Bookbeatin äänikirjapalvelussa on lopulta aika vähän mitään kuunneltavaa minulle. Klassikot olen jo lukenut eikä esim. palvelun mainostama Sointu Borgin Röyhkeästi rohkea vetoa. Bulgakovin Saatanan ja Camus’n Sivullisen kuuntelin uudestaan, Kähkösen 36 uurnaa lähinnä sen saaman Finlandian vuoksi.
Aloitin kuuntelemaan myös Welshin Trainspottingia. Tykkäsin siitä niin kirjana kuin leffanakin, joista jälkimmäisen näin ennen kuin luin kirjan. Saattaa myös olla, että tykkäsin kirjasta vain siksi, että pidin elokuvasta niin paljon ja kenties näin sen johonkin otolliseen aikaan teini-ikäisenä, jolloin vaikututaan tämänkaltaisista kulttileffoista. Kirjaa en voinut lukea näkemättä Ewan McGregorin, Robert Carlylen ja kumppaneiden naamoja kirjan hahmoilla.
(Minua myös häiritsee, jos joku tekee todella uskottavan roolin jossain elokuvassa ja näyttelee aivan eri tyyppiä seuraavassa leffassa: McGregoria en ole voinut ottaa todesta missään Tähtien Sota -jutuissa. Toisaalta: onko Carlylen hahmoista suurempi kusipää ”Franco” Begbie vai Hitler?)
Äänikirjana Trainspotting ei kuitenkaan toimi. Jotkut eivät pidä äänikirjoista lainkaan, minulle edellä mainitut ovat olleet suhteellisen neutraaleja kuuntelukokemuksia. Mutta Trainspottingin hahmot kuulostavat keskenkasvuisilta kitisijöiltä, joiden joka toinen sana viittaa genitaaleihin. Mitä he toki ovatkin, sehän on koko kirjan idea. Mutta kun ei vain jaksa kuunnella.
Hannu Salama, jonka kirjoissa myös profaani sanasto on ahkerassa käytössä, puolustautui sillä, että hän kirjoittaa työläismiehistä, jotka puhuvat niin. Ei olisi uskottavaa, jos he puhuisivat siivoa kirjakieltä. Mikä onkin totta. Eikä Salama itse haastatteluissa käyttänyt sellaista kieltä. Hänen mukaansa kirjan sivuilla kirosanat vaikuttavat pahemmalta kuin puheessa: ”se on se sivulla seisova perkele”. Kirjoitetulla tekstillä on ollut sellaista arvovaltaa, jota ei alatyylillä sovi pilata.
Mutta olisiko kuitenkin niin, että olemme jo tottuneet kirosanoihin tekstissä, kunhan niitä ei sanota ääneen. Nykyään konservatiiveiksi itseään kutsuvat poliitikotkin käyttävät samanlaista kieltä X:ssä (ent. Twitter).
Kuitenkin sen ”kulli, vittu, paska, homo, pillu” -litanian ääneen kuuleminen herättää liikaa muistoja yläasteelta. Sen kuuleminen ääneen häiritsee.
Ehkä kirjoitetulla tekstillä ei ole enää sellaista arvovaltaa, että sitä perkeleet ja genitaalit häiritsisivät.
LISÄYS 1:
Hannu Salama puhui tietenkin ”paperilla” eikä ”sivulla” seisovasta perkeleestä.
LISÄYS 2:
Myöhemmin vasta huomasin, että seisoohan se sielunvihollinen siinä Bulgakovin klassikkokirjan nimessäkin. Teoksen alkuperäisessä nimessä, Master i Margarita, tuota Saatanaa ei mainita ja tavallaanhan suomennoksen otsikko spoilaa Wolandin henkilöllisyyden, joka lopullisesti paljastetaan vasta ensimmäisen osan lopulla. Tyylillisesti Bulgakov on aika kaukana Welshistä ja Salamasta, joten ei sovi tämän kirjoituksen aiheeksi.