. Jo silloin huomasin, että kaninkolo menee aika syvälle ja että näissä piireissä kaikenlainen salaliittoilu on myös yleistä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin: ihmismielen pohjamudan ruoppaaminen sai riittää. Näihin liittyvistä aiheista riittäisi kirjoitettavaa monestakin näkökulmasta, mutta jotenkin halusin ajatella muita aiheita pitkät päiväni kuin itsesäälistä ja katkeraa naisvihaa.

Samoin koronapandemian aikaan koko salaliittoskene räjähti ja siihen tuli äärioikeistolaisia sävyjä. Ihan suomalaisetkin ”elämäntapavalmentajat” levittivät rokotevastaisuutta, ilmastonmuutosdenialismia, new world order -teorioita ja niin edelleen. Kun todellisuus on tarua ihmeellisempää, fiktion kirjoittaminen siitä tulee mahdottomaksi. Miten esimerkiksi teet parodiaa kansanedustajasta (nyt onneksi jo entisestä), joka uskoo maan olevan litteä? Ei ollut enää hauskaa.

*

Pitäisi kirjoittaa vielä se Jordan Peterson -juttukin. Tai pitäisi ja pitäisi. Mitäänhän ei ole pakko paitsi kuolla ja juosta vessaan silloin kun on juostava. Mitään palkkaahan tästä minulle ei kukaan maksa ja lukijoitakin on varmuudella ehkä kaksi.

Peterson tuli kuitenkin mieleen näistä nuorten miesten elämäntaitovalmentajista. Onhan Peterson toki pienempi paha kuin Tate. Hän sentään neuvoo nuoria seisomaan selkä suorassa ja pitämään huoneensa siistinä. Ennen oltiin huolissaan siitä, että nuoriso kuuntelee hevimetallia, nykyään siitä että se kuuntelee harmaatukkaista psykologian professoria.

Petersonilla on toki seksistisiä töräyksiä, mutta hän ei esimerkiksi kehota lyömään naisia. Päin vastoin, ensimmäisellä videolla, jonka kautta Petersoniin tutustuin, hän sanoi ettei ota naisia vakavasti, koska erimielisyyden sattuessa naista ei voi lyödä, eikä naisilta voi odottaa, että he voisivat lyödä häntä. Itse en ottanut Petersonia tämän jälkeen kovin vakavasti. Jossain vaiheessa katsoin kuitenkin useamman hänen videonsa (jotenkin minua viehättää, kun joku puhuu asiastaan tohkeissaan, olin sitten samaa tai eri mieltä), mutta lopetin hänen venäjämielisten lausuntojensa vuoksi, joiden mukaan ”Venäjä edustaa kristillisenä valtiona aitoa eurooppalaisuutta” tai jotain (ei tarkka lainaus) .

Jordan Petersonhan on sellainen oman alan Juice Leskinen. Verbaalisesti lahjakas tyyppi ja laajojen kansanosien suursuosikki, joka loistaa haastatteluissa, mutta jota vähänkään pidempään kuunnellessa tajuaa, miten siitä jutusta puuttuu kaikki syvällisyys.

Mikä ”Mikä internetiä vaivaa?” -kirjaa vaivaa?

Oskari Onninen tylyttää kirja-arviossaan parivaljakkoa Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru heidän uudesta kirjastaan Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos, 2024). Kritiikkiä tulee toisaalta ”marxilaiseen päätyyn menemisestä”, toisaalta itsereflektion puutteesta: tekijäkaksikko itsekin toimii datakapitalismin ehdoilla.

Itse en ole kirjaa lukenut (taaskaan), mutta kommentoin tuota jälkimmäistä kohtaa, koska se tuntuu kuvaavan aikaamme sen verran hyvin, että sitä voi käsitellä irrallaan itse kirjasta.

Aikoinaan juurikin Marx oli sitä mieltä, että vallankumous tulee väistämättä: työläiset ovat kuitenkin enemmistönä ja jossain vaiheessa heiltä menee ns. kuppi nurin. Tämä on luonnollinen historian kehitys.

Kun sitten vallankumousta ei tullutkaan, etenkään niissä teollisesti kehittyneissä maissa, kuten Saksassa, joissa Marx ennusti niiden ensimmäisenä tapahtuvan, keksittiin että syyn täytyy olla ideologiassa. Jos vain ideologiset ”rakenteet” (ja myytit, narratiivit jne) puretaan, maailma muuttuu.

Sittemmin on havaittu, että ideologia toimii, vaikka ihminen ei siihen uskoisikaan. Kaikki tietävät mikä mainonnan tarkoitus on, monia mainonta ärsyttää ja kaikki kuvittelevat olevansa sille immuuneja. Silti mainonta toimii. Samalla tavalla luemme jatkuvasti artikkeleita sosiaalisen median haitoista (puhelimestamme tietenkin) ja siitä, miten yksityisyytemme on mennyttä ja miten suuryritykset kusettavat meitä netin avulla. Silti se ei jotenkin kosketa juuri minua ja jatkan elämääni netissä megakorporaatioiden orjana kuten tähänkin asti.

Juuri tästä syystä voit kirjoittaa internetin pahuudesta ja suuryritysten datafeodalismista kertovan kirjan ja samalla olla kaikissa sosiaalisissa medioissa ja tehdä antikapitalistisia meemejä ja luoda itsestäsi henkilöbrändiä saadaksesi huomiotaloudessa kirjaasi myytyä.

Ehkä tämä ei ole edes kritiikkiä, vaan pelkkä toteamus, että internetkapitalismin ulkopuolella ei ole enää mitään; sen ulkopuolelle on mahdotonta jättäytyä.

Kääntäen: suuryrityksillä ei ole mitään pelättävää tällaisen kritiikin taholta. En tiedä, onko Lahtisen ja Purokurun kirjaa myytävänä Amazonissa, mutta esimerkiksi Kommunistinen manifesti on (kuten kaikki muutkin marxismin ja antikapitalismin klassikot). Metan omistamat Facebook, Instagram ym. ovat täynnä sosiaalista mediaa kritisoivia meemejä. Viestipalvelu X:n omistaja Elon Musk pitää itseään jonkinlaisena vapaustaistelijana. Joskus vietettiin ”älä osta mitään” -päivää (en tiedä vietetäänkö enää) samaan aikaan Stockmannin Hullujen päivien kanssa. En tiedä oliko kulutuksen vastaisella kampanjalla mitään vaikutusta. Luulen, että Stockman voisi vaihtaa Hullujen päivien nimen Älä osta mitään päiväksi ilman, että se vaikuttaisi myyntiin.

Olisi kenties liioittelua vaatia, että internetin kapitalisoitumista vastustavaa kirjaa ei markkinoitaisi internetissä. Metan valta lakkaisi olemasta, jos kaikki lopettaisivat Facebookin ja Instagramin käytön, mutta kuka nyt niin tekisi? Se että tunnistaa ideologian, ei tarkoita etteikö toimisi sen mukaisesti.

*

LISÄYS 19.4.

Kirja näemmä löytyy Bookbeatista (alustalta, joka vie kirjailijoiden rahat; tätä eikä ääni- ja sähkökirjaa muuten ei käsitellä kirjassa lainkaan), joten selasin sen läpi.

Koska internet on nykyään kaikkialla ja koskettaa kaikkea, voi oikeastaan kirjoittaa aivan kaikesta ja se koskee myös internetiä. Kirjassa kosketellaan mm. sosiaalista mediaa, alustataloudessa (Wolt, Airbnb ym.) tapahtuvaa riistoa, yksityisyyden suojaa, tietokonepelejä, meemejä, kyborgeja ja niin edelleen. En lähde kommentoimaan kaikkia näitä aiheita.

Ei sinänsä kauheasti mitään uutta, enkä edes ole varsinaisesti eri mieltä (ks. omat bloggaukseni aiheita sivuten).

Melko syvälle sinne marxilaiseen päätyyn sukelletaan, mutta jos kerran Onninen itsekin tunnustaa, että ”[d]igijättien hallitsema nyky­internet on [..] vastaanpanematon esimerkki markkinatalouden valuvioista”, niin eikö antikapitalistinen näkökulma ole siihen soveltuva? Useimmin Marx mainitaan luvussa ”Halu internetiin”, jossa yhdistellään marxilaisuutta ja psykoanalyysiä, kuten otsikosta voi päätellä. Välillä mennään myös siihen psykoanalyysin syvään päätyyn.

Sanapari ”porvarillinen yksilö” mainitaan hieman hassussa kohdassa: sen mukaan Googlen kaltaiset (hämärät) tietokannat ”yksilöllistävät” mutta siten, että yksilö ei ole jatkuva ”individuaation prosessi” (joka kai olisi parempi vaihtoehto), eikä ihminen voi määritellä itseään uusiksi (”ei-porvarillisella” tavalla?) esimerkiksi siten, että ihminen ei voi vaihtaa sukupuoltaan, koska entinen nimi on jossain Googlen tietokannan syövereissä olemassa. Pari sivua myöhemmin sen vastapariksi asetetaan marxilainen kollektiivi ja kenties joukkovoimaan asetetaan vähän liiankin idealistisia odotuksia. Luulen ymmärtäväni, mihin tällä käsite-esoterialla viitataan, mutta en lähde kirjoittamaan sitä sen enempää auki.

Vastaus kysymykseen, miksi tekijät itse ovat sosiaalisen median ja muiden alustojen aktiivikäyttäjiä löytynee kirjan lopussa olevan sanaston kohdasta B niin kuin boikotti: boikotointi on keinona heikentynyt 2000-luvun mittaan ja ”[j]os käyttäjä kuitenkin alkaa boikotoida kokonaisia alustoja, hän jää vähitellen ulos sosiaalisista suhteista, kulttuurista, viihteestä, uutisista ja politiikasta.” Kaikkien pitää olla samalla alustalla.

Odotukset ovat melko pessimistisiä.

Kare Eskola: musiikki on pian vain taylorswiftejä

Ylen kolumnissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kommentoi musiikkitarjonnan spotifysaatiota ja musiikkikulttuurin kaventumista, josta itsekin kirjoitin aikaisemmin. Ristiriitaisesti vaikka musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan, kuunnellun musiikin kärki kapenee; ja silloinkin kun marginaalisempaa musiikkia kuunnellaan, niiden rahat valuvat muutamalle artistille vinoutuneen tuloutusmallin vuoksi.

Eskola kirjoittaa myös uutisesta, josta minunkin piti kirjoittaa aikaisemmin: musiikkitapetti ja rentoutusraidat ovat Spotifyn suosituimman sisällön joukossa. En tiedä, kuinka tähän uutiseen pitäisi suhtautua, mutta jotenkin ajatus masentaa.

Väitetään, että yhteinäiskulttuurin aika on ohi. En tiedä oliko yhtenäiskulttuuri koskaan missään kadoksissa, mutta näyttäisi siltä, että algoritmien hallitsemat kulutustottumukset tuovat yhteiskulttuurin takaisin globaalilla skaalalla. Koko maailma kuuntelee kaiken aikaa samaa soittolistaa ja katselee samoja toistaan kopioivia sarjoja.

The Three-Body Problem -sarja ja Kiina

Tulipa katsottua. Klikkasin sarjan pyörimään Netflixistä melko sattumanvaraisesti jo ennen kuin olin lukenut netistä hypeotsikoita, joiden mukaan The Three-Body Problem olisi yksi palvelun kaikkien aikojen kalleimmista sarjoista. Olihan se ihan viihdyttävä ja mysteerin tuntua riitti loppuun asti. Jos joku ei ole vielä sarjaa nähnyt tai on välttynyt spoilereilta, ei kannata lukea tästä eteenpäin, jos haluaa pitää jännitystä yllä.

Sarjan pääpremissi paljastuu kokonaisuudessaan vasta muistaakseni kolmannessa jaksossa: jollain kaukaisella planeetalla asuvat San-Tiksi kutsutut alienit päättävät muuttaa maapallolle, koska heidän oma kolmea aurinkoa kiertävä planeettansa on elinkelvoton sen epävakauden vuoksi. Matka kestää 400 vuotta, mutta konfrontaatio on jo valmis. Alienit kommunikoivat ihmisten kanssa mm. jonkinlaisen virtuaalitodellisuusroolipelin avulla, hiukkaskiihdyttimet toimivat hassusti ja maailman johtavia fyysikoita kuolee salaperäisesti. Kaikenlaista jännittävää siis tarjoillaan katsojalle.

Sarja perustuu kiinalaisen Liu Cixinin romaaniin Kolmen kappaleen probleema (suom. Rauno Sainio. 2018) ja on osa laajempaa Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Suomeksi kirjan on julkaissut suhteellisen pieni tai korkeintaan keskikokoinen Aula & Co -kustannus, joten toivottavasti sarjan hype tuo myös kirjasta kiinnostuneiden rahat heidän kassaansa.

Ensimmäinen mieleen nouseva kysymys tietenkin oli jo ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten paljon alkuperäistä kirjaa on ”länsimaalaistettu” Netflixin yleisölle, ja onhan sitä. Keskeisiä hahmoja on muutettu eurooppalaisiksi ja on siellä se pakollinen värillinen näyttelijä ja yksi latinokin. Koska en ole itse kirjaa lukenut, en analysoi niiden eroja sen tarkemmin. Halukkaille varmasti löytyy googlettamalla tarkempaa tietoa.

Sarjan henkilögalleriasta tulee kuitenkin vahvasti mieleen jokin amerikkalainen high school -sarja. Sarja lupaa kovaa, tieteeseen perustuvaa scifiä, mutta enimmäkseen setvitään ihmissuhteita. Toki tv-sarjan formaatin ehdoilla mennään, eikä siinä toimi sama mikä kirjassa. Ja vaikka rahaa on sarjan tekemiseen käytetty rutkasti, tuntuu sen maailma jotenkin ”pieneltä” siihen nähden, että aihe on suorastaan galakseja syleilevä. Tämäkin on formaatin rajoituksia: katsoja ei pysyisi kärryillä, jos aihetta laajennettaisiin liikaa ja joka jaksossa esiteltäisiin lukuisia uusia henkilöitä. Silti tuntuu häiritsevältä, että ihmiskunnan suurimpia ongelmia ratkovat samat alle 10 henkeä, jotka ovat luokkakavereita keskenään.

Osa konsepteista on vähän liiankin fantastisia: supertietokone, joka on yhtä aikaa atomia pienempi ja maapalloa suurempi ja joka näkee kaiken maapallolla, tuhannen ydinpommin voimalla avaruuteen ammutut aivot ja surrealistiset virtaalitodellisuuspelit tuntuvat vähän liiankin hapokkailta, olivat ne miten kovaa scifiä hyvänsä, tai sitten kirjassa ne on selitetty paremmin kuin sarjassa. Samoin skenaario, jossa alienit julistavat ihmiskunnalle sodan kuultuaan sadun punahilkasta on aika epäuskottava. Ja samaan aikaan poltellaan pilveä partsilla tai keitellään teetä ja mietitään miten tämä maailma pelastettaisiin.

Eniten kohua on kenties aiheuttanut sarjan alussa tapahtuva kohtaus, jossa kulttuurivallankumouksen aikana fysiikan professori piestään hengiltä. Tämän jälkeen kuvataan pakkotyöleirejä ja totalitaarisen Kiinan vankiloita. Vielä erikoisemmaksi kohtauksen tekee se, että alkuperäisessä kiinankielisessä romaanissa alun kohtausta ei ole, mutta englanninkielisessä versiossa se on lisätty käännösprosessin aikana kirjan alkuun.

Sarjasta saakin varsinkin alun perusteella sen kuvan, että se olisi erityisen kriittinen Kiinaa kohtaan. Kiinassa vastaanotto on ollut kahtalaista: valtamediassa sarjaa on ylistetty siitä, että kiinalainen kulttuurituote saa näin paljon huomiota länsimaissa. Negatiivinen huomio on liittynyt siihen, että alkuperäistä materiaalia on länsimaalaistettu liikaa. Ilmeisesti alkuperäinen romaani noudattelee Kiinan politiikkaa sarjaa paremmin.

*

Huolimatta siitä, mikä on sarjan alkuperäismateriaali tai mikä on kirjailijan tai sarjan tekijöiden intentio, länsimaalainen katsoja katsoo sarjaa länsimaalaisten lasien läpi. Tai ainakin minä katsoin.

Itä on lännelle toinen. Joskus se oli kenties arabit tai Intia, kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, nyt enevässä määrin Kiina (arabialainen kursiivi ja kyrilliset kirjaimet ovat vaihtuneet logogrammeihin).

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka covid oli aikansa Tšernobyl. Rapistuvan neuvostoimperiumin kuvastoon kuuluvat lakkoilevat ydinvoimalat, telakoille ruostuvat ydinsukellusveneet ja säteilyvaara-merkillä aidatut jättömaat (pelaa vaikka Metro-pelisarjaa, jollet usko). Säteily on näkymätön tappaja, kuten on viruskin. Ei ole ”historistisesti” yhdentekevää, että covid-pandemia sai alkunsa juuri Kiinasta. Kiinalainen totalitarismi yhdistyy kontrollitoimiin ja kasvottomiin hazmat-puvuissa liikkuviin miehiin.

Tunnustan, että en tiedä Kiinasta paljoakaan. Kiinalaiset nimet eivät jää mieleeni latinalaistettuinakaan. Minulle Kiina voisi sijaita toisella planeetalla.

Länsimaalaisen katsojan tulkinnassa San-Ti ja Kiina samaistuvat. Teknologisesti kehittynyt, kaukainen ja mystinen sivilisaatio, joka toimii 400 vuoden aikajänteellä ja vakoilee meitä teknologiallaan ja uhkaa ottaa maailman valtaansa. Kiinalainen ideologia painottaa kollektivismia (oli systeemi sitten feodalismi, kommunismi tai kapitalismi), San-Ti -olennoissa ei ole yksilöitä.

Immersiivisen virtuaalitodellisuuspelin sijasta saimme vain TikTokin.

Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

*

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Väestöräjähdyksestä ja liikakansoituksesta puhuminen

Arno Kotro kirjoittaa blogissaan väestöräjähdyksestä ja median tavasta uutisoida siitä. Itse kirjoitukseen ei ole paljoakaan lisättävää, suosittelen lukemaan. Tekstistä löytyy myös linkkejä Kotron aikaisempiin kirjoituksiin aiheesta, joten eiköhän se tule käsitellyksi kattavasti ja retorisesti vetoavalla tavalla.

Vallitseva diskurssi (inhoan tätä ilmaisua, mutta se lienee tässä käyttökelpoinen) on, että yhtäältä päästöjä tulisi vähentää vaikka sitten elintason laskun uhallakin, toisaalta kaikki puolueet lupaavat äänestäjilleen talouskasvua ja elintason nousua. Samoin ylikansoitus ymmärretään uhaksi biosfäärille, mutta samaan aikaan syntyvyyden laskua kutsutaan ”väestökastastrofiksi”. (Myös työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa on samanlaista kaksoispuhetta: on yhtä aikaa työvoimapula ja työttömyys.) Kaikki tunnistavat tämän kaltaiset puhetavat, mutta ”vallitseva diskurssi” on siitä hankala, että sitä on vaikea paikantaa minnekään. Kotro listaa ainakin muutamia uutisia väitteensä tueksi: keskeinen media on viime aikoina uutisoinut huolestuneeseen sävyyn jopa Kiinan väestökasvun hidastumisesta.

Silti maailman väestö jatkaa kasvamistaan. Alhaisesta syntyvyydestä huolimatta myös Suomen väestö kasvaa maahanmuuton vuoksi.

Väestöräjähdyksestä kirjoitetaan vähemmän. Ehkä siksi, että ei haluta samaistua linkolalaiseen radikalismiin, kuten Kotro vihjaa. Pentti Linkolan puheissahan mainittiin natsitkin. Toisaalta liikakansoitukseen on vaikea keksiä ratkaisua, jonka takana tavallinen keskiluokkainen kuluttaja voisi seistä. Ilmastonmuutos on saman kokoluokan ongelma (ja molemmat liittyvät toisiinsa), mutta vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät vaatimukset voivat olla radikaalejakin, ovat ne sellaisia jotka ajatuksen ja moraalin tasolla voidaan hyväksyä: säästäminen, lähiruoka, ympäristöverojen maksaminen, huolestuneen profiilikuvan käyttäminen somessa, kulutuksen vähentäminen, — tai mikä parempaa: trenditietoinen vihreä kuluttaminen — ovat kaikki perusluterilaiselle sopivia hyveitä. Keinoja väestönkasvun torjuntaan emme halua edes ajatella.

Ennusteiden mukaan väestö kasvaa ”vain” 10 miljardiin, jonka jälkeen se lähtee laskuun. Kuitenkin 10 miljardia on aivan järjetön määrä väestöä. Jos olisi enemmän taitoa (ja infantiilia huumoria) laskisin kuinka paljon suolikaasua 10 miljardia ihmistä tuottaa vuodessa keskimäärin. Vaikka kaikki kulutus olisi muuten hiilineutraalia, ihmisen keho tuottaa metaanipäästöjä. 10 miljardia persettä kirjaimellisesti piereskelee ilmastotavoitteet kumoon.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pelkästään maatalous tuottaaa hiilipäästöjä. Huolimatta kasvissyöntitrendistä, myös Suomessa lihansyönti on kasvussa. Vasta tämän minimitason jälkeen voidaan laskea, miten paljon 10 miljardia ihmistä kuluttaa länsimaisella elintasolla, johon kuuluu yksityisautoilu, lentomatkailu, kertakäyttökrääsän tilaaminen Kiinasta, uusi älypuhelin joka vuosi ja niin edelleen.

Meitä rauhoitellaan sillä, että väestö kasvaa voimakkaasti enää ”vain” Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa elintaso on matala. Afrikka tuottaa vain murto-osan hiilipäästöistä.

Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Onko tarkoitus, että afrikkalaiset ja muut kehitysmaalaiset pysyvät nykyisessä absoluuttisessa köyhyydessään, jotta kulutusjuhlat teollisuusmaissa voisivat jatkua? 2) Onko tarkoitus pysäyttää maahanmuutto kehitysmaista teollisuusmaihin kokonaan? Väestön Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennustetaan nelinkertaistuvan vuosisadan loppuun asti. Jos miljardit ovat liian suuria lukuja käsitettäväksi, mieti oman kotikaupunkisi nelinkertaistuvan. Kehitysmaiden väestönkasvu on teollisuusmaiden väestönkasvua.

Jo pelkästään inhimillinen kärsimys on käsittämätöntä: kokonaishedelmällisyysluku, eli naisten elinaikanaan keskimäärin synnyttämien lasten määrä, on monissa Afrikan valtioissa 4 ja 6 välillä (huom. siis keskimääräinen luku, ei tyypillinen perhekoko). Suurin se on Nigerissä, joka on 6,7. Samaan aikaan lapsikuolleisuus on Nigerissä 11,5%. En ole niin linkolalainen, että osaisin iloita tästä. Jos jo nyt resurssit ovat näissä maissa vähissä, nelinkertainen väestömäärä ei kuulosta hyvältä.

Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua vastaväittäjäni, todellinen tai kuviteltu, kysyy että mitä sitten ongelmalle pitäisi tehdä. Tappaa kaikki vai riittääkö sterilointi? Muistetaan sentään mitä Linkola sanoi, sitäkö mieltä sinä olet? Varsinkin, jos henkilöllä on lapsia, aihe on erityisen herkkä.

En minä tiedä, miten tämän kokoluokan globaalit ongelmat ratkaistaan. Usein ihmiset, jotka voimakkaimmin haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon, myös toivovat parempaa elintasoa kehitysmaihin (kohta 1) ja enemmän maahanmuuttoa (kohta 2). Niin tietysti minäkin. Mutta kaikkea ei voi saada ja tarjolla saattaa olla vain huonoja vaihtoehtoja.

Onneksi sentään on toivoa, että väestöräjähdys olisi hidastumassa. Lapsiluku pienenee elintason ja etenkin naisten koulutuksen lisääntyessä. Kotron tavoin ihmettelenkin, miksi media uutisoi sen negatiivisena asiana.

Järvinen kirjoittaa tietokoneen tietoisuudesta

Pitkän linjan tietokirjailijan Petteri Järvisen Tivi-lehden kolumni ”Voisiko koneella olla tietoisuus?” (5.4.2024) on hyvä tiivistys niistä kliseistä, joita niin mielellään näinä päivinä pohditaan tekoälyyn liittyen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, joutuvatko insinöörit pohtimaan älyä, ajattelua tai jopa sielua? Voiko tietokoneella olla (ihmis)oikeuksia?

ChatGPT:n kaltaisten luonnollista kieltä jäljittelevien tekoälyjen nopea kehitys on saanut ne tuntumaan jopa inhimillisiltä. Järvisen mukaan ”[s]aatamme olla vain yhden algoritmin päässä todellisesta vallankumouksesta”. Pian koneilla voi olla tietoisuus.

Mutta kuten Järvinen itsekin kirjoittaa, sellaista ei voi ohjelmoida, mitä ei ymmärrä. Tekoälyhypessä unohtuu, että emme edes tiedä, millainen ihmisen tietoisuus on. Sielusta puhumattakaan, josta emme ole edes varmoja, onko meillä sellainen. Ehkä insinöörien tosiaan pitäisi perehtyä filosofiaan, teologiaan ja psykologiaan, ennen kuin puhuvat tietoisuudesta, sielusta ja inhimillisyydestä sellaisella itsevarmuudella.

Monissa visioissa tekoälyn tietoisuus syntyy itsestään, kunhan vain algoritmit ”kehittyvät” tarpeeksi. Hämmästyttävän uskonnollinen näkemys. Järvinen itse onneksi ei lankea tähän ansaan, vaan myöntää, että niin monimutkainen koneisto ei voisi syntyä ”vahingossa”.

Kaltaistani humanistia on helppo syyttää inhimillisen tietoisuuden mystifioinnista — ihminenhän on materiaa ja tietoisuus neurokytkentöjä siinä missä koneetkin. Minun näkökulmastani taas koneiden tietoisuudesta intoilevat mystifioivat koneita, mutta myös inhimillistä tietoisuutta: miksi inhimillinen tietoisuus olisi jonkinlainen päätepiste, jota kohti tekoäly pyrkii tai jopa vääjäämättömästi kehittyy?

Järvinen havainnollistaa tätä liukumana, ”jonka nollapisteessä ovat kivet ja toisessa ääripäässä ihmiset” ja jonka väliin jäävät eläimet ja mahdollisesti tulevaisuudessa koneet. Analogia ei sinänsä ole väärä, mutta se on puutteellinen. Siinäkin ihminen asetetaan määränpääksi — ikään kuin eläinten tietoisuus vajavaista inhimillisistä tietoisuutta. Jos otetaan esimeriksi kohtalaisen älykäs eläin kuten mustekala: millainen on mustekalan tietoisuus sen yhdeksien aivojen kanssa? Pikemminkin nollapisteestä lähtee joka suuntaan useita janoja, eivätkä tietoisuudet ole keskenään vertailukelpoisia.

Entä voisiko koneella olla tunteita? Kysymys on: miksi olisi? Jos selitys on, että tunteet ovat mahdollisia vain ihmisille ja rajatusti eläimille tai että tunteet ovat peräisin jumalalta tai muulta korkeammalta entiteetiltä, koneella ei voi olla tunteita (tosin uskontofilosofin kanta on toinen). Jos taas lähestytään asiaa biologian ja evoluution kannalta, on tunteilla kaikilla jokin funktio, joka edesauttaa lajin sopeutumista. Kipu estää lasta laittamasta sormea hellanlevylle, pelko antaa siivet, rakkaus lujittaa lauman yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen. Millaiset olisivat ne olosuhteet, joissa tällaisia rakenteita syntyisi koneille ja voisiko niitä siltikään kutsua tunteiksi inhimillisessä mielessä?

Tämän kaltaisissa jutuissa aina mainitaan, miten vielä jokin aika sitten moni juttu oli pelkkää tieteiskirjallisuutta, mutta nykyään todellisuutta tai ainakin jo melkein. Saa nähdä, miten tällaisista jutuista ajatellaan parin kymmenen vuoden päästä.