Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Lisää dystopioista

Kirjoitin dystopioista aikaisemmin ja jatkan nyt aiheesta. En tuo aiheeseen mitään sen kummempaa uutta, mutta luettuani Heidi Nummen artikkelin “Dystooppisuus on osa mediakilpailua” Maailman kuvalehdessä tuli tarve kommentoida sitä.

Jutussa haastateltu elokuva- ja mediatutkija Veijo Hietala toistaa ajatuksen siitä, että ajatus maailmanlopusta on sisäänrakennettu kristilliseen (ja sitä kautta myös länsimaiseen) kulttuuriin ja dystopiat vetoavat kollektiiviseen alitajuntaamme. Tulin tosin aikaisempaa postausta kirjoittaessani miettineeksi, ovatko apokalypsi ja dystopia lopulta sama asia? Postapokalypsinen tulevaisuus on usein fiktiossa anarkkinen kun taas dystopia on perinteisesti ollut autoritaarinen yhteiskunta, vaikka ne voivat sekoittuakin (Mad Max on postapokalyptinen dystopia, 1984 on dystopia, mutta ei postapokalyptinen, maailmanloppu uhkaa monessakin elokuvassa, mutta ne eivät välttämättä ole dystopioita). Tätäkin ehkä voisi miettiä, miksi näin.

Hietala kertoo, että dystopiat ovat suosittuja poikkeusaikoina, jolloin ihmisten pelot heijastuvat dystopiaelokuvien ja -kirjallisuuden kuluttamiseen. Nykyaika uhkakuvineen ei tunnu sopivalta ajalta utopioiden kirjoittamiseen. Aikaisemmin väitin, että valtaosa tulevaisuusvisioista on dystopioita, koska utopioissa ei ole mitään sellaista, josta kirjoittaa tarina. Tarina tarvitsee jonkin päämäärän lähteäkseen liikkeelle ja ongelman, haasteen, esteen tai uhkakuvan kehittyäkseen. Utopia tarkoittaa historian loppua, ei dystopia. Joku kristillinen maailmanloppu on siis utopia, johon siirrytään dystopian kautta: lopun ajat ovat itkua ja hammasten kiristystä, mutta sen jälkeisessä paratiisissa ei ole kärsimystä ja kaikki ongelmat ovat ratkenneet. Ei ole enää mitään, mitä kohti pyrkiä, eikä mitään esteitä sen tiellä mitä haluaa saada. Paratiisin lähtökohdista on vaikea kirjoittaa fiktiota, kun jokainen päivä toistuu samanlaisena ja ongelmattomana ikuisesti ja ikuisesti.

Tarkalleen ottaen joku Uljas uusi maailmakin on utopia, mutta tarvitaan ”villin” Johnin kaltainen hahmo tuomaan siihen särö, joka mahdollistaa juonenkuljetuksen. Bernhardin elämä menee sijoiltaan, mutta muut vaikuttavat olevan uudessa yhteiskunnassa tyytyväisiä.

Hietalan mukaan ”[d]ystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta [kuin utopia].” Onkin mielenkiintoista, miksi negatiiviset asiat koetaan todenmukaisemmiksi kuin positiiviset? Realismi on aina olllut genre (kirjallisuudessa, elokuvissa ja kuvataiteessa), joka kuvaa epäkohtia. Kun painokkaasti kertoo asioiden menevän päin helvettiä, kuulostaa se aina uskottavammalta kuin hymysuinen optimismi, todistusaineistosta riippumatta.

Jutussa mainittu solarpunk on minulle entuudestaan tuntematon genre. Ensimmäinen kysymykseni onkin, kuinka tällaisessa tarinassa luodaan jännitteitä, jotka voivat kiinnostaa lukijaa ja katsojaa. Ehkä edistys ja ongelmattomuus yhdistyneenä futuristiseen estetiikkaan tuottavat jonkinlaisen nautinnollisen katharsiksen (mutta päinvastaisella tavalla). Onhan se tiettyyn pisteeseen asti miellyttävää katsella kiiltävää pintaa ja rehevää kasvillisuutta tai lukea, kuinka tiede ratkaisee kaikki ongelmamme.

Utopioista pitää tässä erikseen mainita Star Trek -(elokuva)sarja. Jutussa mainitaan 1940-50 -lukujen atomipommin pelko ja kommunismipaniikki, jotka heijastuivat sen ajan populaarikulttuuriin. Juttu ei kuitenkaan jatka kronologisesti 60-luvulle, joka oli kenties valoisampi ja edistysuskoisempi vuosikymmen, jolloin myös Gene Roddenberry käsikirjoitti kuuluisan avaruussaagansa, ja vaikka sarjaa onkin tehty seitsemällä vuosikymmenellä, ovat varsinkin alkupään trekit tyypillisen 60-lukulaisia. Työn ja pääoman ristiriita on ratkennut, kun replikaattori-teknologialla (mikä onkaan suomenkielinen termi?) voidaan hyödykkeitä tuottaa kaikkien tarpeisiin. Samalla on siirrytty yhteiskuntaan, jossa ei ole muutakaan sortoa, kuten seksismiä ja rasismia. Maanpäällisiä oloja ei sarjassa siksi juuri kuvatakaan, vaan jännitys tulee avaruuden käymättömiin korpimaihin suuntautuvasta tutkimusmatkailusta ja vieraiden sivilisaatioiden kohtaamisesta.

Jutun mukaan ympäristökatastrofit tulivat osaksi dystopiagenreä 1990-luvulla. Aiheesta kannattaa muuten lukea myös Ville Lähteen artikkeli Niin&Näin -lehdestä (Tähdellisiä roskaleffoja, Niin&Näin 4/20), joka tosin ei sijoita ekodystopioita mitenkään erityisesti 90-luvulle. Juttuun on haastateltu aiheesta Emmi Itärantaa, jonka romaanista Teemestarin kirja (2012) on vasta filmattu elokuvasovitus otsikolla Veden vartija (2022). Kirjan luin aikoinaan, elokuvaa en ole vielä nähnyt, enkä odotakaan innolla.

Itäranta kertoo, että hänen uusin teoksensa Kuunpäivän kirjeet (2020) on toiveikkaampi ja hänen mukaansa dystopiat ovat tulossa tiensä päähän. On vaikea keksiä enää mitään ammennettavaa ihmiskunnan vaikeuksista.

Kieltämättä monenmoista katastrofia on elokuvissa ja kirjallisuudessa ihmiskunnan ja planeettamme niskaan viskattu. Keksitäänkö enää mitään? Tekoäly on puheissa pinnalla, mutta villiintyneestä tekoälystäkin on tehty niin monta kirjaa ja elokuvaa, että se alkaa olla jo tyhjiin ammennettu aihe, ainakin vähäksi aikaa. Nähtäväksi jää, tuottaako nykyinen tekoälyhype dystopiafiktioita vai arkipäiviäistyykö se niin, että se ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä Google-kääntäjässä ei ole sen enempää katastrofin aineksia kuin leivänpaahtimessa.

Tekoäly ja kirjallisuus, kokemuksia ja kokeiluja

On väitetty, että tekoäly vie pian työt kirjailijoilta ja muilta taiteilijoilta. Optimistisimmat toivovat, että tekoälyä voi käyttää kirjoittamisen työkaluna ja keskustelupalstoilla monet kertovat niin tehneensä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tekoälystä ja kirjallisuudesta pari kertaa aikaisemminkin, mutta enemmänkin spekuloiden kuin itse asiasta. Olen kuitenkin kokeillut Open AI:n kohuttua Chat GPT:tä (versio 3.5), jota on kehittynein kielimallia käyttävistä tekoälyistä, joka on avoimesti verkossa käytettävissä. Tässä blogauksessa analysoin tuloksia keskustelusta, jonka kävin muutama kuukausi sitten. Yritin testata, mitä GPT tietää kirjallisuudesta ja voiko sitä käyttää työkaluna kirjoittamisessa. Lainaan alle osia keskustelustani karsien turhia rönsyjä pois.

Ensimmäinen koskaan kysymäni kysymys Chat GPT:ltä oli: ”millainen on hyvä suomenkielinen romaani?” Toiveissa luonnollisesti oli, että tekoäly auttaisi minua kirjoittamaan sellaisen. Olen laiska kirjailija enkä immuuni houkutukselle huijata kirjoitustyössä.

Vastaus oli seuraavanlainen:

Hyvän suomenkielisen romaanin määrittely on subjektiivista, ja se riippuu paljon henkilön omasta mieltymyksestä. Kuitenkin, yleisesti ottaen, hyvän suomenkielisen romaanin voisi ajatella olevan sellainen, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, tarjoaa kiinnostavan ja mieleenpainuvan tarinan ja joka on tarpeeksi moniulotteinen ja monitasoinen herättämään ajatuksia ja tunteita lukijassa.
Tässä muutamia esimerkkejä hyvistä suomenkielisistä romaaneista:
1. Tove Jansson: Kesäkirja
2. Sofi Oksanen: Puhdistus
3. Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
4. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
5. Leena Lander: Tulitikkuja lainaamassa

Ensimmäinen huomio oli, että vastaus on aika ympäripyöreä ja itsestäänselvä, mutta niin oli tietysti kysymyskin. En ole varma miten syvällistä vastausta olin odottanut, mutta on selvää, että epätarkkoihin kysymyksiin saa yleistäviä vastauksia. Tekoäly ei ole oikea ”äly”, se vain tekee yleistyksiä sille syötetystä materiaalista.

Toinen huomio luonnollisesti on, että Tulitikkuja lainaamassa ei ole Leena Landerin romaani, vaan Maiju Lassilan (oik. Algot Untola). Samoin, jos on oikein kriittinen, Tove Jansson ja Kjell Westö eivät ole suomenkielisiä kirjailijoita.

Tarkensin kysymystäni hieman: ”voitko auttaa minua kirjoittamaan hyvän suomenkielisen romaanin?”, johon GPT vastasi:

Tottakai voin auttaa sinua! On kuitenkin tärkeää huomata, että hyvän romaanin kirjoittaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Alla on joitakin yleisiä vinkkejä, jotka voivat auttaa sinua aloittamaan ja kehittämään omaa kirjoittamistasi:

Edelleen liian yleistävää ja ympäripyöreää. Käytännössä GPT:n neuvoi keksimään mielenkiintoisen tarinan ja niin edelleen.

Seuraavaksi pyysin suoremmin: ”Kirjoita minulle hyvä romaanin aloitus.”

Tottakai, tässä on esimerkki hyvästä romaanin aloituksesta:

Syysilta oli tumma ja sateinen, kun Ella käveli kotiinsa märässä pimeydessä. Hänen mielensä oli levoton ja huolestunut, sillä hän oli juuri saanut tietää äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Hän mietti, miten selviäisi äidin hoitamisesta ja samalla pitäisi huolta omasta elämästään. Ella kaipasi turvaa ja lohtua, mutta hänen ympärillään oli vain synkkä kaupunki ja sateen kohina. Hän toivoi, että joku voisi auttaa häntä ja olla hänen tukenaan, kun hänen maailmansa oli kaatumassa ympärillä.

Chat GPT aloittaa avaussanoilla, jotka muistuttavat maailman kaikkien aikojen huonoimmiksi valittua ”synkkä ja myrskyinen yö” – avausta (jonka kirjoitti Edward Bulwer-Lytton, mutta jonka lienee tutummaksi tehnyt sarjakuvahahmo Ressu). Samoin en ole varma, voiko pimeys olla märkä, ellei sitten jossain hämärässä runokuvassa.

Olin jossain määrin yllättynyt ensi kertaa testatessani tekoälyä. Se todella tuntui ymmärtävän kysymykseni ja vaikka keskustelu muistutti välillä keskustelua muistisairaan vanhuksen kanssa, sitä saattoi pitää keskusteluna. Samoin kaikissa pyytämissäni proosapätkissä oli jokin järki. Niissä jo alussa asetettiin jokin peruskonflikti ja lähdettiin kehittelemään juonta, mikä sinänsä on suuri saavutus koneelta.

Tyylillisesti kaikki GPT:n kirjoittamat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Oliko tekoäly löytänyt sen kuuluisan oman äänensä? Pikemminkin päin vastoin: sen tyyli on neutraalein mahdollinen, sekoitus kaikkien maailman yläasteen luovan ainekirjoituksen kliseitä. En siis ole huolissani, että tekoäly veisi kirjailijoita työt. Toisaalta, ehkä yläastemainen kliseisyys on se, joka yhdistää kaikkia lukijoita sillä tavalla, että se on se seuraava suuri myyntimenestys.

Edelleen kysymykseni olivat liian yleisluontoisia. Tarkensin hieman pyyntöäni ja pyysin kertomaan tarinan miehestä, joka ottaa mallia renttukirjailijasta:

”Mies, joka oli aina ollut kiltti ja kunnollinen, päätti ottaa mallia renttukirjailijasta. Hän alkoi juoda enemmän ja viettää öitä baareissa. Pian hän tapasi naisen, joka oli samanlainen kuin hän. He viettivät yön yhdessä ja mies huomasi, että hänellä oli löysät housut ja likainen t-paita. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja rentoutuneeksi.

Seuraavana päivänä mies oli kirjoittamassa romaaniaan, ja hän huomasi, että hänen kirjoittamansa kohtaukset olivat paljon elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin ennen. Hän jatkoi renttukirjailijan seuraamista ja kirjoitti joka päivä, ja pian hän huomasi olevansa kuuluisa kirjailija. Mutta hän ei ollut onnellinen.

Hän oli menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkeää. Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapset, juonut liikaa ja menettänyt ystävänsä. Hän tajusi, että hänen elämänsä oli muuttunut täysin. Hän kirjoitti kirjan siitä, miten hän oli menettänyt kaiken, ja lopulta hän päätti lopettaa renttukirjailijan seuraamisen ja palata takaisin entiseen elämäänsä.

Hän meni takaisin vaimonsa ja lastensa luo ja pyysi heiltä anteeksi. Hän lupasi muuttua ja korjata kaiken, mitä oli rikkonut. He antoivat hänelle toisen mahdollisuuden, ja hän käytti sen hyväkseen. Hän kirjoitti uuden kirjan, joka oli erilainen kuin kaikki hänen aiemmat kirjansa. Se oli onnellinen loppu, ja hän kirjoitti sen sydämestään.”

Jonkinlainen juonen kaari tässäkin on, mutta ihan tällaisenaan ei käyttökelpoista materiaalia. Miksipä tätä tarinaa ei kirjoittaisi auki, vaikka melko sovinnainen se onkin, mutta se vaatisi tarkempia yksityiskohtia.

Jossain vaiheessa tekoäly generoi seuraavalla tavalla alkavan pätkän, joka raskaan työn eetoksessaan epäilyttävästi toi mieleeni Päätalon Ihmisiä telineillä:

Rakennusmestari seisoi työmaallaan ja katseli kaivinkoneen tekemää kuoppaa. Hän tiesi, että siitä tulisi talon kellarikerros, joka toisi mukanaan uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Mutta ennen kuin se voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin monta kuorma-autollista betonia ja terästä. Se oli raskasta työtä, mutta mestari tiesi, että hänen miehensä hoitaisivat homman kotiin. He olivat kovaa porukkaa, joka oli tottunut kovaa työtä tekemään.

Mestari astui lähemmäs kaivantoa ja vilkaisi sisään. Siellä oli kaksi miestä, jotka hoitivat hommaa huolellisesti. Mestari hymyili tyytyväisenä ja astui sitten takaisin töihin valvomaan muidenkin hommia. Hän oli ylpeä siitä, mitä he olivat jo saaneet aikaan, ja siitä, mitä heidän vielä oli edessään.

Tiedustelin asiaa GPT:ltä, johon se vastasi:

Kuten tietokoneohjelmana minulla ei ole tunteita tai mieltymyksiä, joten en voi sanoa, että ottaisin vaikutteita Kalle Päätalolta tai keneltäkään muulta kirjailijalta. Kuitenkin, jos kirjoitetaan samankaltaisista aiheista tai samassa tyylilajissa, voi olla että vaikutteita tiettyjä kirjailijoita tulee huomaamatta mukaan.

Luonnollisesti, koska tekoälyllä ei ole käsitystä materiaalisesta maailmasta, tällaisiakin tuloksia se antoi:

Yhtäkkiä kapakan ovesta asteli sisään nuori nainen, jonka hiukset olivat tuuheat ja vaaleat, kuin kevätpäivän aurinko. Hänellä oli yllään punainen mekko, joka korosti hänen muodokasta vartaloaan, ja jokainen katse kääntyi häneen. Mies, joka oli kertonut rakentavansa taloja, tuijotti naista avoimesti suu auki. ”Katsokaa”, hän huudahti, ”millaisen upean talon voisi tuosta rakentaa!”

Koska tekoäly ei ymmärrä sanojen merkityksiä, tulokset voivat olla melko makaabereja. Tai sitten vaikuttaa kuin kirjoittaja olisi psykedeelien vaikutuksen alaisena ja yhdistelisi eri asioita täysin vapaasti assosioiden.

Mistä tuli mieleeni pyytää Chat GPT:tä kirjoittamaan kuin Kalle Päätalo LSD:n vaikutuksen alaisena:

Rakennusmestari katsoi kuopan syvyyteen ja hämmästyi, kuinka monta erilaista värejä ja muotoja siellä oli. Se oli kuin sukeltaisi kaleidoskoopin maailmaan, missä kaikki liikkui ja muuttui jatkuvasti. Hän tiesi, että tämä oli vain alkusoittoa, että matka olisi vielä paljon villimpi ja hämmästyttävämpi.

Hän mietti, että ehkä tämä oli joku salainen portti toiseen ulottuvuuteen, missä hän voisi kokea kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Ja hän päätti astua sisään, vaikka tiesi, että siellä saattaisi olla vaaroja ja pelottavia olentoja.

Hän oli valmis matkaamaan tuntemattomaan, kokeilemaan uusia tapoja rakentaa ja löytämään uusia inspiraation lähteitä. Hän tunsi, että tämä oli hänen kohtalonsa, hänen elämänsä tarkoitus. Ja kun hän palaisi takaisin maailmaan, hän voisi kertoa tarinansa muille ja jakaa kokemuksensa kaikkien kanssa.

Hän jatkoi matkaansa syvemmälle kuoppaan, joka näytti hänen silmissään loputtomalta kaivokselta täynnä kirkkaita timantteja ja salaperäisiä aarteita. Hän oli päättänyt löytää kaiken, mitä hän etsi, ja rakentaa maailman, joka oli kaunis ja ainutlaatuinen. Ja hän tiesi, että tämä matka oli vasta alkanut.

Jälleen tulos oli aika tylsä. Viittaus Päätaloon ehkä saa naurahtamamaan, mutta onhan kaleidoskooppi huumetripin metaforana se kaikkein yllätyksettömin.

Tekoälyn generoima teksti on juurikin geneeristä ja käsittämättömän tylsää. Kun pääsee yli itse tekniikkaan liittyvästä hämmästyksestä, ei tekstissä itsessään ole mitään mielenkiintoista. Se on kuin tekstuaalista muzakia.

Joskus vahingossa tekoäly tuottaa mielenkiintoisia rinnastuksia:

Ohjaajan ja käsikirjoittajan näkemykset olivat kuin yö ja päivä, kuin vesi ja tuli, kuin kala ja maito.

Kun kysyn selitystä miksi juuri ”kala ja maito” (kalasta ja polkupyörästä olen kuullut puhuttavan), vie se mielenkiintoiselta kielikuvalta kaiken mystiikan:

”Kuin kala ja maito” on sanonta, joka kuvaa kahden asian yhteensopimattomuutta tai toisiaan poissulkevaa luonnetta. Samoin kuin kala ja maito eivät sovi yhteen ruokapöydässä, niin myös joissakin tilanteissa kaksi asiaa tai henkilöä eivät vain sovi yhteen.

Kokeilin vielä muutamia muita ideoita, mutta ne olivat vieläkin tylsempiä, enkä lainaa niitä tässä sen enempää.

Seuraavaksi kokeilin Chat GPT:tä toisin päin ja syötin sille omaa tekstiäni ja pyysin palautetta siitä. Se tiivisti n. 1800 sanan eli parin sivun tekstin seuraavasti:

Tekstin kuvaama tilanne vaikuttaa mielenkiintoiselta ja monisyiseltä. Se tarjoaa lukijalle pienen ikkunan yhden keskikokoisen suomalaisen perheen elämään ja samalla vihjeitä NN:n elämästä ja taustasta. Tekstissä näkyy tavallisen arjen ja kirjailijan elämän kontrasti, ja se herättää kysymyksiä perheen ja kirjailijan rooleista.

Lukijalle jää mieleen mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten NN:n suhteesta perheeseensä, kirjoittamisen ja juomisen yhteenkietoutumisesta, sekä hänen vaikutuksestaan perheensä arkeen.

Kaiken kaikkiaan tämä teksti vaikuttaa kiinnostavalta pohjatyöltä dokumentin tai artikkelin kirjoittamiseen, ja siitä voisi kehittyä mielenkiintoinen tarina NN:stä ja hänen perheestään.

Jälleen kerran on hämmästyttävää kuinka tekoäly osaa jäljitellä ihmisen puhetta, tässä tapauksessa mitäänsanomatonta kirjoituspiiripalautetta, jossa teksti on luettu (ja ymmärretty) pintapuolisesti, eikä varsinaista palautetta ei osata tai uskalleta antaa, vaan kaikki on tosi ”mielenkiintoista” ja ”kiinnostavaa” (mainitaan yht. 5 kertaa, kiitos tästä tiedosta). Tällainen palaute on täysin hyödytöntä kirjoittajalle.

Kun tenttaan tekoälyä lisää, saan enemmän yksityiskohtia, mutta jo pian se alkaa ”hallusinoida”, eli keksiä asioita, joita ei ole olemassa ja sekoittaa henkilöhahmoja (A on B:n tytär, mutta tekoäly väittää, että C:n tytär) ja kommentti kommentilta sekaannukset vain syvenevät, niin että jokainen kommentti täytyy oikaista. Virheiden määrä on niin suuri, että käytännössä mihinkään tekoälyn tekemään tiivistykseen ei voi luottaa. En tiedä millä tavalla kirjoittajat, jotka käyttävät tekoälyä apunaan, sitä varsinaisesti käyttävät, mutta minulle se näyttäytyy täysin hyödyttömänä.

Yhteenvetona: on suorastaan hämmästyttävää, miten Chat GPT osaa jäljitellä kieltä, mutta eipä se mitään muuta osaakaan. Jäljittely tuottaa keskinkertaista, toisteista ja tylsää tekstiä. Tekoäly pystyy jossain määrin luomaan uusia ideoita, mutta ne kaikki ovat mielikuvituksettomia tai sitten täysin epäloogisuudessaan käyttökelvottomia. Tekoälyn surrealismi voi kiinnostaa hetken, mutta en povaa sille tulevaisuutta (historiallinen surrealismikin oli aika ohimenevä ilmiö). Tyyliltään tekoälyn luoma teksti on väritöntä ja mautonta (eikä edes mautonta hyvällä tavalla) kuin katselisi harmaan maalin kuivumista.

Viimeisen muutaman kuukauden kokeiltuani en löydä omaan tekemiseeni tekoälystä mitään apua enkä povaa siitä nykyisellään korvaajaa ihmiskirjoittajalle.

Mutta kuitenkin: ei pidä yliarvioida lukijoiden kirjallista makua: jos jokin on geneeristä ja keskiarvoista, se varmasti vetoaa suureen lukijajoukkoon. Tulemme varmasti lähitulevaisuudessa näkemään lukuisia tekoälyn kirjoittamia kirjoja. Osa niistä herättänee huomiota teknisessä mielessä, mutta pian markkinoille tulee bulkkia, josta voidaan tehdä tekoälyn lukemana äänikirjoja alhaisilla kustannuksilla.

Charles Bukowskin filosofia

Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.

Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.

Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.

*

Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.

Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.

Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:

The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.

Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:

Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.

Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.

Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.

Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.

*

Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.

Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.

Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.

Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.

Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.

*

Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.

Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?

Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.

Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.

Itään ei ole mitään

Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.

Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.

Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).

Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.

Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.

Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.

Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.

Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.

Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.

Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.

Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))

Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.

Orwellin värssytin ja muita kojeita

Tekoälyn tuottamasta kirjallisuudesta ja musiikista olen kirjoittanut tässä aikaisemminkin, mutta olin unohtanut, että jo Orwellin romaanissa 1984 esitellään idea ”värssyttimestä”, mekaanisesta ”kaleidoskooppimaisesta” laitteesta, joka tuottaa viihderoskaa kansan tarpeisiin. Koko kappale kuuluu seuraavasti:

And the Records Department, after all, was itself only a single branch of the Ministry of Truth, whose primary job was not to reconstruct the past but to supply the citizens of Oceania with newspapers, films, textbooks, telescreen programmes, plays, novels — with every conceivable kind of information, instruction, or entertainment, from a statue to a slogan, from a lyric poem to a biological treatise, and from a child’s spelling-book to a Newspeak dictionary. And the Ministry had not only to supply the multifarious needs of the party, but also to repeat the whole operation at a lower level for the benefit of the proletariat. There was a whole chain of separate departments dealing with proletarian literature, music, drama, and entertainment generally. Here were produced rubbishy newspapers containing almost nothing except sport, crime and astrology, sensational five-cent novelettes, films oozing with sex, and sentimental songs which were composed entirely by mechanical means on a special kind of kaleidoscope known as a versificator. There was even a whole sub-section — Pornosec, it was called in Newspeak — engaged in producing the lowest kind of pornography, which was sent out in sealed packets and which no Party member, other than those who worked on it, was permitted to look at.

En käännä kappaletta enkä jaksa näpytellä koko lainausta suomenkielisestä pokkariversiosta, joka minulla on. Oma käännökseni on Raija Mattilan suomennos vuodelta 1999, josta termin ”versificator” käännös ”värssyttimeksi”.

Värssyttimen toimintaa ei sen tarkemmin selitetä, mutta ”mekaaninen kaleidoskooppi” voisi olla laite, joka tuottaa olemassaolevista sisällöistä uusia versioita. Kuten generatiivinen tekoälykin. Kumpikaan ei luo uutta, vaan kierrättää vanhoja kliseitä ja pystyy tuottamaan vain mieltä turruttavaa sentimentaalista hömppää.

Kuten Platonin valtiossa, johon tämä kaikki tietenkin palautuu, runoilijat on karkoitettu ihanneyhteiskunnasta ja sallittuja ovat vain suuria sankareita ylistävät laulut nuorison kohottamiseksi, tai tässä tapauksessa vaaraton, geneerinen hömppä. Sen tuottamiseen ei tarvita edes ihmistä.

Orwellin 1984:n ohella tunnetuin dystopia, Huxleyn Uusi uljas maailma menee tähän teemaan vieläkin syvemmälle: kaikki syvällinen kulttuuri on korvattu ”seksofonien” ja ”tuoksu-urkujen” viihdehömpällä ja ”synteettisten kojeiden malthusilaisella bluesilla” niin, että yhteiskunnan ei tarvitse edes käyttää pakkokeinoja turrutettujen massojen hallitsemiseen. Silti hömppää tuottavat edelleen ihmiset, eikä sen generoimista ole vielä ulkoistettu ”värssyttimille”.

Lisätään kasaan vielä Kurt Vonnegutin Sähköpiano (Player Piano, 1952), joka kertoo maailmasta, jossa automaatio on korvannut suurimman osan ihmisten työstä. Muistan lukeneeni kirjan joskus 20 vuotta sitten ja silloin sen teemat tuntuivat kaukaisen utopistisilta, mutta nykyään samoja keskusteluita työn katoamisesta tekoälylle käydään vakavastikin. 1950-luvulla tietotekniikasta ei tiedetty paljoakaan ja Vonnegutin visiossa automaatio on vielä varsin mekaanista, jollei aivan steampunkia kuitenkaan.

Ihmisten työt oli korvannut ”toinen teollinen vallankumous”, mutta mitä ”kolmas teollinen vallankumous” korvaisi? Ihmisten ajattelun.

En analysoi romaania sen yksityiskohtaisemmin, mutta sen otsikkoonkin nostettu motiivi, automaatinen piano, sopii tämän bloggauksen aiheeseen. Sen suomentaminen ”sähköpianoksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä ei ole ihmisen soittama sähköinen instrumentti, vaan nimenomaan reikänauhoilla toimiva automaattipiano. Romaanissa automaattipiano ei ole mikään uusista uusin teknologian ihme, vaan antiikkinen, koliseva mekaaninen kone, joka soittaa 1900-luvun alun ragtime-musiikkia.

Vonnegutin Sähköpianon maailmassa kehitys tuntuu pysähtyneen. Automatiikka on ohjelmoitu vuosia sitten, eikä sitä ole tarvinnut juurikaan kehittää sen jälkeen. Automaatiolta säilyneiden ammattien joukossa eivät ole muusikot tai taiteilijat, vaan musiikkikin on ikivanhojen tallenteiden varassa. Kun tekijät vieraantuvat työstään lopullisesti, kehitys lakkaa.

Ainakin scifi-klassikoiden tuomio koneiden tekemälle taiteelle on selvä: koneet pystyvät vain toistamaan olemassa olevia muotoja ja sisältöjä. Tämä on rinnakkaista koko yhteiskunnan ja inhimillisen kulttuurin stagnaatiolle: kun ajattelu, kulttuuri ja taide ovat vain sisällötöntä aikaisemman toistoa, ihmisestäkin tulee ratas totalitarismin koneistossa.

Schopenhauer ja naisten viagra

Hesari arvostelee uuden Schopenhauer -suomennoksen, (Arthur Schopenhauer: Ihmisen tahdon vapaudesta. Suom. Markus Nikkarla. Sammakko, 2023). En ole sitä vielä lukenut, mutta olen kuunnellut aiheesta podcastin.

Kuten arviossa kerrotaan, teoksen perusidea on simppeli ja arkinen: ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei voi päättää mitä haluaa. Vapauden ongelma on yleensä pelkistetty siihen, että jos mikään ulkoinen tekijä ei meitä estä, olemme vapaita. Jos jäätelökioskilla voin vapaasti valita otanko mansikka- vai suklaajäätelöä, olen vapaa. Tosin, en voi valita haluanko mansikka- vai suklaajäätelöä. Ihmisen itsetietoisuudesta ei Schopenhauerin mukaan väistämättä seuraa, että hänellä olisi vapaa tahto: tiedämme vain valintamme tuloksen, emme sitä miksi teemme valintamme.

Schopenhauerin metafyysinen selitys onkin sitten jo vähän monimutkaisempi ja maagisempi, niin kuin metafyysiset selitykset yleensä ovat. Schopenhauer selittää asian siten, että on olemassa rinnakkaismaailma, jota hallitsee mystinen tahto. Tämä tahto pitää niin kasvit kasvamassa kuin planeetat radallaan ja ihmiset pienissä toimissaan ja evoluution liikkeessä. Tästä ”tahdon maailmasta” emme voi tietää mitään, se on kaiken käsitteellistämisen ulkopuolella, samalla tavalla kuin kantilainen ”asioiden sinänsä” maailma. Joku metafysiikasta paremmin kärryillä oleva varmaan osaisi selittää paremmin, kuinka Schopenhauerin malli eroaa hänen kiistakumppaninsa Hegelin mallista, mutta näyttäisi siltä, että siinä missä Hegelin maailmaa ohjaava maailmansielu, Geist on järki itsessään, joka tulee itsestään tietoiseksi, Schopenhauerin tahto on abstrakti voima, joka on tietämisen ulottumattomissa. Emme tiedä mitä tahdomme, koska ”tahtoa” ei voi käsitteellistää.

Kuinkahan Schopenhauer olisi ajatellut, jos olisi nähnyt vilauksen meidän ajastamme? Haluamme Apple iPhone 15 -matkapuhelinta, BigMac -kerroshampurilaisateriaa, lomaviikkoa Kreetalla, pallogrilliä, 100% prosenttia tuuheampia silmäripsiä ja Huippukiva -perseensuristinta ja kaikkea tätä ja paljon muuta vain yhden mainoskatkon aikana. (En tee tässä semanttista eroa halun ja tahdon välillä, koska Schopenhauerillakin fyysiset ”halut” tuntuvat kuuluvan ”tahdon” alaan.) Schopenhauer ei elämänsä aikana olisi osannut haluta mitään näistä asioista, kuten ei kukaan muukaan hänen aikalaisensa. Markkinatalous on systeemi, joka synnyttää jatkuvasti liukuhihnalta meille haluttavia asioita ja yksilöt ovat tahdottomia sen edessä. Tahto ohjaa markkinataloutta kuten kaikkea muutakin, mutta kenties lisäanalyysiä olisi vaatinut se, miten kiihtyvällä tahdilla tuo systeemi luo meille uusia tarpeita, jotka ohjaavat meitä.

Schopenhauerin mukaan asiat voivat mennä vain yhdellä tavalla: ihminen toimii oman luonteensa mukaan ja asiat tapahtuvat väistämättä. Jälkeenpäin voi keksiä vain selityksiä. Jos toimin toisin kuin mitä alunperin tahdoin, en oikeasti tahtonut sitä. (Schopenhauerin selitys voi näyttäytyä kehäpäätelmänä: Miksi toimin näin? Koska tahdoin niin. Mistä tiedän, että tahdoin sitä? Koska toimin niin. )

Schopenhauerin käsitys ihmistä ohjaavasta tahdosta, joka on meille tiedostamaton, vaikutti hänen jälkeensä mm. Sigmund Freudiin, joka paikansi tahdon metafysiikan sijasta ihmisen psyykeen. Mistä pääsemmekin seksihommiin: Freudille ihmisen elämänhalu, libido, on perustaltaan seksuaalinen ja ohjaa meitä tiedostamattamme.

Jostain syystä Schopenhaueria ajatellessani ajattelen aina naisten viagraa. Siinä missä miesten potenssilääkkeet hoitavat fyysistä puolta, eli kyvyttömyyttä erektioon, ”naisten viagraksi” kutsutut lääkkeet (esim. flibanseriini) hoitavat psyykkistä puolta, eli seksuaalista haluttomuutta. Kysymys ei ole vailla filosofisia nyansseja. Freud tunnetusti ei juurikaan ymmärtänyt naisten seksuaalisuutta ja muistaakseni Schopenhauerkin oli suoranaisesti naisten vihaaja ja naisen seksuaalista halua heidän aikanaan pidettiin pikemminkin ei-toivottuna asiana, mutta noista päivistä asiat ovat kääntyneet toisin. Halusta on tullut haluttavaa.

Kuinka Schopenhauerin alkuperäinen ajatus siitä, että ei voi tahtoa mitä tahtoo suhtautuu tähän? Jos kuitenkin tahtomista voi muuttaa pillerillä? Toisaalta, jos ei tahtoisi haluta, niin ei kai silloin tahtoisi ottaa pilleriä, joka saa haluamaan?

Schopenhauerille halu on kaiken kärsimyksen lähde, ajatus jonka hän otti itämaisista uskonnoista. Halu ei koskaan lopulta tyydyty lopullisesti ja olemme ikuisessa halun ja tyydytyksen luupissa. Koska koko todellisuus on perustaltaan tällainen, on kaikki pohjimmiltaan päin helvettiä ja se on syy filosofiseen pessimismiin. Seksuaalinen halu on elämää uusintava voima, joskin modernina aikana se törmää usein kumin tai hormonaalisen ehkäisyn luomaan esteeseen. Tältä kannalta halun puute on kärsimystä toiseen potenssiin: kärsimystä siitä, ettei tunne halua, jota tyydyttää.

Moderni elämä markkinatalousyhteiskunnassa on halujen tyydytystä ja jos meillä ei ole halua, jota tyydyttää, jäämme jostain paitsi. Jos emme osaltamme osallistu kulutusyhteiskuntaan kuluttamalla ja tuottamalla ja hankkimalla rahaa kulutukseen, koko systeemi kaatuu. Halun puuttuminen on oire. Tämä eetos läpäisee kaiken, myös ja etenkin seksuaalisuuden.

Olemme taas vapaan tahdon jäätelökioskilla. Haluaisin mansikkajäätelöä, mutta otan pillerin, jotta haluaisin suklaajäätelöä. Miten me määrittelimmekään vapauden?

Kirjojen hävittämisestä

Kirjan heittäminen roskiin tai sen hävittäminen esimerkiksi polttamalla herättää voimakkaita tunteita kirjanystävissä, mutta myös kirjoja vähemmän lukevat tunnustavat kirjan symbolisen arvon. Ajatus kirjarovioista on totalitarismin peruskuvastoa. Tässä blogissa olen monta kertaa kirjoittanut kirjasta fyysisenä esineenä, jolla on itsessään tiettyä prestiisiä.

Nyt kirjoille on tulossa kierrätysvelvoite. Lopulta johonkin ne lukemattomat kirjat pitää kuitenkin laittaa sen jälkeen, kun ne eivät enää kiinnosta lukijoita. Kaunis ja idealistinen ajatus on, että jokaiselle kirjalle löytyisi lukijansa ja sitä rakastettaisiin ja vaalittaisiin ja kirjan arvo tunnustettaisiin tallettamalla se ikuisiksi ajoiksi kirjahyllyyn. Kirjoja kuitenkin painetaan vuosittain yhä enemmän ja jotain niille on tehtävä sen jälkeen, kun ihmisten kirjahyllyt tulvivat yli ja lasten kuvakirjat ovat täyttäneet häkkivarastot.

Lähetyskirpputorien kirjahyllyt ovat surullista katsottavaa. Nopeimmin vanhentuvat turhien julkkisten sesonkikirjat, atk-oppaat, lahjaksi annetut yhden vitsin varaan rakennetut makkarajooga-kirjat. Aika vähän arvoa on myös uskonnollisella kirjallisuudella ja Valittujen Palojen kirjavalioilla ja unohdetuilla, omanakin aikanaan melko vähän myyneillä tekijöillä, joiden omakustannerunot ja erämuistelmat ovat tuomittuja unohdukseen. Internet ja Wikipedia ovat tehneet tietosanakirjat ja monet muut hakuteokset turhiksi.

Aina välillä Tori.fi:tä selaillessa tulee vastaan myyjiä, jotka pyytävät monta kymppiä jostain sattumanvaraisesta kellastuneesta opuksesta vain sen vuoksi, että se sattuu olemaan ”vanha”, eli ehkä 1930-luvulta. Tai sitten isovanhempien kuolinpesästä on saatu kirjahyllyllinen Iijoki-sarjaa ja kirjakerhon kuukauden kirjoja. Myynti-ilmoituksen kuva on otettu sillä tavalla sivusta tai etäältä, että selkämyksen nimi ei erotu tai kirjat on kasattu siten, että niiden nimet jäävät piiloon. Myyjä, joka ei itse juurikaan lue, ajattelee kuitenkin, että kirjoilla on jotain rahallistakin arvoa, vaikkei ymmärtäisikään edes laittaa kirjojen nimiä ilmoitukseen.

Kirjat ovat kulutustavaraa siinä missä muukin kodin irtaimisto ja joskus se tulee käyttöikänsä päähän ja tulee hävittää. Huvittavaa sinänsä, että kirjan arvo laskee kenties nopeammin kuin minkään muun myyntiartikkelin. Elämme näin syksyllä kirjamyynnin kulta-aikaa: kirjamessujen, isänpäivän ja joulun alla myydään eniten kirjoja. Jos ostat bestsellerin kolmella kympillä kirjamessuilta, et saa sitä myytyä tammikuussa divariin vitosella. Myyntisesongin päätyttyä myymättä jääneet menevät makulatuuriin, eli polttolaitokselle: moni kovakantinen lämmittää suomalaisia kotitalouksia yhtä useasti kuin suomalaislukijoiden sydämiä.

Nyt on linjattu, että kirjoja ei saa laittaa paperinkeräykseen, vaan ne menevät sekajätteeseen. Aikaisemmin kirjat on laitettu ilman kansia paperinkeräykseen. Ensi vuodeksi ympäristöministeriö on kaavailemassa uutta lakia kirjojen kierrätysvelvoitteesta. Koska vanhat kirjat sisältävät liimaa, ei niitä voi käyttää samalla tavalla paperinvalmistuksessa kuin sanomalehtipaperia, vaan ne pitää kerätä erikseen. Ehkä jotain symbolista on siinäkin, että kirjoja käsitellään kuin jotain ongelmajätettä.

Elektroniikkalaitteiden kohdalla elektroniikkaliikkeet ovat velvoitettuja ottamaan käytettyjä laitteita takaisin ja kierrätyksen kuluja on kompensoitu kuluttajahinnassa. Kirjan hinnan nostaminen nykyisessä tilanteessa, jossa ALV:n mahdollinen nosto lisää hintaa parilla eurolla ja kirjat ovat valmiiksi jo melko kalliita, ei kuulosta hyvältä.

Suomalainen kirjakauppa on jo reagoinut ja on alkanut ottaa vastaan kierrätyskirjoja. Hyvitykseksi käytetystä kirjasta saa 5€ pois uuden kirjan ostosta. Kirjakaupan sivuilla kerrotaan, että vain Suomalaisesta kirjakaupasta ostetut, uudet ja hyväkuntoiset kirjat kelpaavat hyvityksen piiriin. Ilmeisesti kierrätetyt kirjat otetaan takaisin myyntiin, mutta tuskin alkuperäiseen hintaan, vaan todennäköisesti ”b-stockina”. Voisi kuvitella, että vaikka kirjakaupalle syntyy 5€ ”tappiota” kirjan hyvittämisestä, ainakin lyhyellä aikavälillä tempaus voi toimia mainoskampanjana. Tämän laajemmin Suomalainen kirjakauppa ei ilmeisesti aio divaribusinekseen lähteä.

Kirjailija ei tästä tietenkään kauheasti hyödy ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen onkin älähtänyt asiasta. Vaikka Hytösen kanssa yleensä olen asioista samoilla linjoilla, en ole oikein varma, miksi kirjasta tässä tapauksessa pitäisi maksaa kirjailijalle kahteen kertaan. Tietääkseni divaritkaan eivät maksa mitään kirjailijoille.

Romanttinen käsitys painetusta sanasta pitää fyysistä kirjaa hengissä vielä jonkin aikaa, mutta katsotaan kuinka kauan. Massakulutusyhteiskunta kuitenkin hukuttaa meidät hyödykkeisiin ja kaikkea on aivan liikaa, kirjojakin.

LISÄYS 12.10.:

Aamulehden jutusta selviää, että kirjakauppa laittaa vastaanottamansa käytetyt kirjat takaisin myyntiin puoleen hintaan. Eli jos uutuusromaanin hinta pyörii siinä kolmen kympin paikkeilla, kerran luetun saa itselleen viiteentoista euroon. Uudesta kirjasta 5 euron hyvityksen saa, jos sen palauttaa takaisin kuukauden kuluessa. Kirjoittaja vertaa tätä kirjojen vuokraamiseen, mitä se tavallaan onkin. Jutussa myös muistutetaan, että kirjoja saa samalla tavalla lainaan kirjastosta. Kirjan ”vuokraus” soveltunee parhaiten heille, jotka haluavat aina lukea uusimmat menestysromaanit ja pysyä kärryillä uutuusteoksista. Ehkä kirjallisuustrendeistä tietoisena pysyminen on korvannut näyttävän kirjahyllyn. Ne luettujen kirjojen selkämykset voi joka tapauksessa jakaa Instagramissa.

Itse ostan vain kirjoja, joihin tulee palauttua monta kertaa. Näitä ovat esimerkiksi runokirjat, joita en lue kannesta kanteen yhtä soittoa, vaan pikemminkin sieltä täältä, kuin kuuntelisi levyltä biisin kerrallaan. Samoin sellaiset filosofiset teokset, jotka vaativat pidempää pureskelua, saavat paikkansa kirjahyllyssä, kuten myös keskeiset lähdeteokset, jotka menevät aiheeseen Wikipedia-artikkelia syvemmälle. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen voi avata mistä tahansa sattumanvaraisesta kohdasta ja aina löytyy jotain mielenkiintoista. Tällaisia pyrin hamstraamaan hyllyyni ja pitämään aina käden ulottuvilla. Sellaiset kertaalleen läpi luettavat lukuromaanit, joihin myös jutussa mainitut Westön teokset kuuluvat, lainaan kirjastosta. Joskus niitä saa myös ilmaiseksi tai parilla eurolla nettikirppiksiltä. Tällöin ilmaiseksi saatu peruspokkari saattaa kulkea laukussa tai vettyä saunassa tai parvekkeella tai pyöriä sängyn alla niin, että pian se on jo kierrätyskamaa, mitä en kehtaisi kirjastolainalle tietenkään tehdä.

Aikoinaan leveä kirjahylly, jossa on kovakantisia kirjoja, kuului kodin sisustukseen, oli se siten miten pikkuporvallisen teennäistä hyvänsä ja oli niitä kirjoja luettu tai ei. Ehkä tämä sama kuluttajasegmentti, joka nyt konmarittaa kirjansa olohuoneen kunniapaikalta, on myös ”kirjavuokrauksen” kohderyhmää.

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta tietenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

On kuitenkin ihmeellistä, jos näinkin fiksussa yrityksessä ei ole mietitty tätä puolta laisinkaan. Tuliko heille yllätyksenä, että heidän käyttämäänsä teknologiaan voisi liittyä tekijänoikeudellisia ongelmia?

Näyttää siltä, että tässäkin on menty teknologia edellä ja unohdettu, että sillä inhimillisellä kulttuurilla, jota tekoälylle on syötetty, on ollut tekijänsä.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustukseksi

Lupailin aikaisemin, että kirjoitan jotain George Orwellin esseistä, ja tässä sarjassa ensimmäinen, analyysi esseestä ”In Defence of P. G. Wodehouse”, jossa pääsen käsittelemään kahta brittiläistä lempikirjailijaani.

Pelham Grenville ”P. G.” Wodehouse on suomalaisille tutuin Jeeves-kirjoistaan tai kenties Granadan niistä tekemistä tv-sovituksista, jotka Suomen televisiossa esitettiin otsikolla ”Kyllä Jeeves hoitaa”. Wikipedian mukaan hän kuitenkin kirjoitti elämänsä aikana yhteensä 96 kirjaa, muita hänen kirjasarjojaan ovat mm. Blandings- Psmith ja Mulliner -tarinat, jotka ainakin minulle ovat tuntemattomia.

Muistan Granadan sarjat hyvin lapsuudestani: niitä näytettiin TV1:ssä aina iltapäivisin koulun jälkeen. Minulle sarjassa näyttelevät Hugh Laurie ja Stephen Fry ovat ne antaneet Jeevesille ja Woosterille kasvot ja toisin päin: minua häiritsee suunnattomasti, jos joku näyttelijä tekee ikonisen roolin tiettynä hahmona ja näyttelee sitten jossain toisessa yhteydessä jotain aivan toista hahmoa. Stephen Fry on minulle aina vain ja ainoastaan Jeeves ja hänen ilmevalikoimansa on osa miespalvelija Jeevesin enigmaattisuutta, joka menee pilalle, jos näen hänet jossain toisessa roolissa. Brittiläiselle yleisölle parivaljakko Laurie & Fry oli tuttu jo heidän aikaisemmasta sketsisarjastaan, joten ehkä sen ajan vastaanotossa Jeeves-filmatisoinnit olivat jatkoa aikaisemmalle tv-pelleilylle, mutta minä kasvoin Jeevesin parissa.

Suomeksi Jeeves-kirjoja on saatavana mm. Teoksen kustantamana värikkäänä pokkarisarjana. Ongin näitä jostain roskalavakirppikseltä aikoinaan eurolla kappale ja nyt ne ovat minulla saunakirjoina: käyn saunassa yleensä yksin, joten minulla on kirja mukana (kun taas vessassa lukeminen on mielestäni ällöttävää) ja lueskelen saunan lauteilla maaten. Jeeves-pokkarit soveltuvat tähän hyvin: P.G. Wodehousen kieli on (suomennoksenakin) sillä tavalla nautittavaa, että sitä voi lukea sivun pari kerrallaan. Tarinoiden juonihan on jo entuudestaan tuttu: milloin vältellään kihlausta tai autellaan kaveria, milloin varastellaan lehmäkermanekka. Kovin montaa lukukertaa pokkarit eivät kestä saunan kosteudessa ennen kuin niiden liimasidos alkaa pettää ja sivut irtoilla. Monelle kirjanystävälle tapani lienee kauhistus.

*

Sodan aikaan P.G Wodehouse oleskeli huvilallaan Ranskassa Le Toquetissa, joka on vain n. 100km etelään Dunkirkistä, jonne tunnetusti saksalaiset motittivat ranskalaisten ja brittien joukot 1940 koukattuaan Belgian läpi. Wodehouse viivytteli pakenemistaan, Orwellin mukaan hän ei kuvitellut olevansa minkäänlaisessa vaarassa (joissain lähteissä mainitaan, ettei hän halunnut jättää koiriaan), ja jäi saksalaisten vangiksi heidän miehitettyään Pohjois-Ranskan. Wodehouse asetettiin kotiarestiin. Hän oli tässä vaiheessa 59-vuotias maailmankuulu viihdekirjailija ja myös saksalaiset tiesivät kuka hän oli.

Saksalaiset kohtelivat häntä verrattain hyvin, mutta Wikipedian mukaan jo kahden kuukauden jälkeen hänet vangittiin ja pidettiin useissa vankiloissa muiden internoitujen brittien kanssa (tätä Orwellin essee ei mainitse). Noin vuoden kuluttua kirjailija vapautettiin ja heinäkuussa 1941 hän alkoi tehdä ”epäpoliittista” radio-ohjelmaa Berliinissä.

Suosikkikirjailijan veljeily natsien kanssa aiheutti skandaalin. Wodehousen kirjoja asetettiin sensuuriin ja asia eteni parlamenttiin asti. Lehdistö leimasi hänet petturiksi. Sodan jälkeen ranskalaiset viranomaiset pidättivät hänet, mutta varsinaisesti syytteeseen häntä ei koskaan asetettu. Pian hän muutti Yhdysvaltoihin, joissa hän oli asunut jo aikaisemminkin, koskaan palaamatta kotimaahansa.

Kysymys kuuluukin, oliko P.G. Wodehouse natsi, fasisti, petturi tai ”quisling” vai pelkästään typerys?

Wodehousen radiolähetykset Berliinistä eivät itse asiassa olleet suoraan natsien radiolle, vaan amerikkalaisten Columbialle, joka toimi edelleen Beriinissä; tässä vaiheessa Yhdysvallat ei ollut vielä sodan osapuoli. Kirjailijaa haastatellut toimittaja Harry Flannery kommentoi jälkeenpäin Wodehousen olleen ”oman elämänsä Bertie Wooster”, kykenemätön ymmärtämään politiikkaa edes sen verran, että olisi voinut olla natsien sympatisoija. Kohuun nähden ohjelmia oli vähän: vain viisi.

Sodan jälkeen Wodehousen tapauksesta debatoitiin laajalti ja Orwellin vuonna 1946 kirjoittama artikkeli oli osa debattia. Kuten otsikosta voi päätellä, Orwell puolustaa kolleegaansa. Ei ole täysin varmaa, oliko Orwellilla käytettävissään kirjoitushetkellä kaikkia asiaan liitttyviä faktoja, tai oliko hän esimerkiksi kuunnellut kaikkia Wodehousen Berliinin-lähetyksiä (esseessä hän mainitsee lähetysten tekstien olevan ”vaikeasti saatavilla”, mikä viittaisi siihen, että hän ei tarkkaan tuntenut niiden sisältöä). Lähetyksien transkriptiot ovat luettavissa P.G Wodehouse Societyn sivuilta.

Wodehousen syyttömyyteen viittaisi se, että mitään muodollista sopimusta Wodehousen ja saksalaisten välillä ei ollut, vaikka natsit järjestivätkin hänet Berliiniin amerikkalaisten radiolähetykseen ja hyödynsivätkin häntä propagandassaan. Wodehousea ei vapautettu vastineeksi lähetysten tekemisestä, vaan saksalaiset olisivat joka tapauksessa vapauttaneet hänet, koska vain alle 60-vuotiaat, miespuoliset vihollismaiden kansalaiset pidettiin internoituna ja hän oli täyttämäisillään 60. Wodehouse ei saanut minkäänlaista maksua saksalaisilta, vaan eli Berliinissä omalla kustannuksellaan. Tosin hän asui ylellisessä Adlon-hotellissa, mikä oli varmasti omiaan herättämään katkeruutta. Vuonna 1943 hän muutti Pariisiin suojaan liittoutuneiden pommituksilta. Rahaa hän sai Saksassa myytyjen kirjojensa tekijänoikeuksista.

*

Orwell kieltää mahdollisuuden, että Wodehouse olisi voinut olla natsi. Hän oli kirjailijana täysin epäpoliittinen ja Orwellin mukaan juuttunut edwardiaaniseen aikaan niin, ettei hänen kirjoissaan käsitellä mitään, mitä on tapahtunut vuoden 1918 jälkeen. Hän kiistää myös, että Wodehouse olisi millään tavoin ”antibrittiläinen”; hän ei kirjoillaan pyrkinyt tekemään poliittista satiiria brittiläisestä luokkayhteiskunnasta.

Aloitin tämän kirjoituksen tunnustamalla, että Orwell ja Wodehouse ovat lempikirjailijoideni joukossa; mielenkiintoista sinänsä, kuinka erilaisia lähtökohdiltaan he ovat. Orwell on läpeensä poliittinen, minkä hän tunnustaa esseessään ”Miksi kirjoitan”. P.G. Wodehouse taas on läpeensä epäpoliittinen hupikirjailija.

On helppo yhtyä näkemykseen, että kirjoissaan Wodehouse ei käsittele politiikkaa, sen enempää edistyksellistä tai taantumuksellista, oikeistolaista tai vasemmistolaista. Esimerkiksi olisi naiivi tulkinta ajatella, että tekemällä pilkkaa brittiläisestä aristokratiasta tai kirjoittaessaan sellaisista hahmoista kuin Gussie Fink-Nottle tai ”Bingo” Little tai Tuppy Glossop, Wodehouse pyrkisi osoittamaan yläluokan ”rappeutuneisuuden” tai järjestelmän ”mädännäisyyden”. Yhtä naiivia olisi ajatella, että kun kirjoissa palvelijat käskyttävät isäntiään ja vaimot miehiään ja morsiamet kihlattujaan, haluaisi Wodehouse kääntää yhteiskunnan valtarakenteita ympäri. Hän kirjoittaa niin, koska se on hauskaa, ja ilman olemassa olevaa valtarakennetta vitsi ei toimisi. P.G. Wodehouse on varmasti konservatiivi, mutta sellaisella luonnollisella tavalla, ettei sitä voi pitää minkään poliittisen aatteen propagoimisena.

Orwell ei käsittele esseessään Roderick Spoden hahmoa, vaikka tämä oli esiintynyt jo tarinassa ”The Code of the Woosters” vuonna 1938. Kuten tunnettua, Spode on aggressiivinen öykkäri ja wanna-be diktaattori ja fasistisen nuorisojärjestön ”mustapöksyjen” johtaja. Salaa hän on myös naisten alusvaateliikkeen myyjä, minkä hän luonnollisesti haluaa salata kannattajiltaan. Hänen ulkomuotoaan kuvaillaan ”on kuin luontoäiti olisi halunnut tehdä hänestä gorillan, mutta muuttanut mieltään viime hetkellä”. Spode on kirjasarjan vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tämän verran Wodehousella on poliittista satiiria: Spode on pilakuva brittiläisestä ”mustapaitojen” johtajasta Oswald Mosleystä. En tiedä, onko tämä yksityiskohta Wodehousen ”vapaudu vankilasta” -kortti, joka todistaa, ettei hän sympatiseerannut fasistijohtajia, mutta varsin rankkaa pilkkaa tehdään äkäpussista alusvaatemyyjästä, joka haluaa Britannian diktaattoriksi.

Kuten Orwell toteaa, Wodehousen kirjoista ei löydy mitään, joka antaisi aihetta epäillä häntä natsiksi tai fasistiksi, pikemminkin päinvastoin.

Entä itse lähetykset sitten? Jos transkriptioihin on luottaminen, ei niissä esitetä mitään propagandaa tai puolustella natseja. Enimmäkseen hän kuvaa niissä internointinsa vaiheita, reippaalla brittiläisellä ”stiff upper lip” -asenteella. Kenties ainut, mistä häntä voi niiden suhteen syyttää, voi olla olojen vähättely tyyliin ”kyllä näihin natsien vankileirioloihin tottuu, vaikka tupakat ovatkin vähissä”. Näin hän tuli viestineeksi maailmalle natsien haluamaa kuvaa siitä, kuinka he kohtelevat vankejaan hyvin. Wodehouse ajatteli naiivisti, ettei hänen lähetyksistään voisi olla mitään haittaa.

Miksi sitten tästä hölmöstä viihdekirjailijasta tehtiin syntipukki tai sijaiskärsijä (Orwell käyttää ilmaisua ”whipping-boy”)? Orwellin mukaan briteillä itsellään oli oma lehmä ojassa (tai kermanekka hukassa): ennen sotaa ja vielä sodan ollessa käynnissä, sekä konservatiivit että vasemmisto vastustivat sotaa Saksan kanssa, tai suhtautuivat siihen ”laimeasti”. Vuoden 1941 tienoilla tapahtui käänne, kun huomattiin että Saksaa vastaan piti sotia aivan tosissaan. Sotapropaganda löysi populistisen maalin: upporikkaan aristokraatin (siitäkin huolimatta, että Wodehouse ei varsinaisesti ollut aivan upporikas).

Orwell huomauttaa, että isoimmat roistot jätettiin tuomitsematta, kun mitättömimpiä oletettuja yhteistyömiehiä jahdattiin. Natseilla oli länsimaissa oikeitakin ihailijoita (Molotov-Trippentrop -sopimuksesta ei sen enempää).

P.G. Wodehouse oli kieltämättä naiivi typerys, mutta hänen tuomitsemisensa oli tekopyhää.

*

Mitä sitten voimme tänä päivänä oppia tästä?

Suhtautuminen Putinin Venäjään muistuttaa 30-luvun suhtautumista Hitlerin Saksaan. ”Kukaan” ei osannut ennustaa Hitlerin hyökkäystä Puolaan, vaikka merkit olivat ilmassa. Samalla tavalla ”kukaan” ei osannut ennustaa Putinin hyökkäystä Ukrainaan, vaikka olisi pitänyt. Jälkiviisaana etsitään nyt heitä, jotka suhtautuivat Venäjään liian ystävällisesti ennen vuoden 2022 avointa sotaa. Sellaisia löytyy aina poliittiselta vastapuolelta.

Venäjällä ovat rampanneet entiset pääministerit kaasuputkikonsutteina ja Sperbankin jäseninä, nykyiset ja entiset perussuomalaiset ottamassa mallia maasta, jossa woke ja luonnonsuojelijat eivät riehu, sekä ne vasemmistolaiset, jotka tottumuksesta ovat kumartaneet itään huomaamatta, että siellä on systeemi vaihtunut. Toisin sanoen, enemmän tai vähemmän ihan kaikki.

Hitler oli Time-lehden vuoden henkiö 1938. Putin oli vuoden 2007.

Kuten vuoteen 1938 länsimaiden linja oli myötäillä ja ymmärtää natsi-Saksaa, länsimaiden linja oli Venäjän suhteen sama vielä Krimin ”Anschlussin” vuonna 2014. Tiettyyn rajaan asti linja oli ymmärrettävä ja järkevä: Venäjän kanssa pyrittiin säilyttämään rauha ylläpitämällä poliittisia, taloudellisia, diplomaattisia ja kulttuurisia suhteita. Mutta mihin rajaan asti?

Omat ennakko-odotukseni Venäjän ulkopolitiikan suhteen karisivat, kun asuin muutamia vuosia Virossa, Latviassa ja Unkarissa. Se ei kuitenkaan estänyt minua toivomasta rauhaa ja hyviä suhteita naapurin kanssa, enkä ole koskaan vältellyt suhtautumasta ystävällisesti tavallisiin venäläisiin.

Odotan, että lähitulevaisuudessa tullaan samalla tavalla tuomitsemaan naiiveja typeryksiä, mutta isoimmat roistot pääsevät koirana veräjästä.