Yleensä jos joku verkossa aukoo päätään tai muuten käyttäytyy huonosti tai epäkypsästi, ei se ole nuorison edustaja, vaan pikemminkin joku varttuneempi älylaitteen räplääjä. Minulla oli tähän teoria: diginatiivi nuoriso on kasvanut netin käytöstapoihin, koska netti on ollut olemassa koko heidän elämänsä ajan eikä onlinella ja offlinella ole suurta eroa heidän kokemusmaailmassaan, kun taas vanhukset, jotka pääsivät nettiin ensimmäisen älypuhelimensa myötä vasta pari vuotta sitten, soveltavat verkossa samoja käytöstäpoja, jotka oppivat 70-luvun nakkikioskijonossa.
En sitten tiedä, oliko teoriani oikea. Internet yleistyi tavallisten käyttäjien ulottuville vuodesta 1993 eteenpäin, jolloin ensimmäinen internet-selain julkaistiin ja web-sivujen selailusta tuli synonyymi internetille. Silloin nykyiset viisikymppiset olivat opiskeluiässä ja nyt eläkkeelle jäävillekin ne tietokoneet ja internet ovat olleet arkipäivää työpaikoilla puolet heidän elämästään.
Toisaalta, internet on nykyään niin eriytynyt, että en kohtaa nuoria siellä. En edes tiedä, mitä sivustoja he käyttävät. Onko TikTok vielä se viilein paikka kiusaamisvideoiden julkaisemiseen? Viestipalvelu X:ssä nuorisoa edustaa Tuomas Enbuske.
*
Luin Apu-lehdestä Oskari Onnisen kolumnin, jossa sivutaan myös 2000-luvun alun internetiä. Itse kolumnin pääväitteestä en välttämättä ole samaa mieltä, mutta tekstissä on muitakin pointteja.
Jos nykyisen internetin yleistyminen aloitetaan 90-luvun alusta, voidaan sen historia jakaa karkeasti kolmeen osaan (en mene sitä edeltävään BBS:ään, eli ”purkkeihin” tässä).
Alussa 90-luvulla yhteydet olivat hitaita ja isojen firmojen alkeelliset nettisivutkin näyttivät siskonpojan tekemiltä. Sisältöä oli suhteellisen vähän, eikä ollut mitään suoratoisto- tai videopalveluita. Sosiaalista mediaa edustivat Kiss FM:n chatti ja Irc-galleria (joku saattaa muistaa senkin mikä IRC oli). Sisältöä oli mahdollista luoda itse, jos osasi vähän HTML:ää. Se ei sinänsä ollut vaikeaa, mutta jossain määrin vaivalloista nykyisiin julkaisujärjestelmiin ja some-alustoihin verrattuna, eikä tavallisilla kuluttajilla välttämättä ollut pääsyä palvelimille, joiden kautta julkaista kotisivujaan. Moni teki omat kotisivut jollekin oppilaitoksen palvelimelle ja kuluttajille domain-nimien rekisteröinti tuli mahdolliseksi vasta myöhemmin.
Internet oli uusia asia ja vähän pelottavakin: kuulemma nuoret löytäisivät sieltä pornoa ja pomminteko-ohjeita. Nyt 30 vuotta myöhemmin ajatus tuntuu absurdilta. Totta kai internetistä löytyy muutamalla klikkauksella ohjeet pommin tekoon, en edes jaksa hakea.
2000-luvun alussa julkaiseminen helpottui, kun tulivat blogit ja muut julkaisualustat. Enää ei tarvittu teknisiä taitoja tai palvelintilaa, jos halusi julkaista jotain verkossa. Varhaisten kotisivukokeilujen sijasta helposti päivitettävät blogisivustot tarjosivat mahdollisuuden monenlaisille ihmisille tuottaa sisältöä verkkoon. Sisällön määrä lisääntyi ja monipuolistui ja siirtyi yrityksiltä ihmisille. Mainosmiehet puhuivat Web 2.0:sta. Blogeja pitivät monen alan ihmiset ja ne olivat muutakin kuin vain sisustustarvikkeiden ja kauneudenhoitotuotteiden mainoksia. (Kuka hölmö kirjoittaa enää blogia tosissaan vuonna 2024?) Optimistisimmat ennustivat netistä uutta suoraa demokratiaa.
Myös Onnisen mainitsema vertaisverkoissa tapahtuva piratismi oli iso osa verkkoliikennettä. Harva hankki nopeita kiinteitä verkkoyhteyksiä kotiin vain sähköpostin lukemista varten tai osti gigatavujen kokoisia kovalevyjä pelkästään digikuvien tallentamiseen. Piratismin keskeinen syy oli, että ei ollut toimivia kaupallisia ratkaisuja. Sittemmin Netflix, Spotify ja muut ovat korjanneet tämän puutteen ja ainakin itselle on vieras ajatus, että asentaisin jonkin Kazaan tai torrent-ohjelman ja alkaisin warettamaan laitonta musiikkia, ohjelmistoja tai elokuvia. On ironista, että piratismilla itse asiassa rahoitettiin sen infran kasvu, joka teki nykyisen suoratoistobisneksen mahdolliseksi.
Kolmannessa vaiheessa kaikki siirtyi alustoille ja ne alkoivat säädellä käyttäjien käyttäytymistä. Sitä voisi kutsua Web 3.0:ksi mutta kukaan ei kutsu. Kun netti siirtyi pöytätietokoneilta mobiililaitteille, käyttäjien määrä ja aktiivisuus lisääntyivät räjähdysmäisesti. Silti keskimääräinen käyttäjä käyttää vain muutamaa verkkoalustaa, jotka monet ovat siirtyneet verkkosivuilta omiksi applikaatioikseen. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka Spotifyn soitetuin kärki on kapeampi kuin hittiradion soittolista. Näennäinen moninaisuus kutistuu kapeaksi alustan algoritmien tuputtamaksi sisällöksi. Painopiste on jälleen siirtymässä käyttäjiltä yrityksille.
*
Jossain internetin alkuaikoina käyttäjiä oli niin vähän, että käytös pysyi asiallisena. Kun käyttäjinä olivat enimmäkseen yliopistojen tutkijat, oli mahdollista että kaikki tunsivat toisensa IRL. Heti netin avauduttua kaikelle kansalle, kaikenlainen peeloilu ja trollailu lisääntyi. Totta kai sinne Kissin chattiin mentiin haastamaan riitaa tuntemattomille, varsinkin kun sen saattoi tehdä nimimerkin takaa. Jossain vaiheessa eläteltiinkin toivoa, että ihmisten käytöstavat paranisivat, jos verkossa oltaisiin omalla nimellä ja naamalla. Ajateltiin, että eihän kukaan käyttäytyisi typerästi, jos joutuu aidosti laittamaan peliin oman sosiaalisen uskottavuutensa. Toisin kävi: verkkomaailma nielaisi koko julkisen sfäärin ja veti sen mukanaan anaalivaiheen tasolle.
Isoäitini oli herttainen mummo, mutta myös hetkittäin aika suorasanainen kansannainen. Hän paheksui kaikkea törkyä ja vaihtoi radiokanavaa, jos sieltä tuli Irwiniä. Silti välillä aina saatoin hätkähtää, kun hän käytti jotain kansanomaista sanaa, kuten esimerkiksi laihasta ihmisestä ilmaisua ”läpipasko”. Tietojeni mukaan hän ei eläessään käyttänyt internetiä. Kuinka hän olisi käyttäytynyt somessa? Ehkä on parempi, että ei tarvinnut koskaan sitä todistaa.
Joka kierroksella verkon käyttäjiksi on tullut lisää uutta porukkaa, kunnes olemme siinä tilanteessa, että verkon ulkopuolelle jättäytyminen on sama kuin muuttaminen erakoksi autiomaahan — tai jopa pahempaa. Joka kierroksella kuitenkin uudet käyttäjät ovat oppineet käytöstavat. Ensi kertaa internetistä lumoutuneena tulee olo, että täällähän voi tehdä ihan mitä vaan ja pornoa ja pomminteko-ohjeita on muutaman klikkauksen päässä ja päätään voi aukoa ilman seurauksia. Sitten ihmisen parempi puoli ottaa ohjat, koska eihän sitä kaaosta kauaa jaksa ja pitkällä tähtäimellä asiallinen toiminta on palkitsevampaa. Tämä sykli toistuu, mutta se ei noudata sukupolvirajoja: jotkut omaksuvat netin käytön (ja tietotekniikan yleensä) nuorena, jotkut vanhemmat ovat alkaneet käyttää sitä aktiivisesti vasta saatuaan sen ensimmäisen älypuhelimen, jota tökkivät etusormi ojossa lukulasit päässään.
Teoriani oli, että joka syklin jälkeen mukaan tulleet oppivat pienen ajan jälkeen netin käyttäytymissäännöt. Olen joutunut harkitsemaan teoriaani uudestaan.
*
YLE:n jutun mukaan ”joka kolmannella lukiolaisella on vaikeuksia tunnistaa valhe totuudesta netissä”. Jutussa kerrotaan lasten ja nuorten lukutaitoa edistävästä Critical-hankkeesta, mutta painopiste on erityisesti nettiteksteissä. Ehkä printtimedian suhteen on jo luovutettu.
Jutussa kerrotaan, että erityisesesti diagrammien tulkitseminen on nuorille vaikeaa. Silti jutussa käytetään Pisa-tuloksista kertomavassa kaaviossa katkeavaa x-akselia, jonka hahmottaminen on monille aikuisillekin hankalaa.
Jutun yhteydessä on ”testi”, jonka johdattelevilla kysymyksillä voi ”testata” oman kriittisen medialukutaitonsa. Nämä kysymykset eivät ilmeisesti kuitenkaan ole samoja, joiden perusteella hankkeessa on arvioitu lukiolaisten taitoja. En kuitenkaan ole varma, mitä pitäisi tuloksesta ajatella, jos kysymykset ovat naiiviudessaan tätä luokkaa:
1. Mistä tunnistat luotettavan lähteen netissä?
-Huomaan vaistomaisesti, kun lähde ei ole luotettava
-Epäjohdonmukaisuudesta
-Varmistamalla, että kirjoittaja on aiheen asiantuntija
Eiköhän lukiolainenkin ymmärrä kysymysten johdattelevuuden ja saattaa jopa kiusallaan vastata väärin.
Englanninkieliselle termille contrarian olisi lähin suomennos vastarannan kiiski, eli ihminen joka on vastakkaista mieltä ihan vain periaatteesta, ihan vain kiusallaan tai ihan vain joukosta erottuakseen. Jokaisessa nuoressa vihaisessa miehessä ja kriittisessä lukiolaisälykössä on sisällä pieni contrarian. Suomalainen termi tuo mieleen sen ukon, joka hukkuu pilkille lähtiessään kevätjäihin, vaikka vaimo asiasta varoittaa, koska ”minuahan ei akat komentele” — vaikka, koska ja etenkin siksi.
Molemmissa mielikuvissa on jotain oikein.
Medialukutaitoa opetetaan siten, että kaikkea pitää kyseenalaistaa, koska kirjoittajalla on aina oma agendansa ja piiloviestinsä. Mitä ajattelet asiasta itse? Contrarian löytää totuuden kääntämällä tekstin sanoman päinvastaiseksi. Tämä ei vaadi sen enempää kognitiivisia voimavaroja kuin tekstin kritiikitön sisäistäminenkään. Kun vastarannan kiiskejä on tarpeeksi, muodostavat he oman laumansa, jossa on kiva olla kyseenalaistamatta lauman konsensusta.
Ongelma on siis syvemmällä kuin siinä, että jotain ei ymmärretä. Osittain on kyse siitä, että tiedolle on vaikea löytää kiinteitä perusteita, kuten aina on ollut. Ennen kaikkea kuitenkin on kyse siitä, että ymmärrystä aktiivisesti vastustetaan.
Olenko sitten huolissani nuorista? Totta kai, mutta vielä enemmän olen huolissani aikuisista. Tietty tyhmyys kuuluu nuoruuteen. Nuorten aivot ovat plastiset ja niillä on vielä mahdollisuuksia kehittyä. Ikääntyneempään umpiluuhun ei uppoa enää mikään perustelu.