Suomalainen disinformaatiokenttä (ja mitä tapahtui Zeitgeistille?)

Janne Riiheläisen verkkoluento Faktabaari-sivustolla käsittelee suomalaista disinformaatiokenttää. Luennossa itsessään ei ole paljoakaan sellaista, mitä en olisi tiennyt entuudestaan, mutta tulipa katsottua. Luento on jostain syystä verkossa enää vain 15.5. asti, jos joku sen haluaa katsoa.

Riiheläisen pääpointti on, että nykyinen tilanne juontaa juurensa vuoteen 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin ja Putin näyttäytyi länsimaisen liberaalin, markkinatalouteen perustuvan demokratian haastajana. Samaan aikaan digitalisaatio, sosiaalinen media ja verkon julkaisutyökalut tulivat kaikkien saataville ja tämä mahdollisti salaliittoteorioiden nopean leviämisen. Viimeistään koronaepidemia, jonka kestäessä ihmiset viettivät liikaa aikaa verkossa, räjäytti potin. Samoin esitellään teoria uudesta salaliittoteoriasta: aikoinaan salaliittoteoriat olivat nimenomaan teorioita ja niiden kannattajat etsivät todisteita milloin humanoideista Area 52:n pakastimissa milloin räjähteistä New Yorkin kaksoistorneissa. Totuuden jälkeisenä aikana mitään ei edes yritetä perustella tai todistella.

Luento esittelee ihan nimillä useita disinformaation levittäjiä (eli salaliittoteoreetikoita). Sinänsä rohkeaa, että myös Riiheläinen tekee tätä omalla naamallaan. Nettitrollien kommentit tietysti voi jättää huomiotta, jos on tarpeeksi sattuu olemaan tarpeeksi teflonia pinnassa, mutta kuinkahan usein tehtaillaan perättömiä rikosilmoituksia, pudotetaan paskaa postiluukusta tai soitellaan keskellä yötä? Itse seurasin salaliittoteorioita ja propagandaskeneä huvittuneena ja bloggasinkin siitä, mutta ehkä juurikin vuoden 2014 paikkeilla se meni niin totiseksi, että siinä ei ollut enää sen jälkeen mitään hauskaa.

*

Riiheläisen luentodioissa vilahtaa eräs mielenkiintoinen nimi: Zeitgeist, joka oli netin kautta levinnyt liike toissa vuosikymmenellä. Mitähän Zeitgeistin kannattajille kuuluu nykyään? Aikoinaan liike oli kovassa nousussa, mutta tällä hetkellä sen sosiaalisen median tileillä on hiljaista (seuraajia muutamia satoja) ja suomalaisen liikkeen verkkotunnukset on jätetty uusimatta.

Katsoin liikkeen oppi-isän Peter Josephin elokuvan Zeitgeist sen ilmestyttyä vuonna 2008. Halukkaille elokuva löytyy edelleen verkosta. Ihan viihdyttävä pätkä, vähän kuin pitkitetty Outer Limits -sarjan intro. Ensin oli jotain juttua Jeesuksesta ja uskonnoista, sitten false flag -operaatioista, joilla Yhdysvallat oli elokuvan mukaan saatu liittymään sotiin ja etenkin 9/11 – iskuista, joita väitettiin sisäpiirin orkestroimiksi. Kolmas osa, joka on kenties eniten huomiota saanut, käsittelee rahajärjestelmää ja jossa ”paljastetaan” keskuspankkien painavan rahaa, jonka seurauksena rahajärjestelmä perustuu velkaan. Vaihtoehdoksi tarjotaan ”tieteeseen perustuvaa” resurssipohjaista talousjärjestelmää, joka minusta kuulostaa keskusjohtoiselta suunnitelmataloudelta with extra steps. Sitten on tietenkin salaliittoteorioille pakollista läppää salaisesta maailmanhallituksesta ja ihmisten siruttamisesta.

Ehkä zeitgeistilaiset siirtyivät jouhevasti seuraamaan Qanonia, joka sentään on paljon kovempaa kamaa. Voin myös kuvitella, että kryptovaluutat kiinnostavat keskuspankkeihin skeptisesti suhtautuvia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että resurssipohjainen talous (jos ymmärsin oikein) kannattaa jakamistaloutta, kun taas uudemmissa new world order -salaliittoteorioissa nimenomaan jakamistalous on salaliitto, jonka avulla ihmisiltä riistetään omaisuus.

Rahareformia zeitgeistilaiselta pohjalta Suomessa ajoi mm. Talousdemokratia ry, joka näyttäisi olevan edelleen olemassa, mutta ei kauheasti mainosta juuriaan. Suomen Zeitgeist-porukan elokuvaa Ajan henki (2011) en ole nähnyt.

Kirjoitin aikaisemmin salaliittoteorioiden poliittisuudesta. Zeitgeist ei avoimesti asetu kummallekaan puolelle poliittista vedenjakajaa, mutta olihan siinä aikanaan monia juttuja, joita vasemmistolainen voi kannattaa, kuten vaatimus ottaa talous poliittiseen kontrolliin, suuryritysten (lääkeyritykset ja asetehtaat) kritiikkiä ja Yhdysvaltojen politiikan kritiikkiä. Sittemmin salaliittoteoreetikoiden viisari on siirtynyt huomattavasti oikealle jossain Alex Jonesin hahmossa (joka sanoo kannattavansa Zeigtest-filmin väitteitä ”90%:sesti”).

Mikä ”Mikä internetiä vaivaa?” -kirjaa vaivaa?

Oskari Onninen tylyttää kirja-arviossaan parivaljakkoa Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru heidän uudesta kirjastaan Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos, 2024). Kritiikkiä tulee toisaalta ”marxilaiseen päätyyn menemisestä”, toisaalta itsereflektion puutteesta: tekijäkaksikko itsekin toimii datakapitalismin ehdoilla.

Itse en ole kirjaa lukenut (taaskaan), mutta kommentoin tuota jälkimmäistä kohtaa, koska se tuntuu kuvaavan aikaamme sen verran hyvin, että sitä voi käsitellä irrallaan itse kirjasta.

Aikoinaan juurikin Marx oli sitä mieltä, että vallankumous tulee väistämättä: työläiset ovat kuitenkin enemmistönä ja jossain vaiheessa heiltä menee ns. kuppi nurin. Tämä on luonnollinen historian kehitys.

Kun sitten vallankumousta ei tullutkaan, etenkään niissä teollisesti kehittyneissä maissa, kuten Saksassa, joissa Marx ennusti niiden ensimmäisenä tapahtuvan, keksittiin että syyn täytyy olla ideologiassa. Jos vain ideologiset ”rakenteet” (ja myytit, narratiivit jne) puretaan, maailma muuttuu.

Sittemmin on havaittu, että ideologia toimii, vaikka ihminen ei siihen uskoisikaan. Kaikki tietävät mikä mainonnan tarkoitus on, monia mainonta ärsyttää ja kaikki kuvittelevat olevansa sille immuuneja. Silti mainonta toimii. Samalla tavalla luemme jatkuvasti artikkeleita sosiaalisen median haitoista (puhelimestamme tietenkin) ja siitä, miten yksityisyytemme on mennyttä ja miten suuryritykset kusettavat meitä netin avulla. Silti se ei jotenkin kosketa juuri minua ja jatkan elämääni netissä megakorporaatioiden orjana kuten tähänkin asti.

Juuri tästä syystä voit kirjoittaa internetin pahuudesta ja suuryritysten datafeodalismista kertovan kirjan ja samalla olla kaikissa sosiaalisissa medioissa ja tehdä antikapitalistisia meemejä ja luoda itsestäsi henkilöbrändiä saadaksesi huomiotaloudessa kirjaasi myytyä.

Ehkä tämä ei ole edes kritiikkiä, vaan pelkkä toteamus, että internetkapitalismin ulkopuolella ei ole enää mitään; sen ulkopuolelle on mahdotonta jättäytyä.

Kääntäen: suuryrityksillä ei ole mitään pelättävää tällaisen kritiikin taholta. En tiedä, onko Lahtisen ja Purokurun kirjaa myytävänä Amazonissa, mutta esimerkiksi Kommunistinen manifesti on (kuten kaikki muutkin marxismin ja antikapitalismin klassikot). Metan omistamat Facebook, Instagram ym. ovat täynnä sosiaalista mediaa kritisoivia meemejä. Viestipalvelu X:n omistaja Elon Musk pitää itseään jonkinlaisena vapaustaistelijana. Joskus vietettiin ”älä osta mitään” -päivää (en tiedä vietetäänkö enää) samaan aikaan Stockmannin Hullujen päivien kanssa. En tiedä oliko kulutuksen vastaisella kampanjalla mitään vaikutusta. Luulen, että Stockman voisi vaihtaa Hullujen päivien nimen Älä osta mitään päiväksi ilman, että se vaikuttaisi myyntiin.

Olisi kenties liioittelua vaatia, että internetin kapitalisoitumista vastustavaa kirjaa ei markkinoitaisi internetissä. Metan valta lakkaisi olemasta, jos kaikki lopettaisivat Facebookin ja Instagramin käytön, mutta kuka nyt niin tekisi? Se että tunnistaa ideologian, ei tarkoita etteikö toimisi sen mukaisesti.

*

LISÄYS 19.4.

Kirja näemmä löytyy Bookbeatista (alustalta, joka vie kirjailijoiden rahat; tätä eikä ääni- ja sähkökirjaa muuten ei käsitellä kirjassa lainkaan), joten selasin sen läpi.

Koska internet on nykyään kaikkialla ja koskettaa kaikkea, voi oikeastaan kirjoittaa aivan kaikesta ja se koskee myös internetiä. Kirjassa kosketellaan mm. sosiaalista mediaa, alustataloudessa (Wolt, Airbnb ym.) tapahtuvaa riistoa, yksityisyyden suojaa, tietokonepelejä, meemejä, kyborgeja ja niin edelleen. En lähde kommentoimaan kaikkia näitä aiheita.

Ei sinänsä kauheasti mitään uutta, enkä edes ole varsinaisesti eri mieltä (ks. omat bloggaukseni aiheita sivuten).

Melko syvälle sinne marxilaiseen päätyyn sukelletaan, mutta jos kerran Onninen itsekin tunnustaa, että ”[d]igijättien hallitsema nyky­internet on [..] vastaanpanematon esimerkki markkinatalouden valuvioista”, niin eikö antikapitalistinen näkökulma ole siihen soveltuva? Useimmin Marx mainitaan luvussa ”Halu internetiin”, jossa yhdistellään marxilaisuutta ja psykoanalyysiä, kuten otsikosta voi päätellä. Välillä mennään myös siihen psykoanalyysin syvään päätyyn.

Sanapari ”porvarillinen yksilö” mainitaan hieman hassussa kohdassa: sen mukaan Googlen kaltaiset (hämärät) tietokannat ”yksilöllistävät” mutta siten, että yksilö ei ole jatkuva ”individuaation prosessi” (joka kai olisi parempi vaihtoehto), eikä ihminen voi määritellä itseään uusiksi (”ei-porvarillisella” tavalla?) esimerkiksi siten, että ihminen ei voi vaihtaa sukupuoltaan, koska entinen nimi on jossain Googlen tietokannan syövereissä olemassa. Pari sivua myöhemmin sen vastapariksi asetetaan marxilainen kollektiivi ja kenties joukkovoimaan asetetaan vähän liiankin idealistisia odotuksia. Luulen ymmärtäväni, mihin tällä käsite-esoterialla viitataan, mutta en lähde kirjoittamaan sitä sen enempää auki.

Vastaus kysymykseen, miksi tekijät itse ovat sosiaalisen median ja muiden alustojen aktiivikäyttäjiä löytynee kirjan lopussa olevan sanaston kohdasta B niin kuin boikotti: boikotointi on keinona heikentynyt 2000-luvun mittaan ja ”[j]os käyttäjä kuitenkin alkaa boikotoida kokonaisia alustoja, hän jää vähitellen ulos sosiaalisista suhteista, kulttuurista, viihteestä, uutisista ja politiikasta.” Kaikkien pitää olla samalla alustalla.

Odotukset ovat melko pessimistisiä.

Väestöräjähdyksestä ja liikakansoituksesta puhuminen

Arno Kotro kirjoittaa blogissaan väestöräjähdyksestä ja median tavasta uutisoida siitä. Itse kirjoitukseen ei ole paljoakaan lisättävää, suosittelen lukemaan. Tekstistä löytyy myös linkkejä Kotron aikaisempiin kirjoituksiin aiheesta, joten eiköhän se tule käsitellyksi kattavasti ja retorisesti vetoavalla tavalla.

Vallitseva diskurssi (inhoan tätä ilmaisua, mutta se lienee tässä käyttökelpoinen) on, että yhtäältä päästöjä tulisi vähentää vaikka sitten elintason laskun uhallakin, toisaalta kaikki puolueet lupaavat äänestäjilleen talouskasvua ja elintason nousua. Samoin ylikansoitus ymmärretään uhaksi biosfäärille, mutta samaan aikaan syntyvyyden laskua kutsutaan ”väestökastastrofiksi”. (Myös työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa on samanlaista kaksoispuhetta: on yhtä aikaa työvoimapula ja työttömyys.) Kaikki tunnistavat tämän kaltaiset puhetavat, mutta ”vallitseva diskurssi” on siitä hankala, että sitä on vaikea paikantaa minnekään. Kotro listaa ainakin muutamia uutisia väitteensä tueksi: keskeinen media on viime aikoina uutisoinut huolestuneeseen sävyyn jopa Kiinan väestökasvun hidastumisesta.

Silti maailman väestö jatkaa kasvamistaan. Alhaisesta syntyvyydestä huolimatta myös Suomen väestö kasvaa maahanmuuton vuoksi.

Väestöräjähdyksestä kirjoitetaan vähemmän. Ehkä siksi, että ei haluta samaistua linkolalaiseen radikalismiin, kuten Kotro vihjaa. Pentti Linkolan puheissahan mainittiin natsitkin. Toisaalta liikakansoitukseen on vaikea keksiä ratkaisua, jonka takana tavallinen keskiluokkainen kuluttaja voisi seistä. Ilmastonmuutos on saman kokoluokan ongelma (ja molemmat liittyvät toisiinsa), mutta vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät vaatimukset voivat olla radikaalejakin, ovat ne sellaisia jotka ajatuksen ja moraalin tasolla voidaan hyväksyä: säästäminen, lähiruoka, ympäristöverojen maksaminen, huolestuneen profiilikuvan käyttäminen somessa, kulutuksen vähentäminen, — tai mikä parempaa: trenditietoinen vihreä kuluttaminen — ovat kaikki perusluterilaiselle sopivia hyveitä. Keinoja väestönkasvun torjuntaan emme halua edes ajatella.

Ennusteiden mukaan väestö kasvaa ”vain” 10 miljardiin, jonka jälkeen se lähtee laskuun. Kuitenkin 10 miljardia on aivan järjetön määrä väestöä. Jos olisi enemmän taitoa (ja infantiilia huumoria) laskisin kuinka paljon suolikaasua 10 miljardia ihmistä tuottaa vuodessa keskimäärin. Vaikka kaikki kulutus olisi muuten hiilineutraalia, ihmisen keho tuottaa metaanipäästöjä. 10 miljardia persettä kirjaimellisesti piereskelee ilmastotavoitteet kumoon.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pelkästään maatalous tuottaaa hiilipäästöjä. Huolimatta kasvissyöntitrendistä, myös Suomessa lihansyönti on kasvussa. Vasta tämän minimitason jälkeen voidaan laskea, miten paljon 10 miljardia ihmistä kuluttaa länsimaisella elintasolla, johon kuuluu yksityisautoilu, lentomatkailu, kertakäyttökrääsän tilaaminen Kiinasta, uusi älypuhelin joka vuosi ja niin edelleen.

Meitä rauhoitellaan sillä, että väestö kasvaa voimakkaasti enää ”vain” Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa elintaso on matala. Afrikka tuottaa vain murto-osan hiilipäästöistä.

Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Onko tarkoitus, että afrikkalaiset ja muut kehitysmaalaiset pysyvät nykyisessä absoluuttisessa köyhyydessään, jotta kulutusjuhlat teollisuusmaissa voisivat jatkua? 2) Onko tarkoitus pysäyttää maahanmuutto kehitysmaista teollisuusmaihin kokonaan? Väestön Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennustetaan nelinkertaistuvan vuosisadan loppuun asti. Jos miljardit ovat liian suuria lukuja käsitettäväksi, mieti oman kotikaupunkisi nelinkertaistuvan. Kehitysmaiden väestönkasvu on teollisuusmaiden väestönkasvua.

Jo pelkästään inhimillinen kärsimys on käsittämätöntä: kokonaishedelmällisyysluku, eli naisten elinaikanaan keskimäärin synnyttämien lasten määrä, on monissa Afrikan valtioissa 4 ja 6 välillä (huom. siis keskimääräinen luku, ei tyypillinen perhekoko). Suurin se on Nigerissä, joka on 6,7. Samaan aikaan lapsikuolleisuus on Nigerissä 11,5%. En ole niin linkolalainen, että osaisin iloita tästä. Jos jo nyt resurssit ovat näissä maissa vähissä, nelinkertainen väestömäärä ei kuulosta hyvältä.

Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua vastaväittäjäni, todellinen tai kuviteltu, kysyy että mitä sitten ongelmalle pitäisi tehdä. Tappaa kaikki vai riittääkö sterilointi? Muistetaan sentään mitä Linkola sanoi, sitäkö mieltä sinä olet? Varsinkin, jos henkilöllä on lapsia, aihe on erityisen herkkä.

En minä tiedä, miten tämän kokoluokan globaalit ongelmat ratkaistaan. Usein ihmiset, jotka voimakkaimmin haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon, myös toivovat parempaa elintasoa kehitysmaihin (kohta 1) ja enemmän maahanmuuttoa (kohta 2). Niin tietysti minäkin. Mutta kaikkea ei voi saada ja tarjolla saattaa olla vain huonoja vaihtoehtoja.

Onneksi sentään on toivoa, että väestöräjähdys olisi hidastumassa. Lapsiluku pienenee elintason ja etenkin naisten koulutuksen lisääntyessä. Kotron tavoin ihmettelenkin, miksi media uutisoi sen negatiivisena asiana.

Palvelualoilla on 800 hakijaa työpaikkaa kohti ja työvoimapula

Onko työvoimapula vai työttömyys suurempi ongelma? Tunnustan, että en ymmärrä työmarkkinoista paljoakaan. Uutisissa kerrotaan jatkuvasti, että Suomeen tarvitaan uusia työntekijöitä. Toisaalta työttömiä on tällä hetkellä 231 000 ja määrä on nousussa. En ole talous- enkä tilastotieteilijä, eikä minulla ole käytettävissäni kovaa dataa aiheesta, enkä osaa eritellä työttömyyden tai työvoimapulan olemusta.

Tosin kaikilla muillakin tuntuu olevan aiheesta mielipide ilman, että heilläkään on sen enempää faktoja hallussaan.

Aiheesta käytävää keskustelua voi aina analysoida kukin niin halutessaan ilman kovaa dataa ja ratkaisumallejakin. Koska kenelläkään muullakaan ei ole välttämättä tilastotietoa eikä kiinnostusta hankkia sellaista, keskustelua käydään myyteillä (sana, josta en pidä, mutta joka tässä kohtaa on käyttökelpoinen) faktojen sijasta ja myytit valitaan sen mukaan, miten täydentävät puhujan omaa maailmankuvaa.

Joskus lehdessä on aivan viereikkäin, suorastaan herkullisesti kaksi ristiriitaista uutista aiheesta. Esimerkiksi pari vuotta sitten Turun sanomien pääkirjoituksessa kerrotiin, kuinka paljon maahanmuuttajia tarvitaan Suomen työmarkkinoille ja seuraavalla viikolla saman lehden pääkirjoituksessa toivottiin eritystoimia, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Valitettavasti unohdin leikata jutut talteen.

Työnteko on lähellä kunkin ihmisen identiteettiä ja siksi asia, joka herättää samalla tavalla intohimoja kuin ruoka, seksuaalisuus, etnisyys tai uskonto. Kun asia menee vahvasti tunteisiin, otetaan tosissaan sellaisia asioita, jotka tuntuvat tosilta: ihmiset ovat laiskoja ja elävät sosiaalituilla, nuorisolle ei työ kelpaa, maahanmuuttajat tekevät mielellään työt, jotka eivät suomalaisille (nuorille) kelpaa, maahanmuuttajat tulevat tänne elämään sosiaalituilla, töitä on tarpeeksi kaikille, tulevaisuudessa tekoäly vie kaikilta työt, kaikki työ on arvokasta, työtä ei kannata tehdä Suomessa, tulevaisuudessa teemme 15-tuntista työviikkoa, suurten ikäluokkien poistuminen työmarkkinoilta romuttaa huoltosuhteen jne. Myytti on maailmanselitys, joka pyrkii olemaan koherentti: asia on näin, koska se niveltyy mielekkäästi muihin uskomuksiini siitä, miten maailma toimii.

Samanlainen mielenkiintoinen kontrasti syntyi kahdesta vierekkäisestä Helsingin Sanomien uutisesta, joista toinen kertoi, että Helsingissä ei ole tarpeeksi suomen kielen taitoista työvoimaa, jotta palvelualalla voitaisiin edellyttää suomen kielen osaamista, ja toinen kuinka elokuvateatterin kassalle oli jopa 800 hakijaa, minkä vuoksi tämänkaltaisiin töihin hakiessa nuoret joutuvat käymään läpi nelivaiheisen rekrytointi-infernon.

Yksittäin luettuna jutut vaikuttavat uskottavilta: toinen kertoo työvoimapulasta ja toinen työpaikkojen puutteesta. Pelkkien arkihavaintojen perusteella molemmat voisivat pitää paikkansa. Mutta miten elämme maailmassa, jossa molemmat uutiset pitävät paikkansa? Ymmärrän toki kohtaanto-ongelman: työpaikat ja tekijät eivät aina kohtaa. Aitoa pulaa on esimerkiksi lääkäreistä, joita koulutetaan liian vähän. Samoin hoitajille on kasvava tarve ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Mutta miten aivan entry level -tasoisissa nuorten palvelualan paikoissa voi olla yhtä aikaa molemmat tilanteet päällä?

*

Uutisessa linkitetyn Duunitorin artikkelin mukaan ulkoisen rekrytöintifirman kustannus on 5 000–10 000 euroa. Jutun mukaan rekrytointiprosessissa kartoitetaan mm. hakijan kielitaitoa. En tiedä mitä kielitaitoa kartoitetaan ja miten, mutta ilmeisesti Suomessa edelleen eniten puhuttua kieltä hakijat eivät osaa. Tärkeintä kuitenkin jutun mukaan on”positiivinen ja motivoitunut asenne” sekä ”sitoutuneisuus”. Voisiko ajatella, että tarjoilijoille maksettaisiin esim. koeajan jälkeen 10 000€ bonus, jos kaikki menee hyvin? Jos kerran rahaa on. Saataisiin aika hel-ve-tin motivoituneita tarjoilijoita.

Miksi yritykset kuten myös julkiset organisaatiot käyttävät tuhansia euroja tämän tyyppisiin ulkoistettuihin palveluihin (tuli muuten mieleen tuttavani kertomus ulkoiselta palveluntarjoajalta hankitusta Kelan ammatillisesta kuntoutuksesta, mutta se ei kuulu tähän kohtaan)? Tässä blogissa aiemmin lainatussa Työn historia -kirjassaan James Suzman pohtii, miksi riikinkukoilla on massiivinen pyrstö. Aiemmin selitys liittyi siihen, että värikkäillä pyrstöillä mahtailevat riikinkukkokoiraat saavat koreilla sulillaan kilpailuetua seksuaalivalinnassa, mutta uudempi tutkimus ei ole löytänyt korrelaatiota pyrstön koon ja seksuaalisen menestyksen välillä. Selitys on, että ehkä riikinkukkokoirailla on vain liikaa energiaa ja johonkin se on käytettävä. Samalla tavalla yrityksillä ja organisaatioilla tuntuu olevan ylimääräistä rahaa ja johonkin se on käytettävä. Samaan aikaan säästö- ja tehostamispaineet ovat kovat.

*

Niin kauan kuin minä muistan, on talouspuhe ollut paniikkimoodissa. Kasvoin lama-ajan lapsena ja silloin huoleen oli aihetta, mutta paniikkipuhe ei ole oikeastaan loppunut missään vaiheessa. Ehkä jotain Nokiaa hehkutettiin vuosituhannen alussa. Muuten julkisella puolella on aina puheen tasolla vaadittu leikkauksia ja yksityisellä puolella kilpailukykyä ja kasvua. Aina on oltu yhden taloudellisen virhepäätöksen päässä siitä, että keskiluokka joutuu maakuoppaan, vanhukset pakkaseen ja nuoriso kadulle.

Työvoimapula vs. työttömyyspuhe sopii tähän paniikkimoodiin hyvin ja sitä on käytetty sekä vasemmalla että oikealla. Vaalien alla vakiolupauksiin kuuluu työttömuuden alentaminen ja talouskasvun lisääminen kaikilla puolueilla. Paniikkipuheella on helppo perustella ns. kipeitä päätöksiä.

Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle odotetaan työvoimapulan pahenevan. Avoimia työpaikkoja oli viime vuoden lopussa 42 000, eli työttömiä on n. 5,5 kertaa enemmän. Minusta näyttää siltä, että kaikille työttömille ei olisi töitä, mutta puhutaan myös piilotyöpaikoista. Siitäkään minulla ei ole tietoa, miksi niin moni työpaikka on piilossa, eikä avoimessa haussa.

*

Itse olen hakenut töitä viimeksi n. 13 vuotta sitten. Hain kaikenlaista työtä hanttihommista alkaen ja olin valmis tekemään käytännössä mitä tahansa (paitsi lehtitilausten puhelimyyntiä). Silloin joka paikkaan oli useita hakijoita ja monesssa paikassa tosiaan oli monivaiheinen hakuprosessi johonkin tutkimushaastattelijan osa-aikatyöhön. Erään rekryfirman edustaja kysyi minulta suoraan, miksi haen paikkaa, johon olen selkeästi liian koulutettu. Kysyin, onko heillä sitten paikkoja koulutetuille. Kuulemma ei ollut. En tiedä kuinka paljon hänen asiakasyrityksensä maksoi rekrytoinnista.

Omakohtaista kokemusta ei tietenkään voi yleistää. Vaikka omien kokemuksien perusteella hakijoita on enemmän kuin paikkoja, voihan se olla toisinkin.

Koska tiedän, että en tiedä tämän kaltaisista asioista mitään, pidän mahdollisena että palvelualojen matalapalkka-aloilla on yhtä aikaa liian vähän työpaikkoja ja työvoimapula tavalla, jota en ymmärrä.

Politiikka toimii sittenkin

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.

Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.

Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.

Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.

Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.

*

Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.

Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.

Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.

Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.

Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.

*

On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.

Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.

Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.

Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

*

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

*

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

*

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

*

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

*

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

*

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika

Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.

Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.

Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.

Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.

On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.

Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.

Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.

Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.

Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.

Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.

Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.

Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.

Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.

Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.

Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.

Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.

Miksi Starbucksissa nimet kirjoitetaan väärin?

Postmodernissa asiakaspalvelukulttuurissa korkein yksilöllisyyden kokemus on, kun Starbucksin barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin. Kiihkeätempoisessa city-kulttuurissa olisi vaivaannuttavaa, jos asiakaspalvelija oikeasti muistaisi nimesi ja vanhaan kyläkaupan henkeen jäisitte juttelemaan säästä. Sen sijaan asiakkaat parveilevat ruuhkaisen tiskin takana ja kiireiset baristat heiluvat kuin Formula 1:n pit stopilla. Yksilöllinen, personoitu asiakaskokemus saavutetaan sillä, että barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin mustalla tussilla.

Itsehän en ole käynyt Starbucksissa kuin kerran, jollain Interrail-reissulla olisikohan vuonna 2007, kun jossain päin Saksaa oli aamuvarhain junan vaihto ja Starbucks oli ainoa auki oleva kahvila siihen aikaan, ja suurin osa tiedoistani tästä kahvilaketjusta perustuu populaarikulttuuriin. En muista, että kahvi olisi ollut kummoista, ja ongelmahan on siinä, että pahvimukista hyväkin kahvi maistuu halvalta. Kuitenkin juuri pahvimuki on se juttu: mummot kahvittelevat posliinikupeista, nuoriso litkii laihaa lämpimän maidon makuista lattea isoista pahvimukeista, jotka voi ottaa mukaan. Ja mikä tärkeintä: siinä on tussilla oma nimi.

Kun Suomessa avattiin ensimmäinen Starbucks Helsinki-Vantaan lentokentälle, ihmiset jonottivat sinne tunteja ennen sen avaamista. Toisaalta, niin he jonottivat Burger Kingiinkin. Työntekijiöitä sortavat, paikallisia kulttuureita ja pienyrittäjiä tuhoavat, yksilöllisyyttä tasapäistävät ja luontoa roskaavat kansainväliset megaketjut ovat supersuosittuja, vaikka nuoriso muuttuisi miten tiedostavaksi.

Tärkeä osa Starbucks-ideologian interpellaatiota on, että asiakas on anonyymi, kuka tahansa, osa massaa, mutta silti hänellä on nimi, jolla barista häntä kutsuu. Asiakas on valmis maksamaan pahvimukillisesta kahvia extraa saadakseen aidon Starbucks-kokemuksen, jossa hänen nimensä kirjoitetaan mukiin, mahdollisesti väärin.

Kaikkein taianomaisin hetki onkin, kun nimi kirjoitetaan väärin. Jos kaikki nimet kirjoitettaisiin päin honkia, olisi se ammattitaidottomuutta, mutta on tärkeä osa rituaalia, että osa nimistä kirjoitetaan väärin.

”Mikä sun nimes on?”
”Hynri, yy:llä.”
”Henri?”
”Eikun HYNRI, YY:llä, mähän sanoin!”
”Okei, Henry.”

Näin Hynri saa ainutlaatuisen, mieleenpainuvan kokemuksen, joka korostaa hänen yksilöllisyyttään. Jos hänen nimensä olisi kirjoitettu oikein, olisi hän edelleen ollut kuka tahansa, mutta väärin kirjoitettu nimi nostaa hänet esiin massasta. Hän tuntee lievää ärtymystä, jonka kuitenkin peittävät oikeassa olemisen riemu ja ylemmyydentunne. Hän saa oman ”ettekö te tiedä kuka minä olen” -hetkensä. Hän postaa asiasta sosiaaliseen mediaan ja näin Starbucksin logo saa lisää näkyvyyttä. Sitä paitsi, mitä hauskaa olisi olla milleniaali, jos nimesi olisi pelkkä ”Henri”, eikä edes ironisesti?

Tämä voi olla tai olla olematta tietoinen strategia Starbucksilta, mutta se toimii siitä huolimatta. Starbucksin liikevaihto oli vuonna 2019 26,5 miljardia dollaria. Maailmassa on valtioita, joilla on pienempi valtionbudjetti.

Starbucks on niille, jotka hankkivat tatuointeja samalla periaattella kuin vuonna 2007 laitettiin gif-kuvia MySpace-sivulle. Kaikki kuvat ovat jo kopion kopioita. Autenttinen olemassaolo on 2020-luvun kulutuskulttuurissa lähes mahdotonta. Ainoastaan virhe voi olla repeämä toiston ketjussa ja saada aikaan kokemuksen yksilöllisyydestä. Siitä mahdollisuudesta voi jopa maksaa.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Lausuntoni eivät edusta ajatteluani

Someriitely on ottanut taas uusia kierroksia, ja pääministeri Petteri Orpo twiittasikin viime tiistaina:

On tärkeää, että kirjoituksista, jotka eivät edusta henkilön omaa tai hallituksen ajattelua, irtisanoudutaan selvästi ja niitä pyydetään anteeksi.

Muistan vielä ajan, kun käytin otsikon heittoa ironisessa mielessä, mutta poliitiikkojen puheissa parodiahorisontti on taas alitettu.

En tietenkään usko, että jokainen joka netissä uhoaa ”tekevänsä ruumiita lähijunassa, jos saisi aseen”, todellisuudessa tekisi niin (paitsi Pekka-Eric Auvinen).

Aikoinaan, kun omalla nimellä nettiin kirjoittelu oli harvinaisempaa, ajateltiin naiivisti että jos ihmiset kirjoittaisivat omalla nimellään, vähenisi kaikenlainen peeloilu. Toisin kävi. Suuret ikäluokatkin rynnivät intternettiin ja näyttisi siltä, että itsekritiikki ja käytöstavata katoavat verkossa. Vaikka täällä ollaan omalla nimellä ja omalla naamalla, ei se silti vastaa kasvokkain käytävää keskustelua sillä tavalla, että ihmiset tuntisivat häpeää sanomisistaan.

Lainaisin Baudrillardia, jos olisin oikeasti lukenut (enkä vain kuunnellut aiheesta podcastia). Somen ”virtuaalitodellisuus” on jo kauan sitten etääntynyt ”todellisuudesta”. Aikuiset ihmiset kinastelevat keskenään ”mutsis oli” -tasolla ja pelottavinta on, että osalla näistä oikeaa valtaa, mutta jotka näyttävät menettäneen kosketuksensa todellisuuteen (JB tosin saattaisi kyseenalaistaa voiko ”todellisuuteen” olla ylipäätään ”kosketuksissa”).

Somen omassa todellisuudessa on lähes mahdotonta perustella siten, että menisi vastaanottajan jakeluun mikä näiden ihmisten sanomisissa voisi olla vikana, koska sometodellisuus toimi omien lakiensa puitteissa.

Kun sitten väistämättä joskus sometodellisuus ja reaalimaailma kohtaavat, puolustaudutaan sillä että ei kai kukaan tarkoita mitään mitä kirjoittaa verkkoon.

Siinä on minusta jotain huolestuttavampaa kuin yksittäisissä vihakommenteissa.