filosofointi – Elämä ja Teot

Vapautta vastaan

Vladimir Putin julistaa Venäjän puolustavan Ukrainassa koko maailman vapautta. Venäjä on käynyt Ukrainassa erikoisoperaatioksi kutsumaansa sotaa pian kaksi vuotta. Venäjällä sodan arvostelu on kielletty. Aleksandra Skotshilenko sai 7 vuoden vankilatuomion hintalappujen korvaamisesta sodanvastaisilla viesteillä.

Yhdysvallat on totuttu tuntemaan sloganilla, vapaiden maa, the land of the free. Vapaus sopii monenlaisiin iskulauseisiin: Liberté, Égalité, Fraternité.

Amazon.com myy hintaan 24,90$.t-paitaa Freedom-printillä, jossa osa tekstistä on korvattu Yhdysvaltain lipulla. Verkkokauppa Amazon nousi vuonna 2018 otsikoihin työolojensa vuoksi: työntekijöitä valvotaan tarkasti eivätkä he pääse edes vessaan.

Sananvapaus on yksi keskeisistä eurooppalaisista arvoista. Kun Päivi Räsänen puolustaa oikeudessa homovastaista pamflettiaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi, puolustaa hän sananvapautta. Ei ole tarpeen perustella millä tavalla hän puolustaa sananvapautta, koska sananvapaus selittää itsensä: sitä jo on tai sitä ei ole. Päivi Räsänen vaatii vapautta sanoa, mutta samaan aikaan kieltää tarkoittaneensa sanomallaan mitään.

Vapaudella myydään kaikkea terveyssiteistä puhelinliittymiin. Vapaus valita. Vapaus liikkua.

Coca cola on amerikkalaisen elämäntavan virallinen ruokajuoma ja sitä kautta myös vapauden. Coca cola on onnistunut varastamaan punaisen värin joululta ja kommunismilta. Cuba Libré -drinkkiin tulee Coca colaa ja rommia.

Vapaus on vahva brändi. On vaikea keksiä, kuka ei kannattaisi vapautta. Vapautta kannattavat itsearvoisesti kaikki. Jopa natsit väittävät kannattavansa vapautta. Pohjoismainen vastarintaliike on avoimesti kansallisosialistinen järjestö, joka kiellettiin syyskuussa 2020. Liike on peittelemättömän demokratiavastainen ja pyrkii väkivaltaisesti kumoamaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja korvaamaan sen kansallissosialistisella valtiolla. Kun etsin siitä tietoa verkosta, saan selville että se toimii nykyisin ”Kohti vapautta” -sloganin alla. Vapaus käsitteenä taipuu moneen, jopa natsien sloganiksi.

Jos vapautta kannattavat aivan kaikki, miksi vapautta on niin vaikea saavuttaa?

Elämme positivistis-rationalistista aikaa: kaiken täytyy olla mitattavissa, havainnoitavissa ja määriteltävissä. Vapautta ei kuitenkaan voi laittaa mikroskoopin alle, sitä ei voi fyysisesti havaita. Tuntuisi kuitenkin siltä, että vapaus olisi helposti määriteltävissä ja itse asiassa kaikki tietävät mitä vapaus on ilman määritelmääkin. Vapaus on saavutettavissa, jos sen esteet raivataan vapauden tieltä.

Vapaus on sitä, että saa hengittää… vapaasti. Kun vapaudutaan kahleista ja sen tunkkaisista byrokraattisista rajoituksista, noustaan korkeammalle, josta näkee kauas. Tukkani hulmuaa vapauden raikkaassa tuulessa. Olen syntynyt villiksi, enkä aio koskaan kuolla.

Kuulostaa selkeältä. Minä voisin saavuttaa vapauden, ellei aina joku muu jossain minun vapauttani estäisi. Elleivät ne estäisi.

Joskus puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta, viitaten virheellisesti Isac Berlinin klassiseen jakoon. Silloin tarkoitetaan, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin (tarkempi ilmaus olisi oikeus johonkin). Tällöin vapauden otsakkeen alle voidaan lastata melkein mitä tahansa.

Vapaus tarkoittaa kaikkea hyvää ja kaunista. Hiski Salomaan tunnetussa kappaleessa Vapauden kaiho vapaus on köyhän kansan pelastus ja vapautta kaipaavat itkevät orvotkin. Itse näkisin, että itkevät orvot kaipaavat lämpöä, turvallisuutta ja ravintoa pikemminkin kuin vapautta. Vapaudesta tulee kaiken tavoiteltavan symboli.

Politiikan alalla vapaus kuuluu liberalismin aatteen alle. Liberalismia on saatavana useana eri makuna, joista keskeisimmät ovat klassinen liberalismi ja sosiaaliliberalismi.

Liberalismille löytyy vain vähän vastustajia. Harva tunnustautuu suoranaisesti liberalismin vastustajaksi ja silloinkin katsoo itse edustavansa aitoa liberalismia siinä missä muut edustavat väärää. Oikeistolainen, jopa konservatiiviksi julistautuva, kannattaa omien sanojensa mukaan klassista liberalismia ja katsoo nykyajan poliittisesti korrektien sosiaaliliberalistien pettäneen liberalismin perinnön. Vasemmistolainen sanoo olevansa arvoliberaali ja vastustavansa taloudellista liberalismia, jota kutsuu uusliberalismiksi.

Taloudellisen liberalismin avainkäsitteitä ovat ”vapaa kilpailu”, ”vapaat markkinat”, ”kuluttajan vapaus”, ”markkinoiden vapauttaminen”. Olennaista on, että valtio ei puutu taloudellisten toimijoiden, kuten yritysten toimintaan ja heidän vapauteensa määritellä heidän työntekijöidensä vapaus alkaen ajankäytöstä ja pukeutumisesta päättyen ruuansulatukseen: työnantaja määrittelee milloin työntekijä pitää ruokataukonsa ja jopa edellä mainitut vessataukonsa. Valtion diktaattorit voivat vain unelmoida niin äärimmäisestä vallasta kuin alamaistensa suolen ja rakon toiminnan kontrolloinnista.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on luomassa maahansa ”illiberaalia” demokratiaa. Kuitenkin hänen sanastossaan ”vapaus” on ahkerassa käytössä. Pikaviestipalvelu X:n (ent. Twitter) esittelyssä hän mainitsee olevansa ennen kaikkea ”Freedom Fighter”. Orbán on rakennuttanut Budapestin keskustaan propagandistisen patsaspuiston, ja nimennyt sen Vapauden aukioksi (unk. Szabadság tér).

He, jotka puolustavat ”illiberaalia” vapautta, puolustavat sitä feminismiä, ”wokea”, monikulttuurisuutta, ”homosaatiota”, vihervasemmistolaisuutta, Brysselin liberaalieliittejä ja mahdollisesti myös juutalaispankkiireja vastaan. En osaa määritellä vapautta, mutta haluan puolustaa sitä kieltämällä kaiken, mistä en pidä.

John Stuart Millin tunnettu ajatus kääntyy päälaelleen. Vapaus on ennen kaikkea vapautta rajoittaa muiden vapautta.

Vapautta rajoittavat ensi sijassa fysiikan lait: en voi tästä lehahtaa linnun lailla ikkunalle istumaan, vaikka haluaisin. Toiseksi vapautta rajoittavat yhteisöt ja yhteiskunnat: jos muutan erakoksi metsään asumaan, olen vapaa muiden toiveista ja odotuksista. Mutta silloinkin joudun raatamaan pysyäkseni elossa — harva kokisi sellaista elämää vapaaksi. Heti kun otan osaa yhteisöön, joudun ottamaan muut huomioon. Jos yhteiskunta koostuisi vain sinusta ja minusta, joutuisimme rajoittamaan toistemme vapautta. Minä haluan soittaa keskellä yötä rumpuja kun sinä haluat nukkua. Jommankumman tulee taipua tai sitten meidän täytyy sopia säännöistä: kellonajoista, jolloin sopii mitäkin tehdä. Puhumattakaan työnjaosta, omaisuuden jakamisesta, toisten rajojen kunnioittamisesta. Kyse ei ole vain yksilön ja yhteisön ristiriidasta: myös minä osallistun väistämättä siihen, että rajoitan muiden vapautta olemalla osa yhteisöä. Mitä suuremmaksi yhteiskuntamme kasvaa, sitä monimutkaisemmiksi ristiriidat kasvavat.

Vapauden ongelma ei poistu poistamalla säännöt. Vapaus syntyy siitä, että kaikilla on vapaus osallistua sääntöjen järkevään laatimiseen. Tämä on edellämainitun positiivisen todellinen sisältö.
On kuitenkin vaikea hyväksyä sääntöjä vapauden perustaksi. Jokin meissä aina kaipaa enemmän: vapautta sosiaalisten ja kulttuuristen normien kahleista, vapautta byrokratian sääntöviidakoista, vapautta masentavasta korrektiudesta, vapautta seksuaalisuutta rajoittavista normeista, vapautta kehomme kahleista, vapautta palkkatyön orjuudesta. Se, että normit ja säännöt voivat olla myös järkeviä, ei poista polttavaa kaipuuta kapinoida sääntöjä vastaan, kerrankin tehdä mitä minä haluan. Ja miksi en muka saisi?

Vapaudenkaipuu on vahva voima. Se on polttoainetta sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle, mutta jäsentymättömänä se on räjähdysainetta nopeita ratkaisuja tarjoavalle populismille.

Vapaus vetoaa meihin, koska yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt.

Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä.

Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida.

”Miks mä en saa tehdä mitä ma haluun?” kitisee pikkulapsi. Aikuisena hän oppii kontrolloimaan kitinäänsä, mutta kitinän syy ei katoa minnekään.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen n-sanalla.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa suljeta toisinajattelijoita vankilaan tai lähetetä Siperiaan.

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun viestipalvelu X:ään siirtynyt virtuaalinen Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Vapauden käsitteen määrittelemättömyys tekee siitä monikäyttöisen. Kaikki tietävät, mitä vapaus on, vaikka eivät osaakaan sitä määritellä. Vapaus fetisoidaan ja väitetään, että vapauden tulee olla ehdotonta. Samaan aikaan rajoitetaan niiden ihmisten ja asioiden vapautta, joista itse ei satu pitämään. On selvää, että ehdotonta vapautta ei ole, kompromisseja joudutaan aina tekemään; niiden perusteiden vain tulisi olla näkyviä.

Sananvapaus on itseisarvo, ”sitä joko on tai sitä ei ole”, sanotaan. Kun vapaus sanoa mitä haluaa on itseisarvo, se selittää itsensä, eikä sitä tarvitse määritellä. Tällöin vapaudesta itsessään tulee tärkeää, ei siitä mitä sanotaan. Keskustelu muuttuu törkeyksien laukomiseksi ilman sisältöä, vain vapaus niiden sanomiseen on tärkeää. Politiikka kadottaa sisältönsä ja muuttuu nihilistiseksi kinasteluksi.

Juuri vapauden määrittelemättömyys tekee siitä vaarallisen työkalun demagogien käsissä. Kun sitä ei määritellä, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Se on tyhjä iskulause, joka voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoituksen ajamiseksi. Vapaus on orjuutta, mutta toisaalta myös orjuus on vapautta.

Harva diktaattori nousee valtaan lupaamalla sortoa ja orjuutusta. Kansansuosio on helpompi saavuttaa lupaamalla vapautta. Populisti on paha poika, joka uskaltaa uhmata vanhempien sääntöjä.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Luulin, että Tuukka Sandström olisi julkaissut useammankin kirjan. Bookbeatistä löytyi kuitenkin hänen ensimmäinen esseeteoksensa Tappio tai kuolema (Avain 2024). Aikaisemmin olen lukenut hänen esseitään mm. kulttuurilehti Säröstä. Kirjana olen lukenut häneltä (pakinakokoelman?) Taksipuhetta (Idiootti-kustannus 2009), joka ei kenties ole kovin älyllinen, mutta kylläkin helvetin hauska kirja.

Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, vaan kommentoin jotain yksittäisiä kohtia hyvinkin pintapuolisesti sen suhteen, miten ne minua itseäni aiheina kiinnostavat.

Esseekokoelman punainen lanka voisi olla kirjoittajan kokemus yläasteella tapahtuvasta kiusaamisesta, tai ainakin siitä lähdetään liikkeelle. Keskeistä materiaalia on pop-kulttuuri, kuten Cobra Kai ja Game of Thrones -tv-sarjat, Joker-elokuva ja David Bowie. Kirjallisuuden puolelta mukana ovat Karl Ove knausgårdin Taisteluni ja Iida Rauman Hävitys, jonka HS:n kriitikko Maaria Ylikangas nostaa otsikkoon (Esseistin mielestä Iida Rauman Hävitys on kostoromaani, 13.4.2024).

Kiusaamisestaan Sandström kertoo mm., että hänen haukkumanimensä oli absurdi ”kaislaneekeri”. Itse kirjoitin aikaisemmin, että se ei edes olisi loukkaus, koska osuu niin sivuun, mutta näin ei tietenkään ole, jos asiaa vähänkään miettii.

Kirjoitin aikaisemmin ilmiöstä, johon myös Sandström viittaa. Elämme menestyksen kulttuurissa, jossa on menestymisen pakko (rangaistuksena on depressio), mutta myös tasa-arvon ihanne. Lupaus siitä, että meistä kaikista tulee onnellisia ja onnellisuus on sidottu menestykseen, ja menestys tarkoittaa, että tulee olla menestyneempi kuin muut, joten on mahdoton yhtälö, että kaikki voisivat olla menestyneitä. Kirjoitin siitä otsikolla Väärin rakennuttu tasa-arvo, mutta niin huonosti, että melkein hävettää linkata.

Nietzschen ressentiment, ”kauna”, on käsite, jota Jordan Petersonin opetuslapsetkin tykkäävät käyttää, mielellään kaikista muista paitsi itsestään: vasemmistolaiset ovat vain katkeria, kun heidän pitäisi politikoinnin sijasta keskittyä itsensä kehittämiseen.

Tarkkanäköisesti Sandström nimeää kaunaisimmaksi ihmiseksi Donald Trumpin, joka on kaikilla mittareilla mitattuna noussut maailman huipulle. Silti mikään ei tyydytä häntä ja ainoa keino päästä ylöspäin on kenkiä muita.

Millainen on muiden supermenestyneiden, kuten Putinin tai vaikkapa Elon Muskin mielenmaisema? Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella Putinin rakennuttamista palatsikomplekseista Mustan meren rannalla tai kaikista hänen muista kesäasunnoistaan? Hän on 71-vuotias, eikä vaikuta olevan jäämässä viettämään eläkepäiviään. Milloin hän ehtii kaikista rikkauksistaan nauttia? Mitä hyödyttää ultrarikkaiden kahmia vielä lisää varallisuutta, jota ei edes ehdi käyttää, kun sen vastapainona on varallisuuden katoaminen ehkä miljoonilta ihmisiltä? Vallan huipulla on ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen vallanhaluisia ja häikeilemättömiä (muutenhan he eivät olisi vallan huipulla), mutta mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen pääsee huipulle ja alkaa vaikuttaa siltä, että mitään saavutettavaa ei enää ole? Joku muu voisi olla tyytyväinen tilanteeseen, mutta hän juuri siksi hän ei olisi koskaan sellaisessa tilanteessa.

Liittyykö tämä itse esseeseen? Enpä tiedä, mutta tulipa mieleen.

En myöskään lähde syvällisemmin väittämään, mitä Nietzsche ”oikeasti” tarkoitti ressentimentillä.

Esseessään Ressentimentin jumala Sandström analysoi Joker-elokuvaa. Sen päähenkilö Arthur Fleck on luuseri, josta tulee kaikkien päähänpotkittujen ”jumala”. Näin on myös kaikissa niissä netin meemeissä, joissa niin moni samaistuu Arthuriin/Jokeriin ja toivoo tapahtuvaksi elokuvan anarkkista, jumalaista väkivaltaa, jolle ei oikeastaan löydy mitään muuta tiettyä kohdetta kuin omat turhaumat. Aivan vailla ironiaa ei ole se, että ”kaikki” samaistuvat Arthuriin, mutta silti vieroksuvat sitä outoa ”luuseria”, joka tulee kadulla vastaan (eihän muuten olisi vieroksuttu, jollei olisi ”kaikkien” vieroksuma).

Aikaamme leimaa identiteettipolitiikan ytimessä oleva uhriutuminen. Oli sitten kyseessä etninen, seksuaalinen, sukupuolinen jne. identiteetti, kyseessä on kilpailu uhriudesta. Seksuaalivähemmistöt kampanjoivat (aiheestakin) tulevansa hyväksytyksi ja etniset vähemmistöt ovat rasismin uhreja. Symmetrisesti myös heterot ja kantasuomalaiset kokevat olevansa uhreja, oli aihetta tai ei. Aina kun identiteetti lausutaan ääneen — olen valkoinen lihaasyövä heteromies — on se asettumista uhripositioon, jossa lausumista seuraa rimpsu valituksia siitä, miten on syrjitty, vainottu ja sorrettu uhri.

Onko myös Trump uhri? Kukapa ei olisi.

Sandström lainaa Rene Girardia esseissään. Girard ei ole missään tapauksessa tuntematon filosofi Suomessa, mutta ei kenties niin viitattu, kuin voisi olla. Itse en ole Väkivaltaa ja pyhää vieläkään lukenut, mutta satuin olemaan ravintola Koulussa, kun sen suomentaja Olli Sinivaara (joka mainitaan näköjään myös tämän kirjan kiitossanoissa) oli meille siitä luennoimassa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2004 ja tietämykseni perustuu suureksi osaksi niihin muistikuviin. Perusajatus on yksinkertainen ja arkiajattelun kanssa yhteneväinen: asioista tekee haluttavia se, että kaikki muutkin haluavat samoja asioita ja siksi on määritelmällinen mahdottomuus, että kaikki saisivat, mitä haluavat ja sen vuoksi yhteiskunta on jatkuvassa konfliktissa. Ainoa ratkaisu konfliktiin on liittoutuminen yhteistä vihollista vastaan. Viholliseksi kelpaa myös joku viaton sijaiskärsijä, joka voidaan uhrata yhteisön hyväksi. Ei tarvitse kuin seurata lasten leikkejä, kauneuskilpailuja tai somepolitiikkaa huomatakseen, miten suorastaan banaalin selkeä Girardin teoria on.

Juuri tämä mimeettinen halu on sen taustalla, että yhteiskunnallista tasa-arvoa on mahdoton saavuttaa: ihmisen psyyke on rakennettu siten, että kun saamme mitä haluamme, lakkaamme haluamasta sitä. Kulta on jalometalli, jolla on monia käytännön sovelluksia, mutta ei se ole arvokasta siksi, vaan koska se on suhteellisen harvinaista ja kaikkien haluamaa. Jos kulta olisi yhtä yleistä kuin romurauta, se olisi paljon vähemmän haluttavaa, sen ominaisuuksista riippumatta. Kullan tilalle voi sijoittaa minkä tahansa asian. Jos miellä olisi paitsi Star Trekin ”replikaattori”, jolla tyydyttää kaikki aineelliset tarpeemme, myös keino tehdä kaikista maailman ihmisistä kauniita ja terveitä supermenestyjiä, ei se muuttaisi mitään. Aina keksittäisiin jotain, mitä haluta ja mistä taistella.

Ida Rauman Hävityksen kaltaisten ”tärkeiden” kirjojen ongelma on siinä, että niiden teeman tärkeys ajaa itse teoksen ohi. ”Kirja kertoo niin osuvasti koulukiusaamisesta”, kirjoittaa moni sosiaalisen median kirjaryhmissä. Mitä se sitten kertoo koulukiusaamisesta ja pitääkö koulukiusaamisen tuomitsemiseksi lukea jokin kirja? Itse en jostain henkilökohtaista mausta johtauvasta syystä edes pitänyt kirjasta.

Sandström tulkitsee teosta Girardin teorian kautta siten, että peruskoulun ryhmädynamiikassa kiusattu edustaa ”uhria”, jonka kiusaaminen tuottaa yhteishenkeä.

Itse aikuisena en joudu pelkäämään fyysistä väkivaltaa arjessani, enkä edes kävellessäni kaupungilla auringonlaskun jälkeen. On hämmentävää, miten mahdollisuus saada ”turpaansa” liittyy niin vahvasti lapsuuteen ja nuoruuteen. Samoin lasten fyysistä kurittamista, eli toisin sanoen rankaisemista väkivallalla, pidetään edelleen hyvänä kasvatustapana (vaikka onneksi vähenevissä määrin) ja lasten välisiä fyysisiä tappeluita pidetään normaalina. Koulussa on varmasti jokainen joutunut ellei kiusatuksi, niin jonkinlaiseen käsikähmään. Siinä ei kukaan näe mitään erikoista, että lapset joutuvat elään fyysisen väkivallan uhan alla, mutta harva aikuinen suostuisi alistumaan siihen. Miltä tuntuisi mennä töihin, jos saisi pelätä milloin työkaveri nappaa nyrkillä nenään? Tai henkilöstöpäällikkö riepottaisi tukasta pitkin toimistoa? Tai osastopäälliköltä tulisi luunappi, jos tulisit myöhässä töihin?

Rauma on haastatteluissa väittänyt, että Suomessa on vallalla suorastaan lapsivihamielinen kulttuuri.

Sandström syyttää Raumaa sortumisesta samaan kuin kiusaajansa kostaessaan romaanillaan muunmuassa entiselle liikunnanopettajalleen, jonka hahmo on kirjassa tunnistettava. Kosto jatkaa samaa kiusaamisen ketjua.

LOPPULISÄYS:

Teoksen kuunteleminen äänikirjana oli helppoa (lukijana tekijä itse), mutta aiheesta kirjoittaminen oli hankalaa. Tekstimuoto on edelleen ajatuksella tapahtuvaa lukeamista varten paras formaatti, äänikirjassa tietyn kohdan etsiminen ja kuunteleminen uudestaan ei vastaa sen lukemista ajatuksella. Tätä kirjoittaessa monta kertaa ajatus katkesi, kun tekstiin ei voinut palata tarkastamaan yksityiskohtia. Julkaistaan tämä nyt silti tällaisenaan, koska tämä nyt on vain henkilökohtainen blogini, jonka riman korkeuden määrään itse.

Biljardi ja filosofia

Nuorempana olin innokas biljardinpelaaja. Se on urheilulaji, jota saattaa pelata rööki huulessa ja kolpakko toisessa kädessä ja varsinkin niihin aikoihin, kun pyörin kapakoissa enemmän, oli tapana haastaa tuntemattomia otteluun ja sillä tavalla tutustua ihmisiin. Olin kyllä melko keskinkertainen pelaaja, mutta mitäpä siitä.

Pidän myös biljardin estetiikasta: pallot pyörivät vihreällä veralla ja pelaajat käyskentelevät hämyisässä baarissa pöydän ympärillä. Jotain samaa on myös pokerissa. Mainittakoon myös tässä yhtedessä shakki, jonka lauta ja nappulat ovat tuttuja myös heille, jotka eivät pelin sääntöjä tunne, ja jotka saavat symboloida populaarikulttuurissa monenmoista laskelmointia ja juonittelua. Urheilulajeista ehkä golf ja jalkapallo pääsevät näiden rinnalle.

Nykyään pelaan harvemmin. Tekosyynä ovat vuonna 2015 hankitut silmälasit, jotka haittaavat syvyysnäköä. Toisaalta harvemmin enää pyörin paikoissa, joissa on biljardipöytiä.

Filosofiassa on tunnettu David Humen vertaus koskien kausaliteettia. Kun kaksi biljardipalloa osuu toisiinsa, emme näe syytä, vain seurauksen. Yritin etsiä tietoa oliko Hume intohimoinen biljardin pelaaja, mutta en löytänyt mitään tietoa, eikä hän jatka biljardi-analogiaa tuon pidemmälle.

Syynä näihin pohdintoihin oli törmääminen Gaspard-Gustave de Coriolisiin, joka laajalle yleisölle on tuttu nimeään kantavasta coriolis-ilmiöstä. Hänestä tiedetään, että hän nimenomaan oli intohimoinen biljardinpelaaja, joka julkaisi aihetta käsittelevä kirjankin, Théorie mathématique des effets du jeu de billard (vapaasti suom. ”Teoria matemaattisista vaikutuksista biljardipelissä”) vuonna 1835. Kirjassa tarkastellaan pallojen pyörimisliikettä matemaattisesti, eikä se ole kovin kevyttä lukemistä meille, jotka emme ole sellaisesta kovin kiinnostuneita, mutta on aina hienoa, kun joku suhtautuu asioihin näin suurella omistautuneisuudella.

Päihteiden haitoista ja hyödyistä

Kalle Haatasen haastattelussa huumeiden hyötykäyttöä tutkinut Aleksi Hupli kommentoi ”ei kai niitä käytettäsi, jos niillä olisi vain haittavaikutuksia”. En mene itse haastatteluun tai sen aiheeseen sen syvällisemmin, mutta jotenkin jäi pohdituttamaan ajatus siitä, että ihmiset käyttäisivät ”aineita” vain niiden hyötyjen vuoksi. Olisihan epärationaalista käyttää niitä niiden haittojen vuoksi. Trainspotting -elokuvan kertojaäänikin jo heti elokuvan alussa ilmoittaa, että ei kukaan käyttäisi heroiinia, jos se olisi vain kärsimystä, epätoivoa ja kuolemaa.

Koska minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta jutussa mainitusta kovemmista huumeista, pohdiskelen tässä bloggauksessa pohdin arkisempien päihteiden haittoja.

Alkoholin vakavat haittavaikutukset yksilölle ja kansantaloudelle ovat tutut, mutta entä arkisemmat ”huonot puolet”?

Ensinnäkin alkoholi maistuu pahalta. Vahva alkoholi pitää sekoittaa makeisiin drinkkeihin, jotta sen polte katoaisi. Itse pidän aidosti oluen mausta, mutta sen alkoholipitoisuus onkin melko alhainen. Viinin, viskin ja oluen maistelussa on mukana aimo annos teennäisyyttä: toki hyvin tehdyissä ja pitkään kypsyneissä alkoholijuomissa on mukana vivahteikkaita aromeja ja tuoksuja, mutta alkoholi itsessään on kemikaali, joka maistuu teollisuusliuottimelta. Jostain syystä kuitenkaan alkoholittomia juomia ei samalla tavalla maistella kuin alkoholijuomia. Mehumaistajaisia ei ole yhtä usein kuin viininmaistajaisia. Jotenkin alkoholittomat oluet ja viinit eivät maistu ”aidolta”.

Toki tosimies kestää viinan maun eikä irvistä ryypystä, korkeintaan ähkäisee, jos tekee oikein hyvää.

Humalaan pääsy ja oikean humalatilan ylläpito on aika hankalaa. Tai ainakin jos sitä vertaa siihen, että heittäisi jonkin napin huiviin ja tamppaisi sen voimalla tanssilattiaa koko illan. Alkoholinkäyttäjä joutuu juomaan useampia lasillisia olutta tai viiniä tai drinkkejä — ellei sitten aivan raakaa viinaa halua juoda — ja sen jälkeen juoksemaan useamman kerran kusirännillä. Se on kuitenkin osa rituaalia. Jos kutsut jonkun kaljalle, onpa jotain tekemistä, kun ravataan tiskillä ja tyhjennetään tuoppeja. Voisihan sitä vain istua tyhjän pöydän ympärillä ja jutella, mutta jotenkin se ei ole sama asia. Heti kuin kaikkien tuopit ovat tyhjät, tulee olo että on aika lähteä kotiin. Kunnon ryyppääminen on koko illan urakka ja parhaimmillaan ryhmätyötä. Ihmisen psyyke on sellainen, että mikään ilman työtä saavutettu ei tunnu palkitsevalta.

Alkoholinkäyttäjä menettää itsekontrollinsa, mitä voi pitää haittavaikutuksena. Mutta eikö juuri oman yliminän ja etuaivolohkojen kontrollin hiljentäminen ole syy käyttää alkoholia? Moni parisuhde olisi jäänyt syntymättä ja lapsi laittamatta alulle ilman viinan rentouttavaa vaikutusta. Toisaalta moni kolttonenkin. Ja pettäminen, perheriita ja avioero.

Teknisesti ottaen humala on kehon myrkytystila, jonka oireita ovat huimaus, sekavuus, kiihtynyt sydämensyke, pahimmillaan oksentelu ja tajuttomuus.

Jos olisi olemassa jokin laite, jonka avulla voitaisiin simuloida humalatilaa ilman haittavaikutuksia, saisiko se suosiota? Esimerkiksi kypärä, joka aiheuttaisi kaikki kännin vaikutukset, kuten nousuhumalan rempseyden ja iloisuuden ja rentoutumisen ja itsevarmuuden. Siinä voisi olla portaaton promillejen säätö, namikasta voisi valita kuinka kovan kännin haluaa kokea. Riisuttuaan kännikypärän käyttäjä selviäisi ilman krapulaa.

Tällainen laite tuskin saavuttaisi suurta suosiota. Alkoholi on paitsi syy, myös tekosyy menettää itsekontrolli. Kunnon känni vapauttaa vastuussa sekä omalle yliminälle että muille: olin vain kännissä. Tietenkin morkkis iskee, kun muisti palailee pätkittäin. Kunnon känni on lomaa omasta itsestä, eikä se ole mikään loma, jos käy vain takapihalla kääntymässä. Itsekontrollia ei voi menettää, jos koko ajan on käden ulottuvilla nappi, jossa sekavuustilaa voi säätää.

Seuraavana päivänä seuraa tietenkin krapula. Krapulassakin on jotain runollista. Esseisti Antti Nylén kirjoittaa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissään krapulan ylistyksestä: krapula on hyvinvoivan länsimaisen ihmisen viimeinen jäljellä oleva kärsimys, joka opettaa meille nöyryyttä. Tai sitten krapula on hyperaktiiviselle nykyihmiselle syy ottaa sunnuntaiaamupäivä rennosti ja tilata roskaruokaa ja katsoa vanhoja tv-sarjoja. Krapulassa on jotain samaa kuin lapsuuden kuumepäivissä, kun sai jäädä koulusta kotiin ja juoda kaakaota ja katsoa piirrettyjä.

Toinen yleinen nautintoaine alkoholin ohella on tupakka. Tupakan negatiiviset vaikutukset terveyteen ovat aktiivisen valistuksen myötä tulleet tutuksi aivan kaikille ja monelle ensimmäinen mielikuva tupakoinnista on keuhkosyövän riski, tai toisin päin: ajatellaan että tupakoimattomuus suorastaan suojaa keuhkosyövältä. Tupakan maun kanssa on sama juttu kuin alkoholin: hyvä sikari maistuu hyvälle, mutta päivittäisestä huonolaatuisen sätkätupakan röökaamisesta tuskin voi sanoa samaa. Tupakoitsijan henki ja vaatteet haisevat ja sormet kellastuvat.

Vaikka tupakointia on vahvasti rajoitettu jo 1970-luvulta asti, kun ymmärrettiin sen vaarat ja vaikka se onkin ollut sen jälkeen laskusuunnassa, ei tupakointi Suomessakaan ole mihinkään katoamassa.

Itse tupakoin teininä ja nuorena. Kun 20 vuotta myöhemmin kuulin kaupan kassalla mitä tupakka-aski nykyään maksaa, piti erikseen kysyä kuulinko oikein. Aski savukkeita maksoi yli 9€ ja siihen aikaan kun minä opettelin polttamaan, miehet polttivat sen 1-2 askia päivässä (itse vähemmän, paitsi baari-iltana saattoi mennä se koko aski). Varsin kallista ottaen huomioon, että jokainen tupakoitsija varsin hyvin tietää, mitä se ihmisen keholle tekee.

Ainoa selitys on, että ihmiset polttavat juuri siksi, eivät siitä huolimatta.

Elokuvissa polttavat pahikset ja bad ass oman tiensä kulkijat. Tällainen hahmo uhmaa kuolemaa soittamalla poskeaan itseään isommille, ajamalla kulkuneuvoilla liian kovaa, antautumalla taisteluihin ja suojaamattomiin ihmissuhteisiin, sekä tietenkin ehdoin tahdoin vetämällä henkeensä tappavia kaasuja. Näistä viimeisin on kenties hoivayhteiskunnan turvallisuudessa elävälle katsojalle radikaaleinta. Tupakka-askin varoitusteksteistä tuleekin samanlaisia mainostarroja kuin hevi- ja räppilevyjen parental advisory -varoituksista: tämä on kovaa kamaa.

Peaky Blinders -sarjan Tommy ei olisi sama hahmo ilman jatkuvaa tupakan imemistä. Tosin ironista on, että näyttelijä Cillian Murphy ei kuvauksissa polttanut oikeata tupakkaa — kenties joidenkin terveysmääräyksien vuoksi — mutta kuulemma silti sai tupakkayskän feikkisavukkeista.

Rappioromantiikkaan kuuluu edellä mainittu alkoholi — ja miksei ne kovemmatkin aineet — mutta ehdottomasti myös se rööki huuleen.

Kahvi on kolmas yleinen nautintoaine, mutta edellisistä poiketen se ei ole kovin haitallista. Jonkin verran se voi aiheuttaa unettomuutta ja sydämentykytystä, jos sellaiseen on taipumusta, ja sen sisältämät rasvahapot voivat ärsyttää vatsaa. Kuitenkaan samanlaisia pitkäaikaisia haittavaikutuksia kuten alkoholilla ja tupakalla sillä ei ole. Jatkuva kofeiinin nauttiminen voi johtaa lievään riippuvuuteen, jonka jälkeen kahvinjuonnin lopettamisesta (ainakin minulla) voi tulla päänsärkyä.

Ihmisten mielikuvissa kahvi kuitenkin on epäterveellistä. Kahvikin on sen verran kitkerää, että ilman kofeiinia sitä tuskin juotaisiin. Yleisesti kahvin kitkeryyttä peitetään maidolla tai kermalla. Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että suomalaiset juovat erityisesti vaaleapaahtoista kahvia, mutta tummapaahtoinen assosioituu ihmisten puheissa korkeampaan laatuun. Kofeiiniton kahvi on marginaalinen ilmiö ja sitä juovat lähinnä ne, jotka ajattelevat kofeiinin olevan epäterveellistä ja haluavat vierottua kahvin juonnista.

Olisiko kuitenkin niin, että ihmisten mielikuvissa kahvi assosioituu haitalliseksi nautintoaineeksi alkoholin ja tupakan rinnalle, koska sen haitallisuutta pidetään tavoiteltavana ominaisuutena?

Sijaisnauttija

Edellisessä päivityksessä sivusin Slavoj Žižekin ajatusta siitä, että uskomme muiden ihmisten kautta. Tarkoitin tällä sitä, että kukaan meistä ei varmaankaan tunnnusta pitävänsä byrokratiaa, turhaa paperinpyörittelyä, uusmanagerialistista innovaatiopössistä ja muuta hevonpaskabisnestä tärkeänä, mutta osallistumme tähän kaikkeen, koska kuvittelemme että joku muu uskoo siihen. Žižekin mukaan (nykypäivänä) kaikki uskonto on tällaista: tapakristityt kasvattavat lapsensa uskontoon johon eivät itse usko, koska ajattelevat että joku muu uskoo. Žižekin tunnettu sutkautus on, että aikuiset teeskentelevät uskovansa joulupukkiin lasten vuoksi ja lapset teeskentelevät saadakseen lahjoja, mutta todellisuudessa kukaan ei usko (Žižekin luennot ovat täynnä tällaisia sutkautuksia; en tiedä kuinka vakavasti otan hänet filosofina, mutta onhan näissä jotain järkeä, tai ainakin hupia).

Rukousmylly on erityisesti tiibetinbuddhalaisessa traditiossa käytetty pyhiä tekstejä sisältävä sylinteri, jota pyörittämällä rukoukset tulevat ”luetuiksi”. Henkilön ei siis tarvitse rukoilla itse, vaan koje tekee sen hänen puolestaan. Selitän nyt tämänkin metaforan: nykypäivän bisnesjargon on aikamme pyhää tekstiä. Onko tulevaisuudessa niin, että tekoäly on se mylly, joka pyörittää bisnesjargonia puolestamme?

Toinen esimerkki Žižekin sutkautuksista on tv-sarjojen taustanauru, canned laughter. Hänen mukaansa televisio ”nauraa katsojan puolesta”.

Varsinaisesti tämä palautui mieleeni lukiessani tämän uutisen Helsingin sanomista: ”Huolestuttava kuntoiluilmiö levisi Eurooppaan – ”kiireiset bisneshenkilöt” palkkaavat ihmisiä lenkkeilemään”. Jutun mukaan kun ei ehdi kuntoilla, pitää palkata ihmisiä kuntoilemaan puolestaan. Tähän liittyy vielä jokin puhelinappi, joka tallentaa ja varmasti julkaisee tulokset sosiaaliseen mediaan, koska ilman sosiaalisen median ideaaliegoa kaikki se vaivannäkö olisi turhaa.

Žižekiläisessä mielessä looginen jatko — joka on niin ilmiselvä, että tämän on varmasti joku muu jo keksinyt — on sijaisnauttija, henkilö joka elää jonkun superrikkaan luksuselämää sillä välin, kun tämä itse painaa duunia.

LISÄYS 29.8.

Kalle Haatanen haastattelee Niko Pyrhöstä Ylen podcastissa salaliittoteorioista politiikan välineenä. Pyrhönen kertoo haastattelussa, että teorioiden keksijät eivät usko keksimiinsä poskettomiin juttuihin vaan kilpailevat siitä, kuka saa järjettömimmän jutun leviämään (ts. trollailevat). Nämä jutut valjastaa sitten käyttöön poliittinen toimija, joka sekään ei usko levittämiinsä salaliittoteorioihin, mutta uskoo kannattajiensa uskovan, tai ainakin niiden resonoivan tietyissä vastaanottajissa.

Pyrhönen ei jatka ajatusta pidemmälle, mutta missä vaiheessa ketjussa tulee se, joka todella uskoo salaliittoteorioihin?

TOINEN LISÄYS 19.9.

Maaret Launis kirjoittaa Apu/Image -lehden kolumnissaan tv-sarjojen ”vihakuluttamisesta”. Hän katsoo mm. Temptation Islandia nimenomaan siksi, että se on niin huono sarja, jotta saisi raivota sen huonoudelle. Kulttuurituotteiden kuluttaminen ironisella, jopa vihaisella asenteella onkin ajassamme varsin tavallista: ”se on niin huono, että se on jo melkein hyvä”.

Itse en näitä sarjoja juurikaan katsele, joten en keksi montaakaan esimerkkiä — paitsi ironisesti. Kuitenkin aina kun avaan tv:n, siellä menee yhdellä kanavalla Paisetohtori ja useammalla jokin ”Sinkut naimisiin kännissä ruotsinlaivalla” -konsepti. Kun reality-sarjat tulivat HBO-suoratoistopalveluun, nousivat ne näemmä katsotuimpien sarjojen joukkoon. Jokin aika sitten Renny Harlinin elämää suuremmalla pärställä mainostettiin jotain sarjaa bussipysäkeillä ja mietin katsooko sitä kukaan tosissaan vai ironisesti. Tai Launiksen tapaan ”vihakatsoo”?

Tällainen asenne vaatii sen, että on myös joku, joka katsoo sarjoja tosissaan. Keskiluokka saa nautintoa siitä, että nauraa miten huonoja sarjoja ”ihmiset” katsovat. Miten joku voi olla niin hölmö, että katsoo tällaista roskaa? Mutta entä jos sellaisia ei ole, vaan ironinen asenne on yleisin ja ensisijainen? Mitä jos tv-sarjoista tehdään huonoja siksi, että ihmiset saavat nauraa niiden huonoudelle ja tuntea itsetyytyväisyyttä, että kuvittelevat etteivät kuulu niiden kohderyhmään?

Se selittäisi paljon.

ChatGPT on hevonpaskaa (tieteellisesti tutkittu)

Kuten moni on arvellutkin, on ChatGPT hevonpaskaa suoltava automaatti ja nyt asiasta on julkaistu tieteellinen raportti, joka on ytimekkäästi otsikoitu ChatGPT is bullshit (Michael Townsen Hicks, James Humphries & Joe Slater, Ethics and Information Technology 26/2024).

Tutkijat lainaavat tämän alatyyliin viittaavan termin Harry Frankfurtilta, joka esitteli sen ensi kertaa esseessään On Bullshit 1986 (myöhemmin kirjana 2005) ja jolla hän tarkoittaa sellaista löysää puhetta, joka ei ole varsinaisesti valhetta, mutta ei myöskään piittaa totuudesta. Tällaista hevonpaskaa eli toisin sanoen paskapuhetta suoltavat poliitikot ja mainosmiehet.

Tutkimuspaperissaan kirjoittajat ampuvat alas kaikki illuusiot tekoälyn ”älystä” tai ”ajattelusta”; kielimallit tuntuvat kyllä inhimillisiltä, mutta niiden toimintaperiaate on vain arpoa sanoja peräkkäin lähdemateriaalista johdettujen todennäköisyyksien perusteella. Ne eivät siis ole tietoisia ”totuudesta”, mutta eivät myöskään ”valehtele”, koska valehtelu edellyttäisi jonkinlaista intentiota. Ne siis vain puhuvat paskaa.

Tutkijat myös kritisoivat yleisesti käytettyä ilmaisua tekoälyn ”hallusinoinnista”; hallunisoija näkee maailman ”väärin”, tekoäly taas ei näe maailmaa ollenkaan.

Frankfurt jakaa termin kahteen: 1) hard bullshit ~ kova hevonpaska, jonka tarkoitus on johtaa kuulijan harhaan 2) soft bullshit ~löysä hevonpaska, joka ei pyri tahallisesti johtamaan harhaan. Koska kielimallilla ei ole omaa tahtoa eikä siis tavoitteitakaan, on se löysää paskaa. Kielimalli toisaalta johtaa harhaan siinä mielessä, että se esiintyy ”inhimillisenä” keskustelukumppanina.

Olen varma, että kirjoittajat saavat termin käytöstä samaa infantiiliä mielihyvää kuin minäkin.

Frankfurtin termiä kehitteli pidemmälle Andre Spicer (kirjassa Business bullshit, suom. Tapani Kilpeläinen Hevonpaskabisnes 2018), joka kutsuu hevonpaskaksi sellaista turhaa hölinää tai kirjoitusta, jolla ei ole mitään muuta merkitystä kuin täyttää tyhjää tilaa. Jokainen meistä valkokaulusorjista törmää tähän tekstityyppiin jatkuvasti, mahdollisesti joutuu itsekin tuottamaan sitä työkseen: raportteja, selontekoja, mainostekstejä, konsulttijargonia, kehittämissuunnitelmia. Jokaisen itseään kunniottavan yrityksen kotisivuilla kuuluu olla yrityksen ”arvot” listattuna. Yhteistyötä syvennetään ja prosesseja kehitetään.

(Uskomme edelleen sanamagiaan. Moderni ihminen hymähtelee kalaonnea loitsivalle muinaissuomalaiselle, mutta itse uskoo innovaatiopuheeseen. Juridisilla teksteillä on mahtia meidän maailmassamme, mutta vain jos ne esitetään tietyssä muodossa ja tietyssä yhteydessä — samalla tavalla kuin uskonnolliset riitit.)

Spicerin käsitettä lähellä on David Graeberin hevonpaskaduuni, josta tässäkin blogissa on pariin otteeseen kirjoitettu.

Tekoäly onkin erinomainen työkalu erilaisten työelämätekstien kirjoittamiseen. Juuri merkityksettömän tekstimaton tuottamiseen kielimalleja käyttävät tekoälyt ovat omiaan.

Ja jos et jaksa lukea moista hevonpaskaa, voit aina pyytää tekoälyä lukemaan sen puolestasi ja tekemään tiivistelmän.

Opettajat epäilevät, että oppilaat teettävät kotitehtävänsä tekoälyllä, mutta ei hätää: opettajat voivat myös tarkistaa kotitehtävät tekoälyn avulla.

Olemme pian siis siinä tilanteessa, että tekoälyohjelmat sekä luovat että lukevat hevonpaskaa päivät pitkät kuin pyörittäisivät rukousmyllyjä. Kaikki tietenkin tiedämme miten huvittava koko ajatus on, mutta meille on tärkeää, että näin tapahtuu, koska joku jossain pitää sitä tärkeänä (vrt. Žižek ideologiasta).

On visioitu, että tekoälyn myötä kokonaisia ammatteja katoaa. Ironia tietenkin piilee siinä, että monet näistä ammateista ovat Graeberin kuvaamia hevonpaskaduuneja: ne ovat olemassa vain itsensä vuoksi. Ollaanko pian siinä tilanteessa, että hevonpaska ei katoa minnekään, mutta sitä vain generoidaan tekoälyn avulla?

En kyllä usko sellaiseen visioon. Kassatyöntekijät kyllä tullaan korvaamaan itsepalvelukassoilla, mutta sen viimeisen työntekijän palkkaamiseen tarvitaan useampi korkeapalkkainen konsultti, joka veloittaa hommastaan sen 10 000€.

Filosofi Lauri Järvilehto tekoälyn ajattelusta

Pilkkasin aikaisemmin filosofi Lauri Järvilehdon ylisanoja hänen kirjoittaessaan tekoälysovelluksista. Tänään hän kirjoittaa HS:n mielipidepalstalla otsikolla ”Osaako tekoäly ajatella?” ja vastaa otsikon kysymykseen kielteisesti. Hänkin vertaa kirjoituksessaan tekoälyä piilotajuntaan. Erona tyypillisiin kirjoituksiin tekoälyn ”ajattelusta”, Järvilehto kirjoituksessaan esittää mallin siitä, mitä ajattelulla tarkoittaa; tekoäly kykenee vastaamaan ympäristön impulsseihin (”systeemi 1”), mutta ei tekemään tahdonvaraisia päätöksiä (”systeemi 2”).

Kirjoituksen lopussa Järvilehto kuitenkin visioi, että lähitulevaisuudessa ”nähdään tekoälyratkaisuja, jotka toimivat itsenäisesti ja kykenevät itsereflektioon”. Oletan hänen tarkoittavan, että tekoälyratkaisut ohjelmoimaan reflektoimaan itseään, ei niin että niiden tietoisuus vain ”tulee jostain”, kuten tekoälydiskurssissa jatkuvasti oletetaan.

Olisiko tällaisella ”tekoälyratkaisulla” sitten oma inhimillen tahto ja mistä sellainen sille tulisi? Mistä ihmisen vapaa tahto tulee? Yksi vastaus on, että ehkä ihmiselläkään ei ole omaa tahtoa. Olemme biologisten kehojemme kyydissä ja tietoisuus voi vain uskotella olevansa ohjaksissa.

Missä on se aito minä?

Mihin on someajalla se kadonnut todellinen ”minä”, kun otamme erilaisia rooleja ja netissä kerromme tarinaa itsestämme selfieillä tai päivityksillä? Milloin ihminen voi olla eniten ”oma itsensä”? Apu-lehden kolumnisti Asta Leppä pohdiskelee ”elämän teatterimaistumista”.

Ihmisellä on erilaisia rooleja, mutta mikä niistä on se ”aito minä”? Luulen, että ei mikään.

Esimerkki: monet muusikot ja laulajat ovat introvertteja siinä missä monet muutkin taiteilijat; minkä tahansa taidon harjoitteleminen ja konkreettinen luomistyö vaativat kykyä olla itsekseen pitkiä aikoja ja keskittyä yhteen asiaan intensiivisesti ja sulkea ulkomaailma pois. Toisaalta, esittämistilanne vaatii heittäytymistä ja avautumista yleisölle. Tunnenkin monta energistä esiintyjää, jotka ovat luonnossa hiljaisia ja jopa ujoja.

Kumpi puoli sitten on tällaisen henkilön ”todellinen minä”? Onko niin, että ujo ja hiljainen tyyppi voi lavalla tuoda esiin sen karismaattisen esiintyjän, joka on aina ollut hänen sisällään? Vai onko niin, että hän ottaa lavalla tietyn roolin, vaikka todellisuudessa on syrjäänvetäytyvä, jopa arka?

En usko, että kumpikaan puoli on ensisijainen. Ihmisessä on monia puolia, jotka aktivoituvat eri tilanteissa. Puhe ”aidosta minästä” on vain yksi narratiivi.

Puhe yksilöllisyydestä, identiteetistä, ”todellisesta minästä”, ”imagosta” ja rooleista on tullut vasta modernisaation myötä.

Modernia edeltävissä agraariyhteisöissä asiaa tuskin pohdittiin. Ihminen käsitti itsensä suvun ja työn kautta ja siinäpä se. Ei ollut valokuvia eikä peilejä, ihminen ei välttämättä koko elämänsä aikana nähnyt itseään ulkopuolelta, ellei sitten jossain lammen tyynessä pinnassa, jos oli kärsivällisyyttä tuijotella. Peilin sijasta heijastettiin itseä toisten ihmisten kautta. Koska yhteisöt olivat pieniä, kaikki tunsivat toisensa ja tiedettiin, kuka on ”ahkera emäntä” tai ”hauska seuramies” tai ”kylän paras pelimanni”. Jos poikkesit liikaa totutusta, olit ”kylähullu”. Tällaiset identiteetit eivät kuitenkaan olleet mitenkään ”aidompia”, eivätkä ihmisen sisältä kumpuavia, vaan syntyivät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Roolit myös vaihtuivat sosiaalisissa tilanteissa. Erilaisia sosiaalisia tilanteita vain oli vähemmän kuin nykyaikana.

Modernisaation myötä ihminen tuli ennen kaikkea tietoiseksi näistä rooleista. Renessanssin aikaan keskeiseksi nousi humanismin ihmiskuva (mutta vain yläluokalle, ei tavan kansa tiennyt missään renessanssissa elävänsä) ja hovimiehet miettivät, et onks nää mun pohkeet liian paksut? Shakespeare runoili ”All the world’s a stage, And all the men and women merely players”. 1800-luvulla tulivat romaanikirjallisuus ja dagerrotypia ja populaarikulttuuri ja markkinatalous. Sitten 1900-luvulla eksistentialismi ja kulutustuotteiden massatuotanto. Lopulta meidän aikanamme sosiaalinen media, autofiktio ja identiteettipolitiikka. Joka kierroksella epävarmuus kasvoi.

Kun rooleista tultiin tietoiseksi, alettiin ne nähdä keinotekoisina. Mahdollisuus nähdä itsensä ulkoapäin toi etäisyyttä ja vieraannutti. Mikä näistä rooleista on se oikea minä?

Pienissä yhteisöissä jokainen tiesi paikkansa, ja vaikka ihmiset kenties olivat toistensa kaltaisia enemmän kuin nykyään, paikka yhteisön rakenteessa määritti kunkin identiteetin. Nyt globaalin median ajalla hukumme miljardien ihmisyksilöiden massaan. Sosiaalisia tilanteita, rooleja ja konteksteja — todellisia ja kuviteltuja — on loputtomasti. Siinä on vaikea kokea yksilöllisyyttä.
Mikään meistä otettu kuva (tai ottamamme) ei tunnu ilmaisevan sitä moninaisuutta, mitä olemme sisällämme. Mikään määrä tunnustuksellista kirjallisuutta ei kerro kaikkia puolia meistä.
Terapiaistunnot loppuvat aina kesken eikä vieläkään ole päästy asian ytimeen. Tämä johtaa toistoon, jonka tuloksena on jatkuvasti lisää esityksiä itsestämme, mutta mikään niistä ei tunnu olevan ”aito minä”.

Kun moderni ihminen ymmärtää yksilöllisyytensä keinotekoisuuden, seuraa identiteettikriisi. Identiteettiä ilmaistaan kulutusvalinnoilla (tästä Christopher Lasch olisi samaa mieltä), sosiaalisen median imagonrakennuksella ja massakulttuurin tuotemerkeillä. Tulee taas uusi nuorisokulttuuri, joka määrittää musiikkimaun, arvostukset ja pukeutumisen: äiti, tää on se mitä mä oon oikeesti! Ja äiti uppoutuu psykopuheen ja kaupallisuuden kautta kierrätettyyn uususkontoon, joka lupaa mindfulnessin kautta paljastaa sisäisen minuuden voimavarat, totuudet jne.

Nämä eivät ole kuitenkaan sen ”epäaidompia” minuuksia kuin mikään muukaan. Olet sitä mietä syöt; jos minuutesi koostuu pikamuodista ja hissimusiikista, niin sitten sinä olet näiden valintojen tuote. Minuus se on kopioitu minuuskin.

On jotenkin oireellista erottaa ”aito minä” ja jokin ”ulkokuori”, joka koostuu ”epäaidoista” elementeistä, jota me emme jollain tapaa muka aidosti ole. Me olemme kaikkea mitä me teemme. ”In vino veritas” sanotaan ja sillä tarkoitetaan, että kännissä joku voi lipsauttaa julki sen, mitä todella ajattelee. Toinen voi puolustella, että humalassa ei ollut oma itsensä. Jotkut käyttäytyvät somessa kuin olisivat kännissä (jotkut varmasti ovatkin); harva kadulla huutelee tuntemattomille, mutta sosiaalisessa mediassa ”perus arvoja kannattavaksi perheenisäksi” itsensä määrittelevä henkilö hokee h*oraa, v*ttua ja n*ekeriä. Pääseekö siinä hänen todellinen luontonsa valloilleen, vai onko se seurausta sosiaalisen median mekanismeista?

Molempia.

Me käytämme sosiaalista mediaa ja sosiaalinen media käyttää meitä. Me olemme sen tuloksia, mitä teemme itsestämme ja mitä ympäristö tekee meistä.

Milloin sitten ihminen voi olla ”eniten oma itsensä”? Ihminen on koko ajan oma itsensä.

Kosmista kontaktia etsimässä

Teologi Vesa Nissinen Kosmista kontaktia etsimässä käsittelee filosofian ja erityisesti uskonnon kautta millaista elämää maapallon ulkopuolelle on ja millaista se olisi kohdata.

Kirja on kiinnostava, mutta hetkittäin tuntuu että se suunnattu uteliaan lukiolaisen tasoiselle lukijalle (kirjoittaja on eläköitynyt lukion opettaja) ja välillä sortuu liian helppoon jaaritteluun. Samoin kieli on paikoin kömpelöä ja olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää.

Kosmista kontaktia etsimässä

Se on kuitenkin hyvä kokoelma niitä puhetapoja, joilla maan ulkopuolisesta elämästä ja evoluutiosta puhutaan.

Tieteen kannalta vaihtoehdot maan ulkopuolisen elämän suhteen ovat, että sitä joko a) on tai sitten b) ei. Jos kuitenkin luonnonlait pätevät samanlaisina kaikkialla maailmankaikkeudessa, ei meidän maapallomme pitäisi olla poikkeus, vaan elämää pitäisi olla kaikkialla, missä tietyt otolliset olosuhteet vallitsevat. Vielä kuitenkaan elämää ei ole löytynyt, vaikka sitä tutkiikin oma tieteenalansa, astrobiologia (kuuntele YLE:n podcastit aiheesta).

Kirjoittaja siteeraa ”absence of evidence is not evidence of absence” ja arvelee sitaatin olevan peräisin Carl Saganilta. Toiveikkaasti siis odotetaan, että jonkinlaista elämää odotetaan. Itse ehkä nokittaisin toisella sitaatilla: ”what can be asserted without evidence can also be dismissed without evidence” (Christopher Hitchens).

Teologian suhteen voidaan joutua tekemään oletuksia, mutta noin periaatteessa esimerkiksi Raamattu ei kiellä mahdollisuutta, että myös muualla maailmankaikkeudessa voisi olla elämää. Ehkä evoluutio on jumalan instrumentti elämän luomiseksi, ehkä jumala on luonut myös muiden planeettojen olennot omiksi kuvikseen. Nissinen viittaa mm. jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardiniin, joka yhdistelee teologiaa ja evoluutioteoriaa. Teologian kannalta ongelmaksi tulee selittää, millä tavalla olennot ovat osa jumalan suunnitelmaa. Pääsevätkö avaruusolennot paratiisiin?

Kirjoittaja aivan oikein arvostelee antropomorfismia useassa kohtaa: jostain syystä oletamme maan ulkopuolisten olentojen olevan ihmisen kaltaisia sekä fyysisesti että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Evoluutiota monet ateistitkin pitävät jonkinlaisena universaalina luovana voimana, joka etenee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on ihmisen kaltainen älykäs olento. Kuitenkaan evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään valmista suunnitelmaa, jota se noudattaisi, toisekseen ihminen on muotoutunut sopeutumana tiettyihin olosuhteisiin ja tietyn kehityskulun tuloksena. Esimerkiksi taipumuksemme kulkea pystyasennossa johtuu ihmislajin siirtymisestä metsistä savanneille n. 6 miljoonaa vuotta sitten. Populaarikulttuurissa humanoidit kävelevät kahdella jalalla. Tarkoittaako se, että nekin kehittyivät kotiplaneettansa savannien vyötärönkorkuisissa heinikoissa?

Aivan fundamentalistisimmat ns. älykkään suunnittelun ja nuoren maan kannattajat kieltävät evoluutioteorian kokonaan ja pitävät sitä yhtenä tiedeuskonnon muotona. He ovat siinä mielessä oikeassa, että jos tieteeseen (ja evoluutioteoriaan) suhtaudutaan kuten uskontoon, on se on uskontoa. Vakavasti otettavat tieteilijät tietävät tämän, mutta aina ilmaantuu nuoria vihaisia skeptikoita, jotka julistavat, että uskonto on satua ja että he uskovat tieteeseen. Jos uskoo tieteeseen ja pitää evoluutiota elämä luovana voimana, on se lähempänä de Chardinin ja kumppaneiden kosmista teologiaa kuin tieteellisyyttä. Muun muassa teologi Ted Peters aiheellisesti kritisoi maan ulkopuolisen älyn etsintää sekulaarina uskontona.

Nissisen esimerkeissä pohditaan, että jos mustekala olisi noussut ensimmäisenä kuivalle maalle tai jos dinosaurukset eivät olisi hävinneet 65 miljoonaa vuotta sitten, ne voisivat olla maapallon valtiaita ihmisen sijaan. Äärimmäisellä tavalla ihmisestä poikkeavana esimerkkinä on tieteiskirjailja Fred Hoylen Musta pilvi (engl. Black Cloud 1957) elämänmuoto, joka on jonkinlainen ulkoavaruudesta tullut yliälykäs pilvi.

Samoin moraalin kohdalla kirjoittaja pitää mahdollisena, että ”hyvä” ja ”paha” ovat sidoksissa ihmisyyteen (tai wittgensteinilaisittain ilmenevät kielessä), eikä siksi ole väistämätöntä, että muukalaiset käsittäisivät ”moraalin” kuten ihmiset. Toisaalta hän kirjoittaa myös: ”[v]oidaan olettaa, että jos ETI on kehittynyt järjelliseksi olennoksi, se todennäköisesti on myös moraalinen” (s. 95) Kuinka niin? Vaikka moraalisuus edellyttää älyä (eli kykyä ymmärtää tekojensa seuraukset), ei älykkyydestä välttämättä seuraa moraalisuutta. Esimerkiksi tekoäly on älykäs, mutta ei moraalinen.

Nissinen näyttääkin taipuvan sille kannalle, että evoluutio on jollain tapaa teleologinen ts. sillä on suunta ja päämäärä. Vaikka päämäärä ei olisi ihminen, se olisi kuitenkin olento, jolla on äly ja itsetietoisuus ja sen kautta jonkinlainen moraali.

Moraalia koskevien pohdiskeluiden lopputulos Nissisellä on, että maan ulkopuolisillä älykkäillä olennoilla täytyy olla epäitsekkyyttä painottava moraalijärjestelmä, koska muuten ne olisivat tuhonneet toisensa sukupuuttoon. Hänen mukaansa Kantin kategorisen imperatiivi ja kultainen sääntö ovat universaaleja ihmiskulttuurien keskuudessa (mielenkiintoinen näkökulma voi olla myös tämä Sapolskyn peliteoriaa käsittelevä luento), joten jos ulkoavaruuden olennot ovat älykkäitä, niilläkin pitäisi olla jokin sellainen sääntö.

Itse olen pessimistisempi ja skeptisempi. Pahoin pelkään, että kaikki yrityksemme käsitteellistää näin laajoja asioita törmäävät vajavuuteemme ihmisolentoina. Meillä on tieteen määritelmä sille mitä on elämä, mutta mitä itse asiassa maan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Ehkä emme edes tunnistaisi sitä sellaisen kohdatessamme. Ihmisen moraalikäsitykset perustuvat autonomiseen yksilöön, mutta mistä esimerkiksi tiedämme, miten maan ulkopuoliset olennot kokevat yksilöllisyytensä?

Nissinen käsittelee myös tekoälyä ja mahdollisuutta, että maan ulkopuoliset olennot olisivat keinotekoisia. Hänen mukaansa futurologit esittävät ”että jossakin vaiheessa koneista tulee tietoisia olentoja” ja että ”koneissa herää tietoisuus”. Muotoilut ovat epämääräisyydessään mielenkiintoisia: lauseista puuttuu toimiva subjekti; koneista tulee tietoisia olentoja ilman ulkoista toimijaa tai suunnitelmallista ohjelmointia. Oletetaan siis evoluution kaltainen luonnonlaki, voima joka puskee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on inhimillinen äly ja tietoisuus, jota voidaan pitää persoonana.

Tässä on yhtymäkohtia aikaisemmin mainittuun evoluutiouskoon: evoluutio luo elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa, mutta myös elottomassa materiassa ja sen kehityspolun määränpää on inhimillinen tietoisuus. Mielenkiintoista on kuitenkin evoluution geistin persoonattomuus: se itse ei tunnu olevan tietoinen voima, se vain noudattaa suunnitelmaa. Aikaisemmin kirjoitin teologi Aku Visalan ajatuksista koskien tekoälyä ja hän tuntuu olettavan, että tekoäly kehittyy kohti inhimillistä älykkyyttä, mutta varsinainen askel ihmisyyteen vaatii (persoonallisen) jumalan väliintuloa.

Joidenkin mielestä kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa kyseenalaistaisi uskonnot: miksi pyhät kirjoitukset eivät kerro avaruusolennoista? Itse näkisin asian pikemminkin päinvastoin: maapallon ulkopuolisen inhimillisen älykkyyden löytyminen olisi osoitus maailmankaikkeuden teleologisuudesta ja siitä, että että se ei ole satunnainen ja merkityksetön vaan että sitä hallitsee jonkinlainen järki. Se jos mikä on uskonnollinen käsitys. Vielä vain ei todisteita sellaisesta ole löytynyt.

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.