Politisointi – Elämä ja Teot

Jälkiviisaus, ennen kaikkea

Jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin: kuka kannatti sortokaudella myöntyväisyyslinjaa, kuka vehkeili suhteita Kolmannen valtakunnan kanssa, kuka suomettui suhteessa Neuvostoliittoon. Täytyy muistaa, että aikanaan tilanne näytti aivan toiselta, päätökset olivat sen aikaisen tiedon valossa perusteltuja ja osin olivat oikeitakin.

Moni käänsi kelkkaansa, takkiaan ja mielipidettään Nato-asiassa vuoden 2022 tapahtumien jälkeen. Minä muiden mukana.

Aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomat eilisessä pääkirjoituksessaan(Vanhojen muisteleminen antaa sen opetuksen, että kritiikkiä tulee sallia, 8.12.2024) .

Ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa pohdin, kuinkahan jälkipolvet tulevat arvioimaan sen aikaista Nato-keskustelua. Natoon liittyminen tarkoittaa kuitenkin osittain sotilaallisen päätäntävallan siirtymistä Suomen ulkopuolelle. Mietin, tultaisiinko Naton kannattajia muistamaan kuin joku olisi 70-luvulla ehdottanut liittymistä Varsovan liittoon?

Sittemmin tilanne muuttui ja liittyminen Natoon tämän tiedon valossa oli välttämätöntä. Se oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin. Silti emme voi tietää, miten päätöstä arvioidaan 50 tai 100 vuoden kuluttua.

Lukion historianopettajani Terttu Matsinen (mahtaakohan vanha rautarouva olla vielä elossa?) opetti, että historia on samalla tavalla eksakti tiede kuin fysiikka: kaikella on syynsä ja seurauksensa. Hän ei ollut täysin väärässä, mutta historia ei ole silti kuten fysiikka: fysiikassa voidaan sama koe toistaa loputtomasti samoilla asetuksilla ja saada sama tulokset. Ei ole kuitenkaan mahdollista kokeellisesti todistaa esimerkiksi olisiko Suomi säilynyt itsenäisenä ilman Saksan aseapua vuosina 1941-1943.

Paitsi että emme voi etukäteen tietää, onko esimerkiksi Nato-päätös oikea, emme voi sitä täysin tietää jälkikäteenkään. Ehkä 50 vuoden päästä esitetään Ylellä dokumentteja (jos Yleä on enää olemassa silloin), joissa moralisoidaan suomalaisten militarisoitumista 2020-luvulla. Ei ole kuitenkaan olemassa aikakonetta (edes 50 vuoden päässä tulevaisuudessa), jolla voitaisiin palata takaisin ja kokeilla kuinka Suomi olisi pärjännyt Naton ulkopuolella.

Kaikki maat korostavat omaa erityislaatuisuuttaan, niin Suomikin, mutta emme me lopulta ole niin erilainen maa kuin joku Moldova. Jos historia olisi mennyt toisin, voisimme olla edelleen itänaapurin etupiiriä.

Vapautta vastaan

Vladimir Putin julistaa Venäjän puolustavan Ukrainassa koko maailman vapautta. Venäjä on käynyt Ukrainassa erikoisoperaatioksi kutsumaansa sotaa pian kaksi vuotta. Venäjällä sodan arvostelu on kielletty. Aleksandra Skotshilenko sai 7 vuoden vankilatuomion hintalappujen korvaamisesta sodanvastaisilla viesteillä.

Yhdysvallat on totuttu tuntemaan sloganilla, vapaiden maa, the land of the free. Vapaus sopii monenlaisiin iskulauseisiin: Liberté, Égalité, Fraternité.

Amazon.com myy hintaan 24,90$.t-paitaa Freedom-printillä, jossa osa tekstistä on korvattu Yhdysvaltain lipulla. Verkkokauppa Amazon nousi vuonna 2018 otsikoihin työolojensa vuoksi: työntekijöitä valvotaan tarkasti eivätkä he pääse edes vessaan.

Sananvapaus on yksi keskeisistä eurooppalaisista arvoista. Kun Päivi Räsänen puolustaa oikeudessa homovastaista pamflettiaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi, puolustaa hän sananvapautta. Ei ole tarpeen perustella millä tavalla hän puolustaa sananvapautta, koska sananvapaus selittää itsensä: sitä jo on tai sitä ei ole. Päivi Räsänen vaatii vapautta sanoa, mutta samaan aikaan kieltää tarkoittaneensa sanomallaan mitään.

Vapaudella myydään kaikkea terveyssiteistä puhelinliittymiin. Vapaus valita. Vapaus liikkua.

Coca cola on amerikkalaisen elämäntavan virallinen ruokajuoma ja sitä kautta myös vapauden. Coca cola on onnistunut varastamaan punaisen värin joululta ja kommunismilta. Cuba Libré -drinkkiin tulee Coca colaa ja rommia.

Vapaus on vahva brändi. On vaikea keksiä, kuka ei kannattaisi vapautta. Vapautta kannattavat itsearvoisesti kaikki. Jopa natsit väittävät kannattavansa vapautta. Pohjoismainen vastarintaliike on avoimesti kansallisosialistinen järjestö, joka kiellettiin syyskuussa 2020. Liike on peittelemättömän demokratiavastainen ja pyrkii väkivaltaisesti kumoamaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja korvaamaan sen kansallissosialistisella valtiolla. Kun etsin siitä tietoa verkosta, saan selville että se toimii nykyisin ”Kohti vapautta” -sloganin alla. Vapaus käsitteenä taipuu moneen, jopa natsien sloganiksi.

Jos vapautta kannattavat aivan kaikki, miksi vapautta on niin vaikea saavuttaa?

Elämme positivistis-rationalistista aikaa: kaiken täytyy olla mitattavissa, havainnoitavissa ja määriteltävissä. Vapautta ei kuitenkaan voi laittaa mikroskoopin alle, sitä ei voi fyysisesti havaita. Tuntuisi kuitenkin siltä, että vapaus olisi helposti määriteltävissä ja itse asiassa kaikki tietävät mitä vapaus on ilman määritelmääkin. Vapaus on saavutettavissa, jos sen esteet raivataan vapauden tieltä.

Vapaus on sitä, että saa hengittää… vapaasti. Kun vapaudutaan kahleista ja sen tunkkaisista byrokraattisista rajoituksista, noustaan korkeammalle, josta näkee kauas. Tukkani hulmuaa vapauden raikkaassa tuulessa. Olen syntynyt villiksi, enkä aio koskaan kuolla.

Kuulostaa selkeältä. Minä voisin saavuttaa vapauden, ellei aina joku muu jossain minun vapauttani estäisi. Elleivät ne estäisi.

Joskus puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta, viitaten virheellisesti Isac Berlinin klassiseen jakoon. Silloin tarkoitetaan, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin (tarkempi ilmaus olisi oikeus johonkin). Tällöin vapauden otsakkeen alle voidaan lastata melkein mitä tahansa.

Vapaus tarkoittaa kaikkea hyvää ja kaunista. Hiski Salomaan tunnetussa kappaleessa Vapauden kaiho vapaus on köyhän kansan pelastus ja vapautta kaipaavat itkevät orvotkin. Itse näkisin, että itkevät orvot kaipaavat lämpöä, turvallisuutta ja ravintoa pikemminkin kuin vapautta. Vapaudesta tulee kaiken tavoiteltavan symboli.

Politiikan alalla vapaus kuuluu liberalismin aatteen alle. Liberalismia on saatavana useana eri makuna, joista keskeisimmät ovat klassinen liberalismi ja sosiaaliliberalismi.

Liberalismille löytyy vain vähän vastustajia. Harva tunnustautuu suoranaisesti liberalismin vastustajaksi ja silloinkin katsoo itse edustavansa aitoa liberalismia siinä missä muut edustavat väärää. Oikeistolainen, jopa konservatiiviksi julistautuva, kannattaa omien sanojensa mukaan klassista liberalismia ja katsoo nykyajan poliittisesti korrektien sosiaaliliberalistien pettäneen liberalismin perinnön. Vasemmistolainen sanoo olevansa arvoliberaali ja vastustavansa taloudellista liberalismia, jota kutsuu uusliberalismiksi.

Taloudellisen liberalismin avainkäsitteitä ovat ”vapaa kilpailu”, ”vapaat markkinat”, ”kuluttajan vapaus”, ”markkinoiden vapauttaminen”. Olennaista on, että valtio ei puutu taloudellisten toimijoiden, kuten yritysten toimintaan ja heidän vapauteensa määritellä heidän työntekijöidensä vapaus alkaen ajankäytöstä ja pukeutumisesta päättyen ruuansulatukseen: työnantaja määrittelee milloin työntekijä pitää ruokataukonsa ja jopa edellä mainitut vessataukonsa. Valtion diktaattorit voivat vain unelmoida niin äärimmäisestä vallasta kuin alamaistensa suolen ja rakon toiminnan kontrolloinnista.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on luomassa maahansa ”illiberaalia” demokratiaa. Kuitenkin hänen sanastossaan ”vapaus” on ahkerassa käytössä. Pikaviestipalvelu X:n (ent. Twitter) esittelyssä hän mainitsee olevansa ennen kaikkea ”Freedom Fighter”. Orbán on rakennuttanut Budapestin keskustaan propagandistisen patsaspuiston, ja nimennyt sen Vapauden aukioksi (unk. Szabadság tér).

He, jotka puolustavat ”illiberaalia” vapautta, puolustavat sitä feminismiä, ”wokea”, monikulttuurisuutta, ”homosaatiota”, vihervasemmistolaisuutta, Brysselin liberaalieliittejä ja mahdollisesti myös juutalaispankkiireja vastaan. En osaa määritellä vapautta, mutta haluan puolustaa sitä kieltämällä kaiken, mistä en pidä.

John Stuart Millin tunnettu ajatus kääntyy päälaelleen. Vapaus on ennen kaikkea vapautta rajoittaa muiden vapautta.

Vapautta rajoittavat ensi sijassa fysiikan lait: en voi tästä lehahtaa linnun lailla ikkunalle istumaan, vaikka haluaisin. Toiseksi vapautta rajoittavat yhteisöt ja yhteiskunnat: jos muutan erakoksi metsään asumaan, olen vapaa muiden toiveista ja odotuksista. Mutta silloinkin joudun raatamaan pysyäkseni elossa — harva kokisi sellaista elämää vapaaksi. Heti kun otan osaa yhteisöön, joudun ottamaan muut huomioon. Jos yhteiskunta koostuisi vain sinusta ja minusta, joutuisimme rajoittamaan toistemme vapautta. Minä haluan soittaa keskellä yötä rumpuja kun sinä haluat nukkua. Jommankumman tulee taipua tai sitten meidän täytyy sopia säännöistä: kellonajoista, jolloin sopii mitäkin tehdä. Puhumattakaan työnjaosta, omaisuuden jakamisesta, toisten rajojen kunnioittamisesta. Kyse ei ole vain yksilön ja yhteisön ristiriidasta: myös minä osallistun väistämättä siihen, että rajoitan muiden vapautta olemalla osa yhteisöä. Mitä suuremmaksi yhteiskuntamme kasvaa, sitä monimutkaisemmiksi ristiriidat kasvavat.

Vapauden ongelma ei poistu poistamalla säännöt. Vapaus syntyy siitä, että kaikilla on vapaus osallistua sääntöjen järkevään laatimiseen. Tämä on edellämainitun positiivisen todellinen sisältö.
On kuitenkin vaikea hyväksyä sääntöjä vapauden perustaksi. Jokin meissä aina kaipaa enemmän: vapautta sosiaalisten ja kulttuuristen normien kahleista, vapautta byrokratian sääntöviidakoista, vapautta masentavasta korrektiudesta, vapautta seksuaalisuutta rajoittavista normeista, vapautta kehomme kahleista, vapautta palkkatyön orjuudesta. Se, että normit ja säännöt voivat olla myös järkeviä, ei poista polttavaa kaipuuta kapinoida sääntöjä vastaan, kerrankin tehdä mitä minä haluan. Ja miksi en muka saisi?

Vapaudenkaipuu on vahva voima. Se on polttoainetta sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle, mutta jäsentymättömänä se on räjähdysainetta nopeita ratkaisuja tarjoavalle populismille.

Vapaus vetoaa meihin, koska yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt.

Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä.

Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida.

”Miks mä en saa tehdä mitä ma haluun?” kitisee pikkulapsi. Aikuisena hän oppii kontrolloimaan kitinäänsä, mutta kitinän syy ei katoa minnekään.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen n-sanalla.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa suljeta toisinajattelijoita vankilaan tai lähetetä Siperiaan.

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun viestipalvelu X:ään siirtynyt virtuaalinen Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Vapauden käsitteen määrittelemättömyys tekee siitä monikäyttöisen. Kaikki tietävät, mitä vapaus on, vaikka eivät osaakaan sitä määritellä. Vapaus fetisoidaan ja väitetään, että vapauden tulee olla ehdotonta. Samaan aikaan rajoitetaan niiden ihmisten ja asioiden vapautta, joista itse ei satu pitämään. On selvää, että ehdotonta vapautta ei ole, kompromisseja joudutaan aina tekemään; niiden perusteiden vain tulisi olla näkyviä.

Sananvapaus on itseisarvo, ”sitä joko on tai sitä ei ole”, sanotaan. Kun vapaus sanoa mitä haluaa on itseisarvo, se selittää itsensä, eikä sitä tarvitse määritellä. Tällöin vapaudesta itsessään tulee tärkeää, ei siitä mitä sanotaan. Keskustelu muuttuu törkeyksien laukomiseksi ilman sisältöä, vain vapaus niiden sanomiseen on tärkeää. Politiikka kadottaa sisältönsä ja muuttuu nihilistiseksi kinasteluksi.

Juuri vapauden määrittelemättömyys tekee siitä vaarallisen työkalun demagogien käsissä. Kun sitä ei määritellä, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Se on tyhjä iskulause, joka voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoituksen ajamiseksi. Vapaus on orjuutta, mutta toisaalta myös orjuus on vapautta.

Harva diktaattori nousee valtaan lupaamalla sortoa ja orjuutusta. Kansansuosio on helpompi saavuttaa lupaamalla vapautta. Populisti on paha poika, joka uskaltaa uhmata vanhempien sääntöjä.

Onko hakaristi ”vain natsisymboli” vai jotain muuta?

Jos sattuu seuraamaan mitään historia-forumia, tietää että on aiheita, jotka toistuvasti pulpahtelevat pintaan kuin refluksi raskaan aterian jälkeen. Esimerkiksi keskustelu hakaristin ympärillä, joka muistuttaa aiemmin mainitsemaani Hitlerin Taisteluni-kirjan hivelyä hikisin sormin. Sehän on ”vain kirja”, mutta monenmoista kiihotusta se tuntuu synnyttävän ja moni on halukas maksamaan vanhoista painoksista isoja rahoja. Hakaristi halutaan nähdä symbolina muiden joukossa, mutta sen apologeettienkin keskuudessa se herättää suuria tunteita.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulee aina se suuresti sivistynyt henkilö, joka tietää että kyseessä on ikivanha hindujen symboli. Ehkä ne itsenäisyyspäivänä hakaristilippuja heiluttelevat kaljupäät ovatkin hindulaisia.

Hakaristi tunnetaan monissa kulttuureissa, koska se on melko simppeli muoto. Samalla tavalla ympyrä, risti, tähti, kolmio jne ovat symboliikan peruskauraa kaikkialla maailmassa. Näistä voi sitten halutessaan löytää jotain mystiikkaa, arkkityyppejä tai muita esoteerisiä yhteyksiä.

Ja seuraavaksi keskusteluun tulee se, joka tietää että Suomen ilmavoimien tunnuksessakin on hakaristi ja että se ei tule natseilta vaan ruotsalaiselta Carl von Rosenilta, joka lahjoitti Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Tosin, von Rosen itse oli natsi.

(Legenda kertoo myös, että ilmavoimien hakaristissä hakaset olisivat toiseen suuntaan kuin natsien hakaristissä.)

Natsit itse eivät oikeastaan keksineet mitään. Aiheesta voisi tehdä oman päivityksensä, miten rotulait oli jo keksitty Yhdysvalloissa, keskitysleirit Etelä-Afrikassa ja kansanmurha Turkissa ja miten natsit vain yhdistelivät olemassa olevia asioita ja vetivät ne äärimmäisyyksiin. Sama koskee hakaristiä ja siihen liitettyä ideologiaa. Samat jutut olivat kiertäneet sen aikaisessa meemitodellisuudessa jo pitkään ennen Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa hän julisti ottavansa hakaristin symbolikseen.

Natseja edelsi saksalainen Völkisch-ideologia, joka oli sekoitus pakanuutta, Blavatskyn okkultismia, rotuoppeja, salaliittoteorioita ja vääristeltyä antropologiaa, joka oletti indoeurooppalaisten kansojen taustalla olevan sinisilmäisen ja vaaleaihoisen arjalaisten kansan (kansa-ja kielitieteellisiin erittelyihin ei ole tilaa tässä). Sen keskeinen hahmo Guido von List oli varsin värikäs hahmo ja oman aikansa salaliittoteoreetikko, joka haki symboliikkaa pakanallisista riimuista (mm. SS-tunnus, ”kaksoissalama”). Liikkeessä varmasti innostuttiin, kun hakaristejä löytyi sekä Euroopan germaaneilta että Intian korkeakulttuureilta. Himmler jopa lähetti tutkimusretken Tiibetiin, koska uskoi siellä olevan jäänteitä uponneesta Atlantiksesta tai jotain.

Hakaristin käyttö ”arjalaisuuden” symbolina oli ilmassa jo pitkään ennen Hitleriä. Troijan löytänyt amatööriarkeologi Heinrich Schliemann (joka itse ei ollut mikään natsi) löysi kaivauksissaan hakaristejä, josta kielitieteilijä Émile-Louis Burnouf otti hakaristin keksimänsä ”arjalaisen superrodun” symboliksi 1800-luvun lopulla.

Tätä bloggausta varten vilkaisin kirjaston historiahyllyä, olisiko siellä jotain aiheesta. Ajanjaksoa käsittelevät kirjat on helppo löytää: otsikot huomiota herättävän kookkaalla fontilla, dramaattisia ja verenpunaisia kirjankansia, hakaristeillä koristeltuina tietenkin. Viereisen hyllyn maakuntahistoriikit näyttivät paljon vaatimattomammilta. Samoin muistan joskus katselleeni bussimatkalle jotain lehteä lukemiseksi. Kulmakaupan valikoimassa oli muutama ristkikkolehti, useampi sisustuslehti ja puolen tusinaa ”historia”-lehteä, jonka jokaisen kannessa oli Hitler.

Aihetta sivuten: Kankaanpäästä on löytynyt satanisti-natsi-jihadisti -ryhmä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, on olemassa ihmisiä, yleensä yksin asuvia epäsosiaalisia liikaa netissä aikaa viettäviä nuoria miehiä, joilla on viehtymys kaikkeen ”pahaan” (mitä Varg Vikernes tekisi?) ja mikäpä sen pahempaa kuin natsit. Tässä on menty jo ääripään ääripäähän ja löydetty samanhenkistä seuraakin. Kuvissa poseerataan aseiden kanssa naamioituneena jihadistihuivit päässä ja hakaristilippu taustalla.

Natsismin ideologiaan on aina löytynyt hämärää esoteriaa ja nyt on menty satanismiin saakka. Näiden tyyppien kannattama suuntaus on Order of nine angels, eli tuttavallisesti ONA, joka ihannoi väkivaltaa ja ihmisuhreja ja vihaa kaikkea hyvää ja kaunista. Ja kaikki tietysti isänmaallisesti englanniksi.

Uutisen kuvassa tosin ilmeisesti eivät ole Kankaanpään pojat, vaan kuva on löytynyt heidän koneeltaan. Joka tapauksessa White jihad on olemassaoleva asia, joka ihannoi muslimiterrorismia ja matkii sen estetiikkaa. Natsit ovat aina tunteneet outoa sympatiaa muslimeja kohtaan, kenties heitä yhdistävän juutalaisvihan vuoksi. Tosin kristinuskoa kohtaan on tunnettu vastenmielisyyttä, koska Jeesus oli juutalainen ja muutenkin aika pehmo ja nynny. Vaikka islam on sekin abrahamilainen uskonto, on se kenties yhden askeleen kauempana juutalaisuudesta ja ainakin vähemmän pehmo. Tosin, arabit ovat seemiläinen kansa, eli heidän pitäisi natsien rotuteorioiden perusteella olla samaa porukkaa juutalaisten kanssa. Kukahan kertoisi näille kavereille, että heidän otsanahoissaan on heprean sukukieltä?

Monenmoisesta taustasta on kaikenlaista sekoitettu keskenään. Onko tämä nyt sitä multikulttuuria?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 sotaa tukevien nationalistien piirissä yleistyi Z-symboli. Sen alkuperästä on arveluita, mahdollisesti se tulee venäjän kielen sanasta zapad ~ länsi, koska se oli teipattu lännen suuntaan hyökkäävien ajoneuvojen kylkeen. Tosin kyrillisillä kirjaimilla se kirjoitetaan aivan toisin (запад) ja olisihan se ironista, että länsivastaisten voimien tunnus tulisi länttä tarkoittavasta sanasta.

Tässäkään tapauksessa symbolin alkuperällä ei ole suurta merkitystä silloin, kun sen nykymerkitys on selvä. Kun sitä käytetään rintanapeissa, lipuissa, julisteissa tai graffiteissa, sillä tarkoitetaan venäläisen nationalismin ja Venäjän hyökkäyssodan tukemista.

Symbolina sekin on yksinkertaisen tehokas ja muotokieleltään muistuttaa hakaristiä (Z on puolikas hakarististä) tai SS-tunnuksen salamaa tai ns. Wolfsangelia. Kaikissa näissä pelkistetty muoto, terävät kulmat ja selkeät värit viestivät sotilaallisuutta ja väkivaltaa.

Monet maat ovatkin kieltäneet Z-symbolin käytön samalla tavalla kuin hakaristin käyttö on kielletty. Ainakaan niin kauan kuin sota Ukrainassa jatkuu ja sodan kannattajat käyttävät Z-symbolia tukensa osoittamiseen, en lähde puolustelemaan sen käyttöä sillä, että ”voihan Z-kirjain symboloida paljon muutakin”.

Minulla oli lapsena piirustusvihko, johon jo 3-vuotiaana piirustelin ”armeijanmerkkejä”, eli hakaristejä joiden hakaset osoittivat vähän joka suuntaan. En muista itse piirtämisestä mitään tai miksi niitä piirtelin, mutta muistan kyllä hyvin tunteen, että jotain kiellettyä olin tekemässä.

Sama tunne varmasti kielletystä uhmasta jatkuu murrosiässä, kun hakaristejä piirrellään milloin mihinkin.

Eikä se katoa aikuisiälläkään. Aina voi puolustaa sitä, että hakaristi ei ole ”vain natsimerkki”, mutta kumma kyllä puhujan itsensäkin asenteissa hakaristi edustaa jotain kiellettyä ja jännittävää aivan eri tavalla kuin vaikkapa rauhanmerkkiä.

Hakaristi oli ollut jo pitkään antisemitistisen äärioikeiston symboli ennen Hitleriä ja on edelleen. Vaikka sillä on (ollut) käyttönsä myös ennen natseja, ei sitä voi enää erottaa sen nykyisestä merkityksestä. Symbolit ovat kuin sanoja: niiden käyttö on niiden merkitys.

Taisteluni

Käytettyjen kirjojen torilla Turussa joku tuli kysymään erikseen antikvariaatinpitäjältä, olisiko hänellä ”sitä Hitlerin merkkiteosta”. Ei kuulemma ollut. Olisi ihan vain uteliaisuudesta halunnut katsella sitä. Monelle se on obskuuri kuriositeetti, paljon sellaista keräilytavaraa kirjatoreilla myydään. Esoteria, okkultismi, ufoilu ja kaikenlainen anakronistinen häröily ovat käytettyjen kirjojen tapahtumissa vahvasti edustettuna.

Aika usein antikvariaateissa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa myydään. Turun natsikvariaatiksi nimeämässäni liikkeessä (enimmäkseen henkilökunnan palveluasenteen vuoksi) se oli pitkään ikkunassa kunniapaikalla ja hintalappu taisi olla toista sataa euroa. Myös viime kesän kirjanmyyntitapahtumassa Kirjan talolla kyseinen teos oli erityisesti nostettu esittelypöydälle outoon muovirasiaan ja omaksi sen olisi saanut 180€:n hintaan.

Myynnissä olisi ollut myös Marxia, Leniniä, Frankfurtin koulukuntaa ja taisipa olla hyllyssä Maon Punainen kirjakin. Ne olivat muun kirjallisuuden seassa ja hintaa oli muutamasta eurosta pariin kymppiin. Siitä huolimatta, että erilaisia totalitaristisia aatteita pidetään ”samanlaisina” ja ”yhtä pahoina” tai ”toinen toistaan pahempina” puhujasta riippuen, jostain syystä Mein Kampf herättää aivan erityisiä kämmentähikoiluttavia intohimoja.

Natsikrääsän keräilijöistä tulee mieleen Rankka päivä (Falling Down) -elokuvan uusnatsi. En tosin usko, että tämä satunnainen pikeepaitainen ohikulkija olisi kirjan aatteista ollut kiinnostunut. Ehkä hän olisi halunnut kirjahyllyynsä ”hauskan” kirjan, jota esitellä vieraille illalliskutsuilla.

Natsiaatteet varsinaisessa mielessä vetoavat tietyntyyppisiin vihaisiin nuoriin miehiin. Joka lukee Mein Kampfia tosissaan, on varmasti jo etukäteen tietoinen sen sisällöstä ja lukee sitä juuri siitä syystä, että se on ”paha” kirja. Luulen, että marxisteja ei lueta samoin motiivein. Tämä ihmistyyppi on kiinnostunut kaikesta muustakin ”pahasta” mitä juuri äärioikeistolaisuuteen liittyy oikeistolaisuuden suuntauksesta riippumatta.

Jokin aika sitten kuulin, että black metal -piireissä oli juhlittu Hitlerin syntymäpäiviä. En spekuloi, miten Hitler ja hänen aikalaisensa olisivat suhtautuneet nähdessään pitkätukkaiset ja kasvonsa kirjaviksi maalanneet hevarit ja kuulleet heidän musiikkiaan. Suojaan selustani disclamerilla muistuttamalla, että tietenkään kaikki black metallin ystävät eivät ole missään tapauksessa natsimielisiä, mutta musiikin estetiikkaan ja aatemaailmaan liittyy tietty ”pahuus” (kirjoitan tämän edelleen lainausmerkkeihin), johon kuuluu satanismi/saatananpalvonta, uuspakanuus, nihilismi ja vähintään kansallissosialismin kanssa flirttailu ja kaikki muu, minkä Varg Vikernes on tehnyt tunnetuksi.

Myös oikeistolaisissa libertaaripiireissä löytyy natsisympatisoijia, oli se johdonmukaista tai ei. Ilmeisesti logiikka menee niin, että äärimmäinen vapaus tarkoittaa vapautta olla vaikka sitten natsi, tai ainakin homofoobikko, naisvihaaja, rasisti, antisemitisti jne. Talousoikeistolaisuuden piittaamattomuus ”pehmeistä arvoista” liittyy saumattomasti osaksi nuoren vihaisen miehen ajatusmaailmaa. Ääri-individualistina ja ääriliberalistina itseään pitävä ei välttämättä välitä, että natsismi on sen täydellinen vastakohta.

Aina kun joku väkivaltaa ihannoiva oikeistolainen syyllistyy väkivallantekoihin, kysyvät apologistit mites se toinen ääripää.

Stereotyyppinen vasemmistolainen on sivari, kasvissyöjä, homomyönteinen ja pehmeitä arvoja kannattava ja turvallisia tiloja vaativa ja muutenkin nynny. Hänen viehtymyksensä totalitaarisiin ideologioihin johtuu pikemminkin naiiviudesta.

Sosialismia kannatetaan sen ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta, kansallissosialismia juuri niiden vuoksi.

Aina kun joku sanoo jotain vasemmistolaisuuteen vivahtavaa, tulee joku kertomaan kuinka paljon ihmisiä Stalin tapatti. Kaikki Pride-kulkueesta soijamaitoon on ääriajattelua, koska Neuvostoliitto.

Kun menee katsomaan Ilkka Kiven somea, jokaisen päivityksen alla sanotaan hänen lietsovan väkivaltaa. Tietenkään kukaan ei vakavissaan Ilkka Kiven kirjoitusten innoittamana lähde kadulle murhailemaan tai pystyttämään totalitaristista kansanmurhahallitusta.

Sanna Ukkolan vanhat kohukirjoitukset esille

Helsingin Sanomat haastattelee feature-artikkelissaan kohukolumnisti Sanna Ukkolaa. Juttu on kirjoitettu juuri sellaiseen tyyliin ja sellaisesta näkökulmasta, josta oletetaankin hänestä kirjoitettavan, eikä se sisällä mitään uutta. Sanna Ukkola tiivistää paljon nykyisestä mediakentästä: hän tuo somen käytännöt ja kielenkäytön valtamediaan, hän provosoi ja valittaa sitten, että hänen sanomisistaan suututaan, vaikka hän elää ihmisten suuttumuksesta, hän väittää valtamediaa puolueelliseksi, ikään kuin itse olisi sen ulkopuolella.

Sanna Ukkola on kenties seuraavaan ajattelukulun tyylipuhtain edustaja: jos joku kritisoi minua (”loukkaantuu sanomisistani”), on se sananvapauteni rajoittamista, joten minua ei saa kritisoida.

Sanna Ukkolan edesmennyt äiti Tuulikki Ukkola oli myös toimittaja ja kansanedustaja Liberaalin kansanpuolueen ja Kokoomuksen listoilta. Myös Tuulikki oli tunnettu kärjekkäistä ja provosoivista kolumneistaan.

Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Ukkolan kollega Emmi Nuorgam on joutunut pienoisen kohun keskelle hänen 15 vuotta vanhojen rasististen kirjoitustensa paljastuttua. Myös Nuorgamissa tiivistyy paljon ajastamme: hän on ”somekeskustelija, kirjoittaja, podcast-juontaja ja viestintäkonsultti” sekä ”toimittaja, projektipäällikkö ja kulttuurivaikuttaja”. Emmi Nuorgam on pyytänyt Instagramissa sanomisiaan anteeksi, mutta toisaalta, uskoo kohun ”olevan jälleen yksi uusi yritys hiljentää minut”, mikä voi hieman vähentää anteeksipyynnön vilpittömyyttä.

Luonnollisesti Sanna Ukkola kommentoi kohua X-viestipalvelussa eikä jätä käyttämättä tilaisuutta vähän uhriutua itsekin.

Sanna Ukkolan nykymeininki on kaikille tuttua, joten en analysoi sitä tässä. Kiinnostuneille löytyy kenties paras tiivistelmä Hikipediasta.

Sen sijaan Sanna Ukkolan uran alkuvuodet ovat päässeet monilta unohtumaan. Jos Sanna Ukkola on tänä päivänä someoikeiston banaalimpien tuntojen tulkki, oli hän ennen vuotta 2013 kaikkien naiivimpien maailmanhalaajakliseiden tiivistymä.

Tätä kuvaa parhaiten se, että maahanmuuttokriittisellä Hommaforumilla oli olemassa jopa Sanna Ukkolan kasvokuvasta askarreltu hymiö, joka tarkoitti geneeristä ”suvakkia”, vihervasemmistolaista naistoimittajaa ja maailmanparantajaa. Hymiö on toki edelleen olemassa, mutta sitä ei enää käytetä.

Scripta-blogikirjoituksessaan 21.11.2008 Jussi Halla-aho syyttää Sanna Ukkolaa itseensä kohdistuvasta ”lokakampanjasta” ja Ukkola Hommaforumia edeltävää Scriptan vieraskirjaa häneen kohdistuvasta maalittamisesta.

Asiaa Halla-aho kommentoi Scriptassa seuraavasti:

Kyynisempi voisi sanoa, että Sanna saa kauan kerjättyä omaa lääkettä. Tosin sellaisilla varauksilla, että käytettävissäni on edelleenkin vain tämä blogi ja Sannalla Ilta-Sanomat, ja että minun väitteeni ovat todenmukaisia mutta Sannan eivät.

Sanna Ukkolan näppikseltä on peräisin myös Hommaforumilla lentäväksi lauseeksi muodostunut hokema ”rasisteille minun ei tarvitse perustella yhtään mitään”.

Halla-aholaiset suuttuivat etenkin Ilta-Sanomissa 15.11.2008 julkaistusta artikkelista Ääriharava (artikkelia en valitettavasti kokonaisuudessaan löytänyt verkosta), jossa Ukkola kävi läpi Scripta-blogin ja sen vieraskirjan kommentteja. Täytyy muistaa, että tässä vaiheessa Halla-aho ei ollut vielä laajalti kovin tunnettu. Hän ei tullut valituksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, mutta vuoden 2008 kunnallisvaaleissa nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon 2977:llä äänellä. Juuri tämä juttu nosti kaikkien tietoisuuteen kommentit ”vihreiden naisten raiskauksista” ja ”Tehtaanpuiston homosta”. Samana vuonna Halla-ahon kirjoituksista tehtiin rikostutkinta koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Moni pitää juuri Ukkolaa perussuomalaisten maahanmuuttokriittisiin ja Halla-ahoon kohdistuvan ”ajojahdin” aloittajana ”Erkkomediassa”. Kun hakee Hommaforumilta vanhoja Sanna Ukkolaa koskevia kommentteja, ei usein kyse ole edes siitä, mitä Sanna Ukkola olisi sanonut tai tehnyt, vaan että hän edustaa kaikkea mikä mediassa on pielessä.

Rikostutkinnan lisäksi uutisoitiin virheellisesti Halla-ahon aseluvan olevan ”harkinnassa”, Halla-ahon mukaan Sanna Ukkola oli uutisoinnin takana:

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola soitti poliisille vihjeen ”uhkaavista kirjoituksista” ja kysyi, aikooko poliisi harkita lupiani. Poliisimies, jolle lupa-asiat eivät kuulu ja jolla ei ole valtuuksia päättää lupien harkinnasta, vastasi yleisellä tasolla, että kaikkeen suhtaudutaan vakavasti ja lupia harkitaan tarvittaessa. Toimittaja väsäsi jutun, jonka mukaan poliisi on päättänyt ottaa lupani harkintaan.

Kun hakee Ylen sivuilta Sanna Ukkolan vanhoja kolumneja, huomaa että hän on kirjoittanut monista eri aiheista, osin samalla tavalla kuin nykyään, osin eri tavalla.

Vuonna 2012 hän kirjoitti Perussuomalaisista, että ilman Soinia he ovat ”[j]oukko sekoilevia kansanedustajia ja Pirkko Ruohonen-Lerner, jonka aika kuluu edustajakollegojensa umpirasistisia lausuntoja selitellessä”. Vuonna 2013 hän kirjoitti esimerkiksi islamofobiasta ja huntukiellosta omaan ukkolamaiseen tapaansa.

Mistään täydellisestä kurssinmuutoksesta tai takinkäännöksestä ei voi puhua, esimerkiksi Ukkola on aina kritisoinut feminismiä. Jonkinlaisena avainkirjoituksena voi kuitenkin pitää kolumnia Mimosien maa 27.8.2013, jossa hänen mielestään esimerkiksi vähemmistöjen pitäisi kestää loukkauksia, koska loukkaantuminen on ”herjan heittäjän ristiinnaulitsemista”. Vuodesta 2013 tämä on ollut Sanna Ukkolan lähes kaikissa kirjoituksissa toistuva teema, joka tietysti uppoaa hänen kannattajakuntaansa suurenakin viisautena.

Jos nyt käy katsomassa Hommaforumilta, mitä Sanna Ukkolasta kirjoitetaan, on se lähes poikkeuksetta ylistystä. Enää ei muistella Sannaa ”propagandatoimittajana” ja ”vihervasemmistolaisena”, vaan päin vastoin vassareiden mustamaalauskampanjan uhrina. Sanna Ukkola on ollut vuodesta 2013 naimisissa perussuomalaisten aktiivin ja Hommaforumin perustajan Matias Turkkilan kanssa. Jos Metropoli lehden haastattelua on uskominen, pariskunta nimenomaan tutustui Sanna Ukkolan ottaessa Turkkilaan yhteyttä Hommaforumin kirjoituksista.

Kuinka paljon Sanna Ukkola sitten on muuttunut vai onko vain suhtautuminen häneen muuttunut, jääköön kunkin arvioitavaksi. Onhan se kuitenkin ironista, että intersektionaalisesta feminismistään palkinnonkin saanut Nuorgam pohti vuonna 2008 miten vähemmistöt vievät vaaleatukkaisten oikeudet, kun taas samaan aikaan Sanna Ukkola oli kirjaimellisesti synonyymi vihervasemmistolaisuudelle. Käännynnäiset ovat usein niitä fanaattisimpia.

Suomalainen disinformaatiokenttä (ja mitä tapahtui Zeitgeistille?)

Janne Riiheläisen verkkoluento Faktabaari-sivustolla käsittelee suomalaista disinformaatiokenttää. Luennossa itsessään ei ole paljoakaan sellaista, mitä en olisi tiennyt entuudestaan, mutta tulipa katsottua. Luento on jostain syystä verkossa enää vain 15.5. asti, jos joku sen haluaa katsoa.

Riiheläisen pääpointti on, että nykyinen tilanne juontaa juurensa vuoteen 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin ja Putin näyttäytyi länsimaisen liberaalin, markkinatalouteen perustuvan demokratian haastajana. Samaan aikaan digitalisaatio, sosiaalinen media ja verkon julkaisutyökalut tulivat kaikkien saataville ja tämä mahdollisti salaliittoteorioiden nopean leviämisen. Viimeistään koronaepidemia, jonka kestäessä ihmiset viettivät liikaa aikaa verkossa, räjäytti potin. Samoin esitellään teoria uudesta salaliittoteoriasta: aikoinaan salaliittoteoriat olivat nimenomaan teorioita ja niiden kannattajat etsivät todisteita milloin humanoideista Area 52:n pakastimissa milloin räjähteistä New Yorkin kaksoistorneissa. Totuuden jälkeisenä aikana mitään ei edes yritetä perustella tai todistella.

Luento esittelee ihan nimillä useita disinformaation levittäjiä (eli salaliittoteoreetikoita). Sinänsä rohkeaa, että myös Riiheläinen tekee tätä omalla naamallaan. Nettitrollien kommentit tietysti voi jättää huomiotta, jos on tarpeeksi sattuu olemaan tarpeeksi teflonia pinnassa, mutta kuinkahan usein tehtaillaan perättömiä rikosilmoituksia, pudotetaan paskaa postiluukusta tai soitellaan keskellä yötä? Itse seurasin salaliittoteorioita ja propagandaskeneä huvittuneena ja bloggasinkin siitä, mutta ehkä juurikin vuoden 2014 paikkeilla se meni niin totiseksi, että siinä ei ollut enää sen jälkeen mitään hauskaa.

Riiheläisen luentodioissa vilahtaa eräs mielenkiintoinen nimi: Zeitgeist, joka oli netin kautta levinnyt liike toissa vuosikymmenellä. Mitähän Zeitgeistin kannattajille kuuluu nykyään? Aikoinaan liike oli kovassa nousussa, mutta tällä hetkellä sen sosiaalisen median tileillä on hiljaista (seuraajia muutamia satoja) ja suomalaisen liikkeen verkkotunnukset on jätetty uusimatta.

Katsoin liikkeen oppi-isän Peter Josephin elokuvan Zeitgeist sen ilmestyttyä vuonna 2008. Halukkaille elokuva löytyy edelleen verkosta. Ihan viihdyttävä pätkä, vähän kuin pitkitetty Outer Limits -sarjan intro. Ensin oli jotain juttua Jeesuksesta ja uskonnoista, sitten false flag -operaatioista, joilla Yhdysvallat oli elokuvan mukaan saatu liittymään sotiin ja etenkin 9/11 – iskuista, joita väitettiin sisäpiirin orkestroimiksi. Kolmas osa, joka on kenties eniten huomiota saanut, käsittelee rahajärjestelmää ja jossa ”paljastetaan” keskuspankkien painavan rahaa, jonka seurauksena rahajärjestelmä perustuu velkaan. Vaihtoehdoksi tarjotaan ”tieteeseen perustuvaa” resurssipohjaista talousjärjestelmää, joka minusta kuulostaa keskusjohtoiselta suunnitelmataloudelta with extra steps. Sitten on tietenkin salaliittoteorioille pakollista läppää salaisesta maailmanhallituksesta ja ihmisten siruttamisesta.

Ehkä zeitgeistilaiset siirtyivät jouhevasti seuraamaan Qanonia, joka sentään on paljon kovempaa kamaa. Voin myös kuvitella, että kryptovaluutat kiinnostavat keskuspankkeihin skeptisesti suhtautuvia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että resurssipohjainen talous (jos ymmärsin oikein) kannattaa jakamistaloutta, kun taas uudemmissa new world order -salaliittoteorioissa nimenomaan jakamistalous on salaliitto, jonka avulla ihmisiltä riistetään omaisuus.

Rahareformia zeitgeistilaiselta pohjalta Suomessa ajoi mm. Talousdemokratia ry, joka näyttäisi olevan edelleen olemassa, mutta ei kauheasti mainosta juuriaan. Suomen Zeitgeist-porukan elokuvaa Ajan henki (2011) en ole nähnyt.

Kirjoitin aikaisemmin salaliittoteorioiden poliittisuudesta. Zeitgeist ei avoimesti asetu kummallekaan puolelle poliittista vedenjakajaa, mutta olihan siinä aikanaan monia juttuja, joita vasemmistolainen voi kannattaa, kuten vaatimus ottaa talous poliittiseen kontrolliin, suuryritysten (lääkeyritykset ja asetehtaat) kritiikkiä ja Yhdysvaltojen politiikan kritiikkiä. Sittemmin salaliittoteoreetikoiden viisari on siirtynyt huomattavasti oikealle jossain Alex Jonesin hahmossa (joka sanoo kannattavansa Zeigtest-filmin väitteitä ”90%:sesti”).

Mikä ”Mikä internetiä vaivaa?” -kirjaa vaivaa?

Oskari Onninen tylyttää kirja-arviossaan parivaljakkoa Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru heidän uudesta kirjastaan Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos, 2024). Kritiikkiä tulee toisaalta ”marxilaiseen päätyyn menemisestä”, toisaalta itsereflektion puutteesta: tekijäkaksikko itsekin toimii datakapitalismin ehdoilla.

Itse en ole kirjaa lukenut (taaskaan), mutta kommentoin tuota jälkimmäistä kohtaa, koska se tuntuu kuvaavan aikaamme sen verran hyvin, että sitä voi käsitellä irrallaan itse kirjasta.

Aikoinaan juurikin Marx oli sitä mieltä, että vallankumous tulee väistämättä: työläiset ovat kuitenkin enemmistönä ja jossain vaiheessa heiltä menee ns. kuppi nurin. Tämä on luonnollinen historian kehitys.

Kun sitten vallankumousta ei tullutkaan, etenkään niissä teollisesti kehittyneissä maissa, kuten Saksassa, joissa Marx ennusti niiden ensimmäisenä tapahtuvan, keksittiin että syyn täytyy olla ideologiassa. Jos vain ideologiset ”rakenteet” (ja myytit, narratiivit jne) puretaan, maailma muuttuu.

Sittemmin on havaittu, että ideologia toimii, vaikka ihminen ei siihen uskoisikaan. Kaikki tietävät mikä mainonnan tarkoitus on, monia mainonta ärsyttää ja kaikki kuvittelevat olevansa sille immuuneja. Silti mainonta toimii. Samalla tavalla luemme jatkuvasti artikkeleita sosiaalisen median haitoista (puhelimestamme tietenkin) ja siitä, miten yksityisyytemme on mennyttä ja miten suuryritykset kusettavat meitä netin avulla. Silti se ei jotenkin kosketa juuri minua ja jatkan elämääni netissä megakorporaatioiden orjana kuten tähänkin asti.

Juuri tästä syystä voit kirjoittaa internetin pahuudesta ja suuryritysten datafeodalismista kertovan kirjan ja samalla olla kaikissa sosiaalisissa medioissa ja tehdä antikapitalistisia meemejä ja luoda itsestäsi henkilöbrändiä saadaksesi huomiotaloudessa kirjaasi myytyä.

Ehkä tämä ei ole edes kritiikkiä, vaan pelkkä toteamus, että internetkapitalismin ulkopuolella ei ole enää mitään; sen ulkopuolelle on mahdotonta jättäytyä.

Kääntäen: suuryrityksillä ei ole mitään pelättävää tällaisen kritiikin taholta. En tiedä, onko Lahtisen ja Purokurun kirjaa myytävänä Amazonissa, mutta esimerkiksi Kommunistinen manifesti on (kuten kaikki muutkin marxismin ja antikapitalismin klassikot). Metan omistamat Facebook, Instagram ym. ovat täynnä sosiaalista mediaa kritisoivia meemejä. Viestipalvelu X:n omistaja Elon Musk pitää itseään jonkinlaisena vapaustaistelijana. Joskus vietettiin ”älä osta mitään” -päivää (en tiedä vietetäänkö enää) samaan aikaan Stockmannin Hullujen päivien kanssa. En tiedä oliko kulutuksen vastaisella kampanjalla mitään vaikutusta. Luulen, että Stockman voisi vaihtaa Hullujen päivien nimen Älä osta mitään päiväksi ilman, että se vaikuttaisi myyntiin.

Olisi kenties liioittelua vaatia, että internetin kapitalisoitumista vastustavaa kirjaa ei markkinoitaisi internetissä. Metan valta lakkaisi olemasta, jos kaikki lopettaisivat Facebookin ja Instagramin käytön, mutta kuka nyt niin tekisi? Se että tunnistaa ideologian, ei tarkoita etteikö toimisi sen mukaisesti.

LISÄYS 19.4.

Kirja näemmä löytyy Bookbeatista (alustalta, joka vie kirjailijoiden rahat; tätä eikä ääni- ja sähkökirjaa muuten ei käsitellä kirjassa lainkaan), joten selasin sen läpi.

Koska internet on nykyään kaikkialla ja koskettaa kaikkea, voi oikeastaan kirjoittaa aivan kaikesta ja se koskee myös internetiä. Kirjassa kosketellaan mm. sosiaalista mediaa, alustataloudessa (Wolt, Airbnb ym.) tapahtuvaa riistoa, yksityisyyden suojaa, tietokonepelejä, meemejä, kyborgeja ja niin edelleen. En lähde kommentoimaan kaikkia näitä aiheita.

Ei sinänsä kauheasti mitään uutta, enkä edes ole varsinaisesti eri mieltä (ks. omat bloggaukseni aiheita sivuten).

Melko syvälle sinne marxilaiseen päätyyn sukelletaan, mutta jos kerran Onninen itsekin tunnustaa, että ”[d]igijättien hallitsema nykyinternet on [..] vastaanpanematon esimerkki markkinatalouden valuvioista”, niin eikö antikapitalistinen näkökulma ole siihen soveltuva? Useimmin Marx mainitaan luvussa ”Halu internetiin”, jossa yhdistellään marxilaisuutta ja psykoanalyysiä, kuten otsikosta voi päätellä. Välillä mennään myös siihen psykoanalyysin syvään päätyyn.

Sanapari ”porvarillinen yksilö” mainitaan hieman hassussa kohdassa: sen mukaan Googlen kaltaiset (hämärät) tietokannat ”yksilöllistävät” mutta siten, että yksilö ei ole jatkuva ”individuaation prosessi” (joka kai olisi parempi vaihtoehto), eikä ihminen voi määritellä itseään uusiksi (”ei-porvarillisella” tavalla?) esimerkiksi siten, että ihminen ei voi vaihtaa sukupuoltaan, koska entinen nimi on jossain Googlen tietokannan syövereissä olemassa. Pari sivua myöhemmin sen vastapariksi asetetaan marxilainen kollektiivi ja kenties joukkovoimaan asetetaan vähän liiankin idealistisia odotuksia. Luulen ymmärtäväni, mihin tällä käsite-esoterialla viitataan, mutta en lähde kirjoittamaan sitä sen enempää auki.

Vastaus kysymykseen, miksi tekijät itse ovat sosiaalisen median ja muiden alustojen aktiivikäyttäjiä löytynee kirjan lopussa olevan sanaston kohdasta B niin kuin boikotti: boikotointi on keinona heikentynyt 2000-luvun mittaan ja ”[j]os käyttäjä kuitenkin alkaa boikotoida kokonaisia alustoja, hän jää vähitellen ulos sosiaalisista suhteista, kulttuurista, viihteestä, uutisista ja politiikasta.” Kaikkien pitää olla samalla alustalla.

Odotukset ovat melko pessimistisiä.

Väestöräjähdyksestä ja liikakansoituksesta puhuminen

Arno Kotro kirjoittaa blogissaan väestöräjähdyksestä ja median tavasta uutisoida siitä. Itse kirjoitukseen ei ole paljoakaan lisättävää, suosittelen lukemaan. Tekstistä löytyy myös linkkejä Kotron aikaisempiin kirjoituksiin aiheesta, joten eiköhän se tule käsitellyksi kattavasti ja retorisesti vetoavalla tavalla.

Vallitseva diskurssi (inhoan tätä ilmaisua, mutta se lienee tässä käyttökelpoinen) on, että yhtäältä päästöjä tulisi vähentää vaikka sitten elintason laskun uhallakin, toisaalta kaikki puolueet lupaavat äänestäjilleen talouskasvua ja elintason nousua. Samoin ylikansoitus ymmärretään uhaksi biosfäärille, mutta samaan aikaan syntyvyyden laskua kutsutaan ”väestökastastrofiksi”. (Myös työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa on samanlaista kaksoispuhetta: on yhtä aikaa työvoimapula ja työttömyys.) Kaikki tunnistavat tämän kaltaiset puhetavat, mutta ”vallitseva diskurssi” on siitä hankala, että sitä on vaikea paikantaa minnekään. Kotro listaa ainakin muutamia uutisia väitteensä tueksi: keskeinen media on viime aikoina uutisoinut huolestuneeseen sävyyn jopa Kiinan väestökasvun hidastumisesta.

Silti maailman väestö jatkaa kasvamistaan. Alhaisesta syntyvyydestä huolimatta myös Suomen väestö kasvaa maahanmuuton vuoksi.

Väestöräjähdyksestä kirjoitetaan vähemmän. Ehkä siksi, että ei haluta samaistua linkolalaiseen radikalismiin, kuten Kotro vihjaa. Pentti Linkolan puheissahan mainittiin natsitkin. Toisaalta liikakansoitukseen on vaikea keksiä ratkaisua, jonka takana tavallinen keskiluokkainen kuluttaja voisi seistä. Ilmastonmuutos on saman kokoluokan ongelma (ja molemmat liittyvät toisiinsa), mutta vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät vaatimukset voivat olla radikaalejakin, ovat ne sellaisia jotka ajatuksen ja moraalin tasolla voidaan hyväksyä: säästäminen, lähiruoka, ympäristöverojen maksaminen, huolestuneen profiilikuvan käyttäminen somessa, kulutuksen vähentäminen, — tai mikä parempaa: trenditietoinen vihreä kuluttaminen — ovat kaikki perusluterilaiselle sopivia hyveitä. Keinoja väestönkasvun torjuntaan emme halua edes ajatella.

Ennusteiden mukaan väestö kasvaa ”vain” 10 miljardiin, jonka jälkeen se lähtee laskuun. Kuitenkin 10 miljardia on aivan järjetön määrä väestöä. Jos olisi enemmän taitoa (ja infantiilia huumoria) laskisin kuinka paljon suolikaasua 10 miljardia ihmistä tuottaa vuodessa keskimäärin. Vaikka kaikki kulutus olisi muuten hiilineutraalia, ihmisen keho tuottaa metaanipäästöjä. 10 miljardia persettä kirjaimellisesti piereskelee ilmastotavoitteet kumoon.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pelkästään maatalous tuottaaa hiilipäästöjä. Huolimatta kasvissyöntitrendistä, myös Suomessa lihansyönti on kasvussa. Vasta tämän minimitason jälkeen voidaan laskea, miten paljon 10 miljardia ihmistä kuluttaa länsimaisella elintasolla, johon kuuluu yksityisautoilu, lentomatkailu, kertakäyttökrääsän tilaaminen Kiinasta, uusi älypuhelin joka vuosi ja niin edelleen.

Meitä rauhoitellaan sillä, että väestö kasvaa voimakkaasti enää ”vain” Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa elintaso on matala. Afrikka tuottaa vain murto-osan hiilipäästöistä.

Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Onko tarkoitus, että afrikkalaiset ja muut kehitysmaalaiset pysyvät nykyisessä absoluuttisessa köyhyydessään, jotta kulutusjuhlat teollisuusmaissa voisivat jatkua? 2) Onko tarkoitus pysäyttää maahanmuutto kehitysmaista teollisuusmaihin kokonaan? Väestön Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennustetaan nelinkertaistuvan vuosisadan loppuun asti. Jos miljardit ovat liian suuria lukuja käsitettäväksi, mieti oman kotikaupunkisi nelinkertaistuvan. Kehitysmaiden väestönkasvu on teollisuusmaiden väestönkasvua.

Jo pelkästään inhimillinen kärsimys on käsittämätöntä: kokonaishedelmällisyysluku, eli naisten elinaikanaan keskimäärin synnyttämien lasten määrä, on monissa Afrikan valtioissa 4 ja 6 välillä (huom. siis keskimääräinen luku, ei tyypillinen perhekoko). Suurin se on Nigerissä, joka on 6,7. Samaan aikaan lapsikuolleisuus on Nigerissä 11,5%. En ole niin linkolalainen, että osaisin iloita tästä. Jos jo nyt resurssit ovat näissä maissa vähissä, nelinkertainen väestömäärä ei kuulosta hyvältä.

Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua vastaväittäjäni, todellinen tai kuviteltu, kysyy että mitä sitten ongelmalle pitäisi tehdä. Tappaa kaikki vai riittääkö sterilointi? Muistetaan sentään mitä Linkola sanoi, sitäkö mieltä sinä olet? Varsinkin, jos henkilöllä on lapsia, aihe on erityisen herkkä.

En minä tiedä, miten tämän kokoluokan globaalit ongelmat ratkaistaan. Usein ihmiset, jotka voimakkaimmin haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon, myös toivovat parempaa elintasoa kehitysmaihin (kohta 1) ja enemmän maahanmuuttoa (kohta 2). Niin tietysti minäkin. Mutta kaikkea ei voi saada ja tarjolla saattaa olla vain huonoja vaihtoehtoja.

Onneksi sentään on toivoa, että väestöräjähdys olisi hidastumassa. Lapsiluku pienenee elintason ja etenkin naisten koulutuksen lisääntyessä. Kotron tavoin ihmettelenkin, miksi media uutisoi sen negatiivisena asiana.

Palvelualoilla on 800 hakijaa työpaikkaa kohti ja työvoimapula

Onko työvoimapula vai työttömyys suurempi ongelma? Tunnustan, että en ymmärrä työmarkkinoista paljoakaan. Uutisissa kerrotaan jatkuvasti, että Suomeen tarvitaan uusia työntekijöitä. Toisaalta työttömiä on tällä hetkellä 231 000 ja määrä on nousussa. En ole talous- enkä tilastotieteilijä, eikä minulla ole käytettävissäni kovaa dataa aiheesta, enkä osaa eritellä työttömyyden tai työvoimapulan olemusta.

Tosin kaikilla muillakin tuntuu olevan aiheesta mielipide ilman, että heilläkään on sen enempää faktoja hallussaan.

Aiheesta käytävää keskustelua voi aina analysoida kukin niin halutessaan ilman kovaa dataa ja ratkaisumallejakin. Koska kenelläkään muullakaan ei ole välttämättä tilastotietoa eikä kiinnostusta hankkia sellaista, keskustelua käydään myyteillä (sana, josta en pidä, mutta joka tässä kohtaa on käyttökelpoinen) faktojen sijasta ja myytit valitaan sen mukaan, miten täydentävät puhujan omaa maailmankuvaa.

Joskus lehdessä on aivan viereikkäin, suorastaan herkullisesti kaksi ristiriitaista uutista aiheesta. Esimerkiksi pari vuotta sitten Turun sanomien pääkirjoituksessa kerrotiin, kuinka paljon maahanmuuttajia tarvitaan Suomen työmarkkinoille ja seuraavalla viikolla saman lehden pääkirjoituksessa toivottiin eritystoimia, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Valitettavasti unohdin leikata jutut talteen.

Työnteko on lähellä kunkin ihmisen identiteettiä ja siksi asia, joka herättää samalla tavalla intohimoja kuin ruoka, seksuaalisuus, etnisyys tai uskonto. Kun asia menee vahvasti tunteisiin, otetaan tosissaan sellaisia asioita, jotka tuntuvat tosilta: ihmiset ovat laiskoja ja elävät sosiaalituilla, nuorisolle ei työ kelpaa, maahanmuuttajat tekevät mielellään työt, jotka eivät suomalaisille (nuorille) kelpaa, maahanmuuttajat tulevat tänne elämään sosiaalituilla, töitä on tarpeeksi kaikille, tulevaisuudessa tekoäly vie kaikilta työt, kaikki työ on arvokasta, työtä ei kannata tehdä Suomessa, tulevaisuudessa teemme 15-tuntista työviikkoa, suurten ikäluokkien poistuminen työmarkkinoilta romuttaa huoltosuhteen jne. Myytti on maailmanselitys, joka pyrkii olemaan koherentti: asia on näin, koska se niveltyy mielekkäästi muihin uskomuksiini siitä, miten maailma toimii.

Samanlainen mielenkiintoinen kontrasti syntyi kahdesta vierekkäisestä Helsingin Sanomien uutisesta, joista toinen kertoi, että Helsingissä ei ole tarpeeksi suomen kielen taitoista työvoimaa, jotta palvelualalla voitaisiin edellyttää suomen kielen osaamista, ja toinen kuinka elokuvateatterin kassalle oli jopa 800 hakijaa, minkä vuoksi tämänkaltaisiin töihin hakiessa nuoret joutuvat käymään läpi nelivaiheisen rekrytointi-infernon.

Yksittäin luettuna jutut vaikuttavat uskottavilta: toinen kertoo työvoimapulasta ja toinen työpaikkojen puutteesta. Pelkkien arkihavaintojen perusteella molemmat voisivat pitää paikkansa. Mutta miten elämme maailmassa, jossa molemmat uutiset pitävät paikkansa? Ymmärrän toki kohtaanto-ongelman: työpaikat ja tekijät eivät aina kohtaa. Aitoa pulaa on esimerkiksi lääkäreistä, joita koulutetaan liian vähän. Samoin hoitajille on kasvava tarve ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Mutta miten aivan entry level -tasoisissa nuorten palvelualan paikoissa voi olla yhtä aikaa molemmat tilanteet päällä?

Uutisessa linkitetyn Duunitorin artikkelin mukaan ulkoisen rekrytöintifirman kustannus on 5 000–10 000 euroa. Jutun mukaan rekrytointiprosessissa kartoitetaan mm. hakijan kielitaitoa. En tiedä mitä kielitaitoa kartoitetaan ja miten, mutta ilmeisesti Suomessa edelleen eniten puhuttua kieltä hakijat eivät osaa. Tärkeintä kuitenkin jutun mukaan on”positiivinen ja motivoitunut asenne” sekä ”sitoutuneisuus”. Voisiko ajatella, että tarjoilijoille maksettaisiin esim. koeajan jälkeen 10 000€ bonus, jos kaikki menee hyvin? Jos kerran rahaa on. Saataisiin aika hel-ve-tin motivoituneita tarjoilijoita.

Miksi yritykset kuten myös julkiset organisaatiot käyttävät tuhansia euroja tämän tyyppisiin ulkoistettuihin palveluihin (tuli muuten mieleen tuttavani kertomus ulkoiselta palveluntarjoajalta hankitusta Kelan ammatillisesta kuntoutuksesta, mutta se ei kuulu tähän kohtaan)? Tässä blogissa aiemmin lainatussa Työn historia -kirjassaan James Suzman pohtii, miksi riikinkukoilla on massiivinen pyrstö. Aiemmin selitys liittyi siihen, että värikkäillä pyrstöillä mahtailevat riikinkukkokoiraat saavat koreilla sulillaan kilpailuetua seksuaalivalinnassa, mutta uudempi tutkimus ei ole löytänyt korrelaatiota pyrstön koon ja seksuaalisen menestyksen välillä. Selitys on, että ehkä riikinkukkokoirailla on vain liikaa energiaa ja johonkin se on käytettävä. Samalla tavalla yrityksillä ja organisaatioilla tuntuu olevan ylimääräistä rahaa ja johonkin se on käytettävä. Samaan aikaan säästö- ja tehostamispaineet ovat kovat.

Niin kauan kuin minä muistan, on talouspuhe ollut paniikkimoodissa. Kasvoin lama-ajan lapsena ja silloin huoleen oli aihetta, mutta paniikkipuhe ei ole oikeastaan loppunut missään vaiheessa. Ehkä jotain Nokiaa hehkutettiin vuosituhannen alussa. Muuten julkisella puolella on aina puheen tasolla vaadittu leikkauksia ja yksityisellä puolella kilpailukykyä ja kasvua. Aina on oltu yhden taloudellisen virhepäätöksen päässä siitä, että keskiluokka joutuu maakuoppaan, vanhukset pakkaseen ja nuoriso kadulle.

Työvoimapula vs. työttömyyspuhe sopii tähän paniikkimoodiin hyvin ja sitä on käytetty sekä vasemmalla että oikealla. Vaalien alla vakiolupauksiin kuuluu työttömuuden alentaminen ja talouskasvun lisääminen kaikilla puolueilla. Paniikkipuheella on helppo perustella ns. kipeitä päätöksiä.

Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle odotetaan työvoimapulan pahenevan. Avoimia työpaikkoja oli viime vuoden lopussa 42 000, eli työttömiä on n. 5,5 kertaa enemmän. Minusta näyttää siltä, että kaikille työttömille ei olisi töitä, mutta puhutaan myös piilotyöpaikoista. Siitäkään minulla ei ole tietoa, miksi niin moni työpaikka on piilossa, eikä avoimessa haussa.

Itse olen hakenut töitä viimeksi n. 13 vuotta sitten. Hain kaikenlaista työtä hanttihommista alkaen ja olin valmis tekemään käytännössä mitä tahansa (paitsi lehtitilausten puhelimyyntiä). Silloin joka paikkaan oli useita hakijoita ja monesssa paikassa tosiaan oli monivaiheinen hakuprosessi johonkin tutkimushaastattelijan osa-aikatyöhön. Erään rekryfirman edustaja kysyi minulta suoraan, miksi haen paikkaa, johon olen selkeästi liian koulutettu. Kysyin, onko heillä sitten paikkoja koulutetuille. Kuulemma ei ollut. En tiedä kuinka paljon hänen asiakasyrityksensä maksoi rekrytoinnista.

Omakohtaista kokemusta ei tietenkään voi yleistää. Vaikka omien kokemuksien perusteella hakijoita on enemmän kuin paikkoja, voihan se olla toisinkin.

Koska tiedän, että en tiedä tämän kaltaisista asioista mitään, pidän mahdollisena että palvelualojen matalapalkka-aloilla on yhtä aikaa liian vähän työpaikkoja ja työvoimapula tavalla, jota en ymmärrä.

Politiikka toimii sittenkin

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.

Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.

Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.

Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.

Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.

Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.

Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.

Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.

Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.

Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.

On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.

Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.

Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.