Apu-lehti julkaisi verkkosivuillaan Janne Saarikiven esseen englannin kielen ylivallasta. Alunperin teksti on ilmestynyt Image-lehdessä vuonna 2017. Luullakseni olen lukenut jutun aikaisemminkin, toisaalta Saarikivi on kirjoittanut samasta aiheesta niin useaan otteeseen, että ei tässä sinänsä mitään uutta ole.
Kuten Saarikivi kirjoittaa, on Suomi muuttumassa kovaa vauhtia englanninkieliseksi ja vauhti on vain kiihtynyt tekstin kirjoittamisen jälkeisinä kuutena vuotena. Vuonna 2017 Saarikivi listasi, että Finnkinon elokuvateattereiden 37:stä elokuvasta 24 on englanninkielisiä, käännöskirjallisuudesta yli 60 prosenttia käännetään englannista, koululaisista 95 prosenttia lukee ensimmäisenä kielenä englantia, radiossa soitettavasta musiikista kaksi kolmannesta englanninkielistä. En jaksa hakea päivitettyjä tilastoja, mutta tuskin trendi ainakaan laskuun on kääntynyt.
Samaan aikaan vuonna 2024 Helsingin Sanomat tekee uutisen Aalto-yliopiston opiskelijasta Väinö Jalkasesta, joka ei kandityössään käyttänyt lainkaan englanninkielisiä lähteitä. Suomalaiset yliopistot ovat jo niin vahvasti englanninkielen saturoimia, että tämäkin ylittää uutiskynnyksen. Toisaalta, Jalkanen käytti työssään suomeksi, viroksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, unkariksi ja puolaksi kirjoitettuja lähteitä, mikä on siinä määrin kunnioitettavaa, että voisi ollakin uutiskynnyksen ylittävä tekijä.
Toisena yksityiskohtana huomio, että kotimaisen kirjallisuuden professori allekirjoittaa sähköpostiviestinsä seuraavasti:
Professor
Finnish Literature
20014 University of Turku
Finland
Kun kotimainen kirjallisuus on lähes määritelmällisesti kirjoitettu jommallakummalla kotimaisella kielellä (vaikka tätäkin on kyseenalaistettu), voisi olettaa että professorin työsähköpostien vastaanottaja osaisi jompaakumpaa näistä kielistä. Mikä sitten saa kotimaisen kirjallisuuden professorin vaihtamaan allekirjoituksensa englanniksi, en osaa sanoa, mutta jonkinlainen näennäinen kansainvälistyminen lienee tässä ihanteena.
*
En sinänsä vastusta englannin kieltä. Työnkuvaani kuuluu kielikurssien myynti yritysasiakkaille (ota yhteyttä räätälöidyn tarjouksen saadaksesi!) ja englannin kieli jyrää meilläkin. Prosentit lienevät liikesalaisuuksia, mutta puhutaan selkeästä enemmistöstä. Seuraavana on suomi vieraana kielenä, sen jälkeen asiakaspalveluruotsi — muut kielet ovat hyvin marginaalisessa osassa. Niiden rooli on enemmän harrastusluontoinen, siksikin että kielitaidon saaminen tasolle, jossa sitä voi käyttää työkielenä, on pitkä prosessi. Voi olla vaikea perustella työnantajalle, miksi espanjan alkeiskurssi on tarpeellinen, jos siitä ei ole välitöntä hyötyä. Jos espanjaa ei ole aloittanut opiskelemaan jo peruskoulussa, on se yleensä vain harrastus, ja kovin harva aloittaa.
Englanti on se kieli, jolla kaikki kommunikoivat (usko englannin ylivertaisuuteen on itseään toteuttava ennustus) ja jota ilman ei pärjää missään asiantuntijatehtävässä. Itsekin käytän englantia päivittäin ja se on vahvin (vieras) kieleni.
Englannin kielen osaamisesta on tullut lukutaidon kaltainen metataito, joka on välttämätön muiden taitojen kartuttamiseksi. Jos pitäisi listata nykyajan nuorelle taitoja, joita pidän välttämättöminä, listalla olisivat ainakin seuraavat kolme:
- Looginen päättelykyky / yleinen luetunymmärtäminen
- Tietotekniset taidot
- Englannin kieli.
Yleisellä luetunymmärtämisellä tarkoitan kielestä riippumatonta kykyä ymmärtää lukemaansa ja lukemansa syy–seuraus -suhteita, omaksua asioita ja muodostaa koherentteja argumentteja. Tietoteknisillä taidoilla tarkoitan perustaitoja, kuten hardwaren päivitystä, toimisto-ohjelmien käyttöä ja etenkin tiedonhakua verkosta, joskin tulevaisuudessa joku koodaaminen voi tulla lähes kansalaistaidoksi ja osaksi perustietoteknistä osaamista.
Yhteistä näille taidoille on, että ne ovat avain muiden taitojen oppimiseen. Jos haluan oppia vaikka bassonsoittoa, psykologiaa, kokkaamista, koodaamista tai vaikkapa toisia kieliä, englannin kieli on ylittämätön apu, koska niin paljon oppimateriaalia on saatavilla verkosta englanniksi.
*
Olen silti samaa mieltä Saarikiven kanssa, oli se sitten miten naiivin romanttista hyvänsä: omaa äidinkieltään olisi hyvä vaalia ja kenties opiskella siihen sivuun joku toinenkin vieras kieli, koska monokielinen maailma on tylsä. En edes tiedä, mitä muotisana monikulttuurisuus tarkoittaa, mutta kun maailmaa katsoo, trendinä on englannin kielen ja kulttuurin ylivalta. Koko maailma mussuttaa samoja prosessoituja burgereita, kuuntelee samaa kompressoitua tusinapoppia, tuijottaa samoja Tiktokin videoita ja mongertaa rallienglantia.
Sellaisen huomautuksen syy–seuraus -suhteeesta tekisin, että kun Saarikivi vertaa esim. Indonesian ja Yhdysvaltain vaalien uutisointia, en pitäisi syynä jälkimmäisen kattavampaan uutisointiin englannin kielen valta-asemaa, vaan englannin kielen valta-aseman syynä pidän amerikkalaisen politiikan valta-asemaa. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä perustelisi sen levikin, vaan se on levinnyt 2. maailmansodan jälkeisen Yhdysvaltojen taloudellisen, sotilaallisen ja kulttuurisen ylivallan mukana. Tämä tietenkin jyrkentää kierrettä: englanti on ainoa kieli, jota ymmärretään, joten se on ainoa kieli, jolla luetaan uutisia. Kieli ja kulttuuri toki ovat toisiinsa sidoksissa, mutta en samaistaisi niitä.
Totta kuitenkin on, että maailma yksipuolistuu, niin kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Suoratoistopalveluita kuten Spotifytä tai Netflixiä selatessa tulee kuvitelma kulttuurin runsaudesta: niin paljon kuunneltavaa ja katsottavaa on sormien ulottuvilla, varmasti loppuelämäksi yli oman tarpeen. Kuitenkin suurin osa on sitä samaa. Jos elokuvia tai sarjoja on tarjolla muilla kielillä kuin englanniksi, on nekin tehty samaan amerikkalaiseen formaattiin. Musiikki kuulostaa yhä enenevissä määrin samalta, jopa niin sanottu maailmanmusiikki (mikä typerä nimi) on suureksi osaksi pop-muottiin sovitettua.
Millainen sitten olisi tv-sarja tai musiikkikappale, joka ei olisi sovitettu amerikkalaisen populaarikulttuurin muottiin? Emme osaa edes kuvitella.
Toki Spotifystä on mahdollista tehdä löytöjäkin ja se on myös hyvä väylä marginaalimusiikin levittämiselle, mutta karu tosiasia on, että kuunnellun musiikin kärki levenee ja häntä kapenee. Tähän voi hakea syytä ns. Matteus-efektistä tai Pareton laista tai jostain vieläkin jyrkemmistä tilastollisista yleistyksistä: yhä pienempi määrä musiikkia saa yhä suuremman määrän kuunteluita. Kun tähän vielä lisätään Spotifyn epätasa-arvoinen tuloutuspolitiikka, uhkana on marginaalin katoaminen vielä kapeampaan marginaaliin.
Vaikka globalisaatio voisi olla mahdollisuus maailman kulttuurilliseen ja kielelliseen moninaistumiseen, suunta on päinvastainen. Onko tulevaisuudessa esimerkiksi J.K. Paasikiven kaltaisia polyglotteja? Hän käsittääkseni osasi ainakin venäjän, ranskan, saksan, ruotsin ja latinan kieltä sujuvasti. Onko suomalaisen kulttuurin tähtihetki nordic noir -trillerin saaminen Netflixiin? Onko tämä kaikki tylsää, yksipuolista ja latteaa, vai onko vika minussa?