Kategoria: filosofointi

Ior Bockin saaga (elämäkerta ja dokumentti)

Tänä vuonna on ilmestynyt sekä elämäkerta Ior Bock — Suuri Saaga (Räisänen, Petri & Väntänen, Ari, Otava 2026) että neliosainen Bockin saaga -dokumenttisarja, joka on nähtävissä myös Yle Areenassa. Aikaisemmin on ilmestynyt Juho Javanaisen toimittama lyhyehkö kokoelma Bockin tarinoita Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia (Synchronicity Publishing 1996) sekä TV2:n tekemä dokumentti ja useita muita lyhyehköjä esityksiä, mutta kokonaista elämäkertaa tästä eksentrisestä esoteerikosta yksissä kansissa ei ole tätä ennen ilmestynyt. Elämmeko Ior Bock -renessanssia?

Kirjan taustalla on Iorin pitkäaikainen seuraaja Petri Räisänen, joka haastatteli Ioria tämän ennen kuolemaa, sekä bändikirjojen kirjoittajana tunnettu toimittaja Ari Väntänen. Dokumentin tekijöiden Nino Poppiuksen ja Mika Mattilan suhde kohteeseensa ei ole minulla tiedossa, mutta Petri Räisänen on yksi keskeinen haastateltava myös dokumentissa. Kuten aina, tv-dokumentin aika ja tila ovat rajallisia ja pois on jätetty paljon sen kustannuksella, että ääneen pääsevät Iorin seuraajat. Kirja taas on perinteisempi elämäkerta, joka lähtee syntymästä ja päättyy väkivaltaiseen kuolemaan vuonna 2010.

Muistan nähneeni Iorin 90-luvulla jossain haastatteluohjelmassa kertomassa joka-aamuisesta saunasolmustaan (olisikohan ollut juurikin Sarasvuon haastattelemana) ja ehkä kymppiuutisten kevennyksenä Suomenlinnasta ja tietenkin kaikesta oudosta aina kiinnostuneena lueskelin saagaan liittyviä juttuja, jos niihin satuin törmäämään, mutta tärkein kosketus luonnollisesti oli Kingston Wallin Tri-Logy -albumi, joka perustuu Bockin saagaan. Yhtyeen nokkamies Petri Walli oli tunnetusti Intiassa tavannut Bockin 90-luvulla ja hurahtanut ukon juttuihin.

Elämäkertakirjassa Walli mainitaan pariin kertaan, mutta varsinaisesti Wallin tarinaa ja saagasta innoittunutta kulttilevyä ei kirjassa käsitellä. Kenties tekijät ajattelivat, että aiheesta on kerrottu jo tarpeeksi. Dokumenttisarjan toisessa osassa käsitellään Kingston Wallia ja Petri Wallia pidemmältikin. Lähteenä on etenkin yhtyeen basisti Jukka Jylli. Hän on karismaattinen ja rauhallinen puhuja, jota on miellyttävä kuunnella. Hän ei kuitenkaan ole hullu nero, ja juuri siksi hän on dokumentissa kertomassa Petri Wallista, eikä toisin päin.

Viljami Puustisen elämäkerta Kingston Wall, Petri Wallin saaga (sic!, Like 2014) kertoo tiivistetyssä muodossa mistä Ior Bockissa ja tämän saagassa on kyse ja mikä vaikutus tällä oli Wallin viimeisiin päiviin. Kaikkien tietojen lähdettä ei ole merkitty, mutta tässäkin kirjassa on suoria lainauksia Petri Räisäseltä.

Myös Perttu Häkkisellä on ohjelma Ior Bockin perinnöstä.

*

Oikealta nimeltään Ior Bock oli Bror Holger Bertil Svedlin ja adoptoitiin suomenruotsalaiseen perheeseen vuonna 1942. Spoilaan tässä paljastuksen, jonka elämäkerta draamallisista syistä paljastaa vasta viimeisillä sivuillaan, että Ior on adoptoitu ja porvoolaisen suomenruotsalaisen Janen (nimi muutettu) ja SS-upseeri Oton sattumaraskaudesta syntynyt (Ior itse väittää syntyneensä äitinsä ja isoisänsä insestisestä suhteesta). Joku voi nähdä myös yhtymäkohtia erään naantalilaisen eksentrikon alkuperästään levittämään tarinaan. Sattumaako?

Ennen ryhtymistään Ior Bockiksi, Holger teki uraa teatterissa näyttelijänä ja valomiehenä. Vuonna 1968 hän jätti teatterin taakseen ja ryhtyi Suomenlinnan oppaaksi. Museoviraston viralliseksi oppaaksi hän ei päässyt ilman koulutusta, mutta Augustin Ehrensvärdin perintöä vaaliva yhdistys ei tutkintoa vaatinut. Ior oli äärimmäisen kiinnostunut Suomenlinnasta, Ehrenvärdin hahmosta ja 1700-luvusta yleensä. Ior oli pidetty opas ja elämäkerta kiistää, että Ior olisi sekoittanut saagaa esitelmiinsä, vaikka tunnetusti värittikin historiaa keksimillään yksityiskohdilla. Vuonna 1985 Ehrensvärd-seura irtisanoi Iorin, joka myöhemmin jatkoi oppaan työtä freelance-pohjalta.

Intiaan Ior matkusti ensi kertaa vuonna 1974. Matkakumppanina oli jazz-muusikko Sakari Kukko, joka tulisi 20 vuotta myöhemmin soittamaan Kingston Wallin Tri-Logy -albumilla, sattumaako?

Tästä lähtien vuoteen 2004 asti Ior vietti talvet Intiassa. Intiassa saattoi elää boheemihipin elämää pienellä oppaan palkalla työskentelemällä pari kuukautta kesästä. Tämä elämä koostui pääasiassa pilven polttelusta ja hillumisesta munasillaan ja bilettämisestä hippi partyissa. Väitetään, että goatrance olisi lähtenyt liikkeelle Iorin vuosittaisista syntymäpäiväjuhlista.

Intiassa Bock tutustui myös intialaiseen mystiikkaan, jota sekoitti saagaansa.

*

Mikä kanta siis tässä kirjoituksessa pitäisi ottaa Ior Bockiin? Kirja eikä dokumentti salaa Bockin pimeitäkään puolia. Dokumentin mainoskuvassa Bockin veijarimaiseen kuvaan on piirretty pirunsarvet ja -häntä.

Ehkä ei pidä liian tosikkomaisesti moralisoida huuhaajuttuja. Saaga on mielenkiintoisen mielikuvituksekas ja sille voi lukiessa naureskella.

Nyt kun luen uudestaan edellisen kirjoitukseni Jari Sarasvuosta, huomaan suhtautuneeni tähänkin asiaan tosikkomaisesti: analysoin hänen sanomisiaan yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa, kun hän tosiasiassa on show-mies.

Tämän blogin eräs punainen lanka on ihmetellä mitä eriskummallisempia asioita, joihin ihmiset uskovat vastoin omaa järkeään. Ei näytä olevan niin hullua uskomusta, että siihen ei lähtisi ihmisiä mukaan, kun vain tarpeeksi karismaattinen johtajahahmo sen selittää.

Dokumentissa kultistit vielä tänäkin päivänä vannovat saagan nimeen ja Tempelberg-yhdistys edelleen etsii Lemminkäisen temppeliä. Mikään esille nouseva tosiasia ei saa heitä järkkymään. Ior kuoleekin jo dokumentin kolmannessa osassa ja viimeinen osa kertoo kuinka saaga on tänä päivänä muuttunut osaksi salaliittoteorioiden vaihtoehtotodellisuutta. Koronapandemian aikaan juuri joogayhteisöt putosivat syvälle kaninkoloon.

Tämä on minkä tahansa uskonnon syntytarina: jumalan hullu menee autiomaahan ja kertoo, miten enkelit tai itse jumala ilmestyivät hänelle ja sen jälkeen häntä palvotaan yhteisössä profeettana ja hänen tarinoitaan kerrotaan sukupolvelta toiselle.

Hulluimmillakin tarinoilla on seurauksensa.

*

Iorin saaga perustui suulliselle perinteelle ja hän väitti saaneensa sen perintönä tädiltään Rachelilta (Ra-chel). Miten hänellä saattoi olla niin paljon tietoa maailman myyteistä? Kerrotaan, että hän ei koskaan lukenut mitään. Joissain kohtaa väitetään Iorin olleen lähes lukutaidoton — häneltähän olivat jääneet koulut kesken. Toisaalta, kirjassa myös kerrotaan hänen lukeneen kaiken käsiinsä saamansa historiakirjallisuuden, etenkin Suomenlinnaan liittyvän. Oliko lukutaidottomuus hänen itsensä rakentama myytti?

Itse saagassa on suomalaisesta mytologiasta mukana lähinnä nimet: Ukko Väinämöinen, Pukki Lemminkäinen, Seppo Ilmarinen. Nämä nimet eivät ole erisnimiä, vaan arvonimiä, jotka kulkevat suvussa.

Kalevalaa ja itämaista esoteriaa yhdisteli jo viime vuosisadan alussa Pekka Ervast.

Saaga alkaa paratiisiajasta (pa-RA-di-s-et), joka päättyi 50 miljoonaa vuotta sitten. Silloin maan akseli oli toisessa kulmassa ja ilmasto oli pohjoisessa trooppinen. Uusimaa (Oden maa) oli maailman keskus ja sen pääkaupunki oli Hel-stad, pyhä kaupunki, jossa vallitsi pyhä tieto hel-vete. Ensimmäinen suku oli Piruetin suku (pi=ympyrä, ru=rauha, ett=yksi, mutta tietenkin myös piru) ja sen kantaisä oli Sampo (Sam=yhteinen po=puu).

Sitä seurasi jääkausi Atlantis (Alt-land-is). Atlantiksen esoteeriseen merkitykseen on vaikuttanut mm. Helene Blavatsky, jolle atlantislaiset olivat yksi juurirotu (=ruut, sattumaako?), ja joka vaikutti mm. Ervastiin.

Jääkauden jälkeen Ukko Noa kylvi puut jään jättämille paljaille kallioille ja muinaissuomalaiset kävivät ympyrämaihin korkeakulttuureja, mm. Kreikan (Hell-as), Egyptin ja Intian.

1000-luvlla paavin joukot valtasivat Skandinavian ja sitä ennen vuonna 987 hyvikset (aaserit) sulkivat sisäänkäynnin legendaariseen Lemminkäisen temppeliin. Vuonna 1987 Ior muisti, että sisäänkäynti temppeliin sijaitsee hänen sukunsa mailla Sipoon Gumbostrandissa. Erityisesti dokumentti keskittyy siihen, kuinka saagalaiset yrittävät kaivaa sisäänkäyntiä umpikalliosta esiin. Rahaa palaa ja välillä toimintaa sponsoroi rakennusliike Lemminkäinenkin. Tunnelia kertyy 50 metriä, mutta vielä sisäänkäyntiä ei ole löytynyt. Myöhemmin perintömaat pakkohuutokaupataan ja minulle olivat tuntemattomia ne uusimmat käänteet, että ne kuuluvat nykyään saksalaiselle okkultistiryhmälle.

*

Saagaan läheisesti liittyy sitä selittävä äännejärjestelmä. Ior ei ollut tietenkään ensimmäinen tällaisia kelannut ja esimerkiksi Sigur Wettenhovi-Aspa (suomenruotsalainen hänkin) tunnetusti kehitteli teorioita suomen kielen yhteydestä Egyptiin ja minne lie. Kirjassa Petri Räisänen kuitenkin kiistää, että Ior olisi tuntenut Wettenhovi-Aspan teorioita. Joku voi tietää myös Matti E. Simonahon kieligenetiikan.

Kuten vaihtoehtoisissa kieliteorioissa tavallista on, sanojen merkityksiä kelaillaan modernien kielien nykymuotojen mukaan, tässä tapauksessa ruotsin ja suomen. Apukielenä käytetään englantia, koska englanti on universaali kieli. Aikaisemmin universaali kieli oli latina tai kreikka ja siinä välissä valistusajalla ehkä ranska ja jumala saattoi ehkä puhua hepreaakin, mutta tänä päivänä se asema kuuluu englannille. Suomen sukuisia kieliä, kuten viroa tai karjalaa, tai ruotsin sukuisia, kuten islantia tai fääriä, Ior ei tunne. Merkitykset ovat tulleet suoraan ruut-kielestä moderneihin kielimuotoihin.

Toisaalta, ihan akateemisessakin yhteyksissä etymologiaa käytetään löytämään sanojen ”alkuperäinen” merkitys. Tiesitkö, että kulttuuri tulee latinan maanviljelyä tarkoittavasta sanasta?

Koska saagalla on yhteys Egyptiin, tuntuu olevan tärkeää löytää sanoista kirjainyhdistelmä Ra: RA-kastaa, RA-stafari, RA-amattu… Ra tarkoittaa spermaa.

Samoin oleellinen on kirjain i, joka tarkoittaa naisen tai miehen sukupuolielintä.

Itse asiassa lähes kaikki Iorilla johtaa ennen pitkää kyrpään (kyy-r-pää) tai spermaan (s-PER-maa). Mytologian keskeinen kohta on uhraaminen, eli sperman juottaminen arvojärjestyksessä itseään ylemmälle miehelle. Paratiisiaikana kaikki uhrasivat päivittäin. Tunnetusti Ior myös joi omaa siemennestettään. Jatkuva sperman kanssa lutraaminen tuntui olevan monelle seuraajalle kova paikka.

O tai tarvittaessa U on Oden, aurinko ja ylijumala. Per on piru tai Ukko. Tor on terska. Naisilla on kli-TOR-is. Nor-su on pohjoinen suu, GAN-esh.

Ehkä myös ka-RA-mbola (hedelmä, kuin vanha viisaus) tai k-RA-pula?

Ja niin edelleen. Tätä parempiakin lähteitä löytyy internetistä.

*

Olen aina suhtautunut kielteisesti ihmisten toiminnan selittämiseen itse tehdyillä diagnooseilla. Elämässä olen kuitenkin oppinut, että ilman isää kasvaneile kasvaa tietynlainen jatkuvaa vahvistusta hakeva persoonallisuus. Iorin kasvatti-isä kuoli tämän ollessa 8-vuotias. Asiaa ei helpottanut, että pikku Ior lähetettiin ongelmalasten koulukotiin. Sen valossa, että Ior olisi ollut ottolapsi, hänen sukusaagansa alkaa vaikuttaa toisenlaiselta: saiko juurettomuus Iorin keksimään itselleen myyyttisiä isähahmoja Ukko ylijumalista ja siittäjä-Lemminkäisistä?

Saatuaan 1960-luvulla tietää biologisen äitinsä henkilöllisyyden, piti Ior äitiinsä aktiivisesti yhteyttä vuoteen 1998 asti ja lähetteli äitienpäiväkortteja. Miksi näin, jos hän kerran oli Boxströmien suuren saaga-suvun viimeinen jälkeläinen?

Vuonna 1962, Iorin ollessa 20-vuotias, ampui tämä isoveljensä Erikin vahingossa pistoolilla leikkiessään. Ior sai kuolemantuottamuksesta ehdollista vankeutta. Kirjan mukaan Ior olisi myöhempinä vuosina kertonut veljensä kuoleman tuoneen hänelle pahaa karmaa: jos tappaa, tulee tapetuksi. Silti Iorin tunteettomuus asian suhteen pistää miettimään: eikö oman veljen (joskaan ei biologisen?) ampuminen tämän traumaattisempaa kokemusta muodosta? Sitä paitsi: laukeavatko aseet ”vahingossa”?

Ior alkoi kertoa saagaa Goalla vuonna 1984 ja monet lähteet mainitsevat hänen muuttuneen sen jälkeen toiseksi ihmiseksi. Kirjassa haastateltu Iorin pitkäaikainen tyttöystävä Tove (nimi muutettu) kertoo, että Ior alkoi eräänä iltana kertoa saagaa jouduttuaan psykoosiin monta päivää kestävän unettomuuden ja jatkuvan pilvenpolttelun vuoksi. Mutta psykoosistakin parannutaan ennen pitkää. Uskoiko Ior itse omiin juttuihinsa loppuun asti?

Mieleen tulee aikaisemmin tässä blogissa mainittu Heikki Attila, jonka kelailut uivat vähintään yhtä syvällisissä sfääreissä. Muistan kysyneeni häneltä Ior Bockista, mutta hän vastaili kysymyksiin väistellen ja vaikutti suhtautuvan Ior Bockin opetuksiin ja hahmoon kielteisesti. Molemmat kuitenkin tykkäsivät puhua ennen kaikkea itsestään ja molemmat olivat tavanneet henkilökohtaisesti hallitsijoita, julkkiksia ja kuninkaallisia (Heikki myös ulkoavaruuden olentoja). Ior kehui olleensa Tom Jonesin kiertueella tanssijana, tuntevansa Persian Shaahin henkilökohtaisesti ja kaveeraavansa Ruotsin kuninkaallisten kanssa. Heikistä itseasiassa on valokuva, jossa hän poseeraa Slovenian presidentin kanssa. Kirja antaa ymmärtää, että ehkä Iorkin oli henkilökohtaisesti tavannut vaikka ketä.

Kun Iorin seuraajat monta vuotta kaivoivat Lemminkäisen temppeliä maan alta, tiesikö Ior itse, että mitään temppeliä ei ole olemassa vai uskoiko hän siihen itsekin? Ihmiset kuitenkin sijoittivat projektiin satoja tuhansia markkoja omaa rahaansa ja lukuisia työtunteja aikaansa. Toisaalta, rahaa sijoitti Ior itsekin.

Ior näyttää joka kohdassa pakoilevan vastuuta sanomisistaan ja siirtää sen kuulijalle: ei tähän tarvitse uskoa, tee omat johtopäätöksesi. Hän näyttää kuitenkin olevan tietoinen siitä, millaisia vaikutuksia hänellä on toisten ihmisten elämään.

*

Kun on tarpeeksi kauan istunut risti-istunnossa, polttanut ringissä pilveä ja juonut teetä, käy se tylsäksi. Tämä selittää sen, miksi vuonna 1984 niin moni hurahti saagaan ja löysi siitä syvemmän merkityksen elämälleen ja miksi pari vuotta myöhemmin vimmaisesti kaivoi Lemminkäisen temppeliä maan alta. Saagalaiset ovat kuin mikä tahansa maailmanlopun kultti: jo huomenna temppeli paljastetaan ja silloin koittaa taas paratiisiaika. Ei tarvitse välittää rahasta tai miksi turhaan opiskella, kun aivan pian sellaiset asiat menettävät merkityksensä.

Mitä sitten tapahtuu, kun paratiisiaika koittaa?

Istutaan risti-istunnossa, poltetaan ringissä pilveä ja juodaan teetä.

Sopeutuisiko sellainen levoton, uutta etsivä mieli paratiisiaikaan? Saagalaisten puolustukseksi voi sanoa, että he eivät etsineet paratiisia vain itselleen, vaan koko ihmiskunnalle. Mutta onko ihmiskuntakaan valmis sellaiseen paratiisiaikaan? Jos haluaisimme, voisi sellaisessa paratiisissa elää ilman Lemminkäisen temppeliäkin.

*

Kingston Wallin nokkamies, laulaja-kitaristi Petri Walli oli kuullut Goalla asuvasta suomalaisesta mystikosta ja päätti tammikuussa 1994 matkata Intiaan tätä tapaamaan. Saaga ja alphabet kolahtivat nuorelle kitarasankararille täysillä ja saagasta innoituksensa saanut albumi Tri-Logy ilmestyi jo saman vuoden syksyllä. Piti aivan tarkistaa päivämäärät: nuorena kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Petri Walli oli suuri ego itsekin ja tunnetusti liian monta suurta egoa ei mahdu samaan tilaan. Walli oli julistanut olevansa Kuningas Walli, King ist/on Wall, Lemminkäinen ja Hämminkäinen. Walli oli ilmeisesti ottanut kehotuksen ”kelata asioita itse” liiankin kirjaimellisesti ja hänet oli laitettu saagalaisten ryhmästä ulos liian erikoisena jopa heidän porukkaansa.

Kingston Wallin kolmoslevy sisältää musiikillisesti vaikutteita goatrancesta, mikä ehkä tänä päivänä ole mitenkään ihmeellistä, mutta 90-luvun puolivälissä rock-puritaanit eivät suhtautuneet itsestäänselvyytenä siihen, että koneteknoa miksattaisiin kitararokkiin. Synamatoista ja -luupeista vastuussa oli kosketinsoittaja Kimmo Kajanto.

Viimeisellä Intian-matkallaan Petri Walli oli joessa uidessaan saanut viestin jumalalta, että Ior on itse saatana. Walli irtisanoitui liikkeestä, mutta oli ehtinyt jo käydä syvällä. Hänen radiohaastattelunsa tuolta ajalta ovat vähintäänkin hälyttäviä ja mies oli lähetellyt kansanedustajille kirjeitä ja jakanut kaupungilla pamfletteja pian koittavasta paratiisiajasta.

Jo seuraavanan vuoden kesällä Petri Walli paloi loppuun ja päätyi itsemurhaan.

Puustisen Walli-elämäkerta ei suoraan yhdistä tekoa Bockin saagaan, mutta mainitsee Peten viimeisiksi sanoiksi, että oli tehnyt Tri-Logy-levystä sopimuksen itsensä paholaisen kanssa, eikä sitä voi perua. Seuraavaksi hän oli kiivennyt Töölön kirkon torniin ja hypännyt alas. Räisäsen Ior-elämäkerta ja dokumentti yhdistävät tekotavan suoraan saagaan: Ior oli opettanut, että paratiisiaikana kukaan ei kuollut, vaan aikansa koettaessa itse ”kaatui” alas surmakalliolta. Elämäkerran mukaan Petri Wallin kuolema ei olisi painanut Ioria, vaan että tämä olisi jopa nauttinut tapauksen saamasta huomiosta.

Oli syy mikä hyvänsä, Petri Walli jäi vuoden päähän rocktähtien 27:stä ikävuodesta.

*

Ensimmäisen kerran Ioria puukotettiin vuonna 1999. Tekijä oli saagalaisiin kuulunut henkilö, joka oli kokenut yhteisön ahdistavaksi ja että Ior oli manipuloinut häntä. Dokumentin mukaan puukottaja oli pitänyt Ioria paholaisena. Puukotuksesta Ior selvisi hengissä, mutta halvaantui loppuelämäkseen. Kirjassa puukkottajaan viitataan nimellä Pate, mutta dokumentissa koko nimi paljastetaan ja näytetään, kuinka Petri Räisänen käy tämän kotona haastattelemassa puukottajaa.

Halvaantunut Ior joutui turvautumaan avustajiin ja vaati erityisesti, että hänen avustajansa tulisivat Goalta.

Vuonna 2010 Ioria puukotettiin toisen kerran, tällä kertaa kuolettavasti. Hänen intialainen avustajansa psykoositilassa uskoi Iorin olevan paholainen. Tämä teema tuntuu Iorin kohdalla toistuvan.

Jari Sarasvuo 60v!

Harva tietää, että puppua suoltavan tekoälygeneraattorin keksi jo Jari Sarasvuo 90-luvulla.

Miehen 60-vuotissynttäreiden kunniaksi YLE Areena julkaisi klassikkovideon vuodelta 1997, jossa Timo Harakka haastattalee häntä ja tutkija Juha Siltalaa Musta laatikko -ohjelmassa. Facebook tarjoili videon syötteeseni tänä aamuna, joten piti katsoa se uudestaan. Koska en vuosi sitten toivottanut Jarille hyvää syntymäpäivää, toivotan tässä nyt.

Voi olla, että video on leikattu tarkoitushakuisesti niin, että se saa Sarasvuon vaikuttamaan ristiriitaiselta (koko video on katsottavissa tästä). Tästäkään huolimatta moni kommentoija ei ristiriitaa huomaa.

Perkaan tämän videon nyt teille.

Sarasvuo aloittaa väitteellä, että ihmisen elämä on hänen valintojensa totaalisumma ja että ihmiset, joilla menee paremmin, ovat tehneet parempia valintoja. On harhaa luulla, että muiden ihmisten, kuten poliitikkojen valinnoilla olisi vaikutusta, tai että ylikansallinen talous valitsisi meidän puolestamme.

Joku voisi väittää, että jos saat potkut työstäsi, on pomosi valinnalla vaikutusta elämääsi. Pomon valintoihin taas vaikuttaa ylikansallinen talous. Talouteen taas vaikuttavat mm. poliittiset päätökset.

Sarasvuo ilmoittaa kuuluvansa porukkaan, joka uskoo, että ihminen voi oikeasti ohjata elämää valinnoillaan.

Kun Siltala kyseenalaistaa Sarasvuon esittämät ajatukset, vetää Sarasvuo maton alta ilmoittamalla, että itse asiassa emme lainkaan kontrolloi elämäämme. Kontrolloimme vain valintojamme, mutta emme mitä niistä seuraa.

Koska Tiktok-videoiden aikakaudella ihmisen muistikapasiteetti on supistunut n. 15 sekuntiin, moni ei huomaa että juuri tarkalleen 1 min aikaisemmmin Sarasvuo väittää, että itse asiassa kontrolloimme.

Sarasvuo voisi sanoa stoalaisesti, että emme voi valita kohtaloamme, mutta voimme valita suhtautumisemme siihen, mutta näin Sarasvuo ei tee.

Jos sinulla menee huonosti, on se oma valintasi.

Kun riittävällä itsevarmuudella toteaa itsestäänselvyyksiä välittämättä sanomisensa keskinäisestä koherenssista, menee se pieneen ihmiseen täydestä. Tämän vuoksi yhä useampi uskoo tekoälyynkin.

Olet sinussa olevien atomiesi summa. Vai etkö muka ole?

*

Videon jatko on tuskallista katsottavaa, enkä referoi sitä yhtä tarkasti. Vaikka olenkin henkisesti toisen haastateltavan Siltalan puolella, on hänen katsomisensa pelkästään myötäsääliä herättävää, kun Sarasvuo vie 1-0 tutkijaa, jonka hauras ääni kuulostaa kuin se tulisi haudan takaa. Nopeaälyinen, tässä vaiheessa jo vuosia Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmaa juontanut Sarasvuo iskee helpoilla retorisilla heitoilla Siltalan häkellyksiin.

Videon 22:n minuutin kohdalla Sarasvuo palaa taas valintojen maailmaan. Sarasvuon ajatus näyttäisi olevan, että vaikka ihmisen elämä on yksilön valintojen tulos, maailma ei ole poliittisten valintojen tulos: kapinointi on kuin menisi kylmään säähän hihattomassa paidassa ja haukkuisi sitten Suomen ilmaston paskaksi.

Harakka kysyy, eikö demokratiassa voi vaikuttaa, kun Sarasvuon mielestä politiikka on ihan paskaa ja poliitikot ovat pellejä ja vaalit missikilpailuja.

Sarasvuo yrittää samoja heittoja kokeneempaan Harakkaan: missä mä muka näin olen sanonut. Harakka ei häkelly, vaan ilmoittaa että ne ovat lainauksia Sarasvuon omasta kirjasta. Sarasvuo: molemmista olen kyllä tässä yhteydessä samaa mieltä.

Seuraavaksi Sarasvuo kumoaa itsensä yhden repliikin sisällä: politiikalla ei voi vaikuttaa, mutta työttömyys on arvovalinta, koska tässä yhteiskunnassa on valittu työttömyys.

Repliikki ei ole sinänsä merkityksetön, sillä samalla tavalla taloudesta ja etenkin työttömyydestä ajatellaan 30 vuotta myöhemmin. Työttömyys on yksilön oma valinta, mutta jostain syystä juuri talouden taantuma saa yksilöt valitsemaan työttömyyden. Tarvitaan siis kannustimia (eli rangaistuksia työttömille), jotta yksilö saataisiin menemään töihin, joita ei ole. Työttömyys yhteiskunnassa on vuonna 2026 edelleen arvovalinta, jolla estetään työvoimakustannusten nousu. Sellaisia arvovalintoja talous ja työttömyys eivät kuitenkaan ole, että yhteiskunta olisi niistä vastuussa.

Väljähtyneet fantasiat

Kun luin Tolkienin Tarun sormusten herrasta joskus kolmannella luokalla, ahmin kaikki kolme osaa kerralla yötä myöten. Se oli mahtavaa. Peter Jacksonin leffoista ei oltu silloin kuultukaan (animaatio- ja Suomi-version olin nähnyt telkkarista). Elokuvat on vedetty Hollywood-suodattimen läpi, mutta ovathan ne visuaalisesti mahtavia ja mahtipontisia. Oikeaoppisesti kirjat ovat minulle se oikea versio ja leffat halpisversio, vaikka tavallaan pidän niistäkin. En ole lapsuuden jälkeen lukenut kirjoja (vaikka silloin luin ne monta kertaa putkeen) ja mielikuvani ovat vahvasti elokuvaversioiden sävyttämiä. Valtaosalle elokuvat ovat ne oikea versio Tolkienin kirjoista. Gandalfilla on lähtemättömästi Ian McKellenin kasvot.

Hobitti-elokuvia en ole edes katsonut. Nyt kai Amazon on tuottanut Tolkienin maailmaan sijoittuvan tv-sarjankin. En ole aikeissa katsoa.

Kuinka lapsena toivoinkaan, että saisin ahmia lisää Keskimaa-tarinoita!

Sen lisäksi, että Gandalf-McKellenin tuntuvat olevan joka kerta televisiossa, kun sen avaa, ovat LotR-meemit kaikkialla netissä. How about the second breakfast? Koska algoritmit ovat aivan oikein arvanneet, että pidän esimerkiksi Tolkienin fantasiasta, tarjoaa se minulle siihen liittyvää huumorisisältöä. You shall not pass! Facebookissa blokkasin valehtelematta toista sataa LotR-faniryhmää, sivua ja mainosta. PO-TA-TOES! Ilmeisesti algoritmi päivittyy viiveellä blokkauksien suhteen, mutta tulkitsee klikkaukset kiinnostukseksi, joten ennen loppumistaan niiden määrä räjähti, kun niitä tuli sitä enemmän, mitä enemmän niitä blokkasin. Cast it into the fire! One does not simply walk into Mordor! The age of the men is over!

Onko Lord of the Rings enää mikään taideteos vaan franchise?

Samalla tavalla Tähtien sodasta se alkuperäinen trilogia on se ainoa oikea ja jo 90-luvun esiosatrilogia tuntui comebackiltä, jota en kaivannut. Moni varmaan kaipasi siitä päätellen, miten menestyksekäs tuoteperhe se on ollut ja miten viimeistään Disneyn ostettua oikeudet kaikki siihen liittyvä on tuotteistettu äärimmilleen ja yli ja elokuvia ja sarjoja fantasia-universumin maisemiin sijoittuu jo niin paljon, että eihän kukaan niitä muista. Meemejä on vähintään yhtä paljon kuin Sormusten herrasta.

*

Simpsonit eivät ehkä ole fantasiasarja, jollei määritelmää venytetä kohtuuttomasti. Laitetaan kuitenkin tähän kohtaan valitusta siitä, kuinka sekin on väljähtynyt toiston toiston toiston toiston toiston tuloksena. Kun sarjaa aloitettiin esittämään vuonna 1989 tuli sitä kerran viikossa (Suomeen sarja tuli pari vuotta myöhässä) ja jos missasit sen, et nähnyt sitä ehkä koskaan, ellei joku ollut ottanut sitä nauhalle (ei ollut vielä mitenkään taattua, että se ilmestyisi VHS:llä tai myöhemmin DVD:llä).

Kun käyn kuntosalilla, useammalla tv-ruudulla näytetään kahdelta kanavalta Simpsoneita jatkuvalla syötöllä.

Simpsonien hahmot ovat menettäneet 37 tuotantokauden aikana kaiken persoonallisuutensa. Hahmojen ominaisuudet on typistetty muutamaan (1. Laiska, mutta onnekas 2. Tykkää donitseista 3. Ylipainoinen 4. D’oh!) ja hahmot ovat muuttuneet tyhjiksi merkitsijöiksi, joilla voidaan kertoa mikä tahansa tarina. Homer menee avaruuteen? No sitten Homer menee avaruuteen. Eivät uudet jaksot ole huonosti kirjoitettuja. Ne ovat tyhjänpäiväisiä.

Homer on Aku Ankka, jolla on housut ja joka on kolmen lapsensa biologinen isä.

Kuinkahan paljon Simpsoneiden tekemiseen käytetään tekoälyä?

*

Pohdin aikaisemmin, mikä tuote ei sopisi Moomin Characters Ltd:n valikoimaan ja tänään kuuntelin viime tammikuulla Ylen podcastin (Virtasen taloushistoria: Taide ja raha – muumit liiketoimintana), jossa haastateltu toimitusjohtaja Roleff Kråkström vastaa tähän kysymykseen ensimmäisenä. Vastaus ei sinänsä ole yllättävä: seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät tuotteet eivät sovi yrityksen arvomaailmaan, eikä luonnollisesti mikään väkivaltaan liittyvä. Kråkström mainitsee myös, että valtaosa kemikaaleista on sellaisia, joihin liittyvät tuotteet eivät ole sallittuja. Mitä hän sitten tällä tarkoittaakaan, ehkä sitä rotanmyrkkyä.

Yrityksen perusti alunperin Tove Jansson itse veljensä Larsin kanssa hallinnoimaan Muumi-tuotemerkin oikeuksia. Yrityksen taiteellinen johtaja on Sophia Jansson, joka on Lars Janssonin tytär ja eli siis Tove Janssonin veljentytär. Ei siis voi väittää, että perikunnan toiveita ei noudatettaisi.

Podcastissa lyhyesti lainattu Sophia kertoo, että kulttuuri ja liiketoiminta eivät ole niin kaukana toisistaan, koska taiteilijoiden on pakko elättää itsensä.

Kråkström hehkuttaa Muumi-liiketoiminnan suomalaisuutta. Emoyhtiö onkin rekisteröity Suomeen. En jaksanut käydä sen enempää Muumi-tuotteiden alkuperämaita, mutta Wikipedian mukaan ainakin Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa (pitäisi tehdä aiheeseen liittyen postaus Jukka Kurttilasta ja Finlaysonista, mutta ehkä ensi kerralla).

Kråkström kritisoi viihdeteollisuuden hahmo-brändejä, joiden ainoa tarkoitus on tehdä rahaa. Hän kutsuu mm. Warnerin ja Disneyn luomia hahmoja assettibiomassaksi. Tämä lienee Kråkströmin itsensä keksimä termi ja vaikka fiktiivisten hahmojen kohdalla biosta ei oikein voi puhua, on termi sinänsä nokkela. Kråkströmin mukaan Tove Janssonin luomien muumien kohdalla on kyse kokonaiskompositiosta ja taideteoksesta.

Sophia Janssonin ja Roleff Kråkströmin ajatukset siitä, että taide on taidetta, mutta että taiteellakin pitää voida elää eivät sinänsä ole vääriä. Kuitenkin kaupallistaminen tarkoittaa sitä, että alhaisin yhteinen nimittäjä vetoaa suurimpaan kuluttajasegmenttiin ja sitä kautta tuo suurimman kaupallisen menestyksen ja ennen kaikkea: voiton tekeminen tarkoittaa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa toistoa, kunnes kaikki taika on tuhlattu. Ihmiset kaipaavat autenttista kulttuurisisältöä, juuri niitä Kråkströmin mainitsemia taideteoksia, mutta niiden merkitys laimenee ja laimenee, kun niillä myydään hampurilaisaterioita tai hygieniatuotteita.

Keksin monta kertaa sulatellulle biomassalle kansanomaisempiakin nimiä.

*

Ovatko enää voimakkaat, merkitykselliset elämykset ylipäätään mahdollisia ajassamme? Tuotantoyhtiöt etsivät jatkuvasti uusia Lego Batmaneita kannibalisoidakseen ne nopeasti hyödynnettäviksi tuotteiksi, jotka korvataan pian uusilla. Matkailu on turismia ja matkamuistot Kiinassa tehtyjä muovisia poronsarvia. Tinder teki parisuhteista yhtä merkityksellisiä kuin Tiktok-videoista. Lastenkirjoista ei saa edes meemejä.

Viihteen ja kulttuurin tulevaisuus. Tätähän te halusitte.

Kuinka valemuistoja luodaan

Ihmisen muistiin ei ole luottamista. Muisti ei ole kuin tietokoneen kovalevy, jolle tiedot tallennetaan ja jolta ne haetaan muuttumattomina. Ihmisen säilömuisti toimii osana ajattelua ja joka kerta muistiin palautettaessa muistot rakennetaan uudestaan. Joka kerta muistamme hieman eri tavalla. Joka kerta muistiin palautettaessa muisto kontaminoituu. Ne muistot, joita ei koskaan palauteta, katoavat pikku hiljaa.

Tästä syystä muistia on helppo manipuloida. Kun koehenkilöille näytetään videota ja jälkeen päin kysytään minkä värinen pipo videolla esiintyvällä miehellä on, toiset muistavat elävästi että pipo oli sininen, toiset ovat aivan varmoja, suorastaan valokuvan tarkasti muistavat punaisen pipon. Todellisuudessa miehellä ei ollut pipoa lainkaan.

On selvää, että tällainen asettaa todistajanlausunnot oikeudessa epäilyttävään valoon.

Tutkijat ovat pystyneet jopa istuttamaan valemuistoja koehenkilöille. Koehenkilöistä 25% esimerkiksi muisti, että olivat 5-vuotiaana eksyneet ostarilla, kun heitä oli pyydetty kertomaan tästä traumaattisesta kokemuksesta. He olivat muistaneet runsaasti eläviä yksityiskohtia. Todellisuudessa tämä oli tutkijoiden itsensä keksimä tarina.

Tutkimusasetelman kehittäjä on kognitiivinen psykologi Elizabeth F. Loftus. Hänen vuonna 1997 Scientific American -lehteen kirjoittamansa artikkeli Creating False Memories löytyy verkosta googlaamalla.

Artikkelissa Loftus kertoo tapauksesta, jossa terapeutin hypnotisoima nainen ”muisti” olleensa satanistisessa kultissa, jossa syötiin vauvoja ja harrastettiin seksiä eläinten kanssa. Nämä muistot potilas oli ”torjunut”, kuten psykoanalyyttinen termi kuuluu. Terapeutti myös suoritti potilaalleen manauksen. Mitään väitettyjä tapahtumia ei kuitenkaan ollut tapahtunut, vaan ne olivat terapeutin suggeroimia valemuistoja. Nainen haastoi terapeuttinsa oikeuteen.

Loftus kertoo myös muista vastaavista tapauksista. Itselleni tulee mieleen Ulvilan surmatapaus ja Anneli Aueriin liittyvä oikeusvyyhti.

Jopa vakaviin rikoksiin ja syviin traumoihin liittyvät muistot voivat olla valemuistoja. Psykoanalyysin perusajatuksiin kuluu oletus muistoista, jotka torjutaan traumaattisina. Joissain oloissa analyytikko voi paljastaa nuo muistot. Mutta entä jos ne ovatkin analyytikon manipulaation tulosta?

Tapaukset herättävät voimakkaita tunteita silloin, kun mukana on henkirikoksia, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja itse Saatanakin.

Kuitenkin jo ilman psykologian opintojakin ymmärtää, miten helppo auktoriteettia edustavan aikuisen on pelottavassa tilanteessa johdatella lasta. Lapset ovat hyviä vaistoamaan, mitä heiltä odotetaan: jos vain sanon, mitä minun odotetaan sanovan, niin ehkä pääsen pois tästä ahdistavasta tilanteesta. Tästä syystä käsittääkseni anatomisten nukkejen käyttämisestä uhreja haastatellessa on luovuttu.

Elizabeth Loftus on ollut aihetodistajana useissa julkisuutta saaneissa seksuaalirikostapauksissa. Hän asiantuntijana on todistanut mm. Michael Jacksonin, Bill Cosbyn, Ghislaine Maxwellin ja monen muun puolesta. Ei siis ihme, että kielteistäkin mainetta on tullut.

*

Jos jätetään kohutapaukset syrjään, asialla on filosofinenkin puoli. Persoonamme on muistojemme summa. Varmuus (tai kenties harha) siitä, että olen tänään sama henkilö kuin eilenkin, perustuu siihen, että tämän päivän minällä on yhteiset muistot eilispäivän minän kanssa.

Koska muistimme on epävarma ja itse muistiinpalauttamisen akti on joka kerta uuden narratiivin keksimistä, ei meillä mitään muita muistoja olekaan kuin valemuistoja.

Massoille on helppo syöttää disinformaatiota niin, että he kuvittelevat itse olevansa kriittisiä ajattelijoita ja keksineensä ne valtavirtaa haastavat (ts. konformistista massa-ajattelua keskeisimmillään edustavat) ajatuksensa itse. Tämä ei ole mikään ihme, jos ajatteleva subjekti itsekin perustuu valemuistoille.

Sitten kun meistä kaikista kerran se aika jättää, vain muistot jäävät. Nekin jäävät jonkun toisen muistiin. Meidän oma muistimme maatuu orgaanisten aivojemme mukana kuten muukin ruumiimme. Jos jokin meistä syntyy uudelleen, täällä tai jossain muualla, on hänellä aivan toiset muistot. Sanotaan, että ihminen ei ole koskaan kuollut niin kauan kuin joku muista hänet. Mutta entä jos muistot ovat täysin vääriä?

Pienten asioiden jumala

Kun assyrialaiset voittivat Babylonin sodassa vuonna 1225 eaa, kuljettivat he babylonialaisten jumalan Mardukin patsaan voitonmerkkinä Assuriin. Paitsi babylonialaisten jumala, oli Marduk myös Babylonin kaupungin suojelija, joka henkilöityi patsaassa. Vanhan ajan ihmisille kysymys ei ollut niinkään onko jumala olemassa, vaan mikä jumalista oli vahvin. Jokaisella heimolla oli omansa ja assyrialaiset olivat osoittaneet, että heidän jumalansa oli vahvempi kuin babylonialaisten.

Ihmiset ovat kautta historiansa palvoneet jumalina taivaankappaleita, maantieteellisiä pinnamuodostumia, isoja kiviä, käsitteitä. Maanviljelyn syrjäyttäessä keräilyn varsinkin sään ja satojen hallitseminen tuli järjestäytyneen uskonnon tehtäväksi. Polyteismissa vähän joka asialle on oma jumalansa. Kreikkalaisille jumalat olivat myyttisten tarinoiden henkilöitä, mutta myös kaikille tuttujen abstraktien ideoiden henkilöitymiä.

Sittemmin jumalan käsite on muuttunut yhä abstraktimmaksi: jumala on kaikkialla ja näkymätön, koko maailmankaikkeuden perimmäinen hallitsija. Monoteismi tänä päivänä paitsi kieltää muiden jumalien palvonnan, myös niiden olemassaolon kokonaisuudessaan. Kuitenkin vielä Vanhassa Testamentissa on jäänteitä monijumalaisuudesta (esim. 5. Moos. 32:8). Monoteismin kannalta oleellisin raamatunkohta (2. Moos. 20:2–5) sekin kieltää ”pitämästä muita jumalia”, mutta ei tarkalleen ottaen kiellä muiden jumalien olemassaoloa.

En tiedä, onko kristinusko ensimmäinen universaali uskonto, mutta varmasti merkittävin: kristinuskon sanoma oli tarkoitettu kaikille maailman ihmisille, ei vain yhdelle kansalle. Juutalaisuus on edelleen heimouskonto: juutalaisia kansana ja juutalaisuutta uskontona ei voi erottaa (vaikka historia tunteekin muutamia poikkeuksia). Islam on myös universaali maailmanuskonto, joskin kasvoi vahvasti arabien levittämänä ja sillä on tänä päivänäkin yhteydet arabinationalismiin. Hindulaisuus kasvoi polyteistisista heimouskonnoista maailmanuskonnoksi. Buddhalaisuudessa jumalien asema poikkeaa edellä mainituista huomattavasti: pikemminkin kyseessä on elämänfilosofia.

Katolisessa pyhimyskultissa polyteismi teki paluun: jumala säilyi abstraktina ja etäisenä, mutta pyhimyksiä oli tarjolla joka vaivaan: esimerkiksi pyhää Polykarposta kannattaa rukoilla korvakivun sattuessa. Pyhimysten reliikkejä, eli mm. säilyneitä luita palvotaan ja niillä on maagisia ominaisuuksia. Pyhimyskultti elää edelleen ja esimerkiksi Internetin ja tietokonepelaamisen suojeluspyhimys on Carlo Acutis.

*

Itse olen ateisti, mutta kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti (”jumala on rakkaus”, ”jumala on maailmankaikkeuden elämänvoima”), voi tulla vastaan ja olla ainakin agnostikko.

Netistä löytyy Jordan Petersonin myötähäpeällinen tinkausvideo, jossa hän väittelee aiheesta onko jumalaa olemassa vai ei. Peterson pohjustaa väitteensä siten, että määrittelee jumalan mahdollisimman laajasti jonkinlaiseksi korkeimmaksi moraaliperiaatteeksi; jokaisella on olemassa jokin moraali — tiukempi tai väljempi — ja siten jumalan olemassaoloa ei voi kieltää (joskin Peterson kääntää tässä välissä väitteensä moraaliseksi argumentiksi: jos et usko jumalaan, olet huono ihminen), mutta viime kädessä Peterson jumalalla tarkoittaa kuitenkin kristinuskon jumalaa. Joskin Peterson kieltäytyy myös vastaamasta kysymykseen onko hän kristitty, joten ota tästä sitten selvää.

*

Abstrakti, kaikkivoipa, kaikkialla läsnä oleva, ikuinen jne. jumala on tietenkin vaikea käsittää. Pienellä ihmisellä on pieni jumala. Pienelle ihmiselle maailma rajoittuu paikkoihin, joissa hän on itse käynyt ja ihmiskunta suurin piirtein ihmisiin, jotka hän tuntee. Kaikki muut tämän sfäärin ulkopuolella ovat vähintäänkin epäilyttäviä, mutta ei kai heitäkään voi paljoa olla. Ihminen ei käsitä yli sataa suurempia numeroita, miljoonista ihmisistä puhumattakaan. Sanana miljoona ja miljardi kuulostavat samalta. Todellisuudessa miljardi on aivan saatanan paljon isompi luku kuin miljoona. En edes mene siihen, kuinka suuri paikka maailmankaikkeus on; galaksit ovat tähtisumua, jossa on niin paljon tähtiä, että ne näyttävät sumulta; galakseja on maailmankaikkeudessa ei miljardeja, vaan biljoonia. Sen käsittämättömyys on ylittänyt käsittämättömyyden jo alkumetreillä.

Mutta on meidän heimo ja meidän heimon jumala.

Suuren suunnattoman maailmankaikkeuden sijaan pienten ihmisten jumala keskittyy tuomitsemaan syntisiä ajatuksia ja masturbaatioita ja auttamaan meidän joukkuetta voittamaan jalkapallossa ja meidän megakirkon pastoria hankkimaan uuden Mersun. Sekä tietenkin jumala paheksuu homoutta.

Edellä mainitsemani Atte Korholan kirjan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) luettuani havaitsin, kuinka pienille ihmisille jumala on oma paikallinen, oman heimon kotitonttu. Kun jumala on suosiollinen, voi siltä pyytää menestystä ja rikkauksia, kun jumala on vihainen, täytyy sitä lepytellä, jotta se ei toisi yhteisön päälle onnettomuuksia. Jumalan valituksi kansaksi juutalaisten jälkeen on ilmoittautunut monikin heimo, Korholan kirjan tapauksessa amerikkalaiset. Kristinusko menettää universaaliutensa ja jumala pienenee yhden heimon epäjumalaksi.

Oma tai läheisen sairaus on tragedia, joka saa kääntymään uskon puoleen. Rukouksella on aitoja psyykkisiä vaikutuksia, mutta herätyskristillisessä kontekstissa ihmeparantumisetkaan eivät ole mahdottomia. Mardukin ajoista jumalille uhraaminen on parantunut sairaita. Sen sijaan pienten asioiden jumala ei voi poistaa sairauksia maailmasta.

Pienten asioiden jumala voi tehdä Kenneth Couplandista ja Heikki Salmelasta rikkaita, mutta ei poistaa köyhyyttä maailmasta.

Sen verran suuri pienten asioiden jumalakin on, että pieni ihminen tarvitsee välittäjäksi karismaattisen saarnaajan. Siinä missä rukous on nöyrää ja vaatimatonta, karismaattiset johtajat huutavat ja uhoavat ja käskevät jumalaa toimimaan tahtonsa mukaan. Sekä tietenkin imuroivat seurakuntalaistensa rahat omaa nimeään kantaville verovapaille säätiöille.

Pidot ja ”Platonin homoteoria”

Helsingin Sanomien kolumnisti Saska Saarikoski otsikoi kirjoituksensa ”Texas kielsi Platonin teorian homoseksistä”. Vaikka olen toki huolissani Texasin osavaltion päätöksen vaikutuksesta teksasilaisten yleissivistykseen, niin eivät sitä ole suomalaiset kolumnistitkaan kouluissa kovin tarkkaan lukeneet.

Mainittu Pidot (alk. Symposion, eli ~”juomingit”) on Platonin 300-luvulla eaa. kirjoittama dialogi, jossa seikkailee Platonin dialogien keskushahmo filosofi Sokrates, joka saapuu tuttavansa näytelmäkirjailija Agathonin ryyppyjuhliin. Toveruksilla on toinen päivä radalla alkamassa ja heräilevät kovaan krapulaan:

”Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi.”
Aristophanes sanoi tähän: ”Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä.”
Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: ”Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?”
”En kerrassaan missään kunnossa”, vastasi tämä.

(suomennos Niilo Lehmuskoski)

Koska juhlijat ovat eilisen kännäyksen jäljiltä vielä kohmelossa, päättävät he loivennella kevyesti ja keskustella sivistyneesti. Aiheeksi valitaan eros, eli rakkaus.

Populaariin tietoisuuteen dialogista on suodattunut ”platoninen rakkaus”, jota pidetään synonyyminä ei-seksuaalisille ihmissuhteille (ei kuitenkaan mennä siihen tässä) sekä Saarikosken mainitsema ”homoteoria”, josta hän kirjoittaa:

Pidoissa Platon selittää suku­puolista halua niin, että ihmiset koostuivat alkujaan kahdesta puoliskosta, jotka saattoivat olla joko samaa tai eri suku­puolta. Zeuksen erotettua puoliskot toisistaan ne etsivät loputtomasti kadonnutta osaansa. Siksi osa ihmisistä on heteroseksuaalisia, osa homoseksuaalisia.

Mainittu ”teoria” on dialogissa laitettu Aristofaneen suuhun ja se on mahdollisesti trollausta. Ei luulisi, että ajatusta ympyräisistä nelikätisistä ja nelijalkaisista hermafrodiiteista tarvitsisi erikseen nimetä vitsiksi. Aristofanes oli kirjoittanut Sokratesta pilkkaavan näytelmän Pilvet, ja tämän on ajateltu olevan Platonin kuittailua Aristofaneelle.

Vaan onhan tämä alkuperäistekstissä kirjoitettu paljon uljaammin (ja hauskemmin) kuin Saskalla:

Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän, hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa, hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää. Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa pyöräksi.

Tällaiset ihmiset uhmaavat jumalia, joten Zeus päättää vähentää heidän voimaansa pistämällä ihmisen puoliksi:

Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin, jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla, olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.

Kun ihmiset on näin halkaistu, etsii jokainen Aristofaneen mukaan itselleen täydentävää puolikasta:

”Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta, jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen, ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä[.]

Tästä siis tulee Saskan ”homoteoria”. Myytti on laajalle levinnyt populaarikulttuurissa ja muistan jossain hömppäelokuvassa sen esitellyn kovinkin romanttisena ajatuksena, että jokainen etsii juuri sitä oikeaa puuttuvaa puolikastaan (Aristofanes ei sano, että jokaiselle olisi vain yksi oikea puolikas). Vitsi on jo yli 2000 vuotta eikä suomalainen kolumnisti ole sitä vieläkään tajunnut.

Lopuksi Aristofanes vielä varoittaa, että jos emme kunnioita jumalia, meidät halkaistaan vielä kerran kahtia. Siinäpä sitten pompimme yhdellä jalalla menemään.

Totta kyllä on, että Pidoissa puhutaan paljon homoseksuaalisuudesta. Muun muassa Pausanias pitää rakkauden muodoista parhaimpana miesten välistä rakkautta, koska siinä on mukana älyllisyys ja tasa-arvoisuus. Tällä perusteella hän pitää naisten rakastamista ja pederastiaa, eli poikarakastajan pitämistä heikompina rakkauden muotoina. Tämäkään ei ole kuitenkaan välttämättä Platonin kanta. Se, mitä Platon ”todella” sanoi, onkin monimutkainen asia.

Kaunan politiikka

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti, mutta en ottanut tarkasteluun sen alaotsikkoa ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” ja erityisesti kaunan käsitettä (alk. ”resentment”), jota mielestäni Fukuyama ei kirjassaan mielestäni vie loogiseen johtopäätökseensä (palautin itse kirjan jo kirjastoon, joten en voi siteerata suoraan). Nietzscheen laajasti viittaavana kaunalla Fukuyama todennäköisesti viittaa ressentimentin käsitteeseen, joka on tavattu kääntää kaunaksi.

En ole mikään Nietzsche-tuntija, enkä väitä tietäväni mitä Nietzsche todella tarkoitti ressentimentillä, mutta kirjaan muutaman haja-ajatuksen näin kahvitunnilla.

Ressentimentti liittyy Nietzschellä herra- vs. orjamoraalin käsitteeseen; tietyssä mielessä hallitseva herraluokka tekee vaihtokaupan: voidakseen nauttia herran asemastaan joutuu herra tuntemaan huonoa omaatuntoa. Orja taas vetää yhteiskunnallisesti lyhyemmän korren, mutta saa uhrin asemastaan moraalista tyydytystä. En mene tässä siihen, mitä psykoanalyysi tästä sanoo.

Erityisesti Nietzsche viittaa kristilliseen moraaliin, mutta myös sosialismiin, jonka heikkoja puolustavan moraalikäsityksen hän näki altruistisen kristillisen moraalin jatkona. Saman joukon jatkoksi Nietzsche varmasti lukisi kaikki vähemmistöjä puolustavat liikkeet LGTBT:stä ja feminismistä antirasismiin ja vammaisliikkeisiin. Itse asiassa tuntuu, että juuri kristilliset konservatiivit eivät enää moralisoi muuta kuin muiden seksielämää.

Missä tahansa joku määrittelee identiteettinsä, määrittelee hän itsensä uhriksi. Kun joku sanoo olevansa lihansyöjä, MGTOW-aktiivi, kaipailee heteropridea tai oikeutta valkoisille miehille, kilpailee hän uhristatuksesta vähemmistöjen kanssa.

Kaunan politiikka on epätoivoista rimpuilua sitä vastaan, että moraali vaatii tuntemaan huonoa omaatuntoa omista etuoikeuksistaan. Viimeisimpänä on tullut luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjunta. Ilmastodenialismi on yritys jatkaa kulutusjuhlia, halvan krääsän temutusta, polttomoottoriautoilua ja lentomatkailua ilman huonoa omaatuntoa, joka tulee ilmastonmuutosuutisten lukemisesta.

Juuri kun länsimainen yhteiskunta näyttäisi olevan vain yhden talouskriisin ratkaisemisen päässä siitä, että viimein kristillinen ydinperhe voisi nauttia yltäkylläisyydestä.

Toisaalta sellaiset omien etuoikeuksien tunnustamisriitit (”check your privileges!”), joita vielä pari vuotta sitten harrastettiin edistyksellisissä piireissä, olivat tunnustuksen ja sitä kautta anteeksiannon kautta tapahtuvia pyrkimyksiä hallita samaa huonoa omaatuntoa.

Populismi onkin kaunan politiikkaa: populistipoliitikko ei lupaa kannattajilleen asioiden parantuvan, vaan vapautumista huonosta omastatunnosta, jota vasemmisto ja vihreä liike saavat heidät tuntemaan ja että he ovat niitä todellisia uhreja.

Kauna on toisaalta arvostuksen kääntöpuoli, mutta kuuluu samaan ilmiöön elimellisesti. Identiteettipolitiikan idea ei ole siis oman ryhmän nostaminen ”herran” asemaan, vaan sellainen kiertoliike, jolla yritetään päästä irti asemaan liittyvästä moraalisesta painolastista, jota punavihervasemmisto yrittää saada länsimaalaisen kuluttajan tuntemaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyama

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

*

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

*

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

*

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

*

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

*

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Edelleen tässä blogissa lähestyn tiettyjä teemoja kautta rantain, alustamalla niitä muutaman kirjan esittelyllä. Tällä kertaa luvun alla on otsikossa nimetty teos Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (alk. 2015 Der Neue Klassenkampf, suom. Miika Luoto. Into 2017) joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisiä.

Seuraan Slavoj Žižekin luentoja jonkin verran Youtubessa. En ole varma, olenko hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, tunnen vetoa puhujiin, joilla riittää intoa. Luennon otsikon voi yleensä jättää täysin huomiotta: hän puhuu aiheen ohi ja eksyen sivupoluille paasaten puhevikaisella englannillaan. Enimmäkseen hän lainaa Hegeliä, Marxia ja Lacania ja kertoo rivoja vitsejä. Useimmat luennot ovat toistavat samat jutut, mutta aina niissä on jotain uutta, jonka takia kannattaa vaivautua.

Kirja on ohut pamfletti (n. 100 sivua) ja tiiviydestään huolimatta poukkoilee moniin suuntiin aivan kuten Žižekin luennotkin. Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, koska tilanne itsessään eikä siitä käytävä keskustelu ole olennaisesti muuttunut. Vaikka niin sanottu pakolaiskriisi onkin ohi, ei Eurooppa ole pystynyt ratkaisemaan suhdettaan pakolaisiin ja laajemminkin Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Itse käytän ”siirtolaisuutta” kattoterminä, mutta kuten tavallista, aivan kaikki keskustelijat sekoittavat pakolaiset, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, siirtolaiset ja siirtotyöläiset eli ”työperäiset maahanmuuttajat” myös silloin, kun he syyttävät vastapuolta maahanmuuttajien niputtamisesta yhteen.

Myös Žižek puhuu jatkuvasti taloudellisesta puutteesta johtuvasta siirtolaisuudesta silloinkin, kun puhuu vuoden 2015 pakolaiskriisistä, joka johtui ihmisten lähtemisestä pakolaiseksi Syyrian sodan vuoksi. Marxilaisena hänen fokuksensa on materiaalisissa olosuhteissa, toisin kuin esim. Fukuyamalla.

Žižek suuntaa kritiikkinsä sekä vasemmalle että oikealle, mutta etenkin omiinsa, eli vasemmalle. Kirjan ilmestyessä se herättikin syytöksiä, että Žižekillä olisi oikeistolaisia ajatuksia, mutta uskon hänen vilpittömyyteensä, myös silloin kun hän avoimesti kertoo olevansa kommunisti (vähän samalla tavalla kuin Anna Kontula Suomessa). Žižek toisaalta ei ole koskaan karttanut ihmisten ärsyttämistä eikä ole harrastanut poliittista korrektiutta, joten ei ole mitään uutta siinä, että hän samaan aikaan haluaa ihmisten kuvittelevan hänen olevan kommunisti että äärioikeistolainen.

Oikeistoon suunnattu keskeinen kritiikki on, että pakolaiskriisi johtuu globaalin kapitalismin synnyttämästä eriarvoisuudesta. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat muuttaa köyhemmistä maista rikkaimpiin. Tällöin itse asiassa puhutaan aivan muusta kuin pakolaisuudesta, jos pakolaisuudella tarkoitetaan joutumista ”vainon kohteeksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisen vuoksi”. Siinä mielessä, että ”lännellä” on osavastuunsa pakolais- ja siirtolaisvirtojen syntymisessä, on ”lännellä” myös vastuunsa auttamisessa.

Žižek suuntaa kritiikkinsä myös ”idän kapitalistisiin maihin”, kuten Kiinaan ja Saudi-Arabiaan. Esimerkiksi rikkaat arabimaat eivät juurikaan ota pakolaisia, vaikka olisivat kulttuurillisesti ja maantieteellisesti lähempänä monia pakolaisten lähtömaita. Siirtotyöläisiä he sen sijaan ottavat ja häpeilemättä riistävät heitä kovempaa kuin lännessä kehdattaisiin.

Vasemmisto saakin sitten kritiikkiä useamman alakohdan verran. Hän syyttää vasemmistoa ”tabuista”, joista tulisi päästä irti seuraavasti:

1. Ei tulisi tarrautua naiiveihin narratiiveihin ihmisen hyvyydestä. Tässä Žižek viittaa hokemaan ”viholliseni on joku, jonka tarinaa en ole kuullut”. Onko siis Hitlerkin hyvä tyyppi, jos vain hiljennymme kuulemaan hänen sanomaansa? Tämä on Žižekin vanha hokema, mutta hän ei avaa miten se liittyy juuri käsiteltävään aiheeseen muutoin kuin ehkä terrorismin kautta.
2. Eurooppalaisten arvojen, kuten tasa-arvon, puolustaminen ei ole kulttuuri-imperialismia. Paikallisten kulttuurien kunnioittamisen nimissä ajatellaan relatiivisesti, että kaikki tavat elää ovat saman arvoisia, eikä esimerkiksi oteta huomioon moniin kulttuureihin sisältyvää epätasa-arvoa.
3. Länsimaisen elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole tuomittavaa protofasismia tai rasismia. ”Tavallisten” ihmisten huoli elämäntapansa katoamisesta on ymmärrettävä. Ironista kuitenkin on, että paikallisia kulttuureita eivät uhkaa pakolaiset, vaan kapitalismi.
4. Islamin kritisointi ei ole ”islamofobiaa”. Itse ateistina vastustan kaikkia uskontoja ja samat argumentit pätevät myös islamiin (tosin evankelisluterilaisuus on muuttunut melko vaarattomaksi, joten en tuhlaa sen vastustamiseen energiaa). Liberaaleilla vasemmistolaisilla on outo oletus, että islam olisi jostain syystä hyvä liittolainen ”oikeistoa” vastaan.
5. Uskonnon politisoimisen ja ”fanatismin” samaistaminen: myös pinnallinen uskonnollisuus voi olla ”fanaattista”. Tämä liittyy Žižekin teemaan siitä, että kukaan ei (enää) todella usko uskontoon.

Siirtolaiset (kirjassa puhutaan ”pakolaisista”, esim. sivulla 55) etsivät parempaa elämää, mieluiten pohjoismaissa tai Britanniassa, eivätkä tyydy ”vähimmäismäärään turvallisuutta ja hyvinvointia”. He haluavat hyvinvointivaltion edut muuttamatta elämäntyyliään ja kokevat olevansa siihen oikeutettuja, koska ovat globaalin kapitalismin häviäjiä: he haluavat osansa kakusta, eivätkä koe olevansa kiitollisuudenvelassa saadessaan saman minkä länsimaalaisetkin. Länsimaalainen liberaali taas haluaa rauhoittaa omaatuntoaan ottamalla sopivan määrän pakolaisia länsimaisen hyvinvoinnin piiriin. Hän kokee itsensä hyväntekijäksi, joka pelastaa kolmannen maailman pakolaisen.

Almun antaminen korruptoi sekä antajan että vastaanottajan. Kun maahanmuuttajat pikku hiljaa muodostavat yhteiskunnan sosiaalisen alaluokan (koulutetuillekaan tulijoille ei ole aina töitä tarjolla), ja on hyvin vaarallista, että sosiaalinen luokka ja etnisyys menevät päällekkäin.

Maailma ilman rajoja on kaunis utopia, mutta ”vapaa liikkuvuus” on osa globaalia kapitalismia (ihmisten vapaa liikkuvuus rinnastuu tavaroiden ja pääomien liikkuvuuteen) ja kun se toteutetaan globaalin kapitalismin ehdoilla, ei globaali epätasa-arvo katoa minnekään asuinpaikkaa vaihtamalla. Moni varsin vasemmistolaisestikin ajatteleva saattaa sanoa, että ”maahanmuuttajia tarvitaan tekemään ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Siirtolaisuuteen liittyvä monikulttuurinen utopia on tuomittu epäonnistumaan, koska se perustuu keskenään epätasa-arvoisten ryhmien kohtaamiseen. Globaaliin köyhyyteen ihmisten siirtäminen paikasta toiseen on huono lääke; eriarvoisuus kyllä seuraa perässä.

Keskiluokkaisella vasemmistoliberaalilla on enemmän yhteistä intialaisen diplomi-insinöörin kanssa kuin persuja äänestävän duunarin kanssa, mutta entä maahanmuuttajalähiön huonoa suomea (hyvän englannin sijaan) puhuvien kouluttamattomien uskonnollisten konservatiivien kanssa? On kai parempi, että rajoitetaan kohtaamiset satunnaisiin Wolt- ja Bolt- tilauksiin, jotka voi hoitaa vaivaantumatta puhelin-äpillä.

Žižekin mukaan ”pakolaiset ovat hinta, joka meidän täytyy maksaa globaalista taloudesta” ja että laajat muuttoliikkeet — jopa globaali nomadismi — tulevat olemaan tulevaisuutta. Tämän kuitenkin tulee tapahtua organisoidusti, ei kaoottisen ”vapaan liikkuvuuden” kautta.

Itse kuitenkin suhtaudun tällaiseen suunnitelmaan skeptisesti. Edes Ruotsi ei ole pystynyt torjumaan laajaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia. Ruotsin kuvittelisi olevan maailman vähiten rasistinen maa, siitäkin päätellen, että he ottavat niin paljon maahanmuuttajia. Ns. kohtaamisteorian mukaan rasismin tulisi vähetä maahanmuuttajien kasvun myötä, mutta Ruotsissakaan ei kukaan vaikuta olevan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Hekin, joiden mielestä maahanmuutto on positiivinen asia, ovat huolissaan maahanmuuttajien kasautumisesta samoille asuinalueelle, jotka yleensä ovat alhaisten tulotasojen ja sosiaalisen statuksen alueita. Vaikka yksittäisten alueiden kohdalla maahanmuuttajavaltaisuus on ongelma, koko yhteiskunnan kohdalla ongelmaa ilmeisesti ei ole. Ainakaan niin kauan kuin kanta-asukkaita riittää tasapainottamaan kasautumista, jotta kotoutuminen onnistuisi. Tätä voisi pitää umpirasistisena ajatuksena, ellei se olisi nimenomaan liberaalivasemmistolainen ajatus.

Puhumattakaan siitä, että väestöräjähdys kyllä kuroo umpeen köyhyyden parissa päivässä, vaikka siltä ”pelastettaisiin” satoja tuhansia tai miljooniakin kehitysmaalaisia vuosittain.

*

Kommentoin aikoinani Osmo Soininvaaran blogissa aiheeseen liittyen; vasemmistolaisena pidin erikoisena sitä holhoavaa asennetta, jolla siirtolaisten taloudellista hyväksikäyttöä perustellaan: ihan hyvin ne voivat paiskia paskaduuneja täällä, koska onhan se silti parempi tilanne kuin heidän lähtömaassaan. Kuinka ollakaan, Soininvaara bloggasi aiheesta uudelleen: koska maahanmuuttajia (myös Osmo pohtii termin soveltuvuutta) on niin vaikea työllistää, voisi olla hyvä, jos heille voisi maksaa alempaa palkkaa.

Elämme todellisuudessa, jossa kaikkia seuraavia väittämiä pidetään yleisesti totena: 1) Suomessa on työvoimapula 2) Suomessa on ennätyskorkea työttömyys 3) Suomi tarvitsee maahanmuuttajia työvoimapulan paikkaamiseen 4) tarvitaan poikkeustoimenpiteitä, jotta maahanmuuttajat voitaisiin työllistää.

Ihmiskaupasta tulee kenties ensimmäisenä mieleen seksikauppa, mutta yleisin ihmiskaupan muoto on edelleen työvoiman hyväksikäyttö, jossa ulkomaalaisella työntekijällä teetetään töitä suomalaisen lainsäädännön ja sopimusten vastaisesti. Lievimmillään se on pimeää työtä, josta itäeurooppalaisilta tuttaviltani kuulen huhuja, mutta josta en löydä kattavaa tutkimusta ainakaan verkosta.

Vasemmistollekin kelpaa EK:n mantra siitä, että Suomi tarvitsee jatkuvalla syötöllä työperäistä maahanmuuttoa, koska se sopii liberaalin vasemmiston rasisminvastaiseen projektiin. Puheissa ollaan huolestuneita siitä, miten maahanmuuttajia käytetään taloudellisesti hyväksi tai miten maahanmuuttajareserviä käytetään palkkojen alentamiseen, mutta niitä kuuluisia rakenteita ollaan haluttomia muuttamaan.

Heikko-osaisuuden periytyminen ja kasautuminen ovat tunnettu ilmiöitä. Millaiselta Suomi näyttää silloin, kun keskiluokka ja he ”jotka tekevät työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa” alennetulla palkalla muodostavat kaksi eri yhteiskuntaluokkaa, jotka eroavat toisistaan ulkonäön, kielen, asuinalueen ja mahdollisesti uskonnon perusteella? Nämä ovat niitä rakenteita, joita ei paikata hymyllä ja antirasismikoulutuksilla.

Alenka Zupančič: ”ChatgGPT on tiedostamattoman kieltä”

Suhtaudun psykoanalyysiin kahtalaisesti: toisaalta monet Freudin keskeiset ajatukset ovat jo niin valtavirtaa, ettei niitä enää mielletä freudilaisiksi (”alitajunta” arkikielessä, psykoterapian merkitys, seksuaalisuuden merkitys, lapsuuden kehitysvaiheet), toisaalta psykoanalyysiin liittyy paljon epätieteellistä huuhaata, että sitä ei voi ottaa aivan tosissaan, mutta kukapa ei toisaalta olisi kiinnostunut huuhaasta.

Kirjoitin aikaisemmin bloggauksen ”Tekoäly psykoanalyysissä”, jossa pohdin kielimallejä käyttäviä tekoälyjä (LLM, esim. ChatGPT) mm. surrealismin ja tiedostamattoman kautta.

Koska ajatus on niin ilmiselvä, on sen huomannut tietenkin moni muukin. Youtubessa tuli vastaan video, jossa slovenialainen filosofi (ja psykoanalyytikko) Alenka Zupančič vertaa ChatGPT:tä tiedostamattomaan ja ammattifilosofina droppailee nimiä enemmän kuin minä harrastelijana.

Zupančič aloittaa huomauttamalla, että postrukturalistit antihumanismissaan sivuuttavat subjektin, joka on heille pelkästään diskurssin tuottama efekti. ChatGPT toimii samalla tavalla: se on pelkkä tekstiä tuottava kone ilman subjektia. Lacanilaisessa teoriassa juuri subjektin puute synnyttää subjektin (ymmärrän pointin, mutta tämä on juuri sellaista epätieteellistä pallottelua, joka toki tekee psykoanalyysistä mielenkiintoista mutta ainakin minua estää ottamasta sitä vakavasti). Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, mielestäni tekoälyn vertaaminen ”inhimilliseen” älyyn on naurettavaa antropomorfismia, juuri koska tekoäly ei ole subjekti. Poststukturalistinen kieliteoria ja lacanilainen psykoanalyysi voivat ohittaa tämän ongelman.

ChatGPT:lle astetuista rajoituksista voi myös löytää analogian psykoanalyysistä. ChatGPT:llä ei voi esimerkiksi tuottaa pornoa tai syrjivää sisältöä (Elon Musk on julistanut tämän ”nihilismiksi”, jostain selittämättömästä syystä). OpenAI on siis ohjelmoinut tekoälylle ”yliminän” jonka torjunta estää tekoälyn syvyyksistä nousemasta kaikkein alhaisimpia viettejä.