Kategoria: musiikki

Kare Eskola: musiikki on pian vain taylorswiftejä

Ylen kolumnissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kommentoi musiikkitarjonnan spotifysaatiota ja musiikkikulttuurin kaventumista, josta itsekin kirjoitin aikaisemmin. Ristiriitaisesti vaikka musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan, kuunnellun musiikin kärki kapenee; ja silloinkin kun marginaalisempaa musiikkia kuunnellaan, niiden rahat valuvat muutamalle artistille vinoutuneen tuloutusmallin vuoksi.

Eskola kirjoittaa myös uutisesta, josta minunkin piti kirjoittaa aikaisemmin: musiikkitapetti ja rentoutusraidat ovat Spotifyn suosituimman sisällön joukossa. En tiedä, kuinka tähän uutiseen pitäisi suhtautua, mutta jotenkin ajatus masentaa.

Väitetään, että yhteinäiskulttuurin aika on ohi. En tiedä oliko yhtenäiskulttuuri koskaan missään kadoksissa, mutta näyttäisi siltä, että algoritmien hallitsemat kulutustottumukset tuovat yhteiskulttuurin takaisin globaalilla skaalalla. Koko maailma kuuntelee kaiken aikaa samaa soittolistaa ja katselee samoja toistaan kopioivia sarjoja.

Popeda alkoi ja loppui

Näin Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1995 Jyväskylän Lounaispuiston lavalla koulujen lopettajaiskonsertissa. Muita esiintyjiä olivat Suurlähettiläät ja Aikakone. Liput taisivat olla 35 markkaa, en jaksa konvertoida sitä nykyrahaksi, mutta ei paha lipunhinta kumminkaan. Popeda oli tuolloin toiminut pitkälti kolmella vuosikymmenellä, eli oli jo aika vanha bändi, eikä välttämättä ilmeisin valinta koululaisten tapahtuman pääesiintyjäksi.

Tapahtuman juonsi kylän oma tyttö Minna Ottavainen, joka oli tullut koko Suomelle tunnetuksi nuorille suunnatusta Jyrki-ohjelmasta (ennen tv-julkisuutta Minna oli tehnyt isäni kanssa Lievestuoreen sanomat -nimistä ilmaisjakelulehteä, Minna kirjoitti jutut ja isäni hoiti taiton ja painatuksen). Minna kutsui lavalle yleisöstä jonkun pojan haastateltavaksi ja kysyi, mikä on hänen lempibiisinsä Popedalta. ”Jos pillua saan!” huusi poika mikrofoniin, ”No joo, on Popedalla sellainenkin biisi”, totesi Minna (kappaleen nimi on Erotomania, toim.huom.).

Tämä saattoi olla ensimmäinen kosketukseni oikeaan elävään rock-musiikkiin. Ellei se sitten ollut YUP kotikuntani Laukaan nuorisotoimen järjestämässä tapahtumassa, jossa paikalliset nuokkaribändit pääsivät soittamaan. YUP oli pääesiintyjä ja ainoa ”oikea” bändi. Yhtyeen basisti ja kantava voima Valtteri Tynkkynen on alunperin kotoisin Laukaasta, joten tällä saattoi olla osuutta asiaan. Tämä oli mahdollisesti kesällä 1994, jolloin se olisi ensimmäinen rock-konserttini, tai sitten se oli myöhemmin, kenties vuonna 1996.

Sen ikäisenä en ollut vielä aivan päässyt rockin enkä etenkään päihteiden maailmaan, joten muistan konserttien olleen aika raskaita sellaiselle nörttipojalle, jollainen siihen aikaan olin. Lounaispuiston keikasta muistan märäksi kastelevan kuurosateen ja nälän, väsymyksen ja vilun, taidettiin kaverin kanssa lähteä pyöräilemään kotiin vielä keikan ollessa kesken.

Näin Popedan myös viime kesän kiertueella, vilaukselta ja vahingossa. Olin kyllä tietoinen, että yhtye tulisi nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun keikalle osana kiertuetta, Logomon kesäterassille. Se olisi kuitenkin vaatinut tiettyä mielentilaa (eli humalatilaa) mennä varsinaisesti katsomaan keikkaa, joten jätin lippuostokset väliin, kun kukaan ei lähtenyt seuraksi enkä jaksanut mennä yksinäni ylihintaista festarikaljaa särpimään. Kuljin kuitenkin sattumoisin siitä ohi ja Logomon uudelta superkalliilta sillalta oli aitiopaikka keikkalavalle. Kuuntelin pari kappaletta ja olihan se bändi edelleen kovassa iskussa. Jäsenet tietenkin ovat vaihtuneet vuosien varrella nuorempiin, enkä edes ole varma, ketä yhtyeessä soittaa. Voi olla, että ovat kaikki jotain kolmekymppisiä jannuja. Nyt kun Pate Mustajärvi jätti bändin, lasken viime kesän kiertueen jäähyväiskiertueeksi. Patetonta Popedaa en tule koskaan tunnustamaan.

*

Pate Mustajärven kappaleiden taustoista kertovassa Tohtori Mustajärvi, otaksun – kirjassa (toim. Tina Finn. Docendo. 2022) Patella on välillä vähän selittelynkin makua. ”En minä muuten, mutta pojat pakottivat”. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kappaleet John Holmes, Pornokaupan johtaja eikä edellä mainittu Erotomania eivät olleet hänen sanoittamiaan, kuten ei ollut moni muukaan roisimpi kappale. Mustajärvi maalailee itsestään kuvaa herkkänä runopoikana, joka saa innoitusta lyriikkaansa mm. kirjallisuuden klassikoista ja Luis Buñuelin taide-elokuvista.

Mustajärvi muistuttaa myös, että vaikka Popeda onkin junttirokkia, se ei ole koskaan hyväksynyt rasismia, homofobiaa tai muuta syrjintää, eikä sen sanoituksissa ole ollut esimerkiksi naisia väheksyvää sovinismia, vaikka roisista aiheista onkin laulettu. Popeda –Paten soolotuotantoa unohtamatta — on lauluja kaljanjuonnista, makkarasta ja jääkiekosta. Popedaa ei voisi yhdistää mihinkään muuhun kaupunkiin kuin Tampereeseen. Esimerkiksi täällä Turussa ihmisiltä puuttuu kyky sen kaltaiseen huumorintajuun.

Popedaa on myös sanottu jossain Soundin artikkelissa ensimmäiseksi suomalaiseksi hevibändiksi. Heville on monta määritelmää, mutta yleisesti kai ensimmäisinä suomenkielisinä hevibändeinä pidetään vasta myöhemmin tulleita Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden kaltaisia bändejä. Popedasta kuuluvat vahvasti Ramones-vaikutteet, mutta punkiakaan se ei varsinaisesti ole. Epe Heleniuksen kerrotaan kutsuneen Popedaa Suomen Rolling stonesiksi.

Spotifyn ylivallasta ja suoratoisto-bisneksen taloudesta

Musiikkialan tilastoja maailmanlaajuisesti keräävä Luminate on julkaissut vuosiraporttinsa, josta selviää mielenkiintoisia seikkoja Spotifystä. Raportti Luminaten kotisivuilla on ainakin minun kirjan sivuun ja leipätekstiin tottuneelle silmälle epämukavaa luettavaa, mutta Helsingin Sanomissa on myös Ilkka Mattilan aiheesta kirjoittama juttu.

Englannin kielen ja anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa käsittelevässä jutussani sivusin myös Spotifyn ja muiden suoratoistopalveluiden roolia. Niiden hyvä puoli on, että ne tarjoavat alustan myös marginaalimusiikille ja niiden kautta on mahdollista löytää monenlaista musiikkia, johon ei ennen Internetin aikakautta ollut levykaupan hyllyä penkoessa mahdollista törmätä. Niiden huono puoli on, että eniten kuunneltujen kärki on kapea ja muutamat artistit korjaavat suurimman rahallisen potin samalla kun merkittävä osa musiikintekijöistä jää kokonaan tai lähes kokonaan ilman rahallista korvausta.

Kuunneltavaa Spotifyssa oli viime vuonna reilut sata miljoonaa kappaletta ja maailman kaikissa suoratoistopalveluissa yli 180 miljoonaa kappaletta. Valikoimaa siis riittää.

Lähteen mukaan Spotify ei enää tilitä korvauksia kappaleista, joita on kuunneltu alle 1000 kertaa. Luminaten arvion mukaan tuhannesta kuuntelusta korvaus on keskimäärin 3,30€. Ei siis suuren suuri menetys artistille, mutta arvion mukaan tällaisten kappaleiden osuus oli 158,6 miljoonaa eli yli 86 prosenttia. Tuleehan siitä säästöä. Voi tietysti olla, että päätös liittyy enemmän kirjanpitoon ja pankkiliikenteeseen.

Tosin kappaleista 43 prosenttia oli saanut enintään kymmenen kuuntelukertaa, ja noin 25 prosenttia kaikista kappaleista oli sellaisia, joita ei ollut kuunneltu kertaakaan. Eli noin neljäsosasta ei mitään tilityksiä olisi muutenkaan tulossa.

En löytänyt juttua miehestä, joka tekee samalla sapluunalla 10 biisiä Spotifyhin päivittäin toivoen, että joku niitä vahingossa kuuntelisi. Eli toisin sanoen spämmää Spotifyhin. Kenties merkittävä osa näistä on juuri enemmän tai vähemmän tällaista huttua ja kenties Spotifyn motivaationa on myös vähentää tällaista tehtailua.

Vertailun vuoksi kuunnelluin kappale Miley Cyrusin Flowers, joka sai 1,6 miljardia kuuntelua. (Itse kuulen sen olemassaolosta nyt ensimmäistä kertaa.) Minusta se on aika paljon.

Raporttiin on piirretty suoratoistoja kuvaava pyramidi, mutta se ei ole lähellekään mittakaavassa. Realistisempi kaavio olisi leveäkantainen nasta, jonka kannassa on suurin osa kappaleista, ja joka kapenee tuhannesosia kapeampaan piikkiin, jonka kärjessä ovat eniten tienaavat.

Juuri tämä oli aikaisemman kirjoitukseni pointti: globalisaatio ja sen mukanaan tuomat alustat kuten Spotify voisivat olla kulttuuria rikastava tekijä, mutta se näyttäisi olevan liian idealistinen kuva: todellisuudessa ne yksipuolistavat tarjontaa ja vievät tulot artisteilta.

Englanninkielisiä kappaleita oli kuunnelluista kuitenkin ”vain” noin 55% ja suunta on laskussa (vielä kaksi vuotta sitten luku oli 67%). Englanti siis dominoi selvästi, mutta ei kuitenkaan niin voimakkaasti, mitä olisin kuvitellut. Seuraavat kielet ovat espanja, hindi, korea ja japani. Voisin kuvitella, että espanjankielinen lattarimusiikki on globaalisti suosittua, samoin viime vuosina länsimaissakin suosioon nousseet K-pop ja J-pop. Hindinkielistä musiikkia kuvittelisin kuunneltavan lähinnä Intiassa, joka toki on suuri markkina-alue.

Musiikin suoratoistoa ei voi suoraan verrata fyysisten levyjen myyntiin määrien suhteen, mutta trendi on selvä: suoratoisto tappaa levymyynnin.

Levykaupoilla ei mene hyvin ainakaan tämän uutisen mukaan: helsinkiläinen Levykauppa Äx heitti roskalavalle laatikoittaan myymättömiä cd- ja lp-levyjä.

Samanlainen spotifysaatio uhkaa myös kirja-alaa. Toivotan ääni- ja e-kirjat tervetulleeksi, mutta näyttäisi siltä, että niidenkin suhteen alustat korjaavat voitot ja kirjailijat menettävät tulot. Kirjakaupat ovat vaikeuksissa siinä missä levykaupatkin.

Elokuvien ja tv-sarjojen suhteen Netflix on jo käsite (Netflix and chill).

Aika näyttää, onko meillä tulevaisuudessa kullakin kulttuurin alalla vain yksi suoratoistopalvelu, joka määrittelee mitä ihmiset vastaanottavat ja mitä siitä tekijöille maksetaan.

Tähän voi toki aina vastata, että taidetta voi kukin tehdä harrastuksenaan eikä rahan vuoksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Haluaisinkin, että maailma olisi sellainen, jossa se olisi mahdollista. Kannustan jokaista harrastamaan taidetta, oli se sitten soittamista, kirjoittamista, maalaamista tai vaikka kutomista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide ja kulttuuri tulisi riisua kaikesta kaupallisuudesta, rahanteosta ja hyötyajattelusta. Maailma nyt vain kuitenkin sattuu olemaan sellainen, että ilman rahaa ei pärjää. Soittimet, studiot ja treenitilat maksavat, soittajan ajasta puhumattakaan, ja mitä vähemmän rahaa valuu ns. ruohonjuuritasolle, sitä vähemmän luodaan omaehtoista musiikkia.

Apurahakeskusteluun en edes mene tässä kohtaa.

Elämme aikaa, jolloin toisaalta meille on tarjolla enemmän kulttuuria kuin koskaan ja kulttuurituotteet ovat saavutettavia verkon kautta muutamalla klikkauksella. Tilanne ei siinä mielessä ole mikään kriisi, ja onhan meillä edelleen kaikki vanha musiikki olemassa levyillä. Kirjojakin on edelleen saatavissa, eikä niitä kukaan ole Fahrenheit 451:n hengessä tulossa polttamaan. Kulttuurin kuitenkin kuuluu olla elävää. On se kovin tylsää, jos koko maailman musiikkikulttuuri typistyy 19 geneeriseen anglo-amerikkalaisen artistin biisiin.

Mitään kovin rationaalista ja kansantaloutta kohottaa loppukaneettia minulla ei ole tähän laittaa, muuta kuin se naiivi toive siitä, että maailma olisi paljon mielenkiintoisempi, jos olisi olemassa erilaisia kirjoja ja monenlaista musiikkia ja ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita asioita ja joilla olisi mielenkiintoisia ajatuksia.

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Urkumestari Jukka Gustavson, Wigwam ja uskonto

ET-lehteä tulee harvemmin luettua, mutta nyt oli verkossa lyhyt juttu muusikko Jukka Gustavsonista. Itselle Wigwam on aina ollut tärkeä bändi: oikeastaan Wigwamin miehistö on vaihtunut niin moneen kertaan, että siitä olisi moneksi bändiksi. Gustavsonin Wigwam oli aivan eri yhtye kuin kitaravetoisempi, Nuclear Nightclubin levyttänyt Wigwam.

Gustavsonin aikaisessa Wigwamissa oli myös sitä aikaisemmassa postauksessa mainittua esoteriaa. Sen huipentuma oli Being-levy (1974), jonka mystiset sanat Gustavson kirjoitti suomeksi ja jotka yhtyeen ex-basisti ja lankomies Mats Huldén käänsi englanniksi, joka on levyn laulukieli. Omaa luokkaansa on levyn kansitaide avaruuksineen ja sikiön päässä seikkelevine ideologioineen. Itselläni tämä levy on vain CD:nä, mutta nuorena miehenä musiikkiin tutustuessani lainasin sen vinyylinä kirjastosta ja todellisessa albumikoossa kansitaide pääsee oikeuksiinsa. (Suomalainen musiikkikirjasto on muutenkin erikoinen ja erinomainen laitos: jätkät eivät aikoinaan uskoneet, että kaikki Metallican levyt löytyvät kirjastosta.)

Gustavsonin kääntyminen jehovantodistajaksi, ero Wigwamista ja uran pikkuhiljainen hiipuminen osuvat samoihin aikoihin, mutta en tiedä onko niillä sinänsä mitään yhteyttä toisiinsa, enkä bändihistoriikeista ole löytänyt suoraa vastausta. Fundamentalismistaan huolimatta jehovantodistajilta eivät ole musiikki ja tanssi sinänsä kiellettyjä sen enempää kuin televisio, ehkäisy tai meikkaaminenkaan (miesten pitkät hiukset tosin ovat). Rocktähteyttä ja kuuluisuutta ei kuitenkaan pidetä tavoittelemisen arvoisena ja luultavasti rock ja todistajuus olisivat jossain vaiheessa joutuneet ristiriitaan. Kyseessä on kuitenkin uskonto, joka määrittelee koko elämän yksityiskohtineen, eikä kompromisseja ole olemassa. Kuten Gustavson itse jutussa sanoo halunneensa vaimonsa kanssa ”jäädä vähän kuin tukiyhdistyksen jäseniksi”, niin se ei ole mahdollista.

Toisaalta, jäihän Wigwamkin sitten lopulta aika undergroundiksi, progediggareiden suosikiksi, vaikka siitä piti tulla ensimmäinen suomalainen bändi, joka tekee sen minkä Hanoi Rocks, HIM ja Nightwish tekivät myöhemmin. Postgustavilainen Wigwam onnistui osittain luomaan itsensä uudestaan ja korvaamaan maalailevat Hammond-urut kitaroilla ja syntetisaattoreilla ja kuvasi musiikkiaan deep-popiksi, mutta lopullinen breikkaaminen jäi. Jos maailmanlaajuinen suosio olisi toteutunut ja Gustavson vielä soittanut yhteyeen riveissä, olisi uskonnon ja uran ristiriita varmasti revennyt vielä suuremmaksi.

Gustavsonin soolouran aloitti …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen -instrumentaalilevy (1978), joka perustuu jehovantodistajien opetuksiin. Harvoin aihetta on levitetty tällaisella konseptilla eikä puhdasoppisuutta varjeleva liikkeen oppi helposti taivu taiteellisiin synteeseihin. Albumin mukana piti tulla myös teemaa selittävä vihkonen, mutta marxilais-leninistisesti suuntautuneessa Love Recordsissa uskonnollisten traktaattien levitykseen suhtauduttiin kielteisesti. Kansitaide muistuttaa vahvasti Beingin vastaavanlaisia naivistisia, yksityiskohtaisia piirroksia, jotka ovat täysin jotain muuta kuin Raamattu -ja traktaattiseuran pastellisävyiset piirrokset. (Nyt kun googletin asiaa, Wigwamin omilta kotisivuilta löytyy kansitaiteesta seuraava tieto: ”Cover painting done by Alpo Vanninen as detailed by J.G. in accordance with the Bible”. Being-levyn kansitaiteen tekijäksi on merkitty Gustavson.)

Vaikka levyllä soittaakin Esa Kotilaisesta ja Pekka Pöyrystä lähtien fanittamiani sen aikaisia huippumuusikoita, on levy kokonaisuutena aika raskasta kuunneltavaa. Sitä vaivaa liika yrittäminen, pömpöösi progetauti, kuten niin monia muitakin sen ajan levyjä, eikä olekaan ihme, että suuri yleisö hylkäsi progen ja alkoi kuunnella juurikin punkia, heviä ja uuden aallon rockia. Gustavsonin muita soololevyjä en ole kuunnellut.

Aika satunnaisesti Gustavson 70-luvun jälkeen on musisoinut ja onkin elättänyt itsensä siivoojana ja postinkantajana, mikä tuntuu jotenkin häpeälliseltä. Onneksi miehelle sentään myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014.

Toisaalta, Wigu-rumpali Ronnie Österberg ajautui taloudellisiin vaikeuksiin (ja niiden ja sairauden vuoksi lopulta itsemurhaan) yrittäessään elättää itseään ammattimuusikkona. Siitäkin huolimatta, että monien iskelmä- ja pop-kappaleiden rummut on levylle naputellut tämä progelegenda, ei taustamuusikolle kerry teostokorvauksia kappaleista, joihin ei ole merkitty tekijäksi. Jim Pembroke taas teki mm. teki kappaleita Kojolle ja onkin historian ironiaa, että tämä sinänsä hieno biisintekijä on vastuussa Suomen legendaarisen huonosta menestyksestä Euroviisuissa. Rappukäytävien lakaiseminen on ainakin rehellistä työtä.

Jukka Gustavsonia olisi ollut mahdollista kuulla vuoden 2018 Wigwam-kiertueella ja harmittaa, kun jätin keikat väliin. 2000-luvun alussa kävin Pembroken luotsaaman Wigwamin keikoilla useampaankin kertaan, mutta tämä olisi ollut varmasti aivan toisenlainen konsepti. Nyt kun Pembrokekin on ollut jo toista vuotta taivaallisessa taustabändissä, ei Wigwamin musiikkia enää varmasti kovin moneen kertaan elävänä esitetä.

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.