Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.
Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.
Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.
(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)
Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.
Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.
Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.
Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.
Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.
Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.
”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”
Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.
Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.
Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).
Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.