musiikki – Elämä ja Teot

Musiikin aitoudesta

Kirjoitin synteettisestä musiikista ja siihen liittyen erityisesti iskelmästä.

Käännösiskelmän ”epäaitous” tulee esille ainakin viidellä tasolla:

1) Iskelmää (ja poppia) on aina pidetty pinnallisena, kevyenä, muovisena ja epäaitona verrattuna autenttiseen rockiin; jazzista, klassisesta tai muusta taidemusiikista puhumattakaan. Se on avoimen kaupallista, eikä sen sanoituksissa ei ole ”sanomaa”.

2) Käännösiskelmät on kopioitu suoraan ulkomailta ja artistit laulavat lainakappaleita. Muutenkin iskelmässä on yleistä esittää muiden tekemiä sävellyksiä: näennäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta joku muu on tehnyt artistien koskettavat sanoitukset ja kappaleet.

3) Sen lisäksi, että iskelmä on ulkomaalaista pinnallista hömppää, se lauletaan junttikielellä suomeksi. Epäaidoin mahdollinen yhdistelmä.

4) Aika ei ole kohdellut iskelmää hyvin: finnhitsit saattoivat omana aikanaan olla nuorekasta hittimusaa, mutta sellaiset tekijät kuten Kake Randelin, Lea Laven tai Katri Helena ovat auttamatta vanhojen ihmisten musiikkia, siinä missä 70-luvun rock voi kosiskella nuorempaa yleisöä (ehkä). Finnhitsien käännösiskelmästä tulevat mieleen elähtäneet kaljabaarit.

5) Vielä kun mukaan tuodaan koneet ja syntetisaattorit, poistuu sekin aitouden muren, että musiikkia soitettaisiin ”oikeilla” soittimilla.

En ole aina pitänyt musiikista. Pitkillä automatkoilla meidät lapset pakattiin takapenkille toppavaatteinemme ja autoradiossa soivat ne kolmesta viiteen autokasettia: Tapani Kansaa, Anna Hanskia, Kirkaa, Arja Korisevaa… Ne olivat tuttuja myös tv:n viihdeohjelmista, kuten olivat Fredi ja Heikki Kinnusen musiikkikomediat. Yritin painaa mieleeni artistien nimiä, jos joku sattuisi kysymään millaista musiikkia kuuntelen, olisi minulla sentään jokin vastaus.

Kevyt iskelmä ei ollut lastenlauluja kummempaa. Päiväkodissa ja koulussa en pitänyt laulamisesta. Kun olin ensimmäistä päivää uudessa päiväkodissa, hoitajat antoivat vapautuksen yhteislaulusta, ja kuvittelin erivapauden koskevan minua pysyvästi. Mutta jo seuraavana päivänä jouduin osallistumaan yhteiseen lauluun ja leikkiin. Se oli sietämätöntä. (Kun laulettiin ”jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö” — hoitaja kysyi miksi en lyönyt: vastasin että minun ei ollut lysti; otin laulun sanoman kirjaimellisesti.)

Koulun musiikkiopetus ei antanut minulle juuri mitään. En vielä tänäkään päivänä oikeastaan tiedä, mitä tarkoittaa ”do-re-mi” ja miten sitä tulisi käyttää. Eri solmisaatioille oli joku pedagogi keksinyt omat viittomansakin ja näiden opetteluun käytettiin ala-asteella huomattava määrä aikaa. Sekä tietenkin laulettiin virsiä urkuharmonin säestyksellä.

Pidin ala-asteella oikeastaan kaikista aineista paitsi musiikintunneista. Isäni ehdotti, että ehkä lapset pitävät vähiten niistä aineista, jotka kokevat vaikeiksi. Ajattelin, että hän varmaan oli siinä oikeassa. Olin myös sitä mieltä, että musiikki on aineista hyödyttömin.

Musiikki on oppiaineena samanlainen kuin liikunta: molemmat vaativat harrastuneisuutta. Ne lapset, jotka vapaa-ajallaan pelasivat lätkää ja jalkapalloa, olivat tietenkin parempia kuin me heittopussit, jotka aina valittiin joukkueeseen viimeisenä (nyt kun mietin, en pitänyt myöskään liikuntatunneista). Ero harrastuneiden ja harrastamattomien välillä oli huikea, eikä pelkille liikuntatunneille osallistumalla voinut olla joukkuepeleissä sillä tasolla, että olisi ollut kentällä jotain muuta kuin vain tiellä.

Samoin he, jotka oli laitettu kotona opiskelemaan jotain instrumenttia, tai joilla oli edes luontaisesti kaunis lauluääni, loistivat musiikintunneilla. Me takapenkin pojat pian opimme vain liikuttamaan huuliamme tai mutisemaan sävelen ja sanojen mukana. Joskus opettaja soitti meille merkittäviä klassisen musiikin teoksia tai muuten yritti opettaa musiikin historiaa. Siinäpä se musiikintuntien anti peruskoulussa. En edes joutunut opettelemaan nokkahuilun soittoa, joka monelle on ollut koulussa traumaattinen kokemus.

Isä kehuskeli, että meidän perheessämme ei pakotettu mihinkään, ei harrastamaan urheilua eikä laitettu väkisin piano- tai viulutunneille. Entä jos olisin halunnut pianotunneille?

Isäni oli nuorempana soittanut kitaraa, hänellä oli ollut niitä kuusi kappaletta. En ole koskaan kuullut isäni soittavan kitaraa.

Minulla oli pienet, kolmen ja puolen oktaavin Yamahan sähköurut. Soitin niitä samalla tavalla kuin tietokoneen näppäimistöllä kirjoittavat he, jotka eivät osaa kymmensormijärjestelmää.

Vasta teini-iässä innostuin musiikista, kun kuulin oikeaa musiikkia, en pelkkiä lastenlauluja tai taustamuzakia. Siinä vaiheessa kun aloin harrastaa musiikkia myös soittajana, harmitti ettei minulla ollut mitään teoreettista pohjaa tai motorista harjoitusta selkärangassa. En vieläkään osaa kutsua itseäni ”muusikoksi”.

Oma teoriani on, että rockin tuloon Suomeen liittyi vahvasti ironinen asenne (ja huumori), toisaalta sanoituksissa korkea tavoitetaso. Rock oli mustaa musiikkia ja muutenkin ulkomaalaista, paheellista hetkutusta, joten sen tuominen suomalaiseen kontekstiin oli mahdollista vain ”vitsillä” tai sitten ylittämällä se tekemällä siitä ”taidetta” tai molempia yhtä aikaa. Mitä tahansa bebabbaluulaa ei suomeksi voi tehdä, ainakaan tosissaan. Joku Hullu Jussi -yhtye lauloi ”finkunas skikunas”, mutta sehän oli huumoribändi, kuten nimestäkin kuuluu. Suomen talvisota -levy oli taiteellinen provokaatio, jolla oli mukana sanoittajina avatgarde-runoilijoita kuten Jarkko Laine, Markku Into ja M.A. Numminen. Levyn asenne on läpeensä ironinen. Juice Leskisen kirjallisia harrastuksia ylistetään vieläkin vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Hänen imagonsa perustuukin siihen, että hän ”kirjailija, joka käyttää rock-musiikkia välineenään”, mutta hänen musiikkinsa on täynnä huumoria ja miten tosissaan pitäisi ottaa savoksi laulettu kappale otsikolla Haitarirock? Samoin rockin alalajin punkin pioneereja olivat Syrjän kulttuurisuvun vesat Martti ja Pantse ja Eppujen ensimmäiset levyt olivat vahvasti humoristisia (tosin sanoitukset ensimmäisille levyille teki Mikko Saarela). Esimerkiksi joku Rääväsuita ei halua Suomeen on parodia Sex Pistolsien biiseistä.

Suomirokissa on mukana vahva annos ironiaa, ja sanoitusten tulee olla verbaalisesti lahjakkaita ja ”näppäriä”.

Samoin rap ja hiphop olivat mustaa musiikkia suuresta maailmasta, eikä vielä 90-luvun alussa kukaan voinut ajatella, että valkoinen suomijuntti räppäisi suomeksi tosissaan, se olisi ollut naurettavaa. Vain joku Raptori pystyi tekemään sitä huumorin varjolla (siinä sivussa myös esim. Hausmylly ja Kake Singers parodioivat disko-musiikkia). Kun aikoinaan Fintelligens ilmoitti tekevänsä räppiä suomeksi tosissaan, sitä pidettiin absurdina.

Suomi on hevin luvattu maa, mutta suomeksi laulettu hevi on marginaalissa. Joku kutsui Popedaa ensimmäiseksi hevibändiksi, ja ainakin YUP:llä on raskaita kitaroita mutta varsinaisesti kai Trio Niskalaukausta, Mokomaa, Kotiteollisuutta ja Stam1naa on kutsuttu heviksi tai metalliksi.

Trio Niskalaukaus on nimenä ironinen, mutta käsittääkseni bändi on ottanut tekemisensä ihan vakavasti, eikä ole mikään Sleeppareihin verrattava huumoribändi.

Melkeinpä kaikilla ulkomaalaisilla musiikkivaikutteilla on ollut vaikeuksia sopeutua suomalaiseen kulttuuriympäristöön: niitä on pidetty pinnallisina ja epäaitoina, mutta vielä kierompana ellei jopa mahdottomana on pidetty niiden kääntämistä suomen kielelle. Siksi ainoa keino (huonon englannin ohella) on ollut ironia: jos rokkia tehdään savolla tai räppiä peräpohjolan murteella, täytyy olla mukana annos itseironiaa.

Synteettinen Suomi, Avaruusromua, Esa Kotilainen ja muuta

Olin teininä musiikin suhteen rajoittunut, kuten murrosikäiset raggari-pojat tapaavat olla ehdottomia monien asioiden suhteen. Musiikin piti olla aitoa, mikä tarkoitti että sitä sai soittaa ainoastaan sähkökitaralla. Siinä suhteessa haikailin menneille vuosikymmenille. 90-luvulla kitaramusiikki ei ollut parhaimmillaan, enkä Oasiksesta innostunut, enkä ole oikein innostunut vieläkään. Myös rap ja hiphop olivat tulossa ja ne olivat ehdottoman kiellettyjä genrejä kaltaiselleni puristille.

Onneksi oli Radiomafia. Nykyisistä radiokanavista poiketen Radiomafialla oli lukuisia hyvin toimitettuja erikoisohjelmia, jotka soittivat musiikkia laidasta laitaan. Kimmo Miettisen Räkärodeo soitti räkäistä rokkia, Markus Partasen Jazzofrenia nimensä mukaisesti jazzia, Ursulan Ilmestyskirja hc-punkkia, Hannu Blommilan juontama Kauriin kääntöpiiri maailmanmusiikkia ja niin edelleen. Kanavalla oli yleissivistävä, ellei suorastaan kasvattava vaikutus, kun joka ilta saattoi tutustua uuteen musiikkiin jostain toisesta genrestä. Vaikka rajoitteista ja ennakkoluuloista oli vaikea päästä, Radiomafia opetti arvostamaan monenlaista musiikkia. Musiikki on taidemuoto, jolla on hyvin suora pääsy ihmisten tunne-elämään. Erilaisen musiikin ymmärtämisen kautta oppii ymmärtämään myös erilaisten ihmisten elämysmaailmaa.

Tämän postauksen kannalta olennainen ohjelma oli Jukka Mikkolan toimittama Avaruusromua, joka soi vuosina 1990–2020 (Radiomafian jälkeen se siirtyi YLE X:lle). Ohjelmassa soitettiin kaikenlaista kokeellista ja elektronista häröilyä, eli juuri sitä mitä murrosikäisen rock-puritaanin olisi pitänyt vieroksua (toki inhosin kaupallista purkkapoppia vieläkin enemmän), mutta kuuntelin kaikki lähetykset tarkkaan, kuulokkeet korvilla pimeässä huoneessa. En ehkä salaa, mutta kavereilta en ainakaan saanut ymmärrystä. Jukka Mikkolan rauhallinen ääni new age -synamusiikin feidautuessa hiljaisuuteen oli kuin hypnotisoijan käsky keskellä induktiota (olen myös kokeillut hypnoosia, mutta se ei kohdallani toiminut ja se taas on toinen tarina).

Suurin suomalaisista syntikkaguruista oli tietenkin Esa Kotilainen, joka nukkui pois vuoden 2023 lopulla. Jukka Mikkolan kirjoittama muistokirjoitus löytyy Ylen sivuilta ja siinä miehen elämänkertaa ja saavutuksia käydään läpi tarkemmin.

Uutinen Kotilaisen kuolemasta tuli samaan aikaan, kun minulla oli kesken kirja suomalaisen elektronisen musiikin historiasta (Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019)). Kirja koostuu suureksi osaksi haastatteluista ja ensimmäinen haastateltava on itseoikeutetusti Esa Kotilainen.

Esa Kotilainen soitti myös suosikkiyhtyeessäni Wigwamissa. Vuosituhannen alun paluukiertueella Esa oli myös mukana koskettimien takana ja näin heidät Turussa ja Tampereella ehkä 5-6 kertaa. Turun Säätämön (nykyisin tiloissa toimii Club 8) keikka kesällä 2001 oli 18-vuotiaalle tajunnanräjäyttävä kokemus. Seisoin naulittuna eturivin vasemmassa kulmauksessa (siinä vähän sen tolpan edessä) koko keikan ja Esan soolot kappaleissa Do or Die ja Grass for Blades veivät transsiin (”Rekku” Rechardin kitarasooloja unohtamatta).

Toinen Wigwamin keskeinen jäsen, laulaja Jim Pembroke menehtyi neljä vuotta sitten. Bändin alkuperäinen rumpali Rönnie Österberg kuoli traagisesti jo vuonna 1980. Wigwam on soittanut vuosien varrella niin monella eri kokoonpanolla, että lienee turha spekuloida, mikä on niistä se oikea ja alkuperäinen, mutta vuosien 1970–1974 keskeinen kantava voima oli basisti Pekka Pohjola, joka kuoli vuonna 2008. Aivan alkuperäinen kitaristi Nikke Nikamo näyttäisi olevan vielä hengissä. Samoin Jukka Gustavson, josta kirjoitin tässä blogissa aikaisemminkin. Pembroken kuoltua vanhat jäsenet ovat soittaneet Wigwamin musiikkia Wigwam Experience -nimen alla, ja kokoonpanossa ovat mielenkiintoisesti soittaneet sekä Gustavson että Kotilainen. Harmittaa, että nämä keikat jäivät näkemättä, ja sattuneesta syystä jäävätkin.

Synteettinen Suomi – kirja esittelee ennakkoluulottomasti elektronisen musiikin alkuaikoja niin Kotilaisten ja Erkki Kureniemen kaltaisista avantgardisteista elektroniseen tanssimusiikkiin ja postpunkista iskelmään. Myöskään mainosmusiikkia ei jätetä mainitsematta. Laaja-alaisuus on kirjan vahvuus: ei jäädä kiinni pelkästään taidemusiikkiin. Toisaalta, suomalainen musiikkiskene ylipäätään on niin kapea, että jos mennään vähänkään undergroundiin, niin aina joissain historiikeissa fiilistellään jotain kaksi keikkaa heittänyttä yläastebändiä, kun tuntuu että juttu loppuu kesken. Jos haluaa kirjoittaa aiheenaan syntetisaattorien käyttö musiikissa 1970-80 -luvulla, pitää ottaa mukaan kaikki genret. Toisaalta, siitä huolimatta ja kenties kirjan haastattelu-formaatista johtuen mennään väistämättä välillä niihin muisteloihin keikasta viidelle ihmiselle Tamperelaisessa kapakassa vuonna 1981.

Esipuheessa Mattlar kertoo pontimen kirjan kirjoittamiselle lähteneen hänen isännöimistään dj-illoista, joissa hän soitti kotimaista syntikkamusiikkia. Tietty hipsteri-fiba onkin mukana, kun suomeksi käännetyt italodiskohitit raikaavat Helsingin baareissa tai Flow festivaaleilla ja kirjan motiivina vaikuttaa olevan vahvasti ”tälläistakin outoa kamaa on Suomessa joskus tehty”.

Esa Kotilaisen monta kertaa kuulluista Travemunden reissuista siirrytäänkin jo ensimmäisessä luvussa Mona Caritaan, Kake Randeliniin ja Virve Rostiin. Kotilainen on soittanut synat moneen iskelmäkappaleeseen, joista maininnnan arvoinen voisi olla esim. Fredin kappaleeseen Se outoa on (alk. Space-yhtyeen kappale Magic Fly), jonka Mattlar mainitsee ensimmäiseksi innoittajakseen genreen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on Kotilaisen TV1:n haastattelussa vuodelta 1979, jossa hän sanoo syntetisaattoreista kansainvälisessä hittimusiikista ”pakko melkein käyttää täälläkin päässä”, tarkoittaen ilmeisesti että käännösiskelmät ovat musiikkia, jota teollisesti tuotetaan eri maissa ja ”kotoutetaan” kääntämällä se suomeksi. Tuotantolinjan täälläkin päässä tarvitaan oikeat laitteet.

Kotilaisen jälkeen äänen pääsevät mm. tuottajat/muusikot Kim Kuusi, Jimi Sumén, Illi Broman ja Jori Sivonen. Paljon käydään läpi knoppitietoa siitä, mitä syntikoita, rumpukoneita, sekvessereitä ja muita laitteita oli saatavilla 70-80 -luvulla.

Sivosta kutsuttiin rockpiireissä ”musiikin viholliseksi numero 1” ja paljon käytiin keskustelua viekö syntetisaattori ”oikeiden” muusikoiden työt. Ainakaan vielä näin ei ole käynyt, osittain siksi, että musiikkimarkkinat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti juuri musiikkiteknologian ansiosta. Nyt samaa keskustelua käydään tekoälyn suhteen.

Suomalainen syntetisaattoreilla maistettu käännösiskelmä oli epäaidointa musiikkia rock-puristille ja siitä pysyttiin kaukana vakavassa nuoruudessa. Tärkeää oli myös käydä baareissa ja yökerhoissa ja olla tanssimatta. Sitten taas jos ajattelee Maki Kolehmaisen jälkeistä listamusiikkia 90-luvulla, niin se onkin oma tarinansa.

Jo 2010 vaiheilla olin jo niin turmeltunut, että jokaisten vappu- ja muiden bileiden soittolistalle piti ujuttaa se tunnin hittipotkuri, joka sisälsi edellä mainittujen lisäksi Tapani Kansaa, Katri Helenaa, Einiä ja Seija Simolaa. Jotenkin Radiohead ei enää nuoruuden angstailun jälkeen toiminut bilemusana. Ironia oli vahvasti mukana soittolistojen koostamisessa ja yleisön vastaanotto oli vaihtelevaa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ajatella, että onhan näissä kappaleissa jotain hienoa, jos ei asiaa ota liian vakavasti. Emilian Satan in Love groovaa vieläkin erittäin tykisti, mutta vähän petyin luettuani, että se perustuu Saksasta ostettuihin taustanauhoihin, eikä kappaletta soita suomalainen bändi.

Kun olin Avaruusromuista oppinut kuuntelemaan Kraftwerkia, Tangerine Dreamia ja Klaus Schulzea, en ollut ajatellut, että klassista Minimoogia voisi kuulla mm. Katri Helenan Syysunelma–kappaleessa. Onhan näissä 70-luvun iskelmäkappaleissa jotain aidosti hienoakin.

Jossain vaiheessa 80-luvun puolella konetaustojen teko meni liiankin helpoksi ja paljon tuotettiin roskaakin eikä kaikki mene läpi vitsilläkään.

Konetaustoihin liittyen ja liittyen ja ihan kaikesta muustakin syystä esimerkiksi ylistämäni Pembroken ja Kojon yhteistyötä en ole koskaan ymmärtänyt.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, miksi popin, diskon, funkin ja elektron laajat genret kaikki laitettiin Suomessa iskelmän kaatoluokan alle. Sana iskelmä tietenkin tarkoittaa iskusävelmää, eli hittimusiikkia, mutta sanaa on vaikea selittää esimerkiksi englanniksi. Se on samalla tavalla yleisnimitys kuin populaarimusiikki, mutta toisaalta pop on jotain muuta. Saksan kielen sanaa Schlager samasta kannasta on joskus käytetty. Siinä missä hitit ja pop ovat coolin kansainvälistä, iskelmä (ja Schlager) ovat imelän romanttista, pinnallista ja takapajuisen junttia.

Lyhytikäinen ja nykyään koko lailla unohtunut Stressi halusi tehdä pesäeroa iskelmään ja olla ”oikea” syntikkapop-bändi, jonka esikuvat olivat Visage ja Ultravox. Kenties Suomi ei ollut aivan vielä valmis tällaiseen menoon ja yhtyeen kosketinsoittajan Mauri Suménin mukaan meikkaaviin syntikantiluttajiin suhtauduttiin huumorilla.

Kevyen tanssimusiikin ja kokeellisen taidemusiikin lisäksi syntetisaattorit tulivat myös rouheampaan rokkiin ja punkkiin. Haastateltu toimittaja Kimmo Miettinen väittää, että syntetisaattoreiden käyttöön punkissa suhtauduttiin avomielisesti (vrt. Pelle Miljoonan Moottorie tie on kuuma). Itse vähän epäilen, mutta mikäpä minä olen väittämään, kun en ollut tuohon aikaan vielä syntynyt.

Avantgardeyhtye Argon aloitti jonkinlaisena Kraftwerkin suomalaisena kevytversiona, mutta seuraajassa Organissa oli siinäkin jotain punk-henkeä viimeistään kun Mikko Saarela liittyi mukaan. Ainakin musiikki oli iskelmään verrattuna epäkaupallista outoilua.

Uuden aallon synapop-yhtyeet kuten Stressi tai Belaboris yrittivät karistaa syntikkamusiikista iskelmällisen epäaitouden leimaa, mutta jäivät lyhytaikaisiksi ilmiöiksi. Paljon onkin kirjassa sitä henkeä, että kylmässä ja pimeässä Suomessa eivät neonvalot vielä palaneet eikä aito diskokulttuuri yltänyt muun maailman tasolle.

Esimerkiksi lahtelaisen Peak Funktionin menossa on kieltämättä jotain kotikutoisen lahtelaista (onko siellä neljän minuutin kohdalla kukkopilli?).

Aikaisemmin tänä vuonna luin myös Perttu Häkkisen elämäkerran Valonkantaja (Brader et al, Salakirjat 2023). Häkkinenhän oli toimittajantyönsä ohella myös vahva elektronisen musiikin vaikuttaja ja mainitaan myös Mattlarin kirjan kiitoksissa. Näin Häkkisen Imatran Voima -yhtyeen aikoinaan elävänä Virossa vuonna 2003. Jotenkin kova, särötetty konemusiikki tuntui paitsi raskaalta, myös koneellisuudessaan jotenkin epäinhimilliseltä. Lähdin kesken keikan pois jokseenkin järkyttyneessä tilassa.

Häkkisen yhtyetoveri Jaakko Kestilä kertoo Mattlarin kirjassa Viron keikasta (jonka uskon olleen sama keikka), että heillä oli mukana videotaiteilija Nuutti Koskinen, joka Kestilän mukaan ajoi videolta ”todella vitun törkeätä kamaa, Cannibal Holocaustin hirveimpiä kohtauksia yhdistettynä tietynlaiseen natsiestetiikkaan” ja että hän itse ei ollut samaa mieltä Häkkisen (ja Koskisen) kanssa idean hyvyydestä. Jälkeenpäin ehkä juuri teollisuushallin seinälle heijastetut paloittelu ja ihmisuhrikuvat yhdistyneenä todella kovalla volyymilla tulevaan särkevään musiikkiin oli se minua järkyttänyt tekijä.

Nykyisin tulee kuunneltua musiikkia laajalla skaalalla, kunhan se on tehty sydämellä ja asenteella. Ainoa genre, jota en voi sietää, on nykyinen kaikkien suosituin listapoppi. Vai onko se edes genre? Onko sekin vain kaikki sitä iskelmää? Oireellista on, että esimerkiksi tämän vuoden Ruisrockin esiintyjistä suurin osa ei sano mitään.

Voi tietysti olla, että tämä kertoo vain erikoisuudentavoittelustani, että kalastelen esiin obskuureja italodiskoiskelmähittejä 50 vuoden takaa, mutta en pysty nimeämään esimerkiksi yhtään Draken biisiä (googlasin mitkä ovat vuoden 2025 ”top artisteja”).

Ehkä se on minun rajoitteeni nykyään.

Kare Eskola: musiikki on pian vain taylorswiftejä

Ylen kolumnissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kommentoi musiikkitarjonnan spotifysaatiota ja musiikkikulttuurin kaventumista, josta itsekin kirjoitin aikaisemmin. Ristiriitaisesti vaikka musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan, kuunnellun musiikin kärki kapenee; ja silloinkin kun marginaalisempaa musiikkia kuunnellaan, niiden rahat valuvat muutamalle artistille vinoutuneen tuloutusmallin vuoksi.

Eskola kirjoittaa myös uutisesta, josta minunkin piti kirjoittaa aikaisemmin: musiikkitapetti ja rentoutusraidat ovat Spotifyn suosituimman sisällön joukossa. En tiedä, kuinka tähän uutiseen pitäisi suhtautua, mutta jotenkin ajatus masentaa.

Väitetään, että yhteinäiskulttuurin aika on ohi. En tiedä oliko yhtenäiskulttuuri koskaan missään kadoksissa, mutta näyttäisi siltä, että algoritmien hallitsemat kulutustottumukset tuovat yhteiskulttuurin takaisin globaalilla skaalalla. Koko maailma kuuntelee kaiken aikaa samaa soittolistaa ja katselee samoja toistaan kopioivia sarjoja.

Popeda alkoi ja loppui

Näin Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1995 Jyväskylän Lounaispuiston lavalla koulujen lopettajaiskonsertissa. Muita esiintyjiä olivat Suurlähettiläät ja Aikakone. Liput taisivat olla 35 markkaa, en jaksa konvertoida sitä nykyrahaksi, mutta ei paha lipunhinta kumminkaan. Popeda oli tuolloin toiminut pitkälti kolmella vuosikymmenellä, eli oli jo aika vanha bändi, eikä välttämättä ilmeisin valinta koululaisten tapahtuman pääesiintyjäksi.

Tapahtuman juonsi kylän oma tyttö Minna Ottavainen, joka oli tullut koko Suomelle tunnetuksi nuorille suunnatusta Jyrki-ohjelmasta (ennen tv-julkisuutta Minna oli tehnyt isäni kanssa Lievestuoreen sanomat -nimistä ilmaisjakelulehteä, Minna kirjoitti jutut ja isäni hoiti taiton ja painatuksen). Minna kutsui lavalle yleisöstä jonkun pojan haastateltavaksi ja kysyi, mikä on hänen lempibiisinsä Popedalta. ”Jos pillua saan!” huusi poika mikrofoniin, ”No joo, on Popedalla sellainenkin biisi”, totesi Minna (kappaleen nimi on Erotomania, toim.huom.).

Tämä saattoi olla ensimmäinen kosketukseni oikeaan elävään rock-musiikkiin. Ellei se sitten ollut YUP kotikuntani Laukaan nuorisotoimen järjestämässä tapahtumassa, jossa paikalliset nuokkaribändit pääsivät soittamaan. YUP oli pääesiintyjä ja ainoa ”oikea” bändi. Yhtyeen basisti ja kantava voima Valtteri Tynkkynen on alunperin kotoisin Laukaasta, joten tällä saattoi olla osuutta asiaan. Tämä oli mahdollisesti kesällä 1994, jolloin se olisi ensimmäinen rock-konserttini, tai sitten se oli myöhemmin, kenties vuonna 1996.

Sen ikäisenä en ollut vielä aivan päässyt rockin enkä etenkään päihteiden maailmaan, joten muistan konserttien olleen aika raskaita sellaiselle nörttipojalle, jollainen siihen aikaan olin. Lounaispuiston keikasta muistan märäksi kastelevan kuurosateen ja nälän, väsymyksen ja vilun, taidettiin kaverin kanssa lähteä pyöräilemään kotiin vielä keikan ollessa kesken.

Näin Popedan myös viime kesän kiertueella, vilaukselta ja vahingossa. Olin kyllä tietoinen, että yhtye tulisi nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun keikalle osana kiertuetta, Logomon kesäterassille. Se olisi kuitenkin vaatinut tiettyä mielentilaa (eli humalatilaa) mennä varsinaisesti katsomaan keikkaa, joten jätin lippuostokset väliin, kun kukaan ei lähtenyt seuraksi enkä jaksanut mennä yksinäni ylihintaista festarikaljaa särpimään. Kuljin kuitenkin sattumoisin siitä ohi ja Logomon uudelta superkalliilta sillalta oli aitiopaikka keikkalavalle. Kuuntelin pari kappaletta ja olihan se bändi edelleen kovassa iskussa. Jäsenet tietenkin ovat vaihtuneet vuosien varrella nuorempiin, enkä edes ole varma, ketä yhtyeessä soittaa. Voi olla, että ovat kaikki jotain kolmekymppisiä jannuja. Nyt kun Pate Mustajärvi jätti bändin, lasken viime kesän kiertueen jäähyväiskiertueeksi. Patetonta Popedaa en tule koskaan tunnustamaan.

Pate Mustajärven kappaleiden taustoista kertovassa Tohtori Mustajärvi, otaksun – kirjassa (toim. Tina Finn. Docendo. 2022) Patella on välillä vähän selittelynkin makua. ”En minä muuten, mutta pojat pakottivat”. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kappaleet John Holmes, Pornokaupan johtaja eikä edellä mainittu Erotomania eivät olleet hänen sanoittamiaan, kuten ei ollut moni muukaan roisimpi kappale. Mustajärvi maalailee itsestään kuvaa herkkänä runopoikana, joka saa innoitusta lyriikkaansa mm. kirjallisuuden klassikoista ja Luis Buñuelin taide-elokuvista.

Mustajärvi muistuttaa myös, että vaikka Popeda onkin junttirokkia, se ei ole koskaan hyväksynyt rasismia, homofobiaa tai muuta syrjintää, eikä sen sanoituksissa ole ollut esimerkiksi naisia väheksyvää sovinismia, vaikka roisista aiheista onkin laulettu. Popeda –Paten soolotuotantoa unohtamatta — on lauluja kaljanjuonnista, makkarasta ja jääkiekosta. Popedaa ei voisi yhdistää mihinkään muuhun kaupunkiin kuin Tampereeseen. Esimerkiksi täällä Turussa ihmisiltä puuttuu kyky sen kaltaiseen huumorintajuun.

Popedaa on myös sanottu jossain Soundin artikkelissa ensimmäiseksi suomalaiseksi hevibändiksi. Heville on monta määritelmää, mutta yleisesti kai ensimmäisinä suomenkielisinä hevibändeinä pidetään vasta myöhemmin tulleita Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden kaltaisia bändejä. Popedasta kuuluvat vahvasti Ramones-vaikutteet, mutta punkiakaan se ei varsinaisesti ole. Epe Heleniuksen kerrotaan kutsuneen Popedaa Suomen Rolling stonesiksi.

Spotifyn ylivallasta ja suoratoisto-bisneksen taloudesta

Musiikkialan tilastoja maailmanlaajuisesti keräävä Luminate on julkaissut vuosiraporttinsa, josta selviää mielenkiintoisia seikkoja Spotifystä. Raportti Luminaten kotisivuilla on ainakin minun kirjan sivuun ja leipätekstiin tottuneelle silmälle epämukavaa luettavaa, mutta Helsingin Sanomissa on myös Ilkka Mattilan aiheesta kirjoittama juttu.

Englannin kielen ja anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa käsittelevässä jutussani sivusin myös Spotifyn ja muiden suoratoistopalveluiden roolia. Niiden hyvä puoli on, että ne tarjoavat alustan myös marginaalimusiikille ja niiden kautta on mahdollista löytää monenlaista musiikkia, johon ei ennen Internetin aikakautta ollut levykaupan hyllyä penkoessa mahdollista törmätä. Niiden huono puoli on, että eniten kuunneltujen kärki on kapea ja muutamat artistit korjaavat suurimman rahallisen potin samalla kun merkittävä osa musiikintekijöistä jää kokonaan tai lähes kokonaan ilman rahallista korvausta.

Kuunneltavaa Spotifyssa oli viime vuonna reilut sata miljoonaa kappaletta ja maailman kaikissa suoratoistopalveluissa yli 180 miljoonaa kappaletta. Valikoimaa siis riittää.

Lähteen mukaan Spotify ei enää tilitä korvauksia kappaleista, joita on kuunneltu alle 1000 kertaa. Luminaten arvion mukaan tuhannesta kuuntelusta korvaus on keskimäärin 3,30€. Ei siis suuren suuri menetys artistille, mutta arvion mukaan tällaisten kappaleiden osuus oli 158,6 miljoonaa eli yli 86 prosenttia. Tuleehan siitä säästöä. Voi tietysti olla, että päätös liittyy enemmän kirjanpitoon ja pankkiliikenteeseen.

Tosin kappaleista 43 prosenttia oli saanut enintään kymmenen kuuntelukertaa, ja noin 25 prosenttia kaikista kappaleista oli sellaisia, joita ei ollut kuunneltu kertaakaan. Eli noin neljäsosasta ei mitään tilityksiä olisi muutenkaan tulossa.

En löytänyt juttua miehestä, joka tekee samalla sapluunalla 10 biisiä Spotifyhin päivittäin toivoen, että joku niitä vahingossa kuuntelisi. Eli toisin sanoen spämmää Spotifyhin. Kenties merkittävä osa näistä on juuri enemmän tai vähemmän tällaista huttua ja kenties Spotifyn motivaationa on myös vähentää tällaista tehtailua.

Vertailun vuoksi kuunnelluin kappale Miley Cyrusin Flowers, joka sai 1,6 miljardia kuuntelua. (Itse kuulen sen olemassaolosta nyt ensimmäistä kertaa.) Minusta se on aika paljon.

Raporttiin on piirretty suoratoistoja kuvaava pyramidi, mutta se ei ole lähellekään mittakaavassa. Realistisempi kaavio olisi leveäkantainen nasta, jonka kannassa on suurin osa kappaleista, ja joka kapenee tuhannesosia kapeampaan piikkiin, jonka kärjessä ovat eniten tienaavat.

Juuri tämä oli aikaisemman kirjoitukseni pointti: globalisaatio ja sen mukanaan tuomat alustat kuten Spotify voisivat olla kulttuuria rikastava tekijä, mutta se näyttäisi olevan liian idealistinen kuva: todellisuudessa ne yksipuolistavat tarjontaa ja vievät tulot artisteilta.

Englanninkielisiä kappaleita oli kuunnelluista kuitenkin ”vain” noin 55% ja suunta on laskussa (vielä kaksi vuotta sitten luku oli 67%). Englanti siis dominoi selvästi, mutta ei kuitenkaan niin voimakkaasti, mitä olisin kuvitellut. Seuraavat kielet ovat espanja, hindi, korea ja japani. Voisin kuvitella, että espanjankielinen lattarimusiikki on globaalisti suosittua, samoin viime vuosina länsimaissakin suosioon nousseet K-pop ja J-pop. Hindinkielistä musiikkia kuvittelisin kuunneltavan lähinnä Intiassa, joka toki on suuri markkina-alue.

Musiikin suoratoistoa ei voi suoraan verrata fyysisten levyjen myyntiin määrien suhteen, mutta trendi on selvä: suoratoisto tappaa levymyynnin.

Levykaupoilla ei mene hyvin ainakaan tämän uutisen mukaan: helsinkiläinen Levykauppa Äx heitti roskalavalle laatikoittaan myymättömiä cd- ja lp-levyjä.

Samanlainen spotifysaatio uhkaa myös kirja-alaa. Toivotan ääni- ja e-kirjat tervetulleeksi, mutta näyttäisi siltä, että niidenkin suhteen alustat korjaavat voitot ja kirjailijat menettävät tulot. Kirjakaupat ovat vaikeuksissa siinä missä levykaupatkin.

Elokuvien ja tv-sarjojen suhteen Netflix on jo käsite (Netflix and chill).

Aika näyttää, onko meillä tulevaisuudessa kullakin kulttuurin alalla vain yksi suoratoistopalvelu, joka määrittelee mitä ihmiset vastaanottavat ja mitä siitä tekijöille maksetaan.

Tähän voi toki aina vastata, että taidetta voi kukin tehdä harrastuksenaan eikä rahan vuoksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Haluaisinkin, että maailma olisi sellainen, jossa se olisi mahdollista. Kannustan jokaista harrastamaan taidetta, oli se sitten soittamista, kirjoittamista, maalaamista tai vaikka kutomista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide ja kulttuuri tulisi riisua kaikesta kaupallisuudesta, rahanteosta ja hyötyajattelusta. Maailma nyt vain kuitenkin sattuu olemaan sellainen, että ilman rahaa ei pärjää. Soittimet, studiot ja treenitilat maksavat, soittajan ajasta puhumattakaan, ja mitä vähemmän rahaa valuu ns. ruohonjuuritasolle, sitä vähemmän luodaan omaehtoista musiikkia.

Apurahakeskusteluun en edes mene tässä kohtaa.

Elämme aikaa, jolloin toisaalta meille on tarjolla enemmän kulttuuria kuin koskaan ja kulttuurituotteet ovat saavutettavia verkon kautta muutamalla klikkauksella. Tilanne ei siinä mielessä ole mikään kriisi, ja onhan meillä edelleen kaikki vanha musiikki olemassa levyillä. Kirjojakin on edelleen saatavissa, eikä niitä kukaan ole Fahrenheit 451:n hengessä tulossa polttamaan. Kulttuurin kuitenkin kuuluu olla elävää. On se kovin tylsää, jos koko maailman musiikkikulttuuri typistyy 19 geneeriseen anglo-amerikkalaisen artistin biisiin.

Mitään kovin rationaalista ja kansantaloutta kohottaa loppukaneettia minulla ei ole tähän laittaa, muuta kuin se naiivi toive siitä, että maailma olisi paljon mielenkiintoisempi, jos olisi olemassa erilaisia kirjoja ja monenlaista musiikkia ja ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita asioita ja joilla olisi mielenkiintoisia ajatuksia.

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Urkumestari Jukka Gustavson, Wigwam ja uskonto

ET-lehteä tulee harvemmin luettua, mutta nyt oli verkossa lyhyt juttu muusikko Jukka Gustavsonista. Itselle Wigwam on aina ollut tärkeä bändi: oikeastaan Wigwamin miehistö on vaihtunut niin moneen kertaan, että siitä olisi moneksi bändiksi. Gustavsonin Wigwam oli aivan eri yhtye kuin kitaravetoisempi, Nuclear Nightclubin levyttänyt Wigwam.

Gustavsonin aikaisessa Wigwamissa oli myös sitä aikaisemmassa postauksessa mainittua esoteriaa. Sen huipentuma oli Being-levy (1974), jonka mystiset sanat Gustavson kirjoitti suomeksi ja jotka yhtyeen ex-basisti ja lankomies Mats Huldén käänsi englanniksi, joka on levyn laulukieli. Omaa luokkaansa on levyn kansitaide avaruuksineen ja sikiön päässä seikkalevine ideologioineen. Itselläni tämä levy on vain CD:nä, mutta nuorena miehenä musiikkiin tutustuessani lainasin sen vinyylinä kirjastosta ja todellisessa albumikoossa kansitaide pääsee oikeuksiinsa. (Suomalainen musiikkikirjasto on muutenkin erikoinen ja erinomainen laitos: jätkät eivät aikoinaan uskoneet, että kaikki Metallican levyt löytyvät kirjastosta.)

Gustavsonin kääntyminen Jehovan todistajaksi, ero Wigwamista ja uran pikkuhiljainen hiipuminen osuvat samoihin aikoihin, mutta en tiedä onko niillä sinänsä mitään yhteyttä toisiinsa, enkä bändihistoriikeista ole löytänyt suoraa vastausta. Fundamentalismistaan huolimatta Jehovan todistajilta eivät ole musiikki ja tanssi sinänsä kiellettyjä sen enempää kuin televisio, ehkäisy tai meikkaaminenkaan (miesten pitkät hiukset tosin ovat). Rock-tähteyttä ja kuuluisuutta ei kuitenkaan pidetä tavoittelemisen arvoisena ja luultavasti rock ja todistajuus olisivat jossain vaiheessa joutuneet ristiriitaan. Kyseessä on kuitenkin uskonto, joka määrittelee koko elämän yksityiskohtineen, eikä kompromisseja ole olemassa. Kuten Gustavson itse jutussa sanoo halunneensa vaimonsa kanssa ”jäädä vähän kuin tukiyhdistyksen jäseniksi”, niin se ei ole mahdollista.

Toisaalta, jäihän Wigwamkin sitten lopulta aika undergroundiksi, progediggareiden suosikiksi, vaikka siitä piti tulla ensimmäinen suomalainen bändi, joka tekee sen minkä Hanoi Rocks, HIM ja Nightwish tekivät myöhemmin. Postgustavilainen Wigwam onnistui osittain luomaan itsensä uudestaan ja korvaamaan maalailevat Hammond-urut kitaroilla ja syntetisaattoreilla ja kuvasi musiikkiaan deep-popiksi, mutta lopullinen breikkaaminen jäi. Jos maailmanlaajuinen suosio olisi toteutunut ja Gustavson vielä soittanut yhteyeen riveissä, olisi uskonnon ja uran ristiriita varmasti revennyt vielä suuremmaksi.

Gustavsonin soolouran aloitti …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen -instrumentaalilevy (1978), joka perustuu Jehovan todistajien opetuksiin. Harvoin aihetta on levitetty tällaisella konseptilla eikä puhdasoppisuutta varjeleva liikkeen oppi helposti taivu taiteellisiin synteeseihin. Albumin mukana piti tulla myös teemaa selittävä vihkonen, mutta marxilais-leninistisesti suuntautuneessa Love Recordsissa uskonnollisten traktaattien levitykseen suhtauduttiin kielteisesti. Kansitaide muistuttaa vahvasti Beingin vastaavanlaisia naivistisia, yksityiskohtaisia piirroksia, jotka ovat täysin jotain muuta kuin Raamattu -ja traktaattiseuran pastellisävyiset piirrokset. (Nyt kun googletin asiaa, Wigwamin omilta kotisivuilta löytyy kansitaiteesta seuraava tieto: ”Cover painting done by Alpo Vanninen as detailed by J.G. in accordance with the Bible”. Being-levyn kansitaiteen tekijäksi on merkitty Gustavson.)

Vaikka levyllä soittaakin Esa Kotilaisesta ja Pekka Pöyrystä lähtien fanittamiani sen aikaisia huippumuusikoita, on levy kokonaisuutena aika raskasta kuunneltavaa. Sitä vaivaa liika yrittäminen, pömpöösi progetauti, kuten niin monia muitakin sen ajan levyjä, eikä olekaan ihme, että suuri yleisö hylkäsi progen ja alkoi kuunnella juurikin punkia, heviä ja uuden aallon rockia. Gustavsonin muita soololevyjä en ole kuunnellut.

Aika satunnaisesti Gustavson 70-luvun jälkeen on musisoinut ja onkin elättänyt itsensä siivoojana ja postinkantajana, mikä tuntuu jotenkin häpeälliseltä. Onneksi miehelle sentään myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014.

Toisaalta, Wigu-rumpali Ronnie Österberg ajautui taloudellisiin vaikeuksiin (ja niiden ja sairauden vuoksi lopulta itsemurhaan) yrittäessään elättää itseään ammattimuusikkona. Siitäkin huolimatta, että monien iskelmä- ja pop-kappaleiden rummut on levylle naputellut tämä progelegenda, ei taustamuusikolle kerry teostokorvauksia kappaleista, joihin ei ole merkitty tekijäksi. Jim Pembroke taas teki mm. teki kappaleita Kojolle ja onkin historian ironiaa, että tämä sinänsä hieno biisintekijä on vastuussa Suomen legendaarisen huonosta menestyksestä Euroviisuissa. Rappukäytävien lakaiseminen on ainakin rehellistä työtä.

Jukka Gustavsonia olisi ollut mahdollista kuulla vuoden 2018 Wigwam-kiertueella ja harmittaa, kun jätin keikat väliin. 2000-luvun alussa kävin Pembroken luotsaaman Wigwamin keikoilla useampaankin kertaan, mutta tämä olisi ollut varmasti aivan toisenlainen konsepti. Nyt kun Pembrokekin on ollut jo toista vuotta taivaallisessa taustabändissä, ei Wigwamin musiikkia enää varmasti kovin moneen kertaan elävänä esitetä.

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.