Piti kirjoittaa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Itsekkyyden aika (WSOY 2026), mutta Oskari Onninen sanoi jo Uuden jutun artikkelissaan suurin piirtein kaiken, mitä aioin sanoa. Philip Rieff ja Christopher Lasch mainitaan ja hieman yllättäen myös Michel Houellebecq, mutta tästä samasta asiastahan hänen romaaneissaan kerrotaan.
Onninenkin huomaa, että kirjan pinnan alla on joitain poliittisia tendenssejä, mutta on ikään kuin Keltikangas-Järvinen ei haluaisi sanoa niitä ääneen. Ehkä juuri siksi kirjaan on helppo heijastaa omia näkemyksiään: tätä minä olen aina sanonut. Ja silloin vika löytyy aina niistä toisista. Miksi aina minä ja miksi minä en koskaan saa, kun aina nuo muut ovat niin itsekkäitä. Ja tietenkin: nuoriso on pilalla.
Hän huomaa myös retorisen keinon: moni lause kirjassa sisältää sanan nykyään. Keltikangas-Järvinen ei tietenkään ole poikkeus; kaikki käyttävät sanaa kommenttipartikkelina tarkoittamatta sillä oikeastaan mitään. Samalla tavalla käytetään sanaa ”länsimaissa” tai ”länsimaalaisessa kulttuurissa”. Tällä on kuitenkin taustansa modernisaatiokritiikissä: ylipäätään kaikki nämä teemat, kuten myös Laschin jo 50 vuotta sitten nostamat asiat ovat niitä asioita, joita osaltaan pohti jo Émile Durkheim 150 vuotta sitten ja suureksi osaksi vakiinnutti sen tavan, jolla modernia yhteiskuntaa nykyisin ajatellaan.
Moderni yhteiskunta on tietenkin massayhteiskunta, jonka yksilöllisyys on näennäistä. Kun gemeinschaftista siirrytään gesellschaftiin, on vaikea pitää yllä sellaista yksilöllisyyttä, joka perustuu aitoihin yksilöllisiin ominaisuuksiin. Tämä ristiriitaisesti johtaa yksilöllisyyden korostamiseen.
Keskeisin huomio Keltikangas-Järvisen kirjassa on, kuinka 1990-luvun alussa kasvatuksessa nostettiin ihanteeksi extrovertti temperamentti ja keskiöön yksilöllinen minä. Kompromissihalukkuus ja liiallinen kiltteys alettiin nähdä ongelmana. Extrovertit ovat persoonallisuuden piirteiltään sellaisia, jotka haluavat olla aina äänessä ja huomion keskipisteenä. Tällainen kehitys johtaa Keltikangas-Järvisen mukaan narsismin kulttuuriin.
En ole sinänsä eri mieltä, mutta joissain kohdissa tuntuu, että Keltikangas-Järvinen kasaa kirjaansa kaiken mikän nykymaailmassa (tai nykynuorissa) vikana. Hän esimerkiksi näkee sosiaalisten fobioiden ja ahdistuksen ja julkisten paikkojen pelon ja esiintymispelkojen jne. lisääntymisen osana samaa kehitystä. Eikö sosiaalinen ahdistus ole luonnollinen reaktio kulttuuriin, jossa pitäisi olla ylisosiaalinen ja pyrkiä huomion keskipisteeseen, mitä Keltikangas-Järvinen kirjassaan arvostelee?
Ollaan saman kysymyksen äärellä, kuin aikaisemmin: mitä mielenterveyden ongelmille pitäisi yhteiskunnassa tehdä? Toisaalla on psykokulttuuri, jossa kaikkia pieniäkin vastoinkäymisiä paapotaan traumoina ja toisaalla asenne, että kunhan vain ottaa itseään niskasta kiinni, niin kyllä sitä jaksaa (josta on vain pieni matka siihen, että kaikki ongelmat ovat aina yksilön oma vika). En esimerkiksi aivan allekirjoita Keltikangas-Järvisen ajatusta ottaa oppia sotaveteraaneista, jotka eivät sodan jälkeen ”jääneet vellomaan tunteisiinsa”. Silloin vain ei ollut terapiaa tarjolla, eikä ulkopoliittisista syistä sota-asioita voitu julkisestikaan käsitellä.
Mitä sitten on yhteisöllisyys? Keltikangas-Järvinen kritisoi mm. sitä, että ”hankalista” ihmissuhteista pyritään pääsemään eroon, jos ihminen kokee, ettei saa niistä ”hyötyä”. Näin esimerkiksi sukulaisiin ei pidetä yhteyttä.
Keltikangas-Järvisen haastattelu Roni Arvosen Kuuntelija-podcastissa on saanut 3kk aikana yli 90 000 kuuntelua. Kuten Onninen kirjoittaa ” ohjelma peittele poliittista asentoaan”. Video on saanut ylistäviä kommentteja, mm. näin:
Joitain asioita ei vaan voi sopia. Minäkeskeisten ihmisten kanssa nimenomaan. Näistä toksisista ihmisistä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana oli sitten kyse kavereista tai sukulaisista.
Sekä vasemmisto, että oikeisto löytävät kirjan ajatuksista omansa. Itsekkyyttä levittää etenkin kapitalistinen järjestelmä, joka perustuu itsekkyydelle: Adam Smithin kuvaama näkymätön käsi tarkoittaa kirjaimellisesti ihmisten itsekkyyttä. Toisaalta, konservatiiveihin vetoaa ajatus nykyajan rappiosta, joka on wokea.
Yhteisöllisyys on kaunis ajatus, mutta se edellyttäisi, että joutuisi viettämään aikaa toisten ihmisten kanssa…