filosofointi – Elämä ja Teot

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta kuitenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika

Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.

Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.

Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.

Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.

On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.

Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.

Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.

Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.

Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.

Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.

Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.

Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.

Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.

Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.

Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.

Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.

Miltä avaruusolennot näyttävät

Kymppiuutisten kevennyksenä nähtiin eilen pätkä Meksikon kongressin oudosta näytelmästä, jossa kongressissa esiteltiin avaruusolioiden ruumiita. Näemmä HS ja YLE:kin ovat tehneet asiasta uutiset. Ufoaktivisti Jaime Maussan väitti olevan 1800-vuoden takaa ja peräisin jostain muusta kuin ”maanpäällisestä evoluutiosta”.

On hämmästyttävää, miten ihmismäisiä avaruusolennot ja ufomiehet ovat. Sanana humanoidikin tarkoittaa ihmisenkaltaista. Nämäkin muukalaiset muistuttavat ihmistä, mitä nyt ovat vähän pienempiä, kallo suipompi ja sormia on vain kolme. Olennoilla näyttäisi olevan kaksi silmää ja suu, kuten ihmisillä. Kolmesormisia käsiään niiden voi kuvitella käyttävän työkalujen hyödyntämiseen kuten ihminen ja jalkoja kävelemiseen pystyasennossa.

Populaarikulttuurissa muitakin yhteneväisyyksiä löytyy: avaruusolennot tyypillisesti kommunikoivat äänen värähtelyiden avulla (ts. puhumalla) kuten me ja ovat älykkäitä ja tietoisia ja käyttävät teknologiaa. Usein muukalaisilla on myös jokin kirjoitusjärjestelmä. Näitä asioita ei kuitenkaan näistä jäänteistä voi päätellä.

En lähde erittelemään kaikkia yhteneväisyyksiä, mutta poimin tuon kahdella jalalla ja pystyasennossa kulkemisen. Aika usein populaarikulttuurissa avaruusolennot kulkevat pystyasennossa kuten ihmiset, niin näyttäisivät myös nämä meksikolaiset alienit tekevän.

Pystyasennossa kulkeminen liittyy ihmisen evoluutioon 6-7 miljoonan vuoden takaa, kun ihmisapinat siirtyivät sankemmista metsistä ruohottuneille savanneille. Tutkijat eivät ole aivan yksimielisiä siitä, mitä kaikkea etua ihmisen edeltäjälle tarkkaan ottaen pystyasennosta oli, mutta ilmeisesti savannin korkeassa heinikossa näki pidemmälle ja kulkeminen helpottui ja eturaajat jäivät vapaaksi muuhun käyttöön. Gorillan tavoin rystysillä kulkevasta esi-ihmisestä suoraselkäiseen homo erectukseen meni muutama miljoona vuotta ja fossiilien perusteella kehitys oli vaiheittaista.

Onkin hämmästyttävää, että toisella planeetalla elävät humanoidit ovat käyneet läpi samat kehitysvaiheet. Ovatko nekin jossain kehityksen vaiheessa laskeutuneet puusta ja lähteneet eksoplaneettansa savannia tarpomaan takajaloillaan?

Kun puhutaan evoluutiosta, maanpäällisestä tai ”ei-maanpäällisestä”, ihmisten mielikuvavissa ne näyttävät aina menevän tiettyä suunnitelmaa noudattaen, heilläkin jotka eivät kieltävät minkään suunnittelijan olemassaolon.

Marcus Aurelius ja antiikin self help

On mieltä rauhoittavaa sellaisia antiikin filosofeja kuten Senecaa, Plutarkhosta ja nyt viimeisimpänä Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja. Tai oikeastaan kuuntelen jälkimmäistä äänikirjana siivotessani, mikä vain korostaa sen roolia toimistotyöläisen mielenrauhakirjana. Stoalaisten maltilliseen ehdottomuuteen on helppo tuudittautua, jos siihen suhtautuu vastaanottavaisesti eikä lähde liikaa kritisoimaan.

Suurilta osin tämäkin on self helpiä, joka on yllättävän samanlaisena pysynyt viimeiset kaksi tuhatta vuotta Tommy Hellstenin päiviin saaakka. Marcus Aureliuksen mietiskelyt koostuvat aforismeista, joita on helppo laittaa huoneentauluihin tai Instagram-päivityksiin. Niissä on paljon viisautta, mutta myös paljon sellaista, jonka voisi sanoa myös joku elämäntapavalmentaja (”Esineisiin ei kannata kiukkuaan purkaa; ne kun eivät siitä hiukkaakaan piittaa”). On kuitenkin jotenkin hienompaa lukea (ja kuunnella) antiikin suurmiesten ajatuksia, jotka ovat muuttuneet osaksi maailmanhistorian kulttuuriperintöä kuin personal traineriksi ryhtyneen entisen parturikampaajan blogia.

Ehkä poikkeuksena, että harva tämän päivän elämäntapavalmentaja suosittelisi itsemurhaa yhtä avoimesti ratkaisuna ongelmiin. Marcus Aureliukselle kuolema ei ole juttu eikä mikään ja jos elämä tuntuu epämiellyttävältä ratkaisu on helppo: joko oppii kestämään elämää tai poistuu siitä. Jokainen kuolee joka tapauksessa, joten miksi turhaan viivytellä elämässä, jota inhoaa?

Tämä äänikirjaversio ei sisällä esipuhetta eikä minulla ole käsillä mitään hyvää selitysteosta (enkä jaksaa googlettaa), mutta olisi mielenkiintoista tietää enemmän Marcus Aureliuksen uskontosuhteesta. Hän viittaa jatkuvasti jumaliin, jotka ohjaavat kaikkea maan päällä. En ole varma, viittaako hän persoonallisiin jumaliin (kreikkalaisten Zeus mainitaan) vai pikemmiin jumaluuksiin abstrakteina hyveinä, kuten kreikkalaisessa ajattelussa usein tehdään. Kuitenkaan kristinuskon jumalasta ei ole kyse, vaikka kristillisellä vuosisadalla eletäänkin.

Wikipediasta löytyy joitain elämänkertatietoja: kuten tiedetään, Marcus Aurelius oli Rooman keisari toisella vuosisadalla ajanlaskun jälkeen. Pasifisti hän ei ollut: hän kävi käytännössä koko elämänsä sotaa germaaneja vastaan. Myöskään askeetti hän ei ollut, tai ainakaan luopunut kaikista maallisista nautinnoista siitä päätellen, että hänellä oli 13 lasta. Myös oopiumia hän käytti vaivoihinsa. Ehkä stoalainen tyyneys on helpompi saavuttaa kovissa kipulääkkeissä.

Kuulun heihin, joilla on vahva taipumus depressioon, ahdistukseen, mutta myös katkeraan negatiivisuuteen ja silloin seuraavanlaiset ehdottomat mietelauseet auttavat, kun ne ottaa vastaan liikaa kyseenalaistamatta: ”Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään.” Jo itsessään edelläolevan lauseen uskominen on stoalaista: jos uskot siihen, se toimii, vaikkei se olisikaan totta. Puhumattakaan siitä, että itse voisin elää stoalaisten ideaalien mukaan. Mutta mielikuvat itsestäni mielenrauhaltaan järkkymättömänä, sankarin sisäistäneenä ideaaliyksilönä tuntuvat miellyttäviltä, ja eikö se ole parempi kuin ajatella masentavia ja ahdistavia ajatuksia? Aurelius puhuu hyveellisyydestä niin voimakkaasti, että alkaa itsekin pitää itseään hyveellisenä. Luultavasti aiheetta.

Olen ihminen joka aamusta iltaan kiroaa pieniä asioita: miksi ei voi jäädä sänkyyn nukkumaan, miksi silmiä kirvelee, miksi ihoa kutittaa, miksi vaatteet hiertävät, miksi leipä on homeessa, miksi kengässä on kivi, miksi muut ihmiset perseilevät liikenteessä, miksi työmatkapyöräily hiostuttaa, miksi pitää mennä töihin, miksi netti hidastelee ja tässä on vasta ensimmäiset kolme varttia päivästäni. Marcus Aurelius kehottaa heräämään reippaasti, niin kuin ihmisluonnolle on sopivaa (nukkuahan osaavat järjettömät luontokappaleetkin) ja olemaan raivoamatta elottomille esineille ja ennen kaikkea lopettamaan valittamisen, koska ulkoisia asioita ei voi kuitenkaan muuttaa, joten niistä valittaminen on turhaa ja kaikki niiden aiheuttama kiusa on vain omassa päässä. Tämän tietysti olisi voinut sanoa se parturikampaaja personal trainerkin, mutta jotenkin mieluummin uskon 2000 vuotta sitten elänyttä filosofi-keisaria.

Huomattavaa on myös, että vaikka suurin osa aforismeista esitetään ohjeina: tee näin tai älä tee noin, Aurelius on otsikon mukaisesti kirjoittanut kirjan itselleen, eikä välttämättä edes muiden ihmisten luettavaksi. Kaikilla elämäntaito-oppaiden kirjoittajilla on aina vähän käärmeöljyä kainalossaan: mikä sinä olet minua neuvomaan ja vieläpä pyytämään rahaa siitä? Aurelius ei neuvo muita kuin itseään.

Stoalaisen filosofian ja buddhalaisuuden yhtäläisyydet ovat maallikollekin selviä: molemmat korostavat turhista nautinnoista kieltäytymistä ja kärsimyksen poistamista hyväksymällä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Myös Marcus Aurelius suosittelee ”halun sammuttamista”: on parempi toivoa, ettei haluaisi asioita kuin toivoa niiden saamista. Olen melko varma, että joku on tutkinut antiikin maailman ja kaukoidän yhteyksiä tämän suhteen, nehän olivat tiiviimmät kuin mitä yleisesti on ajateltu ja Aleksanteri Suuren avattua tien itään, tuli sieltä buddhalaisia vaikutteita antiikin Kreikkaan, mutta enpä tällekään jaksa etsiä lähdettä.

Aureliuksen maailmankuva on optimistinen; yksi versio siitä, joka myöhemmin sanallistetaan ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Aureliukselle luonto ja jumalat ovat yhtä, eikä mikään mikä tapahtuu ”luonnostaan” tai ”jumalten tahdosta” ole hyvää tai pahaa. Koska mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, kaikki riippuu omasta suhtautumisestamme siihen. Stoalainen elämänfilosofia juontaa juurensa tästä: on turha valittaa, jos lomapäivänä sataa — ei sille kuitenkaan voi mitään. Samoin keho sairaistaa, kipuilee ja rappeutuu luonnostaan, joten on turha murehtia luonnollista prosessia. Äärimmäisenä tapauksena kuolemaan voi suhtautua välinpitämättömästi.

Tällaisen elämänfilosofian kritiikin kohdat ovat ilmeiset: Aurelius kuvaa ihmisen mieltä ”linnakkeeksi”, johon mikään vihollinen ei voi tunkeutua, mutta jälkeen päin on osoitettu, että kenties emme olekaan oman linnakkeemme herroja, tai ainakin että linnamme kellarissa asustaa monenlaisia mörköjä. Mielemme ”linnakke” on yhtä lailla materiaa kuin muukin kehossamme ja altis materiaalisille muutoksille. Keskushermoston häiriöt ja aivojen välittäjäaineiden muutokset voivat tehdä elämästä linnassa myrskyisää. Aureliuksen vastaus tällaiseen hourailuun olisi todennäköisesti itsemurha, kenties hieman liian radikaali vaihtoehto laajemmalti sovellettavaksi. Toisekseen: äärimmilleen vietynä esimerkiksi välinpitämätön suhtautuminen lähimmäisten kuolemaan on oire psykopatiasta, mikä lienee yleisin stoalaisten apatheian, tunteiden kontrollin, kritiikki.

Mutta kuten sanottua, jos tätä ei ota liian tosissaan, tarjoavat vahvat aforismit mielenrauhaa. Mitä siitä, jos ne eivät olekaan totta: olinko murehtimatta aivan turhaan?

Teknologia ja uudissanat

Hakukoneen synonyymi on Google ja jos kaverisi ei tiedä jotain, pyydät häntä ”googlaamaan” asian. Jo ennen tätä kuvankäsittelyohjelmien standardi on ollut Adoben Photoshop: ”se näyttää fotoshopatulta”, ts. kuva näyttää keinotekoisesti käsitellyltä. Koronaeristys toi etätyöt kaikkialle ja niiden mukana yleistyivät Teams ja Zoom, mutta verbinä olen kuullut vain ”skypettämisestä”.

Nyt tekoälyhypen kuumin nimi on Chat GPT, jopa niin, että siitäkin on tullut lähes samalla tavalla synonyymi tekoälylle. Viikonlopun saunaillassa kaverini kohkasivat mitä kaikkea Chat GPT oli tehnyt. Tekoälyä tai lyhennettä AI ei taidettu kovin montaa kertaa käyttää.

Silti nimenä se on vähän liian hankala eikä lyhenteenäkään solju niin mukavasti, että siitä olisi käteväksi yleisnimeksi. Verbiä siitä ei saa suomeksi johdettua, eikä oikein englanniksikaan (?”I chatgpt’d”). Kieli kuitenkin kehittyy maailman mukana ja pian tarvitaan oma sanansa käsitteelle ”pyysin tekoälyä generoimaan”.

Tuskin mikään on parempaa mainosta palvelulle kuin se, että sen nimeä käytetään yleisnimenä ilmiölle. Siksi on vaikea ymmärtää sitäkään, miksi (kaikesta huolimatta) vahvan brändin omistava Twitter vaihtoi nimensä X:ksi. Twiittaaminen on käsite suomeksi ja englanniksi. Kukaan ei tule puhumaan ”äksäämisestä”.

Kukaan tulee tuskin puhumaan myöskään ”geepeeteettaamisesta”. Harmittaakohan sen kehittänyttä OpenAI-firmaa nyt, että ei tullut brainstormattua sille linjakkaampaa tuotemerkkiä? Tai maksettua mainostoimistolle? Tai pyydettyä Chat GPT:tä keksimään itselleen parempaa nimeä?

LISÄYS:
Viime vuosina, ehkäpä koronarajoitusten siivittämänä, yleistynyt ruuan kotiinkuljetus on synnyttänyt uusia firmoja, jonkin verran myös uutta sanastoa. Olen kuullut ihmisten ”wolttaavan” ruokaa, mutta en ”foodoraavan”. Tässä postauksessa kuvattua ilmiötä yritti käyttää mainoskampanjassaan markkinoille pyrkivä norjalainen Oda, jonka slogan oli ”joko odasit?”, mutta siitä päätellen, että yhtiö vetäytyi Suomesta, tuulta ei ottanut alleen sen enempää kuin firma kuin uudissanakaan.

Oppiminen ja harrastuneisuus

Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten lukemisesta ja kirjoitin äidinkielen olevan samanlainen taitoaine kuin musiikki ja liikunta siinä mielessä, että pelkästään pitämällä tunnilla korvat auki ei pääse hyviin tuloksiin. Taitoaineet vaativat myös luokkahuoneen ulkopuolista harrastuneisuutta.

Näinhän se tietysti on, mutta samoin on kaikkien aineiden kanssa, kuten kirjailija Tuomas Kyrö kirjoittaa Suomen Kuvalehden pakinassaan. Olemme hyviä siinä, mistä olemme kiinnostuneita ja joskus toisinkin päin, mutta sellaista ei voi oppia, mistä ei ole kiinnostunut. Näin ihmisen aivot toimivat: meidän aivokapasiteettimme ja havaintokykymme ovat rajallisia, joten aivot ovat mukautuneet vastaanottamaan ja tallentamaan vain relevanttina pitämäänsä informaatiota. Jos taas jokin asia tuntuu poikkeuksellisen vastenmieliseltä, kuten kouluruotsi monille, aivot suorastaan aktiivisesti pyrkivät unohtamaan epämiellyttävät kokemukset.

Harrastuneisuus toki vaikkapa historian suhteen tarkoittaa eri asiaa kuin liikunnan ja musiikin, ellei sitten harrasta historian elävöittämistä tai muita roolipelejä (en ole harrastanut). Silti olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja lueskellut aiheesta omin päin. Samoin lapsena olin kiinnostunut luonnosta (joka maaseudulla alkoi heti ovelta) ja maantiedosta: olen köyhästä perheestä, joten matkailun sijaan unelmoin vieraista seuduista selailemalla karttoja (sitä pidettiin hyvin erikoisena harrastuksena ala-asteelaiselle). Sähkötekniikan rakennussetin kanssa opin fysiikan perusasiat. Ja niin edelleen.

Samoin kielistä parhaita arvosanoja saivat ne, joilla oli vieraskielisiä (tai suomenruotsalaisia) ystäviä. Kielethän edellyttävät paitsi huomattavan tietomäärän sisäistämistä, myös sen palauttamista mieleen salamannopeasti: sujuvassa keskustelussa ei ole aikaa pysähtyä pohtimaan.

Lisää faktaa aivojen toiminnasta: uusi informaatio liitetään vanhaan, jo aikaisemmin opittuun.

Esimerkkinä vaikkapa edellä mainittu kielten oppiminen: jos opit uuden sanan, liittyy se osaksi aikaisempaa sanastoa (muistaakseni jonkun tutkimuksen mukaan aikuisen kieltenoppijan pitää käyttää sanaa 15 kertaa, jotta se jää säilimuistiin). Näin esimerkiksi jos osaa saksaa, passiivistakin oppimista voi tapahtua, jos altistuu saksan kielelle ja sanoja jää mieleen (Zungenbrecher!) ja ne muotoutuvat osaksi kielitaitoa. Toisin on esimerkiksi jos ei osaa esimerkiksi kiinaa, ei satunnaisten kiinankielisten sanojen kuuleminen tai kirjoitusmerkkien näkeminen tuota minkäänlaisia oppimistuloksia sen enempää kuin linnunlaulun kuuntelu tai satunnaisgeneroitujen salasanojen ääneen lukeminen (näin siis aikuisoppijalla: pikkulapsilla on suorastaan maaginen kyky omaksua äidinkielensä juuri näin).

Samoin on kaiken oppimisen kanssa. Itse esimerkiksi tunnen taloustiedettä hävettävän huonosti ja vaikka luen lehdestä talousuutisia, monet yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä. Voi siis sanoa, että suurin osa ajastani talousuutisia lukiessa on mennyt hukkaan. Jos minulla olisi sen tason perustietämys taloustieteestä, että voisin analysoida lukemaani, jokainen lukemani artikkeli olisi kartuttanut tietämystäni aivan eri tavalla.

Ihmisen yleistietämys on siis kuin puu, jonka rungosta versoo useita haaroja ja haaroista oksia. Mitä enemmän haaroja ja oksia, sitä enemmän lehtiä. Jos puu jää kitukasvuiseksi jo varhaisvaiheessa, ei se pysty kasvattamaan tuuheaa lehvästöä. Samalla tavalla jos ihmisen ajattelussa ei ole oksia, joihin ajatukset voivat kiinnittyä, jää ajattelu kitukasvuiseksi.

Juuri siksi on tärkeää kartuttaa yleissivistystä nuorella iällä, jotta se pääsee haaroittumaan siinä vaiheessa, kun nuoren aivot ovat vielä plastiset ja kykenevät oppimaan uutta.

Uuden oppiminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman kiinnostusta, innostusta ja harrastuneisuutta, kuten tämän blogipäivityksen aloitin. Tämä mielessä pitäen voi lukea Helsingin Sanomien uutisen Lotta-Sofia La Rosan väitöskirjasta, jonka mukaan ”nuorten mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on pääosin tylsää”. En löytänyt väitöskirjaa verkosta, joten en tiedä onko siihen sisällytetty mitään pitkittäistutkimusta, mutta tutkimustulos uutisoidaan uutisena, eli uutena asiana. Omasta kokemuksesta nuorten mielestä lukeminen on ollut ennenkin tylsää, eikä menneitä aikoja pitäisi liikaa romantisoida. Muistan omasta lapsuudestani, että eivät pojat olleet kiinnostuneita kirjoista silloinkaan.

Itse muuten olen aina ihmetellyt, miten lukeminen on jonkun mielestä tylsää, mutta esimerkiksi television katselu tai urheilun seuraaminen mielenkiintoista ja jännittävää (luulen, että myös Tiktok, influensserit yms voidaan lisätä tähän listaan). Asiahan on täysin päin vastoin. Eikä kyse olemistään makuasioista: maalin kuivumisen seuraaminen on tylsää ja älyllisenä haasteena vastaavien asioiden seuraaminen on myös tylsää. Television viihdeohjelmat eivät ole mikään guilty pleasure, ne ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä. Toisaalta, jos on henkisesti sillä tasolla, että maalin kuivuminenkin käy viihteestä, voi television ja Tiktokin viihdetarjonta räjäyttää tajunnan.

Ja jos on henkisesti sillä tasollla, että kirjojen lukeminen on vaivalloista, voi siitä olla vaikeaa nauttia, samalla tavalla kuin fyysisesti huonokuntoiselle portaiden nousu on suurta tuskaa niin, ettei liikunnasta voi saada nautintoa, on sekin ymmärrettävää.

Toisaalta, vaikka olen puolustanut lukemista, olen myös aikaisemmin kirjoittanut, että paperisen kirjan fetisoinnista pitäisi luopua. Jos sähkö- ja äänikirjojen avulla mataloitetaan ihmisten (lasten ja aikuisten) kynnystä kuluttaa laadukasta kulttuuria, hyvä niin (tosin äänikirjojen korvauspolitiikka pitäisi saada kuntoon). Pikemminkin on kyse jonkinlaisesta älyllisestä kulttuurista, jonka osa lukeminen on. Hyvän podcastin kuunteleminen on hyödyllisempää kuin huonon kirjan lukeminen.

En tiedä onko ”älyllinen kulttuuri” tulossa tai menossa. Olisi helppo maalailla dystopioita, että nuoriso on aina vain kelvottomampaa, mutta en tiedä onko se totuus. Internet tarjoaa paljon mahdollisuuksia niille, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin typerimmistä Tiktok-haasteista.

Oleellista kuitenkin olisi, että nuoriso olisi kiinnostunut asioista ja harjoittaisi aivojaan, jotta ne versoisivat, eikä nuorista kehittyisi aikuisia, joiden henkinen kapasiteetti riittää vain maalin kuivumisen seuraamiseen.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Onko lukemisesta hyötyä ja mitä on hyöty?

Antti Rönkä kyselee Ylen kolumnissa, mitä hyötyä on lukemisesta. Itse olen tässä blogissa väittänyt, että kirjallisuuteen suhtaudutaan kuten laihduttamiseen. Lukeminen on paitsi terveellinen harrastus, myös moraalinen velvollisuus (myös hoikka vartalo on paitsi ”terve”, myös osoitus jonkinlaisesta moraalisesta selkärangasta). Rönkä vertaa sitä pahanmakuiseen lääkkeeseen.

Omasta nuoruudesta muistan, että eivät pojat silloinkaan paljoa kirjoja lukeneet. Siitäkin on tultu alaspäin. Pisa-tulokset tippuvat ja opettajat ja vanhemmat pohtivat kuinka innostaa nuorisoa kirjojen pariin. Mutta kuinka? Nuorison mielestä mikään ei ole kornimpaa kuin vanhempi, joka yrittää saada ujutettua nuorelle jotain, josta heidän mielestään nuoren pitäisi innostua. Lukutaitoräppi on tuomittu epäonnistumaan.

Kiinnostuksen lisäksi toinen motivaattori on hyöty. Korostetaan lukemisen hyötyjä edellä mainitulla terveyspuheella. Toki lukemisesta on hyötyä ja se on taito, jolle monet muut (akateemiset) taidot rakentuvat, vaikka en noin muuten innostukaan koko kirjallisuuden redusoimisesta hyötynäkökulmaan.

Äidinkieli ja kirjallisuus muuten oppiaineena on samanlainen taitoaine kuin vaikkapa liikunta tai musiikki: ne vaativat omaa harrastuneisuutta. Liikuntatunnilla olin koulussa huonokuntoinen heittopussi ja vietin suurimman osan peleistä vaihtopenkillä, koska en vapaa-aikana harrastanut jalkapalloa ja jääkiekkoa. Vasta aikuisena aloin liikkua ja nykyään olen ihan siedettävässä fyysisessä kunnossa. Samoin musiikista innostuin vasta teini-iällä, koska peruskoulun musiikintunnit olivat pelkkää kuorolaulua, eikä niillä käyty läpi edes musiikin perusteita, kuten nuotinlukua. Molemmissa aineissa mentiin niiden ehdoilla, jotka jo osasivat ja me heikkotasoisemmat seurasimme vierestä.

Äidinkielessä samalla tavalla me, jotka olimme harrastaneet lukemista ja kirjoittamista, olimme täysin toisella tasolla, kuin he jotka lukivat vain ne pakolliset mitä lie kaksi kirjaa, jotka täytyy yläasteen aikana lukea. Itse olin aloittanut pienten tarinoiden kirjoittamisen jo ala-asteella ja luin kirjoja jo aikuisten osastolta ja olin se, jonka aine luettiin aina tunnilla ääneen. Minulle oli kulttuurishokki, kun sijaistin seiskaluokkaa parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja tajusin, että oppilaat olivat lähes kirjoitustaidottomia. Itse olin sen ikäisenä aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani (kamala geneerinen fantasiakirja, jota harmiksi — tai onneksi — ei ole säilynyt).

Äidinkieli on kuitenkin näistä ainoa aine, joka täytyy kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Itsekin muistan Röngän tavoin tuon ”mitä hyötyä tästä muka on” -kinailun. Äidinkieli ei ollut ainoa aine, jonka ”hyödyllisyys” kiistettiin, mutta kenties humanistiset aineet saivat sitä kohtelua osakseen useammin. Kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, lukiokaverini lähtivät TKK:hon ja sain silloinkin kuulla kuittailuja ”hyödystä”.

Jotenkin ”hyöty” on jäänyt kummittelemaan ratkaisemattomaksi ongelmaksi, johon aina palaan. Mitä se ”hyöty” tai pikemminkin ”hyödyllisyys” on?

On ironista, että moderni yhteiskunta, joka on pullollaan turhakkeita, suhtautuu hyötyyn niin pakkomielteisesti. Jos ”hyödylliseksi” lasketaan Maslown tarvehierarkian kantapalan välittömään selviytymiseen liittyvien tarpeiden tyydytys, jää meille aika vähän hyödyllisiä asioita. Kärkikolmiosta löytyvä ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävän humanistiselta.

David Graeber kirjoittaa kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory (2018, ei tietääkseni suomennettu) siitä, kuinka yhteiskunnassamme huomattava osa tehtävästä työstä on merkityksetöntä ”hevonpaskaa”, työtä joka olemassa vain sen itsensä vuoksi. Se on siis jopa vähemmän kuin hyödytöntä.

Muistan uutisen amerikkalaisessa firmassa työskentelevästä naisesta (mutta en löydä sitä enää, mahdollisesti se oli Helsingin sanomien liitteessä) , joka valitteli suomalaista työmoraalia. Vaikka suomalaiset pitävät itseään ahkerana kansana, amerikkalaisessa firmassa jäädään vaikka perjantaina puoleen yöhön asti töihin, jos projektin deadline on sillä viikolla. Nainen oli töissä mainosfirmassa ja teki radiomainoksia.

Radiomainos ei täytä Graeberin määritelmää ”hevonpaskaduunista”, koska työn tuloksena syntyy jokin konkreettinen mainos, mutta kuvittelisin että melko suuri osa ihmiskuntaa tulisi toimeen ilman radiomainoksia ja ainakin minä pidän niitä varsin ärsyttävinä. Samaan aikaan kuitenkin niitä pidetään ”hyödyllisinä”, koska ne tuottavat taloudellista voittoa tekijälleen ja toivottavasti myös mainoksen tilanneelle yritykselle.

Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kuitenkin: olemmeko me ihmislajina kehittyneet sitä varten, että saisimme stressiperäisen vatsahaavan radiomainoksen edestä?

Lisää muistoja: olin työharjoittelussa Turun kauppakorkeakoulussa järjestämässä seminaaria, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tai jotain yhtä korkealentoista. Tapahtuman motto olisi voinut olla ”kulttuuri ei ole täysin turhaa, koska silläkin voi tehdä fyrkkaa ja toisaalta kulttuurin parissa voi rentoutua niin, että jaksaa taas painaa lisää duunia”. En edes liioittele. Olin ainoa humanisti sekä järjestävässä tahossa että oletettavasti myös yleisössä ja kaltaiselleni nuorelle idealistille se ei ollut helppoa (nykyään on helpompaa, kun ei ole idealisti). Koska ketään ei ole helpompaa pilkata kuin idealistista nuorta miestä, minulle kuittailtiin, että sopisin ”lukemaan runoja jonnekin kommuuniin”.

Yritin kysellä, eikö kulttuurilla, taiteella, kirjallisuudella ja sen sellaisella ole itsessään arvoa, mutta minulle vastattiin, että itseisarvoja ei ole olemassa. Ymmärrän tietenkin, että ”itseisarvo” oli väärä sananvalinta, mutta onhan se aika nihilististä, jos mitään arvoja ei ole olemassa. Jälkeenpäin mietin, että ehkä olisin voinut heittää vastakysymyksenä että miksi sitten kuitenkin taloudelliseen voittoon suhtaudutaan itseisarvona.

Hyödyllistä näyttäisi olevan taloudellinen hyöty. Siitäkin huolimatta, että se tulee hyödyttömistä asioista. Tai siitä, että se käytetään hyödyttömiin asioihin. Angry Birds on turhake, mutta Supercellin Ilkka Paananen Suomen suurin veronmaksaja (tai ainakin joskus oli). Satojen miljoonien kasvottomat massat puurtavat pitkää päivää vain pysyäkseen hengissä ja päästäkseen seuraavana päivänä töihin. Ylijäämän voi käyttää johonkin hyödyttömään.

Mieleen tulee seuraava vitsi meksilaisesta ja amerikkalaisesta:

Amerikkalainen bisnesmies näkee meksikolaisen viettämässä siestaa puun varjossa ja tequila-pullo kainalossa.
”Miksi sinä makaat keskellä päivää?”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
”Voisit mennä vaikka palkkatöihin tai perustaa firman.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Tietenkin jotta saisit rahaa!”
”Mitä minä rahalla?”
”Voisit sijoittaa ne viisaasti, jotta rahasi kasvaisivat korkoa ja saisit lisää rahaa.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Jotta voisit saada passiivista tuloa ja voisit jäädä eläkkeelle ja sen jälkeen laiskotella keskellä päivää puun varjossa tequila-pullo kainalossa!”
”No sitähän minä teen tälläkin hetkellä!”

Vitsi vitsinä, mutta on siinä oma totuutensa.

Hyöty näyttäytyy itseisarvona, kaikki tunnistavat hyödyn sen nähdessään eikä sitä tarvitse perustella. Mikä voisi olla hyödyllisempää kuin hyöty? Mikä on ironista sinänsä, sillä jos jokin, niin hyöty on välinearvo (kun oppilas kysyy mitä hyötyä kirjojen lukemisesta on ts. miksi se on hyödyllistä, tarkoittaa hän mitä tällä taidolla voi saavuttaa).

Senecan Elämän lyhyydestä ei suoranaisesti puhu hyödystä, ainakaan sen modernissa merkityksssä, mutta hyödyttömistä ja turhista asioista sitäkin enemmän. Senecalle turhaa ajantuhlausta onvat muun muassa, politikointi, ylensyönti, matkailu ja rahan perässä juokseminen. Oikeastaan ainoa oikea tapa viettää elämä on filosofointi (onko runojen lukeminen kommuunissa sen nykyaikainen vastine?) Helppoa hänen oli sanoa, koska antiikin yhteiskunnassa kaiken hyödyllisen työn tekivät orjat. Senecalla ei ollut modernin ”hyödyn” käsitettä. Hänelle kiukuttelevien oppilaiden kysymys olisi varmaan näyttäytynyt mielettömänä: mitä tavoiteltavaa on orjan työssä?

Moderni ”hyödyn” käsite tulee tietenkin utilitaristeilta. Heiltä se on melko varmasti myös taloudellisen liberalismin siivellä kulkeutunut kauppakouluihinkin. Utilitarismin ottopoika John Stuart Mill määrittelee hyödylliseksi sen, joka ”lisää nautintoa ja vähentää tuskaa”. Hän ajautuu jo Utilitarismi-kirjansa (alunperin 1861) ensimmäisillä sivuilla ongelmaan siitä, miksi kuitenkaan irstailu, mässäily ja yleinen sikailu ei vastaa tätä määritelmää, vaan ihmisen tulee etsiä ”korkeampia” nautintoja. Nykynuoren vastine voisi olla, miksi ei voi jäädä sossun rahoilla kotisohvalle makaamaan ja polttamaan pilveä ja selaamaan Pornhubia ja pelaamaan CounterStrikea.

Aika harva pitäisi tällaista elämää ”hyödyllisenä”, mutta mitä argumentteja sitä vastaan on?

Ainakaan yksilön itsensä kannalta. Systeemin kannalta tietenkin on välttämätöntä, että ihmiset lähtevät kotisohvilta töihin tekemään jotain ”hyödyllistä”, mutta onhan se ironista, että yksilöiden itsekkyyteen perustuva kapitalismi sitten kuitenkin viime kädessä joutuu turvautumaan ihmisten velvollisuudentunteeseen pitää systeemiä pystyssä.

Millin vastaus on ”niin se nyt vaan on ja joka muuta väittää on ihan elukka”. Klassiset utilitaristit olivat 1800-luvun harmaapäisiä herrasmiehiä, joille nautintoa tarkoitti sonettien lukeminen ja kehittävä keskustelu.

Eli siis hyöty tarkoitti.

Olen melko skeptinen sen suhteen, että tavalliselle kevytmaidonkuluttajalle kirjallisuus saataisiin myytyä nautinnon kautta. Keskeisistä kirjoista on joka tapauksessa olemassa elokuva, joka on helpompi kuluttaa.

Hyöty taas on sitä, että saa rahaa, jolla voi ostaa vaikkapa uuden puhelimen, jolla voi kuluttaa sisältöjä, kuten Tiktok-videoita, joissa se todellinen nautinto on.

Ehkä keskiluokkainen itsensä kehittämisen eetos on kirjallisuuden pelastus. Volter Kilpi on uusi CrossFit ja David Foster Wallace uusi puolimaraton. Miki Liukkosta vaikka hampaat irvessä. Jaksaa jaksaa! Kuinka monta runokirjaa jaksat lukea loman aikana, postaa ne kaikki Instagramiin! Proustin koko sarja kaksinkertaisella nopeudella äänikirjana, että ehtii Porin SuomiAreenaan kuuntelemaan Twitteristä tuttuja naamoja.

Mitä eroa sitten itsensä kehittämisellä on verrattuna klassisten filosofien ihanteisiin? Ehkä ei mitään. Ehkä olen vieläkin vähän idealisti.

Palataan vielä kouluun. Peruskoulun idea lähti siitä, että piti keksiä tapa pitää nuoriso pois kaduilta, kun lapsityövoiman käyttö vähitellen länsimaissa kiellettiin. Koulun alkuperäinen tarkoitus ei ollut opettaa mitään hyödyllistä, vaan pitää nuoriso pois pahanteosta. Hyödyllisin asia, jonka koulu opettaa on tottelemaan käskyjä ja istumaan hiljaa paikallaan kahdeksasta neljään.

Uskosta, valtionkirkosta ja Antti Hurskaisen kirjoista

Yritin kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun Antti Hurskaisen Suntiosta (Siltala. 2023), mutta jotenkin en saanut teoksesta otetta. Tuntuu, kuin Hurskainen olisi yrittänyt kirjoittaa esseekirjaa romaanin keinoin, mutta tykkäsin kyllä hänen esseistään enemmän, esim. Suru ei toimi -kokoelmassa (Siltala. 2018). Kirjan juonessa tapahtuu ihmisille ehkä pahimpia kuviteltavissa olevia asioita (en spoilaa), mutta jotenkin juoni jää taka-alalle, kun elämän ja uskon merkitystä etsitään dialogeissa ja monologeissa.

Mutta mistä ei voi puhua, siitä puhutaan ohi aiheen, siksi selailen kirjailijasta tehtyjä juttuja. Romaanin ohella Hurskainen on kommentoinut lehdissä omaa henkilökohtaista suhdettaan kristinuskoon. Hän on useammassakin artikkelissa kertonut riparikokemuksistaan, käsityksistään Gospel-musiikista ja nykykirkon tilasta. Vertailuja toiseen vakavahahmoiseen esseistikkoon, Hurskaisen kaimaan Antti Nyléniin on vaikea olla tekemättä: molemmat suhtautuvat uskonasioihin hartaudella tänä maallistuneena aikanamme.

Erityisesti Hurskainen kritisoi valtionkirkkoa ”miellyttämisestä”: jäsenkadon paniikkimoodissa unohdetaan Jumala ja itse uskonto ja panostetaan yleiseen humaaniuteen, sambamessuihin ja viihtymiseen. Rippileirillä oli hauskaa, eikä Jeesusta tuputettu. Näin hänen aikanaan, enkä usko asioiden n. 30 vuodessa muuttuneen. Itse en käynyt rippileiriä tai koulua: kiinnostuin tytöistä ja opin tupakanpolton muutenkin. Veljen vanhin poika kävi viikko sitten riparin, enkä ole ehtinyt kysyä löysikö hän sieltä uskon. Luultavasti hän pitäisi kysymystäni outona.

Olen tässä blogissa usein viime aikoina palannut siihen, kuinka nuorempana olin hetken kiinnostunut uskonnosta, mutta sen hylättyäni ryhdyin kiihkeäksi (vasemmistolaiseksi) ateistiksi.
Radikaalimpina vuosinani vastustin valtionkirkkoa ja kannatin valtion ja kirkon erottamista. Siinäkin vaiheessa, kun olin jo ymmärtänyt, että en millään tasolla usko jumalaan, ihannoin herätysliikkeitä ja muuta ”pietismiä”, joissa näin alkukristillisyyttä ja anarkismia. Taikauskolla ei pitäisi olla mitään sijaa yhteiskunnassa, mutta toisaalta uskominen on henkilökohtainen valinta, ja omassa fatalistisuudessaan kirkon ulkopuoliset liikkeet ovat ihailtavia.

Nykyään konservatiivisempana ihmisenä ajattelen toisin. Suomen ev.lut. valtionkirkko on kuin keskikalja tai sosiaalidemokratia. Tai Veikkauksen monopoli. Kaikilla ihmisillä on vetonsa hengellisyyttä kohtaan, toisilla heikompi, toisilla voimakkaampi. Uskonto ei tule katoamaan minnekään edes kieltämällä. Jos uskonto on kansan oopiumia, on parempi tarjoilla sitä valvotusti kuin että ihmiset hankkisivat sen katukaupasta.

Jos valtionkirkko lakkaisi olemasta, se korvautuisi yhä enemmän self-helpillä, huuhaalla, homeopatialla, kristallinatseilla, rokotekriittisyydellä, enkeliterapialla, vihasaarnoilla ja tele-evankelistoilla (en usko demonien olemassaoloon, mutta siitä huolimatta epäilen Kenneth Copelandin olevan ihmishahmoinen demoni, katsokaa nyt sitä jätkää).

Mutta jos usko poistetaan uskonnosta, riittääkö se enää täyttämään tarvettaan?

Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Hurskainen kertoo, että on ”kapinallista kuulua kirkkoon”, ainakin humanistisissa, uusateistisissa ”älykköpiireissä”. Koko väestöstä ev.lut-kirkkoon kuuluu edelleen n. 65% väestöstä, mutta heistäkin suurin osa lienee tapakristittyjä. Ei ole siis liioiteltua sanoa, että uskonnon ottaminen tosissaan on ainakin poikkeuksellista.

Kouluaikana (jolloin kirkkoon kuuluvien määrä oli 20 prosenttiyksikköä korkeampi), olin luokaltani ainoa, joka ei käynyt rippileiriä tai osallistunut tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Minua ei kiusattu sen vuoksi, muuten kuin mitä murrosikäiset noin keskimäärin kuittailevat toisilleen. Sen sijaan, kun aloin ottaa uskonnosta omin päin selvää, sitä pidettiin erikoisena.

Varsin suuri osa suomalaisista on maallistuneita ja suhtautuu korostuneen kielteisesti ”jeesusteluun”. Siitäkin huolimatta, että suurin osa uskovaisista on korkeintaan ärsyttäviä, suurin osa ei sitäkään. Jos Päivi Räsänen on synkintä, mitä evenkelis-luterilaisuudella on tarjottavana, on se aika mietoa verrattuna siihen, mikä monessa muussa uskontokunnassa on valtavirtaa. Monenmoisia maallisia aatteita syötetään yhteiskunnassamme vähintäänkin puolipakolla, mutta juuri uskonto aiheuttaa väsyneen torjuntareaktion kaikissa muodoissaan.

Ironia on siinä, että myös vapaa-ajattelijana itseään pitävä ateisti ajattelee olevansa kapinallinen, joka kamppailee rationaalisuudellaan uskonnon tukahduttavaa valtaa vastaan, silloinkin kun kyseessä on pelkkä tympeä ennakkoluuloisuus ja herkkyyden puute kokea pyhää.

Kirkkoon kuulumattomana ja ateistina en ota kantaa kirkon käytäntöihin, mutta olen tyytyväinen että se on olemassa.