En ole mikään bändikirjojen suurkuluttaja, vaikka musiikki noin muuten onkin lähellä sydäntä. Se vain tahtoo olla niin, että harvan levyn syntytarina on niin kiinnostava, että siitä jaksaisi lukea sen jälkeen, kun on lukenut kymmenen muuta vastaavaa syntytarinaa pohjiksi. Suomalaisbändeistä Wigwam (1, 2) ja Kingston Wall (3) ovat olleet niin tärkeitä, että niistä luin kirjat, samoin Kauko Röyhkästä (4, 5), jonka omaelämänkerran arvelin olevan sujuvasti kirjoitettu, sekä Nurmiosta (6) ja Leskisestä (7) muuten vain. Suomipunkista luin Miettisen (8) kirjan, vaikka punkista en oikeastaan edes välitä. Siinäpä ne tämän vuoden bändi/musakirjat melkein ovat.
Kolmikon Valtonen- Konttinen-Starck kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja on ainakin poikkeus (2015. Bazar-kustannus). Se, että pitäisikö tämän olla kirja vai vaarin kitkerä ja ylipitkä yleisönosastokirjoitus, on jokaisen päätettävissä, joka erehtyy tämän lukemaan. Kirja on kirjoitettu ilmeisesti pienessä jallukännissä, kieli poskessa ja kieliopista välittämättä. Eli aidolla rock-asenteella siis, ja joka siitä huomauttaa, on hirveä tosikko ja mahdollisesti ihailee Neuvostoliittoa.
Yhtä aikaa ennen kaikki oli paremmin, mutta nykyään on helpompaa, nykyään ei mitään saa sanoa (kuten neekeri), mutta eipä mitään saanut sanoa ennenkään, rock on vapaamielistä ja rajoja rikkovaa, mutta vain aito rock on aitoa rockia. Ja niin edelleen. Sekä tietenkin se kaikkien katu-uskottavien tekijöiden paradoksi, joka on kuin suoraan populististen puolueiden vaalisloganeista, että rock on ”aidon kansan” musiikkia, mutta silti eri asia kuin koko kansan suosimat Bee Gees ja Tapani Kansa, jotka eivät ole oikeaa rockia. Suosiota pitää tavoitella ja suositummuudella perustellaan ilmiön merkittävyyttä (Sleeppareiden Sinulle, äiti oli pitkään listoilla), mutta yhtä aikaa liian suuri suosio syö uskottavuuden (Danny ja muu suosittu iskelmä eivät ole uskottavaa musiikkia).
Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja ei oikeastaan kerro rock-muusiikista, vaan sen aiheuttamasta pahennuksesta ja pahennuksesta yleensä. Kirjassa listataan ulkomuistista kaikki oudoimmat sensurointiyritykset, pahennusta aiheuttaneet tempaukset ja turhauttavimmat yhteiskunnan asettamat kiellot. Osa liittyy rock-musiikkiin, mutta useampi ei. Eli jos et tiennyt EU:n kurkkudirektiiveistä, Sleeppareiden Takaisin Karjalaan -levystä, Neekerin pusu -suklaasta, Salaman Juhannustansseista tai siitä, että homovitsejä ei vanhoina hyvinä aikoina pidetty homofobisina, tämä on oiva hakuteos.
Mikään yksityiskohta ei olekaan liian pieni kirjaan kirjattavaksi. Tietolaatikossa saamme mm. tietää, että Konttiselta olisi kyselty 80-luvulta tv-lupaa. Koska tv oli myyty pois, lupaa ei tarvittu ja tapaus sai onnellisen lopun. Tajunnanvirtamaisesti vyörytetään maailman vääryyksiä alkoholilainsäädännöstä likaisiin vessoihin ja liikennepoliisin virkainnokkuuteen.
Kustannustoimittaja ei kenties ollut tarpeeksi rock-ratkaisu poistamaan rönsyjä ja lyöntivirheitä ja niitä nopeallakin selauksella silmään osuneita asiavirheitä, kuten että Unkarin kansannousu 1956 on näköjään muuttunut Puolan kansannousuksi ja Zen Cafe ”Zero Cafeksi”. Mutta mitäpä näistä.
Muun muassa Tommi Liimatta kiinnittää Serkkuteoriassaan huomiota siihen (itsestäänselvyyteen), että joku Sleepy Sleepersien kaltainen bändi suorastaan elää sensuurista ja paheksunnan ilmapiiristä. Joka sukupolvella on omat rajoja rikkovat libertiininsä, joita kuunnellaan / luetaan / muuten kulutetaan siksi, että he ronskiudellaan herättävät pahennusta. Vai kuunteleeko joku Sleeppareita heidän musiikillisten ansioidensa vuoksi? (Itselläni oli teininä, jolloin Sleepparitkin oli jo aika vanha juttu, heidän kokoelmansa, joka sisälsi mm. hitit Pumpulitissit, Kaljaa kioskeihin ja Ilotyttö, joita kuunnellessa sitä mietti, että jos nämä ovat niitä parhaita kappaleita, niin mitähän ne muut ovat. Murrosikäisen mielenmaisemaan törkyhuumori kuitenkin upposi.) Kapinallisen rähinämusiikin (lue tähän mukaan kaikki muutkin ”rankat” kulttuurituotteet) kuluttaminen siis vaatii, ainakin vastaanottajan mielikuvissa, jonkun tahon, joka sitä paheksuu, oli kyseessä sitten jokin ulkoinen sensori tai kenties ihmisen oma yliminä ja sovinnaisuuden tunne. Kirjoitin aikaisemmin mm. kirjasodista ja siitä, kuinka ”kohukirja” on itse asiassa oma lajityyppinsä (genrensä), jonka tulkintaan on rakennettu sisään ajatus sen subversiivisuudesta ja siitä, että ”joku näistä rankoista jutuista varmaan loukkaantuu, paitsi minä liberaalina osaan lukea ne oikein”.
Samoin esim. M.A. Numminen , joka saa kirjassa myös omat tietolaatikkonsa, kertoo itsestään tarinaa valtakunnanärsyttäjänä, jonka tekemisiä on kielletty milloin missäkin. Kun Numminen levyttää Schubertin liedejä ja joutuu ”esityskieltoon”, se tuskin johtuu ”sensuurista”. Ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella. Klassisen musiikin ystävät kenties arvostavat muita laulajia Nummista enemmän, vaikka kansan riveissä Numminen on kenties saanut — aika vähällä vaivallakin — mainetta juuri siksi, että hänen versionsa ovat ”herättäneet pahennusta”. Tuskin niitäkään silti kukaan illalla kotona laittaa levysoittimeen ja ajatuksella kuuntelee koko levyä läpi.
Kirjassa keskitytään 60-, 70- ja 80-luvuille ja nykyaikaa käsitellään vain ohimennen. ”Cancelointi” ei osunut terminä silmään kertaakaan, eikä kirjassa onneksi tehdä sitä virhettä, että liikaa annettaisiin ajan kullata menneitä ja väitettäisiin nykyajan ”suvaitsevaiston” ja ”woken” vievän kaikilta sananvapauden, eikä mitään saa enää sanoa (jonkin verran kuitenkin). Pikemminkin narratiivi on se, että ennen oli ahdasmielistä ja ankeaa ja nykyään ainakin vähän helpompaa ja siitä saamme kiittää oman aikansa rajoja rikkovia rokkareita, jotka ovat tarinan sankareita. (Samasta aiheesta aivan toisaalla Erik Idlen kommentti Crackedin artikkelissa. ) Tämä onkin lähempänä totuutta, vaikka moni onkin vastakkaista mieltä. On vaikea olla netin vapaussoturi, jos ei ole vihollisia.
Noin muuten ihan hauska ja viihdyttävä kirja, jos ei haekaan mitään vakavahenkistä tietokirjaa, vaan heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi. Ehkä sieltä joku anekdoottikin jää kapakkakeskustelun besserwisseröintiä ryydittämään.
Käyttöliittymäpuheesta tuli mieleen tämä, jota oli aikomus kommentoida jo tuoreeltaan marraskuussa, mutta se jäi silloin. Nimittäin Nummisen Schubert-levy on neljän laulun EP, jonka kokonaiskestoaika on muutaman sekunnin tarkkuudella 9 minuuttia. Joten mielikuva ”koko levyn laittamisesta illalla levysoittimeen ja kuuntelemisesta ajatuksella läpi”, niin kuin se olisi jokin progebändin konseptialbumi, ei oikein toimi sen kohdalla.
Toisaalta ”ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella” -argumenttisi ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että 1960-luvun Suomessa oli vallalla ns. reithiläinen yleisradiokäsitys, jossa se, että kukaan ei jaksanut kuunnella jotakin, oli pikemminkin plussaa kuin miinusta. Nimitys tulee BBC:n ensimmäisestä pääjohtajasta John Reithistä, joka muistettavasti totesi: ”Me tiedämme täsmälleen, mitä yleisö haluaa, ja taivaan tähden, yleisö ei tule saamaan sitä.” Tämän käsityksen näkökulmasta oli vain olemassa sekä oikea että väärä tapa olla antamatta yleisölle mitä se haluaa. Oikeaa tapaa edusti esim. vaikean nykymusiikin säveltäminen tai kuivakat esitelmät tieteellisistä aiheista, väärää taas esim. klassisen musiikin tradition pilkkaaminen Nummisen tapaan.
Tässä oli paljon täydentävää taustatietoa ja kenties valitsemani Schubert-levy ei ollut se paras esimerkki. Pointtini oli kuitenkin kysyä, jääkö Nummisen Schubert-projektista jäljelle mitään, jos sitä ei kuuntele pelkästään klassisen musiikin snobeille kuittailuna. Kapinallinen/ärsyttävä/subversiivinen/kohauttava kulttuurituote rakentuu siten, että oletetaan joku taho, joka tästä pahoittaa mielensä ja minä saan tästä nautintoa ”tajuamalla” jutun oikein.
Tällainen vitsi kuitenkin vanhenee aika nopeasti (ainakin omalla kohdalla). Nykyisessä aamulypsyjen radiokulttuurissa reithiläiset lienevät kadonneet ja kaikesta wokestakin huolimatta ylipäätään yhteiskunta on sen verran suvaitsevainen, että itse asiassa minkään arvostelun esittämisestä tulee paheksuttavaa (esim. tapaus Seppänen-Korpi), mutta vain ironia on uskottavaa. Blogissa käsitelty kirja (”Kun Suomi-rock puri ja löi”) rakentuu sille narratiiville, että taistellaan tukahduttavaa konservatiivisutta vastaan (mikä oli totta 50v sitten), mutta miten sama juttu toimii maailmassa, jossa konservatiivit ja ovat jo marginaalissa ja korkeakulttuuri puolustusasemissa?
Numminenhan itse sanoi jossain haastattelussa aikaisemmin tehneensä pilkkaa korkeakulttuurista populaarikulttuurin eduksi, mutta nykyään mieluummin toisin päin. Voiko Schubert-levyä käyttää sitten siihen tarkoitukseen? Ehkä.
On totta, että ”korkeakulttuurin” tuntomerkkeihin kuuluu se, että se ei saa olla liian helposti vastaanotettavaa ja silloin vaikeatajuisuudesta tulee tavoiteltava tilanne. Tilanne on analoginen, mutta eri asia kuin mitä yritin postauksellani sanoa. Onko sitten ilmiö ansainnut pilkkansa? Toki.
Silläkin uhalla, että menee täysin ohi aihepiiristä, heitän väitteen että koko moderni taide lähti liikkeelle aikaisemmalle perinteelle kuittailusta: kun Marcel Duchamp raahasi kusirännin museoon, oli tarkoitus tietenkin ärsyttää pikkusievää porvarillista makua. Taidepiireissä vitsi ei ole vanhentunut sadassakaan vuodessa ja aina tulee taiteilijoita, jotka haluavat järkyttää. Kun sitten perussuomalainen kansalainen menee museoon, toteaa hän että ”täällähän on pelkkää paskaa!” (joskus kirjaimellisesti https://yle.fi/a/3-9019242)
Tähän jatkumoon joku Numminen sopii hyvin. Mutta onko sitten taas joku Fontaine kovin mielenkiintoista kulttuuria?
No, jos menee vaikka YouTubeen ja katsoo kommentteja, joita Nummisen Schubert-esitykset ovat saaneet, niin niissä tuntuisi olevan hajontaa: eri ihmiset saavat niistä (oman kertomansa mukaan) irti eri asioita. Tietysti voi olla, että tämä on seurausta toisaalta tuon YouTube-yleisön kansainvälisyydestä ja toisaalta siitä postmodernisoitumisesta ja arvorelativisoitumisesta, jota puolen vuosisadan aikana on ehtinyt tapahtua. Ehkä 60-luvun Suomessa asiat olivat vielä toisin.
Joka tapauksessa ne ovat nykyään niin paljon toisin, että pääasiallisena aiheenasi tässä olleeseen kirjaan varmasti onkin perusteltua soveltaa eri kriteereitä kuin Nummiseen. Umberto Eco kirjoitti aikoinaan hieman samalla tavalla kuin itse kirjoitit: että avantgardetaide päätyi lopulta umpikujaan, sillä ”viestin hyväksyttäväksi kelpaamattomuus” ei enää toiminut sen jälkeen, kun ”hyväksyttäväksi kelpaamattomuus oli nyt jo kodifioitu miellyttäväksi” (Matka arkipäivän epätodellisuuteen, s. 356). Eco sijoitti tämän muutoksen Keski-Euroopassa jonnekin 60-luvun puoliväliin, mutta Suomi oli sen verran pussinperä ja yhtenäiskulttuuri, että Numminen ehti ehkä juuri ja juuri tehdä uransa alkuvaiheen ennen sen saapumista tänne.
Kirjoitus liittyy tässä blogissa toistuvaan teemaan taiteen (tai viihteen, tai ”kulttuurituotteiden”) kapinallisuudesta ja halusta ”aiheuttaa pahennusta” (muodolla tai sisällöllä). En ole vielä itsekään päässyt siihen lopputulemaan, mitä mieltä asioista olen ja mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta ehkä se tarkentuu päivitys kerrallaan ( ja kommentti kerrallaan). Nummista olen tölväissyt aiheesta pari kertaa (ei sillä, ettenkö pitäisi joistakin Nummisen jutuista), koska tuntuu siltä, että joskus hänen juttunsa rakentuvat vain sille, että melko laiskasti irvaillaan jollekin, mutta ehkä niiden merkitys ei tyhjene vain siihen, siltikään.
Esimerkiksi kysymys ”kirjasodista” ja siitä, miksi niitä ei enää ole. Kyyninen vastaus on, että ehkä kirjat eivät enää kiinnosta samalla tavalla (elleivät niitä kirjoita entiset taitoluistelijat). Analyyttisempi vastaus voisi olla, että kirjasotakirja on jo oma lajityyppinsä, jonka vastaanottoon tietty paheksuttavuus on rakennettu sisään. Se, että pahoittaako joku todellinen henkilö aidosti mielensä jostain jumalanpilkkakirjasta, ei ole välttämätöntä, ainakaan kirjailijaa ei siitä lähdettäisi viemään oikeuteen. Juhannustanssejahan luetutetaan nykyään lukion äidinkielentunnilla, nimenomaan oikeusjuttu edellä. Sitä mukaa kun maailma suvaitsevaistuu (kaikesta ”wokesta” huolimatta), muuttuu kirjasotakirja (tai levy) tyhjäksi performanssiksi, jossa itse paheksuja puuttuu.
Näine ajatuksine huiskin vähän joka suuntaan, ehkä saan ne joskus selkeään järjestykseen. Tai sitten en, mutta ehkä sillä ei ole väliä, koska tämä on kuitenkin vain ajanvieteblogi.