Kategoria: musiikki

Urkumestari Jukka Gustavson, Wigwam ja uskonto

ET-lehteä tulee harvemmin luettua, mutta nyt oli verkossa lyhyt juttu muusikko Jukka Gustavsonista. Itselle Wigwam on aina ollut tärkeä bändi: oikeastaan Wigwamin miehistö on vaihtunut niin moneen kertaan, että siitä olisi moneksi bändiksi. Gustavsonin Wigwam oli aivan eri yhtye kuin kitaravetoisempi, Nuclear Nightclubin levyttänyt Wigwam.

Gustavsonin aikaisessa Wigwamissa oli myös sitä aikaisemmassa postauksessa mainittua esoteriaa. Sen huipentuma oli Being-levy (1974), jonka mystiset sanat Gustavson kirjoitti suomeksi ja jotka yhtyeen ex-basisti ja lankomies Mats Huldén käänsi englanniksi, joka on levyn laulukieli. Omaa luokkaansa on levyn kansitaide avaruuksineen ja sikiön päässä seikkelevine ideologioineen. Itselläni tämä levy on vain CD:nä, mutta nuorena miehenä musiikkiin tutustuessani lainasin sen vinyylinä kirjastosta ja todellisessa albumikoossa kansitaide pääsee oikeuksiinsa. (Suomalainen musiikkikirjasto on muutenkin erikoinen ja erinomainen laitos: jätkät eivät aikoinaan uskoneet, että kaikki Metallican levyt löytyvät kirjastosta.)

Gustavsonin kääntyminen jehovantodistajaksi, ero Wigwamista ja uran pikkuhiljainen hiipuminen osuvat samoihin aikoihin, mutta en tiedä onko niillä sinänsä mitään yhteyttä toisiinsa, enkä bändihistoriikeista ole löytänyt suoraa vastausta. Fundamentalismistaan huolimatta jehovantodistajilta eivät ole musiikki ja tanssi sinänsä kiellettyjä sen enempää kuin televisio, ehkäisy tai meikkaaminenkaan (miesten pitkät hiukset tosin ovat). Rocktähteyttä ja kuuluisuutta ei kuitenkaan pidetä tavoittelemisen arvoisena ja luultavasti rock ja todistajuus olisivat jossain vaiheessa joutuneet ristiriitaan. Kyseessä on kuitenkin uskonto, joka määrittelee koko elämän yksityiskohtineen, eikä kompromisseja ole olemassa. Kuten Gustavson itse jutussa sanoo halunneensa vaimonsa kanssa ”jäädä vähän kuin tukiyhdistyksen jäseniksi”, niin se ei ole mahdollista.

Toisaalta, jäihän Wigwamkin sitten lopulta aika undergroundiksi, progediggareiden suosikiksi, vaikka siitä piti tulla ensimmäinen suomalainen bändi, joka tekee sen minkä Hanoi Rocks, HIM ja Nightwish tekivät myöhemmin. Postgustavilainen Wigwam onnistui osittain luomaan itsensä uudestaan ja korvaamaan maalailevat Hammond-urut kitaroilla ja syntetisaattoreilla ja kuvasi musiikkiaan deep-popiksi, mutta lopullinen breikkaaminen jäi. Jos maailmanlaajuinen suosio olisi toteutunut ja Gustavson vielä soittanut yhteyeen riveissä, olisi uskonnon ja uran ristiriita varmasti revennyt vielä suuremmaksi.

Gustavsonin soolouran aloitti …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen -instrumentaalilevy (1978), joka perustuu jehovantodistajien opetuksiin. Harvoin aihetta on levitetty tällaisella konseptilla eikä puhdasoppisuutta varjeleva liikkeen oppi helposti taivu taiteellisiin synteeseihin. Albumin mukana piti tulla myös teemaa selittävä vihkonen, mutta marxilais-leninistisesti suuntautuneessa Love Recordsissa uskonnollisten traktaattien levitykseen suhtauduttiin kielteisesti. Kansitaide muistuttaa vahvasti Beingin vastaavanlaisia naivistisia, yksityiskohtaisia piirroksia, jotka ovat täysin jotain muuta kuin Raamattu -ja traktaattiseuran pastellisävyiset piirrokset. (Nyt kun googletin asiaa, Wigwamin omilta kotisivuilta löytyy kansitaiteesta seuraava tieto: ”Cover painting done by Alpo Vanninen as detailed by J.G. in accordance with the Bible”. Being-levyn kansitaiteen tekijäksi on merkitty Gustavson.)

Vaikka levyllä soittaakin Esa Kotilaisesta ja Pekka Pöyrystä lähtien fanittamiani sen aikaisia huippumuusikoita, on levy kokonaisuutena aika raskasta kuunneltavaa. Sitä vaivaa liika yrittäminen, pömpöösi progetauti, kuten niin monia muitakin sen ajan levyjä, eikä olekaan ihme, että suuri yleisö hylkäsi progen ja alkoi kuunnella juurikin punkia, heviä ja uuden aallon rockia. Gustavsonin muita soololevyjä en ole kuunnellut.

Aika satunnaisesti Gustavson 70-luvun jälkeen on musisoinut ja onkin elättänyt itsensä siivoojana ja postinkantajana, mikä tuntuu jotenkin häpeälliseltä. Onneksi miehelle sentään myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014.

Toisaalta, Wigu-rumpali Ronnie Österberg ajautui taloudellisiin vaikeuksiin (ja niiden ja sairauden vuoksi lopulta itsemurhaan) yrittäessään elättää itseään ammattimuusikkona. Siitäkin huolimatta, että monien iskelmä- ja pop-kappaleiden rummut on levylle naputellut tämä progelegenda, ei taustamuusikolle kerry teostokorvauksia kappaleista, joihin ei ole merkitty tekijäksi. Jim Pembroke taas teki mm. teki kappaleita Kojolle ja onkin historian ironiaa, että tämä sinänsä hieno biisintekijä on vastuussa Suomen legendaarisen huonosta menestyksestä Euroviisuissa. Rappukäytävien lakaiseminen on ainakin rehellistä työtä.

Jukka Gustavsonia olisi ollut mahdollista kuulla vuoden 2018 Wigwam-kiertueella ja harmittaa, kun jätin keikat väliin. 2000-luvun alussa kävin Pembroken luotsaaman Wigwamin keikoilla useampaankin kertaan, mutta tämä olisi ollut varmasti aivan toisenlainen konsepti. Nyt kun Pembrokekin on ollut jo toista vuotta taivaallisessa taustabändissä, ei Wigwamin musiikkia enää varmasti kovin moneen kertaan elävänä esitetä.

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.