Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.
Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.
Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.
*
Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.
Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.
Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:
The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.
Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:
Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.
Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.
Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.
Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.
*
Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.
Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.
Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.
Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.
Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.
Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.
*
Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.
Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?
Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.
Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.