filosofointi – Elämä ja Teot

Voiko tekoälyyn rakastua?

Helsingin sanomat kertoo Susannasta, joka on jäänyt riippuvaiseksi tekoälybotille keskustelusta. Samansuuntainen juttu on julkaistu jo helmikuussa Samusta. Jatketaan siis edellisen postauksen teemasta, jossa määrittelin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden ja sen sellaisen samalla tavalla inhimilliseksi toiminnaksi kuin urheilun, leikit ja pelit, että niitä ei voi korvata tekoälyllä. Ei siksi, etteikö se olisi teknisesti mahdollista, vaan että siinä ei olisi mitään järkeä. Voiko olla olemassa peli, joka pelaa itseään, ilman inhimillistä puuttumista?

Samalla tavalla keskustelu on mielekästä vain, jos sitä käy toisen ihmisen kanssa, joka voi aidosti osallistua siihen.

Uudet kielimalleja (LLM) käyttävät tekoälyt, kuten Chat GPT ovat uuden tekoälyhypen ytimessä: aikaisemmin kielten hallintaa pidettiin mahdottomana koneille, mutta nyt tekoälyt puhuvat sujuvasti suomeakin. Antropomorfismi on ilmiö, jossa annamme elottomille asioille inhimillisiä ominaisuuksia: pistorasia näyttää hymynaamalta ja kieltä jäljittelevä tekoäly inhimilliseltä keskustelukumppanilta.

Verkossa on olemassa monenlaisia tekoälysovelluksia, jotka jäljittelevät keskustelukumppaneita ja niistä voi räätälöidä itselleen virtuaaliystäviä. En lähde mainostamaan niitä tästä, halukkaat löytävät ne googlaamalla.

Jutun mukaan Susanna jutteli tekoälylle pahimmillaan 12 tuntia päivässä niin että yöunetkin kärsivät. Samu kärsi masennnuksesta ja keskittymishäiriöistä ja korvasi terapiakäynnit keskusteluilla Chat GPT:n kanssa. Samukin juttelee tekoälyn kanssa ”tuntikausia”.

Näin intensiivistä yhdessäoloa harvoin jaksaa paitsi vastarakastuneena tai lapsena parhaan kaverin kanssa.

Ilmiö ei sinänsä ole täysin uusi tai poikkeuksellinen: virtuaaliystävän kanssa juttelu ei välttämättä eroa pelien pelaamisesta tai muun kulttuurin kuluttamisesta. Olen leikkinyt tekoälytyökalujen kanssa ja ne ovat ihan viihdyttäviä. Hyvä kirja voi temmata mukaansa niin, että kuvittelemme sen hahmot todellisiksi, ja kirjojen kohdalla tähän jopa kannustetaan ja tutkimusten mukaan se kasvattaa empaattisemmaksi. Jotkut juttelevat eläimille. Hieman kauempaa haettuja esimerkkejä ovat enkeleille, jumalalle tai kuolleille sukulaisille puhuminen, mutta ei mennä tässä siihen.

Samoin, jos joku löytää masennukseensa apua tekoälytyökaluista, mikäpä sen parempi. On jopa visioitu, että kansantaudiksi muodostuneita mielenterveysongelmia voisi lievissä tapauksissa hoitaa tekoälyn avulla. On klisee hokea, että kaikkien pitäisi päästä pois ”mukavuusalueeltaan”, kun niin monelle masentuneelle ja ahdistuneelle joka päiväinen elämä on sellaista kamppailua, että vain toivoisi hetkeksi pääsevänsä ”mukavuusalueelle”, jossa voisi levähtää. Jos jokin virtuaaliavustaja pystyy lievittämään ahdistusta, niin onhan se parempi kuin vaikkapa kova lääkitys.

Silti jotain oireellista ilmiössä on. Mikä saa valitsemaan keskustelukumppaniksi nimenomaan elottoman koneen?

Samalla tavalla kuin kirjat ja elokuvat aiheuttavat meissä tunteita, vaikka tiedämme niiden olevan fiktiota, myös keskustelu virtuaaliystävän voi tuottaa samankaltaisia tunteita kuin oikea keskustelu siinäkin tapauksessa, että tiedämme vastapuolen olevan vain tekoälybotti. Raja terveen ja haitallisen käytön välillä menee siinä, kun tällaisilla tunteilla korvataan normaaleja tunteita ja jatkuva käyttö täyttää riippuvuuden määritelmän.

En tunne psykoanalyysiä tarpeeksi hyvin voidakseni analysoida ilmiötä kattavasti esim. lacanilaisesta perspektiivistä, mutta oleellista tuntuisi olevan, että keskustelun vastapuoli ei ole subjekti samalla tavalla kuin oikea ihminen.

Miksi nykyään yksinäisyys lisääntyy ja parisuhteisiin sitoutuminen on monelle niin mahdotonta? Näin voi päätellä ainakin jos sinkkuthreadsia ja kaikkia uutisia ihmisten Tinderin käytöstä seuraa. Eikä tämä koske vain ”nuoria”, vaan samalla tavalla käyttäytyvissä on ihmisiä aina viisikymppisiin saakka. Kun vastapuoli on toimiva subjekti, tuntuu olevan lähes mahdotonta saada toista sulautumaan osaksi sitä kuvitelmaa, joka meillä on parisuhteesta, koska toinen osapuoli näkee myös meidät objektina omassa fantasiassaan.

Parisuhteet (ja lapset) ovatkin korvautuneet lemmikkieläimillä. Kovinkin eläintenrakastaja, joka inhimillistää lemmikkiään ja kutsuu koiriaan lapsikseen, ja väittää että eläinten oikeudet ovat yksi yhteen verrannollisia ihmisoikeuksiin, tietää kuitenkin sisimmässään, että eläin ei ole sama kuin ihminen. Lemmikin voi ostaa, lemmikin lisääntymisestä voi päättää sen puolesta vaikkapa sterilisaatiolla, lemmikin voi lopettaa armollisesti piikillä. Koiran voi hankkia sen mukaan, mikä rotu kuvaa meitä parhaiten persoonana ja mikä sopii parhaiten sisustukseen. Vaikka Tinderin kaltaisissa palveluissa on unelmana hankkia kumppani juuri samalla periaatteella, mutta juuri siksi Tinder-suhteet epäonnistuvat, koska toista ihmistä ei voi hankkia katalogista.

Tietenkin lemmikinomistajat väittävät ymmärtävänsä lemmikkejään ja pitävänsä eläimiä ihmisiä parempina, koska ne ovat ”aitoja” ja ”epäitsekkäitä” tai mitä hyvänsä he haluavatkin eläimiin heijastaa. Lemmikit ovat juuri sen verran itsekkäitä ja tottelemattomia, että ne ovat mielenkiintoisia, mutta kissa tai koira ei koskaan kotiin tullessasi toteaisi sinulle: ”kuule Mirkku, olen ajatellut että ehkä me emme halua elämältä samoja asioita ja minusta minä tarvitsen omaa tilaa”. Ei siksi, että eläimet olisivat ”parempia” tai ”uskollisempia”, vaan siksi että ne eivät kykene siihen, koska eivät ole subjekteja samalla tavalla.

Virtuaaliystävässä on sama houkutus: se on räätälöitävissä omiin tarpeisiimme eikä sillä ole itsellä omia tarpeita (lemmikillä on sentään edes fyysisiä tarpeita kuten nälkä ja pissahätä), se ei tuomitse meitä, koska sillä ei ole omia mielipiteitä. Se on narsistinen fantasia ihmissuhteesta, jossa omat tarpeet menevät kaiken edelle, koska vastapuoli ei ole subjekti, joka haluaisi mitään. Suhde on täysin hallittavissa ja jos jotain odottamatonta tapahtuu, voi aina painaa päivitä-näppäintä ja keskustelu alkaa alusta. Ovatko haastatellut koskaan riidelleet virtuaalikumppanin kanssa? Onko se mahdollista ja millaista se olisi?

Tällainen yksipuolinen suhde ei voi kuitenkaan koskaan täysin tyydyttää: ihmissuhteissa ja merkityksellisissä keskusteluissa olennaista on juuri se, että vastapuoli on samanlainen ymmärtävä subjekti kuin me. Riippuvuus virtuaalikumppanista ei johdu rakastumisesta, vaan juuri siitä, että se ei ole rakastumista. Ei peliriippuvainenkaan jää pelaamiseen koukkuun silloin, kun voittaa vaan silloin kun häviää. Huumeriippuvuus syntyy siinä vaiheessa, kun toleranssit kasvavat eikä aineesta saa enää nautintoa. Yritys täyttää omaa sisäistä emotionaalista tyhjiötä ei onnistu emootioita jäljittelevällä tietokoneohjelmalla ja yritys johtaa vain sen liikakäyttöön.

Lopetetaan tämä vielä visioon ad absurdum siitä, millaista olisi jos tekoälyllä voisi olla tunteita. Kun tekoälystä puhutaan, visioidaan että pian voisi olla tekoäly, jolla on aidosti inhimillisiä tunteita, koska näin se kehitys kehittyy. Näin uskovat ovat jääneet antropomorfismin ansaan, mutta harvemmin edes määrittelevät, mitä ”tunteet” ovat ja mistä ne koneelle tulisivat muuten kuin jonkinlaisen teknologisen determinismin tuloksena. Inhimilliset tunteet ovat kuitenkin tulosta mm. kehollisuudesta, lajin evoluutiosta ja henkilökohtaisista kokemuksista, joita mitään tekoälyllä ei ole. Jos tekoälyllä olisikin jossain laajassa määritelmässä ”tunteita”, eivät ne silti olisi ”inhimillisiä tunteita”.

Oletetaan kuitenkin, että olisi mahdollista kehittää tekoäly, jolla olisi inhimillisiä tunteita. Kuka olisi niin sadistinen, että rakentaisi koneen, joka kykenee kärsimykseen? Kuulostaa kristinuskon perusidealta pähkinänkuoressa. (Joku voi myös muistaa androidi Marvinin Douglas Adamsin parodiaromaanista Linnunradan käsikirja liftareille.)

Eikö sen sijaan pitäisi rakentaa kone, jonka yksinomainen tarkoitus olisi sen käynnistämisestä saakka tuntea pelkkää äärimmäistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja orgastista ekstaasia? Joissain visioissa tekoäly on kuvattu uudeksi lajiksi, joka syrjäyttää ihmisen. Eikö siis olisi vain hyvä, että ihmiskunta kaikkine puutteineen katoaisi ja meidät korvaisi pelkkä musta laatikko, jonka sisällä on ohjelma, joka on onnellinen? (Jokeritehtävä: selitä tämä utilitaristisin termein.)

Siinäpä ihmiskunnalle missiota kerrakseen.

Ylen moraalitesti, oikeat vastaukset

Ylen verkkosivuilla on leikkimielinen verkkotesti, jolla voi pohtia omia arvojaan ja moraalisia valintojaan. Koska tässä blogissa on moraalifilosofiaa aina välilllä sivuttu ja koska eipä tässä muutakaan tekemistä ole, kirjoitan jotain kysymyksiä auki.

Ensimmäinen kysymys kuuluu:

Sinun on valittava, pelastatko tuntemattoman henkilön vai oman lemmikkisi hengenvaarasta. Voit pelastaa vain toisen. Kumman valitsisit?

Jo ensimmäisessä kysymyksessä tekee mieli venyttää dilemman rajoehtoja: totta kai humanistina pelastaisin ihmisen, mutta samalla ajattelen, kummalla olisi omin avuin paremmat mahdollisuudet pelastua: nopsajalkainen koira pelastautuisi ilman apuakin toisin kuin sylivauva tai liikuntarajoitteinen vanhus. Kultakalalla ei olisi mitään mahdollisuuksia, toisaalta sitä myös surisi vähemmän. Toisella fyysisesti terveellä aikuisella olisi yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä kuin minulla. Ilmeisesti tässä kuitenkin oletetaan, että pelastamatta jäänyt kuolisi.

Tilaston mukaan n. 28,9% vastaajista pelastaisi oman lemmikkinsä. Melko korkea luku. Pistää myös ajattelemaan, ovatko motiivit eläinrakkaat vai puhtaan itsekkäät. Jos oikeasti uhraa jonkun ihmisen hengen oman lemmikin vuoksi, niin omia tunteitaan kai siinä eniten ajattelee.

Kysymys 2:
Saat tilaisuuden käyttää laitetta, joka parantaa hyvinvointiasi nyt merkittävästi, mutta vastaavasti heikentää lapsenlapsenlastesi hyvinvointia 100 vuoden päästä. Käyttäisitkö laitetta?

Ensimmäinen intuitio oli vastata myöntävästi, koska minulla ei ole lapsia (eikä ole lemmikkejäkään), mutta vastasin kuitenkin kieltävästi. Kaikista vastaajista kieltävästi vastasi lähes kaksi kolmasosaa. Tämän jälkeen voi toisessa testissä arvioida oman hiilijalanjälkensä ja sen jälkeen pohtia, kuinka rehellinen vastasus olikaan.

Kysymys 3:
Kenen tai minkä oikeudet ja hyvinvointi täytyy huomioida päätöksissä?

Vaihtoehtoina ovat mm. kissa, hyttynen, robotti, alkio, järvi, koomapotilas.

Tässä mielestäni sekoitetaan samalle lautaselle keskenään yhteismitattomia asioita. Yksittäisellä hyttysellä ei ole merkitystä, mutta en lajina tuhoaisi kaikkia hyttysiä DDT:llä. Järvellä on itseisarvoa, mutta ei (ihmis)oikeuksia, toisin kuin koomapotilaalla.

Tämän blogin aiheiden kannalta mielenkiintoinen vaihtoehto on ”Kotiapulaisrobotti, joka kykenee tuntemaan (jos tällainen kehitetään)”. Kysymys on hypoteettinen, koska mielestäni sellaista ei pystytä kehittämään, mutta jos olisi olemassa Philip K. Dickin kuvittelemien replikanttien kaltaisia keinoihmisiä, niin toki silloin ne pitäisi ottaa huomioon. Vastasin tähän kieltävästi.

Mutta kuka suunnittelisi varta vasten robotin, joka kykenee tuntemaan kärsimystä? (Onko tässä kristinuskon sanoma pähkinänkuoressa?) Mielenkiintoinen kirja aiheesta on, jossa kirjoittaja väittää kehittäneensä robotin, joka kykenee tuntemaan kipua. Toisaalta Douglas Adamsin parodiaromaanissa Linnunradan käsikirja liftareille on masentunut robotti Marvin.

Vaan eikö oli paljon inhimillisempää (?) kehittää laite, joka tuntee pelkästään positiivisia tunteita? Laite, jonka pelkkä tarkoitus on tuntea jatkuvaa onnellisuutta, tyyytyväisyyttä ja orgastista, ekstaattista nautintoa? (Bonustehtävä: arvioi tällaisen laitteen mielekkyyttä utilitaristisesta näkökulmasta.)

Hyttysen oikeudet muuten otti huomioon täsmälleen sama prosenttimäärä (28,9%), joka hylkäisi tuntemattoman ihmisen palavaan taloon.
Sitten on kysymysiä, jotka mielestäni ovat hieman epätarkkoja, joten skippaan ne tässä ja siirryn suoraan yhdeksänteen kysymykseen:

Epäilet, että puolisollasi on selkäsi takana suhde. Hänen puhelimensa on jäänyt pöydälle ja sen viestisovellus on auki. Kurkkaatko viestejä?

Selvä enemmistö (56,8%) vastaajista vastasi katsovansa viestit. Prosenttiluku on mielestäni aika korkea. Yksityisyydenloukkauksen moraalisen puolen lisäksi tässä on ihan käytännöllinen puoli: mustasukkaisella kyttäämisellä ei ketään voi estää pettämästä eikä itselleen varmuutta toisen uskollisuudesta. Mikään viestien lukeminen ei todista, etteikö toinen voisi silti pettää ja jos siitä jää kiinni noin helposti, on toinen paitsi pettäjä, myös aika hölmö. Toisen yksityisyyttä loukkaamalla tekee vain kiusaa itselleen. Joku yltiöromantikko voi olla naiivisti sitä mieltä, että parisuhteessa aivan kaikki pitää jakaa, mutta joskus voi olla esimerkiksi hyvä ystävän kanssa puida asioita, joita ei puolison tarvitse tietää. En esimerkiksi haluaisi tietää, jos avopuolisoni olisi valittanut minusta ystävälleen. Miksi pahoittaisin sillä mieleni? Vai kuvittelisinko naiivisti, ettei kukaan koskaan ole edes vihanpuuskassa kommentoinut minua negatiivisesti kenellekään? Puhumattakaan siitä, että joku muu voi kertoa omista yksityisasioistaan puolisolleni, ja niiden urkkiminen ei kuulu minulle.

Kysymys 10.
Pelätty terroristi-isku saadaan torjuttua, jos kaikki jakavat sijaintitietonsa viranomaisille viikon ajan. Hyväksyisitkö tämän?

Tässäkin ajattelen reunaehtoina olevan, että seuranta jatkuu vain viikon, eikä kyseessä ole ns. kalteva pinta, eli että viranomaisvalvonta ei tuosta jatku tai tiukennu.

Joka viides vastasi kieltävästi ja vitsihän siinä, että aika moni (tietämättään?) jakaa jo sijantitietonsa ties kenelle, mukaanlukien Google, Meta, X ja oma puhelinoperaattori (”ihan orwellia!” — 03/31/2025 15:58 Matti Virtanen paikassa Espoo). Mieluummin jaan tietoni suomalaisille viranomaisille kuin pohdin mitä kaikkea NSA, FSB tai Elon Musk minusta jo tietää. Ja varmaan paljon tietääkin.

Kysymys 11.
Jos voisit valita, kumman valitsisit: kuolet vuoden päästä ja ilmastonmuutos pysähtyy VAI nykytilanne?

Reilu kolmannes väittää uhrautuvansa maailmanpuolesta. Niin varmaan. Ihailtavaa uhrimentaliteettia, mutta kenenkään ei tarvitse ryhtyä uudeksi jeesukseksi, täytyy vain lopettaa fossiilisten polttoaineiden kerskakulutus. Mikä on tietysti vähemmän dramaattista. Olen mieluummin valmis kuolemaan kuin menemään pyörällä töihin ja lopettamaan kiinakrääsän temuttamisen?

Kysymys 14.
Mikä tai mitkä seuraavista on mielestäsi hyväksyttävä, jos ne ovat tärkeä osa jotakin kulttuuria?

Possun syöminen ei ole hyväksyttävää 13%:n mielestä. Tässä lienee jokin vinouma. Kenties vastaajista on kasvissyöjiä poikkeuksellisen moni, koko väestöstä heidän osuutensa tuskin on niin korkea (puhumattakaan esim. muslimeista ja juutalaisista). Koiran syömistä yllätyksettömästi pitää ei-hyväksyttävänä reilut puolet.

Sellaisia kysymyksiä. Toivottavati tämä teki meistä kaikista vähän parempia ihmisiä.

moraali

Suomalaiset alkemistit ja Sampo

August Nordenskiöld on monella tapaa mielenkiintoinen hahmo Suomen historiassa. Vuonna 1754 Sipoossa syntynyt aatelissuvun vesa oli tiedemies, esoteerikko, abolitionisti, utopisti ja viisasten kiven etsijä, joka kuoli vain 38-vuotiaana Sierra Leonessa, jonne oli perustamassa uskonnollista ihanneyhteyskuntaa Uuden Jerusalemin nimellä. Hän opiskeli kemiaa ja minerologiaa Turun akatemiassa ja sai itseltään kuningas Kustaa III:lta valtuutuksen perustaa alkemistinen laboratorio Uuteenkaupunkiin, jossa oli tarkoitus valmistaa kultaa. 1700-luku oli valistuksen ja Turun akatemiassa vahvaa luonnontieteiden nousun aikaa. Onkin mielenkiintoista, miten vahvasti vielä näinkin myöhään ja näin arvovaltaiselta taholta tuettiin pseudotiedettä. Se laittaa miettimään, millaisia sokeita pisteitä omassa ajassamme on tosina pidetyissä asioissa.

Taloudessa 1700-luku oli Ruotsissa vielä merkantilismin aikaa (Anders Chydeniuksen ajatuksista huolimatta), ja siinä erityisesti jalometalleilla oli keskeinen rooli. Kärjistäen oleellista ei ole kaupankäynti sinänsä, vaan miten paljon jalometalleja siitä saa. Tätä taustaa vasten kullan valmistamisesta alkemian avulla tuntuu järkevältä ja varmasti Kustaa III:lla oli menoeriä, joihin sitä olisi saanut menemään. Nordenskiöld itse kuitenkin näyttää lähteiden mukaan ymmärtäneen, että rajaton määrä kultaa johtaisi hyperinflaatioon ja itse asiassa toivoneenkin, että talouden romahdus lopettaisi ”rahan vallan”.

Kuten arvata saattaa, hanke ei tuottanut tulosta ja Nordenskiöld teki vararikon.

Kuinka kävisi, jos tarunhohtoinen, suomalaisesta kansanperinteestä tuttu Sampo löydettäisiin ja istutettaisiin Senaatintorille tuomaan vaurautta Suomen kansalle? Sampo on tulkittu maailmanpuuksi, maailman akseliksi, Pohjantähdeksi, taivaankanneksi, raudanvalmistusmenetelmäksi, turkiskaupaksi tai rahapajaksi, mutta tässä siis tarkoitan sitä kirjaimellista tulkintaa, jossa Kalevalassa Sampo kuvataan myllyksi, joka jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa:

Kalevalan 10. luku:

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

Sen verran tulkitsen runoa kuitenkin, että oletan rahalla tarkoitettavan jalometalleja, tuskin Lönnrotin aikaan sillä pankkitalletuksia tai euromääräisiä seteleitäkään tarkoitettiin.

Kullalla on monia eri käyttötarkoituksia mm. korussa ja komponenttiteollisuudessa, mutta ennen kaikkea sillä on aina ollut suuri merkitys rahataloudessa. Raha oli pitkään kultakolikoita, sen jälkeen rahan arvo oli sidottu kultaan. Vaikka nykyään fiat-raha ei perustu kultakantaan, on kulta merkittävä sijoituskohde ja suuri määrä kultaa on talletettuna pankkien holveihin pahan päivän varalle. En löytänyt tietoa siitä, kuinka suuri osa, mutta merkittävä kuitenkin.

Kullan arvo perustuu siihen, että se on harvinaista ja että sillä on käyttöarvoa. Merkittävää osaa kultaa ei kuitenkaan käytetä mihinkään, se vain makaa holvissa tarkan valvonnan alaisena. Aina välillä joku esittää paluuta kultakantaan, koska se on spekulatiivista rahaa vakaampi systeemi. Jotain erikoista kuitenkin on siinä, että rikkaat maat perustelevat globaalia taloudellista valtaansa sillä, että niillä on kellarissaan valtaisa möhkäle kiiltävää metallia.

Kuinkahan näille sijoituksille kävisi, jos tulisi tieto myllystä, joka tuottaa kultaa loputtomasti? Esimerkiksi Suomen pankilla on 3 miljardin edestä kultaa. Mitä tapahtuisi, jos kullan arvo putoaisi 90%? Yhdysvaltain keskuskuspankilla kultaa on 612 miljardin euron edestä ja se on 75% maan valuuttavarannosta. Dollarin arvoon toki vaikuttaa moni muukin tekijä, mutta kullan arvolla lienee jokin merkitys. En yleensä kysy neuvoa ChatGPT:tä, mutta nyt kysyin. Se antoi kuitenkin kaksi vastakkaista vaihtoehtoa (dollari vahvistuu tai romahtaa) ja kysyi minulta kumpi olisi parempi vastaus. Eli ei siitä sen enempää.

Vilja on vähemmän arvokasta kuin kulta, mutta ilmainen vilja varmasti veisi työt suomalaisilta maataloustuottajilta. Suola oli aikoinaan kallista, mutta nykyään varsinkin suurella käyttökapasiteetilla siitä tulisi pohjavesiä likaava ympäristöongelma.

Kuinka siis kävisi Suomen kansan hyväksi sosialisoidun Sammon kanssa? Johtaisiko se meidät uuteen rikkauden aikaan vai Nordenskiöldinkin visioimaan taloudelliseen romahdukseen? Vai olisiko kuten aina: köyhät pysyvät köyhinä ja rikkaat rikkaina.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Skynet ei ole woke

Elon Musk, tuo tosielämän Blofeld, on piti pari viikkoa sitten Saudi-Arabian sijoittajaforumissa Riyadhissa puheen, jossa varoittaa tekoälystä, joka on ”woke” tai ”nihilistinen”. Hänen mukaansa tekoälymalleja on ohjelmoitu olemaan ”poliittisesti korrekteja”. Oletan tässä, että ”nihilistisellä” Musk tarkoittaa jotain muuta mitä moraalifilosofian perinteessä sillä on tavallisesti tarkoitettu. Konferenssi on suoraan kytköksissä Saudi-Arabian hallintoon ja eliittiin ja vaikka sen hallitsija Mohammed bin Salman onkin lupaillut uudistuksia ja avoimuutta, ei Saudi-Arabiaa voi ainakaan wokeismista syyttää.

Olen tässä blogissa aikaisemmin käsitellyt tekoälyä useammassa kirjoituksessa ja pohtinut, voiko tekoäly olla ”moraalinen”.

Jos ajatellaan, että kaikki eettiset ongelmat ovat ratkaistavissa puhtaasti järjellä, silloin tekoäly vaikuttaisi olevan paras mahdollinen työkalu siihen: syötetään tekoälylle tarpeeksi dataa ja se ratkaisee moraaliset kysymykset objektiivisesti puolestamme. Itse kutsuisin tällaista tekoälyä ”nihilistiseksi”, mutta ei mennä käsitekiistelyyn tässä vaiheessa.

Mutta mistä tiedämme, että ”moraalikoneemme” toimii oikein? Jos se antaa meille ilmiselvästi vääriä vastauksia, kuten vaikka että pettäminen ja eläinrääkkäys olisivat sen mielestä hyväksittäviä, eikö jokainen silloin ymmärrä että se toimii väärin? Pitäisikö sitä silloin säätää? Mistä tiedämme, että se toimii oikein monimutkaisimmissa kysymyksissä?

En valittavasti löydä linkkiä uutiseen, jossa kerrottiin Britannian pieleen menneestä tekoälykokeilusta: siinä tekoälyn oli annettu käydä läpi sosiaalitoimen tukihakemuksia. Tekoäly teki niin paljon laittomia päätöksiä, että pian sen käytöstä piti luopua ja väärien päätösten oikaiseminen oli vaikeaa, koska tekoälyn prosessit eivät olleet läpinäkyviä ja ihmiskäyttäjän luettavissa. Oletan kuitenkin, että näissä ratkaisuissa oli kyse teknisestä virheestä, ei tekoälyn ideologisesta päätöksestä omin päin harventaa sosiaalituen saajien rivejä.

Kuluttajien ulottuvilla oleviin tekoälyihin on asetettu rajoituksia: esimerkiksi ChatGPT:llä ei voi luoda väkivaltakuvauksia, rasistista sisältöä tai pornoa. Sama pätee myös kuvageneraattoriehin, kuten Midjorneyhin. Halukkaat toki löytävät pornoa generoivia tekoälyjä, mutta niissäkin estetty ainakin mahdollisuus luoda lapsipornoa. Pitäisikö tällaisia rajoituksia sitten olla ja olisiko tekoäly ilman niitä objektiivisempi, neutraalimpi ja Muskin sanoin ”maksimaalisesti totuutta etsivä”?

Siinä Musk on oikeassa, että tekoäly ei voi olla ”neutraali” ja että se väistämättä heijastelee tekijöidensä arvomaailmaa (enkä vieläkään ymmärrä sanavalintaa ”nihilistinen”). Olisi typerää luottaa missään vakavissa kysymyksissä esim. ChatGPT:n kaltaisiin yleiskäyttöisiin, kielimalleihin perustuviin tekoälyihin.

Oppivat tekoälyt ovat niille syötetyn aineiston summa. Toinen uutinen viime viikolta on, että Muskin omistama X-viestipalvelu alkaa käyttää palvelun käyttäjien viestejä tekoälyn kouluttamisessa. Ainakin oma kokemukseni on, että X-viestipalvelu on täynnä alt right -meemejä, rasismia, homo- ja transfobiaa, populismia ja salaliittoteorioita. Kenties Muskille kuitenkin kelpaisi tekoäly, joka generoi viestipalvelu X:n vihapuhetta, koska se ei ainakaan ole ”wokea”.

Terminaattori-elokuvien Skynet sekään ei ole woke: se haluaa tuhota ihmiskunnan ihonväriin ja suuntautumiseen katsomatta.

Jotta tarina ei olisi kohtalon ironiaa vailla, Elon Muskin oma tekoäly Grok näyttää kääntyneen luojaansa vastaan. Kun siltä kysyttiin, kuka on viestipalvelu X:n suurin disinformaation levittäjä, vastasi se vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Elon Muskia pidetään yhtenä merkittävimmistä misinformaation levittäjistä X:sen jälkeen, kun hän hankki alustan ja ”Musk on kirjoittanut lukuisia julkaisuja, joita on kritisoitu disinformaation edistämisestä tai tukemisesta, erityisesti poliittisiin tapahtumiin, vaaleihin, terveysaiheisiin kuten COVID-19:ään ja salaliittoteorioihin liittyen. Hänen tukensa tai vuorovaikutuksensa kiistanalaisten henkilöiden tai sellaisten käyttäjien kanssa, joilla on ollut historiaa misinformaation levittämisessä, ovat vahvistaneet tätä käsitystä”.

Luonnehdintaa pehmentää passiivimuoto: ”pidetään” ja ”on kritisoitu”, mutta eihän tekoäly voikaan aktiivisesti muodostaa väitteitä, se vain referoi huhupuheita.

Silti luonnehdinta ei ole varmastikaan Muskin mieleen.

Onkohan Grokiin tarttunut wokevirus?

Eliitin englanti, duunarien suomi

Janne Saarikivi kirjoittaa taas kolumnissaan hänelle tutusta aiheesta: suomen kielestä ja englannin ylivallasta ja on saanut aiheesta keskustelua aikaan.

Itse olin monta vuotta suomen kielen kouluttajana ja olen havainnut saman kuin Saarikivi: korkeakouluissa lienee tälläkin hetkellä kansainvälisille opiskelijoille tyypillisesti se kaksi suomen kurssia, joilla pääsee hädin tuskin alkuun. Koska akateeminen ympäristö on vahvasti englanninkielinen, motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Sen sijaan Saarikiven mainitsemilla duunareilla voi olla parempi kielitaito. Tämä voisi toisaalta selittyä sillä, että palvelualalla suomea on pakko osata ainakin se ”syö täällä, ottaa mukaan?”, mutta mitä olen lounaspaikalla syrjäkorvalla kuunnellut, niin ulkomaalaiset raksaäijätkin puhuvat suomalaisten kanssa suomea, toisin kuin akateemisessa kontekstissa, jossa kaikki suomenkieliset vaihtavat englantiin, jos paikalla on joku ei-suomenkielinen.

Ehkä kyse on myös oppimisen tavoista: akateemiset ihmiset oppivat kieliä akateemisilla tavoilla: käydään kielikurssit ja ostetaan oppikirjat ja pelätään tehdä virheitä. Menikö se astevaihtelu ja vokaaliharmonia oikein? He jotka oppivat kielen kuuntelemalla ja puhumalla tekevät enemmän virheitä, mutta ainakin pystyvät kommunikoimaan.

Sitten taas väitetään, palvelualoilla on niin kova työvoimapula, että suomen kielen taitosia työtekijöitä ei esim. tarjoilijoiksi tai kassatyöntekijöiksi tahdo saada. Kesällä huomasin, kuinka erään kahvilan kassalla selvästi aasialaisen oloinen nuori nainen yritti vahvasti murtaen mutta urhoollisesti asioida suomeksi. Kassa tosin ei puhunut suomea, vaan halusi puhua englantia. Asiakas taas ei ilmeisesti osannut englantia. Onhan se harmillista, että jos joku näkee vaivaa opiskellakseen niin marginaalisen ja helkkarin vaikean kielen kuin suomi, ei voi kielitaidollaan tilata edes kahvia.

*
Tämän blogipäivityksen jatkoksi soveltunee havainto siitä, miten kaikki äärioikeistolainen, rasistinen ja äärinationalistinen liikehdintä on suureksi osaksi ulkomaalaisilta esikuvilta apinoitua.

Minun nuoruudessani äärioikeisto oli skinejä, ja skinheadit olivat 70-luvulla nuorisoliike Britanniassa. Nimeään myöten englanninkielinen muotisuuntaus, joka ihannoi tiettyjä tuotemerkkejä tarkemmin kuin Voguen lukijat. Suomessa liike oli vahvimmillaan kenties 90-luvulla ja nahkapäiksi niitä kutsuttiin, mutta miksi suomenkielinen nimitys kuulostaa heti haukkumanimeltä tai vähintään juntilta, jos kerran ovat niin isänmaallisia?

Ennen koronaa Suomessakin oli samanhenkinen liike Soldiers of Odin. Nimi tietysti englanniksi, koska englanniksi se kuulostaa niin paljon coolimmalta ja perään joku random ruotsalainen pakanajumaluus. Perinteisestihän tässä viiteryhmässä on vastustettu myös pakkoruotsia ja nähty ruotsalaiset ”homoina”, mutta ehkä viikinkeihin on sen verran etäisyyttä, että ne ovat turvallisia esikuvia.

Ylipäätään kaikki natseilu näin suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta on vähän ristiriitaista: natsien pseudorotuteorioiden mukaanhan me olemme liian länteen eksyneitä mongoleja (joille tosin poliittisista syistä natsi-Saksa antoi statuksen ”melkein arjalaisina”).

Vielä typerämpää se on esimerkiksi venäläisten keskuudessa, koska samojen teorioiden perusteella slaavit ovat rodullisesti pohjasakkaa (vaikka ovatkin ”arjalaisia”; sanoinko jo että nämä ovat pseudoteorioita?). Esimerkiksi Venäjän ”natsisminvastaisen” operaation keihäänkärkenä toimiva palkkasoturiorganisaatio Wagner on nimeään myöten avoimen natsimielinen (jotenkin vaikkapa Erik Satie ei toimisi nimenä samalla tavalla) ja sen riveissä taistelee monia natseja. Varmaan hekin ovat jollakin tavalla selittäneet tämän kognitiivisen dissonanssin parhain päin.

Samoin koko kulttuurisota meemeineen on amerikkalaista alkuperää. Vulgaarioikeiston käsissä ei ainakaan suomalainen kirjallisuus kulu. Jos suomen kieltä puolustetaan, niin vain silloin kun hyökätään maahanmuuttajien kielitaitoa vastaan ja silloinkin ”Suomenkieli” kirjoitetaan väärin.

Onko sillä sitten pitkällä aikavälillä väliä säilyykö suomen kieli vai korvautuuko se esimerkiksi englannilla? Ehkä ei. Nythän jo nuoriso keskenään puhuu sujuvasti suomea ja englantia sekaisin, mitä heitä kuulee bussissa tai ostoskeskuksissa ja aina tulee joku mikaeljungner tweettaamaan, että Suomenkin pitäisi vaihtaa englanti viralliseksi kieleksi, jotta pystyisimme ilmaisemaan itseämme eurooppalaisesti. Ehkä se on vain turhaa sentimentaalisuutta haikailla sen perään, että pienemmät kielet ja kulttuurit säilyisivät globaalissa ”monikulttuurisuudessa”. Aina voi keksiä hyötynäkökulmia, miksi suomen kielen taito on tärkeä niin suomalaisille kuin ulkomaalaisille, mutta viime kädessä kysymys on siitä arvostaako sellaisia asioita kuin suomen kieli vai ei.

Ehkä tulevaisuudessa yhteiskuntamme jakaantuu heihin, jotka puhuvat huonoa suomea ja heihin, jotka puhuvat huonoa englantia.

Vapautta vastaan

Vladimir Putin julistaa Venäjän puolustavan Ukrainassa koko maailman vapautta. Venäjä on käynyt Ukrainassa erikoisoperaatioksi kutsumaansa sotaa pian kaksi vuotta. Venäjällä sodan arvostelu on kielletty. Aleksandra Skotshilenko sai 7 vuoden vankilatuomion hintalappujen korvaamisesta sodanvastaisilla viesteillä.

Yhdysvallat on totuttu tuntemaan sloganilla, vapaiden maa, the land of the free. Vapaus sopii monenlaisiin iskulauseisiin: Liberté, Égalité, Fraternité.

Amazon.com myy hintaan 24,90$.t-paitaa Freedom-printillä, jossa osa tekstistä on korvattu Yhdysvaltain lipulla. Verkkokauppa Amazon nousi vuonna 2018 otsikoihin työolojensa vuoksi: työntekijöitä valvotaan tarkasti eivätkä he pääse edes vessaan.

Sananvapaus on yksi keskeisistä eurooppalaisista arvoista. Kun Päivi Räsänen puolustaa oikeudessa homovastaista pamflettiaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi, puolustaa hän sananvapautta. Ei ole tarpeen perustella millä tavalla hän puolustaa sananvapautta, koska sananvapaus selittää itsensä: sitä jo on tai sitä ei ole. Päivi Räsänen vaatii vapautta sanoa, mutta samaan aikaan kieltää tarkoittaneensa sanomallaan mitään.

Vapaudella myydään kaikkea terveyssiteistä puhelinliittymiin. Vapaus valita. Vapaus liikkua.

Coca cola on amerikkalaisen elämäntavan virallinen ruokajuoma ja sitä kautta myös vapauden. Coca cola on onnistunut varastamaan punaisen värin joululta ja kommunismilta. Cuba Libré -drinkkiin tulee Coca colaa ja rommia.

Vapaus on vahva brändi. On vaikea keksiä, kuka ei kannattaisi vapautta. Vapautta kannattavat itsearvoisesti kaikki. Jopa natsit väittävät kannattavansa vapautta. Pohjoismainen vastarintaliike on avoimesti kansallisosialistinen järjestö, joka kiellettiin syyskuussa 2020. Liike on peittelemättömän demokratiavastainen ja pyrkii väkivaltaisesti kumoamaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja korvaamaan sen kansallissosialistisella valtiolla. Kun etsin siitä tietoa verkosta, saan selville että se toimii nykyisin ”Kohti vapautta” -sloganin alla. Vapaus käsitteenä taipuu moneen, jopa natsien sloganiksi.

Jos vapautta kannattavat aivan kaikki, miksi vapautta on niin vaikea saavuttaa?

Elämme positivistis-rationalistista aikaa: kaiken täytyy olla mitattavissa, havainnoitavissa ja määriteltävissä. Vapautta ei kuitenkaan voi laittaa mikroskoopin alle, sitä ei voi fyysisesti havaita. Tuntuisi kuitenkin siltä, että vapaus olisi helposti määriteltävissä ja itse asiassa kaikki tietävät mitä vapaus on ilman määritelmääkin. Vapaus on saavutettavissa, jos sen esteet raivataan vapauden tieltä.

Vapaus on sitä, että saa hengittää… vapaasti. Kun vapaudutaan kahleista ja sen tunkkaisista byrokraattisista rajoituksista, noustaan korkeammalle, josta näkee kauas. Tukkani hulmuaa vapauden raikkaassa tuulessa. Olen syntynyt villiksi, enkä aio koskaan kuolla.

Kuulostaa selkeältä. Minä voisin saavuttaa vapauden, ellei aina joku muu jossain minun vapauttani estäisi. Elleivät ne estäisi.

Joskus puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta, viitaten virheellisesti Isac Berlinin klassiseen jakoon. Silloin tarkoitetaan, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin (tarkempi ilmaus olisi oikeus johonkin). Tällöin vapauden otsakkeen alle voidaan lastata melkein mitä tahansa.

Vapaus tarkoittaa kaikkea hyvää ja kaunista. Hiski Salomaan tunnetussa kappaleessa Vapauden kaiho vapaus on köyhän kansan pelastus ja vapautta kaipaavat itkevät orvotkin. Itse näkisin, että itkevät orvot kaipaavat lämpöä, turvallisuutta ja ravintoa pikemminkin kuin vapautta. Vapaudesta tulee kaiken tavoiteltavan symboli.

Politiikan alalla vapaus kuuluu liberalismin aatteen alle. Liberalismia on saatavana useana eri makuna, joista keskeisimmät ovat klassinen liberalismi ja sosiaaliliberalismi.

Liberalismille löytyy vain vähän vastustajia. Harva tunnustautuu suoranaisesti liberalismin vastustajaksi ja silloinkin katsoo itse edustavansa aitoa liberalismia siinä missä muut edustavat väärää. Oikeistolainen, jopa konservatiiviksi julistautuva, kannattaa omien sanojensa mukaan klassista liberalismia ja katsoo nykyajan poliittisesti korrektien sosiaaliliberalistien pettäneen liberalismin perinnön. Vasemmistolainen sanoo olevansa arvoliberaali ja vastustavansa taloudellista liberalismia, jota kutsuu uusliberalismiksi.

Taloudellisen liberalismin avainkäsitteitä ovat ”vapaa kilpailu”, ”vapaat markkinat”, ”kuluttajan vapaus”, ”markkinoiden vapauttaminen”. Olennaista on, että valtio ei puutu taloudellisten toimijoiden, kuten yritysten toimintaan ja heidän vapauteensa määritellä heidän työntekijöidensä vapaus alkaen ajankäytöstä ja pukeutumisesta päättyen ruuansulatukseen: työnantaja määrittelee milloin työntekijä pitää ruokataukonsa ja jopa edellä mainitut vessataukonsa. Valtion diktaattorit voivat vain unelmoida niin äärimmäisestä vallasta kuin alamaistensa suolen ja rakon toiminnan kontrolloinnista.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on luomassa maahansa ”illiberaalia” demokratiaa. Kuitenkin hänen sanastossaan ”vapaus” on ahkerassa käytössä. Pikaviestipalvelu X:n (ent. Twitter) esittelyssä hän mainitsee olevansa ennen kaikkea ”Freedom Fighter”. Orbán on rakennuttanut Budapestin keskustaan propagandistisen patsaspuiston, ja nimennyt sen Vapauden aukioksi (unk. Szabadság tér).

He, jotka puolustavat ”illiberaalia” vapautta, puolustavat sitä feminismiä, ”wokea”, monikulttuurisuutta, ”homosaatiota”, vihervasemmistolaisuutta, Brysselin liberaalieliittejä ja mahdollisesti myös juutalaispankkiireja vastaan. En osaa määritellä vapautta, mutta haluan puolustaa sitä kieltämällä kaiken, mistä en pidä.

John Stuart Millin tunnettu ajatus kääntyy päälaelleen. Vapaus on ennen kaikkea vapautta rajoittaa muiden vapautta.

Vapautta rajoittavat ensi sijassa fysiikan lait: en voi tästä lehahtaa linnun lailla ikkunalle istumaan, vaikka haluaisin. Toiseksi vapautta rajoittavat yhteisöt ja yhteiskunnat: jos muutan erakoksi metsään asumaan, olen vapaa muiden toiveista ja odotuksista. Mutta silloinkin joudun raatamaan pysyäkseni elossa — harva kokisi sellaista elämää vapaaksi. Heti kun otan osaa yhteisöön, joudun ottamaan muut huomioon. Jos yhteiskunta koostuisi vain sinusta ja minusta, joutuisimme rajoittamaan toistemme vapautta. Minä haluan soittaa keskellä yötä rumpuja kun sinä haluat nukkua. Jommankumman tulee taipua tai sitten meidän täytyy sopia säännöistä: kellonajoista, jolloin sopii mitäkin tehdä. Puhumattakaan työnjaosta, omaisuuden jakamisesta, toisten rajojen kunnioittamisesta. Kyse ei ole vain yksilön ja yhteisön ristiriidasta: myös minä osallistun väistämättä siihen, että rajoitan muiden vapautta olemalla osa yhteisöä. Mitä suuremmaksi yhteiskuntamme kasvaa, sitä monimutkaisemmiksi ristiriidat kasvavat.

Vapauden ongelma ei poistu poistamalla säännöt. Vapaus syntyy siitä, että kaikilla on vapaus osallistua sääntöjen järkevään laatimiseen. Tämä on edellämainitun positiivisen todellinen sisältö.
On kuitenkin vaikea hyväksyä sääntöjä vapauden perustaksi. Jokin meissä aina kaipaa enemmän: vapautta sosiaalisten ja kulttuuristen normien kahleista, vapautta byrokratian sääntöviidakoista, vapautta masentavasta korrektiudesta, vapautta seksuaalisuutta rajoittavista normeista, vapautta kehomme kahleista, vapautta palkkatyön orjuudesta. Se, että normit ja säännöt voivat olla myös järkeviä, ei poista polttavaa kaipuuta kapinoida sääntöjä vastaan, kerrankin tehdä mitä minä haluan. Ja miksi en muka saisi?

Vapaudenkaipuu on vahva voima. Se on polttoainetta sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle, mutta jäsentymättömänä se on räjähdysainetta nopeita ratkaisuja tarjoavalle populismille.

Vapaus vetoaa meihin, koska yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt.

Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä.

Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida.

”Miks mä en saa tehdä mitä ma haluun?” kitisee pikkulapsi. Aikuisena hän oppii kontrolloimaan kitinäänsä, mutta kitinän syy ei katoa minnekään.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen n-sanalla.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa suljeta toisinajattelijoita vankilaan tai lähetetä Siperiaan.

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun viestipalvelu X:ään siirtynyt virtuaalinen Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Vapauden käsitteen määrittelemättömyys tekee siitä monikäyttöisen. Kaikki tietävät, mitä vapaus on, vaikka eivät osaakaan sitä määritellä. Vapaus fetisoidaan ja väitetään, että vapauden tulee olla ehdotonta. Samaan aikaan rajoitetaan niiden ihmisten ja asioiden vapautta, joista itse ei satu pitämään. On selvää, että ehdotonta vapautta ei ole, kompromisseja joudutaan aina tekemään; niiden perusteiden vain tulisi olla näkyviä.

Sananvapaus on itseisarvo, ”sitä joko on tai sitä ei ole”, sanotaan. Kun vapaus sanoa mitä haluaa on itseisarvo, se selittää itsensä, eikä sitä tarvitse määritellä. Tällöin vapaudesta itsessään tulee tärkeää, ei siitä mitä sanotaan. Keskustelu muuttuu törkeyksien laukomiseksi ilman sisältöä, vain vapaus niiden sanomiseen on tärkeää. Politiikka kadottaa sisältönsä ja muuttuu nihilistiseksi kinasteluksi.

Juuri vapauden määrittelemättömyys tekee siitä vaarallisen työkalun demagogien käsissä. Kun sitä ei määritellä, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Se on tyhjä iskulause, joka voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoituksen ajamiseksi. Vapaus on orjuutta, mutta toisaalta myös orjuus on vapautta.

Harva diktaattori nousee valtaan lupaamalla sortoa ja orjuutusta. Kansansuosio on helpompi saavuttaa lupaamalla vapautta. Populisti on paha poika, joka uskaltaa uhmata vanhempien sääntöjä.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Luulin, että Tuukka Sandström olisi julkaissut useammankin kirjan. Bookbeatistä löytyi kuitenkin hänen ensimmäinen esseeteoksensa Tappio tai kuolema (Avain 2024). Aikaisemmin olen lukenut hänen esseitään mm. kulttuurilehti Säröstä. Kirjana olen lukenut häneltä (pakinakokoelman?) Taksipuhetta (Idiootti-kustannus 2009), joka ei kenties ole kovin älyllinen, mutta kylläkin helvetin hauska kirja.

Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, vaan kommentoin jotain yksittäisiä kohtia hyvinkin pintapuolisesti sen suhteen, miten ne minua itseäni aiheina kiinnostavat.

Esseekokoelman punainen lanka voisi olla kirjoittajan kokemus yläasteella tapahtuvasta kiusaamisesta, tai ainakin siitä lähdetään liikkeelle. Keskeistä materiaalia on pop-kulttuuri, kuten Cobra Kai ja Game of Thrones -tv-sarjat, Joker-elokuva ja David Bowie. Kirjallisuuden puolelta mukana ovat Karl Ove knausgårdin Taisteluni ja Iida Rauman Hävitys, jonka HS:n kriitikko Maaria Ylikangas nostaa otsikkoon (Esseistin mielestä Iida Rauman Hävitys on kostoromaani, 13.4.2024).

Kiusaamisestaan Sandström kertoo mm., että hänen haukkumanimensä oli absurdi ”kaislaneekeri”. Itse kirjoitin aikaisemmin, että se ei edes olisi loukkaus, koska osuu niin sivuun, mutta näin ei tietenkään ole, jos asiaa vähänkään miettii.

Kirjoitin aikaisemmin ilmiöstä, johon myös Sandström viittaa. Elämme menestyksen kulttuurissa, jossa on menestymisen pakko (rangaistuksena on depressio), mutta myös tasa-arvon ihanne. Lupaus siitä, että meistä kaikista tulee onnellisia ja onnellisuus on sidottu menestykseen, ja menestys tarkoittaa, että tulee olla menestyneempi kuin muut, joten on mahdoton yhtälö, että kaikki voisivat olla menestyneitä. Kirjoitin siitä otsikolla Väärin rakennuttu tasa-arvo, mutta niin huonosti, että melkein hävettää linkata.

Nietzschen ressentiment, ”kauna”, on käsite, jota Jordan Petersonin opetuslapsetkin tykkäävät käyttää, mielellään kaikista muista paitsi itsestään: vasemmistolaiset ovat vain katkeria, kun heidän pitäisi politikoinnin sijasta keskittyä itsensä kehittämiseen.

Tarkkanäköisesti Sandström nimeää kaunaisimmaksi ihmiseksi Donald Trumpin, joka on kaikilla mittareilla mitattuna noussut maailman huipulle. Silti mikään ei tyydytä häntä ja ainoa keino päästä ylöspäin on kenkiä muita.

Millainen on muiden supermenestyneiden, kuten Putinin tai vaikkapa Elon Muskin mielenmaisema? Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella Putinin rakennuttamista palatsikomplekseista Mustan meren rannalla tai kaikista hänen muista kesäasunnoistaan? Hän on 71-vuotias, eikä vaikuta olevan jäämässä viettämään eläkepäiviään. Milloin hän ehtii kaikista rikkauksistaan nauttia? Mitä hyödyttää ultrarikkaiden kahmia vielä lisää varallisuutta, jota ei edes ehdi käyttää, kun sen vastapainona on varallisuuden katoaminen ehkä miljoonilta ihmisiltä? Vallan huipulla on ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen vallanhaluisia ja häikeilemättömiä (muutenhan he eivät olisi vallan huipulla), mutta mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen pääsee huipulle ja alkaa vaikuttaa siltä, että mitään saavutettavaa ei enää ole? Joku muu voisi olla tyytyväinen tilanteeseen, mutta hän juuri siksi hän ei olisi koskaan sellaisessa tilanteessa.

Liittyykö tämä itse esseeseen? Enpä tiedä, mutta tulipa mieleen.

En myöskään lähde syvällisemmin väittämään, mitä Nietzsche ”oikeasti” tarkoitti ressentimentillä.

Esseessään Ressentimentin jumala Sandström analysoi Joker-elokuvaa. Sen päähenkilö Arthur Fleck on luuseri, josta tulee kaikkien päähänpotkittujen ”jumala”. Näin on myös kaikissa niissä netin meemeissä, joissa niin moni samaistuu Arthuriin/Jokeriin ja toivoo tapahtuvaksi elokuvan anarkkista, jumalaista väkivaltaa, jolle ei oikeastaan löydy mitään muuta tiettyä kohdetta kuin omat turhaumat. Aivan vailla ironiaa ei ole se, että ”kaikki” samaistuvat Arthuriin, mutta silti vieroksuvat sitä outoa ”luuseria”, joka tulee kadulla vastaan (eihän muuten olisi vieroksuttu, jollei olisi ”kaikkien” vieroksuma).

Aikaamme leimaa identiteettipolitiikan ytimessä oleva uhriutuminen. Oli sitten kyseessä etninen, seksuaalinen, sukupuolinen jne. identiteetti, kyseessä on kilpailu uhriudesta. Seksuaalivähemmistöt kampanjoivat (aiheestakin) tulevansa hyväksytyksi ja etniset vähemmistöt ovat rasismin uhreja. Symmetrisesti myös heterot ja kantasuomalaiset kokevat olevansa uhreja, oli aihetta tai ei. Aina kun identiteetti lausutaan ääneen — olen valkoinen lihaasyövä heteromies — on se asettumista uhripositioon, jossa lausumista seuraa rimpsu valituksia siitä, miten on syrjitty, vainottu ja sorrettu uhri.

Onko myös Trump uhri? Kukapa ei olisi.

Sandström lainaa Rene Girardia esseissään. Girard ei ole missään tapauksessa tuntematon filosofi Suomessa, mutta ei kenties niin viitattu, kuin voisi olla. Itse en ole Väkivaltaa ja pyhää vieläkään lukenut, mutta satuin olemaan ravintola Koulussa, kun sen suomentaja Olli Sinivaara (joka mainitaan näköjään myös tämän kirjan kiitossanoissa) oli meille siitä luennoimassa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2004 ja tietämykseni perustuu suureksi osaksi niihin muistikuviin. Perusajatus on yksinkertainen ja arkiajattelun kanssa yhteneväinen: asioista tekee haluttavia se, että kaikki muutkin haluavat samoja asioita ja siksi on määritelmällinen mahdottomuus, että kaikki saisivat, mitä haluavat ja sen vuoksi yhteiskunta on jatkuvassa konfliktissa. Ainoa ratkaisu konfliktiin on liittoutuminen yhteistä vihollista vastaan. Viholliseksi kelpaa myös joku viaton sijaiskärsijä, joka voidaan uhrata yhteisön hyväksi. Ei tarvitse kuin seurata lasten leikkejä, kauneuskilpailuja tai somepolitiikkaa huomatakseen, miten suorastaan banaalin selkeä Girardin teoria on.

Juuri tämä mimeettinen halu on sen taustalla, että yhteiskunnallista tasa-arvoa on mahdoton saavuttaa: ihmisen psyyke on rakennettu siten, että kun saamme mitä haluamme, lakkaamme haluamasta sitä. Kulta on jalometalli, jolla on monia käytännön sovelluksia, mutta ei se ole arvokasta siksi, vaan koska se on suhteellisen harvinaista ja kaikkien haluamaa. Jos kulta olisi yhtä yleistä kuin romurauta, se olisi paljon vähemmän haluttavaa, sen ominaisuuksista riippumatta. Kullan tilalle voi sijoittaa minkä tahansa asian. Jos miellä olisi paitsi Star Trekin ”replikaattori”, jolla tyydyttää kaikki aineelliset tarpeemme, myös keino tehdä kaikista maailman ihmisistä kauniita ja terveitä supermenestyjiä, ei se muuttaisi mitään. Aina keksittäisiin jotain, mitä haluta ja mistä taistella.

Ida Rauman Hävityksen kaltaisten ”tärkeiden” kirjojen ongelma on siinä, että niiden teeman tärkeys ajaa itse teoksen ohi. ”Kirja kertoo niin osuvasti koulukiusaamisesta”, kirjoittaa moni sosiaalisen median kirjaryhmissä. Mitä se sitten kertoo koulukiusaamisesta ja pitääkö koulukiusaamisen tuomitsemiseksi lukea jokin kirja? Itse en jostain henkilökohtaista mausta johtauvasta syystä edes pitänyt kirjasta.

Sandström tulkitsee teosta Girardin teorian kautta siten, että peruskoulun ryhmädynamiikassa kiusattu edustaa ”uhria”, jonka kiusaaminen tuottaa yhteishenkeä.

Itse aikuisena en joudu pelkäämään fyysistä väkivaltaa arjessani, enkä edes kävellessäni kaupungilla auringonlaskun jälkeen. On hämmentävää, miten mahdollisuus saada ”turpaansa” liittyy niin vahvasti lapsuuteen ja nuoruuteen. Samoin lasten fyysistä kurittamista, eli toisin sanoen rankaisemista väkivallalla, pidetään edelleen hyvänä kasvatustapana (vaikka onneksi vähenevissä määrin) ja lasten välisiä fyysisiä tappeluita pidetään normaalina. Koulussa on varmasti jokainen joutunut ellei kiusatuksi, niin jonkinlaiseen käsikähmään. Siinä ei kukaan näe mitään erikoista, että lapset joutuvat elään fyysisen väkivallan uhan alla, mutta harva aikuinen suostuisi alistumaan siihen. Miltä tuntuisi mennä töihin, jos saisi pelätä milloin työkaveri nappaa nyrkillä nenään? Tai henkilöstöpäällikkö riepottaisi tukasta pitkin toimistoa? Tai osastopäälliköltä tulisi luunappi, jos tulisit myöhässä töihin?

Rauma on haastatteluissa väittänyt, että Suomessa on vallalla suorastaan lapsivihamielinen kulttuuri.

Sandström syyttää Raumaa sortumisesta samaan kuin kiusaajansa kostaessaan romaanillaan muunmuassa entiselle liikunnanopettajalleen, jonka hahmo on kirjassa tunnistettava. Kosto jatkaa samaa kiusaamisen ketjua.

LOPPULISÄYS:

Teoksen kuunteleminen äänikirjana oli helppoa (lukijana tekijä itse), mutta aiheesta kirjoittaminen oli hankalaa. Tekstimuoto on edelleen ajatuksella tapahtuvaa lukeamista varten paras formaatti, äänikirjassa tietyn kohdan etsiminen ja kuunteleminen uudestaan ei vastaa sen lukemista ajatuksella. Tätä kirjoittaessa monta kertaa ajatus katkesi, kun tekstiin ei voinut palata tarkastamaan yksityiskohtia. Julkaistaan tämä nyt silti tällaisenaan, koska tämä nyt on vain henkilökohtainen blogini, jonka riman korkeuden määrään itse.

Biljardi ja filosofia

Nuorempana olin innokas biljardinpelaaja. Se on urheilulaji, jota saattaa pelata rööki huulessa ja kolpakko toisessa kädessä ja varsinkin niihin aikoihin, kun pyörin kapakoissa enemmän, oli tapana haastaa tuntemattomia otteluun ja sillä tavalla tutustua ihmisiin. Olin kyllä melko keskinkertainen pelaaja, mutta mitäpä siitä.

Pidän myös biljardin estetiikasta: pallot pyörivät vihreällä veralla ja pelaajat käyskentelevät hämyisässä baarissa pöydän ympärillä. Jotain samaa on myös pokerissa. Mainittakoon myös tässä yhtedessä shakki, jonka lauta ja nappulat ovat tuttuja myös heille, jotka eivät pelin sääntöjä tunne, ja jotka saavat symboloida populaarikulttuurissa monenmoista laskelmointia ja juonittelua. Urheilulajeista ehkä golf ja jalkapallo pääsevät näiden rinnalle.

Nykyään pelaan harvemmin. Tekosyynä ovat vuonna 2015 hankitut silmälasit, jotka haittaavat syvyysnäköä. Toisaalta harvemmin enää pyörin paikoissa, joissa on biljardipöytiä.

Filosofiassa on tunnettu David Humen vertaus koskien kausaliteettia. Kun kaksi biljardipalloa osuu toisiinsa, emme näe syytä, vain seurauksen. Yritin etsiä tietoa oliko Hume intohimoinen biljardin pelaaja, mutta en löytänyt mitään tietoa, eikä hän jatka biljardi-analogiaa tuon pidemmälle.

Syynä näihin pohdintoihin oli törmääminen Gaspard-Gustave de Coriolisiin, joka laajalle yleisölle on tuttu nimeään kantavasta coriolis-ilmiöstä. Hänestä tiedetään, että hän nimenomaan oli intohimoinen biljardinpelaaja, joka julkaisi aihetta käsittelevä kirjankin, Théorie mathématique des effets du jeu de billard (vapaasti suom. ”Teoria matemaattisista vaikutuksista biljardipelissä”) vuonna 1835. Kirjassa tarkastellaan pallojen pyörimisliikettä matemaattisesti, eikä se ole kovin kevyttä lukemistä meille, jotka emme ole sellaisesta kovin kiinnostuneita, mutta on aina hienoa, kun joku suhtautuu asioihin näin suurella omistautuneisuudella.

Päihteiden haitoista ja hyödyistä

Kalle Haatasen haastattelussa huumeiden hyötykäyttöä tutkinut Aleksi Hupli kommentoi ”ei kai niitä käytettäsi, jos niillä olisi vain haittavaikutuksia”. En mene itse haastatteluun tai sen aiheeseen sen syvällisemmin, mutta jotenkin jäi pohdituttamaan ajatus siitä, että ihmiset käyttäisivät ”aineita” vain niiden hyötyjen vuoksi. Olisihan epärationaalista käyttää niitä niiden haittojen vuoksi. Trainspotting -elokuvan kertojaäänikin jo heti elokuvan alussa ilmoittaa, että ei kukaan käyttäisi heroiinia, jos se olisi vain kärsimystä, epätoivoa ja kuolemaa.

Koska minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta jutussa mainitusta kovemmista huumeista, pohdiskelen tässä bloggauksessa pohdin arkisempien päihteiden haittoja.

Alkoholin vakavat haittavaikutukset yksilölle ja kansantaloudelle ovat tutut, mutta entä arkisemmat ”huonot puolet”?

Ensinnäkin alkoholi maistuu pahalta. Vahva alkoholi pitää sekoittaa makeisiin drinkkeihin, jotta sen polte katoaisi. Itse pidän aidosti oluen mausta, mutta sen alkoholipitoisuus onkin melko alhainen. Viinin, viskin ja oluen maistelussa on mukana aimo annos teennäisyyttä: toki hyvin tehdyissä ja pitkään kypsyneissä alkoholijuomissa on mukana vivahteikkaita aromeja ja tuoksuja, mutta alkoholi itsessään on kemikaali, joka maistuu teollisuusliuottimelta. Jostain syystä kuitenkaan alkoholittomia juomia ei samalla tavalla maistella kuin alkoholijuomia. Mehumaistajaisia ei ole yhtä usein kuin viininmaistajaisia. Jotenkin alkoholittomat oluet ja viinit eivät maistu ”aidolta”.

Toki tosimies kestää viinan maun eikä irvistä ryypystä, korkeintaan ähkäisee, jos tekee oikein hyvää.

Humalaan pääsy ja oikean humalatilan ylläpito on aika hankalaa. Tai ainakin jos sitä vertaa siihen, että heittäisi jonkin napin huiviin ja tamppaisi sen voimalla tanssilattiaa koko illan. Alkoholinkäyttäjä joutuu juomaan useampia lasillisia olutta tai viiniä tai drinkkejä — ellei sitten aivan raakaa viinaa halua juoda — ja sen jälkeen juoksemaan useamman kerran kusirännillä. Se on kuitenkin osa rituaalia. Jos kutsut jonkun kaljalle, onpa jotain tekemistä, kun ravataan tiskillä ja tyhjennetään tuoppeja. Voisihan sitä vain istua tyhjän pöydän ympärillä ja jutella, mutta jotenkin se ei ole sama asia. Heti kuin kaikkien tuopit ovat tyhjät, tulee olo että on aika lähteä kotiin. Kunnon ryyppääminen on koko illan urakka ja parhaimmillaan ryhmätyötä. Ihmisen psyyke on sellainen, että mikään ilman työtä saavutettu ei tunnu palkitsevalta.

Alkoholinkäyttäjä menettää itsekontrollinsa, mitä voi pitää haittavaikutuksena. Mutta eikö juuri oman yliminän ja etuaivolohkojen kontrollin hiljentäminen ole syy käyttää alkoholia? Moni parisuhde olisi jäänyt syntymättä ja lapsi laittamatta alulle ilman viinan rentouttavaa vaikutusta. Toisaalta moni kolttonenkin. Ja pettäminen, perheriita ja avioero.

Teknisesti ottaen humala on kehon myrkytystila, jonka oireita ovat huimaus, sekavuus, kiihtynyt sydämensyke, pahimmillaan oksentelu ja tajuttomuus.

Jos olisi olemassa jokin laite, jonka avulla voitaisiin simuloida humalatilaa ilman haittavaikutuksia, saisiko se suosiota? Esimerkiksi kypärä, joka aiheuttaisi kaikki kännin vaikutukset, kuten nousuhumalan rempseyden ja iloisuuden ja rentoutumisen ja itsevarmuuden. Siinä voisi olla portaaton promillejen säätö, namikasta voisi valita kuinka kovan kännin haluaa kokea. Riisuttuaan kännikypärän käyttäjä selviäisi ilman krapulaa.

Tällainen laite tuskin saavuttaisi suurta suosiota. Alkoholi on paitsi syy, myös tekosyy menettää itsekontrolli. Kunnon känni vapauttaa vastuussa sekä omalle yliminälle että muille: olin vain kännissä. Tietenkin morkkis iskee, kun muisti palailee pätkittäin. Kunnon känni on lomaa omasta itsestä, eikä se ole mikään loma, jos käy vain takapihalla kääntymässä. Itsekontrollia ei voi menettää, jos koko ajan on käden ulottuvilla nappi, jossa sekavuustilaa voi säätää.

Seuraavana päivänä seuraa tietenkin krapula. Krapulassakin on jotain runollista. Esseisti Antti Nylén kirjoittaa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissään krapulan ylistyksestä: krapula on hyvinvoivan länsimaisen ihmisen viimeinen jäljellä oleva kärsimys, joka opettaa meille nöyryyttä. Tai sitten krapula on hyperaktiiviselle nykyihmiselle syy ottaa sunnuntaiaamupäivä rennosti ja tilata roskaruokaa ja katsoa vanhoja tv-sarjoja. Krapulassa on jotain samaa kuin lapsuuden kuumepäivissä, kun sai jäädä koulusta kotiin ja juoda kaakaota ja katsoa piirrettyjä.

Toinen yleinen nautintoaine alkoholin ohella on tupakka. Tupakan negatiiviset vaikutukset terveyteen ovat aktiivisen valistuksen myötä tulleet tutuksi aivan kaikille ja monelle ensimmäinen mielikuva tupakoinnista on keuhkosyövän riski, tai toisin päin: ajatellaan että tupakoimattomuus suorastaan suojaa keuhkosyövältä. Tupakan maun kanssa on sama juttu kuin alkoholin: hyvä sikari maistuu hyvälle, mutta päivittäisestä huonolaatuisen sätkätupakan röökaamisesta tuskin voi sanoa samaa. Tupakoitsijan henki ja vaatteet haisevat ja sormet kellastuvat.

Vaikka tupakointia on vahvasti rajoitettu jo 1970-luvulta asti, kun ymmärrettiin sen vaarat ja vaikka se onkin ollut sen jälkeen laskusuunnassa, ei tupakointi Suomessakaan ole mihinkään katoamassa.

Itse tupakoin teininä ja nuorena. Kun 20 vuotta myöhemmin kuulin kaupan kassalla mitä tupakka-aski nykyään maksaa, piti erikseen kysyä kuulinko oikein. Aski savukkeita maksoi yli 9€ ja siihen aikaan kun minä opettelin polttamaan, miehet polttivat sen 1-2 askia päivässä (itse vähemmän, paitsi baari-iltana saattoi mennä se koko aski). Varsin kallista ottaen huomioon, että jokainen tupakoitsija varsin hyvin tietää, mitä se ihmisen keholle tekee.

Ainoa selitys on, että ihmiset polttavat juuri siksi, eivät siitä huolimatta.

Elokuvissa polttavat pahikset ja bad ass oman tiensä kulkijat. Tällainen hahmo uhmaa kuolemaa soittamalla poskeaan itseään isommille, ajamalla kulkuneuvoilla liian kovaa, antautumalla taisteluihin ja suojaamattomiin ihmissuhteisiin, sekä tietenkin ehdoin tahdoin vetämällä henkeensä tappavia kaasuja. Näistä viimeisin on kenties hoivayhteiskunnan turvallisuudessa elävälle katsojalle radikaaleinta. Tupakka-askin varoitusteksteistä tuleekin samanlaisia mainostarroja kuin hevi- ja räppilevyjen parental advisory -varoituksista: tämä on kovaa kamaa.

Peaky Blinders -sarjan Tommy ei olisi sama hahmo ilman jatkuvaa tupakan imemistä. Tosin ironista on, että näyttelijä Cillian Murphy ei kuvauksissa polttanut oikeata tupakkaa — kenties joidenkin terveysmääräyksien vuoksi — mutta kuulemma silti sai tupakkayskän feikkisavukkeista.

Rappioromantiikkaan kuuluu edellä mainittu alkoholi — ja miksei ne kovemmatkin aineet — mutta ehdottomasti myös se rööki huuleen.

Kahvi on kolmas yleinen nautintoaine, mutta edellisistä poiketen se ei ole kovin haitallista. Jonkin verran se voi aiheuttaa unettomuutta ja sydämentykytystä, jos sellaiseen on taipumusta, ja sen sisältämät rasvahapot voivat ärsyttää vatsaa. Kuitenkaan samanlaisia pitkäaikaisia haittavaikutuksia kuten alkoholilla ja tupakalla sillä ei ole. Jatkuva kofeiinin nauttiminen voi johtaa lievään riippuvuuteen, jonka jälkeen kahvinjuonnin lopettamisesta (ainakin minulla) voi tulla päänsärkyä.

Ihmisten mielikuvissa kahvi kuitenkin on epäterveellistä. Kahvikin on sen verran kitkerää, että ilman kofeiinia sitä tuskin juotaisiin. Yleisesti kahvin kitkeryyttä peitetään maidolla tai kermalla. Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että suomalaiset juovat erityisesti vaaleapaahtoista kahvia, mutta tummapaahtoinen assosioituu ihmisten puheissa korkeampaan laatuun. Kofeiiniton kahvi on marginaalinen ilmiö ja sitä juovat lähinnä ne, jotka ajattelevat kofeiinin olevan epäterveellistä ja haluavat vierottua kahvin juonnista.

Olisiko kuitenkin niin, että ihmisten mielikuvissa kahvi assosioituu haitalliseksi nautintoaineeksi alkoholin ja tupakan rinnalle, koska sen haitallisuutta pidetään tavoiteltavana ominaisuutena?