Tekoäly – Elämä ja Teot

ChatGPT on hevonpaskaa (tieteellisesti tutkittu)

Kuten moni on arvellutkin, on ChatGPT hevonpaskaa suoltava automaatti ja nyt asiasta on julkaistu tieteellinen raportti, joka on ytimekkäästi otsikoitu ChatGPT is bullshit (Michael Townsen Hicks, James Humphries & Joe Slater, Ethics and Information Technology 26/2024).

Tutkijat lainaavat tämän alatyyliin viittaavan termin Harry Frankfurtilta, joka esitteli sen ensi kertaa esseessään On Bullshit 1986 (myöhemmin kirjana 2005) ja jolla hän tarkoittaa sellaista löysää puhetta, joka ei ole varsinaisesti valhetta, mutta ei myöskään piittaa totuudesta. Tällaista hevonpaskaa eli toisin sanoen paskapuhetta suoltavat poliitikot ja mainosmiehet.

Tutkimuspaperissaan kirjoittajat ampuvat alas kaikki illuusiot tekoälyn ”älystä” tai ”ajattelusta”; kielimallit tuntuvat kyllä inhimillisiltä, mutta niiden toimintaperiaate on vain arpoa sanoja peräkkäin lähdemateriaalista johdettujen todennäköisyyksien perusteella. Ne eivät siis ole tietoisia ”totuudesta”, mutta eivät myöskään ”valehtele”, koska valehtelu edellyttäisi jonkinlaista intentiota. Ne siis vain puhuvat paskaa.

Tutkijat myös kritisoivat yleisesti käytettyä ilmaisua tekoälyn ”hallusinoinnista”; hallunisoija näkee maailman ”väärin”, tekoäly taas ei näe maailmaa ollenkaan.

Frankfurt jakaa termin kahteen: 1) hard bullshit ~ kova hevonpaska, jonka tarkoitus on johtaa kuulijan harhaan 2) soft bullshit ~löysä hevonpaska, joka ei pyri tahallisesti johtamaan harhaan. Koska kielimallilla ei ole omaa tahtoa eikä siis tavoitteitakaan, on se löysää paskaa. Kielimalli toisaalta johtaa harhaan siinä mielessä, että se esiintyy ”inhimillisenä” keskustelukumppanina.

Olen varma, että kirjoittajat saavat termin käytöstä samaa infantiiliä mielihyvää kuin minäkin.

Frankfurtin termiä kehitteli pidemmälle Andre Spicer (kirjassa Business bullshit, suom. Tapani Kilpeläinen Hevonpaskabisnes 2018), joka kutsuu hevonpaskaksi sellaista turhaa hölinää tai kirjoitusta, jolla ei ole mitään muuta merkitystä kuin täyttää tyhjää tilaa. Jokainen meistä valkokaulusorjista törmää tähän tekstityyppiin jatkuvasti, mahdollisesti joutuu itsekin tuottamaan sitä työkseen: raportteja, selontekoja, mainostekstejä, konsulttijargonia, kehittämissuunnitelmia. Jokaisen itseään kunniottavan yrityksen kotisivuilla kuuluu olla yrityksen ”arvot” listattuna. Yhteistyötä syvennetään ja prosesseja kehitetään.

(Uskomme edelleen sanamagiaan. Moderni ihminen hymähtelee kalaonnea loitsivalle muinaissuomalaiselle, mutta itse uskoo innovaatiopuheeseen. Juridisilla teksteillä on mahtia meidän maailmassamme, mutta vain jos ne esitetään tietyssä muodossa ja tietyssä yhteydessä — samalla tavalla kuin uskonnolliset riitit.)

Spicerin käsitettä lähellä on David Graeberin hevonpaskaduuni, josta tässäkin blogissa on pariin otteeseen kirjoitettu.

Tekoäly onkin erinomainen työkalu erilaisten työelämätekstien kirjoittamiseen. Juuri merkityksettömän tekstimaton tuottamiseen kielimalleja käyttävät tekoälyt ovat omiaan.

Ja jos et jaksa lukea moista hevonpaskaa, voit aina pyytää tekoälyä lukemaan sen puolestasi ja tekemään tiivistelmän.

Opettajat epäilevät, että oppilaat teettävät kotitehtävänsä tekoälyllä, mutta ei hätää: opettajat voivat myös tarkistaa kotitehtävät tekoälyn avulla.

Olemme pian siis siinä tilanteessa, että tekoälyohjelmat sekä luovat että lukevat hevonpaskaa päivät pitkät kuin pyörittäisivät rukousmyllyjä. Kaikki tietenkin tiedämme miten huvittava koko ajatus on, mutta meille on tärkeää, että näin tapahtuu, koska joku jossain pitää sitä tärkeänä (vrt. Žižek ideologiasta).

On visioitu, että tekoälyn myötä kokonaisia ammatteja katoaa. Ironia tietenkin piilee siinä, että monet näistä ammateista ovat Graeberin kuvaamia hevonpaskaduuneja: ne ovat olemassa vain itsensä vuoksi. Ollaanko pian siinä tilanteessa, että hevonpaska ei katoa minnekään, mutta sitä vain generoidaan tekoälyn avulla?

En kyllä usko sellaiseen visioon. Kassatyöntekijät kyllä tullaan korvaamaan itsepalvelukassoilla, mutta sen viimeisen työntekijän palkkaamiseen tarvitaan useampi korkeapalkkainen konsultti, joka veloittaa hommastaan sen 10 000€.

Filosofi Lauri Järvilehto tekoälyn ajattelusta

Pilkkasin aikaisemmin filosofi Lauri Järvilehdon ylisanoja hänen kirjoittaessaan tekoälysovelluksista. Tänään hän kirjoittaa HS:n mielipidepalstalla otsikolla ”Osaako tekoäly ajatella?” ja vastaa otsikon kysymykseen kielteisesti. Hänkin vertaa kirjoituksessaan tekoälyä piilotajuntaan. Erona tyypillisiin kirjoituksiin tekoälyn ”ajattelusta”, Järvilehto kirjoituksessaan esittää mallin siitä, mitä ajattelulla tarkoittaa; tekoäly kykenee vastaamaan ympäristön impulsseihin (”systeemi 1”), mutta ei tekemään tahdonvaraisia päätöksiä (”systeemi 2”).

Kirjoituksen lopussa Järvilehto kuitenkin visioi, että lähitulevaisuudessa ”nähdään tekoälyratkaisuja, jotka toimivat itsenäisesti ja kykenevät itsereflektioon”. Oletan hänen tarkoittavan, että tekoälyratkaisut ohjelmoimaan reflektoimaan itseään, ei niin että niiden tietoisuus vain ”tulee jostain”, kuten tekoälydiskurssissa jatkuvasti oletetaan.

Olisiko tällaisella ”tekoälyratkaisulla” sitten oma inhimillen tahto ja mistä sellainen sille tulisi? Mistä ihmisen vapaa tahto tulee? Yksi vastaus on, että ehkä ihmiselläkään ei ole omaa tahtoa. Olemme biologisten kehojemme kyydissä ja tietoisuus voi vain uskotella olevansa ohjaksissa.

Kosmista kontaktia etsimässä

Teologi Vesa Nissinen Kosmista kontaktia etsimässä käsittelee filosofian ja erityisesti uskonnon kautta millaista elämää maapallon ulkopuolelle on ja millaista se olisi kohdata.

Kirja on kiinnostava, mutta hetkittäin tuntuu että se suunnattu uteliaan lukiolaisen tasoiselle lukijalle (kirjoittaja on eläköitynyt lukion opettaja) ja välillä sortuu liian helppoon jaaritteluun. Samoin kieli on paikoin kömpelöä ja olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää.

Kosmista kontaktia etsimässä

Se on kuitenkin hyvä kokoelma niitä puhetapoja, joilla maan ulkopuolisesta elämästä ja evoluutiosta puhutaan.

Tieteen kannalta vaihtoehdot maan ulkopuolisen elämän suhteen ovat, että sitä joko a) on tai sitten b) ei. Jos kuitenkin luonnonlait pätevät samanlaisina kaikkialla maailmankaikkeudessa, ei meidän maapallomme pitäisi olla poikkeus, vaan elämää pitäisi olla kaikkialla, missä tietyt otolliset olosuhteet vallitsevat. Vielä kuitenkaan elämää ei ole löytynyt, vaikka sitä tutkiikin oma tieteenalansa, astrobiologia (kuuntele YLE:n podcastit aiheesta).

Kirjoittaja siteeraa ”absence of evidence is not evidence of absence” ja arvelee sitaatin olevan peräisin Carl Saganilta. Toiveikkaasti siis odotetaan, että jonkinlaista elämää odotetaan. Itse ehkä nokittaisin toisella sitaatilla: ”what can be asserted without evidence can also be dismissed without evidence” (Christopher Hitchens).

Teologian suhteen voidaan joutua tekemään oletuksia, mutta noin periaatteessa esimerkiksi Raamattu ei kiellä mahdollisuutta, että myös muualla maailmankaikkeudessa voisi olla elämää. Ehkä evoluutio on jumalan instrumentti elämän luomiseksi, ehkä jumala on luonut myös muiden planeettojen olennot omiksi kuvikseen. Nissinen viittaa mm. jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardiniin, joka yhdistelee teologiaa ja evoluutioteoriaa. Teologian kannalta ongelmaksi tulee selittää, millä tavalla olennot ovat osa jumalan suunnitelmaa. Pääsevätkö avaruusolennot paratiisiin?

Kirjoittaja aivan oikein arvostelee antropomorfismia useassa kohtaa: jostain syystä oletamme maan ulkopuolisten olentojen olevan ihmisen kaltaisia sekä fyysisesti että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Evoluutiota monet ateistitkin pitävät jonkinlaisena universaalina luovana voimana, joka etenee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on ihmisen kaltainen älykäs olento. Kuitenkaan evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään valmista suunnitelmaa, jota se noudattaisi, toisekseen ihminen on muotoutunut sopeutumana tiettyihin olosuhteisiin ja tietyn kehityskulun tuloksena. Esimerkiksi taipumuksemme kulkea pystyasennossa johtuu ihmislajin siirtymisestä metsistä savanneille n. 6 miljoonaa vuotta sitten. Populaarikulttuurissa humanoidit kävelevät kahdella jalalla. Tarkoittaako se, että nekin kehittyivät kotiplaneettansa savannien vyötärönkorkuisissa heinikoissa?

Aivan fundamentalistisimmat ns. älykkään suunnittelun ja nuoren maan kannattajat kieltävät evoluutioteorian kokonaan ja pitävät sitä yhtenä tiedeuskonnon muotona. He ovat siinä mielessä oikeassa, että jos tieteeseen (ja evoluutioteoriaan) suhtaudutaan kuten uskontoon, on se on uskontoa. Vakavasti otettavat tieteilijät tietävät tämän, mutta aina ilmaantuu nuoria vihaisia skeptikoita, jotka julistavat, että uskonto on satua ja että he uskovat tieteeseen. Jos uskoo tieteeseen ja pitää evoluutiota elämä luovana voimana, on se lähempänä de Chardinin ja kumppaneiden kosmista teologiaa kuin tieteellisyyttä. Muun muassa teologi Ted Peters aiheellisesti kritisoi maan ulkopuolisen älyn etsintää sekulaarina uskontona.

Nissisen esimerkeissä pohditaan, että jos mustekala olisi noussut ensimmäisenä kuivalle maalle tai jos dinosaurukset eivät olisi hävinneet 65 miljoonaa vuotta sitten, ne voisivat olla maapallon valtiaita ihmisen sijaan. Äärimmäisellä tavalla ihmisestä poikkeavana esimerkkinä on tieteiskirjailja Fred Hoylen Musta pilvi (engl. Black Cloud 1957) elämänmuoto, joka on jonkinlainen ulkoavaruudesta tullut yliälykäs pilvi.

Samoin moraalin kohdalla kirjoittaja pitää mahdollisena, että ”hyvä” ja ”paha” ovat sidoksissa ihmisyyteen (tai wittgensteinilaisittain ilmenevät kielessä), eikä siksi ole väistämätöntä, että muukalaiset käsittäisivät ”moraalin” kuten ihmiset. Toisaalta hän kirjoittaa myös: ”[v]oidaan olettaa, että jos ETI on kehittynyt järjelliseksi olennoksi, se todennäköisesti on myös moraalinen” (s. 95) Kuinka niin? Vaikka moraalisuus edellyttää älyä (eli kykyä ymmärtää tekojensa seuraukset), ei älykkyydestä välttämättä seuraa moraalisuutta. Esimerkiksi tekoäly on älykäs, mutta ei moraalinen.

Nissinen näyttääkin taipuvan sille kannalle, että evoluutio on jollain tapaa teleologinen ts. sillä on suunta ja päämäärä. Vaikka päämäärä ei olisi ihminen, se olisi kuitenkin olento, jolla on äly ja itsetietoisuus ja sen kautta jonkinlainen moraali.

Moraalia koskevien pohdiskeluiden lopputulos Nissisellä on, että maan ulkopuolisillä älykkäillä olennoilla täytyy olla epäitsekkyyttä painottava moraalijärjestelmä, koska muuten ne olisivat tuhonneet toisensa sukupuuttoon. Hänen mukaansa Kantin kategorisen imperatiivi ja kultainen sääntö ovat universaaleja ihmiskulttuurien keskuudessa (mielenkiintoinen näkökulma voi olla myös tämä Sapolskyn peliteoriaa käsittelevä luento), joten jos ulkoavaruuden olennot ovat älykkäitä, niilläkin pitäisi olla jokin sellainen sääntö.

Itse olen pessimistisempi ja skeptisempi. Pahoin pelkään, että kaikki yrityksemme käsitteellistää näin laajoja asioita törmäävät vajavuuteemme ihmisolentoina. Meillä on tieteen määritelmä sille mitä on elämä, mutta mitä itse asiassa maan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Ehkä emme edes tunnistaisi sitä sellaisen kohdatessamme. Ihmisen moraalikäsitykset perustuvat autonomiseen yksilöön, mutta mistä esimerkiksi tiedämme, miten maan ulkopuoliset olennot kokevat yksilöllisyytensä?

Nissinen käsittelee myös tekoälyä ja mahdollisuutta, että maan ulkopuoliset olennot olisivat keinotekoisia. Hänen mukaansa futurologit esittävät ”että jossakin vaiheessa koneista tulee tietoisia olentoja” ja että ”koneissa herää tietoisuus”. Muotoilut ovat epämääräisyydessään mielenkiintoisia: lauseista puuttuu toimiva subjekti; koneista tulee tietoisia olentoja ilman ulkoista toimijaa tai suunnitelmallista ohjelmointia. Oletetaan siis evoluution kaltainen luonnonlaki, voima joka puskee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on inhimillinen äly ja tietoisuus, jota voidaan pitää persoonana.

Tässä on yhtymäkohtia aikaisemmin mainittuun evoluutiouskoon: evoluutio luo elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa, mutta myös elottomassa materiassa ja sen kehityspolun määränpää on inhimillinen tietoisuus. Mielenkiintoista on kuitenkin evoluution geistin persoonattomuus: se itse ei tunnu olevan tietoinen voima, se vain noudattaa suunnitelmaa. Aikaisemmin kirjoitin teologi Aku Visalan ajatuksista koskien tekoälyä ja hän tuntuu olettavan, että tekoäly kehittyy kohti inhimillistä älykkyyttä, mutta varsinainen askel ihmisyyteen vaatii (persoonallisen) jumalan väliintuloa.

Joidenkin mielestä kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa kyseenalaistaisi uskonnot: miksi pyhät kirjoitukset eivät kerro avaruusolennoista? Itse näkisin asian pikemminkin päinvastoin: maapallon ulkopuolisen inhimillisen älykkyyden löytyminen olisi osoitus maailmankaikkeuden teleologisuudesta ja siitä, että että se ei ole satunnainen ja merkityksetön vaan että sitä hallitsee jonkinlainen järki. Se jos mikä on uskonnollinen käsitys. Vielä vain ei todisteita sellaisesta ole löytynyt.

Koneälypuolue ja tekoälyn sielu revisited

Kesä on hyvä aika kuunnella läpi Perttu Häkkisen podcasteja. Häkkinenhän oli tunnettu siitä, että hänen vieraansa olivat varsin monenlaisista taustoista jo ennen tämän viikon kohua, joka näyttäisi raivoavan enimmäkseen viestipalvelu X:ssä.

Tässäkin blogissa on käsitelty tekoälyä useammankin kerran ja mielenkiintoisessa jaksossa ”Keinoäly” 6 vuoden takaa eli hyvän aikaa ennen uutta tekoälyhypeä. Häkkinen haastattelee Sami Henrik Haapalaa Koneälypuolueesta. Käsiteltävät aiheet eivät sinänsä ole aivan huuhaata ja monella tapaa olivat aikaansa edellä jopa, mutta itse puoluehanke taisi jäädä taideperformanssin asteelle ja nopealla googlauksella vuoden 2018 jälkeen ei ole paljoakaan tapahtunut.

Mielenkiintoinen on myös osio, jossa Panu Hietaneva haastattelee uskonnonfilosofi Aku Visalaa. Kirjoitin aikaisemmin Visalan aihetta koskevista ajatuksista. Hän toistaa haastattelussa samat ajatukset siitä, että noin periaatteessa koneellakin voi olla ”sielu”. Toisaalta hän myös toppuuttelee utopistisimpia visioita siitä, että tekoäly voisi ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat. Esimerkiksi moraaliset ongelmat ovat siinä määrin sidottuja ihmisiin biologisina olentoina, että tekoäly ei pysty ratkaisemaan niitä, koska emme itse asiassa itsekään tiedä, kuinka moraalisia ongelmia pitäisi ratkaista. Merkittävä on myös Visalan ajatus siitä, että suhtautumisemme tekoälyyn voi muuttaa suhtautumistamme ihmisiin: uhkakuva on, että se voi rappeuttaa meidän inhimillisyyttämme. Visala ei käytä tätä ilmaisua, mutta inhmillinen voi kokea inflaation.

Jonkinlaista rappeutumista on jo tapahtunut inhimillisen, kasvokkain tapahtuvan kontaktin siirtyessä verkkoon. Tätäkin voi mennä katsomaan sinne viestipalvelu X:ään.

LISÄYS 10.7.

Salaliitoista kertovassa jaksossa (13.10.2015) haastatellaan Jonas Sivelää, joka on kirjoittanut kirjan Kaiken takana on salaliitto (Atena 2015). Hän on tutkinut mm. aidsiin liittyviä uskomuksia Afrikassa ja kirjassaan käsittelee niitä perinteisiä illuminaatti- vapaamuurari- Area 51-juttuja. Mielenkiintoista ajankuvaa on kuitenkin haastateltavan ja haastattelijan asenne: ”joku rokotekielteisyys on aika amerikkalainen juttu, mutta kyllä mä uskon, että jotkut suomalaisetkin voi uskoa salaliittoihin” (ei suora lainaus). Nykyään, varsinkaan koronaepidemian jälkeen, kukaan tuskin väittäisi ettei Suomessa uskota salaliittoihin tai ettei rokotekielteisyyttä olisi.

Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Järvinen kirjoittaa tietokoneen tietoisuudesta

Pitkän linjan tietokirjailijan Petteri Järvisen Tivi-lehden kolumni ”Voisiko koneella olla tietoisuus?” (5.4.2024) on hyvä tiivistys niistä kliseistä, joita niin mielellään näinä päivinä pohditaan tekoälyyn liittyen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, joutuvatko insinöörit pohtimaan älyä, ajattelua tai jopa sielua? Voiko tietokoneella olla (ihmis)oikeuksia?

ChatGPT:n kaltaisten luonnollista kieltä jäljittelevien tekoälyjen nopea kehitys on saanut ne tuntumaan jopa inhimillisiltä. Järvisen mukaan ”[s]aatamme olla vain yhden algoritmin päässä todellisesta vallankumouksesta”. Pian koneilla voi olla tietoisuus.

Mutta kuten Järvinen itsekin kirjoittaa, sellaista ei voi ohjelmoida, mitä ei ymmärrä. Tekoälyhypessä unohtuu, että emme edes tiedä, millainen ihmisen tietoisuus on. Sielusta puhumattakaan, josta emme ole edes varmoja, onko meillä sellainen. Ehkä insinöörien tosiaan pitäisi perehtyä filosofiaan, teologiaan ja psykologiaan, ennen kuin puhuvat tietoisuudesta, sielusta ja inhimillisyydestä sellaisella itsevarmuudella.

Monissa visioissa tekoälyn tietoisuus syntyy itsestään, kunhan vain algoritmit ”kehittyvät” tarpeeksi. Hämmästyttävän uskonnollinen näkemys. Järvinen itse onneksi ei lankea tähän ansaan, vaan myöntää, että niin monimutkainen koneisto ei voisi syntyä ”vahingossa”.

Kaltaistani humanistia on helppo syyttää inhimillisen tietoisuuden mystifioinnista — ihminenhän on materiaa ja tietoisuus neurokytkentöjä siinä missä koneetkin. Minun näkökulmastani taas koneiden tietoisuudesta intoilevat mystifioivat koneita, mutta myös inhimillistä tietoisuutta: miksi inhimillinen tietoisuus olisi jonkinlainen päätepiste, jota kohti tekoäly pyrkii tai jopa vääjäämättömästi kehittyy?

Järvinen havainnollistaa tätä liukumana, ”jonka nollapisteessä ovat kivet ja toisessa ääripäässä ihmiset” ja jonka väliin jäävät eläimet ja mahdollisesti tulevaisuudessa koneet. Analogia ei sinänsä ole väärä, mutta se on puutteellinen. Siinäkin ihminen asetetaan määränpääksi — ikään kuin eläinten tietoisuus vajavaista inhimillisistä tietoisuutta. Jos otetaan esimeriksi kohtalaisen älykäs eläin kuten mustekala: millainen on mustekalan tietoisuus sen yhdeksien aivojen kanssa? Pikemminkin nollapisteestä lähtee joka suuntaan useita janoja, eivätkä tietoisuudet ole keskenään vertailukelpoisia.

Entä voisiko koneella olla tunteita? Kysymys on: miksi olisi? Jos selitys on, että tunteet ovat mahdollisia vain ihmisille ja rajatusti eläimille tai että tunteet ovat peräisin jumalalta tai muulta korkeammalta entiteetiltä, koneella ei voi olla tunteita (tosin uskontofilosofin kanta on toinen). Jos taas lähestytään asiaa biologian ja evoluution kannalta, on tunteilla kaikilla jokin funktio, joka edesauttaa lajin sopeutumista. Kipu estää lasta laittamasta sormea hellanlevylle, pelko antaa siivet, rakkaus lujittaa lauman yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen. Millaiset olisivat ne olosuhteet, joissa tällaisia rakenteita syntyisi koneille ja voisiko niitä siltikään kutsua tunteiksi inhimillisessä mielessä?

Tämän kaltaisissa jutuissa aina mainitaan, miten vielä jokin aika sitten moni juttu oli pelkkää tieteiskirjallisuutta, mutta nykyään todellisuutta tai ainakin jo melkein. Saa nähdä, miten tällaisista jutuista ajatellaan parin kymmenen vuoden päästä.

Mitä kirjailijat sanovat tekoälystä? / Tekoäly psykoanalyysissä

Kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailija-lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron teema on tekoäly. (Jotenkin oireellisesti myös painettu lehti lakkasi ja siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta.) Puhe on siis generatiivisesta tekoälystä ja chat-pohjaisista kielimalleista, kuten ChatGPT:stä ja Bingistä.

Ensimmäisessä jutussa Laura Honkasalon haastattelemat Katri Manninen ja Silvia Hosseini kertovat kokemuksistaan ja siitä, kuinka tekoälyä voi käyttää kirjailijan työn apuna.

Itse kokeilin ChatGPT:tä ja mielestäni sen käyttöön liittyy kaksi ongelmaa.

1. Tekstin geneerisyys ja keskinkertaisuus, minkä myös Hosseini mainitsee. Teksti on konventionaalista ja yksinkertaisesti tylsää. Vaikka ihmiskielen hallitseminen tällä tasolla on hieno saavutus koneelta (tai filosofi Lauri Järvilehdon sanoin ällistyttävää, ällistyttävää, ällistyttävää), ovat tekoälyn kaunokirjalliset taidot korkeintaan lahjakkaan lukiolaisen tasolla. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun kouluun hiihdettiin kesät talvet. Hissimusiikissa ja aulajatsissa ovat kaikki musiikin elementit muodollisesti kohdallaan (ja tekoäly voisi generoida sitä loputtomiin), mutta en ottaisi siitä musiikillista inspiraatiota, joten miksi kirjailijat ottaisivat mallia automaattisesti generoidusta tekstuaalisesta tapetista?

2. Lukuisat virheet ja ristiriidat. Koska tekoäly vain suoltaa tekstiä tiettyjen todennäköisyyksien mukaan, eikä ymmärrä mitään yhtään mistään, voi tulos olla täyttä sotkua. Jos tekoäly väittää, että Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Ilkka Remes, on virhe ensimmäisellä kerralla koominen, mutta jatkuvat kömmähdykset turhauttavat ja tekevät työkalusta ainakin minun käyttööni käyttökelvottoman.

Ulkoista maailmaa koskevien virheiden lisäksi tekoäly tekee jatkuvasti myös loogisia virheitä: jos tekoälylle kertoo, että on kolme henkilöhahmoa A: rosvo, B: poliisi ja C: rikoksen uhri, jaksaa se muistaa ehkä kahden viestin ajan henkilöiden roolit ja kohta henkilö C on pidättänyt henkilön B ja henkilöstä A tekoäly ei muista mitään. Oikotietä tarinoiden kirjoittamiseen tekoälyn avulla en ainakaan minä ole löytänyt.

Tekoälyn ”virheisiin” kuitenkin liittyy luovaa potentiaalia, joka voi tuottaa surrealistisia tuloksia. Tästä myöhemmin.

Sekä Hosseini että seuraavassa esseemuotoisessa jutussa kirjoittava Jaana Seppänen ovat sitä mieltä, että hitaus, vaivannäkö ja puuduttava rutiinityö ovat osa prosessia. Oikotietä ei voi olla, koska prosessi ei ole este eikä hidaste, vaan olemuksellinen osa sitä, mitä ollaan tekemässä. Iltapäiväkävelyn tarkoitus on kävely, oikotiet menettävät merkityksensä.

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, sitä että on jotain sanottavaa. Kaikki tässä tekstissä kirjoittamani on minusta tärkeää — tai ei välttämättä tärkeää, mutta jollain tapaa mielekästä — ja haluan saada sen sanottua. Kirjoittaessa (kirjallisuutta, blogia) sanoman vastaanottajat ovat suuremmaksi osaksi tuntemattomia. Satunnaisgeneroiduilta lauseilta puuttuu tarve tulla sanotuksi.

Kolmannessa jutussa Pekka Mäkelä esittelee käytännön esimerkkejä siitä, miten ChatGPT:llä ja Bingillä voi generoida tarinoita. Juttu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta altis inflaatiolle, juuri sen vuoksi että samanalaisia tarinoita voi kuka tahansa generoida miljoonittain. Tarinat ovat ihan näppäriä, mutta lukisinko niitä huvikseni? Millaista palautetta niistä antaisin, jos ne olisivat kirjoituspiiriläisten tuotoksia?

*
Kirjailija Johannes Ekholm pohtii myös tekoälyä Kritiikin uutisten kolumnissaan. Ensimmäisellä lukemalla olin kolumnista innostunut, mutta kun luin sen toiseen kertaan ajatuksella, en ihan saanut pointista kiinni. Se haroo vähän joka suuntaan, hakee seksuaalisanastosta analogioita (generatiiviselle) tekoälylle, puhuu välillä Gazan tilanteesta ja Hannah Arendtista.

Hyviä pointteja kuitenkin on, kuten ehdotus että generatiiviselle taiteelle voisi tehdä tekoälyn sitä vastaanottamaan. Ehdotus ei ole niin kaukaa haettu: monet käyttävät tekoälyä apuna sähköpostien kirjoittamiseen, joko markkinointikirjeiden tai tiettyjen muodollisten sähköpostiviestien, ja samaan aikaan vastaanottajat käyttävät tekoälyä sähköpostiliikenteen ruotimiseen ja jopa tiivistelmien tekemiseen tekstimassojen alta. Oppilaat tekevät kotitehtävänsä tekoälyn avulla, mutta eipä hätää: tekoäly tarjoaa myös apua opettajille kotitehtävien tarkastamiseen. Seuraava askel on, että tekoälyn tuottamien nautintojan vastaanottajaksi luodaan sijaisnauttija, samalla kun ihmiset painavat duunia.

Myös Ekholm on huomannut kuinka tylsää ja keskinkertaista tekoälytaide on. En mene hänen kielto/tabu/tottelevaisuus -pohdintoihin. Kiinnostava havainto kuitenkin on, että tekoäly tuottaa kiinnostavaa sisältöä epäonnistuessaan.

Tekoälyä voi problematisoida mm. seuraavilla surrealismiin liittyvillä metaforilla, jotka ovat osittain päällekkäisiä.

1. Tekoäly automaattikirjoituksena. Ilman tietoista kontrollia tapahtuva kirjoitus yhdistelee sattumanvaraisia elementtejä sitä mukaa, kun niitä alitajunnasta virtaa: ”Kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera” (André Breton, suom. Janne Salo). Runoilija Virpi Vairinen pohtiikin, onko inhimillinen surrealismi mahdollista tekoälyn jälkeen. Tekoälyllehän ei ole mitenkään vaikeata lyödä sanoja toisten perään loputtomasti. Seppänen lainaa Ville-Juhani Sutisen kirjoitusta Parnassossa: ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”. Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin (post)strukturalismia, joka halusi hylätä tai ainakin (sulkeistaa) lihaa ja verta olevan kirjailijan, mutta nyt kun se olisi aidosti mahdollista, ei hänestä malteta päästää irti.

2. Tekoäly unena. Monissa tekoälyn tuotoksissa on mukana selittämätöntä unenomaisuutta; ne ovat ehyitä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksissa on mukana sellaista epäjohdonmukaisuuksia, jotka muistuttavat unen logiikkaa. Toisiinsa kuulumattomia elementtejä yhdistellään toisiinsa (ainakin näennäisen) sattumanvaraisesti, henkilöt voivat muuttua toisiksi, tilanteesta toiseen siirrytään assosiatiivisesti. Surrealistien kiinnostus unia ja automaattikirjoituksen vapaata assosiaatiota kohtaan on peräisin Freudilta; vaikka psykoanalyysin tieteellinen pohja on vähintäänkin epäilyttävä, on se vaikuttanut taiteeseen ja taiteen tutkimukseen tavalla, jota ei voi ohittaa etenkään, kun puhutaan unista ja surrealismista. Siinä missä Freudilla tiedostamattoman sisällöt manifestoituvat unen esitietoisuudessa symbolisessa muodossa, tekoäly (joka on kauttaaltaan tiedostamaton) generoi neuroverkon avulla tuotoksia.

3. Tekoäly hypnoosi-induktiona. Käyttäjä ”suggeroi” tekoälyä prompteillaan: avainsanoilla hän houkuttelee assosiaatioita ulos tekoälyn ”alitajunnasta”.

4. Tekoäly (kollektiivisena) piilotajuntana. Jos mennään Freudista Jungiin, voi kollektiivinen piilotajunta olla käyttökelpoinen ajatusmalli kuvaamaan tekoälyä, onhan sen ideaalina sisältää kaikki ihmiskunnan tieto. Tästä valtaisasta tietomassasta sitten nousevat ”tekoälyn unet”, eikä niinkään yksiöllisestä keinotekoisesta tajunnasta.

Täytyy myös muistaa, että surrealisteille kuten Bretonille, surrealistinen toiminta oli vallankumouksellista toimintaa (Freudin ohella Bretonin toinen kotijumala oli Marx). Sittemmin surrealismista on tullut pelkkää estetiikkaa, ja tekoälyllekin voi lisätä surrealismin (tai unenomaisuuden) kehotteiden listaan ja saada kaikkein banaaleimpia kuvia ja tekstejä aiheesta (tekoälyn surrealismi toteutuu paremmin silloin, kun se tahatonta ja seurausta tekoälyn virheistä). Bretonille surrealismi ei ollut pelkkää pintaa, vaan metodi, jolla vapaudutaan alistavan arkijärjen kahleista ja päästään syvempien totuuksien äärelle.

Varmasti joku muukin on jo huomannut yhtäläisyyden tekoälyn kielimallin ja (post)strukturalistisen semiotiikan välillä (mutta en jaksa googlata aihetta). Heidän kielifilosofiansa perustui (jossain määrin väärinymmärrettyyn) Saussuren kielitieteeseen, jossa kieli on suljettu systeemi, joka perustuu merkkeihin, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ilman viittausta ”todelliseen maailmaan”. Samalla tavalla tekoäly purkaa kielen tokeneihin ja yhdistelee niitä laskemalla todennäköisyyksiä kuinka usein ne esiintyvät peräkkäin. Olisikin houkuttelevaa verrata tällaista tokenien muodostamaa ketjua lacanilaiseen merkitsijöiden ketjuun.

Äärimuodossaan (tai loogisena päätepisteenään) tarkoittaa (post)strukturalismi inhmillisen subjektin poistamista kielisysteemistä: teksteissä ei puhu tekijä, vaan kielisysteemi itse. Kaikki merkitykset teksteissä ovat keinotekoisia. Tekoäly on tämän kielikäsityksen ideaalitapaus: tekstit koostuvat toisista teksteistä ja nyt aivan konkreettisesti.

Tekoälyn tapauksessa kirjailija ei ole kuollut; hän ei koskaan elänytkään.

Generatiivinen tekoäly on kiinnostavimmillaan silloin, kun se tekee virheitä, liittää toisiinsa kuulumattomia elementtejä toisiinsa yllättävällä tavalla. Aidointa tekoälyn ”surrealismia” ei ole antaa prompti ”kirjoita surrealistinen runo Bretonin tyyliin”, vaan kun tekoäly luo vahingossa jotain todella outoa. Mistä tuo outous tulee? Jos tekoälyn korpuksessa koostuu laajasta aineistosta inhimillistä kulttuuria, näillä outouksilla on juurensa jossain, jota voi kutsua kollektiiviseksi tiedostamattomaksi.

LISÄYS 25.3.

Vasen kaista -verkkolehdessä Juha Drufva arvostelee viime vuonna ilmestyneen Janne Salon suomentaman André Bretonin Surrealismin taskusanakirjan (Atrain & Nord. 2023).

Onko tekoäly ihmisen vai jumalan kuva?

Olen tässä blogissa yrittänyt löytää tekoälyhypeen mielekkäitä näkökulmia ja puheenvuoroja, jotka esittäisivät mielekkäitä kysymyksiä. Verkosta löytyi Seurakuntalainen-verkkolehden sivuilta uskonnonfilosofi Aku Visalan haastattelu vuodelta 2018, jossa hän pohdiskelee voisiko tekoälyllä olla sielu. Tähän vanhahkoon juttuun päädyin tietokirjailija Timo J. Kuikan kirjoittaman esseen kautta, jossa hän varoittelee tekemästä tekoälystä jumalankuvaa. Mikä on siis uskonnon ja uskonnonfilosofian kanta tekoälyyn?

Itsehän olen ateisti. Siitäkin olen tässä blogissa useaan kertaan kirjoittanut. Tosin, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti, esimerkiksi jonkinlaiseksi abstraktiksi energiaksi tai maailmankaikkeudessa vaikuttavaksi voimaksi tai periaatteeksi tai ensimmäiseksi liikuttajaksi tai historian ideaksi, niin voin olla hänen mielikseen vähän agnostisempi ja hyväksyä, että jokin tuollainen asia voi mahdollisesti olla olemassa (esimerkiksi juuri Aku Visala on toisaalla muistaakseni jotain tällaista sanonut).

Tiede ja uskonto asetetaan usein virheellisesti vastakkain tai rinnakkain. Tiede ei välitä uskotaanko siihen. Tosin, on ihmisiä, jotka suhtautuvat tieteeseen kuten uskontoon: en usko jumalaan, uskon tieteeseen. Tai sitten: en usko jumalaan, vaan evoluutioon, joka on kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava abstrakti, elämää luova voima (voi tietysti ollakin, ks. edellä).

Toisaalta, maailmankaikkeus on niin ihmeellinen paikka, että kyllä tänne jonnekin yksi jumala mahtuu. Kreationismi tuntuu jopa liian helpolta selitykseltä sille, miksi maailma on olemassa ja mikä on oikein ja väärin ja mikä on ihmisen sielu ja niin edelleen. Vaatii melkein suuremman uskonhyppäyksen hylätä kaikki uskonnolliset selitykset ja hyväksyä se miten oudossa universumissa elämme.

Timo J. Kuikka viittaa kristinuskon ensimmäiseen käskyyn, joka käskee olemaan pitämättä muita jumalia. Hän ei jatka seuraavaan jakeeseen, joka kuuluu: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa” (2.Moos. 20:3-4) ja nimenomaan jumalan kuvasta Visala puhuu. Mielestäni tässä Kuikka ymmärtää Visalan väärin: Visala ei tarkalleen ottaen halua korottaa tekoälyä jumalan asemaan. Hän pohtii, että mikäli on mahdollista luoda keinotekoisesti inhimillinen älykkyys, on se silloin yhtä lailla jumalan kuva kuin ihminenkin (vrt. 1. Moos. 1:27). Itse en ateistina ota kantaa asian teologiseen puoleen, tai edes siihen, voiko ”jumala ’stigata’ sen aineettoman minuuden siihen keino-olioonkin”, kuten Visala esittää.

Itse kuitenkin hämmästelen, miten koneen ”älykkyyttä” jälleen verrataan ihmisen älykkyyteen. Professori Hannu Toivonen on kutsunut tätä tekoälyromantiikaksi. Miksi tekoäly olisi inhimillinen, vaikka se olisikin älykäs? Monet, juurikin ”tiedeuskovaiset” tuntuvat ajattelevan evoluutioon perustuen, että mikäli koneilla vain on tarpeeksi laskentatehoa, inhimillinen tietoisuus syntyy sinne itsestään. Uskonnonfilosofian (vaikkakaan ei ilmeisesti kirkon) kanta näyttäisi olevan, että inhimillisesti älykkäällä koneella voisi olla sielu.

Miksi älykkyys johtaisi automaatisesti tietoisuuteen ja miksi tietoisuus olisi automaattisesti inhimillinen? Ei tarvitse tutustua edes psykoanalyysiin ymmärtääkseen, että ihmisen psyykellä on tietty rakenne. Ihmisellä on tiedostamaton, tai kansankielessä alitajunta. Ihminen on usein ristiriidassa itsensä kanssa. Ihmisen kokemus ajattelusta on jonkinlainen kartesiolainen teatteri. Suuri osa ihmisen ajattelusta (vaikka ei kaikki eikä kaikilla) on jonkinlaisen sisäisen puheen ohjaamaa. Kieli, jolla se tapahtuu, on kehittynyt ylittämään sellaisia tiedonkäsittelyn ongelmia, joita tietokoneilla ei ole. Tunteet ovat kehittyneet sopeutumiskeinoiksi: pelko suojaa yksilöä, rakkaus pitää yhteisöjä koossa, himo ohjaa lisääntymään, nälkä saa hankkimaan raviontoa. Tunteet ovat olemassa hyvästä syystä ja ne muodostavat merkittävän osan ihmisen ajattelua, joka ei ole irrotettavissa ”rationaalisesta” ajattelusta. Ja niin edelleen. Siinä vain muutama esimerkki, jotka keksin alle kahdessa minuutissa. Jos koneet osaavat ajatella, miksi niiden ajattelussa olisi mitään edellä mainittuja piirteitä? Androidit eivät näe unta sähkölampaista, ne tuskin näkevät unia lainkaan.

Elämmekö parhaassa mahdollisessa Twitterissä?

Cristina Andersson kirjoittaa tekoälyyn liittyvistä eettisistä kysymyksisistä Tivi-lehden verkkoversiossa. Puheenvuoro on hyvää vaihtelua sille teknologiakeskeiselle tekoäly-diskurssille, joka tuntuu junnaavan paikallaan (Lauri Järvilehto käyttää tekoälyopaskirjasessaan sanaa ”’ällistyttävä” keskimäärin joka 3:nella sivulla).

Tekoälyyn liittyvien eettisten kysymysten luulisi olevan filosofien ja humanistien alaa, mutta vielä en ole törmännyt kovin syvällisiin puheenvuoroihin aiheesta. Kysymyksenasettelut ovat samoja, joita lukiolaiset voisivat keksiä filosofian tunnilla, eikä niitäkään ole kovin mielenkiintoisesti kehitelty eteenpäin.

Andersson ei hänkään kovin syvällisiin etene, mutta muistuttaa kuitenkin, että tekoälyn etiikkaan liittyvät kysymykset liittyvät ihmisten tekemisiin, eivät niinkään teknisiin ratkaisuihin. Eikä silloin välttämättä tarvitsekaan mennä kovin syvällisiin, filosofisiin erittelyihin. Joskus terve järki riittää, ja joskus se on jopa tervetullut poikkeus.

Uskoisin, että kaikki vanhemmat opettavat lapsilleen suunnilleen samat asiat: ole kiltti ja kohtelias, huomioi muut, älä häiriköi, älä kiusaa pienempiäsi. Olen melko varma, että ellei ole vakavaa persoonallisuushäiriötä, on samaa mieltä, että nämä ovat aika hyviä neuvoja.

Mutta odottakaapas v***n h**o n****rit kun mutsi pääsee someen!

Jotenkin en haluaisi uskoa, että väline itsessään olisi syypää (ks. esim. McLuhan et all). Keskustelukulttuurin luovat kuitenkin ihmiset itse, joten ihmisten täytyy olla mahdollista myös muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Kysymys siitä, onko absoluuttista moraalia olemassa on mielenkiintoinen filosofinen kysymys, mutta arjessa pärjää pitkälle jo sillä, että ei soita poskeaan tuntemattomille.

Huolestuttavaa sen sijaan on, jos joudutaan erikseen muistuttamaan ihmisen roolista tekoälyn etiikan kehityksessä.

Roald Dahlin ”Suuri automaattinen kielikone”

Kirjoitin aikaisemmin Orwellin ”Värssyttimestä”, kojeesta joka mainitaan hänen tunnetuimmassa romaanissaan 1984.

Automaattisesti tuotettua taidetta on ennustettu muissakin scifi-tarinoissa, joista yllättävän kaukonäköinen on vuonna 1953 ilmestynyt Roald Dahlin Suuri automaattinen kielikone (alk. The Great Automatic Grammatizator, suom. Pertti Saarikoski, löytyy kokoelmasta Rakkaani, kyyhkyläiseni, 1961).

Tarinassa insinööri Adolph Knipe rakentaa tietokoneen, ”suuren automaattilaskukoneen” (alk. ”the great automatic computing engine”), mutta saa pian heureka-oivalluksen ja ymmärtää, että myös kieli on joukko matemaattisten kaavojen kaltaisia sääntöjä. Siksi on mahdollista rakentaa kone, joka voisi generoida tekstiä, jos sille vain annettaisiin sanat ja aihe.

Tämä on totta: kielitiede on omistautunut kielen kuvailuun lähes matemaattisten kaavojen avulla. Kirjahyllyni päällä on Iso suomen kielioppi, jossa on 1698 sivua tiukkaa pränttiä suomen kielen säännöistä. Näiden sääntöjen avulla on teoreettisesti mahdollista luoda kaikki kieliopilliset suomen kielen lauseet, jos vain sille antaa tarpeelliset sanat (sanat löytyvät Nykysuomen sanakirjasta, jossa on 4 588 sivua ja 201 000 hakusanaa, oma sarjani taitaa olla taloyhtiön häkkivarastossa). Sen lisäksi tarinoiden rakennetta on analysoitu Aristoteleen päivistä alkaen.

Uudemmissa kielimalleissa, kuten OpenAI:n GPT:ssä kuitenkin on toimittu toisin päin: koska kielioppi on varsin monimutkainen systeemi, sille ei ole opetettu sääntöjä, vaan on annettu tarpeeksi suuri tekstikorpus, josta se on itse muodostanut säännöt, tai pikemminkin laskenut todennäköisyydet miten lause voisi jatkua.

Tietyssä mielessä ihmisetkin oppivat kielen näin: eihän lapsi kieltä omaksuessaan tankkaa Isoa Suomen kielioppia, vaan muodostaa malleja ympäristöstä kuulemansa perusteella. Aikuisetkaan eivät ole tietoisia monista, hyvin monimutkaisistakin säännöistä, mutta eivät silti tee virheitä äidinkielessään. Esimerkiksi, miksi vesi taipuu genetiivissä veden? Kukaan äidinkielinen suomen kielen puhuja ei tee siinä virhettä, vaikka ei osaisikaan sanoa miksi (siinä vaikuttaa ainakin 3 sääntöä: nominin sanavartalon t ~ s -vaihtelu, t:n astevaihtelu, vartalon viimeisen tavun i:n äännevaihtelu… sen lisäksi useimmat suomalaiset ääntäisivät sen veen, koska äännehistoriallisesti siitä on kadonnut spirantti ð ja niin edelleen…)

Dahl ei kerro novellissaan tarkkaan, miten kielikoneen ohjelmointi tapahtuu, mutta kertoo Knipen työhuoneen täyttävistä paperilapuista:

formulae and calculations; lists of words, thousands and thousands of words; the plots of stories, curiously broken up and subdivided; huge extracts from Roget’s Thesaurus; pages filled with the first names of men and women; hundreds of surnames taken from the telephone directory…

Tuhannet sanat kuulostavat vähältä kielimallien ahmimiin korpuksiin verrattuna, mutta tämän perusteella vaikuttaisi, että tarinan konetta koulutetaan sanalistoilla ja osasiinsa analysoiduilla tarinoilla.

Vaikka Knipellä on ainakin omien sanojensa mukaan luomisen palo tarinoiden kirjoittamseen, pian motiivi koneen rakentamiselle kääntyy taloudelliseksi; tosin en ole aivan varma onko tässä kohtaa Dahl ironinen vai tosissaan. Knipe laskee tienaavansa koneella miljoonia, koska lehtiin lähetetyistä novelleista maksetaan niin korkeita summia. Itse en osaa vahvistaa tarinassa mainittuja nurkkanovellien julkaisupalkkioita oikeiksi tai vääriksi.

Pian novellien luomisesta Knipe siirtyy kokonaisten romaanien generoimiseen. Koneen päivitetyssä versiossa ovat painikkeet, jotka antavat mahdollisuuden valita tekstilajin, teeman, kirjallisen tyylin, henkilöhahmot ja niin edelleen. Generatiivisessa tekoälyssä näitä kutsuttaisiin prompteiksi.

Kielikoneen, eli generatiivisen tekoälyn ongelmat tarinassa ovat uskottavia. Lukijat kaikesta huolimatta haluavat lukea ihmisten kirjoittamia tarinoita, joten jonkun täytyy antaa nimensä käytettäväksi julkaisussa. Ensimmäiset ehdokkaat kieltäytyvät raivokkaasti, mutta pian varsinkin luomiskykynseä menettäneet tyhjän paperin kammoiset juoppokirjailijat antavat laittaa nimensä generoituihin teoksiin. Miksi edes vaivautua kirjoittamaan, kun vipua kääntämälläkin saa tekstiä aikaiseksi?

Pian kirjallisuusmarkkinat onkin vallannut kirjallinen hevonpaska, koneen generoima geneerinen höttö, joka vie työt oikeilta kirjailijoilta ja leivän heidän lastensa suista.

Novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen ennustus ottaen huomioon, miten alkeellisia tietokoneet olivat novellin kirjoittamisen aikaan. Toinen luenta tietenkin on, että Dahl halusi teknologian sijasta kuvata satiirisesti aikansa huonoa kirjallista kulttuuria — joka on toki ikuisuuskysymys — ja siinäkin mielessä novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen.

Uusimmassa Parnassossa (6-7/2023) Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Stanisław Lemin kokeellisesta scifi-tarinasta Bittikirjallisuuden historia, joka sopii hyvin tämän bloggauksen jatkoksi. Siinä tietokoneelle on annettu tehtäväksi kääntää Dostojevskiä, mutta lepotilassa kone generoi sivutuotteena romaanin, joka on koneen ”kirjoittama”, mutta muistuttaa täydellisesti Dostojevskiä tyyliltään.

Lainaan sellaisenaan tarinasta saman profeetallisen kohdan kuin Sutinen:

He pelkäsivät, että tämän luovan palvelualan käyttö muuttaisi kulttuurin painajaismaiseksi paratiisiksi, jossa kuka tahansa kuluttaja voisi minkä vain päähänpiston pohjalta vastaanottaa mestariteoksia, joiden pikatuotannosta vastaisivat koneelliset demonit muuntumalla erehtymättä Shakespearen, Leonardon tai Dostojevskin hengiksi. Sen seurauksena arvohierarkiamme romahtaisivat, sillä pian rämpisimme mestariteosten keskellä kuin roskassa.

Tarinaa ei ole tietääkseni suomennettu, eikä lainaukseen ole merkitty lähdettä tai kääntäjää, joten oletan Sutisen sen itse kääntäneen englanninkielisestä laitoksesta. Se löytyy mm. Archive.org:n digikirjastosta.

Tarinassa tekoälyä kutsutaan ”koneen uneksi”. Jotain unenomaista generatiivisessa tekoälyssä onkin — se kierrättää ihmisten tuottamaa materiaalia samalla tavalla kuin ihmisen alitajunta ja nostaa siitä esiin kuvia ja kertomuksia. Toisaalta promptien antaminen tekoälylle tuo mieleeni hypnoosin suggestiot: tekoälyn käyttäjä kertoo sille, mistä sen pitää uneksia.