Orwell: P. G. Wodehousen puolustukseksi

Lupailin aikaisemin, että kirjoitan jotain George Orwellin esseistä, ja tässä sarjassa ensimmäinen, analyysi esseestä ”In Defence of P. G. Wodehouse”, jossa pääsen käsittelemään kahta brittiläistä lempikirjailijaani.

Pelham Grenville ”P. G.” Wodehouse on suomalaisille tutuin Jeeves-kirjoistaan tai kenties Granadan niistä tekemistä tv-sovituksista, jotka Suomen televisiossa esitettiin otsikolla ”Kyllä Jeeves hoitaa”. Wikipedian mukaan hän kuitenkin kirjoitti elämänsä aikana yhteensä 96 kirjaa, muita hänen kirjasarjojaan ovat mm. Blandings- Psmith ja Mulliner -tarinat, jotka ainakin minulle ovat tuntemattomia.

Muistan Granadan sarjat hyvin lapsuudestani: niitä näytettiin TV1:ssä aina iltapäivisin koulun jälkeen. Minulle sarjassa näyttelevät Hugh Laurie ja Stephen Fry ovat ne antaneet Jeevesille ja Woosterille kasvot ja toisin päin: minua häiritsee suunnattomasti, jos joku näyttelijä tekee ikonisen roolin tiettynä hahmona ja näyttelee sitten jossain toisessa yhteydessä jotain aivan toista hahmoa. Stephen Fry on minulle aina vain ja ainoastaan Jeeves ja hänen ilmevalikoimansa on osa miespalvelija Jeevesin enigmaattisuutta, joka menee pilalle, jos näen hänet jossain toisessa roolissa. Brittiläiselle yleisölle parivaljakko Laurie & Fry oli tuttu jo heidän aikaisemmasta sketsisarjastaan, joten ehkä sen ajan vastaanotossa Jeeves-filmatisoinnit olivat jatkoa aikaisemmalle tv-pelleilylle, mutta minä kasvoin Jeevesin parissa.

Suomeksi Jeeves-kirjoja on saatavana mm. Teoksen kustantamana värikkäänä pokkarisarjana. Ongin näitä jostain roskalavakirppikseltä aikoinaan eurolla kappale ja nyt ne ovat minulla saunakirjoina: käyn saunassa yleensä yksin, joten minulla on kirja mukana (kun taas vessassa lukeminen on mielestäni ällöttävää) ja lueskelen saunan lauteilla maaten. Jeeves-pokkarit soveltuvat tähän hyvin: P.G. Wodehousen kieli on (suomennoksenakin) sillä tavalla nautittavaa, että sitä voi lukea sivun pari kerrallaan. Tarinoiden juonihan on jo entuudestaan tuttu: milloin vältellään kihlausta tai autellaan kaveria, milloin varastellaan lehmäkermanekka. Kovin montaa lukukertaa pokkarit eivät kestä saunan kosteudessa ennen kuin niiden liimasidos alkaa pettää ja sivut irtoilla. Monelle kirjanystävälle tapani lienee kauhistus.

*

Sodan aikaan P.G Wodehouse oleskeli huvilallaan Ranskassa Le Toquetissa, joka on vain n. 100km etelään Dunkirkistä, jonne tunnetusti saksalaiset motittivat ranskalaisten ja brittien joukot 1940 koukattuaan Belgian läpi. Wodehouse viivytteli pakenemistaan, Orwellin mukaan hän ei kuvitellut olevansa minkäänlaisessa vaarassa (joissain lähteissä mainitaan, ettei hän halunnut jättää koiriaan), ja jäi saksalaisten vangiksi heidän miehitettyään Pohjois-Ranskan. Wodehouse asetettiin kotiarestiin. Hän oli tässä vaiheessa 59-vuotias maailmankuulu viihdekirjailija ja myös saksalaiset tiesivät kuka hän oli.

Saksalaiset kohtelivat häntä verrattain hyvin, mutta Wikipedian mukaan jo kahden kuukauden jälkeen hänet vangittiin ja pidettiin useissa vankiloissa muiden internoitujen brittien kanssa (tätä Orwellin essee ei mainitse). Noin vuoden kuluttua kirjailija vapautettiin ja heinäkuussa 1941 hän alkoi tehdä ”epäpoliittista” radio-ohjelmaa Berliinissä.

Suosikkikirjailijan veljeily natsien kanssa aiheutti skandaalin. Wodehousen kirjoja asetettiin sensuuriin ja asia eteni parlamenttiin asti. Lehdistö leimasi hänet petturiksi. Sodan jälkeen ranskalaiset viranomaiset pidättivät hänet, mutta varsinaisesti syytteeseen häntä ei koskaan asetettu. Pian hän muutti Yhdysvaltoihin, joissa hän oli asunut jo aikaisemminkin, koskaan palaamatta kotimaahansa.

Kysymys kuuluukin, oliko P.G. Wodehouse natsi, fasisti, petturi tai ”quisling” vai pelkästään typerys?

Wodehousen radiolähetykset Berliinistä eivät itse asiassa olleet suoraan natsien radiolle, vaan amerikkalaisten Columbialle, joka toimi edelleen Beriinissä; tässä vaiheessa Yhdysvallat ei ollut vielä sodan osapuoli. Kirjailijaa haastatellut toimittaja Harry Flannery kommentoi jälkeenpäin Wodehousen olleen ”oman elämänsä Bertie Wooster”, kykenemätön ymmärtämään politiikkaa edes sen verran, että olisi voinut olla natsien sympatisoija. Kohuun nähden ohjelmia oli vähän: vain viisi.

Sodan jälkeen Wodehousen tapauksesta debatoitiin laajalti ja Orwellin vuonna 1946 kirjoittama artikkeli oli osa debattia. Kuten otsikosta voi päätellä, Orwell puolustaa kolleegaansa. Ei ole täysin varmaa, oliko Orwellilla käytettävissään kirjoitushetkellä kaikkia asiaan liitttyviä faktoja, tai oliko hän esimerkiksi kuunnellut kaikkia Wodehousen Berliinin-lähetyksiä (esseessä hän mainitsee lähetysten tekstien olevan ”vaikeasti saatavilla”, mikä viittaisi siihen, että hän ei tarkkaan tuntenut niiden sisältöä). Lähetyksien transkriptiot ovat luettavissa P.G Wodehouse Societyn sivuilta.

Wodehousen syyttömyyteen viittaisi se, että mitään muodollista sopimusta Wodehousen ja saksalaisten välillä ei ollut, vaikka natsit järjestivätkin hänet Berliiniin amerikkalaisten radiolähetykseen ja hyödynsivätkin häntä propagandassaan. Wodehousea ei vapautettu vastineeksi lähetysten tekemisestä, vaan saksalaiset olisivat joka tapauksessa vapauttaneet hänet, koska vain alle 60-vuotiaat, miespuoliset vihollismaiden kansalaiset pidettiin internoituna ja hän oli täyttämäisillään 60. Wodehouse ei saanut minkäänlaista maksua saksalaisilta, vaan eli Berliinissä omalla kustannuksellaan. Tosin hän asui ylellisessä Adlon-hotellissa, mikä oli varmasti omiaan herättämään katkeruutta. Vuonna 1943 hän muutti Pariisiin suojaan liittoutuneiden pommituksilta. Rahaa hän sai Saksassa myytyjen kirjojensa tekijänoikeuksista.

*

Orwell kieltää mahdollisuuden, että Wodehouse olisi voinut olla natsi. Hän oli kirjailijana täysin epäpoliittinen ja Orwellin mukaan juuttunut edwardiaaniseen aikaan niin, ettei hänen kirjoissaan käsitellä mitään, mitä on tapahtunut vuoden 1918 jälkeen. Hän kiistää myös, että Wodehouse olisi millään tavoin ”antibrittiläinen”; hän ei kirjoillaan pyrkinyt tekemään poliittista satiiria brittiläisestä luokkayhteiskunnasta.

Aloitin tämän kirjoituksen tunnustamalla, että Orwell ja Wodehouse ovat lempikirjailijoideni joukossa; mielenkiintoista sinänsä, kuinka erilaisia lähtökohdiltaan he ovat. Orwell on läpeensä poliittinen, minkä hän tunnustaa esseessään ”Miksi kirjoitan”. P.G. Wodehouse taas on läpeensä epäpoliittinen hupikirjailija.

On helppo yhtyä näkemykseen, että kirjoissaan Wodehouse ei käsittele politiikkaa, sen enempää edistyksellistä tai taantumuksellista, oikeistolaista tai vasemmistolaista. Esimerkiksi olisi naiivi tulkinta ajatella, että tekemällä pilkkaa brittiläisestä aristokratiasta tai kirjoittaessaan sellaisista hahmoista kuin Gussie Fink-Nottle tai ”Bingo” Little tai Tuppy Glossop, Wodehouse pyrkisi osoittamaan yläluokan ”rappeutuneisuuden” tai järjestelmän ”mädännäisyyden”. Yhtä naiivia olisi ajatella, että kun kirjoissa palvelijat käskyttävät isäntiään ja vaimot miehiään ja morsiamet kihlattujaan, haluaisi Wodehouse kääntää yhteiskunnan valtarakenteita ympäri. Hän kirjoittaa niin, koska se on hauskaa, ja ilman olemassa olevaa valtarakennetta vitsi ei toimisi. P.G. Wodehouse on varmasti konservatiivi, mutta sellaisella luonnollisella tavalla, ettei sitä voi pitää minkään poliittisen aatteen propagoimisena.

Orwell ei käsittele esseessään Roderick Spoden hahmoa, vaikka tämä oli esiintynyt jo tarinassa ”The Code of the Woosters” vuonna 1938. Kuten tunnettua, Spode on aggressiivinen öykkäri ja wanna-be diktaattori ja fasistisen nuorisojärjestön ”mustapöksyjen” johtaja. Salaa hän on myös naisten alusvaateliikkeen myyjä, minkä hän luonnollisesti haluaa salata kannattajiltaan. Hänen ulkomuotoaan kuvaillaan ”on kuin luontoäiti olisi halunnut tehdä hänestä gorillan, mutta muuttanut mieltään viime hetkellä”. Spode on kirjasarjan vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tämän verran Wodehousella on poliittista satiiria: Spode on pilakuva brittiläisestä ”mustapaitojen” johtajasta Oswald Mosleystä. En tiedä, onko tämä yksityiskohta Wodehousen ”vapaudu vankilasta” -kortti, joka todistaa, ettei hän sympatiseerannut fasistijohtajia, mutta varsin rankkaa pilkkaa tehdään äkäpussista alusvaatemyyjästä, joka haluaa Britannian diktaattoriksi.

Kuten Orwell toteaa, Wodehousen kirjoista ei löydy mitään, joka antaisi aihetta epäillä häntä natsiksi tai fasistiksi, pikemminkin päinvastoin.

Entä itse lähetykset sitten? Jos transkriptioihin on luottaminen, ei niissä esitetä mitään propagandaa tai puolustella natseja. Enimmäkseen hän kuvaa niissä internointinsa vaiheita, reippaalla brittiläisellä ”stiff upper lip” -asenteella. Kenties ainut, mistä häntä voi niiden suhteen syyttää, voi olla olojen vähättely tyyliin ”kyllä näihin natsien vankileirioloihin tottuu, vaikka tupakat ovatkin vähissä”. Näin hän tuli viestineeksi maailmalle natsien haluamaa kuvaa siitä, kuinka he kohtelevat vankejaan hyvin. Wodehouse ajatteli naiivisti, ettei hänen lähetyksistään voisi olla mitään haittaa.

Miksi sitten tästä hölmöstä viihdekirjailijasta tehtiin syntipukki tai sijaiskärsijä (Orwell käyttää ilmaisua ”whipping-boy”)? Orwellin mukaan briteillä itsellään oli oma lehmä ojassa (tai kermanekka hukassa): ennen sotaa ja vielä sodan ollessa käynnissä, sekä konservatiivit että vasemmisto vastustivat sotaa Saksan kanssa, tai suhtautuivat siihen ”laimeasti”. Vuoden 1941 tienoilla tapahtui käänne, kun huomattiin että Saksaa vastaan piti sotia aivan tosissaan. Sotapropaganda löysi populistisen maalin: upporikkaan aristokraatin (siitäkin huolimatta, että Wodehouse ei varsinaisesti ollut aivan upporikas).

Orwell huomauttaa, että isoimmat roistot jätettiin tuomitsematta, kun mitättömimpiä oletettuja yhteistyömiehiä jahdattiin. Natseilla oli länsimaissa oikeitakin ihailijoita (Molotov-Trippentrop -sopimuksesta ei sen enempää).

P.G. Wodehouse oli kieltämättä naiivi typerys, mutta hänen tuomitsemisensa oli tekopyhää.

*

Mitä sitten voimme tänä päivänä oppia tästä?

Suhtautuminen Putinin Venäjään muistuttaa 30-luvun suhtautumista Hitlerin Saksaan. ”Kukaan” ei osannut ennustaa Hitlerin hyökkäystä Puolaan, vaikka merkit olivat ilmassa. Samalla tavalla ”kukaan” ei osannut ennustaa Putinin hyökkäystä Ukrainaan, vaikka olisi pitänyt. Jälkiviisaana etsitään nyt heitä, jotka suhtautuivat Venäjään liian ystävällisesti ennen vuoden 2022 avointa sotaa. Sellaisia löytyy aina poliittiselta vastapuolelta.

Venäjällä ovat rampanneet entiset pääministerit kaasuputkikonsutteina ja Sperbankin jäseninä, nykyiset ja entiset perussuomalaiset ottamassa mallia maasta, jossa woke ja luonnonsuojelijat eivät riehu, sekä ne vasemmistolaiset, jotka tottumuksesta ovat kumartaneet itään huomaamatta, että siellä on systeemi vaihtunut. Toisin sanoen, enemmän tai vähemmän ihan kaikki.

Hitler oli Time-lehden vuoden henkiö 1938. Putin oli vuoden 2007.

Kuten vuoteen 1938 länsimaiden linja oli myötäillä ja ymmärtää natsi-Saksaa, länsimaiden linja oli Venäjän suhteen sama vielä Krimin ”Anschlussin” vuonna 2014. Tiettyyn rajaan asti linja oli ymmärrettävä ja järkevä: Venäjän kanssa pyrittiin säilyttämään rauha ylläpitämällä poliittisia, taloudellisia, diplomaattisia ja kulttuurisia suhteita. Mutta mihin rajaan asti?

Omat ennakko-odotukseni Venäjän ulkopolitiikan suhteen karisivat, kun asuin muutamia vuosia Virossa, Latviassa ja Unkarissa. Se ei kuitenkaan estänyt minua toivomasta rauhaa ja hyviä suhteita naapurin kanssa, enkä ole koskaan vältellyt suhtautumasta ystävällisesti tavallisiin venäläisiin.

Odotan, että lähitulevaisuudessa tullaan samalla tavalla tuomitsemaan naiiveja typeryksiä, mutta isoimmat roistot pääsevät koirana veräjästä.