Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Kosmista kontaktia etsimässä

Teologi Vesa Nissinen Kosmista kontaktia etsimässä käsittelee filosofian ja erityisesti uskonnon kautta millaista elämää maapallon ulkopuolelle on ja millaista se olisi kohdata.

Kirja on kiinnostava, mutta hetkittäin tuntuu että se suunnattu uteliaan lukiolaisen tasoiselle lukijalle (kirjoittaja on eläköitynyt lukion opettaja) ja välillä sortuu liian helppoon jaaritteluun. Samoin kieli on paikoin kömpelöä ja olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää.

Kosmista kontaktia etsimässä

Se on kuitenkin hyvä kokoelma niitä puhetapoja, joilla maan ulkopuolisesta elämästä ja evoluutiosta puhutaan.

Tieteen kannalta vaihtoehdot maan ulkopuolisen elämän suhteen ovat, että sitä joko a) on tai sitten b) ei. Jos kuitenkin luonnonlait pätevät samanlaisina kaikkialla maailmankaikkeudessa, ei meidän maapallomme pitäisi olla poikkeus, vaan elämää pitäisi olla kaikkialla, missä tietyt otolliset olosuhteet vallitsevat. Vielä kuitenkaan elämää ei ole löytynyt, vaikka sitä tutkiikin oma tieteenalansa, astrobiologia (kuuntele YLE:n podcastit aiheesta).

Kirjoittaja siteeraa ”absence of evidence is not evidence of absence” ja arvelee sitaatin olevan peräisin Carl Saganilta. Toiveikkaasti siis odotetaan, että jonkinlaista elämää odotetaan. Itse ehkä nokittaisin toisella sitaatilla: ”what can be asserted without evidence can also be dismissed without evidence” (Christopher Hitchens).

Teologian suhteen voidaan joutua tekemään oletuksia, mutta noin periaatteessa esimerkiksi Raamattu ei kiellä mahdollisuutta, että myös muualla maailmankaikkeudessa voisi olla elämää. Ehkä evoluutio on jumalan instrumentti elämän luomiseksi, ehkä jumala on luonut myös muiden planeettojen olennot omiksi kuvikseen. Nissinen viittaa mm. jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardiniin, joka yhdistelee teologiaa ja evoluutioteoriaa. Teologian kannalta ongelmaksi tulee selittää, millä tavalla olennot ovat osa jumalan suunnitelmaa. Pääsevätkö avaruusolennot paratiisiin?

Kirjoittaja aivan oikein arvostelee antropomorfismia useassa kohtaa: jostain syystä oletamme maan ulkopuolisten olentojen olevan ihmisen kaltaisia sekä fyysisesti että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Evoluutiota monet ateistitkin pitävät jonkinlaisena universaalina luovana voimana, joka etenee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on ihmisen kaltainen älykäs olento. Kuitenkaan evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään valmista suunnitelmaa, jota se noudattaisi, toisekseen ihminen on muotoutunut sopeutumana tiettyihin olosuhteisiin ja tietyn kehityskulun tuloksena. Esimerkiksi taipumuksemme kulkea pystyasennossa johtuu ihmislajin siirtymisestä metsistä savanneille n. 6 miljoonaa vuotta sitten. Populaarikulttuurissa humanoidit kävelevät kahdella jalalla. Tarkoittaako se, että nekin kehittyivät kotiplaneettansa savannien vyötärönkorkuisissa heinikoissa?

Aivan fundamentalistisimmat ns. älykkään suunnittelun ja nuoren maan kannattajat kieltävät evoluutioteorian kokonaan ja pitävät sitä yhtenä tiedeuskonnon muotona. He ovat siinä mielessä oikeassa, että jos tieteeseen (ja evoluutioteoriaan) suhtaudutaan kuten uskontoon, on se on uskontoa. Vakavasti otettavat tieteilijät tietävät tämän, mutta aina ilmaantuu nuoria vihaisia skeptikoita, jotka julistavat, että uskonto on satua ja että he uskovat tieteeseen. Jos uskoo tieteeseen ja pitää evoluutiota elämä luovana voimana, on se lähempänä de Chardinin ja kumppaneiden kosmista teologiaa kuin tieteellisyyttä. Muun muassa teologi Ted Peters aiheellisesti kritisoi maan ulkopuolisen älyn etsintää sekulaarina uskontona.

Nissisen esimerkeissä pohditaan, että jos mustekala olisi noussut ensimmäisenä kuivalle maalle tai jos dinosaurukset eivät olisi hävinneet 65 miljoonaa vuotta sitten, ne voisivat olla maapallon valtiaita ihmisen sijaan. Äärimmäisellä tavalla ihmisestä poikkeavana esimerkkinä on tieteiskirjailja Fred Hoylen Musta pilvi (engl. Black Cloud 1957) elämänmuoto, joka on jonkinlainen ulkoavaruudesta tullut yliälykäs pilvi.

Samoin moraalin kohdalla kirjoittaja pitää mahdollisena, että ”hyvä” ja ”paha” ovat sidoksissa ihmisyyteen (tai wittgensteinilaisittain ilmenevät kielessä), eikä siksi ole väistämätöntä, että muukalaiset käsittäisivät ”moraalin” kuten ihmiset. Toisaalta hän kirjoittaa myös: ”[v]oidaan olettaa, että jos ETI on kehittynyt järjelliseksi olennoksi, se todennäköisesti on myös moraalinen” (s. 95) Kuinka niin? Vaikka moraalisuus edellyttää älyä (eli kykyä ymmärtää tekojensa seuraukset), ei älykkyydestä välttämättä seuraa moraalisuutta. Esimerkiksi tekoäly on älykäs, mutta ei moraalinen.

Nissinen näyttääkin taipuvan sille kannalle, että evoluutio on jollain tapaa teleologinen ts. sillä on suunta ja päämäärä. Vaikka päämäärä ei olisi ihminen, se olisi kuitenkin olento, jolla on äly ja itsetietoisuus ja sen kautta jonkinlainen moraali.

Moraalia koskevien pohdiskeluiden lopputulos Nissisellä on, että maan ulkopuolisillä älykkäillä olennoilla täytyy olla epäitsekkyyttä painottava moraalijärjestelmä, koska muuten ne olisivat tuhonneet toisensa sukupuuttoon. Hänen mukaansa Kantin kategorisen imperatiivi ja kultainen sääntö ovat universaaleja ihmiskulttuurien keskuudessa (mielenkiintoinen näkökulma voi olla myös tämä Sapolskyn peliteoriaa käsittelevä luento), joten jos ulkoavaruuden olennot ovat älykkäitä, niilläkin pitäisi olla jokin sellainen sääntö.

Itse olen pessimistisempi ja skeptisempi. Pahoin pelkään, että kaikki yrityksemme käsitteellistää näin laajoja asioita törmäävät vajavuuteemme ihmisolentoina. Meillä on tieteen määritelmä sille mitä on elämä, mutta mitä itse asiassa maan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Ehkä emme edes tunnistaisi sitä sellaisen kohdatessamme. Ihmisen moraalikäsitykset perustuvat autonomiseen yksilöön, mutta mistä esimerkiksi tiedämme, miten maan ulkopuoliset olennot kokevat yksilöllisyytensä?

*

Nissinen käsittelee myös tekoälyä ja mahdollisuutta, että maan ulkopuoliset olennot olisivat keinotekoisia. Hänen mukaansa futurologit esittävät ”että jossakin vaiheessa koneista tulee tietoisia olentoja” ja että ”koneissa herää tietoisuus”. Muotoilut ovat epämääräisyydessään mielenkiintoisia: lauseista puuttuu toimiva subjekti; koneista tulee tietoisia olentoja ilman ulkoista toimijaa tai suunnitelmallista ohjelmointia. Oletetaan siis evoluution kaltainen luonnonlaki, voima joka puskee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on inhimillinen äly ja tietoisuus, jota voidaan pitää persoonana.

Tässä on yhtymäkohtia aikaisemmin mainittuun evoluutiouskoon: evoluutio luo elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa, mutta myös elottomassa materiassa ja sen kehityspolun määränpää on inhimillinen tietoisuus. Mielenkiintoista on kuitenkin evoluution geistin persoonattomuus: se itse ei tunnu olevan tietoinen voima, se vain noudattaa suunnitelmaa. Aikaisemmin kirjoitin teologi Aku Visalan ajatuksista koskien tekoälyä ja hän tuntuu olettavan, että tekoäly kehittyy kohti inhimillistä älykkyyttä, mutta varsinainen askel ihmisyyteen vaatii (persoonallisen) jumalan väliintuloa.

*

Joidenkin mielestä kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa kyseenalaistaisi uskonnot: miksi pyhät kirjoitukset eivät kerro avaruusolennoista? Itse näkisin asian pikemminkin päinvastoin: maapallon ulkopuolisen inhimillisen älykkyyden löytyminen olisi osoitus maailmankaikkeuden teleologisuudesta ja siitä, että että se ei ole satunnainen ja merkityksetön vaan että sitä hallitsee jonkinlainen järki. Se jos mikä on uskonnollinen käsitys. Vielä vain ei todisteita sellaisesta ole löytynyt.

Minä ja maailmanloppu-scifi (Karel Čapek: Salamanterisota)

Tšekeillä on pieneksi maaksi monta hyvää kirjailijaa: Karel Čapek, Jaroslav Hašek, Jan Neruda, Milan Kundera sekä tietenkin Franz Kafka, joka saksankielisenä ei ehkä ole yhtä tšekkiläinen kuin edempänä mainitut. Varsinkin kolmea ensimmäistä yhdistää huumori ja hyväntahtoinen, vaikkakin hetkittäin musta ja groteski satiiri. Suomalaisista satiirikoista löytyy kenties vertailukohtaa jostain Veikko Huovisesta, joka ”kainuistina” on leimallisen suomalainen tai Daniel Katzista, joka joissain kohtaa on leimallisen suomalainen, joissain kohtaa pikemminkin eurooppalainen ja tyyliltään tuo vahvasti mieleen parhaat tšekkiläiset kirjailijat.

Karel Čapekin Salamanterisodan (Válka S mloku, 1938) sain isältäni lahjaksi ollessani kenties yhdeksän ja sama pokkari on minulla olemassa vieläkin.

Olin lukenut aikaisemmin lähes kaikki Jules Vernen kirjat, joita lähikirjastosta sai. Muistan vieläkin hyllyvälin. Se taisi olla otsikoitu ”nuorten aikuisten” osastoksi, lastenosaston ja aikuistenosaston välissä. En ole käynyt katsomassa onko niitä enää nuortenosastolta saatavilla. Ne ovat kerronnaltaan varsin simppeleitä ja nuorelle lukijoille siksi sopivia, mutta toisaalta kieleltään vanhahtavia ja niiden maailma- ja ihmiskuva ovat leimallisen viktoriaanisia, joten nuorisolle ne näyttäytyvät varmasti reliikkeinä ja ehkä joku ”Somenuoren seikkailut”-selkokirja on ne korvannut.

H.G. Wellsin kirjat luin vasta lukiossa, mutta näin romaaniin hyvin väljästi perustuvan Maailmojen sota -elokuvan vuoden 1953 version aika nuorena ja se oli kenties liiankin hurja kokemus. Erityisesti jäi mieleen alkupuolen kohtaus, jossa pastori Collins lähestyy marsilaisten avaruusalusta Raamattu kädessä ja psalmeja mumisten; marsilaisten kuolonsäde käristää kirkonmiehen ja symboliikka on selvä: edes Luoja ei voi maailmaa pelastaa. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa ihmisiä evakuoidaan kaupungeista ja joku yrittää ostaa viimeistä paikkaa rahalla, mutta edes mammonan epäjumala ei enää auta.

Olin siis Vernen kautta jo tottunut lukija ja lajityyyppi oli tuttu, mutta Čapekin kirja on huomattavasti kompleksisempi ja satiirinsa vuoksi kenties avautui kolmosluokkalaiselle huonommin kuin Vernen kirjat. Toki Vernelläkin on huumoria (lapsena otin hänen juttunsa kenties liian tosissaan ja ohitin huumorin ja ironian), mutta Capek on lähes ”postmoderni” leikitellessään eri kerrontatavoilla, tekaistuilla uutisleikkeillä ja viittauksillaan. Aivan ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt kaikkia viittauksia, mutta kirjan pasifistinen sanoma vetosi minuun, ja onhan se kirjana aivan vetävä scifi-tarina. Aikuisena lukiessani tajusin, että kirja oli kirjoitettu aivan toisen maailmansodan kynnyksellä ja osasin yhdistää kirjan maailmanpolitiikkaan. Pohdin silloin, mitä mahtoikaan käydä kun jo seuraavana vuonna Saksa miehitti Tsekinmaan. Nyt Wikipedia-artikkelista luin, että Gestapolla oli kirjailijasta jo pidätysmääräys (mikä olisi tarkoittanut kuolemantuomiota, kuten kävi kirjailijan veljelle), mutta Čapek oli ehtinyt jo kuolla luonnollisista syistä.

Karel capek
Humoristin muotokuva

Salamanterisota on allegoria, mutta monimutkainen ja moneen suuntaan viittaava niin, ettei sille voi esittää mitään yhtä tulkintaa, jossa allegorista tasoa vastaisi jokin symmetrinen todellisen maailman taso.

Esimerkiksi Orwellin Eläinten vallankumous on allegoria Venäjän vallankumouksesta. Vaikka pidänkin Orwellista, niin eikö kirjallisilta ansioltaan Eläinten vallankumous ole aika heppoinen? Ei tarvita suurta lahjakkuutta sen keksimiseen, mitä mikäkin ”symboloi” ja jos ei keksi, niin valmiin selityksen löytänee Wikipediasta.

Sen sijaan Capekin salamanterit eivät vertaudu mihinkään yhteen tiettyyn asiaan, vaan tiivistävät monta eri asiaa viime vuosisadan alun maailmasta. Salamanterit ovat mustia orjia, toisaalta sorrettua proletariaattia, toisaalta ne viittaavat kolonialismiin, sosialismiin ja fasismiin. Toisaalta salamanterit ovat luonto ja historian välttämättömyys, ne ovat Vihreän laguunin hirviö tai ulkoavaruuden muukalaiset. Tietenkin ne ovat myös Capekin kuuluisimman teoksen R.U.R (1920) keinoihmiset. Capek arvostelee myös modernismia ja globaalia kapitalismia. Romaanin voi lukea myös ekokriittisesti tai posthumanistisesti tai jopa ei-ihnimilliseen älykkyyteen liittyen verrata nykyiseen tekoälykeskusteluun.

*

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa tšekkiläinen merikapteeni van Toch (sic) löytää Tyynenmeren saarelta erikoisen salamanterilajin ja opettaa eläimet kalastamaan hänelle helmiä. Pian kapteenin idean ostanut Salamander Syndicate alkaa käyttää salamantereita monenlaisiin teollisuustöihin, joita on mahdollista tehdä rannikoilla ja näin salamantereiden määrä nousee ensin miljooniin ja sitten miljardeihin ja ne leviävät ympäri maailmaa.

Toinen osa kertoo salamantereiden nousun lajina ihmisen rinnalle. Se koostuu osaksi keksityistä dokumenteista ja lehtileikkeistä. Siinä on viittauksia orjuuteen ja abolitionistiseen liikkeeseen, kuten myös antisemitismiin ja muihin aikansa rotuteorioihin. Salamantereita myydään kuin orjia ja käsitellään epäinhimillisesti, mutta myös pohditaanko voisiko salamanterilla olla sielu. Vaikka salamanterit kehittyvät yllättävänkin älykkäiksi — ne oppivat kieliä ja matematiikkaa, joku käy yliopistonkin — niiden älykkyys kerta toisensa jälkeen ohitetaan kuriositeettina.

Salamantereiden kouluttamisesta kertovassa artikkelissa todetaan ohimennen, etteivät salamanterit tunne juurikaan kipua.

Ajatus siitä, miten toiset olennot kokevat kipua on kytköksissä käsitykseemme toisen olennon inhimillisyydestä. Siten esimerkiksi eri kieltä puhuvat tai eri rotuiset ihmiset, eläimet, vammaiset tai hieman yllättäen lapset tuntevat käsityksissämme vähemmän kipua. Esimerkiksi lasten fyysistä kurittamista monet pitävät normaalina. Aikoinaan keskustelin monien ihmisten kanssa ympärileikkauksista ja heidän mukaansa esim. poikalasten ympärileikkaus on vaaratonta, eivätkä vauvat tunne kipua, koska eivät muista sitä. Mielenkiintoinen ajatus.

Samoin ns. neekeriorjuuden aikoihin ajateltiin yleisesti, että orjat eivät tunne kipua samalla tavalla, joten heidän fyysinen rankaisemisensa ei ole sen epäinhimillisempää kuin eläinten fyysinen rankaiseminen (koska eläimetkään eivät tunne samalla tavalla kipua).

Čapekin tekaistuissa artikkeleissa kuvaillaankin julmia tieteellisiä eläinkokeita, joita salamentereille tehdään. Vain muutama vuosi myöhemmin Josef Mengele teki samanlaisia kokeita ihmisillä.

*

Jotta teos ei olisi niin helposti tulkittava, kääntää Čapek aiheensa vielä kerran ympäri kirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Salamantereilla ei ole inhimillistä yksilöllisyyttä (tai kenties romaanin kertoja sivuuttaa sen?), salamanterit ovat rannikot kansoittavia homogeenisia työläislaumoja, ne ovat raskaasti aseistettuja (suurvallat omia etujaan valvoakseen aseistavat salamanteriarmeijat). Epäinhimilliset salamanteriarmeijoiden massat ovat totalitarismin kuva. Evolutiivisen determinismin mukaisesti salamanterit tulevat syrjäyttämään ihmisen lajina.

Lopulta sota ihmisten ja salamantereiden välillä alkaakin: salamanterit vaativat lisää elintilaa. Koska ne eivät voi elää kuivalla maalla eivätkä kovin syvällä meressä, päättävät ne pilkkoa mantereet matalikoiksi. Salamanterit käyttävät perinteisiä räjähdysaineita, mutta äärimmäisen tehokkaasti. Varmasti jo pari vuotta myöhemmin Čapek olisi antanut salamantereille ydinaseita.

Mantereiden räjäyttäminen kappaleiksi on toki ihmisen kannalta ikävä juttu, mutta emmehän silti voi lakata käymästä kauppaa salamantereiden kanssa ja toimittamasta niille räjähteitä. Varsinkin kun salamanterit ovat keksineet menetelmän, jolla ne voivat erottaa merivedestä kultaa, joten heillä on loputtomasti rahaa, jolla voivat vaikka ostaa ihmisten asuttamat mantereet.

Čapekin romaani oli aikanaan ajankohtainen ja kaukonäköinen, ja vaikka moni viittaus onkin vanhentunut, on se edelleen ajankohtainen. Suurvaltapolitiikka ei ole noista päivistä paljoakaan muuttunut. Edelleen meillä on ydinaseita, joilla voidaan halkoa mantereita, joskin niiden käytöstä vastaavat ihmiset itse.

Taisteluni

Käytettyjen kirjojen torilla Turussa joku tuli kysymään erikseen antikvariaatinpitäjältä, olisiko hänellä ”sitä Hitlerin merkkiteosta”. Ei kuulemma ollut. Olisi ihan vain uteliaisuudesta halunnut katsella sitä. Monelle se on obskuuri kuriositeetti, paljon sellaista keräilytavaraa kirjatoreilla myydään. Esoteria, okkultismi, ufoilu ja kaikenlainen anakronistinen häröily ovat käytettyjen kirjojen tapahtumissa vahvasti edustettuna.

Aika usein antikvariaateissa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa myydään. Turun natsikvariaatiksi nimeämässäni liikkeessä (enimmäkseen henkilökunnan palveluasenteen vuoksi) se oli pitkään ikkunassa kunniapaikalla ja hintalappu taisi olla toista sataa euroa. Myös viime kesän kirjanmyyntitapahtumassa Kirjan talolla kyseinen teos oli erityisesti nostettu esittelypöydälle outoon muovirasiaan ja omaksi sen olisi saanut 180€:n hintaan.

Myynnissä olisi ollut myös Marxia, Leniniä, Frankfurtin koulukuntaa ja taisipa olla hyllyssä Maon Punainen kirjakin. Ne olivat muun kirjallisuuden seassa ja hintaa oli muutamasta eurosta pariin kymppiin. Siitä huolimatta, että erilaisia totalitaristisia aatteita pidetään ”samanlaisina” ja ”yhtä pahoina” tai ”toinen toistaan pahempina” puhujasta riippuen, jostain syystä Mein Kampf herättää aivan erityisiä kämmentähikoiluttavia intohimoja.

Natsikrääsän keräilijöistä tulee mieleen Rankka päivä (Falling Down) -elokuvan uusnatsi. En tosin usko, että tämä satunnainen pikeepaitainen ohikulkija olisi kirjan aatteista ollut kiinnostunut. Ehkä hän olisi halunnut kirjahyllyynsä ”hauskan” kirjan, jota esitellä vieraille illalliskutsuilla.

*

Natsiaatteet varsinaisessa mielessä vetoavat tietyntyyppisiin vihaisiin nuoriin miehiin. Joka lukee Mein Kampfia tosissaan, on varmasti jo etukäteen tietoinen sen sisällöstä ja lukee sitä juuri siitä syystä, että se on ”paha” kirja. Luulen, että marxisteja ei lueta samoin motiivein. Tämä ihmistyyppi on kiinnostunut kaikesta muustakin ”pahasta” mitä juuri äärioikeistolaisuuteen liittyy oikeistolaisuuden suuntauksesta riippumatta.

Jokin aika sitten kuulin, että black metal -piireissä oli juhlittu Hitlerin syntymäpäiviä. En spekuloi, miten Hitler ja hänen aikalaisensa olisivat suhtautuneet nähdessään pitkätukkaiset ja kasvonsa kirjaviksi maalanneet hevarit ja kuulleet heidän musiikkiaan. Suojaan selustani disclamerilla muistuttamalla, että tietenkään kaikki black metallin ystävät eivät ole missään tapauksessa natsimielisiä, mutta musiikin estetiikkaan ja aatemaailmaan liittyy tietty ”pahuus” (kirjoitan tämän edelleen lainausmerkkeihin), johon kuuluu satanismi/saatananpalvonta, uuspakanuus, nihilismi ja vähintään kansallissosialismin kanssa flirttailu ja kaikki muu, minkä Varg Vikernes on tehnyt tunnetuksi.

Myös oikeistolaisissa libertaaripiireissä löytyy natsisympatisoijia, oli se johdonmukaista tai ei. Ilmeisesti logiikka menee niin, että äärimmäinen vapaus tarkoittaa vapautta olla vaikka sitten natsi, tai ainakin homofoobikko, naisvihaaja, rasisti, antisemitisti jne. Talousoikeistolaisuuden piittaamattomuus ”pehmeistä arvoista” liittyy saumattomasti osaksi nuoren vihaisen miehen ajatusmaailmaa. Ääri-individualistina ja ääriliberalistina itseään pitävä ei välttämättä välitä, että natsismi on sen täydellinen vastakohta.

*

Aina kun joku väkivaltaa ihannoiva oikeistolainen syyllistyy väkivallantekoihin, kysyvät apologistit mites se toinen ääripää.

Stereotyyppinen vasemmistolainen on sivari, kasvissyöjä, homomyönteinen ja pehmeitä arvoja kannattava ja turvallisia tiloja vaativa ja muutenkin nynny. Hänen viehtymyksensä totalitaarisiin ideologioihin johtuu pikemminkin naiiviudesta.

Sosialismia kannatetaan sen ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta, kansallissosialismia juuri niiden vuoksi.

Aina kun joku sanoo jotain vasemmistolaisuuteen vivahtavaa, tulee joku kertomaan kuinka paljon ihmisiä Stalin tapatti. Kaikki Pride-kulkueesta soijamaitoon on ääriajattelua, koska Neuvostoliitto.

Kun menee katsomaan Ilkka Kiven somea, jokaisen päivityksen alla sanotaan hänen lietsovan väkivaltaa. Tietenkään kukaan ei vakavissaan Ilkka Kiven kirjoitusten innoittamana lähde kadulle murhailemaan tai pystyttämään totalitaristista kansanmurhahallitusta.

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

*

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

*

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

*

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.

Kirjoista ja viihtymisestä

Kirjailija-lehdessä antikvariaatinpitäjä Elmeri Vehkala kirjoittaa käytettyjen kirjojen myymisestä ja kirjakauppa-alasta yleensä.

Siinä missä isot kirjakauppaketjut panostavat lyhytikäisiin hittituotteisiin ja bulkkiin, antikvariaatit ovat löytäneet lokeronsa myymällä pitkäjänteisesti kiinnostavaa ja vaikeasti löydettävää laatukirjallisuutta.

Noin vuosi sitten Vehkala oli myös Ylen Kulttuuriykkösen haastateltavana.

Vehkalan mukaan kirja ei enää kilpaile ”viihteen kuninkaan valtaistuimesta”. Vehkala ei ilmeisesti tässä viittaa pelkästään viihdekirjallisuuteen, vaan kirjallisuuden parissa viihtymiseen ylipäätään. Siitä huolimatta voi sanoa, että kirjatarjontakin viihteellistyy. Romanssit ja dekkarit ovat ostetuinta ja myydyintä kirjallisuutta ja kirjakaupat lainaavat värimaailmansa Candy King -karkkikauppaketjulta. Itseäni viihteellistyminen jossain määrin ihmetyttää. Eikö juonivetoinen rikostarina lopulta toimi paremmin audiovisuaalisessa muodossa, jos sen tarkoitus on vain viihdyttää?

Kirjahan on myös tuotteena aika kallis. Leffalipun hinta on reilun kympin, kovakantisen kirjan yli kolmekymppiä. Toisaalta pokkarin hinta on 5-10€. Toisaalta Netflixin kuukausihinta on 7,99€.

Ehkä kirjalla on sellaista prestiisiä, joka oikeuttaa sen korkeamman hinnan; samalla kun viihtyy, voi kuitenkin ajatella että kirja on aina parempi vaihtoehto kuin ruudun tuijottaminen.

Kirjamarkkinoiden halpuuttajia ovat tietenkin uudet sähkö- ja äänikirjapalvelut. Viime viikolla on järkytytty Bookbeatin kampanjasta, jonka seurauksena esim. Sirpa Kähkönen veti teoksensa pois palveluista. Hän on laskenut, että tuloja kirjailija saa yhdestä myydystä kirjasta n. 3€ ja kuunnellusta äänikirjasta n. 70 senttiä per kuuntelukerta. Äänikirjapalveluiden epäreiluudesta hälyä on pitänyt myös kirjailija Riikka Pulkkinen.

Periaatteessahan kirjailijalle olisi varaa maksaa myös enemmän. Kuten Karo Hämäläisen kirjoituksessa Suomen Kuvalehdessä selviää (ks. myös aikaisemmat osat), sähkö- ja äänikirjan tuotantokustannukset per kirja ovat alhaisemmat kuin painetun kirjan. Vaikka Hämäläinen ei otakaan huomioon kasvavia palvelinkustannuksia ym., on totta että sen jälkeen kun sähkö- tai äänikirja on julkaistu, ei sen kopioimisesta synny lisäkustannuksia toisin kuin uuden kirjan painaminen maksaa aina saman verran. Ei ole siis mitään tuotantokustannuksiin liittyvää syytä olla maksamatta kirjailijalle enemmän, mutta todellisessa maailmassahan markkinat ratkaisevat ja race to the bottom laittaa palvelut halpuuttamaan hintojaan. Onhan se ironista, että alustatalous iski ruokakuskien jälkeen seuraavaksi kirjailijoihin.

Kuluttajallehan tämä toki kelpaa. Vaikka moni kirjanystävä vannoo, ettei tule ikinä kuuntelemaan yhtään äänikirjaa eikä lukemaan sähkökirjaa miltään ruudulta, minun mielestäni esim. Bookbeat on kätevä palvelu.

Alkuun olin skeptinen, koska käyttöliittymä oli suunniteltu siten, että se suositteli minulle viihdebulkkia ja self-helpiä, mutta kun tietää mitä haluaa, löytyy palvelusta laadukkaita ja vähän marginaalisempiakin nimikkeitä. Esimerkiksi juurikin Kähkösen Finlandia-voittajan 36 uurnaa kuuntelin äänikirjana. Samoin palvelusta löytyvät Tommi Melenderin ja Tuukka Sandströmin uudet esseekokoelmat ja Rita Felskin Kirjallisuuden hyödyllisyydestä.

Tämä on tietenkin täysin kerettiläinen mielipide, mutta pitäisikö lukupalveluita verrata kirjastolaitokseen? Kirjastoja kukaan ei ole arvostelemassa, vaikka ne maksavat kirjailijalle lukupalveluita vähemmän: 70 sentin sijaan yhdestä lainatusta kirjasta maksetaan korvausta 32 senttiä. Jos edellä mainittuja kirjoja ei olisi ollut Bookbeatissa, en olisi ostanut niitä täyteen hintaan itselleni, vaan lainannut ne kirjastosta.

Sitten meillä on tietenkin kirjastojen oma sähkö- ja äänikirjapalvelu. Paljonkohan se maksaa korvauksia kirjailijoille? Ilmeisesti hanke on vastatuulessa, kun kustantamot eivät tahdo myydä kirjojaan käytettäväksi ilmaispalvelussa.

Saa nähdä, miten arvonlisäveron nosto muuttaa tilannetta. Se on varma, että moni pieni kirjakauppa ja antikvariaatti tulee kuolemaan. Nyt jo viimeisten 15 vuoden aikana kirjakauppojen määrä on pudonnut lähes puoleen, eli 270:stä 135:en. Samoin moni pienkustantamo tulee ajautumaan vaikeuksiin paitsi alv:n, myös vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen lakatessa.

Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Mikä ”Mikä internetiä vaivaa?” -kirjaa vaivaa?

Oskari Onninen tylyttää kirja-arviossaan parivaljakkoa Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru heidän uudesta kirjastaan Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos, 2024). Kritiikkiä tulee toisaalta ”marxilaiseen päätyyn menemisestä”, toisaalta itsereflektion puutteesta: tekijäkaksikko itsekin toimii datakapitalismin ehdoilla.

Itse en ole kirjaa lukenut (taaskaan), mutta kommentoin tuota jälkimmäistä kohtaa, koska se tuntuu kuvaavan aikaamme sen verran hyvin, että sitä voi käsitellä irrallaan itse kirjasta.

Aikoinaan juurikin Marx oli sitä mieltä, että vallankumous tulee väistämättä: työläiset ovat kuitenkin enemmistönä ja jossain vaiheessa heiltä menee ns. kuppi nurin. Tämä on luonnollinen historian kehitys.

Kun sitten vallankumousta ei tullutkaan, etenkään niissä teollisesti kehittyneissä maissa, kuten Saksassa, joissa Marx ennusti niiden ensimmäisenä tapahtuvan, keksittiin että syyn täytyy olla ideologiassa. Jos vain ideologiset ”rakenteet” (ja myytit, narratiivit jne) puretaan, maailma muuttuu.

Sittemmin on havaittu, että ideologia toimii, vaikka ihminen ei siihen uskoisikaan. Kaikki tietävät mikä mainonnan tarkoitus on, monia mainonta ärsyttää ja kaikki kuvittelevat olevansa sille immuuneja. Silti mainonta toimii. Samalla tavalla luemme jatkuvasti artikkeleita sosiaalisen median haitoista (puhelimestamme tietenkin) ja siitä, miten yksityisyytemme on mennyttä ja miten suuryritykset kusettavat meitä netin avulla. Silti se ei jotenkin kosketa juuri minua ja jatkan elämääni netissä megakorporaatioiden orjana kuten tähänkin asti.

Juuri tästä syystä voit kirjoittaa internetin pahuudesta ja suuryritysten datafeodalismista kertovan kirjan ja samalla olla kaikissa sosiaalisissa medioissa ja tehdä antikapitalistisia meemejä ja luoda itsestäsi henkilöbrändiä saadaksesi huomiotaloudessa kirjaasi myytyä.

Ehkä tämä ei ole edes kritiikkiä, vaan pelkkä toteamus, että internetkapitalismin ulkopuolella ei ole enää mitään; sen ulkopuolelle on mahdotonta jättäytyä.

Kääntäen: suuryrityksillä ei ole mitään pelättävää tällaisen kritiikin taholta. En tiedä, onko Lahtisen ja Purokurun kirjaa myytävänä Amazonissa, mutta esimerkiksi Kommunistinen manifesti on (kuten kaikki muutkin marxismin ja antikapitalismin klassikot). Metan omistamat Facebook, Instagram ym. ovat täynnä sosiaalista mediaa kritisoivia meemejä. Viestipalvelu X:n omistaja Elon Musk pitää itseään jonkinlaisena vapaustaistelijana. Joskus vietettiin ”älä osta mitään” -päivää (en tiedä vietetäänkö enää) samaan aikaan Stockmannin Hullujen päivien kanssa. En tiedä oliko kulutuksen vastaisella kampanjalla mitään vaikutusta. Luulen, että Stockman voisi vaihtaa Hullujen päivien nimen Älä osta mitään päiväksi ilman, että se vaikuttaisi myyntiin.

Olisi kenties liioittelua vaatia, että internetin kapitalisoitumista vastustavaa kirjaa ei markkinoitaisi internetissä. Metan valta lakkaisi olemasta, jos kaikki lopettaisivat Facebookin ja Instagramin käytön, mutta kuka nyt niin tekisi? Se että tunnistaa ideologian, ei tarkoita etteikö toimisi sen mukaisesti.

*

LISÄYS 19.4.

Kirja näemmä löytyy Bookbeatista (alustalta, joka vie kirjailijoiden rahat; tätä eikä ääni- ja sähkökirjaa muuten ei käsitellä kirjassa lainkaan), joten selasin sen läpi.

Koska internet on nykyään kaikkialla ja koskettaa kaikkea, voi oikeastaan kirjoittaa aivan kaikesta ja se koskee myös internetiä. Kirjassa kosketellaan mm. sosiaalista mediaa, alustataloudessa (Wolt, Airbnb ym.) tapahtuvaa riistoa, yksityisyyden suojaa, tietokonepelejä, meemejä, kyborgeja ja niin edelleen. En lähde kommentoimaan kaikkia näitä aiheita.

Ei sinänsä kauheasti mitään uutta, enkä edes ole varsinaisesti eri mieltä (ks. omat bloggaukseni aiheita sivuten).

Melko syvälle sinne marxilaiseen päätyyn sukelletaan, mutta jos kerran Onninen itsekin tunnustaa, että ”[d]igijättien hallitsema nyky­internet on [..] vastaanpanematon esimerkki markkinatalouden valuvioista”, niin eikö antikapitalistinen näkökulma ole siihen soveltuva? Useimmin Marx mainitaan luvussa ”Halu internetiin”, jossa yhdistellään marxilaisuutta ja psykoanalyysiä, kuten otsikosta voi päätellä. Välillä mennään myös siihen psykoanalyysin syvään päätyyn.

Sanapari ”porvarillinen yksilö” mainitaan hieman hassussa kohdassa: sen mukaan Googlen kaltaiset (hämärät) tietokannat ”yksilöllistävät” mutta siten, että yksilö ei ole jatkuva ”individuaation prosessi” (joka kai olisi parempi vaihtoehto), eikä ihminen voi määritellä itseään uusiksi (”ei-porvarillisella” tavalla?) esimerkiksi siten, että ihminen ei voi vaihtaa sukupuoltaan, koska entinen nimi on jossain Googlen tietokannan syövereissä olemassa. Pari sivua myöhemmin sen vastapariksi asetetaan marxilainen kollektiivi ja kenties joukkovoimaan asetetaan vähän liiankin idealistisia odotuksia. Luulen ymmärtäväni, mihin tällä käsite-esoterialla viitataan, mutta en lähde kirjoittamaan sitä sen enempää auki.

Vastaus kysymykseen, miksi tekijät itse ovat sosiaalisen median ja muiden alustojen aktiivikäyttäjiä löytynee kirjan lopussa olevan sanaston kohdasta B niin kuin boikotti: boikotointi on keinona heikentynyt 2000-luvun mittaan ja ”[j]os käyttäjä kuitenkin alkaa boikotoida kokonaisia alustoja, hän jää vähitellen ulos sosiaalisista suhteista, kulttuurista, viihteestä, uutisista ja politiikasta.” Kaikkien pitää olla samalla alustalla.

Odotukset ovat melko pessimistisiä.

Tilastotietoa äänikirjoista ja kirjailijoiden tuloista

Varmaan moni onkin jo lukenut Karo Hämäläisen bloggauksen ”Äänikirjojen rahat”, joka ilmestyi Suomen kuvalehden blogissa kolmessa osassa, mutta linkkaan sen tähän vielä siltä varalta, että joltain se on lukematta. Osat ovat:

En referoi artikkeleita sen enempää, mutta kommentoin lyhyesti, etenkin viimeisintä. Tiivistettynä fyysisten, sähkö- ja äänikirjojen myynti ja lainaustilastot vuodelta 2022 ovat seuraavat:

  • Fyysisten kirjojen myynti: 8,7 milj.
  • Fyysisten kirjojen lainausmäärät: 69 milj.
  • Sähkö- ja äänikirjojen myynti, sis. suoratoistopalvelut: 17 milj.
  • Sähkö- ja äänikirjojen lainausmäärät: 1,6 milj.

Sähkö – ja äänikirjojen lainaus on vielä vaatimattomissa määrissä, mutta uusi valtakunnallinen e-kirjasto saattaa kasvattaa lainausmääriä.

Äänikirjoista on toisaalta odotettu kirja-alan pelastajaa, toisaalta sitä on manattu kirjailijan tulojen romahduttamisesta. Kirjailija saa kuunnellusta äänikirjasta noin viidenneksen siitä, mitä myydystä painetusta kirjasta (sopimuksista eriteltyä tietoa Hämäläisen artikkelissa). Merkittävä kysymys on, millä tavalla äänikirjojen kuuntelu vähentää fyysisten kirjojen markkinoita. Monet kustantajat ovat tarkoituksella viivästyttäneet äänikirjan julkaisua, jotta se ei olisi vaikuttanut negatiivisesti painetun kirjan myyntiin. Toisaalta, painetun kirjan myynti on ollut jo pitkään laskussa. Onko äänikirjojen myynti bonusta siihen päälle, vai olisiko kuluttaja äänikirjan puuttuessa ostanut painetun kirjan? Ilmeisesti vastaus on, että toisten kirjojen myyntiin äänikirja vaikuttaa enemmän kuin toisten, esimerkiksi viihdettä kulutetaan enemmän audioformaatissa.

Kirjastolaitoksella on suomalaisten keskuudessa korkea arvostus ja lainausmäärät ovat suuria. On selvää, että kirjastolainat vähentävät myytyjen kirjojen määrää, ja siksi kirjailijoille maksetaan kompensaationa lainauskorvausta, joka on tällä hetkellä 0,31€ / laina. Selvää on myös, että kirjastot lisäävät kansalaisten lukuharrastusta; vaikka kirjastoja ei olisi, ei se tarkoittaisi, että kaikki 69 miljoonaa vuosittaista lainaa muuttuisivat samassa suhteessa myydyiksi kirjakaupan kirjoiksi.

Tästä kaikesta johdettu kysymys on, kuinka paljon äänikirjapalvelut lisäävät kirjojen kulutusta? Kuukausiveloitteiset palvelut tarjoavat laajan äänikirjavalikoiman, joka rohkaisee kuuntelemaan enemmän. Epäsuosittu mielipide, mutta voisiko niiden vaikutusta verrata kirjastolaitokseen? Vaikka kuunnellusta äänikirjasta korvaus on selkeästi alhaisempi kuin myydystä fyysisestä kirjasta, ei näitä kenties pitäisi verrata keskenään.

Mitä kirjailijat sanovat tekoälystä? / Tekoäly psykoanalyysissä

Kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailija-lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron teema on tekoäly. (Jotenkin oireellisesti myös painettu lehti lakkasi ja siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta.) Puhe on siis generatiivisesta tekoälystä ja chat-pohjaisista kielimalleista, kuten ChatGPT:stä ja Bingistä.

Ensimmäisessä jutussa Laura Honkasalon haastattelemat Katri Manninen ja Silvia Hosseini kertovat kokemuksistaan ja siitä, kuinka tekoälyä voi käyttää kirjailijan työn apuna.

Itse kokeilin ChatGPT:tä ja mielestäni sen käyttöön liittyy kaksi ongelmaa.

1. Tekstin geneerisyys ja keskinkertaisuus, minkä myös Hosseini mainitsee. Teksti on konventionaalista ja yksinkertaisesti tylsää. Vaikka ihmiskielen hallitseminen tällä tasolla on hieno saavutus koneelta (tai filosofi Lauri Järvilehdon sanoin ällistyttävää, ällistyttävää, ällistyttävää), ovat tekoälyn kaunokirjalliset taidot korkeintaan lahjakkaan lukiolaisen tasolla. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun kouluun hiihdettiin kesät talvet. Hissimusiikissa ja aulajatsissa ovat kaikki musiikin elementit muodollisesti kohdallaan (ja tekoäly voisi generoida sitä loputtomiin), mutta en ottaisi siitä musiikillista inspiraatiota, joten miksi kirjailijat ottaisivat mallia automaattisesti generoidusta tekstuaalisesta tapetista?

2. Lukuisat virheet ja ristiriidat. Koska tekoäly vain suoltaa tekstiä tiettyjen todennäköisyyksien mukaan, eikä ymmärrä mitään yhtään mistään, voi tulos olla täyttä sotkua. Jos tekoäly väittää, että Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Ilkka Remes, on virhe ensimmäisellä kerralla koominen, mutta jatkuvat kömmähdykset turhauttavat ja tekevät työkalusta ainakin minun käyttööni käyttökelvottoman.

Ulkoista maailmaa koskevien virheiden lisäksi tekoäly tekee jatkuvasti myös loogisia virheitä: jos tekoälylle kertoo, että on kolme henkilöhahmoa A: rosvo, B: poliisi ja C: rikoksen uhri, jaksaa se muistaa ehkä kahden viestin ajan henkilöiden roolit ja kohta henkilö C on pidättänyt henkilön B ja henkilöstä A tekoäly ei muista mitään. Oikotietä tarinoiden kirjoittamiseen tekoälyn avulla en ainakaan minä ole löytänyt.

Tekoälyn ”virheisiin” kuitenkin liittyy luovaa potentiaalia, joka voi tuottaa surrealistisia tuloksia. Tästä myöhemmin.

Sekä Hosseini että seuraavassa esseemuotoisessa jutussa kirjoittava Jaana Seppänen ovat sitä mieltä, että hitaus, vaivannäkö ja puuduttava rutiinityö ovat osa prosessia. Oikotietä ei voi olla, koska prosessi ei ole este eikä hidaste, vaan olemuksellinen osa sitä, mitä ollaan tekemässä. Iltapäiväkävelyn tarkoitus on kävely, oikotiet menettävät merkityksensä.

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, sitä että on jotain sanottavaa. Kaikki tässä tekstissä kirjoittamani on minusta tärkeää — tai ei välttämättä tärkeää, mutta jollain tapaa mielekästä — ja haluan saada sen sanottua. Kirjoittaessa (kirjallisuutta, blogia) sanoman vastaanottajat ovat suuremmaksi osaksi tuntemattomia. Satunnaisgeneroiduilta lauseilta puuttuu tarve tulla sanotuksi.

Kolmannessa jutussa Pekka Mäkelä esittelee käytännön esimerkkejä siitä, miten ChatGPT:llä ja Bingillä voi generoida tarinoita. Juttu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta altis inflaatiolle, juuri sen vuoksi että samanalaisia tarinoita voi kuka tahansa generoida miljoonittain. Tarinat ovat ihan näppäriä, mutta lukisinko niitä huvikseni? Millaista palautetta niistä antaisin, jos ne olisivat kirjoituspiiriläisten tuotoksia?

*
Kirjailija Johannes Ekholm pohtii myös tekoälyä Kritiikin uutisten kolumnissaan. Ensimmäisellä lukemalla olin kolumnista innostunut, mutta kun luin sen toiseen kertaan ajatuksella, en ihan saanut pointista kiinni. Se haroo vähän joka suuntaan, hakee seksuaalisanastosta analogioita (generatiiviselle) tekoälylle, puhuu välillä Gazan tilanteesta ja Hannah Arendtista.

Hyviä pointteja kuitenkin on, kuten ehdotus että generatiiviselle taiteelle voisi tehdä tekoälyn sitä vastaanottamaan. Ehdotus ei ole niin kaukaa haettu: monet käyttävät tekoälyä apuna sähköpostien kirjoittamiseen, joko markkinointikirjeiden tai tiettyjen muodollisten sähköpostiviestien, ja samaan aikaan vastaanottajat käyttävät tekoälyä sähköpostiliikenteen ruotimiseen ja jopa tiivistelmien tekemiseen tekstimassojen alta. Oppilaat tekevät kotitehtävänsä tekoälyn avulla, mutta eipä hätää: tekoäly tarjoaa myös apua opettajille kotitehtävien tarkastamiseen. Seuraava askel on, että tekoälyn tuottamien nautintojan vastaanottajaksi luodaan sijaisnauttija, samalla kun ihmiset painavat duunia.

Myös Ekholm on huomannut kuinka tylsää ja keskinkertaista tekoälytaide on. En mene hänen kielto/tabu/tottelevaisuus -pohdintoihin. Kiinnostava havainto kuitenkin on, että tekoäly tuottaa kiinnostavaa sisältöä epäonnistuessaan.

*

Tekoälyä voi problematisoida mm. seuraavilla surrealismiin liittyvillä metaforilla, jotka ovat osittain päällekkäisiä.

1. Tekoäly automaattikirjoituksena. Ilman tietoista kontrollia tapahtuva kirjoitus yhdistelee sattumanvaraisia elementtejä sitä mukaa, kun niitä alitajunnasta virtaa: ”Kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera” (André Breton, suom. Janne Salo). Runoilija Virpi Vairinen pohtiikin, onko inhimillinen surrealismi mahdollista tekoälyn jälkeen. Tekoälyllehän ei ole mitenkään vaikeata lyödä sanoja toisten perään loputtomasti. Seppänen lainaa Ville-Juhani Sutisen kirjoitusta Parnassossa: ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”. Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin (post)strukturalismia, joka halusi hylätä tai ainakin (sulkeistaa) lihaa ja verta olevan kirjailijan, mutta nyt kun se olisi aidosti mahdollista, ei hänestä malteta päästää irti.

2. Tekoäly unena. Monissa tekoälyn tuotoksissa on mukana selittämätöntä unenomaisuutta; ne ovat ehyitä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksissa on mukana sellaista epäjohdonmukaisuuksia, jotka muistuttavat unen logiikkaa. Toisiinsa kuulumattomia elementtejä yhdistellään toisiinsa (ainakin näennäisen) sattumanvaraisesti, henkilöt voivat muuttua toisiksi, tilanteesta toiseen siirrytään assosiatiivisesti. Surrealistien kiinnostus unia ja automaattikirjoituksen vapaata assosiaatiota kohtaan on peräisin Freudilta; vaikka psykoanalyysin tieteellinen pohja on vähintäänkin epäilyttävä, on se vaikuttanut taiteeseen ja taiteen tutkimukseen tavalla, jota ei voi ohittaa etenkään, kun puhutaan unista ja surrealismista. Siinä missä Freudilla tiedostamattoman sisällöt manifestoituvat unen esitietoisuudessa symbolisessa muodossa, tekoäly (joka on kauttaaltaan tiedostamaton) generoi neuroverkon avulla tuotoksia.

3. Tekoäly hypnoosi-induktiona. Käyttäjä ”suggeroi” tekoälyä prompteillaan: avainsanoilla hän houkuttelee assosiaatioita ulos tekoälyn ”alitajunnasta”.

4. Tekoäly (kollektiivisena) piilotajuntana. Jos mennään Freudista Jungiin, voi kollektiivinen piilotajunta olla käyttökelpoinen ajatusmalli kuvaamaan tekoälyä, onhan sen ideaalina sisältää kaikki ihmiskunnan tieto. Tästä valtaisasta tietomassasta sitten nousevat ”tekoälyn unet”, eikä niinkään yksiöllisestä keinotekoisesta tajunnasta.

Täytyy myös muistaa, että surrealisteille kuten Bretonille, surrealistinen toiminta oli vallankumouksellista toimintaa (Freudin ohella Bretonin toinen kotijumala oli Marx). Sittemmin surrealismista on tullut pelkkää estetiikkaa, ja tekoälyllekin voi lisätä surrealismin (tai unenomaisuuden) kehotteiden listaan ja saada kaikkein banaaleimpia kuvia ja tekstejä aiheesta (tekoälyn surrealismi toteutuu paremmin silloin, kun se tahatonta ja seurausta tekoälyn virheistä). Bretonille surrealismi ei ollut pelkkää pintaa, vaan metodi, jolla vapaudutaan alistavan arkijärjen kahleista ja päästään syvempien totuuksien äärelle.

*

Varmasti joku muukin on jo huomannut yhtäläisyyden tekoälyn kielimallin ja (post)strukturalistisen semiotiikan välillä (mutta en jaksa googlata aihetta). Heidän kielifilosofiansa perustui (jossain määrin väärinymmärrettyyn) Saussuren kielitieteeseen, jossa kieli on suljettu systeemi, joka perustuu merkkeihin, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ilman viittausta ”todelliseen maailmaan”. Samalla tavalla tekoäly purkaa kielen tokeneihin ja yhdistelee niitä laskemalla todennäköisyyksiä kuinka usein ne esiintyvät peräkkäin. Olisikin houkuttelevaa verrata tällaista tokenien muodostamaa ketjua lacanilaiseen merkitsijöiden ketjuun.

Äärimuodossaan (tai loogisena päätepisteenään) tarkoittaa (post)strukturalismi inhmillisen subjektin poistamista kielisysteemistä: teksteissä ei puhu tekijä, vaan kielisysteemi itse. Kaikki merkitykset teksteissä ovat keinotekoisia. Tekoäly on tämän kielikäsityksen ideaalitapaus: tekstit koostuvat toisista teksteistä ja nyt aivan konkreettisesti.

Tekoälyn tapauksessa kirjailija ei ole kuollut; hän ei koskaan elänytkään.

*

Generatiivinen tekoäly on kiinnostavimmillaan silloin, kun se tekee virheitä, liittää toisiinsa kuulumattomia elementtejä toisiinsa yllättävällä tavalla. Aidointa tekoälyn ”surrealismia” ei ole antaa prompti ”kirjoita surrealistinen runo Bretonin tyyliin”, vaan kun tekoäly luo vahingossa jotain todella outoa. Mistä tuo outous tulee? Jos tekoälyn korpuksessa koostuu laajasta aineistosta inhimillistä kulttuuria, näillä outouksilla on juurensa jossain, jota voi kutsua kollektiiviseksi tiedostamattomaksi.

LISÄYS 25.3.

Vasen kaista -verkkolehdessä Juha Drufva arvostelee viime vuonna ilmestyneen Janne Salon suomentaman André Bretonin Surrealismin taskusanakirjan (Atrain & Nord. 2023).

Käteen sopivat koneet

Lapsena eräs lempikirjoistani oli Kuinka kaikki toimii, kuvakirja jossa selitettiin mm. mitä valokuvakamera, televisio, polttomoottori, kirjapaino, ääninauhuri, puhelin ja moni muu arkipäivän laite pitää sisällään (David Macaulay, suom. Risto Varteva. Otava 1990). Kirjan alaotsikko oli ”Tekniikan mammuttikirja” ja mammuttimaisen kokonsa lisäksi nimelle antoivat aihetta teknisiä yksityiskohtia havainnollistavat karvaiset mammutit.

Kirja tuli mieleeni, kun jostain syystä ajattelin valokuvan teknologiaa, en edes muista miksi (olen digikuvaaja, mutta aina silti ollut kiinnostunut vanhasta valokuvatekniikasta). Mietin, kuinka selittäisin 8-vuotiaalle, kuinka kameran filmi toimii. Tajusin, että kenties sen ikäiselle filmi on täysin tuntematon käsite. Kännykän kameralla otetaan kuva ja se siirtyy saman tien ruudulle, siinäpä se.

Aika moni edellä mainituista asioista on nykyään muuttunut digitaaliseen muotoon, vieläpä tullut osaksi taskussa kulkevaa kännykkää. Kaikki on sillä tavalla samaa, että jokaisessa havainnollistavassa villamammuttipiirroksessa olisi nykyään aina sama laite.

Teknologiaa on aina kuvailtu ”kylmäksi” verrattuna esimerkiksi elävään luontoon. Mekaaniset koneet ovat kuitenkin jotenkin konkreettisempia kuin abstrakti digi, joka asuu puhelimen kätköissä. Polttomoottoritkin ovat korvautumassa pikku hiljaa sähköllä ja autoissa on niin paljon elektroniikkaa, että nekin muistuttavat kännyköitä.

Kiinnostaako nuorisoa enää, kuinka laitteet toimivat? Ehkä mopon moottorin purkamisen sijasta tulevaisuudessa kaikki koodaavat, tai ei sitäkään.