ajankoht – Elämä ja Teot

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Onko hakaristi ”vain natsisymboli” vai jotain muuta?

Jos sattuu seuraamaan mitään historia-forumia, tietää että on aiheita, jotka toistuvasti pulpahtelevat pintaan kuin refluksi raskaan aterian jälkeen. Esimerkiksi keskustelu hakaristin ympärillä, joka muistuttaa aiemmin mainitsemaani Hitlerin Taisteluni-kirjan hivelyä hikisin sormin. Sehän on ”vain kirja”, mutta monenmoista kiihotusta se tuntuu synnyttävän ja moni on halukas maksamaan vanhoista painoksista isoja rahoja. Hakaristi halutaan nähdä symbolina muiden joukossa, mutta sen apologeettienkin keskuudessa se herättää suuria tunteita.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulee aina se suuresti sivistynyt henkilö, joka tietää että kyseessä on ikivanha hindujen symboli. Ehkä ne itsenäisyyspäivänä hakaristilippuja heiluttelevat kaljupäät ovatkin hindulaisia.

Hakaristi tunnetaan monissa kulttuureissa, koska se on melko simppeli muoto. Samalla tavalla ympyrä, risti, tähti, kolmio jne ovat symboliikan peruskauraa kaikkialla maailmassa. Näistä voi sitten halutessaan löytää jotain mystiikkaa, arkkityyppejä tai muita esoteerisiä yhteyksiä.

Ja seuraavaksi keskusteluun tulee se, joka tietää että Suomen ilmavoimien tunnuksessakin on hakaristi ja että se ei tule natseilta vaan ruotsalaiselta Carl von Rosenilta, joka lahjoitti Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Tosin, von Rosen itse oli natsi.

(Legenda kertoo myös, että ilmavoimien hakaristissä hakaset olisivat toiseen suuntaan kuin natsien hakaristissä.)

Natsit itse eivät oikeastaan keksineet mitään. Aiheesta voisi tehdä oman päivityksensä, miten rotulait oli jo keksitty Yhdysvalloissa, keskitysleirit Etelä-Afrikassa ja kansanmurha Turkissa ja miten natsit vain yhdistelivät olemassa olevia asioita ja vetivät ne äärimmäisyyksiin. Sama koskee hakaristiä ja siihen liitettyä ideologiaa. Samat jutut olivat kiertäneet sen aikaisessa meemitodellisuudessa jo pitkään ennen Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa hän julisti ottavansa hakaristin symbolikseen.

Natseja edelsi saksalainen Völkisch-ideologia, joka oli sekoitus pakanuutta, Blavatskyn okkultismia, rotuoppeja, salaliittoteorioita ja vääristeltyä antropologiaa, joka oletti indoeurooppalaisten kansojen taustalla olevan sinisilmäisen ja vaaleaihoisen arjalaisten kansan (kansa-ja kielitieteellisiin erittelyihin ei ole tilaa tässä). Sen keskeinen hahmo Guido von List oli varsin värikäs hahmo ja oman aikansa salaliittoteoreetikko, joka haki symboliikkaa pakanallisista riimuista (mm. SS-tunnus, ”kaksoissalama”). Liikkeessä varmasti innostuttiin, kun hakaristejä löytyi sekä Euroopan germaaneilta että Intian korkeakulttuureilta. Himmler jopa lähetti tutkimusretken Tiibetiin, koska uskoi siellä olevan jäänteitä uponneesta Atlantiksesta tai jotain.

Hakaristin käyttö ”arjalaisuuden” symbolina oli ilmassa jo pitkään ennen Hitleriä. Troijan löytänyt amatööriarkeologi Heinrich Schliemann (joka itse ei ollut mikään natsi) löysi kaivauksissaan hakaristejä, josta kielitieteilijä Émile-Louis Burnouf otti hakaristin keksimänsä ”arjalaisen superrodun” symboliksi 1800-luvun lopulla.

Tätä bloggausta varten vilkaisin kirjaston historiahyllyä, olisiko siellä jotain aiheesta. Ajanjaksoa käsittelevät kirjat on helppo löytää: otsikot huomiota herättävän kookkaalla fontilla, dramaattisia ja verenpunaisia kirjankansia, hakaristeillä koristeltuina tietenkin. Viereisen hyllyn maakuntahistoriikit näyttivät paljon vaatimattomammilta. Samoin muistan joskus katselleeni bussimatkalle jotain lehteä lukemiseksi. Kulmakaupan valikoimassa oli muutama ristkikkolehti, useampi sisustuslehti ja puolen tusinaa ”historia”-lehteä, jonka jokaisen kannessa oli Hitler.

Aihetta sivuten: Kankaanpäästä on löytynyt satanisti-natsi-jihadisti -ryhmä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, on olemassa ihmisiä, yleensä yksin asuvia epäsosiaalisia liikaa netissä aikaa viettäviä nuoria miehiä, joilla on viehtymys kaikkeen ”pahaan” (mitä Varg Vikernes tekisi?) ja mikäpä sen pahempaa kuin natsit. Tässä on menty jo ääripään ääripäähän ja löydetty samanhenkistä seuraakin. Kuvissa poseerataan aseiden kanssa naamioituneena jihadistihuivit päässä ja hakaristilippu taustalla.

Natsismin ideologiaan on aina löytynyt hämärää esoteriaa ja nyt on menty satanismiin saakka. Näiden tyyppien kannattama suuntaus on Order of nine angels, eli tuttavallisesti ONA, joka ihannoi väkivaltaa ja ihmisuhreja ja vihaa kaikkea hyvää ja kaunista. Ja kaikki tietysti isänmaallisesti englanniksi.

Uutisen kuvassa tosin ilmeisesti eivät ole Kankaanpään pojat, vaan kuva on löytynyt heidän koneeltaan. Joka tapauksessa White jihad on olemassaoleva asia, joka ihannoi muslimiterrorismia ja matkii sen estetiikkaa. Natsit ovat aina tunteneet outoa sympatiaa muslimeja kohtaan, kenties heitä yhdistävän juutalaisvihan vuoksi. Tosin kristinuskoa kohtaan on tunnettu vastenmielisyyttä, koska Jeesus oli juutalainen ja muutenkin aika pehmo ja nynny. Vaikka islam on sekin abrahamilainen uskonto, on se kenties yhden askeleen kauempana juutalaisuudesta ja ainakin vähemmän pehmo. Tosin, arabit ovat seemiläinen kansa, eli heidän pitäisi natsien rotuteorioiden perusteella olla samaa porukkaa juutalaisten kanssa. Kukahan kertoisi näille kavereille, että heidän otsanahoissaan on heprean sukukieltä?

Monenmoisesta taustasta on kaikenlaista sekoitettu keskenään. Onko tämä nyt sitä multikulttuuria?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 sotaa tukevien nationalistien piirissä yleistyi Z-symboli. Sen alkuperästä on arveluita, mahdollisesti se tulee venäjän kielen sanasta zapad ~ länsi, koska se oli teipattu lännen suuntaan hyökkäävien ajoneuvojen kylkeen. Tosin kyrillisillä kirjaimilla se kirjoitetaan aivan toisin (запад) ja olisihan se ironista, että länsivastaisten voimien tunnus tulisi länttä tarkoittavasta sanasta.

Tässäkään tapauksessa symbolin alkuperällä ei ole suurta merkitystä silloin, kun sen nykymerkitys on selvä. Kun sitä käytetään rintanapeissa, lipuissa, julisteissa tai graffiteissa, sillä tarkoitetaan venäläisen nationalismin ja Venäjän hyökkäyssodan tukemista.

Symbolina sekin on yksinkertaisen tehokas ja muotokieleltään muistuttaa hakaristiä (Z on puolikas hakarististä) tai SS-tunnuksen salamaa tai ns. Wolfsangelia. Kaikissa näissä pelkistetty muoto, terävät kulmat ja selkeät värit viestivät sotilaallisuutta ja väkivaltaa.

Monet maat ovatkin kieltäneet Z-symbolin käytön samalla tavalla kuin hakaristin käyttö on kielletty. Ainakaan niin kauan kuin sota Ukrainassa jatkuu ja sodan kannattajat käyttävät Z-symbolia tukensa osoittamiseen, en lähde puolustelemaan sen käyttöä sillä, että ”voihan Z-kirjain symboloida paljon muutakin”.

Minulla oli lapsena piirustusvihko, johon jo 3-vuotiaana piirustelin ”armeijanmerkkejä”, eli hakaristejä joiden hakaset osoittivat vähän joka suuntaan. En muista itse piirtämisestä mitään tai miksi niitä piirtelin, mutta muistan kyllä hyvin tunteen, että jotain kiellettyä olin tekemässä.

Sama tunne varmasti kielletystä uhmasta jatkuu murrosiässä, kun hakaristejä piirrellään milloin mihinkin.

Eikä se katoa aikuisiälläkään. Aina voi puolustaa sitä, että hakaristi ei ole ”vain natsimerkki”, mutta kumma kyllä puhujan itsensäkin asenteissa hakaristi edustaa jotain kiellettyä ja jännittävää aivan eri tavalla kuin vaikkapa rauhanmerkkiä.

Hakaristi oli ollut jo pitkään antisemitistisen äärioikeiston symboli ennen Hitleriä ja on edelleen. Vaikka sillä on (ollut) käyttönsä myös ennen natseja, ei sitä voi enää erottaa sen nykyisestä merkityksestä. Symbolit ovat kuin sanoja: niiden käyttö on niiden merkitys.

Patsaiden hävittämisestä ja töhrimisestä

Kuulemma Lönnrotin patsaan olivat töhrineet. Enää patsaita eivät tuhoa vain Turun ja Helsingin kaupungit, vaan myös ”aktivistit”, jotka tosin eivät saa patsasta paikaltaan, vain sutattua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kirjoitin aikaisemmin ironisen (sic) listan poistettavista muistomerkeistä Helsingissä, mutta en lisännyt sinne Lönnrotin patsasta, koska en jotenkin osannut laskeutua riittävälle typeryyden tasolle edes ironisesti.

Turussakin ”Tapaaminen Turussa 1812” -muistomerkki saa olla aika rauhassa, vaikka kirjaimellisesti edustaa kolonialismia ja imperialismia. Joku tosin oli sen jalustaan liidulla kirjoittanut eilen ”PUTIN TAPPAA”, mutta sen puhdistuskustannukset lienevät 1,20€ maksavan taulusienen verran.

Enkä muutenkaan rohkaise töhrimään mitään.

Lönnrotin patsaan sotkemisen takana oli ”aktivistiryhmä”, joka julkaisi asiasta ihan julistuksenkin. Julistus on kirjoitettu englanniksi, mikä kertoo kaiken sen uskottavuudesta (mutta näin kai se menee, itämerensuomalaisia kieliä eivät käytä edes niiden kielen aktivistit). Aktivistit väittävät puolustavansa karjalaista kulttuuria, mutta todellisuudessa kaikki on apinoitu amerikkalaisesta kulttuurista. Siellähän orjuuden vastustajien patsaitakin on töhritty BLM-liikkeen nimissä. Patsas kuin patsas.

Sitten on vielä jotain horinaa ”antifasismista”, koska oi nuoruus ja vähän taidetaan sympata Neuvostoliittoakin, koska ”antifasismi”.

Jonkin verran aktivistien väitteitä todistaa oikeaksi taas se ”keskustelu”, jossa karjalan murre ja karjalan kieli sekoitetaan toisiinsa.

Itsellänihän on jonkin verran karjalaisia juuria –siis itäkarjalaisia — suunnilleen saman verran kuin saamelaisaktivisti Emmi Nuorgamilla saamelaisjuuria. Aina aika ajoin olen kiinnostunut juuristani, mutta ei minulla ole mitään aitoa yhteyttä karjalaisuuteen, varsinkin kun sukuni on niin riitaisaa porukkaa, ettei pidä edes arkisissa asioissa yhteyttä.

Esi-isäni Vilho Kärgin hiihti Suomeen kuin Daniel Katzin romaanissa. Hän ei ollut todellakaan antifasisisti, pikemminkin antikommunisti jouduttuaan ensin pakolla puna-armeijaan ja sieltä paettuaan pakkotyöleirille. Siitäkin saisi (seikkailu)romaanin aikaiseksi, mutta minulla on vain häneltä jääneet vihkoon kirjoitetut muistelmat.

Näennäisestä paheksunnasta huolimatta kolonisaatiokeskustelu on suomalaisille rupiaraapivalla tavalla nautinnollista. Olemme aina epäilleet olemmeko oikeita eurooppalaisia. Kuinka voisimme olla, jos emme ole edes syyllisiä kolonisaatioon? Vähän tietysti helpottaa, jos voi rypeä itsesäälissä uhriutumalla koloanisoiduiksi, mutta eikö silti olisi kivempaa olla herrakansaa, edes vähän?

Kova hinku on saada Suomeen jotain samanlaista kuin Black lifes matter -liike, mutta valitettavasti värillisiä vähemmistöjä meillä on ollut kovin vähän ja globaalit yhteydet orjakauppaan eivät kauaa lämmitä.

Suomen kielikin on sillä ikävällä tavalla sukupuolineutraali, ettei sen pronomineilla voi väärin sukupuolittaa. Siksi on valveutunutta ilmoittaa pronomininsa englanniksi.

Suomalaiset eivät ole olleet sortamatta muita kansoja kenties mistään moraalisista syistä vaan siksi, että olemme olleet aika mitätön metsäläiskansa täällä Euroopan koillisnurkassa. Suomalaisia sorrettiin idästä ja lännestä ja ruotsalaiset kallonmittaajat olivat aika yksimielisiä siitä, että suomalaiset eivät ole edes eurooppalaisia.

Tekeehän se nannaa nyt suomalaiselle identiteetille kuulla, että mekin olemme kolonialisteja. Vielä kun sen saa kollektiivisen itseruoskinnan muodossa, niin ai että.

Sanna Ukkolan vanhat kohukirjoitukset esille

Helsingin Sanomat haastattelee feature-artikkelissaan kohukolumnisti Sanna Ukkolaa. Juttu on kirjoitettu juuri sellaiseen tyyliin ja sellaisesta näkökulmasta, josta oletetaankin hänestä kirjoitettavan, eikä se sisällä mitään uutta. Sanna Ukkola tiivistää paljon nykyisestä mediakentästä: hän tuo somen käytännöt ja kielenkäytön valtamediaan, hän provosoi ja valittaa sitten, että hänen sanomisistaan suututaan, vaikka hän elää ihmisten suuttumuksesta, hän väittää valtamediaa puolueelliseksi, ikään kuin itse olisi sen ulkopuolella.

Sanna Ukkola on kenties seuraavaan ajattelukulun tyylipuhtain edustaja: jos joku kritisoi minua (”loukkaantuu sanomisistani”), on se sananvapauteni rajoittamista, joten minua ei saa kritisoida.

Sanna Ukkolan edesmennyt äiti Tuulikki Ukkola oli myös toimittaja ja kansanedustaja Liberaalin kansanpuolueen ja Kokoomuksen listoilta. Myös Tuulikki oli tunnettu kärjekkäistä ja provosoivista kolumneistaan.

Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Ukkolan kollega Emmi Nuorgam on joutunut pienoisen kohun keskelle hänen 15 vuotta vanhojen rasististen kirjoitustensa paljastuttua. Myös Nuorgamissa tiivistyy paljon ajastamme: hän on ”somekeskustelija, kirjoittaja, podcast-juontaja ja viestintäkonsultti” sekä ”toimittaja, projektipäällikkö ja kulttuurivaikuttaja”. Emmi Nuorgam on pyytänyt Instagramissa sanomisiaan anteeksi, mutta toisaalta, uskoo kohun ”olevan jälleen yksi uusi yritys hiljentää minut”, mikä voi hieman vähentää anteeksipyynnön vilpittömyyttä.

Luonnollisesti Sanna Ukkola kommentoi kohua X-viestipalvelussa eikä jätä käyttämättä tilaisuutta vähän uhriutua itsekin.

Sanna Ukkolan nykymeininki on kaikille tuttua, joten en analysoi sitä tässä. Kiinnostuneille löytyy kenties paras tiivistelmä Hikipediasta.

Sen sijaan Sanna Ukkolan uran alkuvuodet ovat päässeet monilta unohtumaan. Jos Sanna Ukkola on tänä päivänä someoikeiston banaalimpien tuntojen tulkki, oli hän ennen vuotta 2013 kaikkien naiivimpien maailmanhalaajakliseiden tiivistymä.

Tätä kuvaa parhaiten se, että maahanmuuttokriittisellä Hommaforumilla oli olemassa jopa Sanna Ukkolan kasvokuvasta askarreltu hymiö, joka tarkoitti geneeristä ”suvakkia”, vihervasemmistolaista naistoimittajaa ja maailmanparantajaa. Hymiö on toki edelleen olemassa, mutta sitä ei enää käytetä.

Scripta-blogikirjoituksessaan 21.11.2008 Jussi Halla-aho syyttää Sanna Ukkolaa itseensä kohdistuvasta ”lokakampanjasta” ja Ukkola Hommaforumia edeltävää Scriptan vieraskirjaa häneen kohdistuvasta maalittamisesta.

Asiaa Halla-aho kommentoi Scriptassa seuraavasti:

Kyynisempi voisi sanoa, että Sanna saa kauan kerjättyä omaa lääkettä. Tosin sellaisilla varauksilla, että käytettävissäni on edelleenkin vain tämä blogi ja Sannalla Ilta-Sanomat, ja että minun väitteeni ovat todenmukaisia mutta Sannan eivät.

Sanna Ukkolan näppikseltä on peräisin myös Hommaforumilla lentäväksi lauseeksi muodostunut hokema ”rasisteille minun ei tarvitse perustella yhtään mitään”.

Halla-aholaiset suuttuivat etenkin Ilta-Sanomissa 15.11.2008 julkaistusta artikkelista Ääriharava (artikkelia en valitettavasti kokonaisuudessaan löytänyt verkosta), jossa Ukkola kävi läpi Scripta-blogin ja sen vieraskirjan kommentteja. Täytyy muistaa, että tässä vaiheessa Halla-aho ei ollut vielä laajalti kovin tunnettu. Hän ei tullut valituksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, mutta vuoden 2008 kunnallisvaaleissa nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon 2977:llä äänellä. Juuri tämä juttu nosti kaikkien tietoisuuteen kommentit ”vihreiden naisten raiskauksista” ja ”Tehtaanpuiston homosta”. Samana vuonna Halla-ahon kirjoituksista tehtiin rikostutkinta koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Moni pitää juuri Ukkolaa perussuomalaisten maahanmuuttokriittisiin ja Halla-ahoon kohdistuvan ”ajojahdin” aloittajana ”Erkkomediassa”. Kun hakee Hommaforumilta vanhoja Sanna Ukkolaa koskevia kommentteja, ei usein kyse ole edes siitä, mitä Sanna Ukkola olisi sanonut tai tehnyt, vaan että hän edustaa kaikkea mikä mediassa on pielessä.

Rikostutkinnan lisäksi uutisoitiin virheellisesti Halla-ahon aseluvan olevan ”harkinnassa”, Halla-ahon mukaan Sanna Ukkola oli uutisoinnin takana:

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola soitti poliisille vihjeen ”uhkaavista kirjoituksista” ja kysyi, aikooko poliisi harkita lupiani. Poliisimies, jolle lupa-asiat eivät kuulu ja jolla ei ole valtuuksia päättää lupien harkinnasta, vastasi yleisellä tasolla, että kaikkeen suhtaudutaan vakavasti ja lupia harkitaan tarvittaessa. Toimittaja väsäsi jutun, jonka mukaan poliisi on päättänyt ottaa lupani harkintaan.

Kun hakee Ylen sivuilta Sanna Ukkolan vanhoja kolumneja, huomaa että hän on kirjoittanut monista eri aiheista, osin samalla tavalla kuin nykyään, osin eri tavalla.

Vuonna 2012 hän kirjoitti Perussuomalaisista, että ilman Soinia he ovat ”[j]oukko sekoilevia kansanedustajia ja Pirkko Ruohonen-Lerner, jonka aika kuluu edustajakollegojensa umpirasistisia lausuntoja selitellessä”. Vuonna 2013 hän kirjoitti esimerkiksi islamofobiasta ja huntukiellosta omaan ukkolamaiseen tapaansa.

Mistään täydellisestä kurssinmuutoksesta tai takinkäännöksestä ei voi puhua, esimerkiksi Ukkola on aina kritisoinut feminismiä. Jonkinlaisena avainkirjoituksena voi kuitenkin pitää kolumnia Mimosien maa 27.8.2013, jossa hänen mielestään esimerkiksi vähemmistöjen pitäisi kestää loukkauksia, koska loukkaantuminen on ”herjan heittäjän ristiinnaulitsemista”. Vuodesta 2013 tämä on ollut Sanna Ukkolan lähes kaikissa kirjoituksissa toistuva teema, joka tietysti uppoaa hänen kannattajakuntaansa suurenakin viisautena.

Jos nyt käy katsomassa Hommaforumilta, mitä Sanna Ukkolasta kirjoitetaan, on se lähes poikkeuksetta ylistystä. Enää ei muistella Sannaa ”propagandatoimittajana” ja ”vihervasemmistolaisena”, vaan päin vastoin vassareiden mustamaalauskampanjan uhrina. Sanna Ukkola on ollut vuodesta 2013 naimisissa perussuomalaisten aktiivin ja Hommaforumin perustajan Matias Turkkilan kanssa. Jos Metropoli lehden haastattelua on uskominen, pariskunta nimenomaan tutustui Sanna Ukkolan ottaessa Turkkilaan yhteyttä Hommaforumin kirjoituksista.

Kuinka paljon Sanna Ukkola sitten on muuttunut vai onko vain suhtautuminen häneen muuttunut, jääköön kunkin arvioitavaksi. Onhan se kuitenkin ironista, että intersektionaalisesta feminismistään palkinnonkin saanut Nuorgam pohti vuonna 2008 miten vähemmistöt vievät vaaleatukkaisten oikeudet, kun taas samaan aikaan Sanna Ukkola oli kirjaimellisesti synonyymi vihervasemmistolaisuudelle. Käännynnäiset ovat usein niitä fanaattisimpia.

Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Edes nostalgia ei ollut ennen parempaa

X-viestipalvelussa leviää keskustelu aiheesta ”haluaisitko palata 80-luvulle?” Aika moni haluaa, ja argumentit ovat samoja kuin vielä hetki sitten siitä, miksi asiat 70-luvulla olivat paremmin. Tarkalleen ottaen ne ovat suurin piirtein samoja kuin kreikkalaisella Hesiodoksella, joka eli 700-luvulla eaa. Nuoriso on kelvotonta, epärehellisyys, hävyttömyys ja riidat rehottavat. Hesiodos ei kuitenkaan puhunut wokesta. Aika moni puhujista on sen ikäinen, että 80-luku osuu heidän nuoruuteensa, jolloin tukka vielä kasvoi päässä, veri kiersi genitaalialueella eikä vaimo nalkuttanut. Jostain syystä jokaisella maailmanhistorian kulta-aika osuu kutakuinkin oman elämän ikävuosiin 22-28. Itse palaisin mielelläni 2000-luvun keskivaiheille.

Jotkut asiat ehkä olivat paremmin, toiset eivät. Enimmäkseen ihmisten onnellisuus on kuitenkin aina ollut vakio.

Olihan 80-luvulla toki autoissa enemmän tyyliä, kitarassa enemmän säröä ja olkapäissä enemmän toppausta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ehkä 8 tuntia ohjelmaa päivittäin, yhteensä. Mutta tuli sentään Ritari Ässä ja Ihmemies. Mediatarjonta oli about siinä. Internet yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mikäänhän ei estä kuuntelemasta Spotifystä 80-luvun musiikkia, ostamasta vanhoja sarjoja dvd-boxina ja rajoittamasta mediankäyttöään. Itse asiassa suosittelen sitä.

Talous ja elintaso ovat nousseet 80-luvulta roimasti. Tämä on tietysti näkökulmaharha: 80-luvulla elettiin nousukautta, eikä silloin osattu kaivata sellaisia asioita, joita meillä nyt on, kuten älypuhelimia tai sitrushedelmiä tammikuussa. Samalla tavalla emme osaa kaivata asioita, jotka kenties ovat arkipäivää vuonna 2060. Itse toki kannatan talouskasvun hidastamista mm. ympäristönsuojelun vuoksi ja eikä minua häiritsisi, jos Suomen talous ja ihmisten ostovoima leikattaisiin 80-luvun tasolle. Luulen kuitenkin olevani vähemmistössä, ja juurikin nuo kuusikymppiset fiilistelijät nauttivat korkeasta elintasosta eniten.

Toki elintaso jakaantui tasaisemmin ja tuloerot olivat pienempiä, mistä voi kiittää vahvaa ammattiyhdistysliikettä. En vastusta sitäkään, mutta nopealla vilkaisulla aika moni kasarinostalgikoista näytti vastustavan.

Ihmiset tyytyivät vähempään, eivät mistään moraalisesta syystä, vaan koska kaikkea oli vähemmän. Kerskakulutus keksittiin viimeistään 80-luvulla. Ihmiset olivat myös yhteisöllisempiä. Olivatko, Suomessa? Ainakin he viettivät vähemmän aikaa somessa, koska sitä ei ollut vielä olemassa. Mikään ei estä myöskään laittamasta somea kiinni ja menemästä kahvittelemaan naapuriin. Suosittelen sitäkin.

Ihmisten mielikuvissa turvattomuus kasvaa, vaikka tilastot väkivaltarikoksista kertovat muuta. Toki puhujan omassa nuoruudessa nakkikioskilla kurmuutettiin vastaantulijaa, mutta sitä ei laskettu väkivallaksi, jos kyseessä oli ulkopaikkakuntalainen, väärän jääkiekkojoukkueen kannattaja tai homo. Homoiksi laskettiin kaikki, joilla oli erilaiset vaatteet ja kampaukset, eivät kannattaneet mitään jääkiekkojoukkuetta tai jos muuten vain ei sattunut naama miellyttämään.

Yksityisautoilu oli kivempaa, kun bensa oli halpaa ja autolla sai ajaa melkein missä vain ilman, että vihreät olivat estämässä. Tosin tilastojen mukaan henkilöautojen määrä on vuodesta 1980 yli kolminkertaistunut, kun taas kaupunkien keskustoissa käytettävissä oleva tila ei ole. Tämä yhtälö on saattanut hankaloittaa autolla liikkumista esim. Helsingin kantakaupungissa. Henkilöautojen rajoittaminen kolmannekseen olisi minusta hyvä ajatus.

Nykyään masennus on kansantauti ja tuntuu, että joka toinen tuttava syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Ennen vanhaan ei masennuttu, vaan juotiin viinaa, hakattiin vaimoa tai hirttäydyttiin navetan kurkihirteen. Pelkästään itsemurhien määrä on 80-luvun n. 1200-1400:sta laskenut reiluun 700:an.

Edes nostalgia ei ole muuttunut noista päivistä. Silloin ikävöitiin 50-luvulle, jolloin sodanjälkeisessä Suomessa mielikuvissa oli elämä onnellisempaa ja kaduilla turvallisempaa ja nuoriso kunnollista. Ei ollut.

Psykopaateista yhteiskunnassamme ja rikollispomojen ihailusta

Piti kirjoittaa psykopatiasta aikoinaan, kun luin pari vuotta sitten Jari Sinkkosen hienon kirjan aiheesta (Psykopatian monet kasvot, Duodecim 2021). Nyt en enää muista kirjasta puoliakaan, eikä minulla ole sitä tässä. Kirjoitan kumminkin jotain ajatuksia, jotka nousevat aiheesta mieleen.

Psykopatia ei kuulu viralliseen tautiluokitukseen, ja se onkin ollut kaatoluokka, johon on liitetty monia samoja piirteitä kuin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sen ympärillä on käyty paljon löysää psykopuhetta ja siitä ovat kirjoittaneet ruotsalaiset entiset tv-juontajat bestsellereitä. Populaarikulttuuriin rikollisen psykopaatin hahmon toi Thomas Harrisin Hannibal Lecter tai kenties Alfred Hitchcockin Psyko (joka ei kovin hyvin kuvaa juuri psykopatiaa) tai siihen vahvasti viittaava Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Nykyisin psykopaatista on tullut samanlainen leima kuin narsistista, joka on korvannut kusipääksi haukkumisen (kaikkien exät ovat narsisteja).

Päällekkäisyyttä selittävät erilaiset tutkimusperinteet. Narsismi tulee suoraan psykoanalyysistä ja kehityspsykologiasta, kun taas psykopatia enemmän persoonallisuuspsykologiasta ja neurologiasta. Molempien taustalla on altistavia perintötekijöitä ja ympäristön vaikutusta etenkin lapsuudessa. Psykopaatit ovat useammin narsisteja kuin toisin päin, mutta molemmille on tyypillistä empatian puute ja itsekeskeisyys. Sinkkonen on itse erikoistunut lastenpsykiatriaan ja hänellä onkin runsaasti henkilökohtaista tapauskokemusta.

Taina Kuuskorpi erottaa vielä machiavellistinen persoonallisuushäiriön teoksessaan Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala 2021), joka on toinen helppotajuinen esitys aiheesta. Sinkkonen kuitenkin jättää tämän käsittelemättä, koska sillä on niin paljon päällekkäisyyttä psykopaattisen persoonallisuushäiriön kanssa.

Rikollisuuden patologisointi on monessa mielessä ongelmallista, mutta toisaalta jonkun sarjakuristaja Michael Penttilän teot vaikuttavat niin äärimmäisiltä ja vastenmielisiltä, että mieleltään terve ihminen ei niihin kykenisi. Kollektiivis-populaarissa tietoisuudessamme elääkin kaksi myyttiä: ajatus rikollisten poikkeuksellisuudesta verrattuna tavallisiin ihmisiin ja toisaalta ajatus, että kuka tahansa tietyissä olosuhteissa voisi syyllistyä rikoksiin ja julmuuksiin. ”Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”

Sinkkkonen käy Zimbardon ja Milgramin kokeita ja Kärpästen herran dystopioita läpi pohtiakseen onko meissa kaikissa pahuutta, joka pääsee poikkeusoloissa irti. Näitä samoja asioita on pyöritelty monissa populaaritietokirjoissa ja nykynäkemys lienee, että Kärpästen herran skenaariota todennäköisempi on Tongan poikien tapaus.

Monenlaisten tilastojen mukaan psykopaatteja tavallisessa väestössä on 1-2 prosenttia, mutta vankipopulaatiossa määrä on moninkertainen. Näitä voi kukin googlettaa, mutta on väitetty jopa, että käytännössä kaikki väkivalta -ja henkirikolliset olisivat jollain tapaa psykopaatteja. Toisaalta, psykopatia on yleisempää mm. johtajien ja pörssimeklarien keskuudessa.

Jos psykopatiaan on olemassa perinnöllinen alttius, kuinka tällainen ”psykopaattigeeni” on voinut säilyä, jos se kuitenkin altistaa tuhoisalle ja epäsosiaaliselle käytökselle ja mm. huumeiden ja alkoholin väärinkäytölle? Kyynikko vetäisi tästä johtopäätöksen, että kyynärpäätaktiikalla selviää aina. Toisaalta, psykopaateilla on yliedustus myös raiskaustilastoissa ja leviäväthän ne perintötekijät sitäkin kautta.

On selitetty mm. että sodassa psykopaatin tunnekylmyydestä ja julmuudesta on hyötyä. Se joka painaa liipaisinta epäröimättä elää pisimpään. Kun ihmiskunnan historiassa ajat ovat ennen hyvinvointivaltiota olleet epävakaampia, tietty prosentti psykopaatteja on selviytynyt poikkeusoloissa kantaväestöä paremmin.

Mielestäni mielenkiintoisempaa kuin evoluutiopsykologia on asian ”sosiologinen puoli”, psykopaattien selviytyminen yhteiskunnassa, vaikka psykopatia vaikuttaisi altistavan marginalisoitumiselle. Ääritilanteissa psykopaatit pääsevät loistamaan. Kun paniikki iskee päälle, etuaivolohkojen rauhallinen harkinta jää toiseksi ja laumavaisto iskee päälle: silloin kannattaa seurata yksilöä, joka ainakin näyttää tietävän mitä tekee. Uppoavassa Estoniassa tai taistelutantereella paras selviytymisstrategia on seurata sitä, joka toimii itsevarmasti, eikä istuutua neuvottelemaan ja tekemään monimutkaisia analyysejä. Rauhan aikana psykopaatit säilyttävät toimintakykynsä tilanteissa, joissa normaali ihminen lamaantuu, esimerkiksi onnettomuuksissa. Sodan aikana heistä tulee sankareita, koska he pystyvät kylmäverisiin tappotöihin silloin, kun kaikkia muita rasittavat moraaliset estot, kuolemanpelko ja vatsaakiertävä kuvotus.

Antero Rokassa, joka ”ei ole koskaan tappanut ihmistä, vain vihollisia”, on paljon psykopaatin piirteitä.

Psykopaateiksi onkin epäilty monenlaisia todellisia ja kuviteltuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten rikollisten patologisointi, myös johtajien ym. ammattiryhmien edustajien määrittely psykopaateiksi on ongelmallista ilman varsinaista diagnoosia.

Esimerkiksi natsijohtajia on kutsuttu psykopaateiksi.Ensimmäinen ongelma on kehäpäätelmä: natsijohtajat olivat psykopaatteja, koska tekivät psykopaattisia tekoja ja tekivät psykopaattisia tekoja, koska olivat psykopaatteja. On liian helppo lyödä tällaisia leimoja ja samalla olla jotenkin tyytyväinen siihen, kuinka psykologia on eksakti tiede, jolla on tarjota jokaiselle palikalle sopiva reikä.

Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta, miksi tiettyinä aikoina johtajien tietynlaiset luonteenpiirteet vetoavat kansaan. Vaikka olisi liian pitkälle menevä päätelmä tehdä diagnooseja tietyn johtajan pään sisällöstä, voi hänen toimintaansa kuitenkin arvioida tietyillä kriteereillä ja kutsua politiikkaa pidäkkeettömäksi, epäempaattiseksi, itsekeskeiseksi, harhaiseksi, epärehelliseksi, tunneköyhäksi, välinpitämättömäksi, manipuloivaksi, moraalittomaksi, vastuuttomaksi tai impulsiiviseksi, jotka ovat psykopatian keskeisiä piirteitä.

Psykopaateiksi (tai narsisteiksi) on nykypoliitikoiksi epäilty esimerkiksi Donald Trumpia tai Vladimir Putinia. Kysymys ei olekaan, ovatko he psykopaatteja (tai narsisteja), vaan miksi yksiselitteisen psykopaattiset piirteet heidän politiikassaan vetoavat heidän kannattajiinsa.

Oma keittiönpyötä(sosiaali)psykologinen teoriani on, että heikot hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan yksilöistä. On parempi olla voittajan puolella: hän on ehkä roisto ja katutappelija, mutta hän on sentään meidän oma roistomme ja katutappelijamme. Jos liittoudumme kovimman roiston kanssa, hän ehkä puolustaa meitä.

Sama logiikka pätee parisuhdeväkivaltaan. Miksi uhrit, yleensä naiset, palaavat aina pahoinpitelijänsä luo tai erottuaan hankkiutuvat suhteeseen toisen samanlaisen vaimonhakkaajan kanssa, vaikka kokemuksen olisi pitänyt opettaa miten siinä käy? Paradoksaalisesti turvattomuuden tunne ajaa etsimään turvaa ihmisistä, joilla on fyysiset ja psyykkiset valmiudet väkivaltaan.

Samalla tavalla toiset miehet hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan miehistä. Kun koulukiusaaja kurmuuttaa heikompaansa, muut heikot yksilöt kerääntyvät kiusaajan puolelle (tai ovat välinpitämättömiä). On parempi vaihtoehto olla pahiksen puolella kuin olla seuraava uhri, jonka päätä työnnetään vessanpönttöön.

Tässä on laumasieluisuuden paradoksi: lauma palvoo yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat eivätkä kunnioita sääntöjä. Mikään ei ole epäyksiöllisempää kuin seurata psykopaatin piirteitä osoittavaa ”vahvaa” johtajaa, mutta samaistumalla psykopaatin rajoja rikkovaan käytökseen voi korvata oman yksilöllisyytensä.

Poikkeusoloissa toivomme, että olisi olemassa poikkeusyksilöitä, joilla on valmiudet käyttää väkivaltaa poistaakseen meitä uhkaavat tekijät, konkreettiset ja abstraktit.

Kun psykopaateille annetaan valta ja psykopatia päästetään valloilleen, jälki on peruuttamatonta. Olivatko kaikki Srebrenicassa, Katynissa, Babi Yarissa, Mỹ Laissa, Buchassa tai Varsovan getossa veritekoihin syyllistyneet psykopaatteja? Ainakin tapahtumia voi kutsua psykopaattisiksi. Kun psykopaattien annetaan tehdä mitä he haluavat, he tekevät mitä psykopaatit tekevät: tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He vetävät muut, heikommat yksilöt mukaansa. He, jotka eivät halua osallistua, vedetään siihen pakolla.

Missä vaiheessa normaalilla neurologisella ja psykologisella profiililla varustettu porvarillinen kadunmies alkaa turvata psykopaatteihin, joita kohtaan hänen tulisi tuntea pelkoa ja vahvaa ennakkoluuloa? Siinä vaiheessa, kun yhteisö tuntee itsensä uhatuksi, alkaa se turvautua heihin, jotka voivat ongelman tehokkaimmin ratkaista: psykopaatteihin, joilla on valmius käyttää voimaa ja väkivaltaa ilman tunnontuskia. Tällöin tavisten ei itse tarvitse liata käsiään.

Psykopaattijohtajat muuttavat koko yhteisön toimintakulttuurin ylhäältä alas: maltilliset savustetaan ulos johtopaikoilta tai murhataan (Ns. pitkien puukkojen yö, Stalinin vainot), tahdoltaan ja moraaliltaan heikommat yksilöt seuraavat psykopaattijohtajia, joille on nyt annettu kaikki valtuudet, ja vaikka juuri he edustavat sitä keskimääräistä kaduntallaajaa, joka normaalioloissa ei syyllistyisi väkivallantekoihin, ovat he niitä kunnollisia, käskyjä seuraavia porukan mukana menijöitä. Näin koko yhteiskunta ”psykopatisoituu”, kun empatia ja moraalinen vastuu supistetaan ulos systeemistä. Ei ole olennaista olivatko Stalin tai Hitler psykopaatteja vaan se, että heidän luomansa yhteiskunnat olivat.

Palasin tähän aiheeseen luettuani uutisen, jonka mukaan Mika ”Immu” Ilmén on palkattu Himos Winterfest -musiikkifestivaalin ”häirintäyhdyshenkilöksi”. Ilmén on entinen rikollisjärjestö Cannonballin ”asekersantti”, joka sai huumerikoksista 10 vuoden tuomion ja kirjoitti elämästään 2 kirjaa, jotka ovat olleet bestsellereitä. En ole lukenut kirjoja, enkä tutustunut henkilöön muutenkaan esimerkiksi katsomalla hänen Youtube-videoitaan. Ammattirikollisten elämästä on viime vuosina kirjoitettu useampikin kirja ja heistä on tullut julkkiksia, joten Ilmén ei sinänsä ole kiinnostava. En ota kantaa siihenkään, onko hän kyseiseen tehtävään sopiva.

Ilmiössä minua kiinnostavat ihmisten reaktiot hahmoon, joka on kovan luokan rikollinen. En tiedä, mitä täytyy tehdä päästäkseen rikollisjärjestön johtoon, mutta olettaisin väkivallan, säännöistä piittaamattomuuden, epärehellisyyden, empatian ja katumuksen puutteen ja ylikorostuneen omanarvon tunnon olevan jollain tavalla läsnä.

Iltasanomien jutun Facebook-kommenteissa Ilméniä kuvaillaan mm. seuraavasti:

Hyvä valinta hommaan

hurjan näkönen karpaasi rauhottaa kummasti väkee

Hyvä jätkä

Jokaisessa miehessä pitäisi olla edes hyppysellinen tän miehen karismaa niin vois puhua lajista: mies

Immun ulos anti on huikea ja immu on asia ukko

Immu on katu-uskottava kaveri

todellinen herrasmies

Kuvailisitko näin töissä käyvää, veroja maksavaa ja erikseen pyytämättä astianpesukoneen tyhjentävää naapuriasi? Et tietenkään, koska et edes tunne naapuriasi. Ilménillä sen sijaan on netissä kymmeniä tuhansia seuraajia.

Hyväksyn selityksen, että Ilmén on rikoksensa sovittanut ja tehnyt parannuksen ja on siksi oikeutettu ”uuteen mahdollisuuteen”. Tämä on totta, mutta se ei tee hänestä suuren yleisön silmissä kiinnostavaa, vaan nimenomaan hänen rikollinen uransa tekee, kunhan sen johdantoon kirjoitetaan, että ”tarkoituksena ei ole ihannoida rikollisuutta” (minkä kirjoja lukemattakin arvaan), jotta keskiluokka voi hyvällä omalla tunnolla nauttia true crime -jännitystä omaan tylsään elämäänsä.

Tapahtuman kannalta tämä on tietenkin mainostemppu: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja samalla voidaan ottaa osaa ex-rikollisen ”rajuun” julkisuuskuvaan.

Ilménin lisäksi (entisiä) ammattirikollisia, joilta on ilmestynyt elämänkerta, joka ei ihannoi rikolllista elämäntapaa, ovat ainakin Janne ”Nacci” Tranberg, Lauri ”Late” Johansson, Niko Ranta-aho, Jari Aarnio, Toni Tuunainen, Janne Raninen ja Marko Lönnqvist. En ole lukenut näistä yhtään, mutta heistä tehtyjen juttujen perusteella he tuntuvat kiinnostavan suurta yleisöä ja ovat kaikki hyviä ihmisiä.

On kenties liioittelua verrata true crime -faneja ääriliikkeiden kannattajiin. Kenties rikollisten elämäkerrat ovat kuitenkin viatonta jännityksen hakemista (hyvä kirja aiheesta on Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. 2022. Gaudeamus). Jokin samanlainen psykologinen kytkin kuitenkin molemmilla tuntuisi olevan samassa asennossa: heikkojen laumavaisto iskee päälle ja ihailevat vahvoiksi kokemiaan yksilöitä.

Tiellä helvettiin ensimmäinen huolestuttava askel on juurikin tavisten kääntyminen erilaisten katutappelujengien ihailijaksi: äärioikeiston, äärivasemmiston, jihadistien, moottoripyöräjengien, väkivaltaräppäreiden ja niin edelleen.

Aina tietyn väliajoin humanistienkin yleinen kokemus on, että pelkkä kirjojen pänttääminen on akkamaista nynnyilyä ja aletaan etsiä miehekkäitä vaikutteita kansallissosialialismista (30-40 -luku) tai marxismi-leninismistä (60-70-luku). Myös ympäristöliikkeen parissa esiintyy välillä ihailua linkolalaista ekofasismia tai Unabomberin terrorismia kohtaan. Islamilaiset jihadistit eivät ole saavuttaneet kovin suurta ihailijakuntaa, mutta muistan muutamia positiivisia puheenvuoroja vuoden 2001 -terrori-iskujen ajalta ja toisaalta, myös Isisin riveihin lähti länsimaista monia hyvissä perheissä kasvaneita nuoria.

Kun turvallisuutta tavoitteleva porvari kuulee anarkistien mellastavan ikkunansa alla, antaa hän tukensa SA-joukoille. Maahanmuuttajien ja Antifan pelossa moni tukee vastaavanlaisia oikeistolaisia katutappelujengejä. Soldiers of Odin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta lyhyen olemassaolonsa aikana se keräsi ihailua aivan tavallisilta palkansaajilta, jotka toivoivat siitä pelastusta turvapaikanhakijoiden uhkaa vastaan.

Kenties entisten rikollisjohtajien ihailu on lievin versio aiheesta.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”

Lisää konsulttibisneksestä (tapaus Kerava)

Keravan kaupunki on taas otsikoissa rahankäyttönsä vuoksi. Viime vuonna nousi kohu kaupungin hankinnoista, kun se hankki kilpailuttamatta yli 100 000 eurolla jumppakeppejä sekä niiden säilytyskasseja ja jumppavideoita. Kilpailuttamisen välttämiseksi hankinnat oli jaettu kahteen, 50 000 euron suuruiseen erään, kun kilpailuttamisen mimiraja on 60 000 euroa.

Kohun uutisointi johti kriisitilanteeseen, johon palkattiin avuksi kriisiviestintäkonsultti. Sen sijaan, että asioille olisi tehty jotain, palkattiin asiantuntija selittamään asiat parhain päin. Viestintäyrittäjä Camilla Lindfors veloitti 210 euroa tunnilta, iltaisin ja viikonloppuisin 290 euroa tunnilta ja ilmeisesti taktisista syistä piikki oli avoinna 8 999 euroon asti.

En tiedä miten kriisikonsultti opetti keravalaisia viestimään, mutta jonkinlaisena mainehaittana voi pitää, kun kaupunki yritti salata konsultin tuntierittelyn, vaikka sen pitäisi olla julkisista tietoa. Ja pieniä summiahan ovat alle 9000€ laskut, varsinkin kun epäselvyyksiä on myös n. 400 000 euron laskusta ulkopuoliselta asianajotoimistolta.

Mieleen tulee RKP:n selitys kannatuksensa laskulle: huono viestintä. Ei siis mikään, mitä RKP on hallituksessa istuessaan tehnyt tai pikemminkin jättänyt tekemättä.

Sama Camilla Lindfors toimi aikaisemmin Tampereen yliopiston brändijohtajana. Koska olen ajastani jäljessä oleva tylsimys enkä akateemiseen maailmaankaan ole yhteydessä ollut vuosikymmeniin, en tiedä mikä on brändijohtaja ja miksi yliopisto sellaista tarvitsee.

Kun aikaisemmin kirjoitin hevonpaskaduuneista, tässä on aineksia moneen esimerkkitapaukseen.

Naisten ja miesten biologisista tehtävistä

Naisten asevelvollisuus on jälleen noussut Helsingin Sanomien mielipidepalstalla aiheeksi. Kirsi Sunila-Putilinin kirjoituksessa perustellaan, että asevelvollisuus kuuluu miehille, koska synnyttäminen on ”naisen biologinen tehtävä”. Kirjoitus on vastine viime sunnuntaina julkaistulle Jarno Limnéllin ja Elli Kuusiston kirjoitukselle, jossa pohditaan joutuvatko vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset todellakin kriisitilanteessa rintamalle.

Aihe on kestosuosikki, joka nousee pintaan aina säännöllisin väliajoin. Viimeksi muistan HS:n mielipidepalstalla ja kolumneissa asiaa käsitellyn vuonna 2022, kun Annamari Sipilä kirjoitti, että asevelvollisuus ei kuulu naisille, eikä sen rajaaminen pelkästään miehiä koskevaksi ole epätasa-arvoista. Samalla sivulla UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas kertoi, että ”naiset ovat lasten pääasiallisia hoivaajia” ja että ”[N]aiset tarvitsevat erityistä suojaa kriisin keskellä [miehiltä]”.

Nykytilanne on se, että asevelvollisuuslain (1:2§) mukaan

[j]okainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta.

Toisaalta perustuslaki sanoo (2:6§), että

[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Arkijärki tosin sanoo, että asepalveluslaki asettaa miehet ”eri asemaan” sukupuolensa perusteella.

Naisten asepalveluksesta säädetään laissa naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Sen mukaan naiset voivat suorittaa asepalveluksen halutessaan.

Asepalveluksesta kieltäytymisestä seuraa (miehille) ehdoton vankeusrangaistus.

Asiaa on asetettu selvittämään monenlaisia työryhmiä, mutta kaikkien niiden tulos on ollut ”ei pysty”. Toki kaikki ymmärtävät, että nykyinen tilanne on ristiriitainen, mutta silti tuomioistuimia myöten teeskennellään muuta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa asevelvollisuutta tuskin tullaan säätämään naisille pakolliseksi.

Naisten asevelvollisuudesta kirjoittaminen ja puhuminen on siinä mielessä riskialtista, että silloin on vaarana leimautua yhtä aikaa nynny-vastuunpakoilija-homosivarikommariksi että naisia väheksyväksi misogyyni-seksisti-setämieheksi ja mahdollisesti inceliksi. On asioita, jotka menevät niin tunteisiin, että kaikki rationaaliset perustelut ovat epäolennaisia.

Oma taustani on sellainen, että nuorempana olin ääri-pasifisti ja harkitsin jopa totaaliksi ryhtymistä, koska siviilipalvelus ei olisi ollut tarpeeksi rankka statement. Tuohon aikaan tuomio aseistakieltäytymisestä oli 13 kuukautta ja se suoritettiin muiden vankien kanssa oikeassa vankilassa, joskin käsittääkseni monet aseistakieltäytyjät sijoitettiin avovankiloihin (vielä 70-luvulla sai passituksen Sörkkaan). Nykyisin tuomio on tuomio pisimmillään 173 vrk ja suoritetaan tyypillisesti valvontarangaistuksena, eli valvontapanta nilkassa.

Sain kuitenkin keploteltua vapautuksen terveydellistä (ei kuitenkaan mielenterveydellisistä) syistä eikä asiaa enää tarvinnut sen jälkeen miettiä. Asepalvelus oli 14-16 -vuotiaana iso pohdinnan aihe ja eettinen dilemma ja jälkeenpäin voi vain ihmetellä, miten niin suuria asioita on joutunut pohtimaan niin vajavaisella maailmankatsomuksella.

Pasifisti olen toki vieläkin, mutta en enää usko naiiviin maailmanparantamiseen. Olen asunut useita vuosia Itä-Euroopassa (Viro, Latvia, Unkari) ja vuodet ulkomailla antoivat perspektiiviä siihen, että valitettavasti vapautta ja demokratiaa joutuu joskus puolustamaan asein.

Kuvittelin, että siinä vaiheessa kun lainsäädäntö muuttuisi sukupuolineutraaliksi, ongelma jouduttaisiin jotenkin ratkaisemaan. Kun ns. ”translaista” (oik. ”Laki sukupuolen vahvistamisesta”) keskusteltiin, jotkut huolestuivat voisivatko miehet vaihtaa sukupuoltaan naiseksi asepalveluksesta laistaakseen. Lakimuutosta kannattaneet liberaalit pilkkasivat ajatusta: ei kai kukaan kävisi sukupuolenvaihdosprosessia läpi vain intin välttääkseen.

Ehkä huoli sinänsä ei ole aiheellinen, mutta periaatteellisella tasolla: mikäli sukupuolensa voi vaihtaa ilmoituksella Digi- ja väestötietovirastoon, miten sukupuoli voi olla asevelvollisuuden kriteeri? Jos syntymässä mieheksi määritelty henkilö korjaa sukupuolensa väestörekisteriin ilmoituksella, lakkaa hän olemasta asevelvollinen ja toisin päin.

Kun pohditaan, määrittävätkö ihmisen sukupuolen kromosomit, sukupuolielimet vai oma kokemus korvien välissä, näyttäisi oikea vastaus olevan asevelvollisuuslaki. Armeija tekee edelleen (pojista) miehiä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee tiettyjä taustaoletuksia siitä, mitkä ovat oikeita ja kannatettavia mielipiteitä, jotka ”hyvän ihmisen” tulee omaksua. Tällaisia ovat mm. liberaalius ja tasa-arvo; sukupuolineutraalius ja sukupuolen moninaisuus ovat nosteessa. Kun presidenttiehdokkailta kysyttiin onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, valtaosa vastasi myönteisesti.

Monet tällaiset mielipiteet ovat kuitenkin melko pinnallisia muoti-ilmiöitä. Niitä on mielenkiintoista pohtia, niitä kannattaessa tuntee olevansa edistyksen puolella ja sukupuolineutraaleista vessoista tehdään lehtiin uutisia.

Siellä pinnan alla monella on kuitenkin melko konservatiiviset perusasetukset. Sieltä kumpuaa se syvän huokauksen ilmoille kantama itsestäänselvyys:

Et kai sinä oikeasti kuvittele, että naisia — etenkään pienten lasten äitejä — voitaisiin laittaa kriisitilanteessa rintamalle?

Yhtä lailla kannatettavilta mielipiteiltä tuntuvat sellaiset ajatukset, kuten ”naiset tarvitsevat erityistä suojaa” ja ”naiset ovat sotien pääasiallisia uhreja”. Kriisit tunnetusti ruuvaavat yhteiskunnan kurssia aina kohti konservatiivisempia arvoja. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli kulunut vain viikko, kun feminismin nimissä alettiin puolustaa kovin runebergiläistä ihmiskuvaa miehestä naisten suojelijana. Nyt kahden vuoden jälkeen nostetaan äitiys kunniaan ja synnyttäminen naisten biologiseksi tehtäväksi. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset eroavat reservistä.

Hyvän ihmisen hyviä ajatuksia kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ”No mut hei oikeesti?”