Nuorten masennus- ja ahdistusoireiden määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, tämä siitä huolimatta että olosuhteet itsessään eivät ole muuttuneet huonompaan suuntaan. Helsingin Sanomien haastattelussa nuorisopsykiatrian Kim Kronström puhuu nuorten mielenterveysongelmista.
Jutussa ei väheksytä mielenterveysongelmia, jotka ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet. Varsin usein keskustelu nuorten oireilusta pelkistyy asiaa tuntemattomien neuvoihin ryhdistäytymisestä, liikunnasta ja ruokavaliosta.
Asiasta täytyy kuitenkin puhua myös kaunistelematta: ei voi olla niin, että aivan kaikki suomalaiset nuoret yhtäkkiä olisivat sairastuneet, eivätkä kaikki voi käydä jatkuvasti terapiassa. Siihen eivät terveydenhuollon resurssit riitä.
Mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen, on lukuisia syitä, ulkoisia ja sisäisiä. Tutkijat eivät ole päässeet näistä yksimielisyyteen, koska kuten aina, tutkijoilla on tapana heijastaa omia näkemyksiään tutkimusaineistoon: masennus nähdään reaktiona yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen tai sitten aivoihin, geeneihin ja evoluutioon liittyvänä. Ei kuitenkaan ole mahdollista, että geneettinen alttius masennukseen olisi 10 vuoden aikana kaksinkertaistunut. Samoin yhteiskunta muuttuu koko ajan paremmaksi, ainakin aineellisesti, ja esimerkiksi alkoholin käyttö on jatkuvasti vähentynyt, vähemmistöjen asema on parantunut ja väkivaltarikollisuus on (parin viime vuoden trendiä lukuunottamatta) laskenut, joten ei voi olettaa, että kaikilla nuorilla olisi jokin ympäristöstä saatu trauma.
Kronströmin mukaan kyse on arvoista ja niiden katoamisesta. ”Arvot” sanana on helppo ymmärtää väärin: nykynuoret eivät enää arvosta mitään, nuoriso on pilalla. Vaikka jutussa on tiettyä konservatiivisuutta, ei Kronström syyllistä nuoria tai taannu banaaliin ”kaikki oli ennen paremmin” -ajatteluun.
Ehkä voisi puhua myös (elämän) sisällöstä, mutta senkin sanan ovat konsultit pilanneet. Kyse on myös merkityksistä tai merkityksellisyydestä.
Puhutaan myös ”epävarmuuden lisääntymisestä”, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Ei kai epävarmuuden lisääntyminen itsessään ole mikään luonnonlaki.
*
Kronström lainaa sosiologi Philip Rieffiä, jonka mukaan ihminen ei enää usko suurempiin päämääriin tai elämän tarkoituksiin. Aikoinaan ihmiselle antoi merkityksen uskonto ja sen jälkeen työ.
Uskonnon mukana ovat menneet myös aatteet, taide, kirjallisuus, traditio, kulttuuri ja muu aineeton. Tämä ongelma tiedostettiin jo 1800-luvulla.
Työelämässä sellaista uudisraivaajan ideaalia tuskin on koskaan ollut olemassa muuta kuin hyvin rajatussa mielessä, mutta silti agraariyhteiskunnassa ahkeruus oli jossain määrin sidottu siihen, miten monta tynnyrinalaa peltoa saatiin raivattua. Vielä teollisuusyhteiskunnan alkuaikoina kasvu tuntui jatkuvalta ja sotien jälkeen se pikku hiljaa nosti tavallisenkin kansalaisen elintasoa. Kaikesta ”vieraantuneisuudesta” huolimatta tuotteet olivat konkreettisia. Nykyisessä informaatio- ja palveluyhteiskunnassa istumme tietokoneella ja olemme tekemisissä abstraktioiden kanssa, joiden tiedämme olevan merkityksettömiä ja kaikki konreettinen valmistetaan jossain Kiinassa. Silti meillä on voimassa edelleen uudisraivaaja-aikojen eetos: ”kaikki työ on arvokasta” ja tärkeintä on ”työllistävä vaikutus”, oli se sitten kuopan kaivamista ja täyttämistä vuorotellen.
Globaalissa maailmankylässä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Jokainen haluaa olla joku, hyvä jossain, mutta mitä tahansa teetkin, on Youtubessa aasialainen teini, joka tekee sen paremmin. Ennen saatoit tuntea olevasi luokan kaunein tyttö (tai poika), mutta jos laittaa kuvansa Instaan (tai mihin Tiktokiin nykyään laitetaankaan), huomaa nuori olevansa vain yksi miljoonista. Jos naistenlehtien aikoinaan pelättiin aiheuttavan ulkonäköpaineita ja syömishäiriöitä, oli niiden kauneusihanne silti saavuttamaton ja ihanteena julkkikset tuntuivat kaukaisilta. Kun vertailukohtana ovat toiset nuoret ympäri maailman, merkityksettömyyden tunne on paljon syvempi.
On helppo syyllistää nuorisoa niin kuin nuorisoa on aina syyllistetty veteläksi ja että nuoriso vetää vanhempiensa arvot lokaan. Mutta jos kyseessä on laajempi, lähes väistämätön kulttuurinmuutos, jonka juuret ovat jo jossain valistuksessa, yhden nuoren on vaikea pyristellä sitä vastaan. Jos arvoja ei ole olemassa, niiden luomiseen pitää olla vähintään yli-ihminen. Vähemmästäkin ahdistuu.
*
Jutussa mainittu Philip Rieff lienee laajalle yleisölle melko tuntematon kirjoittaja, jonka teoksia ei ole suomennettu, (itse asiassa hänen puolisonsa Susan Sontag on paljon tunnetumpi, joskus näinkin päin), mutta jotain viittauksia löytyy suomalaisestakin kirjallisuudesta. Hänestä tulee mieleen kenties joku Jordan Peterson: psykoanalyysistä kiinnostunut konservatiivi, joka suree kristinuskon arvomaailman katoamista ja vastustaa seksuaalista vallankumousta, kulttuurimarxismia, homojen oikeuksia ja aborttia. Rieffille moderni aika, ”kolmas aikakausi”, kuten hän sitä itse nimitti, on taantumista barbariaan. Rieffin ajatuksista sai erityisesti vaikutteita kulttuurikriitikko Christopher Lasch.
Huolimatta kaipuustaan uskonnolliseen valtakulttuuriin, oli Rieff ymmärtääkseni ateisti.
Rieff oli ns. psykokulttuurin ensimmäisiä kriitikoita: psykologia on korvannut uskonnon siinä, mitä pidämme oikeana ihmissuhteissa. Ihminen ei enää etsi mitään korkeampaa, vaan käpertyy itseensä ja itsensä loputtomaan analysointiin: miltä musta nyt tuntuu ja miltä musta nyt kuuluisi tuntua?
Ihminen tavoittelee nautintoa, mutta pelkän nautinnon varaan on mahdoton rakentaa edellä mainittua ”merkityksellisyyttä”. Nuori voi skipata koulut ja duunit ja jäädä kotiin pelaamaan Fortnitea, polttamaan pilveä ja masturboimaan, mutta oli se sitten elämäntavan syy tai seuraus, päätyy todennäköisesti pian mielenterveystilastoihin.
Auktoriteettien puuttumisella on yllättävä seuraus: ihmisellä ei ole enää mitä vastaan kapinoida. Kamppailu aatteiden, vapauden tai ihan vain henkilökohtaisten syiden vuoksi ja jotain alistavaa auktoriteettiä vastaan antaa elämälle merkityksen. Jokainen haluaa olla osa sellaista sukupolvikokemusta, jossa vanhat, luutuneet arvot murskataan ja vapaus etenee. Mutta jos ei ole enää olemassa vanhan polven school masteria, vaan opettajakin on ymmärtäväinen vuoden ’68-henkinen entinen hippi, mitä vastaan voi enää kapinoida?
Tästä tulee mieleen Slavoj Žižekin aina toistama esimerkki ”ankarasta konservatiivi-isästä” ja ”liberaalista, vapaata kasvatusta kannattavasta isästä”. Konservatiivi-isä käskee poikaansa: ”sinun pitää mennä sunnuntaina katsomaan mummoasi vanhainkotiin, en välitä haluatko mennä vai et”. Poika tietysti haluaisi aurinkoisena sunnuntaipäivänä rakentaa majoja tai potkia palloa tai mitä hyvänsä muuta, mitä aurinkoisena sunnuntaipäivänä mieluiten tekisi, mutta tietää että jos lintsaa, remmi heiluu. Liberaali vapaakasvattajaisä taas sanoo: ”poikani, saat ihan itse päättää, menetkö katsomaan mummoasi, mutta tiedäthän, että mummo odottaa sinua ja hänelle tulee paha mieli, jos et mene”. Jälkimmäinen käsky on paljon voimakkaampi: se kiistää kaiken kapinoinnin, myös pään sisäisen.
Rieff antaa kielloille (ja kieltojen puuttumiselle) myös syvemmän psykoanalyyttisen merkityksen, mutta en mene siihen nyt tässä.
Rieffiä ja Žižekiä voi olla hedelmätöntä verrata sen enempää, niin erilaisia ajattelijoita ja muutenkin yhteismitattomia he ovat. Otan Žižekiltä kuitenkin toisen esimerkin, jota hän aina toistelee haastateluissaan: toisin kuin aina toistellaan, emme elä mitään rajoittamattoman hedonismin aikakautta, joka olisi pyhitetty pelkästään lyhytaikaisten nautintojen kokemiselle. Pikemminkin päin vastoin: nykyään kahvi on kofeiinitonta ja olut alkoholitonta ja seksiäkin harrastetaan koska se on ”terveellistä”. En tiedä mikä on lopullinen totuus, mutta molemmat näyttäisivät viittaavan siihen, että nautinnolle on mahdotonta rakentaa ”merkityksellisyyttä”: on yhtä aikaa hämmentävää että ilmiselvää, kuinka ”turhaa” nautinto on, ehkä myös onnellisuus ja hyvinvointikin, ellei joku kerro meille mitä ”hyötyä” niistä on.
*
Kirjoitin pari vuotta sitten (lyhyt)romaanin otsikolla Rauta-aika ja siinä käsiteltiin kolmen syrjäytyneen nuoren aikuisen elämää. Kustantajan kirjoittaman takakansitekstin mukaan nuoret ovat yhteiskunnan sortamia tai hylkäämiä tai jotain. En ole varma summaako takakansiteksti sen, mitä halusin kirjallani sanoa, ei kai yhteiskunta ole pelkästään sortava: antaahan se koulutusta, toimeentulotukea ja Kela-terapiaa. Vai onko niin, että entiset arvot, kuten työn eetos tai perhe tai menestys ovat menettäneet merkityksensä ja elävät vain haamuina: yhteiskunta on järjestetty niiden mukaan, vaikka kukaan ei enää usko niihin. Hyvää elämää ei voi saavuttaa, koska hyvän elämän kriteerit ovat kadonneet. Keskiluokkainen perhearki ja 8-16 -työ voi olla jonkun yksilön unelma, mutta se ei ole unelma sellaisella kulttuurisella tasolla, jolla niin sanottu ”kuuluisuus” tai ”menestys” on.
Amerikkalaista unelmaa ei kukaan enää kehtaa ääneen sanoa tavoittelevansa.
Koska ei ole mitään utopiaa, jonka puolesta taistella, ei ole myöskään mitään selkeää vihollista tai sortajaa. Kapina on epämääräistä tyytymättömyyttä. Tämä selittää myös populististen liikkeiden nousun.
En ole varma muutenkaan, onnistuinko kaunokirjallisessa työssäni niin hyvin, kuin olisin toivonut, mutta on kirjassa muutama kohta, johon olen tyytyväinen. Erään keksimäni henkilön päähän laitoin seuraavan ajatuksen:
Jos raha ei tee onnelliseksi, mitä toivoa meillä on?
Nuorten tulevaisuuden näkymät ovat vieläkin lohduttomammat kuin mitä voimme edes kuvitella: ”pyhät” arvot on kammettu jalustoiltaan, mutta niin on myös ”epäpyhät”.
Kirjan mottona on lainaus Chuck Palahniukin Fight Clubista, se jossa Tyler Durden selittää, että heidän sukupolvensa oli huijattu uskomaan, että ”kaikista tulee miljonäärejä, elokuvajumalia tai rock-tähtiä”. Kirjoitin tästä tässä blogissa otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Kaikki eivät voi olla voittajia, koska se on käsitteellisesti ristiriitaista. Jostain syystä kuitenkaan väite, että olemme kaikki häviäjiä, ei kuulosta yhtä positiiviselta, vaikka tarkoittaa samaa asiaa. Kamppailu tasa-arvon puolesta ei johda onnellisuuteen vaan pettymyksiin.
*
Rieff ei ajatellut, että paluuta entiseen olisi, mutta uskoi että vielä siirryttäisiin ”neljänteen aikakauteen”, joka palauttaisi yhteiskunnan kiellot ja normit.
Itse en osaa kommentoida asiaan mitään, en ole tutkija tai ennustaja. Ihmisten elämälle ei voi antaa tarkoitusta lautakunnan päätöksellä eikä määrärahoja lisäämällä.
Oli ilo nähdä Hesarissa Rieffin ajatuksia referoitavana. The Triumph of the Therapeutic on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja tänäkin päivänä. Parhaimmillaan nerokasta, vähän sisäänpäin kääntynyttä ja tiheää filosofiaa ja kulttuurianalyysia. Ainakaan siinä Rieffin ote ei ole mainittavan konservatiivinen vaan lähinnä analyyttinen. Ymmärtääkseni myöhemmissä teoksissa hänen ajattelunsa muuttui änkyrämmäksi ja ilmaisu vielä kryptisemmäksi.
Jordan Petersoniin en Rieffiä vertaisi, koska Peterson ei tunnu ymmärtävän oikeastaan mitään uskonnoista, ja kaikki hänen myyttianalyysinsa ovat pinnallista jaarittelua. Rieff ymmärsi uskonnollista kulttuuria paremmin kuin monet uskontotieteilijät.
Kiitos kommentista.
Kävi mielessä, että kirjoittaisin tulevaisuudessa Rieffistä oman artikkelinsa ajan kanssa. Katsotaan jaksanko perehtyä asiaan niin paljoa.
Konservatiivi ei kenties ole oikea sana, Rieff vaikuttaa liian moniulotteiselta sellaisen määritelmän alle, mutta en parempaakaan vastakohtaa keksinyt liberaalille, jonka vastainen Rieff oli, kuten Petersonkin (uhallakin kirjoitan näin, vaikka ”liberaali” on yhtä ongelmallinen määrite).
Siitä olen samaa mieltä, että Peterson on pinnallinen jaarittelija, joka ei tunnu ymmärtävän uskontoja, vaikka kaipaakin niitä takaisin. Petersonistakin on blogin luonnoksissa kirjoitus, joka tulee julki tai sitten ei. En pystynyt katsomaan hänen viimeisiä videoitaan vahvojen Venäjä-sympatioiden vuoksi ja menetin mielenkiintoni. Suomeksi Petersonista ei ole kirjoitettu kattavaa kriittistä tiivistelmää vaikka mies hiljattain kävi Helsingissä luennoimassakin.