Kategoria: Politisointi

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika

Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.

Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.

Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.

Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.

On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.

Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.

Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.

Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.

Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.

Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.

Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.

Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.

Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.

Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.

Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.

Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.

Miksi Starbucksissa nimet kirjoitetaan väärin?

Postmodernissa asiakaspalvelukulttuurissa korkein yksilöllisyyden kokemus on, kun Starbucksin barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin. Kiihkeätempoisessa city-kulttuurissa olisi vaivaannuttavaa, jos asiakaspalvelija oikeasti muistaisi nimesi ja vanhaan kyläkaupan henkeen jäisitte juttelemaan säästä. Sen sijaan asiakkaat parveilevat ruuhkaisen tiskin takana ja kiireiset baristat heiluvat kuin Formula 1:n pit stopilla. Yksilöllinen, personoitu asiakaskokemus saavutetaan sillä, että barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin mustalla tussilla.

Itsehän en ole käynyt Starbucksissa kuin kerran, jollain Interrail-reissulla olisikohan vuonna 2007, kun jossain päin Saksaa oli aamuvarhain junan vaihto ja Starbucks oli ainoa auki oleva kahvila siihen aikaan, ja suurin osa tiedoistani tästä kahvilaketjusta perustuu populaarikulttuuriin. En muista, että kahvi olisi ollut kummoista, ja ongelmahan on siinä, että pahvimukista hyväkin kahvi maistuu halvalta. Kuitenkin juuri pahvimuki on se juttu: mummot kahvittelevat posliinikupeista, nuoriso litkii laihaa lämpimän maidon makuista lattea isoista pahvimukeista, jotka voi ottaa mukaan. Ja mikä tärkeintä: siinä on tussilla oma nimi.

Kun Suomessa avattiin ensimmäinen Starbucks Helsinki-Vantaan lentokentälle, ihmiset jonottivat sinne tunteja ennen sen avaamista. Toisaalta, niin he jonottivat Burger Kingiinkin. Työntekijiöitä sortavat, paikallisia kulttuureita ja pienyrittäjiä tuhoavat, yksilöllisyyttä tasapäistävät ja luontoa roskaavat kansainväliset megaketjut ovat supersuosittuja, vaikka nuoriso muuttuisi miten tiedostavaksi.

Tärkeä osa Starbucks-ideologian interpellaatiota on, että asiakas on anonyymi, kuka tahansa, osa massaa, mutta silti hänellä on nimi, jolla barista häntä kutsuu. Asiakas on valmis maksamaan pahvimukillisesta kahvia extraa saadakseen aidon Starbucks-kokemuksen, jossa hänen nimensä kirjoitetaan mukiin, mahdollisesti väärin.

Kaikkein taianomaisin hetki onkin, kun nimi kirjoitetaan väärin. Jos kaikki nimet kirjoitettaisiin päin honkia, olisi se ammattitaidottomuutta, mutta on tärkeä osa rituaalia, että osa nimistä kirjoitetaan väärin.

”Mikä sun nimes on?”
”Hynri, yy:llä.”
”Henri?”
”Eikun HYNRI, YY:llä, mähän sanoin!”
”Okei, Henry.”

Näin Hynri saa ainutlaatuisen, mieleenpainuvan kokemuksen, joka korostaa hänen yksilöllisyyttään. Jos hänen nimensä olisi kirjoitettu oikein, olisi hän edelleen ollut kuka tahansa, mutta väärin kirjoitettu nimi nostaa hänet esiin massasta. Hän tuntee lievää ärtymystä, jonka kuitenkin peittävät oikeassa olemisen riemu ja ylemmyydentunne. Hän saa oman ”ettekö te tiedä kuka minä olen” -hetkensä. Hän postaa asiasta sosiaaliseen mediaan ja näin Starbucksin logo saa lisää näkyvyyttä. Sitä paitsi, mitä hauskaa olisi olla milleniaali, jos nimesi olisi pelkkä ”Henri”, eikä edes ironisesti?

Tämä voi olla tai olla olematta tietoinen strategia Starbucksilta, mutta se toimii siitä huolimatta. Starbucksin liikevaihto oli vuonna 2019 26,5 miljardia dollaria. Maailmassa on valtioita, joilla on pienempi valtionbudjetti.

Starbucks on niille, jotka hankkivat tatuointeja samalla periaattella kuin vuonna 2007 laitettiin gif-kuvia MySpace-sivulle. Kaikki kuvat ovat jo kopion kopioita. Autenttinen olemassaolo on 2020-luvun kulutuskulttuurissa lähes mahdotonta. Ainoastaan virhe voi olla repeämä toiston ketjussa ja saada aikaan kokemuksen yksilöllisyydestä. Siitä mahdollisuudesta voi jopa maksaa.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Lausuntoni eivät edusta ajatteluani

Someriitely on ottanut taas uusia kierroksia, ja pääministeri Petteri Orpo twiittasikin viime tiistaina:

On tärkeää, että kirjoituksista, jotka eivät edusta henkilön omaa tai hallituksen ajattelua, irtisanoudutaan selvästi ja niitä pyydetään anteeksi.

Muistan vielä ajan, kun käytin otsikon heittoa ironisessa mielessä, mutta poliitiikkojen puheissa parodiahorisontti on taas alitettu.

En tietenkään usko, että jokainen joka netissä uhoaa ”tekevänsä ruumiita lähijunassa, jos saisi aseen”, todellisuudessa tekisi niin (paitsi Pekka-Eric Auvinen).

Aikoinaan, kun omalla nimellä nettiin kirjoittelu oli harvinaisempaa, ajateltiin naiivisti että jos ihmiset kirjoittaisivat omalla nimellään, vähenisi kaikenlainen peeloilu. Toisin kävi. Suuret ikäluokatkin rynnivät intternettiin ja näyttisi siltä, että itsekritiikki ja käytöstavata katoavat verkossa. Vaikka täällä ollaan omalla nimellä ja omalla naamalla, ei se silti vastaa kasvokkain käytävää keskustelua sillä tavalla, että ihmiset tuntisivat häpeää sanomisistaan.

Lainaisin Baudrillardia, jos olisin oikeasti lukenut (enkä vain kuunnellut aiheesta podcastia). Somen ”virtuaalitodellisuus” on jo kauan sitten etääntynyt ”todellisuudesta”. Aikuiset ihmiset kinastelevat keskenään ”mutsis oli” -tasolla ja pelottavinta on, että osalla näistä oikeaa valtaa, mutta jotka näyttävät menettäneen kosketuksensa todellisuuteen (JB tosin saattaisi kyseenalaistaa voiko ”todellisuuteen” olla ylipäätään ”kosketuksissa”).

Somen omassa todellisuudessa on lähes mahdotonta perustella siten, että menisi vastaanottajan jakeluun mikä näiden ihmisten sanomisissa voisi olla vikana, koska sometodellisuus toimi omien lakiensa puitteissa.

Kun sitten väistämättä joskus sometodellisuus ja reaalimaailma kohtaavat, puolustaudutaan sillä että ei kai kukaan tarkoita mitään mitä kirjoittaa verkkoon.

Siinä on minusta jotain huolestuttavampaa kuin yksittäisissä vihakommenteissa.

Kansanedustajien ja ministereiden somekäyttäytymisestä

Voi olla, että olen vain konservatiivinen, mutta mielestäni kansanedustajan ja ministerin uskottavuutta heikentää sosiaalisessa mediassa aktiivisena oleminen. Vielä jokin aika sitten olisi naurettu ajatukselle, että poliitikkojen pitäisi päivystää jossain Suomi24:ssä. Nyt kaikki ovat Twitterissä, jonka keskustelukulttuuri on aivan samanlainen, ellei pahempi, mutta jossa on sentään kuvia ja videoita. Mutta siellä poliitikko, missä poliittiset irtopisteet. Onko poliitikkoa tai poliittista toimijaa, joka ei olisi siellä vaikka avustajan välityksellä?

Jokainen voi keskenään päättää, kuka poliitikko tulee tästä ensimmäisenä mieleen (”kuinka näet trollauksen poliittisen vastustajan somepäivityksessä, mutta et whatsaboutismia omassa päivityksessäsi?” Luuk. 6:41). Itse tarkoitan tällä kaikkia poliitikkoja, jotka edustavat kansaa ja joiden tulisi pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta ja uskottavuutta.

Tämän viikon Junnila-kohu on vain ilmentymä somekulttuurista, johon kaikkien on muka pakko lähteä mukaan. Valitamme, kuinka teinit ovat naama ruudussa jatkuvasti, mutta ministeritasollakin jaetaan mauttomia huumorimeemejä. Twitterin keskustelukulttuuri on sellaista, että yläasteen tupakkapaikallakin sellaisesta käytöksestä kehotettaisiin lopettamaan mopon tankista haisteleminen.

Ongelmaa ehkä ei olisi, jos poliitikot olisivat sosiaalisessa mediassa yksityishenkilöinä, mutta rajaa julkisen ja yksityisen välille ei ole voinut vetää enää pitkään aikaan. Sosiaalinen media on osa poliitikon viestintää poliitikkona. Ei sillä, että haistattelu, räyhääminen ja alapäähuumori ylentäisivät yksityishenkilöäkään, mutta vievät uskottavuuden sellaisilta, joiden pitäisi olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja”. Maan korkeinta hallintovaltaa käyttävien henkilöiden ei pitäisi joutua selittelemään käytöstään tavalla, jota emme hyväksyisi lapsiltamme ilman kotiarestia.

**

Tätä kirjoittaessa Vilhelm Junnila on eronnut, osittain juurikin somepäivitystensä vuoksi. Vai sanoiko joku hänelle ”Eulalie” (ja tietävänsä kaiken siitä)?

Kirjojen ALV nousee

Ajattelin ensin, että en kommentoi paljon puhuttua tuoretta hallitusohjelmaa sen enempää, mutta yksittäinen tämän bloginkin aihepiiriin liittyvä päätös on siirtää mm. kirjat aikaisemmasta 10%:n ALV-luokasta 14% prosentin piiriin (ks. sivu 236). Aikaisemmin tähän luokkaan ovat kuuluneet myös mm. elokuva- ja kulttuuri- ja liikuntatapahtuminen liput (eniten varmasti kirpaisevat kalliimmat lääkkeet, mutta ei mennä siihen tässä). Nyt kevyempään ALV-luokkaan jäisivät vain sanoma- ja aikakauslehdet.

Kovien ohjelmaan sisältyvien leikkauspäätösten perusteluista voi olla samaa tai eri mieltä, mutta ainakin niillä on perusteensa. Kirjojen verottaminen tuntuu perusteettomalta. Kirja-alalla jo nyt katteet ovat olemattomat ja suuri osa kirjailijoista tekee töitä puoli-ilmaiseksi (ks. esim. Kirjailijaliiton tutkimus v. 2018). Kirjallisuudella on arvonsa, mutta onhan se totta, että kustannusala Suomen kokoisella kielialueella on nappikauppaa. Esim. Suomen kustannusyhdistyksen tilastoista selviää, että viime vuonna kirjojen arvonlisäveroton nettomyynti oli 279,8 miljoonaa euroa. Jos luen tuota tilastoa oikein, se tarkoittaa kustantamoiden nettomyyntiä, eli siihen lisätään vielä kirjakaupan kate, mutta suuruusluokka selviää tuostakin. Päässäkin voi laskea, että 10% ALV tuosta on 27,98 miljoonaa. Veron korotus 14%:iin toisi lisää 11,3 miljoonaa. En lähde populistisesti hakemaan tuolle summalle mitään verrokkia, mutta onhan tuo täysin merkityksetön luku.

Kirja-alalla ei raha liiku, siitäkään huolimatta, että kirjat ovat jo nyt aivan liian kalliita. Ainakin minusta 30€ on aika paljon, ja siksi ostan kirjani divareista (joissa valikoima on myös parempi kuin ”oikeissa” kirjakaupoissa). Onneksi on kirjasto. Ainakaan vielä kirjastoa vastaan ei ole uskallettu hyökätä samoin argumentein kuin julkisrahoitteista YLEä, vaikka samat valituksenaiheet pätisivät siihenkin: verorahoilla niitä pidetään yllä ja kuulemma niissä kirjoissa voi olla monikulttuurisuutta ja homoilua.

Kirjojen ALV:n korotuksen vaikutukset verokertymään ovat siinä määrin olemattomat, että sille on vaikea keksiä muuta motivaatiota kuin että ajatus on tärkein: kunhan vain kulttuurialaa ja muita kommareita vituttaa.

Päätän kuitenkin tämän bloggauksen hallitusohjelmasta (sivu 90) löytyviin kauniisiin sanoihin:

Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo. Monipuolinen ja arvostettu taide- ja kulttuurielämä on sivistysvaltion tunnusmerkki.

LISÄYS:
Katso myös Karo Hämäläisen kirjoitus Parnasson blogissa.

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.

Jarkko Tontti ei saa sanoa mitään

Kirjailija Jarkko Tontti on Ylen kulttuurivieraana ja on huolissaan ”woken” ja ”punavihreän eliitin” vaikutuksesta sananvapauteen.

Piti jo pari viikkoa sitten kirjoittaa Jarkko Tontin podcastista, jossa hän haastattelee Markku Eskelistä (huomaan aloittavani kaikki päivitykseni tällä anteeksipyynnöllä) ja nyt tällä koneella minulla ei ole kuulokkeita, joten en voi referoida sitä tässä. Mieleen jäi kuitenkin Tontin tarve johdatella Eskelistä useaan kertaan ”no mites nää kokemuslukijat sitten”-kommenteilla sanomaan jotain hänelle tyypillisen räväkkää.

Jotenkin hämmästyttävää, miten entisestä Vihreiden aktiivista Tontista on tullut ”vihervasemmiston” kärkäs arvostelija, jopa sillä tavalla että jo juttua lukematta tietää mitä siinä tullaan sanomaan. Kun jäljittää, mistä ihmisten mielipiteet ovat peräisin, huomaa että ne toistuvat samana paitsi sisällöltään, myös tyyliltään sana sanalta. ”Punavihreä eliitti” kuulostaa netin syvän päädyn salaliittoteorialta ja ”kalliolaiset kangaskassin heiluttelijat” Timo Soinilta käyttämättä jääneeltä plokismilta. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla tässäkin onnistutaan olemaan sanomatta mitään omaperäistä tai analyyttistä. Onko tällä sitten tarkoitus kosiskella niitä paitsioon jääneitä reisjärveläisiä metsureita ja muita woken uhriksi itsensä kokeneita?

Tontin mukaan ”vihapuheen vaarallisuutta paisutellaan”. Toki näin, mutta mielestäni myös ”woken” vaarallisuutta paisutellaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei 2020-luvun Suomi ole mikään fasistinen Pohjois-Korea ja Neuvostoliiton noitavainot yhdessä kuitenkaan. Vai olisiko molemmissa tapauksissa kyse juurikin raivostumisperformanssista?

Jutun lopussa puhutaan kirjallisuuden kaventumisesta, minkä väitteen allekirjoitan, mutta voiko siitä syyttää ”wokea”? Suurimman osan tässä maassa julkaistuista kirjoista ostavat 35-65 -vuotiaat toimihenkilönaiset, joten julkaistu kirjallisuus noudattelee heidän makuaan. Siihen on tietenkin helppo vastata, että se on syy eikä seuraus, mutta olen myös skeptinen sen suhteen, että romaanit reisjärveläisistä metsureista muuttaisivat tilannetta.

Enkä oikein ymmärrä sitä keskustelunasettelua, jossa muka paheksuttavia asioita ei voisi ”nykyään” sanoa ääneen (tai kirjoittaa), koska ”woke”. ”Haluaisin olla paha poika, mutta äiti ei anna.” Näin jäi taas rajojarikkova romaani kirjoittamatta, kun pelkäsin että netissä sitä joku paheksuisi. Ämmät pilasi taas kaiken. Vai olisiko niin, että provosoivia teemoja käsittelevän kirjan kirjoittaessaan ottaa riskin, että siitä provosoidutaan? Tai jopa niin, että sen provosoivuus on sen elinehto? Jutussa mainittu Salaman Juhannustanssitkin olisi jo unohtunut ilman sen nostattamaa kohua. Ja Tontilta olisi jäänyt monta esseetä kirjoittamatta ilman ”wokea”.

Vai mikä sitten lienee tarkalleen ottaen reisjärveläisten metsureiden katoon suomalaisessa kirjallisuudessa kirjallisuudessa, sitä Tontti ei täsmennä.

Samaa mieltä olen myös siitä, että ”ei oikein uskalleta sanoa ääneen, että kyllä taide, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa ja epäonnistunutta.” Ehkä kyse onkin juuri tästä. Huono taide on huonoa taidetta, vaikka se olisikin saanut Koneen säätiön apurahan, Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ja papukaijamerkin. Kirjallisuuden kuolemaa pelätään niin paljon, että sen pelossa ollaan valmiita hyväksymään keskinkertaista ja senkin alle jäävää kirjallisuutta.

LISÄYS 19.30:

Vaikka psykoanalyysissä on paljon huuhaata ja joku jungilaisuus yhtä uskottavaa kuin horoskoopit, en voi olla ajattelematta, että tässä woke-hysteriassa on kyse jonkinlaisesta arkkityyppisestä holhoavasta äitihahmosta. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen neekereiksi.

Itsellänihän näitä estoja ei ole, koska en ole naimisissa ja naispuoliset sukulaiseni ovat jo Mäntykankaan mullassa.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa tapeta tai suljeta toisinajattelijoita vankilaan. Pahinta ovat yksittäiset vihapuheesta annetut sakot (joita muuten en kannata).

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Luettelo Helsingin purettavista muistomerkeistä ja muutettavista paikannimistä

Kirjoitin aikaisemmin kotikaupunkini Turun päätöksestä poistaa Leninin patsas paikaltaan ja siirtää se varastoon. Siirtoa perusteltiin käynnissä olevalla Ukrainan sodalla. Nyt Helsingissä pohditaan Lenininpuiston nimen muuttamista alkuperäiseen muotoonsa Kukkapuistoksi. Aikaisemmin helsinkiläisiä on puhuttanut mm. Maailmanrauha -patsas, joka tällä hetkellä on sekin siirretty varastoon, mutta ainakin muodollisesti vain rakennustöiden alta suojaan. Turun Lenin-patsaan siirron yhteydessä pohdiskelin, pitäisikö esim. Suomen liittämistä Venäjään muisteleva ”Tapaaminen Turussa 1812” -patsas myös poistaa, mutta ilmeisesti kokoomuslaista Minna Arvea tämä patsas ei yhtä paljon häiritse.

Mutta nyt kun asiaan ryhdyttiin, niin päätin tehdä helsinkiläisille lyhyen listan patsaista, muistomerkeistä ja paikannimistä, jotka voisi purkaa tai muuttaa.

Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809
Meillä Suomessa on tavattu pitää Aleksantereita ”hyvinä” tsaareina ja Nikolaita ”huonoina”. Mutta halutaanko meillä Suomessa edelleen muistella itsevaltiasta, joka kävi sotia Euroopassa ja liitti Suomen osaksi Venäjää? Aleksanteri I myös perusti Pyhän allianssin, joka mm. demokratiaa vastustaessaan ja ”kristillisiä arvoja” edistäessään muistuttaa kovasti nykyistä Putinin propagandakoneistoa.
Patsaan lisäksi keisarin mukaan nimetty Aleksanterinkatu voitaisiin nimetä uudelleen, kuten myös Aleksanterin äidin mukaan nimetty Sofiankatu.

Mikonkatu ja Fabianinkatu
Venäläisten kenraalien Mihail Pavlovitš Romanovin ja Fabian Steinheilin mukaan nimetyt kadut ovat etenkin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ongelmallisia. Eihän Helsingissä voisi olla Sergei Šoigun mukaan nimettyä katuakaan?

Aleksanteri II:n patsas
Onko nyt Ukrainan sodan valossa oikein, että Helsingin keskeisimmällä paikalla on Krimin sotaa käyneen venäläisen keisarin patsas?

Arvo Turtiaisen patsas
Runoilija Arvo Turtiainen oli kommunisti, joka jatkosodan aikana tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Millaisen viestin tällainen muistomerkki lähettää kansalaisille keskellä Ukrainan sotaa?

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki
Jos Lenin joutaa piiloon, niin kuinka tällaista väkivaltaista vallankumousta ihannoivaa monumenttia voidaan pitää julkisella paikalla?

Havis Amanda
Vielä 116 vuoden jälkeen tämä naisia halventava ja prostituutioon yllyttävä pariisilaisnaikkonen keikistelee Kauppatorin laidalla.

Maila Talvion muistomerkki ”Itämeren tytär”
Kirjailija Maila Talvio oli avoimesti natsi, anteeksi kansallissosialisti. Onko oikein, että äärioikeiston nostaessa päätään tällaisia 30-luvun kaikuja suvaitaan?

Kaivopuiston Rauhanpatsas
Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen kunniaksi pystytetty patsas on suomettuneisuuden propagandaa. Samaan sarjaan kuuluu Kansojen ystävyyden monumentti.

Sinebrychoffin puisto
Kun venäläisten kiinteistönomistusta Suomessa rajoitetaan, miksi näin keskeinen puisto on nimetty venäläisen oligarkkisuvun mukaan?

Mannerheimin ratsastajapatsas
Onko oikein, että keskellä Ukrainan sotaa eduskuntatalon edessä seisoo edelleen venäläisen upseerin patsas?

Näistä voisi aloittaa. On sanomattakin selvää, että seuraavaksi kaikki muu poliittisuus, alastomuus ja kaikki postmoderni kokeilu tulee poistaa kaupunkitilasta niin, että sinne jää vain kaupallisia mainoksia. Painotetaan vielä, että tämä ilmiö ei ole mitenkään verrattavissa minkäänlaiseen cancelointiin.

Arabimaat ja uusi suomettuminen

Veli-Pekka Lehtonen haastattelee professori Teivo Teivaista Helsingin sanomissa uudesta suomettumisesta mm. Saudi-Arabian, Qatarin ja Turkin suhteen.

Elämme aikoja, jolloin on helppo syyllistyä whataboutismiin, mutta ovathan nuo sauditkin aika vekkulia porukkaa ja jos minkäänlaista moraalista rehellisyyttä maailmanpolitiikassa noudatettaisiin, niin joku boikotti esim. Saudi-Arabian suuntaan olisi aiheellinen. Ei vain taida tapahtua.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen Ylen podcastia Ibn Saudista ja hänen perinnöstään.

Saudi-Arabia (ja muut emiraatit Arabian niemimaalla) on siinä mielessä suorastaan brandäämisen riemuvoitto, että kurjasta ihmisoikeustilanteesta huolimatta sitä ei oikein vakavasti arvostella miltään taholta. Koska maa on Natossa, siihen ei voi kohdistaa pakotteita. Muslimimaailman epävirallisena johtajana Saudi-Arabialla on merkittävä rooli siinä, millaista islamintulkintaa maailmalla suositaan, mutta uskottavaa ja rakentavaa kritiikkiä sitä kohtaan on vaikea löytää; kenties islamofobiksi leimautumisen pelossa islamia ei arvostella samoin kriteerein kuin esimerkiksi äärikristillisten ylilyöntejä. Rasismikeskustelussa arabit meitä ”kaukaasialaisia” hieman pigmentiltään tummempina ovat saaneet uhrin roolin, ainakin meidän länsimaalaisten diskurssissa, siitäkin huolimatta, että Arabian niemimaan maissa aasialaisia siirtolaisia sorretaan, eikä muutenkaan upporikkaita öljyvaltioita oikein voi pitää kolonialismin uhreina.

Iran sen sijaan on saanut osakseen (oikeutettua) kritiikkiä ja vakaviakin pakotteita, joiden toimivuudesta tosin voi olla montaa mieltä. Saudi-Arabiaa kohtaan ei ole kohdistettu mitään kansainvälisiä pakotteita, siitäkään huolimatta, että se käy naapurimaataan Jemeniä vastaan sotaa, josta kukaan ei ole kuullut mitään.

Saudi-Arabian (ja sen suosiman wahhabilaisen islamin suuntauksen) yhteys islamilaiseen terrorismiin on siinä määrin iso aihe, että sitä pitäisi käsitellä omassa postauksessaan, mutta esimerkiksi syyskyyn 11. terroristi-iskujen 19:sta tekijästä 15 oli kotoisin Saudi-Arabiasta. Tästä huolimatta Yhdysvallat ei kohdistanut kostoaan Saudi-Arabiaan, vaan Irakiin, tunnetuin tuloksin.

Naisten asemaa Saudi-Arabiassa voi verrata apartheidiin (vertauskuva edellä mainitusta podcastista). En aio tässä listata kaikkia yksityiskohtia, jotka lienevät tuttuja, ja jos eivät ole, niin googlettamalla niitä löytää. Olisi myös retorista temppuilua väittää, että ”kukaan ei puhu naisten oikeuksista arabimaissa”. Toki puhuu samalla tavalla kuin kauhujuttuja kaukaisista maista kerrotaan, mutta konkreettinen muutos vaikuttaa epätodennäköiseltä, varsinkin kun samaan aikaan täytyy ottaa huomioon, mitä länsimaissa asuvista muslimeista puhuu. Sama mielipide naisten hunnuista voi olla ihmisoikeuspuhetta tai sitten islamofobiaa.

Naapurimaissa kuten Qatarissa demokratia tai ihmisoikeudet eivät ole sen kummoisemmissa kantimissa. Asiaan on kiinnitetty huomiota tänä vuonna järjestettävien jalkapallon MM-kisojen vuoksi, mutta heikolta näyttää.

Dubaikin tuntuu olevan uusrikkaiden kapitalistinen gomorra, jonka kiiltävien pintojen ääreen mennään kuvauttamaan itseään edustusvaimojen kera antamatta sen häiritä, että pinnan alla on laajamittaista siirtotyöläisten riistoa.

Näyttäisi siis siltä, että Arabian niemimaan diktatuureja ei uskalleta arvostella oikealta eikä vasemmalta.