Popeda alkoi ja loppui

Näin Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1995 Jyväskylän Lounaispuiston lavalla koulujen lopettajaiskonsertissa. Muita esiintyjiä olivat Suurlähettiläät ja Aikakone. Liput taisivat olla 35 markkaa, en jaksa konvertoida sitä nykyrahaksi, mutta ei paha lipunhinta kumminkaan. Popeda oli tuolloin toiminut pitkälti kolmella vuosikymmenellä, eli oli jo aika vanha bändi, eikä välttämättä ilmeisin valinta koululaisten tapahtuman pääesiintyjäksi.

Tapahtuman juonsi kylän oma tyttö Minna Ottavainen, joka oli tullut koko Suomelle tunnetuksi nuorille suunnatusta Jyrki-ohjelmasta (ennen tv-julkisuutta Minna oli tehnyt isäni kanssa Lievestuoreen sanomat -nimistä ilmaisjakelulehteä, Minna kirjoitti jutut ja isäni hoiti taiton ja painatuksen). Minna kutsui lavalle yleisöstä jonkun pojan haastateltavaksi ja kysyi, mikä on hänen lempibiisinsä Popedalta. ”Jos pillua saan!” huusi poika mikrofoniin, ”No joo, on Popedalla sellainenkin biisi”, totesi Minna (kappaleen nimi on Erotomania, toim.huom.).

Tämä saattoi olla ensimmäinen kosketukseni oikeaan elävään rock-musiikkiin. Ellei se sitten ollut YUP kotikuntani Laukaan nuorisotoimen järjestämässä tapahtumassa, jossa paikalliset nuokkaribändit pääsivät soittamaan. YUP oli pääesiintyjä ja ainoa ”oikea” bändi. Yhtyeen basisti ja kantava voima Valtteri Tynkkynen on alunperin kotoisin Laukaasta, joten tällä saattoi olla osuutta asiaan. Tämä oli mahdollisesti kesällä 1994, jolloin se olisi ensimmäinen rock-konserttini, tai sitten se oli myöhemmin, kenties vuonna 1996.

Sen ikäisenä en ollut vielä aivan päässyt rockin enkä etenkään päihteiden maailmaan, joten muistan konserttien olleen aika raskaita sellaiselle nörttipojalle, jollainen siihen aikaan olin. Lounaispuiston keikasta muistan märäksi kastelevan kuurosateen ja nälän, väsymyksen ja vilun, taidettiin kaverin kanssa lähteä pyöräilemään kotiin vielä keikan ollessa kesken.

Näin Popedan myös viime kesän kiertueella, vilaukselta ja vahingossa. Olin kyllä tietoinen, että yhtye tulisi nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun keikalle osana kiertuetta, Logomon kesäterassille. Se olisi kuitenkin vaatinut tiettyä mielentilaa (eli humalatilaa) mennä varsinaisesti katsomaan keikkaa, joten jätin lippuostokset väliin, kun kukaan ei lähtenyt seuraksi enkä jaksanut mennä yksinäni ylihintaista festarikaljaa särpimään. Kuljin kuitenkin sattumoisin siitä ohi ja Logomon uudelta superkalliilta sillalta oli aitiopaikka keikkalavalle. Kuuntelin pari kappaletta ja olihan se bändi edelleen kovassa iskussa. Jäsenet tietenkin ovat vaihtuneet vuosien varrella nuorempiin, enkä edes ole varma, ketä yhtyeessä soittaa. Voi olla, että ovat kaikki jotain kolmekymppisiä jannuja. Nyt kun Pate Mustajärvi jätti bändin, lasken viime kesän kiertueen jäähyväiskiertueeksi. Patetonta Popedaa en tule koskaan tunnustamaan.

*

Pate Mustajärven kappaleiden taustoista kertovassa Tohtori Mustajärvi, otaksun – kirjassa (toim. Tina Finn. Docendo. 2022) Patella on välillä vähän selittelynkin makua. ”En minä muuten, mutta pojat pakottivat”. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kappaleet John Holmes, Pornokaupan johtaja eikä edellä mainittu Erotomania eivät olleet hänen sanoittamiaan, kuten ei ollut moni muukaan roisimpi kappale. Mustajärvi maalailee itsestään kuvaa herkkänä runopoikana, joka saa innoitusta lyriikkaansa mm. kirjallisuuden klassikoista ja Luis Buñuelin taide-elokuvista.

Mustajärvi muistuttaa myös, että vaikka Popeda onkin junttirokkia, se ei ole koskaan hyväksynyt rasismia, homofobiaa tai muuta syrjintää, eikä sen sanoituksissa ole ollut esimerkiksi naisia väheksyvää sovinismia, vaikka roisista aiheista onkin laulettu. Popeda –Paten soolotuotantoa unohtamatta — on lauluja kaljanjuonnista, makkarasta ja jääkiekosta. Popedaa ei voisi yhdistää mihinkään muuhun kaupunkiin kuin Tampereeseen. Esimerkiksi täällä Turussa ihmisiltä puuttuu kyky sen kaltaiseen huumorintajuun.

Popedaa on myös sanottu jossain Soundin artikkelissa ensimmäiseksi suomalaiseksi hevibändiksi. Heville on monta määritelmää, mutta yleisesti kai ensimmäisinä suomenkielisinä hevibändeinä pidetään vasta myöhemmin tulleita Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden kaltaisia bändejä. Popedasta kuuluvat vahvasti Ramones-vaikutteet, mutta punkiakaan se ei varsinaisesti ole. Epe Heleniuksen kerrotaan kutsuneen Popedaa Suomen Rolling stonesiksi.

Charles Bukowskin filosofia

Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.

Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.

Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.

*

Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.

Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.

Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:

The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.

Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:

Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.

Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.

Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.

Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.

*

Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.

Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.

Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.

Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.

Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.

*

Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.

Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?

Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.

Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.

Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

*

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

*

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

*

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

*

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

*

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

*

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Elämää ilman älypuhelinta ja älypuhelimen kanssa

Helsingin Sanomissa toimittaja Juho Kankaanpää kertoo, ettei ole koskaan omistanut ns. älypuhelinta.

Itsekin kuuluin heihin, jotka viimeiseen asti kamppailivat älypuhelinta vastaan. Ihmiset pitivät sitä varsin outona ja siihen suhtauduttiin kuin johonkin vammaan.

”Ai niin, kun Jonilla ei oo sitä älypuhelinta.”
”Mulla on vanha käyttämättä jäänyt älypuhelin, haluisitsä sen?”

Vaikka olihan se hyvä keskustelunaloittaja kaivaa seurassa esiin se vanha nokialainen, jossa ei ollut edes kameraa. Kun muut pöydän ympärillä menivät nettiin, minä selailin vanhoja tekstiviestejä.

Mobiilitarpeita varten minulla oli Samsungin tabletti, jonka ohjelmoitu vanheneminen oli edennyt niin pitkälle, että sen käynnistyminen kesti jotain 3 minuuttia ja wifi:ssä se pysyi 15 sekuntia kerrallaan. Sillä kuitenkin esim. luin sähkökirjoja bussissa. Tarvittaessa tabletti kulkee laukussa siinä missä kirja ja muistiinpanovälineetkin (jotka minulla ovat aina mukana).

Ainoat asiat, joihin välttämättä tarvittiin mobiililaitetta olivat nettipankki ja bändiasioiden sopiminen Whatsupissa. Olin yrittänyt muita taivutella käyttämään Facebookin messengeriä, jota voi käyttää myös pöytäkoneelta, mutta kaikki eivät ole Facebookissa.

Sitten 2 vuotta takaperin Nordea päätti, että tunnuslukusovellus ei enää toimi vanhassa tabletissani. Tästä ei tullut edes mitään muuta ilmoitusta kuin että ”kokeile hetken kuluttua uudestaan”. Nordean asiakaspalvelubotin kanssa vääntäessä ja puoli tuntia asiakaspalveluun puhelimessa jonottaessa alkoivat hermot palaa (asiakaspalvelija ei osannut kommentoida asiaa mitenkään) ja laitteet lentää seinään.

Marssin lähimpään matkapuhelinmyymälään ja ostin halvimman älypuhelimen: mitkään ominaisuudet eivät kiinnosta, aivan sama ja haistakaa paska, antakaa se nyt vain tähän käteen, että saan sen mahdollisimman nopeasti käyttöön ja maksettua rästiin menneet laskuni.

Vielä varsin pitkään älypuhelin oli boikotissa ja kirjoituspöydän ylälaatikossa, josta otin sen vain pankkiasioita hoitaakseni. Siinä oli prepaid-liittymä ja puhelimena toimi sama vanha nokialaiseni.
Sitten tarvitsin töissä Microsoftin varmenne-applikaatiota. Myös työpuhelimeni on vanhempaa mallia, eikä tukenut sovellusta, joten jouduin asentamaan sen omalle puhelimelleni ja varmuuden vuoksi aloin kantaa sitä töihin. Sen jälkeen minulla oli mukana kaksi puhelinta.

Pikku hiljaa nokialainen alkoi jäädä kuitenkin kotiin. Ns. oikeita puheluitahan ei kukaan enää soita, paitsi mummoni, joka hänkin siirtyi lopullisesti kantoalueen ulkopuolelle reilu vuosi sitten. Nykyään se vanha puhelin on siellä työpöydän laatikossa, eikä edes ladattuna.

Aika moneen asiaan nykyisin älypuhelin on välttämätön. Kuljen busseilla ja käytän vuokrapyöriä, joiden käyttöön tarvitsen älypuhelimen. Matkaliput ja festariliput tulevat sähköisinä sähköpostiin ja niiden tulostaminen olisi liian hankalaa. Kuuntelen paljon podcasteja ja äänikirjoja. Sosiaalinen elämä on pikaviestipalveluissa ja sosiaalisessa mediassa, ilman niitä et ole olemassa.

Kuvia harvemmin tulee puhelimella otettua. Olin aikoinaan ahkera järkkärikuvaaja, mutta nykyään kuvaan vähemmän, juurikin siksi, että kulttuurimme on niin kuvien kyllästämä, koska kaikilla on kamerat jatkuvasti mukanaan. Saahan järkkärillä toki parempia kuvia, mutta se jää näkymättömiin, kun kaikki kuvat katsotaan nykyään puhelimen ruudulta.

Chess.com on mukava myös puhelimessa.

Rumpujen soittoa treenatessani kuuntelen puhelimesta Spotifyn kautta kuulokkeilla musiikkia tai bändin kanssa tehtyjä demoja ja soitan siihen päälle. Tai vähintään puhelimen metronomia tarvitsen. Treeniksen kalenterivaraus tehdään Google-kalenterin kautta.

Aamulla herään puhelimen herätyskelloon. No okei, se oli olemassa vanhassakin puhelimessa.

Aika moni älypuhelimen ominaisuuksista on nykyään välttämätön ja vielä useampi elämää helpottava. Ehkä on turhaa taistella virtaa vastaan vain periaatteen vuoksi.

Luen kuitenkin fyysisiä paperikirjoja ja kirjoitan paperiseen muistivihkoon julkisella paikalla. Ne sentään aiheuttavat riittävää ihmetystä ohikulkijoissa, jotta voin tuntea olevani poikkeuksellinen.

Suomalainen kirjakauppa ja valinnan vaikeus

Sain työnantajaltani joulubonuksen lahjakortin muodossa ja tällä kertaa kortti oli Suomalaiseen kirjakauppaan. Eilen kävin tekemässä kaupungilla joululahjaostokset ja katsomassa mihin voisin 40€ ylimääräistä rahaa käyttää. Oli yllättävänkin vaikea päästä rahoistaan eroon.

Omistan enemmän kirjoja kuin mitä kerrostalokolmioomme mukavasti mahtuu. Silti täysihintaisia, kovakantisia kirjoja suoraan kirjakaupan hyllystä tulee ostettua harvoin. Yleensä juurikin lahjoiksi tai sitten jos jonkun tutun kirja on ilmestynyt enkä ole saanut pummattua tekijänkappaletta. Turussa eniten kirjoja olen ostanut Alfa-Antikvasta, joka vielä reilu vuosi sitten entisen omistajan kaudella oli jännittävä ja hämärä, päälle kaatuvien kaksimetristen kirjaröykkiöiden turvottama puoti, josta löytyi aina parilla eurolla joku ylläri kotiin viemisiksi. Uuden omistajan Tomi Tuomisen aikana paikka on hieman siistiytynyt ja painopisteet muuttuneet, mutta on edelleen Turun mielenkiintoisimpia liikkeitä.

Muita hyviä paikkoja hankkia kirjoja ovat poistolaarit, kirjamessujen ”viisi kirjaa kympillä”-tarjoukset, Turussa Kirjakahvila, kirpputorit ja esim. Tori.fi-jossa ihmiset antavat muovikassikaupalla kirjoja ilmaiseksi. Hyvä klassikkokirja kestää aikaa ja lukukertoja ja onkin outoa, miten kirjan myyntisesonki on nykyään niin lyhyt, että eilisen menestysromaani punalaputetaan nopeammin kuin päiväysvanha nakkipaketti.

Viimeksi Suomalaisesta kirjakaupasta ostin jotain kuin kirjasto oli kiinni lakon vuoksi ja päivä sattui olemaan myös äitienpäivä. Sometin silloin Suomalaisen kirjakaupan kapeasta valikoimasta, koska merkkipäivän kunniaksi kauppa tuntui laittaneen pahinta hömppää näytille, niin että se tuntui naislukijoiden aliarvioimiselta. Jotkut ymmärsivät tämän väärin: onko sinusta muka naisille suunnattu kirjallisuus hömppää ja mitä vikaa muka hömpässä on? Tosiasiassa tarkoitin tällä sitä, että suurimman osan kirjoista ostavat +35-vuotiaat naiset, eli ne äitienpäivän lahjansaajat. Onkin ristiriitaista, että kirjakaupat erikseen valikoivat tietyntyyppisiä kirjoja äitienpäivälahjoiksi.

Silloin tarttui akuuttiin lukemisen puutteeseen mukaan Antti Tuomaisen Jäniskerroin. Syynä tähän oli, että olin sähkökirjana lukenut Hirvikaavaa jonkin matkaa, kunnes olin tajunnut, että kyseessä on sarjan toinen osa. Jäniskerrointa lukiessa taas tajusin, että kyseessä on ihan sama kirja kahteen kertaan. Eikä edes kovin hyvä.

Kenties tällä viikollakin oli käynnissä jokin viihdesesonki: dekkareita ja kartanoromantiikkaa, George R.R. Martinia ja hänen jäljittelijöitään, Jojo Moyesia, Lucinda Rileytä… Runohylly piilossa aikuisten värityskirjojen takana. Silmään ei osunut yhtäkään kirjaa, joka olisi kiinnostanut. Tätä vaikeutti vielä se, että hyllyt ovat minua vähän navan yläpuolelle, joten tungoksessa en halunnut kömpiä alahyllyille, jonne varmasti ne hyvät, vähän myyvät kirjat oli piilotettu. Ei kirjojen välttämättä pidä pelkästään mitään Proustia olla, mutta näistä irtokarkin värisistä kansista mikään ei herättänyt kiinnostuta. Alekirjoja ei löytynyt, kenties ne makulatuurin kautta lämmittivät nyt turkulaisia kotitalouksia Orikedon polttolaitoksella.

Järkevintä toki olisi ollut tilata kirjat etukäteen, onhan Suomalainen kirjakauppa Kirjavälityksen jäsen ja sitä kautta lähes kaikki suomalainen kirjallisuus on tilattavissa sen kautta. Tätä varten kuitenkin olisi etukäteen pitänyt tietää mitä haluaa.

Mukaan tarttui seurapeli ja pokkaripainos Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista. Tästä jäi vielä kaksi euroa postikorttiin. Valitsin mahdollisimman vähän jouluisen.

Yle Areenan parhaat podcastit

Kaupallisia radiokanavia edustava RadioMedia ry on pyytänyt Yleisradion hallintoneuvostoa ennakkoarvioimaan Ylen verkossa jaeltavien audiosisältöjen eli ns. podcastien markkinavaikutukset. Arvioinnilla tässä tarkoitetaan käytännössä niiden ajamista alas.

Itse olen Yle Areenan podcastien suurkuluttaja. En kuuntele lainkaan muiden alustojen podcasteja. Youtuben sisältöjä kulutan myös ahkerasti. Ainoa mieleen tuleva kaupallisten tuottajien podcast oli Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä, joka on Apu-lehden kustantama. Kesällä koronassa maatessa se oli ainoa, johon keskittyminen riitti ja Pekan rauhallinen ääni rauhoitti hermoja.

Muuhun mediaan nettisisällöt vertautuvat siten, että oikeastaan offline en juurikaan kuluta mitään sisältöjä.

En edes omista vanhan mallista, radioaaltoja vastaanottavaa laitetta. Viimeksi kuuntelin radiolähetyksiä vuosina 2007-2009, jolloin avopuolisoni piti radiota päällä ja siellä vuorottelivat enimmäkseen Yle 1 ja Yle puhe. Mieleen ohjelmista ovat jääneet mm. Kare Eskolan juontama Välilevyt ja Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää. Myös Tuomas Enbusken oma ohjelma oli siihen aikaan asiallista kuunneltavaa, mikä jälkeen päin ei kuulosta uskottavalta. Nuorempana kuuntelin tietysti Radio Mafiaa, jonka lakkauttaminen oli aikanaan rikos kulttuuria vastaan, mutta ei siitä sen enempää.

Muita radiokanavia kuuntelen pakosta. En edes osaa arvioida niitä sen enempää, koska kokemus niistä rajoittuu siihen, että supermarketin taustalla soi joku soittolistaradio ja välillä juontajapari kikattelee jostain peräpukamakokemuksistaan.

Television kanssa on sama juttu: luovuin perinteisestä tv-vastaanottimesta, puukehyksisestä ASA:stani, kun digilähetykset alkoivat 2007. Tv-sarjoja ja elokuvia saattoi katsoa kuitenkin tietokoneen kautta silloinkin, joten menetys ei ollut suuri. Nyt viime keväänä uuteen asuntoon muutettaessa ostettiin ihan oikea televisio taas pitkästä aikaa, enkä todellakaan näytä menettäneen mitään. Joka ilta sieltä tulee ne samat Tohtori Paise, Sinkkuillallinen ja Fast and Furious 5. TV-laitteen kautta tuleekin katsottua lähinnä suoratoistopalveluiden sisältöjä.

Ylipäätään tiettyyn lähetysaikaan sidottu ohjelma vaikuttaa vuonna 2022 vieraalta konseptilta. Ollaanko yhtenäiskulttuurista etäännytty jo niin, ettei koko Suomi istuudu yhtä aikaa katsomaan Ritari Ässää?

Podcastit kulkevat mukana ja soivat kuulokkeista bussissa, kotitöitä tehdessä tai kuntosalilla. Kun viereisellä bodaajalla soi Eye of the Tiger repeatilla, minulla soi Tiedeykkönen.

Seuraavassa muutama suositus Ylen tarjonnasta:

Kalle Haatanen: nykyajan pinnallisessa Twitter-kulttuurissa on positiivista, kun kerrankin asiasta jotain tietävä tutkija saa puhua asiasta rauhassa lähes tunnin ja toimittajakin on perehtynyt etukäteen aiheeseen.

Tiedetrippi: tämän hetken suosituin Ylen podcast popularisoi tiedettä, ja vaikka onkin välillä vähän hullu maailma -osastoa, niin sisältää paljon mielenkiintoista yleistietoa ja on kevyempi kuunnella kuin vaikkapa Tiedeykkönen. Asiaa esim. ydinkokeista, Einsteinin aivoista ja psykopaateista.

Pieleen mennyt historia: parasta historian popularisointia ja vastalääkettä kehitysuskolle. Historiasarjoista voi mainita myös 12 Diktaattoria (joita on tällä hetkellä enemmän kuin 12) ja Suomi talvisodassa. Tällä hetkellä ajankohtainen on myös sarja Venäjän vallankumouksesta.

Radioteatteri / draamatuotanto:

Jostain syystä äänikirjojen suosion noustessa varsinaiset näytellyt radiokuunnelmat ovat jääneet paitsioon. Tässä muutama suositus:

  • Hasse avaruudesta: Jussi Vatasen pää-ääninäyttelemä scifi-hupailu.
  • Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja
  • Viha on paha vieras: en yleensä lue dekkareita (tai kuuntele niitä), muuta kuin Reijo Mäen Vares-sarjaa, mutta tämä tamperelaisen virkaveljensä Seppo Jokisen kirjan dramatisointi oli mukavaa kuunneltavaa bussimatkan aikana (Tampere-Turku tietenkin), varsinkin kun nimikkoäänenä oli karismaattinen Tommi Korpela.
  • Kyllä minä niin mieleni pahoitin: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei esittelyä kaipaa.
  • Neurovelho: scifi-klassikko Matti Pellonpään lukemana.
  • Linnunradan käsikirja liftareille: jos Neurovelho on klassikko, niin Douglas Adamsin Liftari se vasta onkin sekä alkuteoksen, että alkuperäiselle kuunnelmalle uskollisen suomalaisversion ansiosta. Rooleissa mm. Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg ja Kauko Helovirta. Valitettavasti Ylen sivuilta siitä löytyy tällä hetkellä vain otteita.

Kun haen Googlesta hakusanalla ”podcastit”, suosittelee se minulle Suplan palvelua. Sen ohjelmia ovat mm. Aamulypysy, jonka kerrotaan olevan Suomen suosituin radio-ohjelma, OMG!, jossa ”Noora Hapuli ja Mia Paavonen analysoivat kotimaan mehukkaimpia viihdeuutisia” sekä Korporaatio, jonka mainostetaan olevan ”epäkorrekti ja hauska, puhe- ja musiikkisisällöltään”.

Elitistinä taidan silti pysyä Ylen palvelun parissa.

Kaikkien aikojen iskevimmät kirjat

Ugus listasi ”kovimmin iskeneet kaunokirjalliset teokset”. Itse olen tänä vuonna lukenut niin huonoja, tai ainakin henkilökohtaisesti heikosti iskeneitä kirjoja, että tulin hetkein aikaa miettineeksi, tykkäänkö edes lukemisesta. Vai luenko jostain ulkokirjallisista syistä, kuten että lukeminen on arvostettu harrastus? Viimeksi kun samansuuntainen kysymys esitettiin jossain illanistujaisissa, olin jonossa ensimmäisenä vastaamaan ja vastasin ”Taru sormusten herrasta” ja sen lukeminen aamuyöstä 9-vuotiaana. Seuraavana pöydän ympärillä vastattiin Kadonnutta aikaa etsimässä ja sitä seuraava vastasi ”mulla on sama!”. Sen jälkeen tuli jotain Taikavuorta ja Kuolemaa Venetsiassa. Okei, jos olisin saanut hetken miettiä, niin olisin minäkin vastannut Danten Jumalainen näytelmä, alkukielellä.

Näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata. Varmasti fantasiakirjojen ahmiminen lapsena oli objektiivisesti ja subjektiivisesti niitä voimakkaimpia lukuelämyksiä. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjoja ahmimalla niin, että en malta mennä nukkumaan? Melko kursiivisesti tulee selattua Finlandia-ehdokkaita läpi, koska ajattelee sen kuuluvan yleissivistykseen. Minulla on laukussa aina kirja matkassa, jota selailen samalla tavalla kuin muut selailevat puhelintaan (hankin ns. älypuhelimenkin varsin myöhään). Mutta milloin viimeksi olisin niistäkään kirjoista todella vaikuttunut?

Lapsena olin luokaltani lähes ainoa poika, joka luki kirjoja. Pahikset huutelivat homoksi. Facebookin mukaan se toinen kirjoja lukenut poika on näköjään avioliittolain uudistuksen myötä mennyt naimisiin karvanaamaisen hunksin kanssa, joten huutelijat olivat näemmä vain puoliksi väärässä. Suurin syy kirjojen lukemiselle oli yksinkertaisesti se, että lama-Suomessa ei nuorisolla ollut juuri muutakaan tekemistä.

Niin sanotuista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aikuistenosastolle varhain, jo ala-asteiässä. Luin mm. Arto Paasilinnan kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat. Nehän ovat oikeastaan poikien seikkailukirjoja. Yläasteiässä luin kaikki Stephen Kingin saatavilla olevat kirjat (molemmat edellä mainitut ovat alansa tuotteliaimpia kirjailijoita, ja lapsuuteni jälkeen molemmilta ilmestyi vielä useampi romaani, Kingiltä kymmeniä, joita en ole lukenut). King oli myös siinä määrin rankkaa, että se sopi murrosiän rankkaan vaiheeseen, vaikka kauhukirjallisuutta en ole noin muuten paljoakaan lukenut.

Tietenkin luin myös ne (viihteelliset) klassikot, kuten Kolme Muskettisoturia, Aarresaari, Välskärin kertomukset, Jules Vernen kaikki kirjat, Robinson Crusoe, Odysseia. Saarikosken käännöksenä Odysseuksen harharetket olivat lähes ymmärrettävää luettavaa lapsellekin, ja tarina oli tuttu myös animaatiofilmistä, joka katsottiin elämänkatsomustiedon tunnilla. Hahmona Odysseus edustaa samanlaista länsimaalaisen valkoisen miehen arkkityyppiä kuin Robinsonkin, joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä (viime aikoina esim. Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?). Tämän tyyppiset hahmot ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaisena näen itseni.

Lukiossa löysin Kurt Vonnegutin, jonka kirjat sopivat pasifistiseen ja humanistiseen maailmankatsomukseeni. Samoin dystopiat kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma, joista jälkimmäisen luin uudestaan hiljattain (katsottuani siitä tehdyn sarjan) ja joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Samaan aikaan luin jotain Esa Saarisen populaareja filosofiankirjoja ja niiden innoittamana selailin Sartrea, mutta en päässyt siihen kovin syvälle. En siis voi kehuskella, että olisin jo lukioiässä vaikuttunut ranskalaisista ja venäläisistä klassikoista ja väittää vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluvaksi Sotaa ja rauhaa, Karamazovin veljeksiä, Rouva Bovarya tai Inhoa. Eikä toisaalta joku Sieppari ruispellossa saanut minua kapinoimaan koulussa tai Kerouackin On the Road liftaamaan (liftasin kyllä, mutta en kirjallisista syistä).

Lukioaikana vaikutuksen teki Harri Sirolan Abiturientti, kenties jostain ikäkauteen liittyvistä syistä, mutta kun aikuisena noukin sen kirjaston poistohyllystä matkaani, en pystynyt lukemaan sitä ensimmäistä sivua pidemmälle.

Toki klassikkoni luin siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta kun lukee 30 klassikkoa 2 kuukaudessa, ei niistä kauheasti ehdi vaikuttumaan. Enemmän varmasti olisin saanut kirjoista irti, jos olisin lukenut tiivistelmät Wikipediasta, jos sellainen olisi ollut olemassa siihen aikaan. Voimakkaimmat muistot tältä ajalta liittyvät sellaisiin suomalaisiin prosaisteihin kuin Rosa Liksom (Yhden yön pysäkki ym. novellit), Juha Seppälä (Suuret kertomukset, Supermarket) ja Kari Hotakainen, jonka Buster Keaton oli erikoinen lukukokemus. Tässä vaiheessa tarinoita enemmän alkoi kiinnostaa kirjojen kieli.

Olisi liioittelua väittää, että olisin vaikuttunut mistään niistä parista sadasta kaunokirjallisesta teoksesta, jotka opintoja varten luin, ainakaan jos mittapuuna pidetään sellaista emotionaalista reaktiota, että ahmii kirjan kannesta kanteen pystymättä laskemaan sitä alas. Päin vastoin, kokopäiväinen kirjallisuudenopiskelu vei ilon vapaa-ajan lukemisesta ja sen jälkeen tulikin parin vuoden aukko, josta en kovin montaa lukukokemusta pysty muistamaan. Suurin osa kirjoista jäi kesken, mikä varmasti kertoo niiden lukuelämyksen voimakkuudesta.

Jonkinlaiseen kirjojen ahmimiseen pääsin takaisin ollessani työharjoittelussa Riiassa, Latvian yliopistossa vuonna 2010. Suomen kielen laitoksella oli valikoima suomalaista kirjallisuutta, vaikkakin kovin pieni, ja lahjoituksina saatu. Tuntemattomassa kaupungissa oli yhtäkkiä paljon aikaa ja jälleen lukeminen vaikutti varteenotettavalta tavalta viettää sitä. Kalsea talvi kului paikallisessa kafejnīcassa teen ja rommin ääressä ja heti säiden lämmettyä siirryin puiston penkeille. Muistiin ovat jääneet mm. Danieli Katzin Saksalainen sikakoira (mutta Berberileijonan rakkaus on suosikkini), Paavo Rintalan Pojat ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Monet mieleen painuneet kirjat ovat olleet tyyliltään ja sisällöltään aika rankkoja. Sellainen on esim. Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa, jonka luin muistaakseni abivuonna. Olin melko varma, että se oli kirjoitettu työpöydällä lista tabuista, joita siinä halutaan rikkoa. Myöhemmin jossain haastattelussa Röyhkä taisikin sanoa, että tarkoitus oli kirjoittaa mahdollisimman shokeeraava kirja. Toinen oli ensimmäinen viroksi lukemani kirja, Kaur Kenderin Iseseisvuspäev (Itsenäisyyspäivä). Kirjan päähenkilö Karl on aito virolainen pätt, ja kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, saako esimerkiksi vaimonhakkaamisesta kirjoittaa näin.

Sellaiset kirjat kuten Trainspotting, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Fight Club ovat ehdottomasti iskevimpien kirjojen listalla, mutta näin ne kaikki ensin elokuvana ja luin kirjan vasta myöhemmin, enkä osaa erottaa lukukokemusta katselukokemuksesta, ja kyseiset filmit ovat myös lempielokuviani, vaikka olenkin enemmän lukutoukka kuin leffafriikki.

Sittemmin kukin omalla tavallaan rajuja ja hyvää makua kaihtavia lukukokemuksia ovat olleet mm. Arto Salmisen, Michel Houellebecq ja Robert Shelby Jr:n teokset. Sekä tietenkin Charles Bukowskin, joka on nykydekanttien suosiossa enemmän kuin joku Baudelaire tai Wilde. Suunnilleen näistä edellä mainituista aineksista syntyi myös oma kirjallinen yritelmäni Rauta-aika.

Viime aikojen keskeisiä mainintoja voisivat saada esim. Petri Tammisen Enon opetukset, Heikki Kännön Runoilija ja Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa.

Ehkä ”kaikkien aikojen iskevimpien kirjojen” sijaan voi ajatella, että eri elämänvaiheeseen kuuluvat erilaiset kirjat. Varsinkin varhaisemmalla iällä luetut kirjat ovat jättäneet jälkensä ja olisi vaikea kuvitella millainen ihminen olisi, jos ei olisi lukenut noita kirjoja kaikanaan. Jokin itsekunnioitus estää listaamassa lempikirjoiksi ihan niitä pahimpia juoppuhullun päiväkirjoja, mutta aivan objektiivisesti mitattuna ei ole totta, että nauttisin eniten juuri korkeakirjallisuudesta. Samalla tavalla musiikin puolella ymmärrän kyllä, millä tavalla Mozart on parempi kuin Beatles, mutta enemmän rock saa vibaa punttiin kuin kamarimusiikki.

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.