Paras tapa pitää totalitarismi pystyssä

­­Slavoj Žižek toistelee, että ilman runoutta meillä ei olisi sotia ja viittaa serbijohtaja Radovan Karadžićiin. Platonin lailla hän haluaisi karkottaa runoilijat ihanneyhteiskunnasta.

Elämme taas aikoja, jolloin historialla perustellaan hyökkäyksiä naapurimaihin. Väitetään, että ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Ehkä onkin niin, että ne jotka tuntevat historiaa — tai ainakin oman versionsa siitä — haluavat palauttaa vanhat rajat uusilla sodilla.

Nuorten lukuinto laskee ja ollaan huolissaan siitä, että pian kukaan ei tunne kirjallisuutta ja historiaa.

Vai olisiko niin, että runous, kirjallisuus, taide, historia, kulttuuri ja kaikki sen sellainen ovat vain syitä sotiin ja konflikteihin. On vaikea hyväksyä ajatusta, että se voisi olla positiivinen kehityskulku: viihteellä ja pikanautinnoilla kyllästetty, historian unohtanut, tekoälyn latteuksia ihaileva ja politiikasta mitään ymmärtämätön kansa olisi tyytyväinen ja rauhallinen.

Kaksi tunnetuinta yhteiskunnallista dystopiaa, George Orwellin 1984 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, kuvaavat molemmat maailmaa, jossa ei ole taidetta ja valtiokoneisto kontrolloi historiaa. Molemmissa kulttuurin on korvannut tympeä tekoälyllä tuotettu viihdehöttö.

Huxleyn Uljas uusi maailma pysyy kasassa tyytyväisyyden, ei sorron avulla (onko se sittenkin dystopia vai utopia?) eikä siellä ole taidetta tai politiikkaa. Siellä ei ole myöskään sotaa, koska kaikki ristiriidat on poistettu. Orwellin 1984:n maailmassa käydään ikuista sotaa. Mielestäni Huxleyn visio on todenmukaisempi kuin Orwellin kasvoja loputtomasti tallaava saapas. En tietenkään ole ensimmäinen, joka tekee vertailua näiden kahden välillä ja nopealla googlauksella löytää varmasti parempiakin analyysejä kuin tämä, jonka esitän alla. Tunnettua on myös, että kirjailijat olivat tietoisia toistensa teoksista ja osallistuivat itsekin keskusteluun siitä, perustuvatko tulevaisuuden totalistiset yhteiskunnat pakkoon vai pehmeämpään manipulointiin.

Usein Huxleyn kohdalla unohdetaan romaanin liioittelu, lähes parodisuus. (Myös samaa aihepiiriä käsittelevä Bradburyn Fahrenheit 451 on vahvaa liioittelua: palomiehet polttavat kirjoja ja metsässä elää eristynyt yhteisö, joka opettelee klassikkokirjallisuutta ulkoa, onko tämä muka tarkoitettu vakavasti otettavaksi?) Sen sijaan 1984 on vakava, huumorintajuton ja synkkä romaani. Huumoria Orwellilta ylipäätään on vaikea löytää, mieleen tulee kenties Päivät Burmassa -romaanin intialaistohtori Veraswami, jonka hahmossa on liioiteltua parodiaa, muuten Orwell ei tuotannossaan juurikaan iloittele. Kuulemma ihmisenäkin hän oli vakava ja epäseurallinen.

Kun jotain tekee liian vakavasti, on vaarana muuttua parodiaksi itsestään. Sosiaalinen media onkin täynnä oman elämänsä pikku winstoneita, jotka käyvät väsymätöntä taisteluaan isoveljeä, kuten YLEä tai suomalaista päihdepolitiikkaa vastaan.

Uudessa uljaassa maailmassa luokkaristiriidat on ratkaistu oloutuksella: jokaisella on oma syntymässä määrätty paikkansa yhteiskunnassa ja kaikki ovat tyytyväisiä osaansa. Roskaviihde ja riittävä määrä soma-päihdettä pitävät yhteiskuntarauhan yllä. Orwellin maailmassa seksi on kiellettyä, Huxleyn maailmassa vietetään orgioita. Myös kansalliset kielet ovat Huxleyn maailmassa kadonneet ja näin on poistunut jälleen yksi syy ihmisten välisille erimielisyyksille.

(Soman sijasta meillä on some — liiankin ilmeinen sanaleikki — eikä deltoja ja epsiloneja tarvitse ehdollistaa inhoamaan kirjoja: he tekevät sen itse. )

1984:ssä olennaista on historian hallitseminen, Uljaassa uudessa maailmassa kukaan ei välitä. Ja eikö niin ole paljon parempi?

1984:ssä on ikuinen sota, Uljaassa maailmassa ei ole sotia, koska ei enää olemassa syitä sotiin: historiaa, kansallisuuksia, uskontoja, aatteita.
Uljaan maailman yhteiskunnassa luokkaristiriitoja ei ole täysin pyyhitty pois: päin vastoin, oloutuksessa opetetaan, että oma yhteiskuntaluokka on kaikkein paras. Tämä on olennainen yksityiskohta romaanin kuvaaman yhteiskunnan ymmärtämiseen. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat systeemin itsensä hallussa ja niistä tulee sen ominaisuuksia.

Orwellin dystopiassa massoja hallitaan propagandan, valvonnan ja kidutuksen avulla. Lopulta kaikkien pakkokeinojen taustalla on tarkoitus tehdä aivopesun ja kielen manipuloinnin avulla mahdotonta. Orwellin Lontoo on synkkä, harmaa ja köyhä kuin tarkoituksellisena vastakohtana Huxleyn maailman yltäkylläisyydelle: kaikesta on puutetta ja ruoka on kuin kiusallaan ällöttävää mössöä ja ainoa asia, jota riittää on synteettinen gini, joka sekin on hirvittävän makuista, mutta jota nappaillaan kuin somaa ikään.

Kun luin 1984:n ensimmäisen kerran, minua häiritsi kuinka O’Brien, joka paljastuu kirjan loppupuolella ajatuspoliisin agentiksi, johdattaa Winstonin niin syvälle toisinajatteluun ja vastarintaan. Tietysti voi ajatella, että O’Brien on Orwellille kerronnallinen apparaatti, jonka avulla hän voi paljastaa romaanin maailmasta asioita, joita olisi muuten vaikea saada siihen mukaan, koska juonen kannalta O’Brien olisi voinut jo sata sivua aikaisemmin Winstonin paljastaessa olevansa ajatusrikollinen heittää tämän tyrmään ja jättää sinne, kuten niin monissa totalitaarisissa valtioissa ympäri maailmaa tehdään (edellisessä postauksessa mainitsemani Kundera pitää Orwellia propagandistina — vaikkakin oikealla asialla olevana — esseessä, joka käsittelee Kafkan ironiaa; onkin totta että samanlaista hienostunutta ironiaa olisi Orwellilta mahdotonta odottaa: varsinkin lainaukset fiktiivisestä Goldsteinin kirjasta ovat kaukana kaunokirjallisuudesta).

On kuitenkin olennaista huomata, että myös Orwellin maailmassa kapina itsessään on systeemin itsensä ominaisuus: vastarintaliike on kokonaisuudessaan salaisen poliisin pyörittämä, eikä mitään muuta vastarintaa ole. Ilmeisesti mitään sotaakaan ei todellisuudessa ole, vaan sekin on yksi keino, jolla puolue pitää kansaa jatkuvassa pelossa.

Perustuu totalitarismi sitten väkivaltaan tai nautinnoilla tukahduttamiseen, olennaista näyttäisi olevan myös kuinka systeemi itse tuottaa oman vastarintansa.

Amazon-verkkokauppa myy Kommunistista manifestia. Miljardöörit julistavat taistelevansa eliittiä vastaan. Kouluissa luetaan Orwellia. Anarchy in the UK soi karaokessa. Hallitukset itse levittävät salaliittoteorioita.

Alt-right -liikkeen suosioon on noussut Matrix-elokuva, jonka ikonisessa kohtauksessa Morpheus tarjoaa Neolle kahta pilleriä: sinisen pillerin valitsemalla jatkaa elämäistä simulaatiossa, punaisen pillerin nielaisemalla herää harjoista totuuteen. (On kovin ironista, että ”anti-woken” symboliksi nostetun elokuvan on ohjannut transsukupuolinen Wachowskien ohjaajakaksikko.)

Elokuvan avainkohtaus on kuitenkin se, jossa Morpheus on monologia pitävän agentti Smithin vankina: hän kertoo, kuinka alun perin matrix oli suunniteltu paratiisiksi, jossa kaikki olivat autuaan onnellisia (kohtaus on toisinto 1984:n kohtauksesta, jossa O’Brien kiduttaa Winston Smithiä — jossain on varmasti joku elokuvaintoilija, joka on miettinyt päänsä puhki, miksi elokuvan pahiksella on sama sukunimi). Tämä ei kuitenkaan toiminut, koska ihmisluonto tarvitsee kärsimyksiä ja ristiriitoja. Sen vuoksi matrixia ylläpitävä tekoäly mallinti virtuaalisen ihmismaailman kärsimyksineen kaikkineen. Mutta koska nämä kaikki tapahtuvat virtuaalimaailmassa, ovat ne lopulta vain näennäisiä ristiriitoja; todellinen vastarinta tapahtuu maailman ulkopuolella, koneita itseään vastaan.

Historiaton ja konflikteista vapaa Uljas uusi maailma kuulostaa houkuttelevalta visiolta, mutta ehkä ei sellaisenaan ole sittenkään mahdollinen: ihmislaji on sellainen, että tarvitsee jatkuvaa kamppailua. Paratiisi kävisi pitkästyttäväksi. Huxleyn visiossa konflikti tulee utopiaan ”villin” Johnin (ja hänen arvostamansa Shakespearen) hahmossa. Huxleyn dystopia on haavoittuvainen juuri siksi, että historian ja yhteiskunnan antagonismit on poistettu siitä. Orwellin maailmassa niitä riittää, mutta ne ovat kaikki puolueen hallinnassa.

Tässä meidän kulttuurisotien maailmassamme konflikteista ei ole puutetta. Ongelma on siinä, että konfliktit eivät ole todellisia: identiteettipolitiikka on kyynistä kinastelua, jossa ei ole tärkeää minkä puolesta ollaan, vaan mitä vastaan. Suomalaisen alt rightin suosikki on biseksuaalinen siviilipalvelusmies, joka seurustelee mustan maahanmuuttajan kanssa, ja jonka nimi on Sebastian. Hänessä olennaisenpaa on kuitenkin mitä vastaan hän on.

Elämme maailmassa, jossa olisi mahdollisuus tarjota kaikille riittävät elämän edellytykset — ehkä jopa jollain mittareilla mitattuna yltäkylläisyyttä — mutta elämme jatkuvassa talouskriisissä. Samaan aikaan varallisuus ja valta kerääntyvät yhä harvemmille ultrarikkaille — ja kulttuurisodan taistelut keskittyvät poliittiseen korrektiuteen tai siitä vapautumiseen.

Salaliittoteoriat saattoivat olla joskus subversiivisiä, mutta nykyään vallanpitäjät levittävät itse salaliittoteorioita.

Samoin vallanpitäjien pilkkaaminen on mahdotonta: joku Donald Trump on parodia itsestään. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, eivätkä välitä. Vielä Orwellin (huumorittomassa) maailmassa Isoveljelle nauraminen olisi ollut mahdotonta. Nykyään politiikka on parodiaa itsestään: Yhdysvaltain julkisen sektorin on pistänyt polvilleen virasto, jonka nimi on DOGE (suom. ”hauva” tai ”koiruli”), eikä siinä ole viittausta orwellilaiseen rakkaudenmisteriöön; Orwellin ministeriöt (Totuusministeriö, Rakkausministeriö) on ristiriitaisuudestaan huolimatta nimetty tarkoituksenmukaisesti: juuri ristiriitaisuus paljastaa niiden luonteeen (vrt. ”kaksoisajattelu”). Hauvaministeriö taas ei tarkoita mitään: se on pelkkää ironista ja nihilististä meemikulttuuria.

Kaninkoloon pudonneiden salaliittoteoreetikoiden uskosta huolimatta emme elä sen paremmin 1984: tai Uljaan uuden maailman totalitarismissa, eikä tämän blogikirjoituksen tarkoitus ole väittää, että minulla olisi jonkinlaista poikkeavaa ymmärrystä siitä, miten ihmisiä heidän tajuamattaan aivopestään.

Orwellin ja Huxleyn dystopiat tarjoavat kuitenkin ajatuksia siitä, miten poliittiset systeemit pysyvät pystyssä. Runoilijoiden karkottaminen valtiosta ei ole oleellista, kunhan runous on marginaalissa. Kansalliset kielet ja kulttuurit ovat sulautumassa globaaliin pikaruoka-, suoratoisto-, ja huono englanti -kulttuuriin. Ihmiset elävät aineellisssa yltäkylläisyydessä, mutta myös jatkuvassa pelossa, että se otetaan heiltä pois. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat olemassa, mutta niiden tulee triviaaleja, kuten miten woke aiheuttaa impotenssia. Kuitenkaan mikään tästä ei ole salaliittoa, joka olisi yhteiskunnan julkisivun takana, vaan tämä on koko systeemin olemus — ja se pysyy sellaisena ilman toisinajattelijan kasvoja tallovaa saapastakin.

Kuka edes lukee Rushdieta?

Luen tällä hetkellä Milan Kunderan esseekokoelmaa Petetyt testamentit (suom. Jan Blomsted, WSOY 2001, alk. 1993) ja jo ensimmäisestä esseestä Kun Panurge ei enää naurata nousee esiin useampi pointti, jonka aion lainata tähän blogiin.

Kuten tunnettua, kun Salman Rushdie julkaisi romaaninsa Saatanalliset säkeet vuonna 1988, joutui se välittömästi mediamyrskyn silmään, kun Iranin hengellinen johtaja Khomeini tuomitsi kirjailijan kuolemaan. Tuomio ei ole vanhentunut vieläkään ja viimeksi kaksi vuotta sitten muslimifanaatikko onnistui haavoittamaan Rushdieta.

Rushdie-kommentti on sivupolku esseessä, joka varsinaisesti käsittelee Rabelais’n huumoria.

”Suorastaan ihmeellisen yksimielisesti [..] älyköt ja kirjallisuusihmiset, salonkien vihityt, ohittivat itse kirjan. Kaupallisuuden vastustamisen nimissä he kieltäytyivät lukemasta kirjaa, josta oli tullut mokoma sensaatio. Nimensä he panivat vetoomuksiin Rushdien puolesta [..]”

Ei ole kolmessa vuosikymmenessä moni asia muuttunut. Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se, mutta kuolen mieluummin otan selvää, mitä itse asiassa halusit sanoa.

Myös Rabelais joutui omana aikanaan vaikeuksiin ronskin huumorinsa vuoksi, mutta löysi puolustajia. Kundera kommentoi: ”Halusivatko he puolustaa periaatteita: sananvapautta, ihmisoikeuksia? Heillä oli jalompi motiivi: he rakastivat kirjallisuutta ja taiteita.”

Nostalgiset parisuhteet

Apu-lehden jutussa haastatellulla Sarilla on ”painavaa sanottavaa elättäjämiehistä haaveileville nuorille naisille.”

Kirjoitin aikaisemmin ”trad”-vaimoista ja ”elättäjämiehistä”, ja kirjoitan tässä samasta aiheesta uudestaan, osin samoja asioita.

Olen moraalirelativisti siinä mielessä, että eri aikoina toisenlaiset moraalisäännöstöt ovat olleet perusteltuja. Esimerkiksi tiukka seksuaalimoraali ennen kuin käteviä ehkäisykeinoja oli kaikkien saatavilla, avioeron saamisen vaikeus silloin kun avioliitto solmittiin taloudellisista perusteista ja sukujen (maiden) yhdistämiseksi tai jako miesten ja naisten töihin, kun työt olivat luonteeltaan fyysisiä, olivat kaikki hyviä sääntöjä agraariyhteiskunnassa, mutta niillä ei ole enää välttämättä paikkaa modernissa yhteiskunnassa.

Toki kukin on vapaa elämään miten haluaa ja se tarkoittaa myös, että saa itse elää valitsemiensa tiukempien moraalisääntöjen mukaan. Ongelma tulee siinä, kun eri moraalikoodeja yritetään sekoittaa toisiinsa. Elääkseen oikeasti ”trad”-elämäntapaa, pitäisi eristäytyä modernista yhteiskunnasta kuin jotkut amissit.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, avioliitto oli perinteisesti tarkoitettu suojelemaan naisia ja lapsia silloin, kun miehellä oli elättäjän rooli. Yhdistelmä ei toimi modernissa yhteiskunnassa, jossa avioeron saa helposti. Jos lähtökohdaksi otetaan, että nainen tuo suhteeseen kauneutensa ja mies rahansa, toinen menettää arvoaan ja toinen kasvattaa arvoaan ajan myötä ja miehet tuntuvat suhtautuvan asiaan kyynisesti, mutta en aivan ymmärrä, miten naiset haluavat sellaiseen ratkaisuun. Varsinkin, jos ”trad”-miesten ihanteena ovat sellaiset henkilöt kuten Andrew Tate.

Tuntuukin, että mitä enemmän mies on ”trad”, sitä useamman naisen kanssa hänellä on lapsia.

Jutun Sari muutti suomalaisen miehensä perässä Yhdysvaltoihin ja ajautui elämään paremmin tienaavan miehensä tuloilla. Sitten kun mies löysi toisen naisen, jäi Sari tyhjän päälle. Tai hän aivan puille paljaille joutunut, vaan sai 3600€ kuussa elatustukea (jutusta ei selviä maksaako hän miten paljon siitä veroa). Amerikkalaiseen malliin kuuluu, että mies voi joutua maksaman elatusmaksuja rutkastikin (tietoni tosin perustuvat tästä lähinnä populaarikulttuuriin), mutta pariskunnalla oli myös yhteisiä lapsia, jotka jäivät äidille.

Kun pohditaan, onko tällainen elättäjämies–kotirouva -malli hyvä vai huono, ihmisillä tuntuu olevan mielessä jokin Ylpeys ja ennakkoluulot -tyyppinen viktoriaaninen maailma, jossa naisen onni on siinä, että pääsee hyviin naimisiin ja kritiikki kohdistuu siihen, että tämä ei ole kovin hyvä diili naiselle ja samalla unohdetaan kaikki ne piiat ja pyykkäriämmät, joista ”ennen vanhaan” yhteiskunta suureksi osaksi koostui ja jotka pitivät sen koko pukudraaman pystyssä.

*

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boym kirjoittaa teoksessaan The Future of Nostalgia (englanniksi 2001, ei tietääkseni suomennettu) reflektiivisestä ja restoratiivisesta nostalgiasta. Reflektiivinen nostalgia on uppoutumista vanhoihin valokuviin ja fiilistelyä niillä vanhoilla kappaleilla, joita kuunteli nuoruudessa tai kiintymistä vanhoihin esineisiin tai rakennuksiin. Jokaisella on taipumusta jonkinasteiseen nostalgiaan ja tunnistan sen itsessänikin (jotenkin ironisesti olin nuorempana suurempi nostalgikko ja vanhempana suhtaudun asioihin viileämmin). Boym ei varsinaisesti tukeudu psykoanalyysiin, koska pitää sitä liian yksilökeskeisenä ja hänen näkökulmansa on koko kulttuuria ja ”kollektiivista” muistia koskeva, mutta viittaa kuitenkin siihen, että nostalgiassa on kyse kuvitellun menetetyn objektin kaipuusta, joka on hyvin lacanilainen perusajatus. Jokaisen ihmisen sisällä on tyhjä kolo.

Nostalgian alkuperäinen merkitys on kaipuuta johonkin paikkaan (kreikasta nost + algos ~ ”koti-ikävä”), mutta nykyisin nostalgia suuntautuu enemmän menneeseen aikaan. Ihmisen arvomaailma muotoutuu siinä 15-vuotiaana ja hän pitää normaalina sitä, mikä oli vallitsevaa hänen ollessaan parikymppinen (±5 vuotta). Vielä jokin aika sitten keski-ikäiset kaipasivat takaisin 70-luvulle, nyt sosiaalisessa mediassa ollaan yhtä mieltä siitä, että historian paras vuosikymmen oli 80-luku.

Siinä missä reflektiivinen nostalgikko vain viivähtää muistoissaan ja ymmärtää, ettei aika mennyt koskaan palaa, restoratiivinen nostalgia on politiikan polttoainetta. Se on paluuta idealisoituun menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin ja aidommin. Naiset olivat naisia ja miehet olivat miehiä ja laivat puuta hiio-hoi. Ennen elämä oli yksinkertaisempaa ilman modernin maailman rappeuttavaa vaikutusta.

Ongelma on siinä, että kaivattua mennyttä aikaa ei sellaisenaan koskaan ollut olemassa. Koko ajatus ”traditiosta” on moderni, eivätkä ihmiset ”ennen vanhaan” tienneet elävänsä ”traditiossa”. Varsinkin mitä kauaemmaksi ”vanhoista ajoista” tullaan, sitä helpompi sinne on heijastaa toiveita ja ideaaleja, joita ei koskaan ollut olemassa (varsinkin, jos mennään aikaan ennen yhteiskuntia; silloin ei ollut epätasa-arvoa tai taloudellista riistoa), mutta aika kultaa muistot ja muistamme valikoivasti asioita nuoruudestammekin.

Tradwife-ilmiö on nostalgiaa ”perinteistä” parisuhdemallia kohtaan, jota ei varsinaisesti ole koskaan ollut olemassakaan: ”trad”-elämäntapa on valikoitujen piirteiden noukkimista idealisoidusta menneisyydestä. Todellisuudessa vain pieni vähemmistö etuoikeutettuja naisia on koskaan voinut jäädä kotiin meikkailemaan ja odottamaan miestään töistään kotiin; työläis- ja maalaisnaiset ovat paiskineet töitä miesten lailla myös ”ennen vanhaan” ilman epillaattoria, antiperspiranttia ja rakennekynsiä. Restoratiivinen nostalgia on fantasia siitä, että modernin maailman arvojen moninaisuus voitaisiin tiivistää johonkin ”perusarvoihin” kääntämällä kelloa taakse päin. Valitettavasti hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää ei saa syömättömäksi.

Naisille tämä fantasia on oman hääpäivän elämistä yhä uudelleen ja miehille kahden mahdottoman elementin yhdistämistä: narstisen äidillisen holhoamisen ja oman tunne-elämän kontrolloimista rahalla.

Trump, Putin, Sauron, Saruman, jne

Aikaisemmassa postauksessa vertasin Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden Rubion ja Lavrovin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin tapaamiseen vuonna 1939. Vertausta ei ollut sinänsä vaikea keksiä ja mm. YLEn jutussa pohditaan, voiko Trumpia ja Putinia verrata Hitleriin ja Staliniin. Toki tällaisia heittoja on helppo tehdä, kukapa ei olisi Hitler paikallisen kuppilan portsarista lähtien, mutta jotain samaa ajassamme silti on. YLEn jutussa muistetaan myös vuoden 1938 Münchenissä tehtyä sopimusta, jossa Hitlerille annettiin myönnytyksiä ja luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialueet rauhan ylläpitämiseksi sekä Jaltan konferessista vuodelta 1945, jossa Itä-Eurooppa annettiin Stalinille. Kuvio on sama: diktaattoreilla on häikäilemättömyytensä vuoksi enemmän pelivaraa kuin demokratioilla, jotka pyrkivät ylläpitämään rauhan.

Nyt Putin ja Trump vaikuttavat löytäneen toisensa. Uutisia voisi linkittää useampiakin, mutta olemme kaikki ne jo lukeneet.

Trumpin kannatajat ovat ainakin viime viikon aikana noudattaneet populaaripsykologista viiden kohdan mallia, jossa ollaan tällä hetkellä kohdassa torjuminen: mitään tällaista Trump ei ole sanonut mitä YLE väittää. Odotan että kevään mittaan siirrytään viimeiseen vaiheeseen hyväksyntä, jossa Suomen maga ja alt right -väki on siirtynyt avoimesti Putinin ihailijaksi ja alkaa toistella Trumpin tavoin miten Ukraina hyökkäsi Venäjälle.

*
Tietenkään tässä ei ole historiallisesti mitään uutta ja vaivatta voi keksiä lukuisia muitakin historian käännekohtia, joissa suurvallat ovat neuvotelleet etupiireistään ja maailman jakamisesta pienten valtioiden päiden yli. Ei niin kaukaa historiasta voi nostaa vaikkapa Tilsitin sopimuksen 1807, jossa Venäjän ja ”lännen” diktaattorit jälleen jakoivat Itä-Euroopan ja Napoleon luovutti Suomen Venäjälle ja josta seurasi pian suomen sota. Toinen vaihtoehto voisi olla Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa vuonna 1812, josta meillä on olemassa patsaskin. Kun suurvallat (tai Ruotsin kohdalla entiset suurvallat) pääsivät sopuun ja liittoutumat kääntyivät ympäri (Oceania had always been at war with Eastasia) Suomen kohtalo oli jäädä osaksi Venäjää.

Mikähän Trumpin kanta asiaan on? Tai olisi, jos hän tietäisi Suomen olemassaolosta. Mitä hän olisi sanonut vuonna 1939? Ei olisi kannattanut mennä Mainilaan ammuskelemaan?

*

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien ei tarkoittanut Taru Sormusten herrasta -romaanitrilogiaansa historialliseksi allegoriaksi ja käsittääkseni inhosi kaikkia poliittisia ja historiallisia tulkintoja teoksestaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi oman aikansa ja kirjoittajansa elämänkokemuksien tuote tai etteikö yleisö tiettynä aikana lukisi sitä maailmanpoliittisia tapahtumia vasten. Tarinan tausta kuitenkin on, että vasta on päättynyt suursota, jossa Sauronin idässä sijaitseva pahuuden valtakunta on murskattu, mutta ei kuitenkaan lopullisesti tuhottu ja jossa salassa varustaudutaan uuteen suursotaan, joka alkaa kun toistensa verivihollisiksi luullut Sauron ja Saruman liittoutuvat hyviksiä vastaan. Sodan lopulta ratkaisee ihmease, joka on kuitenkin liian tuhoisa koskaan käytettäväksi. Jos tämä ei ole toisen maailmansodan historiaa, niin mikä sitten?

Mutta koska se on lopulta sitä samaa, mitä historiaa jatkuvasti toistaa, sama tarina on toiminut materiaalina lukuisille meemeille (joskaan en ole suuri meemien fani, etenkään LOTR-meemien). Hyökkääjiä on jo toistuvasti verrattu örkkeihin ja Venäjää Mordoriin. Elon Muskia on verrattu mm. Gríma Käärmeenkieleen (alk. Gríma Wormtongue), joka kuiskuttelee Sarumanin valheita kuninkaan korvaan, mutta vertaus ei mielestäni toimi, koska jos kuningas on Trump, niin eikö silloin Trump olisi pohjimmiltaan hyvä kuningas Theoden, mutta vain Käärmeenkielen pahan lumouksen vallassa?

Ja nyt kun Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa kuin Saruman ja Sauron ikään, saa siitäkin meemejä. Paitsi että Trumpia ei voisi koskaan näytellä karsimaattinen Christopher Lee.

Jälkiviisaus, ennen kaikkea

Jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin: kuka kannatti sortokaudella myöntyväisyyslinjaa, kuka vehkeili suhteita Kolmannen valtakunnan kanssa, kuka suomettui suhteessa Neuvostoliittoon. Täytyy muistaa, että aikanaan tilanne näytti aivan toiselta, päätökset olivat sen aikaisen tiedon valossa perusteltuja ja osin olivat oikeitakin.

Moni käänsi kelkkaansa, takkiaan ja mielipidettään Nato-asiassa vuoden 2022 tapahtumien jälkeen. Minä muiden mukana.

Aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomat eilisessä pääkirjoituksessaan(Vanhojen muisteleminen antaa sen opetuksen, että kritiikkiä tulee sallia, 8.12.2024) .

Ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa pohdin, kuinkahan jälkipolvet tulevat arvioimaan sen aikaista Nato-keskustelua. Natoon liittyminen tarkoittaa kuitenkin osittain sotilaallisen päätäntävallan siirtymistä Suomen ulkopuolelle. Mietin, tultaisiinko Naton kannattajia muistamaan kuin joku olisi 70-luvulla ehdottanut liittymistä Varsovan liittoon?

Sittemmin tilanne muuttui ja liittyminen Natoon tämän tiedon valossa oli välttämätöntä. Se oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin. Silti emme voi tietää, miten päätöstä arvioidaan 50 tai 100 vuoden kuluttua.

Lukion historianopettajani Terttu Matsinen (mahtaakohan vanha rautarouva olla vielä elossa?) opetti, että historia on samalla tavalla eksakti tiede kuin fysiikka: kaikella on syynsä ja seurauksensa. Hän ei ollut täysin väärässä, mutta historia ei ole silti kuten fysiikka: fysiikassa voidaan sama koe toistaa loputtomasti samoilla asetuksilla ja saada sama tulokset. Ei ole kuitenkaan mahdollista kokeellisesti todistaa esimerkiksi olisiko Suomi säilynyt itsenäisenä ilman Saksan aseapua vuosina 1941-1943.

Paitsi että emme voi etukäteen tietää, onko esimerkiksi Nato-päätös oikea, emme voi sitä täysin tietää jälkikäteenkään. Ehkä 50 vuoden päästä esitetään Ylellä dokumentteja (jos Yleä on enää olemassa silloin), joissa moralisoidaan suomalaisten militarisoitumista 2020-luvulla. Ei ole kuitenkaan olemassa aikakonetta (edes 50 vuoden päässä tulevaisuudessa), jolla voitaisiin palata takaisin ja kokeilla kuinka Suomi olisi pärjännyt Naton ulkopuolella.

Kaikki maat korostavat omaa erityislaatuisuuttaan, niin Suomikin, mutta emme me lopulta ole niin erilainen maa kuin joku Moldova. Jos historia olisi mennyt toisin, voisimme olla edelleen itänaapurin etupiiriä.

Vapautta vastaan

Vladimir Putin julistaa Venäjän puolustavan Ukrainassa koko maailman vapautta. Venäjä on käynyt Ukrainassa erikoisoperaatioksi kutsumaansa sotaa pian kaksi vuotta. Venäjällä sodan arvostelu on kielletty. Aleksandra Skotshilenko sai 7 vuoden vankilatuomion hintalappujen korvaamisesta sodanvastaisilla viesteillä.

Yhdysvallat on totuttu tuntemaan sloganilla, vapaiden maa, the land of the free. Vapaus sopii monenlaisiin iskulauseisiin: Liberté, Égalité, Fraternité.

Amazon.com myy hintaan 24,90$.t-paitaa Freedom-printillä, jossa osa tekstistä on korvattu Yhdysvaltain lipulla. Verkkokauppa Amazon nousi vuonna 2018 otsikoihin työolojensa vuoksi: työntekijöitä valvotaan tarkasti eivätkä he pääse edes vessaan.

Sananvapaus on yksi keskeisistä eurooppalaisista arvoista. Kun Päivi Räsänen puolustaa oikeudessa homovastaista pamflettiaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi, puolustaa hän sananvapautta. Ei ole tarpeen perustella millä tavalla hän puolustaa sananvapautta, koska sananvapaus selittää itsensä: sitä jo on tai sitä ei ole. Päivi Räsänen vaatii vapautta sanoa, mutta samaan aikaan kieltää tarkoittaneensa sanomallaan mitään.

Vapaudella myydään kaikkea terveyssiteistä puhelinliittymiin. Vapaus valita. Vapaus liikkua.

Coca cola on amerikkalaisen elämäntavan virallinen ruokajuoma ja sitä kautta myös vapauden. Coca cola on onnistunut varastamaan punaisen värin joululta ja kommunismilta. Cuba Libré -drinkkiin tulee Coca colaa ja rommia.

Vapaus on vahva brändi. On vaikea keksiä, kuka ei kannattaisi vapautta. Vapautta kannattavat itsearvoisesti kaikki. Jopa natsit väittävät kannattavansa vapautta. Pohjoismainen vastarintaliike on avoimesti kansallisosialistinen järjestö, joka kiellettiin syyskuussa 2020. Liike on peittelemättömän demokratiavastainen ja pyrkii väkivaltaisesti kumoamaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja korvaamaan sen kansallissosialistisella valtiolla. Kun etsin siitä tietoa verkosta, saan selville että se toimii nykyisin ”Kohti vapautta” -sloganin alla. Vapaus käsitteenä taipuu moneen, jopa natsien sloganiksi.

Jos vapautta kannattavat aivan kaikki, miksi vapautta on niin vaikea saavuttaa?

*

Elämme positivistis-rationalistista aikaa: kaiken täytyy olla mitattavissa, havainnoitavissa ja määriteltävissä. Vapautta ei kuitenkaan voi laittaa mikroskoopin alle, sitä ei voi fyysisesti havaita. Tuntuisi kuitenkin siltä, että vapaus olisi helposti määriteltävissä ja itse asiassa kaikki tietävät mitä vapaus on ilman määritelmääkin. Vapaus on saavutettavissa, jos sen esteet raivataan vapauden tieltä.

Vapaus on sitä, että saa hengittää… vapaasti. Kun vapaudutaan kahleista ja sen tunkkaisista byrokraattisista rajoituksista, noustaan korkeammalle, josta näkee kauas. Tukkani hulmuaa vapauden raikkaassa tuulessa. Olen syntynyt villiksi, enkä aio koskaan kuolla.

Kuulostaa selkeältä. Minä voisin saavuttaa vapauden, ellei aina joku muu jossain minun vapauttani estäisi. Elleivät ne estäisi.

Joskus puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta, viitaten virheellisesti Isac Berlinin klassiseen jakoon. Silloin tarkoitetaan, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin (tarkempi ilmaus olisi oikeus johonkin). Tällöin vapauden otsakkeen alle voidaan lastata melkein mitä tahansa.

Vapaus tarkoittaa kaikkea hyvää ja kaunista. Hiski Salomaan tunnetussa kappaleessa Vapauden kaiho vapaus on köyhän kansan pelastus ja vapautta kaipaavat itkevät orvotkin. Itse näkisin, että itkevät orvot kaipaavat lämpöä, turvallisuutta ja ravintoa pikemminkin kuin vapautta. Vapaudesta tulee kaiken tavoiteltavan symboli.

*

Politiikan alalla vapaus kuuluu liberalismin aatteen alle. Liberalismia on saatavana useana eri makuna, joista keskeisimmät ovat klassinen liberalismi ja sosiaaliliberalismi.

Liberalismille löytyy vain vähän vastustajia. Harva tunnustautuu suoranaisesti liberalismin vastustajaksi ja silloinkin katsoo itse edustavansa aitoa liberalismia siinä missä muut edustavat väärää. Oikeistolainen, jopa konservatiiviksi julistautuva, kannattaa omien sanojensa mukaan klassista liberalismia ja katsoo nykyajan poliittisesti korrektien sosiaaliliberalistien pettäneen liberalismin perinnön. Vasemmistolainen sanoo olevansa arvoliberaali ja vastustavansa taloudellista liberalismia, jota kutsuu uusliberalismiksi.

Taloudellisen liberalismin avainkäsitteitä ovat ”vapaa kilpailu”, ”vapaat markkinat”, ”kuluttajan vapaus”, ”markkinoiden vapauttaminen”. Olennaista on, että valtio ei puutu taloudellisten toimijoiden, kuten yritysten toimintaan ja heidän vapauteensa määritellä heidän työntekijöidensä vapaus alkaen ajankäytöstä ja pukeutumisesta päättyen ruuansulatukseen: työnantaja määrittelee milloin työntekijä pitää ruokataukonsa ja jopa edellä mainitut vessataukonsa. Valtion diktaattorit voivat vain unelmoida niin äärimmäisestä vallasta kuin alamaistensa suolen ja rakon toiminnan kontrolloinnista.

*

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on luomassa maahansa ”illiberaalia” demokratiaa. Kuitenkin hänen sanastossaan ”vapaus” on ahkerassa käytössä. Pikaviestipalvelu X:n (ent. Twitter) esittelyssä hän mainitsee olevansa ennen kaikkea ”Freedom Fighter”. Orbán on rakennuttanut Budapestin keskustaan propagandistisen patsaspuiston, ja nimennyt sen Vapauden aukioksi (unk. Szabadság tér).

He, jotka puolustavat ”illiberaalia” vapautta, puolustavat sitä feminismiä, ”wokea”, monikulttuurisuutta, ”homosaatiota”, vihervasemmistolaisuutta, Brysselin liberaalieliittejä ja mahdollisesti myös juutalaispankkiireja vastaan. En osaa määritellä vapautta, mutta haluan puolustaa sitä kieltämällä kaiken, mistä en pidä.

John Stuart Millin tunnettu ajatus kääntyy päälaelleen. Vapaus on ennen kaikkea vapautta rajoittaa muiden vapautta.

*

Vapautta rajoittavat ensi sijassa fysiikan lait: en voi tästä lehahtaa linnun lailla ikkunalle istumaan, vaikka haluaisin. Toiseksi vapautta rajoittavat yhteisöt ja yhteiskunnat: jos muutan erakoksi metsään asumaan, olen vapaa muiden toiveista ja odotuksista. Mutta silloinkin joudun raatamaan pysyäkseni elossa — harva kokisi sellaista elämää vapaaksi. Heti kun otan osaa yhteisöön, joudun ottamaan muut huomioon. Jos yhteiskunta koostuisi vain sinusta ja minusta, joutuisimme rajoittamaan toistemme vapautta. Minä haluan soittaa keskellä yötä rumpuja kun sinä haluat nukkua. Jommankumman tulee taipua tai sitten meidän täytyy sopia säännöistä: kellonajoista, jolloin sopii mitäkin tehdä. Puhumattakaan työnjaosta, omaisuuden jakamisesta, toisten rajojen kunnioittamisesta. Kyse ei ole vain yksilön ja yhteisön ristiriidasta: myös minä osallistun väistämättä siihen, että rajoitan muiden vapautta olemalla osa yhteisöä. Mitä suuremmaksi yhteiskuntamme kasvaa, sitä monimutkaisemmiksi ristiriidat kasvavat.

Vapauden ongelma ei poistu poistamalla säännöt. Vapaus syntyy siitä, että kaikilla on vapaus osallistua sääntöjen järkevään laatimiseen. Tämä on edellämainitun positiivisen todellinen sisältö.
On kuitenkin vaikea hyväksyä sääntöjä vapauden perustaksi. Jokin meissä aina kaipaa enemmän: vapautta sosiaalisten ja kulttuuristen normien kahleista, vapautta byrokratian sääntöviidakoista, vapautta masentavasta korrektiudesta, vapautta seksuaalisuutta rajoittavista normeista, vapautta kehomme kahleista, vapautta palkkatyön orjuudesta. Se, että normit ja säännöt voivat olla myös järkeviä, ei poista polttavaa kaipuuta kapinoida sääntöjä vastaan, kerrankin tehdä mitä minä haluan. Ja miksi en muka saisi?

Vapaudenkaipuu on vahva voima. Se on polttoainetta sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle, mutta jäsentymättömänä se on räjähdysainetta nopeita ratkaisuja tarjoavalle populismille.

*

Vapaus vetoaa meihin, koska yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt.

Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä.

Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida.

”Miks mä en saa tehdä mitä ma haluun?” kitisee pikkulapsi. Aikuisena hän oppii kontrolloimaan kitinäänsä, mutta kitinän syy ei katoa minnekään.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen n-sanalla.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa suljeta toisinajattelijoita vankilaan tai lähetetä Siperiaan.

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun viestipalvelu X:ään siirtynyt virtuaalinen Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

*

Vapauden käsitteen määrittelemättömyys tekee siitä monikäyttöisen. Kaikki tietävät, mitä vapaus on, vaikka eivät osaakaan sitä määritellä. Vapaus fetisoidaan ja väitetään, että vapauden tulee olla ehdotonta. Samaan aikaan rajoitetaan niiden ihmisten ja asioiden vapautta, joista itse ei satu pitämään. On selvää, että ehdotonta vapautta ei ole, kompromisseja joudutaan aina tekemään; niiden perusteiden vain tulisi olla näkyviä.

Sananvapaus on itseisarvo, ”sitä joko on tai sitä ei ole”, sanotaan. Kun vapaus sanoa mitä haluaa on itseisarvo, se selittää itsensä, eikä sitä tarvitse määritellä. Tällöin vapaudesta itsessään tulee tärkeää, ei siitä mitä sanotaan. Keskustelu muuttuu törkeyksien laukomiseksi ilman sisältöä, vain vapaus niiden sanomiseen on tärkeää. Politiikka kadottaa sisältönsä ja muuttuu nihilistiseksi kinasteluksi.

Juuri vapauden määrittelemättömyys tekee siitä vaarallisen työkalun demagogien käsissä. Kun sitä ei määritellä, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Se on tyhjä iskulause, joka voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoituksen ajamiseksi. Vapaus on orjuutta, mutta toisaalta myös orjuus on vapautta.

Harva diktaattori nousee valtaan lupaamalla sortoa ja orjuutusta. Kansansuosio on helpompi saavuttaa lupaamalla vapautta. Populisti on paha poika, joka uskaltaa uhmata vanhempien sääntöjä.

Onko hakaristi ”vain natsisymboli” vai jotain muuta?

Jos sattuu seuraamaan mitään historia-forumia, tietää että on aiheita, jotka toistuvasti pulpahtelevat pintaan kuin refluksi raskaan aterian jälkeen. Esimerkiksi keskustelu hakaristin ympärillä, joka muistuttaa aiemmin mainitsemaani Hitlerin Taisteluni-kirjan hivelyä hikisin sormin. Sehän on ”vain kirja”, mutta monenmoista kiihotusta se tuntuu synnyttävän ja moni on halukas maksamaan vanhoista painoksista isoja rahoja. Hakaristi halutaan nähdä symbolina muiden joukossa, mutta sen apologeettienkin keskuudessa se herättää suuria tunteita.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulee aina se suuresti sivistynyt henkilö, joka tietää että kyseessä on ikivanha hindujen symboli. Ehkä ne itsenäisyyspäivänä hakaristilippuja heiluttelevat kaljupäät ovatkin hindulaisia.

Hakaristi tunnetaan monissa kulttuureissa, koska se on melko simppeli muoto. Samalla tavalla ympyrä, risti, tähti, kolmio jne ovat symboliikan peruskauraa kaikkialla maailmassa. Näistä voi sitten halutessaan löytää jotain mystiikkaa, arkkityyppejä tai muita esoteerisiä yhteyksiä.

Ja seuraavaksi keskusteluun tulee se, joka tietää että Suomen ilmavoimien tunnuksessakin on hakaristi ja että se ei tule natseilta vaan ruotsalaiselta Carl von Rosenilta, joka lahjoitti Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Tosin, von Rosen itse oli natsi.

(Legenda kertoo myös, että ilmavoimien hakaristissä hakaset olisivat toiseen suuntaan kuin natsien hakaristissä.)

Natsit itse eivät oikeastaan keksineet mitään. Aiheesta voisi tehdä oman päivityksensä, miten rotulait oli jo keksitty Yhdysvalloissa, keskitysleirit Etelä-Afrikassa ja kansanmurha Turkissa ja miten natsit vain yhdistelivät olemassa olevia asioita ja vetivät ne äärimmäisyyksiin. Sama koskee hakaristiä ja siihen liitettyä ideologiaa. Samat jutut olivat kiertäneet sen aikaisessa meemitodellisuudessa jo pitkään ennen Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa hän julisti ottavansa hakaristin symbolikseen.

Natseja edelsi saksalainen Völkisch-ideologia, joka oli sekoitus pakanuutta, Blavatskyn okkultismia, rotuoppeja, salaliittoteorioita ja vääristeltyä antropologiaa, joka oletti indoeurooppalaisten kansojen taustalla olevan sinisilmäisen ja vaaleaihoisen arjalaisten kansan (kansa-ja kielitieteellisiin erittelyihin ei ole tilaa tässä). Sen keskeinen hahmo Guido von List oli varsin värikäs hahmo ja oman aikansa salaliittoteoreetikko, joka haki symboliikkaa pakanallisista riimuista (mm. SS-tunnus, ”kaksoissalama”). Liikkeessä varmasti innostuttiin, kun hakaristejä löytyi sekä Euroopan germaaneilta että Intian korkeakulttuureilta. Himmler jopa lähetti tutkimusretken Tiibetiin, koska uskoi siellä olevan jäänteitä uponneesta Atlantiksesta tai jotain.

Hakaristin käyttö ”arjalaisuuden” symbolina oli ilmassa jo pitkään ennen Hitleriä. Troijan löytänyt amatööriarkeologi Heinrich Schliemann (joka itse ei ollut mikään natsi) löysi kaivauksissaan hakaristejä, josta kielitieteilijä Émile-Louis Burnouf otti hakaristin keksimänsä ”arjalaisen superrodun” symboliksi 1800-luvun lopulla.

Tätä bloggausta varten vilkaisin kirjaston historiahyllyä, olisiko siellä jotain aiheesta. Ajanjaksoa käsittelevät kirjat on helppo löytää: otsikot huomiota herättävän kookkaalla fontilla, dramaattisia ja verenpunaisia kirjankansia, hakaristeillä koristeltuina tietenkin. Viereisen hyllyn maakuntahistoriikit näyttivät paljon vaatimattomammilta. Samoin muistan joskus katselleeni bussimatkalle jotain lehteä lukemiseksi. Kulmakaupan valikoimassa oli muutama ristkikkolehti, useampi sisustuslehti ja puolen tusinaa ”historia”-lehteä, jonka jokaisen kannessa oli Hitler.

*

Aihetta sivuten: Kankaanpäästä on löytynyt satanisti-natsi-jihadisti -ryhmä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, on olemassa ihmisiä, yleensä yksin asuvia epäsosiaalisia liikaa netissä aikaa viettäviä nuoria miehiä, joilla on viehtymys kaikkeen ”pahaan” (mitä Varg Vikernes tekisi?) ja mikäpä sen pahempaa kuin natsit. Tässä on menty jo ääripään ääripäähän ja löydetty samanhenkistä seuraakin. Kuvissa poseerataan aseiden kanssa naamioituneena jihadistihuivit päässä ja hakaristilippu taustalla.

Natsismin ideologiaan on aina löytynyt hämärää esoteriaa ja nyt on menty satanismiin saakka. Näiden tyyppien kannattama suuntaus on Order of nine angels, eli tuttavallisesti ONA, joka ihannoi väkivaltaa ja ihmisuhreja ja vihaa kaikkea hyvää ja kaunista. Ja kaikki tietysti isänmaallisesti englanniksi.

Uutisen kuvassa tosin ilmeisesti eivät ole Kankaanpään pojat, vaan kuva on löytynyt heidän koneeltaan. Joka tapauksessa White jihad on olemassaoleva asia, joka ihannoi muslimiterrorismia ja matkii sen estetiikkaa. Natsit ovat aina tunteneet outoa sympatiaa muslimeja kohtaan, kenties heitä yhdistävän juutalaisvihan vuoksi. Tosin kristinuskoa kohtaan on tunnettu vastenmielisyyttä, koska Jeesus oli juutalainen ja muutenkin aika pehmo ja nynny. Vaikka islam on sekin abrahamilainen uskonto, on se kenties yhden askeleen kauempana juutalaisuudesta ja ainakin vähemmän pehmo. Tosin, arabit ovat seemiläinen kansa, eli heidän pitäisi natsien rotuteorioiden perusteella olla samaa porukkaa juutalaisten kanssa. Kukahan kertoisi näille kavereille, että heidän otsanahoissaan on heprean sukukieltä?

Monenmoisesta taustasta on kaikenlaista sekoitettu keskenään. Onko tämä nyt sitä multikulttuuria?

*

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 sotaa tukevien nationalistien piirissä yleistyi Z-symboli. Sen alkuperästä on arveluita, mahdollisesti se tulee venäjän kielen sanasta zapad ~ länsi, koska se oli teipattu lännen suuntaan hyökkäävien ajoneuvojen kylkeen. Tosin kyrillisillä kirjaimilla se kirjoitetaan aivan toisin (запад) ja olisihan se ironista, että länsivastaisten voimien tunnus tulisi länttä tarkoittavasta sanasta.

Tässäkään tapauksessa symbolin alkuperällä ei ole suurta merkitystä silloin, kun sen nykymerkitys on selvä. Kun sitä käytetään rintanapeissa, lipuissa, julisteissa tai graffiteissa, sillä tarkoitetaan venäläisen nationalismin ja Venäjän hyökkäyssodan tukemista.

Symbolina sekin on yksinkertaisen tehokas ja muotokieleltään muistuttaa hakaristiä (Z on puolikas hakarististä) tai SS-tunnuksen salamaa tai ns. Wolfsangelia. Kaikissa näissä pelkistetty muoto, terävät kulmat ja selkeät värit viestivät sotilaallisuutta ja väkivaltaa.

Monet maat ovatkin kieltäneet Z-symbolin käytön samalla tavalla kuin hakaristin käyttö on kielletty. Ainakaan niin kauan kuin sota Ukrainassa jatkuu ja sodan kannattajat käyttävät Z-symbolia tukensa osoittamiseen, en lähde puolustelemaan sen käyttöä sillä, että ”voihan Z-kirjain symboloida paljon muutakin”.

*

Minulla oli lapsena piirustusvihko, johon jo 3-vuotiaana piirustelin ”armeijanmerkkejä”, eli hakaristejä joiden hakaset osoittivat vähän joka suuntaan. En muista itse piirtämisestä mitään tai miksi niitä piirtelin, mutta muistan kyllä hyvin tunteen, että jotain kiellettyä olin tekemässä.

Sama tunne varmasti kielletystä uhmasta jatkuu murrosiässä, kun hakaristejä piirrellään milloin mihinkin.

Eikä se katoa aikuisiälläkään. Aina voi puolustaa sitä, että hakaristi ei ole ”vain natsimerkki”, mutta kumma kyllä puhujan itsensäkin asenteissa hakaristi edustaa jotain kiellettyä ja jännittävää aivan eri tavalla kuin vaikkapa rauhanmerkkiä.

Hakaristi oli ollut jo pitkään antisemitistisen äärioikeiston symboli ennen Hitleriä ja on edelleen. Vaikka sillä on (ollut) käyttönsä myös ennen natseja, ei sitä voi enää erottaa sen nykyisestä merkityksestä. Symbolit ovat kuin sanoja: niiden käyttö on niiden merkitys.

Taisteluni

Käytettyjen kirjojen torilla Turussa joku tuli kysymään erikseen antikvariaatinpitäjältä, olisiko hänellä ”sitä Hitlerin merkkiteosta”. Ei kuulemma ollut. Olisi ihan vain uteliaisuudesta halunnut katsella sitä. Monelle se on obskuuri kuriositeetti, paljon sellaista keräilytavaraa kirjatoreilla myydään. Esoteria, okkultismi, ufoilu ja kaikenlainen anakronistinen häröily ovat käytettyjen kirjojen tapahtumissa vahvasti edustettuna.

Aika usein antikvariaateissa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa myydään. Turun natsikvariaatiksi nimeämässäni liikkeessä (enimmäkseen henkilökunnan palveluasenteen vuoksi) se oli pitkään ikkunassa kunniapaikalla ja hintalappu taisi olla toista sataa euroa. Myös viime kesän kirjanmyyntitapahtumassa Kirjan talolla kyseinen teos oli erityisesti nostettu esittelypöydälle outoon muovirasiaan ja omaksi sen olisi saanut 180€:n hintaan.

Myynnissä olisi ollut myös Marxia, Leniniä, Frankfurtin koulukuntaa ja taisipa olla hyllyssä Maon Punainen kirjakin. Ne olivat muun kirjallisuuden seassa ja hintaa oli muutamasta eurosta pariin kymppiin. Siitä huolimatta, että erilaisia totalitaristisia aatteita pidetään ”samanlaisina” ja ”yhtä pahoina” tai ”toinen toistaan pahempina” puhujasta riippuen, jostain syystä Mein Kampf herättää aivan erityisiä kämmentähikoiluttavia intohimoja.

Natsikrääsän keräilijöistä tulee mieleen Rankka päivä (Falling Down) -elokuvan uusnatsi. En tosin usko, että tämä satunnainen pikeepaitainen ohikulkija olisi kirjan aatteista ollut kiinnostunut. Ehkä hän olisi halunnut kirjahyllyynsä ”hauskan” kirjan, jota esitellä vieraille illalliskutsuilla.

*

Natsiaatteet varsinaisessa mielessä vetoavat tietyntyyppisiin vihaisiin nuoriin miehiin. Joka lukee Mein Kampfia tosissaan, on varmasti jo etukäteen tietoinen sen sisällöstä ja lukee sitä juuri siitä syystä, että se on ”paha” kirja. Luulen, että marxisteja ei lueta samoin motiivein. Tämä ihmistyyppi on kiinnostunut kaikesta muustakin ”pahasta” mitä juuri äärioikeistolaisuuteen liittyy oikeistolaisuuden suuntauksesta riippumatta.

Jokin aika sitten kuulin, että black metal -piireissä oli juhlittu Hitlerin syntymäpäiviä. En spekuloi, miten Hitler ja hänen aikalaisensa olisivat suhtautuneet nähdessään pitkätukkaiset ja kasvonsa kirjaviksi maalanneet hevarit ja kuulleet heidän musiikkiaan. Suojaan selustani disclamerilla muistuttamalla, että tietenkään kaikki black metallin ystävät eivät ole missään tapauksessa natsimielisiä, mutta musiikin estetiikkaan ja aatemaailmaan liittyy tietty ”pahuus” (kirjoitan tämän edelleen lainausmerkkeihin), johon kuuluu satanismi/saatananpalvonta, uuspakanuus, nihilismi ja vähintään kansallissosialismin kanssa flirttailu ja kaikki muu, minkä Varg Vikernes on tehnyt tunnetuksi.

Myös oikeistolaisissa libertaaripiireissä löytyy natsisympatisoijia, oli se johdonmukaista tai ei. Ilmeisesti logiikka menee niin, että äärimmäinen vapaus tarkoittaa vapautta olla vaikka sitten natsi, tai ainakin homofoobikko, naisvihaaja, rasisti, antisemitisti jne. Talousoikeistolaisuuden piittaamattomuus ”pehmeistä arvoista” liittyy saumattomasti osaksi nuoren vihaisen miehen ajatusmaailmaa. Ääri-individualistina ja ääriliberalistina itseään pitävä ei välttämättä välitä, että natsismi on sen täydellinen vastakohta.

*

Aina kun joku väkivaltaa ihannoiva oikeistolainen syyllistyy väkivallantekoihin, kysyvät apologistit mites se toinen ääripää.

Stereotyyppinen vasemmistolainen on sivari, kasvissyöjä, homomyönteinen ja pehmeitä arvoja kannattava ja turvallisia tiloja vaativa ja muutenkin nynny. Hänen viehtymyksensä totalitaarisiin ideologioihin johtuu pikemminkin naiiviudesta.

Sosialismia kannatetaan sen ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta, kansallissosialismia juuri niiden vuoksi.

Aina kun joku sanoo jotain vasemmistolaisuuteen vivahtavaa, tulee joku kertomaan kuinka paljon ihmisiä Stalin tapatti. Kaikki Pride-kulkueesta soijamaitoon on ääriajattelua, koska Neuvostoliitto.

Kun menee katsomaan Ilkka Kiven somea, jokaisen päivityksen alla sanotaan hänen lietsovan väkivaltaa. Tietenkään kukaan ei vakavissaan Ilkka Kiven kirjoitusten innoittamana lähde kadulle murhailemaan tai pystyttämään totalitaristista kansanmurhahallitusta.

Sanna Ukkolan vanhat kohukirjoitukset esille

Helsingin Sanomat haastattelee feature-artikkelissaan kohukolumnisti Sanna Ukkolaa. Juttu on kirjoitettu juuri sellaiseen tyyliin ja sellaisesta näkökulmasta, josta oletetaankin hänestä kirjoitettavan, eikä se sisällä mitään uutta. Sanna Ukkola tiivistää paljon nykyisestä mediakentästä: hän tuo somen käytännöt ja kielenkäytön valtamediaan, hän provosoi ja valittaa sitten, että hänen sanomisistaan suututaan, vaikka hän elää ihmisten suuttumuksesta, hän väittää valtamediaa puolueelliseksi, ikään kuin itse olisi sen ulkopuolella.

Sanna Ukkola on kenties seuraavaan ajattelukulun tyylipuhtain edustaja: jos joku kritisoi minua (”loukkaantuu sanomisistani”), on se sananvapauteni rajoittamista, joten minua ei saa kritisoida.

Sanna Ukkolan edesmennyt äiti Tuulikki Ukkola oli myös toimittaja ja kansanedustaja Liberaalin kansanpuolueen ja Kokoomuksen listoilta. Myös Tuulikki oli tunnettu kärjekkäistä ja provosoivista kolumneistaan.

Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Ukkolan kollega Emmi Nuorgam on joutunut pienoisen kohun keskelle hänen 15 vuotta vanhojen rasististen kirjoitustensa paljastuttua. Myös Nuorgamissa tiivistyy paljon ajastamme: hän on ”somekeskustelija, kirjoittaja, podcast-juontaja ja viestintäkonsultti” sekä ”toimittaja, projektipäällikkö ja kulttuurivaikuttaja”. Emmi Nuorgam on pyytänyt Instagramissa sanomisiaan anteeksi, mutta toisaalta, uskoo kohun ”olevan jälleen yksi uusi yritys hiljentää minut”, mikä voi hieman vähentää anteeksipyynnön vilpittömyyttä.

Luonnollisesti Sanna Ukkola kommentoi kohua X-viestipalvelussa eikä jätä käyttämättä tilaisuutta vähän uhriutua itsekin.

Sanna Ukkolan nykymeininki on kaikille tuttua, joten en analysoi sitä tässä. Kiinnostuneille löytyy kenties paras tiivistelmä Hikipediasta.

Sen sijaan Sanna Ukkolan uran alkuvuodet ovat päässeet monilta unohtumaan. Jos Sanna Ukkola on tänä päivänä someoikeiston banaalimpien tuntojen tulkki, oli hän ennen vuotta 2013 kaikkien naiivimpien maailmanhalaajakliseiden tiivistymä.

Tätä kuvaa parhaiten se, että maahanmuuttokriittisellä Hommaforumilla oli olemassa jopa Sanna Ukkolan kasvokuvasta askarreltu hymiö, joka tarkoitti geneeristä ”suvakkia”, vihervasemmistolaista naistoimittajaa ja maailmanparantajaa. Hymiö on toki edelleen olemassa, mutta sitä ei enää käytetä.

Scripta-blogikirjoituksessaan 21.11.2008 Jussi Halla-aho syyttää Sanna Ukkolaa itseensä kohdistuvasta ”lokakampanjasta” ja Ukkola Hommaforumia edeltävää Scriptan vieraskirjaa häneen kohdistuvasta maalittamisesta.

Asiaa Halla-aho kommentoi Scriptassa seuraavasti:

Kyynisempi voisi sanoa, että Sanna saa kauan kerjättyä omaa lääkettä. Tosin sellaisilla varauksilla, että käytettävissäni on edelleenkin vain tämä blogi ja Sannalla Ilta-Sanomat, ja että minun väitteeni ovat todenmukaisia mutta Sannan eivät.

Sanna Ukkolan näppikseltä on peräisin myös Hommaforumilla lentäväksi lauseeksi muodostunut hokema ”rasisteille minun ei tarvitse perustella yhtään mitään”.

Halla-aholaiset suuttuivat etenkin Ilta-Sanomissa 15.11.2008 julkaistusta artikkelista Ääriharava (artikkelia en valitettavasti kokonaisuudessaan löytänyt verkosta), jossa Ukkola kävi läpi Scripta-blogin ja sen vieraskirjan kommentteja. Täytyy muistaa, että tässä vaiheessa Halla-aho ei ollut vielä laajalti kovin tunnettu. Hän ei tullut valituksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, mutta vuoden 2008 kunnallisvaaleissa nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon 2977:llä äänellä. Juuri tämä juttu nosti kaikkien tietoisuuteen kommentit ”vihreiden naisten raiskauksista” ja ”Tehtaanpuiston homosta”. Samana vuonna Halla-ahon kirjoituksista tehtiin rikostutkinta koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Moni pitää juuri Ukkolaa perussuomalaisten maahanmuuttokriittisiin ja Halla-ahoon kohdistuvan ”ajojahdin” aloittajana ”Erkkomediassa”. Kun hakee Hommaforumilta vanhoja Sanna Ukkolaa koskevia kommentteja, ei usein kyse ole edes siitä, mitä Sanna Ukkola olisi sanonut tai tehnyt, vaan että hän edustaa kaikkea mikä mediassa on pielessä.

Rikostutkinnan lisäksi uutisoitiin virheellisesti Halla-ahon aseluvan olevan ”harkinnassa”, Halla-ahon mukaan Sanna Ukkola oli uutisoinnin takana:

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola soitti poliisille vihjeen ”uhkaavista kirjoituksista” ja kysyi, aikooko poliisi harkita lupiani. Poliisimies, jolle lupa-asiat eivät kuulu ja jolla ei ole valtuuksia päättää lupien harkinnasta, vastasi yleisellä tasolla, että kaikkeen suhtaudutaan vakavasti ja lupia harkitaan tarvittaessa. Toimittaja väsäsi jutun, jonka mukaan poliisi on päättänyt ottaa lupani harkintaan.

Kun hakee Ylen sivuilta Sanna Ukkolan vanhoja kolumneja, huomaa että hän on kirjoittanut monista eri aiheista, osin samalla tavalla kuin nykyään, osin eri tavalla.

Vuonna 2012 hän kirjoitti Perussuomalaisista, että ilman Soinia he ovat ”[j]oukko sekoilevia kansanedustajia ja Pirkko Ruohonen-Lerner, jonka aika kuluu edustajakollegojensa umpirasistisia lausuntoja selitellessä”. Vuonna 2013 hän kirjoitti esimerkiksi islamofobiasta ja huntukiellosta omaan ukkolamaiseen tapaansa.

Mistään täydellisestä kurssinmuutoksesta tai takinkäännöksestä ei voi puhua, esimerkiksi Ukkola on aina kritisoinut feminismiä. Jonkinlaisena avainkirjoituksena voi kuitenkin pitää kolumnia Mimosien maa 27.8.2013, jossa hänen mielestään esimerkiksi vähemmistöjen pitäisi kestää loukkauksia, koska loukkaantuminen on ”herjan heittäjän ristiinnaulitsemista”. Vuodesta 2013 tämä on ollut Sanna Ukkolan lähes kaikissa kirjoituksissa toistuva teema, joka tietysti uppoaa hänen kannattajakuntaansa suurenakin viisautena.

Jos nyt käy katsomassa Hommaforumilta, mitä Sanna Ukkolasta kirjoitetaan, on se lähes poikkeuksetta ylistystä. Enää ei muistella Sannaa ”propagandatoimittajana” ja ”vihervasemmistolaisena”, vaan päin vastoin vassareiden mustamaalauskampanjan uhrina. Sanna Ukkola on ollut vuodesta 2013 naimisissa perussuomalaisten aktiivin ja Hommaforumin perustajan Matias Turkkilan kanssa. Jos Metropoli lehden haastattelua on uskominen, pariskunta nimenomaan tutustui Sanna Ukkolan ottaessa Turkkilaan yhteyttä Hommaforumin kirjoituksista.

Kuinka paljon Sanna Ukkola sitten on muuttunut vai onko vain suhtautuminen häneen muuttunut, jääköön kunkin arvioitavaksi. Onhan se kuitenkin ironista, että intersektionaalisesta feminismistään palkinnonkin saanut Nuorgam pohti vuonna 2008 miten vähemmistöt vievät vaaleatukkaisten oikeudet, kun taas samaan aikaan Sanna Ukkola oli kirjaimellisesti synonyymi vihervasemmistolaisuudelle. Käännynnäiset ovat usein niitä fanaattisimpia.

Suomalainen disinformaatiokenttä (ja mitä tapahtui Zeitgeistille?)

Janne Riiheläisen verkkoluento Faktabaari-sivustolla käsittelee suomalaista disinformaatiokenttää. Luennossa itsessään ei ole paljoakaan sellaista, mitä en olisi tiennyt entuudestaan, mutta tulipa katsottua. Luento on jostain syystä verkossa enää vain 15.5. asti, jos joku sen haluaa katsoa.

Riiheläisen pääpointti on, että nykyinen tilanne juontaa juurensa vuoteen 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin ja Putin näyttäytyi länsimaisen liberaalin, markkinatalouteen perustuvan demokratian haastajana. Samaan aikaan digitalisaatio, sosiaalinen media ja verkon julkaisutyökalut tulivat kaikkien saataville ja tämä mahdollisti salaliittoteorioiden nopean leviämisen. Viimeistään koronaepidemia, jonka kestäessä ihmiset viettivät liikaa aikaa verkossa, räjäytti potin. Samoin esitellään teoria uudesta salaliittoteoriasta: aikoinaan salaliittoteoriat olivat nimenomaan teorioita ja niiden kannattajat etsivät todisteita milloin humanoideista Area 52:n pakastimissa milloin räjähteistä New Yorkin kaksoistorneissa. Totuuden jälkeisenä aikana mitään ei edes yritetä perustella tai todistella.

Luento esittelee ihan nimillä useita disinformaation levittäjiä (eli salaliittoteoreetikoita). Sinänsä rohkeaa, että myös Riiheläinen tekee tätä omalla naamallaan. Nettitrollien kommentit tietysti voi jättää huomiotta, jos on tarpeeksi sattuu olemaan tarpeeksi teflonia pinnassa, mutta kuinkahan usein tehtaillaan perättömiä rikosilmoituksia, pudotetaan paskaa postiluukusta tai soitellaan keskellä yötä? Itse seurasin salaliittoteorioita ja propagandaskeneä huvittuneena ja bloggasinkin siitä, mutta ehkä juurikin vuoden 2014 paikkeilla se meni niin totiseksi, että siinä ei ollut enää sen jälkeen mitään hauskaa.

*

Riiheläisen luentodioissa vilahtaa eräs mielenkiintoinen nimi: Zeitgeist, joka oli netin kautta levinnyt liike toissa vuosikymmenellä. Mitähän Zeitgeistin kannattajille kuuluu nykyään? Aikoinaan liike oli kovassa nousussa, mutta tällä hetkellä sen sosiaalisen median tileillä on hiljaista (seuraajia muutamia satoja) ja suomalaisen liikkeen verkkotunnukset on jätetty uusimatta.

Katsoin liikkeen oppi-isän Peter Josephin elokuvan Zeitgeist sen ilmestyttyä vuonna 2008. Halukkaille elokuva löytyy edelleen verkosta. Ihan viihdyttävä pätkä, vähän kuin pitkitetty Outer Limits -sarjan intro. Ensin oli jotain juttua Jeesuksesta ja uskonnoista, sitten false flag -operaatioista, joilla Yhdysvallat oli elokuvan mukaan saatu liittymään sotiin ja etenkin 9/11 – iskuista, joita väitettiin sisäpiirin orkestroimiksi. Kolmas osa, joka on kenties eniten huomiota saanut, käsittelee rahajärjestelmää ja jossa ”paljastetaan” keskuspankkien painavan rahaa, jonka seurauksena rahajärjestelmä perustuu velkaan. Vaihtoehdoksi tarjotaan ”tieteeseen perustuvaa” resurssipohjaista talousjärjestelmää, joka minusta kuulostaa keskusjohtoiselta suunnitelmataloudelta with extra steps. Sitten on tietenkin salaliittoteorioille pakollista läppää salaisesta maailmanhallituksesta ja ihmisten siruttamisesta.

Ehkä zeitgeistilaiset siirtyivät jouhevasti seuraamaan Qanonia, joka sentään on paljon kovempaa kamaa. Voin myös kuvitella, että kryptovaluutat kiinnostavat keskuspankkeihin skeptisesti suhtautuvia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että resurssipohjainen talous (jos ymmärsin oikein) kannattaa jakamistaloutta, kun taas uudemmissa new world order -salaliittoteorioissa nimenomaan jakamistalous on salaliitto, jonka avulla ihmisiltä riistetään omaisuus.

Rahareformia zeitgeistilaiselta pohjalta Suomessa ajoi mm. Talousdemokratia ry, joka näyttäisi olevan edelleen olemassa, mutta ei kauheasti mainosta juuriaan. Suomen Zeitgeist-porukan elokuvaa Ajan henki (2011) en ole nähnyt.

Kirjoitin aikaisemmin salaliittoteorioiden poliittisuudesta. Zeitgeist ei avoimesti asetu kummallekaan puolelle poliittista vedenjakajaa, mutta olihan siinä aikanaan monia juttuja, joita vasemmistolainen voi kannattaa, kuten vaatimus ottaa talous poliittiseen kontrolliin, suuryritysten (lääkeyritykset ja asetehtaat) kritiikkiä ja Yhdysvaltojen politiikan kritiikkiä. Sittemmin salaliittoteoreetikoiden viisari on siirtynyt huomattavasti oikealle jossain Alex Jonesin hahmossa (joka sanoo kannattavansa Zeigtest-filmin väitteitä ”90%:sesti”).