Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

*

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Järvinen kirjoittaa tietokoneen tietoisuudesta

Pitkän linjan tietokirjailijan Petteri Järvisen Tivi-lehden kolumni ”Voisiko koneella olla tietoisuus?” (5.4.2024) on hyvä tiivistys niistä kliseistä, joita niin mielellään näinä päivinä pohditaan tekoälyyn liittyen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, joutuvatko insinöörit pohtimaan älyä, ajattelua tai jopa sielua? Voiko tietokoneella olla (ihmis)oikeuksia?

ChatGPT:n kaltaisten luonnollista kieltä jäljittelevien tekoälyjen nopea kehitys on saanut ne tuntumaan jopa inhimillisiltä. Järvisen mukaan ”[s]aatamme olla vain yhden algoritmin päässä todellisesta vallankumouksesta”. Pian koneilla voi olla tietoisuus.

Mutta kuten Järvinen itsekin kirjoittaa, sellaista ei voi ohjelmoida, mitä ei ymmärrä. Tekoälyhypessä unohtuu, että emme edes tiedä, millainen ihmisen tietoisuus on. Sielusta puhumattakaan, josta emme ole edes varmoja, onko meillä sellainen. Ehkä insinöörien tosiaan pitäisi perehtyä filosofiaan, teologiaan ja psykologiaan, ennen kuin puhuvat tietoisuudesta, sielusta ja inhimillisyydestä sellaisella itsevarmuudella.

Monissa visioissa tekoälyn tietoisuus syntyy itsestään, kunhan vain algoritmit ”kehittyvät” tarpeeksi. Hämmästyttävän uskonnollinen näkemys. Järvinen itse onneksi ei lankea tähän ansaan, vaan myöntää, että niin monimutkainen koneisto ei voisi syntyä ”vahingossa”.

Kaltaistani humanistia on helppo syyttää inhimillisen tietoisuuden mystifioinnista — ihminenhän on materiaa ja tietoisuus neurokytkentöjä siinä missä koneetkin. Minun näkökulmastani taas koneiden tietoisuudesta intoilevat mystifioivat koneita, mutta myös inhimillistä tietoisuutta: miksi inhimillinen tietoisuus olisi jonkinlainen päätepiste, jota kohti tekoäly pyrkii tai jopa vääjäämättömästi kehittyy?

Järvinen havainnollistaa tätä liukumana, ”jonka nollapisteessä ovat kivet ja toisessa ääripäässä ihmiset” ja jonka väliin jäävät eläimet ja mahdollisesti tulevaisuudessa koneet. Analogia ei sinänsä ole väärä, mutta se on puutteellinen. Siinäkin ihminen asetetaan määränpääksi — ikään kuin eläinten tietoisuus vajavaista inhimillisistä tietoisuutta. Jos otetaan esimeriksi kohtalaisen älykäs eläin kuten mustekala: millainen on mustekalan tietoisuus sen yhdeksien aivojen kanssa? Pikemminkin nollapisteestä lähtee joka suuntaan useita janoja, eivätkä tietoisuudet ole keskenään vertailukelpoisia.

Entä voisiko koneella olla tunteita? Kysymys on: miksi olisi? Jos selitys on, että tunteet ovat mahdollisia vain ihmisille ja rajatusti eläimille tai että tunteet ovat peräisin jumalalta tai muulta korkeammalta entiteetiltä, koneella ei voi olla tunteita (tosin uskontofilosofin kanta on toinen). Jos taas lähestytään asiaa biologian ja evoluution kannalta, on tunteilla kaikilla jokin funktio, joka edesauttaa lajin sopeutumista. Kipu estää lasta laittamasta sormea hellanlevylle, pelko antaa siivet, rakkaus lujittaa lauman yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen. Millaiset olisivat ne olosuhteet, joissa tällaisia rakenteita syntyisi koneille ja voisiko niitä siltikään kutsua tunteiksi inhimillisessä mielessä?

Tämän kaltaisissa jutuissa aina mainitaan, miten vielä jokin aika sitten moni juttu oli pelkkää tieteiskirjallisuutta, mutta nykyään todellisuutta tai ainakin jo melkein. Saa nähdä, miten tällaisista jutuista ajatellaan parin kymmenen vuoden päästä.

Mitä kirjailijat sanovat tekoälystä? / Tekoäly psykoanalyysissä

Kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailija-lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron teema on tekoäly. (Jotenkin oireellisesti myös painettu lehti lakkasi ja siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta.) Puhe on siis generatiivisesta tekoälystä ja chat-pohjaisista kielimalleista, kuten ChatGPT:stä ja Bingistä.

Ensimmäisessä jutussa Laura Honkasalon haastattelemat Katri Manninen ja Silvia Hosseini kertovat kokemuksistaan ja siitä, kuinka tekoälyä voi käyttää kirjailijan työn apuna.

Itse kokeilin ChatGPT:tä ja mielestäni sen käyttöön liittyy kaksi ongelmaa.

1. Tekstin geneerisyys ja keskinkertaisuus, minkä myös Hosseini mainitsee. Teksti on konventionaalista ja yksinkertaisesti tylsää. Vaikka ihmiskielen hallitseminen tällä tasolla on hieno saavutus koneelta (tai filosofi Lauri Järvilehdon sanoin ällistyttävää, ällistyttävää, ällistyttävää), ovat tekoälyn kaunokirjalliset taidot korkeintaan lahjakkaan lukiolaisen tasolla. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun kouluun hiihdettiin kesät talvet. Hissimusiikissa ja aulajatsissa ovat kaikki musiikin elementit muodollisesti kohdallaan (ja tekoäly voisi generoida sitä loputtomiin), mutta en ottaisi siitä musiikillista inspiraatiota, joten miksi kirjailijat ottaisivat mallia automaattisesti generoidusta tekstuaalisesta tapetista?

2. Lukuisat virheet ja ristiriidat. Koska tekoäly vain suoltaa tekstiä tiettyjen todennäköisyyksien mukaan, eikä ymmärrä mitään yhtään mistään, voi tulos olla täyttä sotkua. Jos tekoäly väittää, että Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Ilkka Remes, on virhe ensimmäisellä kerralla koominen, mutta jatkuvat kömmähdykset turhauttavat ja tekevät työkalusta ainakin minun käyttööni käyttökelvottoman.

Ulkoista maailmaa koskevien virheiden lisäksi tekoäly tekee jatkuvasti myös loogisia virheitä: jos tekoälylle kertoo, että on kolme henkilöhahmoa A: rosvo, B: poliisi ja C: rikoksen uhri, jaksaa se muistaa ehkä kahden viestin ajan henkilöiden roolit ja kohta henkilö C on pidättänyt henkilön B ja henkilöstä A tekoäly ei muista mitään. Oikotietä tarinoiden kirjoittamiseen tekoälyn avulla en ainakaan minä ole löytänyt.

Tekoälyn ”virheisiin” kuitenkin liittyy luovaa potentiaalia, joka voi tuottaa surrealistisia tuloksia. Tästä myöhemmin.

Sekä Hosseini että seuraavassa esseemuotoisessa jutussa kirjoittava Jaana Seppänen ovat sitä mieltä, että hitaus, vaivannäkö ja puuduttava rutiinityö ovat osa prosessia. Oikotietä ei voi olla, koska prosessi ei ole este eikä hidaste, vaan olemuksellinen osa sitä, mitä ollaan tekemässä. Iltapäiväkävelyn tarkoitus on kävely, oikotiet menettävät merkityksensä.

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, sitä että on jotain sanottavaa. Kaikki tässä tekstissä kirjoittamani on minusta tärkeää — tai ei välttämättä tärkeää, mutta jollain tapaa mielekästä — ja haluan saada sen sanottua. Kirjoittaessa (kirjallisuutta, blogia) sanoman vastaanottajat ovat suuremmaksi osaksi tuntemattomia. Satunnaisgeneroiduilta lauseilta puuttuu tarve tulla sanotuksi.

Kolmannessa jutussa Pekka Mäkelä esittelee käytännön esimerkkejä siitä, miten ChatGPT:llä ja Bingillä voi generoida tarinoita. Juttu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta altis inflaatiolle, juuri sen vuoksi että samanalaisia tarinoita voi kuka tahansa generoida miljoonittain. Tarinat ovat ihan näppäriä, mutta lukisinko niitä huvikseni? Millaista palautetta niistä antaisin, jos ne olisivat kirjoituspiiriläisten tuotoksia?

*
Kirjailija Johannes Ekholm pohtii myös tekoälyä Kritiikin uutisten kolumnissaan. Ensimmäisellä lukemalla olin kolumnista innostunut, mutta kun luin sen toiseen kertaan ajatuksella, en ihan saanut pointista kiinni. Se haroo vähän joka suuntaan, hakee seksuaalisanastosta analogioita (generatiiviselle) tekoälylle, puhuu välillä Gazan tilanteesta ja Hannah Arendtista.

Hyviä pointteja kuitenkin on, kuten ehdotus että generatiiviselle taiteelle voisi tehdä tekoälyn sitä vastaanottamaan. Ehdotus ei ole niin kaukaa haettu: monet käyttävät tekoälyä apuna sähköpostien kirjoittamiseen, joko markkinointikirjeiden tai tiettyjen muodollisten sähköpostiviestien, ja samaan aikaan vastaanottajat käyttävät tekoälyä sähköpostiliikenteen ruotimiseen ja jopa tiivistelmien tekemiseen tekstimassojen alta. Oppilaat tekevät kotitehtävänsä tekoälyn avulla, mutta eipä hätää: tekoäly tarjoaa myös apua opettajille kotitehtävien tarkastamiseen. Seuraava askel on, että tekoälyn tuottamien nautintojan vastaanottajaksi luodaan sijaisnauttija, samalla kun ihmiset painavat duunia.

Myös Ekholm on huomannut kuinka tylsää ja keskinkertaista tekoälytaide on. En mene hänen kielto/tabu/tottelevaisuus -pohdintoihin. Kiinnostava havainto kuitenkin on, että tekoäly tuottaa kiinnostavaa sisältöä epäonnistuessaan.

*

Tekoälyä voi problematisoida mm. seuraavilla surrealismiin liittyvillä metaforilla, jotka ovat osittain päällekkäisiä.

1. Tekoäly automaattikirjoituksena. Ilman tietoista kontrollia tapahtuva kirjoitus yhdistelee sattumanvaraisia elementtejä sitä mukaa, kun niitä alitajunnasta virtaa: ”Kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera” (André Breton, suom. Janne Salo). Runoilija Virpi Vairinen pohtiikin, onko inhimillinen surrealismi mahdollista tekoälyn jälkeen. Tekoälyllehän ei ole mitenkään vaikeata lyödä sanoja toisten perään loputtomasti. Seppänen lainaa Ville-Juhani Sutisen kirjoitusta Parnassossa: ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”. Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin (post)strukturalismia, joka halusi hylätä tai ainakin (sulkeistaa) lihaa ja verta olevan kirjailijan, mutta nyt kun se olisi aidosti mahdollista, ei hänestä malteta päästää irti.

2. Tekoäly unena. Monissa tekoälyn tuotoksissa on mukana selittämätöntä unenomaisuutta; ne ovat ehyitä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksissa on mukana sellaista epäjohdonmukaisuuksia, jotka muistuttavat unen logiikkaa. Toisiinsa kuulumattomia elementtejä yhdistellään toisiinsa (ainakin näennäisen) sattumanvaraisesti, henkilöt voivat muuttua toisiksi, tilanteesta toiseen siirrytään assosiatiivisesti. Surrealistien kiinnostus unia ja automaattikirjoituksen vapaata assosiaatiota kohtaan on peräisin Freudilta; vaikka psykoanalyysin tieteellinen pohja on vähintäänkin epäilyttävä, on se vaikuttanut taiteeseen ja taiteen tutkimukseen tavalla, jota ei voi ohittaa etenkään, kun puhutaan unista ja surrealismista. Siinä missä Freudilla tiedostamattoman sisällöt manifestoituvat unen esitietoisuudessa symbolisessa muodossa, tekoäly (joka on kauttaaltaan tiedostamaton) generoi neuroverkon avulla tuotoksia.

3. Tekoäly hypnoosi-induktiona. Käyttäjä ”suggeroi” tekoälyä prompteillaan: avainsanoilla hän houkuttelee assosiaatioita ulos tekoälyn ”alitajunnasta”.

4. Tekoäly (kollektiivisena) piilotajuntana. Jos mennään Freudista Jungiin, voi kollektiivinen piilotajunta olla käyttökelpoinen ajatusmalli kuvaamaan tekoälyä, onhan sen ideaalina sisältää kaikki ihmiskunnan tieto. Tästä valtaisasta tietomassasta sitten nousevat ”tekoälyn unet”, eikä niinkään yksiöllisestä keinotekoisesta tajunnasta.

Täytyy myös muistaa, että surrealisteille kuten Bretonille, surrealistinen toiminta oli vallankumouksellista toimintaa (Freudin ohella Bretonin toinen kotijumala oli Marx). Sittemmin surrealismista on tullut pelkkää estetiikkaa, ja tekoälyllekin voi lisätä surrealismin (tai unenomaisuuden) kehotteiden listaan ja saada kaikkein banaaleimpia kuvia ja tekstejä aiheesta (tekoälyn surrealismi toteutuu paremmin silloin, kun se tahatonta ja seurausta tekoälyn virheistä). Bretonille surrealismi ei ollut pelkkää pintaa, vaan metodi, jolla vapaudutaan alistavan arkijärjen kahleista ja päästään syvempien totuuksien äärelle.

*

Varmasti joku muukin on jo huomannut yhtäläisyyden tekoälyn kielimallin ja (post)strukturalistisen semiotiikan välillä (mutta en jaksa googlata aihetta). Heidän kielifilosofiansa perustui (jossain määrin väärinymmärrettyyn) Saussuren kielitieteeseen, jossa kieli on suljettu systeemi, joka perustuu merkkeihin, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ilman viittausta ”todelliseen maailmaan”. Samalla tavalla tekoäly purkaa kielen tokeneihin ja yhdistelee niitä laskemalla todennäköisyyksiä kuinka usein ne esiintyvät peräkkäin. Olisikin houkuttelevaa verrata tällaista tokenien muodostamaa ketjua lacanilaiseen merkitsijöiden ketjuun.

Äärimuodossaan (tai loogisena päätepisteenään) tarkoittaa (post)strukturalismi inhmillisen subjektin poistamista kielisysteemistä: teksteissä ei puhu tekijä, vaan kielisysteemi itse. Kaikki merkitykset teksteissä ovat keinotekoisia. Tekoäly on tämän kielikäsityksen ideaalitapaus: tekstit koostuvat toisista teksteistä ja nyt aivan konkreettisesti.

Tekoälyn tapauksessa kirjailija ei ole kuollut; hän ei koskaan elänytkään.

*

Generatiivinen tekoäly on kiinnostavimmillaan silloin, kun se tekee virheitä, liittää toisiinsa kuulumattomia elementtejä toisiinsa yllättävällä tavalla. Aidointa tekoälyn ”surrealismia” ei ole antaa prompti ”kirjoita surrealistinen runo Bretonin tyyliin”, vaan kun tekoäly luo vahingossa jotain todella outoa. Mistä tuo outous tulee? Jos tekoälyn korpuksessa koostuu laajasta aineistosta inhimillistä kulttuuria, näillä outouksilla on juurensa jossain, jota voi kutsua kollektiiviseksi tiedostamattomaksi.

LISÄYS 25.3.

Vasen kaista -verkkolehdessä Juha Drufva arvostelee viime vuonna ilmestyneen Janne Salon suomentaman André Bretonin Surrealismin taskusanakirjan (Atrain & Nord. 2023).

Onko tekoäly ihmisen vai jumalan kuva?

Olen tässä blogissa yrittänyt löytää tekoälyhypeen mielekkäitä näkökulmia ja puheenvuoroja, jotka esittäisivät mielekkäitä kysymyksiä. Verkosta löytyi Seurakuntalainen-verkkolehden sivuilta uskonnonfilosofi Aku Visalan haastattelu vuodelta 2018, jossa hän pohdiskelee voisiko tekoälyllä olla sielu. Tähän vanhahkoon juttuun päädyin tietokirjailija Timo J. Kuikan kirjoittaman esseen kautta, jossa hän varoittelee tekemästä tekoälystä jumalankuvaa. Mikä on siis uskonnon ja uskonnonfilosofian kanta tekoälyyn?

Itsehän olen ateisti. Siitäkin olen tässä blogissa useaan kertaan kirjoittanut. Tosin, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti, esimerkiksi jonkinlaiseksi abstraktiksi energiaksi tai maailmankaikkeudessa vaikuttavaksi voimaksi tai periaatteeksi tai ensimmäiseksi liikuttajaksi tai historian ideaksi, niin voin olla hänen mielikseen vähän agnostisempi ja hyväksyä, että jokin tuollainen asia voi mahdollisesti olla olemassa (esimerkiksi juuri Aku Visala on toisaalla muistaakseni jotain tällaista sanonut).

Tiede ja uskonto asetetaan usein virheellisesti vastakkain tai rinnakkain. Tiede ei välitä uskotaanko siihen. Tosin, on ihmisiä, jotka suhtautuvat tieteeseen kuten uskontoon: en usko jumalaan, uskon tieteeseen. Tai sitten: en usko jumalaan, vaan evoluutioon, joka on kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava abstrakti, elämää luova voima (voi tietysti ollakin, ks. edellä).

Toisaalta, maailmankaikkeus on niin ihmeellinen paikka, että kyllä tänne jonnekin yksi jumala mahtuu. Kreationismi tuntuu jopa liian helpolta selitykseltä sille, miksi maailma on olemassa ja mikä on oikein ja väärin ja mikä on ihmisen sielu ja niin edelleen. Vaatii melkein suuremman uskonhyppäyksen hylätä kaikki uskonnolliset selitykset ja hyväksyä se miten oudossa universumissa elämme.

Timo J. Kuikka viittaa kristinuskon ensimmäiseen käskyyn, joka käskee olemaan pitämättä muita jumalia. Hän ei jatka seuraavaan jakeeseen, joka kuuluu: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa” (2.Moos. 20:3-4) ja nimenomaan jumalan kuvasta Visala puhuu. Mielestäni tässä Kuikka ymmärtää Visalan väärin: Visala ei tarkalleen ottaen halua korottaa tekoälyä jumalan asemaan. Hän pohtii, että mikäli on mahdollista luoda keinotekoisesti inhimillinen älykkyys, on se silloin yhtä lailla jumalan kuva kuin ihminenkin (vrt. 1. Moos. 1:27). Itse en ateistina ota kantaa asian teologiseen puoleen, tai edes siihen, voiko ”jumala ’stigata’ sen aineettoman minuuden siihen keino-olioonkin”, kuten Visala esittää.

Itse kuitenkin hämmästelen, miten koneen ”älykkyyttä” jälleen verrataan ihmisen älykkyyteen. Professori Hannu Toivonen on kutsunut tätä tekoälyromantiikaksi. Miksi tekoäly olisi inhimillinen, vaikka se olisikin älykäs? Monet, juurikin ”tiedeuskovaiset” tuntuvat ajattelevan evoluutioon perustuen, että mikäli koneilla vain on tarpeeksi laskentatehoa, inhimillinen tietoisuus syntyy sinne itsestään. Uskonnonfilosofian (vaikkakaan ei ilmeisesti kirkon) kanta näyttäisi olevan, että inhimillisesti älykkäällä koneella voisi olla sielu.

Miksi älykkyys johtaisi automaatisesti tietoisuuteen ja miksi tietoisuus olisi automaattisesti inhimillinen? Ei tarvitse tutustua edes psykoanalyysiin ymmärtääkseen, että ihmisen psyykellä on tietty rakenne. Ihmisellä on tiedostamaton, tai kansankielessä alitajunta. Ihminen on usein ristiriidassa itsensä kanssa. Ihmisen kokemus ajattelusta on jonkinlainen kartesiolainen teatteri. Suuri osa ihmisen ajattelusta (vaikka ei kaikki eikä kaikilla) on jonkinlaisen sisäisen puheen ohjaamaa. Kieli, jolla se tapahtuu, on kehittynyt ylittämään sellaisia tiedonkäsittelyn ongelmia, joita tietokoneilla ei ole. Tunteet ovat kehittyneet sopeutumiskeinoiksi: pelko suojaa yksilöä, rakkaus pitää yhteisöjä koossa, himo ohjaa lisääntymään, nälkä saa hankkimaan raviontoa. Tunteet ovat olemassa hyvästä syystä ja ne muodostavat merkittävän osan ihmisen ajattelua, joka ei ole irrotettavissa ”rationaalisesta” ajattelusta. Ja niin edelleen. Siinä vain muutama esimerkki, jotka keksin alle kahdessa minuutissa. Jos koneet osaavat ajatella, miksi niiden ajattelussa olisi mitään edellä mainittuja piirteitä? Androidit eivät näe unta sähkölampaista, ne tuskin näkevät unia lainkaan.

Elämmekö parhaassa mahdollisessa Twitterissä?

Cristina Andersson kirjoittaa tekoälyyn liittyvistä eettisistä kysymyksisistä Tivi-lehden verkkoversiossa. Puheenvuoro on hyvää vaihtelua sille teknologiakeskeiselle tekoäly-diskurssille, joka tuntuu junnaavan paikallaan (Lauri Järvilehto käyttää tekoälyopaskirjasessaan sanaa ”’ällistyttävä” keskimäärin joka 3:nella sivulla).

Tekoälyyn liittyvien eettisten kysymysten luulisi olevan filosofien ja humanistien alaa, mutta vielä en ole törmännyt kovin syvällisiin puheenvuoroihin aiheesta. Kysymyksenasettelut ovat samoja, joita lukiolaiset voisivat keksiä filosofian tunnilla, eikä niitäkään ole kovin mielenkiintoisesti kehitelty eteenpäin.

Andersson ei hänkään kovin syvällisiin etene, mutta muistuttaa kuitenkin, että tekoälyn etiikkaan liittyvät kysymykset liittyvät ihmisten tekemisiin, eivät niinkään teknisiin ratkaisuihin. Eikä silloin välttämättä tarvitsekaan mennä kovin syvällisiin, filosofisiin erittelyihin. Joskus terve järki riittää, ja joskus se on jopa tervetullut poikkeus.

Uskoisin, että kaikki vanhemmat opettavat lapsilleen suunnilleen samat asiat: ole kiltti ja kohtelias, huomioi muut, älä häiriköi, älä kiusaa pienempiäsi. Olen melko varma, että ellei ole vakavaa persoonallisuushäiriötä, on samaa mieltä, että nämä ovat aika hyviä neuvoja.

Mutta odottakaapas v***n h**o n****rit kun mutsi pääsee someen!

Jotenkin en haluaisi uskoa, että väline itsessään olisi syypää (ks. esim. McLuhan et all). Keskustelukulttuurin luovat kuitenkin ihmiset itse, joten ihmisten täytyy olla mahdollista myös muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Kysymys siitä, onko absoluuttista moraalia olemassa on mielenkiintoinen filosofinen kysymys, mutta arjessa pärjää pitkälle jo sillä, että ei soita poskeaan tuntemattomille.

Huolestuttavaa sen sijaan on, jos joudutaan erikseen muistuttamaan ihmisen roolista tekoälyn etiikan kehityksessä.

Roald Dahlin ”Suuri automaattinen kielikone”

Kirjoitin aikaisemmin Orwellin ”Värssyttimestä”, kojeesta joka mainitaan hänen tunnetuimmassa romaanissaan 1984.

Automaattisesti tuotettua taidetta on ennustettu muissakin scifi-tarinoissa, joista yllättävän kaukonäköinen on vuonna 1953 ilmestynyt Roald Dahlin Suuri automaattinen kielikone (alk. The Great Automatic Grammatizator, suom. Pertti Saarikoski, löytyy kokoelmasta Rakkaani, kyyhkyläiseni, 1961).

Tarinassa insinööri Adolph Knipe rakentaa tietokoneen, ”suuren automaattilaskukoneen” (alk. ”the great automatic computing engine”), mutta saa pian heureka-oivalluksen ja ymmärtää, että myös kieli on joukko matemaattisten kaavojen kaltaisia sääntöjä. Siksi on mahdollista rakentaa kone, joka voisi generoida tekstiä, jos sille vain annettaisiin sanat ja aihe.

Tämä on totta: kielitiede on omistautunut kielen kuvailuun lähes matemaattisten kaavojen avulla. Kirjahyllyni päällä on Iso suomen kielioppi, jossa on 1698 sivua tiukkaa pränttiä suomen kielen säännöistä. Näiden sääntöjen avulla on teoreettisesti mahdollista luoda kaikki kieliopilliset suomen kielen lauseet, jos vain sille antaa tarpeelliset sanat (sanat löytyvät Nykysuomen sanakirjasta, jossa on 4 588 sivua ja 201 000 hakusanaa, oma sarjani taitaa olla taloyhtiön häkkivarastossa). Sen lisäksi tarinoiden rakennetta on analysoitu Aristoteleen päivistä alkaen.

Uudemmissa kielimalleissa, kuten OpenAI:n GPT:ssä kuitenkin on toimittu toisin päin: koska kielioppi on varsin monimutkainen systeemi, sille ei ole opetettu sääntöjä, vaan on annettu tarpeeksi suuri tekstikorpus, josta se on itse muodostanut säännöt, tai pikemminkin laskenut todennäköisyydet miten lause voisi jatkua.

Tietyssä mielessä ihmisetkin oppivat kielen näin: eihän lapsi kieltä omaksuessaan tankkaa Isoa Suomen kielioppia, vaan muodostaa malleja ympäristöstä kuulemansa perusteella. Aikuisetkaan eivät ole tietoisia monista, hyvin monimutkaisistakin säännöistä, mutta eivät silti tee virheitä äidinkielessään. Esimerkiksi, miksi vesi taipuu genetiivissä veden? Kukaan äidinkielinen suomen kielen puhuja ei tee siinä virhettä, vaikka ei osaisikaan sanoa miksi (siinä vaikuttaa ainakin 3 sääntöä: nominin sanavartalon t ~ s -vaihtelu, t:n astevaihtelu, vartalon viimeisen tavun i:n äännevaihtelu… sen lisäksi useimmat suomalaiset ääntäisivät sen veen, koska äännehistoriallisesti siitä on kadonnut spirantti ð ja niin edelleen…)

Dahl ei kerro novellissaan tarkkaan, miten kielikoneen ohjelmointi tapahtuu, mutta kertoo Knipen työhuoneen täyttävistä paperilapuista:

formulae and calculations; lists of words, thousands and thousands of words; the plots of stories, curiously broken up and subdivided; huge extracts from Roget’s Thesaurus; pages filled with the first names of men and women; hundreds of surnames taken from the telephone directory…

Tuhannet sanat kuulostavat vähältä kielimallien ahmimiin korpuksiin verrattuna, mutta tämän perusteella vaikuttaisi, että tarinan konetta koulutetaan sanalistoilla ja osasiinsa analysoiduilla tarinoilla.

Vaikka Knipellä on ainakin omien sanojensa mukaan luomisen palo tarinoiden kirjoittamseen, pian motiivi koneen rakentamiselle kääntyy taloudelliseksi; tosin en ole aivan varma onko tässä kohtaa Dahl ironinen vai tosissaan. Knipe laskee tienaavansa koneella miljoonia, koska lehtiin lähetetyistä novelleista maksetaan niin korkeita summia. Itse en osaa vahvistaa tarinassa mainittuja nurkkanovellien julkaisupalkkioita oikeiksi tai vääriksi.

Pian novellien luomisesta Knipe siirtyy kokonaisten romaanien generoimiseen. Koneen päivitetyssä versiossa ovat painikkeet, jotka antavat mahdollisuuden valita tekstilajin, teeman, kirjallisen tyylin, henkilöhahmot ja niin edelleen. Generatiivisessa tekoälyssä näitä kutsuttaisiin prompteiksi.

Kielikoneen, eli generatiivisen tekoälyn ongelmat tarinassa ovat uskottavia. Lukijat kaikesta huolimatta haluavat lukea ihmisten kirjoittamia tarinoita, joten jonkun täytyy antaa nimensä käytettäväksi julkaisussa. Ensimmäiset ehdokkaat kieltäytyvät raivokkaasti, mutta pian varsinkin luomiskykynseä menettäneet tyhjän paperin kammoiset juoppokirjailijat antavat laittaa nimensä generoituihin teoksiin. Miksi edes vaivautua kirjoittamaan, kun vipua kääntämälläkin saa tekstiä aikaiseksi?

Pian kirjallisuusmarkkinat onkin vallannut kirjallinen hevonpaska, koneen generoima geneerinen höttö, joka vie työt oikeilta kirjailijoilta ja leivän heidän lastensa suista.

Novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen ennustus ottaen huomioon, miten alkeellisia tietokoneet olivat novellin kirjoittamisen aikaan. Toinen luenta tietenkin on, että Dahl halusi teknologian sijasta kuvata satiirisesti aikansa huonoa kirjallista kulttuuria — joka on toki ikuisuuskysymys — ja siinäkin mielessä novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen.

*

Uusimmassa Parnassossa (6-7/2023) Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Stanisław Lemin kokeellisesta scifi-tarinasta Bittikirjallisuuden historia, joka sopii hyvin tämän bloggauksen jatkoksi. Siinä tietokoneelle on annettu tehtäväksi kääntää Dostojevskiä, mutta lepotilassa kone generoi sivutuotteena romaanin, joka on koneen ”kirjoittama”, mutta muistuttaa täydellisesti Dostojevskiä tyyliltään.

Lainaan sellaisenaan tarinasta saman profeetallisen kohdan kuin Sutinen:

He pelkäsivät, että tämän luovan palvelualan käyttö muuttaisi kulttuurin painajaismaiseksi paratiisiksi, jossa kuka tahansa kuluttaja voisi minkä vain päähänpiston pohjalta vastaanottaa mestariteoksia, joiden pikatuotannosta vastaisivat koneelliset demonit muuntumalla erehtymättä Shakespearen, Leonardon tai Dostojevskin hengiksi. Sen seurauksena arvohierarkiamme romahtaisivat, sillä pian rämpisimme mestariteosten keskellä kuin roskassa.

Tarinaa ei ole tietääkseni suomennettu, eikä lainaukseen ole merkitty lähdettä tai kääntäjää, joten oletan Sutisen sen itse kääntäneen englanninkielisestä laitoksesta. Se löytyy mm. Archive.org:n digikirjastosta.

Tarinassa tekoälyä kutsutaan ”koneen uneksi”. Jotain unenomaista generatiivisessa tekoälyssä onkin — se kierrättää ihmisten tuottamaa materiaalia samalla tavalla kuin ihmisen alitajunta ja nostaa siitä esiin kuvia ja kertomuksia. Toisaalta promptien antaminen tekoälylle tuo mieleeni hypnoosin suggestiot: tekoälyn käyttäjä kertoo sille, mistä sen pitää uneksia.

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska

Sosiaalinen media mainostaa minulle ladattavaksi ilmaista e-kirjaa Tekoälyn pikaopas, jonka on kirjoittanut Aalto-yliopiston työelämäprofessori Lauri Järvilehto. Koska tässä blogissa olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin (tein jopa oman kategorian aiheelle), päätin ladata oppaan, vaikka se tarkoittikin ärsyttävän uutiskirjeen tilaamista. No, uutiskirjeen voi aina perua.

E-kirjan ja uutiskirjeen taustalla on Filosofian Akatemia Oy — molemmat sanat isolla alkukirjaimella — konsulttitoimisto, joka esittelynsä mukaan on:

”organisaatiokehittämisen asiantuntija, jonka tavoitteena on rakentaa inhimillisempää työelämää. Tarjoamme palveluita yksittäisistä puheenvuoroista laajoihin organisaation ja johtamisen kehittämisprojekteihin.”

Etusivulla sen arvoiksi(?) on listattu Tiede, Rakkaus ja Vallankumous, oletettavasti ilman ironiaa. Asiakkaina on suurehkoja suomalaisia yrityksiä ja organisaatioita.

Tietäjät tietysti tietävät, mutta itse kiinnitin huomiota tähän ensimmäistä kertaa. Verkkosivujen ihmiset-osiosta tunnistan muutamia henkilöitä, kuten ”onnellisuusfilosofi” Frank Martelan. Kuvat ovat nuorekkaita ja energisiä ja kun googlaan muita nimiä, on moni onnistunut brändäämään henkilönsä varsin tehokkaan oloisesti.

”I’ve decided to major in philosophy.”
”That’s good, because they just opened up that big philosophy factory in Green Bay.”

Suositussa 90-luvun sarjassa 70’s Show (joka itse asiassa muistuttaa enemmän 90-lukua kuin 70-lukua ja jonka tekemisestä nyt 2020-luvulla on kulunut enemmän aikaa kuin 70-luvusta sarjan esittämisen hetkellä) sarjan päähenkilö Eric Foreman tokaisee yllä olevan kommentin filosofian opiskelusta haaveilevalle siskolleen Laurielle. Vähänpä Eric lohkaistessaan tiesi, että oikeasti filosofiatehtaita on olemassa.

*

Vaikka minun piti kirjoittaa arvio tekoälyoppaasta, juutuin jotenkin tähän konsulttihommaan.

Olen kirjoittanut myös hyödystä aikaisemmin ja varsinkin opiskeluaikana monilla meillä humanisteilla huoli oli käsinkosketeltava: mitä hyötyä tästä on? Eräs vastauksista, joka lausuttiin lohduttavalla äänenpainolla, oli että humanistinen ajattelu on kuin rasva, joka pitää yhteiskunnan ja talouden rattaat pyörimässä.

Ja miksipä se ei olisi niin, että humanistiset tieteet auttavat ymmärtämään ihmistä ja sitä tietoa voi käyttää esimerkiksi inhimillisemmän työelämän kehittämiseen. Paras tapa tällaisen tiedon levittämiseen lienee ryhtyä konsultiksi ja samalla tienata hyvin ja voittaa kapitalismi sen omassa pelissä.

Kuten tunnettua, anarkistitkin ryhtyvät nykyään konsulteiksi. Kommunistit sen sijaan ryhtyvät copy writereiksi.

Ellei tästä ole vielä jo rivien välistä osannut päätellä, suhtaudun konsulttibusinekseen äärimmäisen kyynisesti. Lukiessani sokerisen positiivista konsulttikieltä ja katsoessani näiden hipstereiden maireita naamakuvia, tiivistyy minulle niistä moni asia, joka maailmassa mielestäni on vialla, enkä edes osaa pukea sitä sanoiksi.

Antti Nylén kirjoittaa (Päiväni konsulttina, Suomen kuvalehti 20.12.2019) esseessään samaan sävyyn, sillä erotuksella että minulla ei edes olisi mahdollisuuksia saada työtarjousta Ellun Kanoilta:

”Tuotat tosi pirteää ja koukuttavaa tekstiä. Ilo olisi lukea sitä lisää”, luki sähköpostissa. ”Niinpä lähestymme Sinua ihan työtarjouksella: tule meille! Meillä on pirteä ja moniääninen tiimi, josta löytyisi paikka Sinullekin.” Viestin allekirjoituksena oli ”Ellun Kanat”.

Hyväksyn teitittelyn, mutta en ota vakavasti ketään, joka kirjoittaa Sinä isolla alkukirjaimella. Jos joku käyttäisi sanaa pirteä asiatekstissä noin usein, hankkisin hänelle lähestymiskiellon tai vastaavasti lähettäisin hänelle sellaisen vastauksen, että hän hankkisi minulle lähestymiskiellon.

Tämän kaltaiset bloggaukset toki toimivat hyvänä rokotteena kaikenlaisia työtarjouksia vastaan.

*

Kysymykseen, mitä hyötyä humanistisesta ajattelusta on, vastaukseni on että ei mitään. Hyöty ei ole sen tarkoitus.

On myös totta, että humanisteja koulutetaan tässä maassa liikaa. Tämä on tietysti kerettiläinen ajatus tämäkin ja jonkun mielestä ristiriidassa sen kanssa, että puolustan humanistista ajattelua (ja kenties koulutustakin). Maistereita kuitenkin koulutetaan liukuhihalta ilman, että 6 vuoden koulutus antaa minkäänlaisia valmiuksia työelämään. Humanistinen tiedekunta on ylihintainen sihteeriopisto, jonka käynyt ei osaa edes käyttää kopiokonetta.

Näitä varten tarvitaan erilaisia työpaikkoja, kuten juuri konsulttifirmoja, jotka tekevät itsestään hyödyllisiä luomalla tarpeita heidän palveluilleen.

David Graeber kutsui tällaisia töitä hevonpaskaduuneiksi (engl. bullshit jobs). Kirjassaan Bullshit jobs (2018) hän määrittelee hevonpaskaduuniksi sellaisen työn, jonka tekijä itsekin (jossain määrin) tietää, että se on täysin hyödytöntä ja olemassa vain sen itsensä vuoksi. Tällä ei siis tarkoiteta sen kaltaisia ”paskaduuneja” (engl. McJob), kuten burgereiden paistamista tai siivoamista, joissa on huonot työolot, mutta joista on kuitenkin hyötyä. James Suzman päätyy kirjansa Työn historia (SKS Kirjat 2022. suom. Ilkka Rekiaro) viimeisillä sivuilla samanlaiseen lopputulemaan: työn tehostuminen, teollistuminen, automaatio (ja tulevaisuudessa tekoäly) ovat vähentäneet välttämättömän työn tarvetta niin paljon, että sen sijaan on alettu tehdä työtä, jolla ei ole varsinaista merkitystä.

En tiedä, tunnustavatko konsultit kuinka yleisesti työnsä olevan bullshittiä (tämä on kapeassa mielessä Graeberin määritelmä), mutta itsepetoksessa on helppo elää, varsinkin sillä kuukausipalkalla, jonka kuvittelen huippukonsulttien työstänsä saavan. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä jostain resilienssi-valmennuksesta on oikeasti hyötyä (resilienssi on uusin inhokkisanani).

*

Palataan lopuksi vielä siihen tekoälyyn.

Hevonpaskaduunin lisäksi hevonpaskaksi on kutsunut mm. Harry Frankfurt sellaista tyhjää puhetta sisältävää kielenkäyttöä, jota suomeksi voi kutsua myös paskanjauhannaksi, kuten Tapani Kilpeläinen on kääntänyt André Spicerin kirjan Paskanjauhantabisnes. (Business Bullshit, 2018.) Spicerin mukaan paskapuheen tunnistaa sen sisäisen logiikan puutteesta, tyhjien termien viljelemisestä sekä siitä, että sitä ei voi täsmentää pyydettäessä.

Monissa toimistoissa ja virastoissa tuotetaan raportteja, selvityksiä ja innovaatiosuunnitelmia (innovaatio on toinen inhokkisanani, mutta kenenpä ei olisi?), ei siksi että kukaan niitä oikeasti kaipaisi, vaan koska ne kuuluvat tiettyyn yrityskulttuuriin. Ainakin ulkopuolisen silmin pahimpia hevonpaskapuheen tuottajia ovat mainos- ja viestintätoimistot ja juurikin konsultit ja monenmoiset julkisen hallinnon organisaatiohimmelit. Lakialaan en edes mene tässä kohtaa.

Tekoälyn tulo tarkoittaa sitä, että tekstuaalisen hevonpaskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Juurikin esimerkiksi käsillä olevassa Tekoälyn pikaoppaassa kerrotaan, kuinka tekstiä voi generoida sen avulla. Esimerkiksi tekoälyn avulla voi luoda sosiaalisen median päivityksiä.

Turhan hevonpaskan määrä tulee siis ainakin verkossa räjähtämään tulevaisuudessa.

Asian ironinen puoli on tietenkin siinä ennustuksessa, että tekoäly tulee korvaamaan monia tämänkaltaisia töitä. Monet näistä töistä ovat niitä, jotka luotiin alunperinkin siksi, että merkityksellistä työtä ei ole enää kaikille.

Lähitulevaisuuden dystopia: tekoäly pyörittää työelämää vain itseään varten. Tekoäly generoi sisältöä, jota toinen tekoäly ottaa vastaan. Tekoäly tekee organisaatiouudistuksen organisaatiolle, jota pyörittää enimmäkseen tekoäly.

Tähän ei eläin pysty.

Muutama vastaus tekoälystä (Hannu Toivonen)

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen on kirjoittanut kirjan Mitä tekoäly on? 100 kysymystä ja vastausta (Teos, 2023). Kirja lahjoitettiin ilmestyttyään jokaiselle kansanedustajalle. Kirjoitin aikaisemmin tästä kirjasta luettuani siitä uutisen, mutta nyt luin itse kirjankin.

Kirja demystifioi tekoälyilmiötä jopa niin voimakkaasti, että se on melkeinpä tylsä. Tietenkin uutiset, jotka povaavat lähes maailmanloppua, ovat jännittävämpiä. Toivasen kirjasta kuitenkin opin, että tekoäly ei ole oikeasti kovin ”älykäs”, eikä sillä ole tietoisuutta ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Toivonen kysyy kirjassa itseltään hieman provosoiviakin kysymyksiä, kuten ”osaako tekoäly ennustaa?” ja vastaa kaikkiin vähän liiankin asiallisesti: ”ei oikeastaan”.

Nykyään tekoäly on niin arkista, että käytämme tekoälyä tietämättämme verkossa ja monissa laitteissa. Esimerkiksi kameran autotarkennus ja valokuvien pakkausalgoritmit käyttävät tekoälyä, samoin netin mainosalgoritmit. Tekoäly on yleisnimitys monille teknologioille. Pidän erityisesti Toivosen määritelmästä kirjan ensimmäisellä sivulla: tekoäly on metafora.

Tekoälyyn liittyvät uhkakuvat eivät ole siinä, että se nousisi kapinaan kuten scifi-elokuvissa, vaan ihan sen arkisessa väärinkäytössä. Sitä voidaan käyttää ihmisten valvontaan tai luoda generoimalla aidolta vaikuttavaa disinformaatiota. Jos tekoäly tekee virheen, vika ei ole tekoälyssä vaan sen rakentaneessa ihmisessä. Hypen ollessa suurimmillaan voi tulla kiusaus käyttää tekoälyä sellaisissakin paikoissa, joihin se ei sovellu.

Ainakin netin roskasisällön määrä on kasvussa. Ennen piti roskapostittajien varastaa valokuvat ja tehdä käännökset keskinkertaisesti Google-translatorilla, mutta nyt generatiivisella tekoälyllä se on helpompaa. Sosiaalinen media on täynnä tekaistuja profiileja jo nyt, mutta pian niitä on helppo tuottaa liukuhihnalta. Facebookin syöte on täynnä kuvia näteistä naisista, joilla on toisessa kädessä seitsemän sormea ja toisessa kolme. En tiedä, mitä niillä lopulta markkinoidaan, mutta kymmeniä tuhansia tykkäyksiä näyttävät saavan.

Kauheasti mitään uutta Toivosen kirja ei tuo, paitsi kenties annoksen jalat maahan palauttavaa maalaisjärkeä.

*

Arvioidaan tässä samassa päivityksessä toinenkin kirja samasta aiheesta, Immo Salo: Luova tekoäly mullistaa kaiken (Kauppakamari 2023). Kirjaa voi kenties suositella niille, jotka juuri heräsivät muutaman vuoden koomasta eivätkä ole vielä lukeneet yhtään uutista Chat GPT:stä. Kaikki muu onkin tuttua niille, jotka ovat kuunnelleet viime aikojen hehkutusta ja kenties kokeilleetkin Chat GPT:tä itse. Kuten jo otsikosta voi päätellä, kirja hehkuttaa tekoälyteknologiaa varauksettomasti. Kirjan johdannossa tekoälyn tuloa verrataan metsästäjä-keräilijöiden siirtymistä maatalouteen ja maatalousyhteiskunnan muuttumista teollisuusyhteiskunnaksi.

Jos Toivonen kutsuu tekoälyä metaforaksi, aloittaa Salo johdannossa seuraavalla metaforalla, joka saa vähän jo lukiessa tirskahtelemaan:

Tekoäly on määrittelijäänsä karkaava käsite. Se on kuin lintu, joka kirjavine höyhenineen seisoo vähän matkan päässä, laulaa kauniisti ja katselee tarkkailijaansa. Kun sitä lähestyy, se lehahtaa lentoon ja siirtyy etäisyytensä säilyttäen seisomaan vähän kauemmas. Tarkkailija näkee sen lentävän ja kuulee sen laulun, mutta ei koskaan pääse koskettamaan sitä. Tekoäly on jotakin sellaista, jota teknologinen kehitys on saavuttamassa pian, mutta jota se ei kuitenkaan koskaan tunnu saavan kiinni. Ei ennen kuin nyt. Luova tekoäly alkaa viimein lunastaa niitä lupauksia, joita tekoälyyn on kohdistettu jo pitkään.

Salo mainitsee käyttäneensä kirjan kirjoittamisessa apuna Chat GPT -tekoälyä ja ensimmäinen ajatus on, onko tämä korni ja kliseinen kappale tekoälyn kirjoittama vai onko kirjoittaja niin generatiivisen tekoälyn lumoissa, että alkaa itsekin kuulostaa siltä.

Tekstinpätkän korniuden lisäksi siinä on toinenkin ongelma, jonka tarkkaavainen lukija huomaa. Metafora on kaksisuuntainen suhde, mutta tässä suhteen toinen puoli vaihtuu kesken ajatuksen. Ensin siinä on ”määrittelijä”, joka tarkkailee tekoälyä ja yrittää määritellä sitä, sitten se onkin ”teknologinen kehitys”, joka yrittää saavuttaa tekoälyä ja ”kohdistaa lupauksia” (kohdistetaanko lupauksia? vai odotuksia?) tekoälyyn. Chat GPT on hyvä generoimaan tekstiä, joka kuulostaa uskottavalta ja joka soljuu lause kerrallaan eteenpäin, mutta josta syvempi merkitys puuttuu. Tekoäly hiihtää kouluun kesät talvet.

Toivoin kirjalta sen lupaamia käytännön neuvoja tekoälyn käyttöön, mutta kirja ei oikein taivu käytännön oppaaksi. Kirjassa keskitytään visiomaan enemmän mitä voi generoida kuin miten. Toisaalta, uudet tekoälytyökalut ovat niin helppoja käyttää, että melko intuitiivisesti ne oppii. Luku ”Luovan tekoälyn käyttö sisällöntuotannossa ja markkinointiviestinnässä” on lupaava, mutta sielläkin lukuinto töksähtää seuraavanlaisiin lauseisiin:

Palvelu [Midjourney] ei ymmärrä suomea, joten kehotteet tulee kirjoittaa englanniksi. Suomeakin toki voi käyttää, mutta kuva ei silloin vastaa sitä, mitä pyydettiin.

Okei.

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi

Turun Sanomat uutisoi hoivarobotti ”Saarasta”, joka tekoälyn avulla jäljittelee empatiaa ja kyselee vanhainkodin asukkailta kuulumisia lääkkeiden jakamisen yhteydessä (Setälä, Ritva: Väitös: Robotit kohensivat hoivakodin asukkaiden mielialaa, mutta tällaiset tärkeät ulottuvuudet niistä puuttuvat, vain tilaajille). Jo pidempään on automaatiosta toivottu helpotusta hoiva-alojen työtekijäpulaan ja ongelmana on nähty teknologian kylmyys. Nyt uudemmat ideat koskevat sitä, kuinka esimerkiksi tekoälyn avulla niistä saataisiin inhimillisiä.

Jutun mukaan aivan putkeen ei robotin small talk mene, mutta toiveissa on, että tulevaisuudessa robotit onnistuvat jäljittelemään inhimillistä kommunikaatiota siten, että se voisi tuoda helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Robotista lisätietoa Forum Virumin sivuilta.

Ajatus inhimillisen kohtaamisen korvaamisesta tekoälyrobotilla on mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden atomisoitumiseen. Jo pitkään perhekoot ovat pienentyneet ja yksinelävien määrä on ollut kasvussa, samoin monet muut yhteisöllisyyden muodot, kuten uskonnot ovat hajautuneet. Modernisaatio ja siihen liittyvä individualismi tarkoittavat, että kaipaamme autonomiaa yhä enenevissä määrin. Haluamme määritellä omat arvomme ja vetää omat rajamme ilman ulkoista vaikutusta.

Modernia ihmistä vaivaakin ahdistus oman toimijuuden katoamisesta, jos ajaudumme liian läheisiin siteisiin toisten kanssa. Sosiaalinen media on tapa kontrolloida sosiaalisia suhteita turvalliselta etäisyydeltä ja siellä voimme paljastaa itsestämme vain parhaan puolen itsestämme. Fyysinen läsnäolo (puhumattakaan fyysisestä kosketuksesta) ovat aina riskejä, koska ihmisten kohtaamisessa on liikaa muuttujia, joita ei voi kontrolloida.

Vanhemmat sukulaiset ovat tässä kontekstissa pelkkä kahle, joka sitoo omaan menneisyyteen ja paluu yhteisöihin, joissa eri sukupolvet eläisivät yhdessä on anakroniaa ja utopiaa (silti menneitä aikoja ei tule liikaa ihannoida, vanhusten olot saattoivat olla ”ennen vanhaan” kolkot, vaikka ns. sukujyrkkämät lienevätkin legendaa).

Ihmisen suhteesta ei-inhimilliseen voi nopeasti mainita, että Suomessa on tällä hetkellä enemmän lemmikkieläimiä kuin lapsia (n. miljoona lasta, n. 800 000 koiraa, 800 000–1 300 000 kissaa). Tästä ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, että ihmisillä olisi useammin eläimiä kuin lapsia (lemmikkieläimiä on myös lapsiperheissä ja samalla henkilöllä voi olla useampi eläin), mutta lemmikkieläimien uskomaton määrä pistää miettimään. Ihmiset suuntaavat lemmikkieläimiin tunteita, joita eivät välttämättä osaa suunnata toisiin ihmisiin. Tämä ei ole yksinomaan paha asia, mutta voi sen myös nähdä oireena modernin ihmisen kyvyttömyydestä sellaiseen vastavuoroiseen tunteidenilmaisuun, jossa tunnustetaan toisen ihmisen autonomisuus. Koira rakastaa omistajaansa pyyteettömästi, vilpittömästi ja yksinkertaisesti, mutta toisen ihmisen suhteen joutuu aina asettamaan itsensä riskialttiiksi ja panostamaan omaa psyykkistä energiaa aivan toisella tavalla. Image-lehdessä oli joskus koirista kertova otsikko, jossa koiraa verrattiin orjaan, sisustuselementtiin, vauvaan ja leluun. Itse lisäisin, että koira on myös huora.

Ja jotta kieroutunut suhteemme ei-inhimilliseen olisi vieläkin kieroutuneempi, tulevat seuraavaksi markkinoille robottilemmikit. Jutussakin mainitaan Paro, hyljerobotti joka on suunniteltu erityisesti hoivakäyttöön. Robottia maahantuovan Innohoivan mukaan sen tarkoitus on ”herätellä ihmistä vuorovaikutukseen ja kontaktin ottamiseen. Se aktivoi ja antaa virikkeitä. PARO lisää elämän merkityksellisyyden tunneta, koska sitä saa hoivata ja siltä saa hoivaa. Paro voi myös rauhoittaa, rentouttaa tai lievittää ahdistuneisuuden tunnetta.”

Kun nyt tälle linjalle lähdetään, on tästä vain pieni askel seksirobotteihin. Seksinukkejahan on ollut olemassa muodossa jos toisessakin jo pidemmän aikaa. Varsinainen hi tech -seksirobotti, jonka kanssa voisi paneskella kuten ihmispartnerin kanssa, on vielä scifiä (vrt. esim. Ex Machina -elokuva), mutta on jo olemassa tekoälysovelluksia, jotka esiintyvät virtuaalisena tyttöystävänä (vrt. esim. elokuva Her), mutta en linkkaa niihin tässä. Seksirobottien kohdalla puhutaan paitsi sosiaalisesta, myös seksuaalisesta estyneisyydestä. Luulen, että psykoanalyytikot kuvaisivat tätä suhdetta haluksi nähdä mutta samaan aikaan pelkoa itse tulla nähdyksi.

Hoivarobotteja markkinoivat yritykset tuntuvat suhtautuvan robotiikan hyötyihin itsevarman positiivisesti. Jostain syystä minulle tulee ilmiöstä jatkuvasti mieleen Harry Harlow’n eläinkokeet ns. korvike-emoilla, mutta en aivan tiedä minkälaisia analogioita näiden välille vetäisin ja toisaalta, jos hoivarobotti jakaa vanhuksille ruuan ja lääkkeet ja sen lisäksi vähän empatiaakin, niin eikö se ole win-win?

Mutta millaiseen ihmiskuvaan hoivarobottien toiminta perustuu? Varmasti kliinisissä kokeissa on havaittu, että pörröisen robottikuutin silittäminen vähentää stressiä ja tekoälyn kanssa kommunikointi aktivoi samoja hermosysteemejä kuin oikeakin keskustelu. Näkemys on kuitenkin varsin materialistinen ja redusoi ihmisen ärsyke-vaste -koneeksi. Kun koko tekoälykeskustelua leimaa hypetys tekoälyn inhimillisyydestä, unohdetaan määritellä mitä on äly ja mitä inhimillisyys. Varsin huolestuttavaa se on, jos unohdus ulottuu niinkin peri-inhimilliselle alueelle kuin hoiva, kommunikaatio tai seksuaalisuus. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka taide ja kirjallisuus menettävät merkityksellisyytensä ja muuttuvat hyötyliikuntaan ja laihduttamiseen verrattaviksi toiminnoiksi. Samalla tavalla tekoälyn materialistinen lähestymistapa kadottaa inhimillisen kanssakäymisen merkityksellisyyden. Hellyyttä antaa keinokuituun kääritty tunnekone ja taide on automaattisesti generoitua merkityksetöntä höttöä.

Kun joku kysyy minulta mitä minulle kuuluu, informaatiosisällön lisäksi oleellista on toive siitä, että kysyjälle todella on merkitystä sillä mitä minulle kuuluu. Inhimillisessä kanssakäymisessä ymmärrän vastapuolen samanlaiseksi tajunnaksi kuin itsenikin ja vaikka fraasit itsessään ovat muodollisia, oletan minusta muodostuvan kysyjän tajuntaan merkityksellisen kuvan. Fyysisessä kanssakäymisessä minun mielihyvääni vaikuttaa ajatus toisen osapuolen vastaanottavasta mielihyvästä. Kone ei muodosta merkityksiä.

Hoivarobotit (sekä seksirobotit ja robottilemmikit) ovat peräisin dystopiasta, jossa kadoksissa ei niinkään ole empatia (robottien valmistajilla voi olla myös epäitsekkäitä motiiveja), vaan merkitykset. Sellainen maailma on käsittämättömän tyhjä.

Chat GPT keskustelee viroksi

Englanti on globalisaation kieli, joka on myös ollut tietokoneiden äidinkieli ja Internetin kansalliskieli. Onkin pieniä kieliä ajatellen vain positiivista, että tekoäly toimii myös muilla kielillä, myös meidän eksoottisilla ugrilaiskielillämme. Raportoin aikaisemmin kokemuksistani Chat GPT:n käyttämisestä suomeksi, mutta kokeilin sitä myös viroksi. Käytössä oli sen 4. versio. En ole natiivi vironpuhuja, mutta ainakin minun kirjalliseen kielikorvaani tekoälyn viro kuulosti natiivitasoiselta.

Valitettavasti samanlaisia virheitä Chat GPT tekee viron kanssa kuin suomenkin — faktat ovat usein pielessä. Siinä missä Chat GPT uskotteli minulle, että Tulitikkuja lainaamassa on Leena Landerin teos, se ainakin suostui korjaamaan virheensä, mutta vironkielisen botin kanssa ajauduin väittelyyn, eikä se millään suostunut korjaamaan virhettään, vaikka generoin vastauksen seitsemän kertaa:

Vabandust, kuid seal on eksitus. ”Hingede öö” on August Gailiti teos, mitte Karl Ristikivi oma. August Gailit oli Eesti kirjanik, kes oli tuntud oma värvika ja lüürilise stiili poolest, ja ”Hingede öö” on üks tema tuntumaid teoseid. Karl Ristikivi on samuti tuntud Eesti kirjanik, kuid tema loomingu hulka ”Hingede öö” ei kuulu.

Toisin kuin Chat GPT jankkaa, Hingede öö (1953) todellakin on Karl Ristikiven romaani, joka itse asiassa ilmestyi suomeksi viime vuonna nimellä Sielujen yö (2022, suom. Jouko Vanhanen). Ymmärrän tietenkin, että kaikkea maailman tietoa ei Chat GPT:llä ole käytettävissä ja että pienissä kielissä opetusmateriaali on ollut suppeampaa, mutta hämmentävää on, miten jääräpäisesti tekoäly tarrautuu vääriin tietoihinsa.

Kulttuurilehti Sirpissä on ilmestynyt myös Kurmo Konsan kirjoittama artikkeli vironkielisestä Chat GPT:stä heille, jotka viroa osaavat lukea (tai jotka pyytävät Chat GPT:tä kääntämään artikkelin). Siitä opin, että chatbot on viroksi ”jutturobotti”. Ehkä sitä voisi käyttää suomeksikin.