Oskari Onninen essehtii Helsingin Sanomissa (vain tilaajille) tavalla, johon on pakko kommentoida osana aikaisempaa kirjoitustani kirjoista käyttöliittymänä (toistan itseäni, mutta tämän voi myös jättää lukematta ja mennä lukemaan oikeita kirjoja). Hän siteeraa mm. Aldous Huxleyn Uutta uljasta maailmaa ja Neil Postmanin Huvitamme itsemme hengiltä -”mediaekologian” klassikkoa, joka esittää Huxleyn dystopian toteutuvan televisiossa, joka viihteellistää kulttuurin. Sittemmin Postmanin päivistä kehitys on vain kiihtynyt somen ja Tiktokin myötä. Onninen viittaa Ezra Kleinin kolumniin New York Timesissa, jonka mukaan mclunanilaisittain ”mitä medioihin tulee, väline todellakin ratkaisee, eikä sisältö, kuten hän oli tottunut ajattelemaan”. Tiivistettynä: olemme siirtyneet ”lukutaidon jälkeiseen aikaan”, jossa kännykkä hallitsee ja nimenomaan väline on se, joka meidät tyhmentää.
Tunnen itseni boomeriksi kirjoittaessani ”kännykkä”, mutta näillä mennään.
Edellisessä kirjoituksessani olin vastakkaista mieltä. En kylläkään täysin varauksettomasti. Kuten aina, argumentteja on esittää puoleen ja toiseen. Aikaisemmassa kirjoituksessani esitin, että myös kirjalla on historiansa ”käyttöliittymänä” tai ”mediumina” ja niiden käyttötavat ovat olleet erilaisia ajan kuluessa. Oikeastaan painetun kirjan yksin lukeminen on ilmiönä aika tuore: aikaisemmin kirjojen yhdessä ääneen lukeminen tavallisempaa. Siksi esim. suullisen ja kirjallisen kulttuurin perinteet ovat aina menneet limittäin. Nyt painetun kirjallisen kulttuurin rinnalle on tullut sähköinen. Myös Onnisen kirjoitukseen törmäsin ensin Twitterissä ja luin sen sitten HS:n verkkoversiosta. En näe millä tavalla kokemustani ja ymmärrystäni olisi rikastanut se, että olisin lukenut saman artikkelin paperilehdestä keittiönpöydän ääressä (keittiössämme ei ole edes pöytää). Haluan uskoa ihmisten tiedonjanoon ja haluun kuluttaa merkityksellistä sisältöä, oli kyse sitten kovakantisesta kirjasta tai netin videopalveluista. Painettuja kirjojakin on aidosti huonoja.
Silti olen aidosti huolissani lukutaidon heikkenemisestä — vaikka en osallistukaan sen ympärillä vellovaan tekopyhään kulttuuripaniikkiin — ja kirjojen myyntilukujen laskusta ja nyt viimeisistä tilastoista kirjaston käytön laskusta. En halua osallistua myöskään siihen ”ennen ihmiset olivat fiksumpia ja nykyään tyhmempiä” -diskurssiin: kyllä idiootteja on ollut aina, nyt heillä vain on 50 000 seuraajaa Twitterissä. Mutta luku- ja kirjoitustaito ovat asioita, joiden harjoittaminen täytyy aloittaa nuorella iällä ja liian usein tulee vastaan henkilöitä, joilla ainakin teoriassa pitäisi olla kehittyneet älynlahjat, jotka ovat suhteessa heidän menestykseensä elämässä, mutta joilla luetunymmärtäminen on puutteellista. Puhumattakaan siitä, että jopa kirjailijoina esitetään ihmisiä, jotka eivät harrasta kirjojen lukemista (eikä tässä tapauksessa ole kyse edes paavohaavikkomaisesta: ”en lue kirjoja, koska minun pitää ehtiä kirjoittaa niitä” -heitosta).
Verkko ja sosiaalinen media (kuten blogit) ovat erinomaisia matalan kynnyksen paikkoja julkaista ajatuksiaan, mutta on myös niin, että Twitter välineenä itsessään lietsoo vihaa ja vastakkainasettelua. Lyhyet päivitykset suosivat kärjistyksiä ja algoritmit nostavat provokaatioita käyttäjien feedin. Aina kun erehdyn selaamaan Twitteriä, tulen vihaiseksi ja masentuneeksi (ks. myös kirjoitus Tinderistä). Silti itsekin tweetatessani haluan olla kyyninen ja sivaltava, koska tietenkin olen verbaalisesti ylivertainen ironikko. Ja tietenkin, koska kyynisyydellä haluan suojella haurasta egoani. Analyysit vaalikeskusteluista ovat osoittaneet, että sosiaalisesta mediasta sama käyttäytyminen on valunut myös television debatteihin.
(Facebookilla ei ole samaa vaikutusta, koska siellä on enimmäkseen tuttujen päivityksiä ja kommentteja toisilleen. Tiktokia en ole koskaan kokeillut.)
Esseen viittaus nuorison mielenterveysongelmiin ja älypuhelimiin on varmasti sekin totta, mutta kenties menee jo liian kauaksi alkuperäisestä aiheesta. Ehkä siinä on kyse sellaisesta ilmiöstä, että aikoinaan saatoit kuvitella olevasi ainakin kylän toiseksi paras pelimanni, mutta nyt on aina Tiktokissa se aasialaisteini, joka on sinua parempi (”Levan_polka_SUPER_FAST_need_to_watch.avi”), puhumattakaan jos olet anorektinen tyttö, löytyy Instagramista aina joku sinua laihempi. Tämä aihe kuitenkin jääköön toistaiseksi.
Näyttäisi siis siltä, että väline itsessään on syypää kaikkeen pahaan.
Uusin media ei kuitenkaan voisi ruokkia alhaisimpia tuntojamme, jos ne eivät olisi olemassa jo ennestään. Turha syyttää peiliä, jos naama on vino. En näe mitään syytä, miksi mielekästä, järkevää ja syvällistä sisältöä voisi julkaista muussakin muodossa kuin painetussa kirjassa. On meidän oma valintamme, kuinka käyttäydymme Twitterissä, ei ole mitään luonnonlakia joka tekisi aikuisista keskenkasvuisia heti kun sininen lintu vilahtaa.
Jos keskitymme ”välineeseen”, jolla on merkitystä ”sisällöstä” huolimatta, kirjallisuus typistyy keskiluokkaisten ”hyvien ihmisten” harrastukseksi, jossa lukemisella kilpaillaan kuin jokavuotisella puolimaratonilla. Pidän kirjojen — oikeiden kirjojen — lukemista tärkeänä, mutta sitäkin tärkeämpänä välineestä riippumatonta älyllistä kulttuuria.
_______
Tämän blogin käyttöliittymää on tänään päivitetty, joten mahdolliset katkokset ovat johtuneet siitä. Älkää säätäkö päätänne, vika on todellisuudessa.