Helsingin sanomat kertoo Susannasta, joka on jäänyt riippuvaiseksi tekoälybotille keskustelusta. Samansuuntainen juttu on julkaistu jo helmikuussa Samusta. Jatketaan siis edellisen postauksen teemasta, jossa määrittelin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden ja sen sellaisen samalla tavalla inhimilliseksi toiminnaksi kuin urheilun, leikit ja pelit, että niitä ei voi korvata tekoälyllä. Ei siksi, etteikö se olisi teknisesti mahdollista, vaan että siinä ei olisi mitään järkeä. Voiko olla olemassa peli, joka pelaa itseään, ilman inhimillistä puuttumista?
Samalla tavalla keskustelu on mielekästä vain, jos sitä käy toisen ihmisen kanssa, joka voi aidosti osallistua siihen.
Uudet kielimalleja (LLM) käyttävät tekoälyt, kuten Chat GPT ovat uuden tekoälyhypen ytimessä: aikaisemmin kielten hallintaa pidettiin mahdottomana koneille, mutta nyt tekoälyt puhuvat sujuvasti suomeakin. Antropomorfismi on ilmiö, jossa annamme elottomille asioille inhimillisiä ominaisuuksia: pistorasia näyttää hymynaamalta ja kieltä jäljittelevä tekoäly inhimilliseltä keskustelukumppanilta.
Verkossa on olemassa monenlaisia tekoälysovelluksia, jotka jäljittelevät keskustelukumppaneita ja niistä voi räätälöidä itselleen virtuaaliystäviä. En lähde mainostamaan niitä tästä, halukkaat löytävät ne googlaamalla.
Jutun mukaan Susanna jutteli tekoälylle pahimmillaan 12 tuntia päivässä niin että yöunetkin kärsivät. Samu kärsi masennnuksesta ja keskittymishäiriöistä ja korvasi terapiakäynnit keskusteluilla Chat GPT:n kanssa. Samukin juttelee tekoälyn kanssa ”tuntikausia”.
Näin intensiivistä yhdessäoloa harvoin jaksaa paitsi vastarakastuneena tai lapsena parhaan kaverin kanssa.
Ilmiö ei sinänsä ole täysin uusi tai poikkeuksellinen: virtuaaliystävän kanssa juttelu ei välttämättä eroa pelien pelaamisesta tai muun kulttuurin kuluttamisesta. Olen leikkinyt tekoälytyökalujen kanssa ja ne ovat ihan viihdyttäviä. Hyvä kirja voi temmata mukaansa niin, että kuvittelemme sen hahmot todellisiksi, ja kirjojen kohdalla tähän jopa kannustetaan ja tutkimusten mukaan se kasvattaa empaattisemmaksi. Jotkut juttelevat eläimille. Hieman kauempaa haettuja esimerkkejä ovat enkeleille, jumalalle tai kuolleille sukulaisille puhuminen, mutta ei mennä tässä siihen.
Samoin, jos joku löytää masennukseensa apua tekoälytyökaluista, mikäpä sen parempi. On jopa visioitu, että kansantaudiksi muodostuneita mielenterveysongelmia voisi lievissä tapauksissa hoitaa tekoälyn avulla. On klisee hokea, että kaikkien pitäisi päästä pois ”mukavuusalueeltaan”, kun niin monelle masentuneelle ja ahdistuneelle joka päiväinen elämä on sellaista kamppailua, että vain toivoisi hetkeksi pääsevänsä ”mukavuusalueelle”, jossa voisi levähtää. Jos jokin virtuaaliavustaja pystyy lievittämään ahdistusta, niin onhan se parempi kuin vaikkapa kova lääkitys.
Silti jotain oireellista ilmiössä on. Mikä saa valitsemaan keskustelukumppaniksi nimenomaan elottoman koneen?
Samalla tavalla kuin kirjat ja elokuvat aiheuttavat meissä tunteita, vaikka tiedämme niiden olevan fiktiota, myös keskustelu virtuaaliystävän voi tuottaa samankaltaisia tunteita kuin oikea keskustelu siinäkin tapauksessa, että tiedämme vastapuolen olevan vain tekoälybotti. Raja terveen ja haitallisen käytön välillä menee siinä, kun tällaisilla tunteilla korvataan normaaleja tunteita ja jatkuva käyttö täyttää riippuvuuden määritelmän.
En tunne psykoanalyysiä tarpeeksi hyvin voidakseni analysoida ilmiötä kattavasti esim. lacanilaisesta perspektiivistä, mutta oleellista tuntuisi olevan, että keskustelun vastapuoli ei ole subjekti samalla tavalla kuin oikea ihminen.
Miksi nykyään yksinäisyys lisääntyy ja parisuhteisiin sitoutuminen on monelle niin mahdotonta? Näin voi päätellä ainakin jos sinkkuthreadsia ja kaikkia uutisia ihmisten Tinderin käytöstä seuraa. Eikä tämä koske vain ”nuoria”, vaan samalla tavalla käyttäytyvissä on ihmisiä aina viisikymppisiin saakka. Kun vastapuoli on toimiva subjekti, tuntuu olevan lähes mahdotonta saada toista sulautumaan osaksi sitä kuvitelmaa, joka meillä on parisuhteesta, koska toinen osapuoli näkee myös meidät objektina omassa fantasiassaan.
Parisuhteet (ja lapset) ovatkin korvautuneet lemmikkieläimillä. Kovinkin eläintenrakastaja, joka inhimillistää lemmikkiään ja kutsuu koiriaan lapsikseen, ja väittää että eläinten oikeudet ovat yksi yhteen verrannollisia ihmisoikeuksiin, tietää kuitenkin sisimmässään, että eläin ei ole sama kuin ihminen. Lemmikin voi ostaa, lemmikin lisääntymisestä voi päättää sen puolesta vaikkapa sterilisaatiolla, lemmikin voi lopettaa armollisesti piikillä. Koiran voi hankkia sen mukaan, mikä rotu kuvaa meitä parhaiten persoonana ja mikä sopii parhaiten sisustukseen. Vaikka Tinderin kaltaisissa palveluissa on unelmana hankkia kumppani juuri samalla periaatteella, mutta juuri siksi Tinder-suhteet epäonnistuvat, koska toista ihmistä ei voi hankkia katalogista.
Tietenkin lemmikinomistajat väittävät ymmärtävänsä lemmikkejään ja pitävänsä eläimiä ihmisiä parempina, koska ne ovat ”aitoja” ja ”epäitsekkäitä” tai mitä hyvänsä he haluavatkin eläimiin heijastaa. Lemmikit ovat juuri sen verran itsekkäitä ja tottelemattomia, että ne ovat mielenkiintoisia, mutta kissa tai koira ei koskaan kotiin tullessasi toteaisi sinulle: ”kuule Mirkku, olen ajatellut että ehkä me emme halua elämältä samoja asioita ja minusta minä tarvitsen omaa tilaa”. Ei siksi, että eläimet olisivat ”parempia” tai ”uskollisempia”, vaan siksi että ne eivät kykene siihen, koska eivät ole subjekteja samalla tavalla.
Virtuaaliystävässä on sama houkutus: se on räätälöitävissä omiin tarpeisiimme eikä sillä ole itsellä omia tarpeita (lemmikillä on sentään edes fyysisiä tarpeita kuten nälkä ja pissahätä), se ei tuomitse meitä, koska sillä ei ole omia mielipiteitä. Se on narsistinen fantasia ihmissuhteesta, jossa omat tarpeet menevät kaiken edelle, koska vastapuoli ei ole subjekti, joka haluaisi mitään. Suhde on täysin hallittavissa ja jos jotain odottamatonta tapahtuu, voi aina painaa päivitä-näppäintä ja keskustelu alkaa alusta. Ovatko haastatellut koskaan riidelleet virtuaalikumppanin kanssa? Onko se mahdollista ja millaista se olisi?
Tällainen yksipuolinen suhde ei voi kuitenkaan koskaan täysin tyydyttää: ihmissuhteissa ja merkityksellisissä keskusteluissa olennaista on juuri se, että vastapuoli on samanlainen ymmärtävä subjekti kuin me. Riippuvuus virtuaalikumppanista ei johdu rakastumisesta, vaan juuri siitä, että se ei ole rakastumista. Ei peliriippuvainenkaan jää pelaamiseen koukkuun silloin, kun voittaa vaan silloin kun häviää. Huumeriippuvuus syntyy siinä vaiheessa, kun toleranssit kasvavat eikä aineesta saa enää nautintoa. Yritys täyttää omaa sisäistä emotionaalista tyhjiötä ei onnistu emootioita jäljittelevällä tietokoneohjelmalla ja yritys johtaa vain sen liikakäyttöön.
*
Lopetetaan tämä vielä visioon ad absurdum siitä, millaista olisi jos tekoälyllä voisi olla tunteita. Kun tekoälystä puhutaan, visioidaan että pian voisi olla tekoäly, jolla on aidosti inhimillisiä tunteita, koska näin se kehitys kehittyy. Näin uskovat ovat jääneet antropomorfismin ansaan, mutta harvemmin edes määrittelevät, mitä ”tunteet” ovat ja mistä ne koneelle tulisivat muuten kuin jonkinlaisen teknologisen determinismin tuloksena. Inhimilliset tunteet ovat kuitenkin tulosta mm. kehollisuudesta, lajin evoluutiosta ja henkilökohtaisista kokemuksista, joita mitään tekoälyllä ei ole. Jos tekoälyllä olisikin jossain laajassa määritelmässä ”tunteita”, eivät ne silti olisi ”inhimillisiä tunteita”.
Oletetaan kuitenkin, että olisi mahdollista kehittää tekoäly, jolla olisi inhimillisiä tunteita. Kuka olisi niin sadistinen, että rakentaisi koneen, joka kykenee kärsimykseen? Kuulostaa kristinuskon perusidealta pähkinänkuoressa. (Joku voi myös muistaa androidi Marvinin Douglas Adamsin parodiaromaanista Linnunradan käsikirja liftareille.)
Eikö sen sijaan pitäisi rakentaa kone, jonka yksinomainen tarkoitus olisi sen käynnistämisestä saakka tuntea pelkkää äärimmäistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja orgastista ekstaasia? Joissain visioissa tekoäly on kuvattu uudeksi lajiksi, joka syrjäyttää ihmisen. Eikö siis olisi vain hyvä, että ihmiskunta kaikkine puutteineen katoaisi ja meidät korvaisi pelkkä musta laatikko, jonka sisällä on ohjelma, joka on onnellinen? (Jokeritehtävä: selitä tämä utilitaristisin termein.)
Siinäpä ihmiskunnalle missiota kerrakseen.