Kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailija-lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron teema on tekoäly. (Jotenkin oireellisesti myös painettu lehti lakkasi ja siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta.) Puhe on siis generatiivisesta tekoälystä ja chat-pohjaisista kielimalleista, kuten ChatGPT:stä ja Bingistä.
Ensimmäisessä jutussa Laura Honkasalon haastattelemat Katri Manninen ja Silvia Hosseini kertovat kokemuksistaan ja siitä, kuinka tekoälyä voi käyttää kirjailijan työn apuna.
Itse kokeilin ChatGPT:tä ja mielestäni sen käyttöön liittyy kaksi ongelmaa.
1. Tekstin geneerisyys ja keskinkertaisuus, minkä myös Hosseini mainitsee. Teksti on konventionaalista ja yksinkertaisesti tylsää. Vaikka ihmiskielen hallitseminen tällä tasolla on hieno saavutus koneelta (tai filosofi Lauri Järvilehdon sanoin ällistyttävää, ällistyttävää, ällistyttävää), ovat tekoälyn kaunokirjalliset taidot korkeintaan lahjakkaan lukiolaisen tasolla. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun kouluun hiihdettiin kesät talvet. Hissimusiikissa ja aulajatsissa ovat kaikki musiikin elementit muodollisesti kohdallaan (ja tekoäly voisi generoida sitä loputtomiin), mutta en ottaisi siitä musiikillista inspiraatiota, joten miksi kirjailijat ottaisivat mallia automaattisesti generoidusta tekstuaalisesta tapetista?
2. Lukuisat virheet ja ristiriidat. Koska tekoäly vain suoltaa tekstiä tiettyjen todennäköisyyksien mukaan, eikä ymmärrä mitään yhtään mistään, voi tulos olla täyttä sotkua. Jos tekoäly väittää, että Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Ilkka Remes, on virhe ensimmäisellä kerralla koominen, mutta jatkuvat kömmähdykset turhauttavat ja tekevät työkalusta ainakin minun käyttööni käyttökelvottoman.
Ulkoista maailmaa koskevien virheiden lisäksi tekoäly tekee jatkuvasti myös loogisia virheitä: jos tekoälylle kertoo, että on kolme henkilöhahmoa A: rosvo, B: poliisi ja C: rikoksen uhri, jaksaa se muistaa ehkä kahden viestin ajan henkilöiden roolit ja kohta henkilö C on pidättänyt henkilön B ja henkilöstä A tekoäly ei muista mitään. Oikotietä tarinoiden kirjoittamiseen tekoälyn avulla en ainakaan minä ole löytänyt.
Tekoälyn ”virheisiin” kuitenkin liittyy luovaa potentiaalia, joka voi tuottaa surrealistisia tuloksia. Tästä myöhemmin.
Sekä Hosseini että seuraavassa esseemuotoisessa jutussa kirjoittava Jaana Seppänen ovat sitä mieltä, että hitaus, vaivannäkö ja puuduttava rutiinityö ovat osa prosessia. Oikotietä ei voi olla, koska prosessi ei ole este eikä hidaste, vaan olemuksellinen osa sitä, mitä ollaan tekemässä. Iltapäiväkävelyn tarkoitus on kävely, oikotiet menettävät merkityksensä.
Kirjoittaminen on kommunikaatiota, sitä että on jotain sanottavaa. Kaikki tässä tekstissä kirjoittamani on minusta tärkeää — tai ei välttämättä tärkeää, mutta jollain tapaa mielekästä — ja haluan saada sen sanottua. Kirjoittaessa (kirjallisuutta, blogia) sanoman vastaanottajat ovat suuremmaksi osaksi tuntemattomia. Satunnaisgeneroiduilta lauseilta puuttuu tarve tulla sanotuksi.
Kolmannessa jutussa Pekka Mäkelä esittelee käytännön esimerkkejä siitä, miten ChatGPT:llä ja Bingillä voi generoida tarinoita. Juttu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta altis inflaatiolle, juuri sen vuoksi että samanalaisia tarinoita voi kuka tahansa generoida miljoonittain. Tarinat ovat ihan näppäriä, mutta lukisinko niitä huvikseni? Millaista palautetta niistä antaisin, jos ne olisivat kirjoituspiiriläisten tuotoksia?
*
Kirjailija Johannes Ekholm pohtii myös tekoälyä Kritiikin uutisten kolumnissaan. Ensimmäisellä lukemalla olin kolumnista innostunut, mutta kun luin sen toiseen kertaan ajatuksella, en ihan saanut pointista kiinni. Se haroo vähän joka suuntaan, hakee seksuaalisanastosta analogioita (generatiiviselle) tekoälylle, puhuu välillä Gazan tilanteesta ja Hannah Arendtista.
Hyviä pointteja kuitenkin on, kuten ehdotus että generatiiviselle taiteelle voisi tehdä tekoälyn sitä vastaanottamaan. Ehdotus ei ole niin kaukaa haettu: monet käyttävät tekoälyä apuna sähköpostien kirjoittamiseen, joko markkinointikirjeiden tai tiettyjen muodollisten sähköpostiviestien, ja samaan aikaan vastaanottajat käyttävät tekoälyä sähköpostiliikenteen ruotimiseen ja jopa tiivistelmien tekemiseen tekstimassojen alta. Oppilaat tekevät kotitehtävänsä tekoälyn avulla, mutta eipä hätää: tekoäly tarjoaa myös apua opettajille kotitehtävien tarkastamiseen. Seuraava askel on, että tekoälyn tuottamien nautintojan vastaanottajaksi luodaan sijaisnauttija, samalla kun ihmiset painavat duunia.
Myös Ekholm on huomannut kuinka tylsää ja keskinkertaista tekoälytaide on. En mene hänen kielto/tabu/tottelevaisuus -pohdintoihin. Kiinnostava havainto kuitenkin on, että tekoäly tuottaa kiinnostavaa sisältöä epäonnistuessaan.
*
Tekoälyä voi problematisoida mm. seuraavilla surrealismiin liittyvillä metaforilla, jotka ovat osittain päällekkäisiä.
1. Tekoäly automaattikirjoituksena. Ilman tietoista kontrollia tapahtuva kirjoitus yhdistelee sattumanvaraisia elementtejä sitä mukaa, kun niitä alitajunnasta virtaa: ”Kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera” (André Breton, suom. Janne Salo). Runoilija Virpi Vairinen pohtiikin, onko inhimillinen surrealismi mahdollista tekoälyn jälkeen. Tekoälyllehän ei ole mitenkään vaikeata lyödä sanoja toisten perään loputtomasti. Seppänen lainaa Ville-Juhani Sutisen kirjoitusta Parnassossa: ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”. Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin (post)strukturalismia, joka halusi hylätä tai ainakin (sulkeistaa) lihaa ja verta olevan kirjailijan, mutta nyt kun se olisi aidosti mahdollista, ei hänestä malteta päästää irti.
2. Tekoäly unena. Monissa tekoälyn tuotoksissa on mukana selittämätöntä unenomaisuutta; ne ovat ehyitä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksissa on mukana sellaista epäjohdonmukaisuuksia, jotka muistuttavat unen logiikkaa. Toisiinsa kuulumattomia elementtejä yhdistellään toisiinsa (ainakin näennäisen) sattumanvaraisesti, henkilöt voivat muuttua toisiksi, tilanteesta toiseen siirrytään assosiatiivisesti. Surrealistien kiinnostus unia ja automaattikirjoituksen vapaata assosiaatiota kohtaan on peräisin Freudilta; vaikka psykoanalyysin tieteellinen pohja on vähintäänkin epäilyttävä, on se vaikuttanut taiteeseen ja taiteen tutkimukseen tavalla, jota ei voi ohittaa etenkään, kun puhutaan unista ja surrealismista. Siinä missä Freudilla tiedostamattoman sisällöt manifestoituvat unen esitietoisuudessa symbolisessa muodossa, tekoäly (joka on kauttaaltaan tiedostamaton) generoi neuroverkon avulla tuotoksia.
3. Tekoäly hypnoosi-induktiona. Käyttäjä ”suggeroi” tekoälyä prompteillaan: avainsanoilla hän houkuttelee assosiaatioita ulos tekoälyn ”alitajunnasta”.
4. Tekoäly (kollektiivisena) piilotajuntana. Jos mennään Freudista Jungiin, voi kollektiivinen piilotajunta olla käyttökelpoinen ajatusmalli kuvaamaan tekoälyä, onhan sen ideaalina sisältää kaikki ihmiskunnan tieto. Tästä valtaisasta tietomassasta sitten nousevat ”tekoälyn unet”, eikä niinkään yksiöllisestä keinotekoisesta tajunnasta.
Täytyy myös muistaa, että surrealisteille kuten Bretonille, surrealistinen toiminta oli vallankumouksellista toimintaa (Freudin ohella Bretonin toinen kotijumala oli Marx). Sittemmin surrealismista on tullut pelkkää estetiikkaa, ja tekoälyllekin voi lisätä surrealismin (tai unenomaisuuden) kehotteiden listaan ja saada kaikkein banaaleimpia kuvia ja tekstejä aiheesta (tekoälyn surrealismi toteutuu paremmin silloin, kun se tahatonta ja seurausta tekoälyn virheistä). Bretonille surrealismi ei ollut pelkkää pintaa, vaan metodi, jolla vapaudutaan alistavan arkijärjen kahleista ja päästään syvempien totuuksien äärelle.
*
Varmasti joku muukin on jo huomannut yhtäläisyyden tekoälyn kielimallin ja (post)strukturalistisen semiotiikan välillä (mutta en jaksa googlata aihetta). Heidän kielifilosofiansa perustui (jossain määrin väärinymmärrettyyn) Saussuren kielitieteeseen, jossa kieli on suljettu systeemi, joka perustuu merkkeihin, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ilman viittausta ”todelliseen maailmaan”. Samalla tavalla tekoäly purkaa kielen tokeneihin ja yhdistelee niitä laskemalla todennäköisyyksiä kuinka usein ne esiintyvät peräkkäin. Olisikin houkuttelevaa verrata tällaista tokenien muodostamaa ketjua lacanilaiseen merkitsijöiden ketjuun.
Äärimuodossaan (tai loogisena päätepisteenään) tarkoittaa (post)strukturalismi inhmillisen subjektin poistamista kielisysteemistä: teksteissä ei puhu tekijä, vaan kielisysteemi itse. Kaikki merkitykset teksteissä ovat keinotekoisia. Tekoäly on tämän kielikäsityksen ideaalitapaus: tekstit koostuvat toisista teksteistä ja nyt aivan konkreettisesti.
Tekoälyn tapauksessa kirjailija ei ole kuollut; hän ei koskaan elänytkään.
*
Generatiivinen tekoäly on kiinnostavimmillaan silloin, kun se tekee virheitä, liittää toisiinsa kuulumattomia elementtejä toisiinsa yllättävällä tavalla. Aidointa tekoälyn ”surrealismia” ei ole antaa prompti ”kirjoita surrealistinen runo Bretonin tyyliin”, vaan kun tekoäly luo vahingossa jotain todella outoa. Mistä tuo outous tulee? Jos tekoälyn korpuksessa koostuu laajasta aineistosta inhimillistä kulttuuria, näillä outouksilla on juurensa jossain, jota voi kutsua kollektiiviseksi tiedostamattomaksi.
LISÄYS 25.3.
Vasen kaista -verkkolehdessä Juha Drufva arvostelee viime vuonna ilmestyneen Janne Salon suomentaman André Bretonin Surrealismin taskusanakirjan (Atrain & Nord. 2023).