Henk-koht – Elämä ja Teot

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Saatana saapuu Hämeenlinnaan

Kuluneiden viikkojen kohuaihe on tällä kertaa tapaus, jossa uskonnoton koululainen oli saanut 1500 euron hyvityksen sen vuoksi, että hänet oli pakotettu herätyskristilliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan Uudellamaalla on koululaisten barokkikonsertti peruttu ilmeisesti hätäratkaisuna kohuun. Asiasta on saatu aikaan klikkiotsikoita, mielensä pahoittamista ja mielensä pahoittamista siitä, että joku on pahoittanut mielensä ja Päivi Räsäseltä kommentti, että jos lapsia ei voi pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, voi syntyä pelon ilmapiiri.

Positiivista on jälleen se, kuinka kohu on saanut X:n päivystävät persut huolestumaan barokkimusiikin tilasta Suomessa.

*
Itsehän olen kotoisin Keski-Suomesta, vahvasti herätyskristilliseltä alueelta ja koulussa olin ”uskonnoton” ja kävin elämänkatsomustiedon tunneilla kolmannesta luokasta eteenpäin. Koska meitä oli ala-asteella minimimäärä oppilaita, elämänkatsomustietoa järjestettiin. Osallistujia oli minun lisäksi veljeni ja (ei-biologiset) veli- ja siskopuoleni ja välillä taisi olla joku muukin. Elämänkatsomustieto oli lapselle pitkä sana, joka lyhennettiin ET:ksi. Minua ei kiusattu asian takia, mutta jotain kuittailua ET:stä ilmeni. Taisin olla muutenkin vähän ekstraterrestiaali.

Keskimääräinen alakoululainen räkänokka ei ole kovin kiinnostunut uskontotuntien sisällöstä noin muutenkaan. Uskonnonopettajamme Elina oli herkkähermoinen vanhapiika, jonka käsitys lapsista oli 50-luvun uskonnonkirjasta, jossa tytöillä on rusetit leteissä ja pojilla polvihousut ja kaikki puhuvat teititellen kirjakieltä kuin vanhoissa suomifilmeissä. Uskontotuntien keskeinen, toistuva ohjelmanumero olikin tavoite saada Elina itkemään. Mukana eivät ilmeisesti olleet vain luokan pahikset, vaan koko 30-päinen villilauma.

Itse olin uskonnontuntien aikaan käytävällä. Siinä ei yleensä kauaa mennytkään, kun Elina poistui luokasta itken ja haki koulun rehtorin Keijon, joka oli myös luokanvalvojamme, tuomaan järjestystä. En tiedä mistä kyseisen nimen nykyiset konnotaatiot ovat peräisin, mutta minulla olisi hyvä ehdotus.

Muutamia kertoja uskontotuntien tilannetta käsiteltiin myös yhteisillä tunneilla. Erään keskusteluhetken aihe olivat oppilaiden tekemät rienaavat piirustukset. Ne olivat todella perverssiä kamaa: saatananpalvontaa ja ristejä väärin päin, verta ja väkivaltaa. Juuri sellaista materiaalia, jota kauhuelokuvien alkupuolella huolestunut opettaja näyttää äidille:

”Olen hyvin huolissani mrs. Thorn, katsokaa näitä piirustuksia, niin ahdistuneita!”
”Ohh, voi Damien! Miksi olet piirtänyt jotain näin kauheaa!”.

Jopa luokan kiltit tytöt olivat piirtäneet kuvan, jossa luki ”Jeesus paranna meidän sormet!” Keijon mielestä tämä oli rienausta, koska Jeesus paransi vakavia sairauksia ja herätti hengistä kuolleita, eikä ”parantanut sormia”.

Jossain kuvassa Saatana kidutti Jeesusta. Jossain oli kuvateksti ”me rakastetaan Saatanaa”.

Ehkä opettaja vakavasti kuvitteli, että lapsiin oli mennyt demoni.

Korvaavaa toimintaa uskonnollisille tilaisuuksille järjestettiin, jos jaksettiin. Ylipäätään sen erottaminen oli vaikeaa, koska koko koulun opetusohjelman tarkoitus oli kristillis-isänmaallinen kasvatus, mitä voi olla nykyään 30 vuotta myöhemmin vaikea muistaa, kun kiistellään jostain Suvivirrestä kevätjuhlassa. Joka aamu oli uskonnollinen päivänavaus, kirkossa jumalanpalveluksessa käytiin pari kertaa kuussa, musiikintunnilla laulettiin virsiä polkuharmoonin säestyksellä, joulujuhla oli läpeensä uskonnollinen. Siinä ei aina muistettu ottaa huomioon sitä yhtä uskonnotonta, varsinkin kun koulun olisi pitänyt erikseen järjestää valvoja esim. sille ajalle, kun koko muu luokka menee kirkkoon.

Mutta minä sentään olen ainoa, joka on täyttänyt lupauksensa kertoa, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa.

Yläasteella siirryin takaisin uskontotunneille, koska ne eivät olleet enää tunnustuksellisia. Tosin niitä piti edelleen opettaja, joka oli entinen pappi. Roisien puheidensa takia Harryä sanottiin Dirty Harryksi. Sitä, miten alatyyliset jutut yläasteikäisille sopivat kristilliseen moraaliin, en ei-kristittynä osaa kommentoida.

Olin kuitenkin aidosti kiinnostunut uskonnosta ja jossain vaiheessa yritin tulla uskoonkin, tosin aivan toista kautta kuin koulun uskonnontuntien. Ehkä siinä oli jotain sellaista erilaisuudentavoittelua kuin tuomasenbuskeilla tänä päivänä. Yläasteen röökiringissä asia ei saanut vastakaikua, enkä koskaan tuntenut mitään syvää uskoa, joten asia jäi (ehkä sellaista ei olemassakaan). Nykyään olen enimmäkseen ateisti.

Lukiossa uskonnonnumeroni olivat kaikki kymppejä. Ei huonosti ateistilta.

Opettajani silloin oli Olavi, joka oli kotoisin Juankoskelta. Hänellä oli Juice Leskisen supliikki ja ehkä vähän ulkonäköäkin. Sen lisäksi habitukseen kuuluivat risuparta, pullonpohjalinssit ja kulahtanut Pori Jazz -paita. Hän opetti myös psykologiaa, josta sain myös rivin kymppejä. Hän oli opettanut pitkään yliopistolla, hänellä oli laaja yleissivistys ja hänen opetustyylinsä oli akateeminen, mutta rento ja hän osasi tehdä asioista mielenkiintoisia. Luulen, että Olavi oli vahva vaikuttaja sille, että lähdin yliopistoon opiskelemaan humanistista humpuukia.

Asiasta on taas tietysti keskusteltu. Asiasta ovat pöyristyneet ne kristityt, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että lapset pakotetaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen (niin kauan kuin uskonto on puhujan oma). Sittenhän voi aikuisena tehdä vapaan valintansa joutuuko kadotukseen. Itse asiassa uskovaiset itse ovat tässä nyt niitä syrjittyjä.

Sitten on se ”järjen ääni”: mitään ei saa enää tehdä, kaikki kielletään, viedään leikkeleet leivältä ja Händel lapsilta. Ei niihin juttuihin minunkaan aikana uskottu, mutta uskonnontunnit kärsittiin läpi niin kuin kuului. Mitä nyt vähän opettajalle haistateltiin.

Mutta suurin niistä on tietenkin suomalainen kateus: miten joku alakoululainen on saanut 1500 euroa? Mistä hyvästä?

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Ruokapäivitys

Globaalin tilanteen muututtua pari vuotta sitten epävarmemmaksi ostin säilöön purkillisen sika-nautalihasäilykettä, eli nötköttiä (vaikka parisuhde onkin vegaani), koska nötkötti on hernarin ja näkkileivän lisäksi ainoa elintarvike, joka kestää ydinsodan. Nötköt on muuten dagenefterin ohella ainoa ruotsinkielinen sana, jota suomalainen mies voi käyttää uskottavasti. Englanniksi se on spam, josta roskapostin hellittelynimi tulee Monty Pythonin sketsin innoittamana. Pitäisikö sitä pohjoismaalaisittain alkaa kutsua nötköttipostiksi?

Nötkötille ei ole olemassa yhtään guormet-reseptiä, mutta uskottavin tarjoiluehdotus on nauttia tuote suoraan purkista, mielellään puukolla, joko yksin poikamiesyksiössä tai leirinuotiolla suomenpystykorvan seurassa. Hätävaraluonteestaan johtuen tämä säilyke oli kuitenkin mennyt vanhaksi. Jääkaapissa olisi tofua.

Tietenkään en heittänyt säilykettä pois. Jos se ydinsota kuitenkin tulee. Silloin ei ole varaa kursailla.

Säilykkeistä tuli mieleen legendaarinen Kippari-Kallen pinaattisäilyke, jota en lapsena osannut yhdistää varsinaiseen tuoreeseen pinaattiin ja nyt kun mietin, niin enpä ole pinaattia koskaan nähnyt säilykkeenä. Ehkä sitä on Amerikoissa syötetty lapsille terveyssyistä. Kaikki tietävät anekdootin, jonka mukaan pilkkuvirhe jossain ravintosuosituksissa antoi aiheen myytille, jonka mukaan pinaatissa olisi poikkeuksellisen paljon rautaa, jonka vuoksi siitä saisi supervoimat. Voin kuvitella, että mössöinen ja mahdollisesti fermentoitunut pinaattisäilyke ei ole ollut lasten herkkua ja on tarvittu animaatio sitä propagoimaan.

Lapsuudesta muistan Sun Maid -rusinat ja logon aurinkoisen neidon, tuon eksoottisen tumman kaunottaren. Joillekin naisihanne on puurohiutalepakkauksen vaalea Elovena, minulle se on aina ollut auringonkultainen viinirypäleenpoimijaneito.

Se onkin miessukupuolen ikiaikainen kysymys: Sun Maid vai Elovena?

Popeda alkoi ja loppui

Näin Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1995 Jyväskylän Lounaispuiston lavalla koulujen lopettajaiskonsertissa. Muita esiintyjiä olivat Suurlähettiläät ja Aikakone. Liput taisivat olla 35 markkaa, en jaksa konvertoida sitä nykyrahaksi, mutta ei paha lipunhinta kumminkaan. Popeda oli tuolloin toiminut pitkälti kolmella vuosikymmenellä, eli oli jo aika vanha bändi, eikä välttämättä ilmeisin valinta koululaisten tapahtuman pääesiintyjäksi.

Tapahtuman juonsi kylän oma tyttö Minna Ottavainen, joka oli tullut koko Suomelle tunnetuksi nuorille suunnatusta Jyrki-ohjelmasta (ennen tv-julkisuutta Minna oli tehnyt isäni kanssa Lievestuoreen sanomat -nimistä ilmaisjakelulehteä, Minna kirjoitti jutut ja isäni hoiti taiton ja painatuksen). Minna kutsui lavalle yleisöstä jonkun pojan haastateltavaksi ja kysyi, mikä on hänen lempibiisinsä Popedalta. ”Jos pillua saan!” huusi poika mikrofoniin, ”No joo, on Popedalla sellainenkin biisi”, totesi Minna (kappaleen nimi on Erotomania, toim.huom.).

Tämä saattoi olla ensimmäinen kosketukseni oikeaan elävään rock-musiikkiin. Ellei se sitten ollut YUP kotikuntani Laukaan nuorisotoimen järjestämässä tapahtumassa, jossa paikalliset nuokkaribändit pääsivät soittamaan. YUP oli pääesiintyjä ja ainoa ”oikea” bändi. Yhtyeen basisti ja kantava voima Valtteri Tynkkynen on alunperin kotoisin Laukaasta, joten tällä saattoi olla osuutta asiaan. Tämä oli mahdollisesti kesällä 1994, jolloin se olisi ensimmäinen rock-konserttini, tai sitten se oli myöhemmin, kenties vuonna 1996.

Sen ikäisenä en ollut vielä aivan päässyt rockin enkä etenkään päihteiden maailmaan, joten muistan konserttien olleen aika raskaita sellaiselle nörttipojalle, jollainen siihen aikaan olin. Lounaispuiston keikasta muistan märäksi kastelevan kuurosateen ja nälän, väsymyksen ja vilun, taidettiin kaverin kanssa lähteä pyöräilemään kotiin vielä keikan ollessa kesken.

Näin Popedan myös viime kesän kiertueella, vilaukselta ja vahingossa. Olin kyllä tietoinen, että yhtye tulisi nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun keikalle osana kiertuetta, Logomon kesäterassille. Se olisi kuitenkin vaatinut tiettyä mielentilaa (eli humalatilaa) mennä varsinaisesti katsomaan keikkaa, joten jätin lippuostokset väliin, kun kukaan ei lähtenyt seuraksi enkä jaksanut mennä yksinäni ylihintaista festarikaljaa särpimään. Kuljin kuitenkin sattumoisin siitä ohi ja Logomon uudelta superkalliilta sillalta oli aitiopaikka keikkalavalle. Kuuntelin pari kappaletta ja olihan se bändi edelleen kovassa iskussa. Jäsenet tietenkin ovat vaihtuneet vuosien varrella nuorempiin, enkä edes ole varma, ketä yhtyeessä soittaa. Voi olla, että ovat kaikki jotain kolmekymppisiä jannuja. Nyt kun Pate Mustajärvi jätti bändin, lasken viime kesän kiertueen jäähyväiskiertueeksi. Patetonta Popedaa en tule koskaan tunnustamaan.

Pate Mustajärven kappaleiden taustoista kertovassa Tohtori Mustajärvi, otaksun – kirjassa (toim. Tina Finn. Docendo. 2022) Patella on välillä vähän selittelynkin makua. ”En minä muuten, mutta pojat pakottivat”. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kappaleet John Holmes, Pornokaupan johtaja eikä edellä mainittu Erotomania eivät olleet hänen sanoittamiaan, kuten ei ollut moni muukaan roisimpi kappale. Mustajärvi maalailee itsestään kuvaa herkkänä runopoikana, joka saa innoitusta lyriikkaansa mm. kirjallisuuden klassikoista ja Luis Buñuelin taide-elokuvista.

Mustajärvi muistuttaa myös, että vaikka Popeda onkin junttirokkia, se ei ole koskaan hyväksynyt rasismia, homofobiaa tai muuta syrjintää, eikä sen sanoituksissa ole ollut esimerkiksi naisia väheksyvää sovinismia, vaikka roisista aiheista onkin laulettu. Popeda –Paten soolotuotantoa unohtamatta — on lauluja kaljanjuonnista, makkarasta ja jääkiekosta. Popedaa ei voisi yhdistää mihinkään muuhun kaupunkiin kuin Tampereeseen. Esimerkiksi täällä Turussa ihmisiltä puuttuu kyky sen kaltaiseen huumorintajuun.

Popedaa on myös sanottu jossain Soundin artikkelissa ensimmäiseksi suomalaiseksi hevibändiksi. Heville on monta määritelmää, mutta yleisesti kai ensimmäisinä suomenkielisinä hevibändeinä pidetään vasta myöhemmin tulleita Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden kaltaisia bändejä. Popedasta kuuluvat vahvasti Ramones-vaikutteet, mutta punkiakaan se ei varsinaisesti ole. Epe Heleniuksen kerrotaan kutsuneen Popedaa Suomen Rolling stonesiksi.

Charles Bukowskin filosofia

Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.

Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.

Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.

Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.

Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.

Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:

The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.

Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:

Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.

Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.

Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.

Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.

Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.

Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.

Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.

Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.

Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.

Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.

Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?

Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.

Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.

Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Elämää ilman älypuhelinta ja älypuhelimen kanssa

Helsingin Sanomissa toimittaja Juho Kankaanpää kertoo, ettei ole koskaan omistanut ns. älypuhelinta.

Itsekin kuuluin heihin, jotka viimeiseen asti kamppailivat älypuhelinta vastaan. Ihmiset pitivät sitä varsin outona ja siihen suhtauduttiin kuin johonkin vammaan.

”Ai niin, kun Jonilla ei oo sitä älypuhelinta.”
”Mulla on vanha käyttämättä jäänyt älypuhelin, haluisitsä sen?”

Vaikka olihan se hyvä keskustelunaloittaja kaivaa seurassa esiin se vanha nokialainen, jossa ei ollut edes kameraa. Kun muut pöydän ympärillä menivät nettiin, minä selailin vanhoja tekstiviestejä.

Mobiilitarpeita varten minulla oli Samsungin tabletti, jonka ohjelmoitu vanheneminen oli edennyt niin pitkälle, että sen käynnistyminen kesti jotain 3 minuuttia ja wifi:ssä se pysyi 15 sekuntia kerrallaan. Sillä kuitenkin esim. luin sähkökirjoja bussissa. Tarvittaessa tabletti kulkee laukussa siinä missä kirja ja muistiinpanovälineetkin (jotka minulla ovat aina mukana).

Ainoat asiat, joihin välttämättä tarvittiin mobiililaitetta olivat nettipankki ja bändiasioiden sopiminen Whatsupissa. Olin yrittänyt muita taivutella käyttämään Facebookin messengeriä, jota voi käyttää myös pöytäkoneelta, mutta kaikki eivät ole Facebookissa.

Sitten 2 vuotta takaperin Nordea päätti, että tunnuslukusovellus ei enää toimi vanhassa tabletissani. Tästä ei tullut edes mitään muuta ilmoitusta kuin että ”kokeile hetken kuluttua uudestaan”. Nordean asiakaspalvelubotin kanssa vääntäessä ja puoli tuntia asiakaspalveluun puhelimessa jonottaessa alkoivat hermot palaa (asiakaspalvelija ei osannut kommentoida asiaa mitenkään) ja laitteet lentää seinään.

Marssin lähimpään matkapuhelinmyymälään ja ostin halvimman älypuhelimen: mitkään ominaisuudet eivät kiinnosta, aivan sama ja haistakaa paska, antakaa se nyt vain tähän käteen, että saan sen mahdollisimman nopeasti käyttöön ja maksettua rästiin menneet laskuni.

Vielä varsin pitkään älypuhelin oli boikotissa ja kirjoituspöydän ylälaatikossa, josta otin sen vain pankkiasioita hoitaakseni. Siinä oli prepaid-liittymä ja puhelimena toimi sama vanha nokialaiseni.
Sitten tarvitsin töissä Microsoftin varmenne-applikaatiota. Myös työpuhelimeni on vanhempaa mallia, eikä tukenut sovellusta, joten jouduin asentamaan sen omalle puhelimelleni ja varmuuden vuoksi aloin kantaa sitä töihin. Sen jälkeen minulla oli mukana kaksi puhelinta.

Pikku hiljaa nokialainen alkoi jäädä kuitenkin kotiin. Ns. oikeita puheluitahan ei kukaan enää soita, paitsi mummoni, joka hänkin siirtyi lopullisesti kantoalueen ulkopuolelle reilu vuosi sitten. Nykyään se vanha puhelin on siellä työpöydän laatikossa, eikä edes ladattuna.

Aika moneen asiaan nykyisin älypuhelin on välttämätön. Kuljen busseilla ja käytän vuokrapyöriä, joiden käyttöön tarvitsen älypuhelimen. Matkaliput ja festariliput tulevat sähköisinä sähköpostiin ja niiden tulostaminen olisi liian hankalaa. Kuuntelen paljon podcasteja ja äänikirjoja. Sosiaalinen elämä on pikaviestipalveluissa ja sosiaalisessa mediassa, ilman niitä et ole olemassa.

Kuvia harvemmin tulee puhelimella otettua. Olin aikoinaan ahkera järkkärikuvaaja, mutta nykyään kuvaan vähemmän, juurikin siksi, että kulttuurimme on niin kuvien kyllästämä, koska kaikilla on kamerat jatkuvasti mukanaan. Saahan järkkärillä toki parempia kuvia, mutta se jää näkymättömiin, kun kaikki kuvat katsotaan nykyään puhelimen ruudulta.

Chess.com on mukava myös puhelimessa.

Rumpujen soittoa treenatessani kuuntelen puhelimesta Spotifyn kautta kuulokkeilla musiikkia tai bändin kanssa tehtyjä demoja ja soitan siihen päälle. Tai vähintään puhelimen metronomia tarvitsen. Treeniksen kalenterivaraus tehdään Google-kalenterin kautta.

Aamulla herään puhelimen herätyskelloon. No okei, se oli olemassa vanhassakin puhelimessa.

Aika moni älypuhelimen ominaisuuksista on nykyään välttämätön ja vielä useampi elämää helpottava. Ehkä on turhaa taistella virtaa vastaan vain periaatteen vuoksi.

Luen kuitenkin fyysisiä paperikirjoja ja kirjoitan paperiseen muistivihkoon julkisella paikalla. Ne sentään aiheuttavat riittävää ihmetystä ohikulkijoissa, jotta voin tuntea olevani poikkeuksellinen.

Suomalainen kirjakauppa ja valinnan vaikeus

Sain työnantajaltani joulubonuksen lahjakortin muodossa ja tällä kertaa kortti oli Suomalaiseen kirjakauppaan. Eilen kävin tekemässä kaupungilla joululahjaostokset ja katsomassa mihin voisin 40€ ylimääräistä rahaa käyttää. Oli yllättävänkin vaikea päästä rahoistaan eroon.

Omistan enemmän kirjoja kuin mitä kerrostalokolmioomme mukavasti mahtuu. Silti täysihintaisia, kovakantisia kirjoja suoraan kirjakaupan hyllystä tulee ostettua harvoin. Yleensä juurikin lahjoiksi tai sitten jos jonkun tutun kirja on ilmestynyt enkä ole saanut pummattua tekijänkappaletta. Turussa eniten kirjoja olen ostanut Alfa-Antikvasta, joka vielä reilu vuosi sitten entisen omistajan kaudella oli jännittävä ja hämärä, päälle kaatuvien kaksimetristen kirjaröykkiöiden turvottama puoti, josta löytyi aina parilla eurolla joku ylläri kotiin viemisiksi. Uuden omistajan Tomi Tuomisen aikana paikka on hieman siistiytynyt ja painopisteet muuttuneet, mutta on edelleen Turun mielenkiintoisimpia liikkeitä.

Muita hyviä paikkoja hankkia kirjoja ovat poistolaarit, kirjamessujen ”viisi kirjaa kympillä”-tarjoukset, Turussa Kirjakahvila, kirpputorit ja esim. Tori.fi-jossa ihmiset antavat muovikassikaupalla kirjoja ilmaiseksi. Hyvä klassikkokirja kestää aikaa ja lukukertoja ja onkin outoa, miten kirjan myyntisesonki on nykyään niin lyhyt, että eilisen menestysromaani punalaputetaan nopeammin kuin päiväysvanha nakkipaketti.

Viimeksi Suomalaisesta kirjakaupasta ostin jotain kuin kirjasto oli kiinni lakon vuoksi ja päivä sattui olemaan myös äitienpäivä. Sometin silloin Suomalaisen kirjakaupan kapeasta valikoimasta, koska merkkipäivän kunniaksi kauppa tuntui laittaneen pahinta hömppää näytille, niin että se tuntui naislukijoiden aliarvioimiselta. Jotkut ymmärsivät tämän väärin: onko sinusta muka naisille suunnattu kirjallisuus hömppää ja mitä vikaa muka hömpässä on? Tosiasiassa tarkoitin tällä sitä, että suurimman osan kirjoista ostavat +35-vuotiaat naiset, eli ne äitienpäivän lahjansaajat. Onkin ristiriitaista, että kirjakaupat erikseen valikoivat tietyntyyppisiä kirjoja äitienpäivälahjoiksi.

Silloin tarttui akuuttiin lukemisen puutteeseen mukaan Antti Tuomaisen Jäniskerroin. Syynä tähän oli, että olin sähkökirjana lukenut Hirvikaavaa jonkin matkaa, kunnes olin tajunnut, että kyseessä on sarjan toinen osa. Jäniskerrointa lukiessa taas tajusin, että kyseessä on ihan sama kirja kahteen kertaan. Eikä edes kovin hyvä.

Kenties tällä viikollakin oli käynnissä jokin viihdesesonki: dekkareita ja kartanoromantiikkaa, George R.R. Martinia ja hänen jäljittelijöitään, Jojo Moyesia, Lucinda Rileytä… Runohylly piilossa aikuisten värityskirjojen takana. Silmään ei osunut yhtäkään kirjaa, joka olisi kiinnostanut. Tätä vaikeutti vielä se, että hyllyt ovat minua vähän navan yläpuolelle, joten tungoksessa en halunnut kömpiä alahyllyille, jonne varmasti ne hyvät, vähän myyvät kirjat oli piilotettu. Ei kirjojen välttämättä pidä pelkästään mitään Proustia olla, mutta näistä irtokarkin värisistä kansista mikään ei herättänyt kiinnostuta. Alekirjoja ei löytynyt, kenties ne makulatuurin kautta lämmittivät nyt turkulaisia kotitalouksia Orikedon polttolaitoksella.

Järkevintä toki olisi ollut tilata kirjat etukäteen, onhan Suomalainen kirjakauppa Kirjavälityksen jäsen ja sitä kautta lähes kaikki suomalainen kirjallisuus on tilattavissa sen kautta. Tätä varten kuitenkin olisi etukäteen pitänyt tietää mitä haluaa.

Mukaan tarttui seurapeli ja pokkaripainos Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista. Tästä jäi vielä kaksi euroa postikorttiin. Valitsin mahdollisimman vähän jouluisen.