Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.
Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.
Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.
Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.
Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.
*
Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.
Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.
Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.
Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.
Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.
*
On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.
Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.
Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.