Turun kirjamessut

Olen käynyt Turun kirjamessuilla siitä asti kun muutin Turkuun vuonna 2001. Muutama vuosi on tainnut jäädä väliin sen vuoksi, että olen asunut ulkomailla. Tavallaan pidän messuhuumasta: kerran vuodessa saa pitää karnevaalia kirjallisuuden ympärillä. Myös tuttuja tapaa aina. Toisaalta levoton hösääminen ei kannusta syventymään; 20 minuutin kirjahaastattelu on ihan liikaa, mieluummin vaikka käy katsomassa, mitä viini- ja ruokamessuilla on, etenkin viinimessuilla.

Tänä vuonna messut oli siirretty messukeskuksesta Logomoon yrityskaupan myötä.

Turun taudinkuvan kuuluu, että tapahtumat järjestetään tiloissa, jotka tapahtumiin mahdollisimman huonosti soveltuvat. Esimerkiksi mielenkiintoisimmat keikat ovat Bar Ö:ssä tai Hannikaisessa, jotka ovat sellaisia olohuoneen kokoisia paikkoja ja joihin yleisö ei mahdu sisään. Sen sijaan kunnollisissa tiloissa, kuten entisessä Utopiassa (ent. Klubi jne.) tapahtumien järjestäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Samoin Logomon on tapahtumaan liian pieni ja sokkeloinen (lukuun ottamatta ”päälavaa”, johon mahtui ja jonka katsomo tuli välillä jopa puolilleen). Logomo toimii myös päärautatieasemana, koska varsinaista rautatieasemaa Turussa ei ole.

Toisaalta, Turun kirjamessut ovatkin kutistuneet joka vuosi Helsingin varastaessa huomion. Helsinki kopioi tapahtuman samalla konseptilla (kirja-, tiede-, ruoka-, viini-, levy-, ja antikvariaattimessut ja mitä muuta kaikkea voikaan kuluttavalle keskiluokalle tarjota) ja on kasvanut siitä asti. Ehkä Turun messut olivat jo liian suuret messukeskukseen, saman tien saattoi leikata näytteilleasettajista 40% ja laittaa ne pienempään tilaan.

Ville Hytönen, Kari Angeria ja Tapani Kinnunen keskustelevat tekoälystä.

Musiikin aitoudesta

Kirjoitin synteettisestä musiikista ja siihen liittyen erityisesti iskelmästä.

Käännösiskelmän ”epäaitous” tulee esille ainakin viidellä tasolla:

1) Iskelmää (ja poppia) on aina pidetty pinnallisena, kevyenä, muovisena ja epäaitona verrattuna autenttiseen rockiin; jazzista, klassisesta tai muusta taidemusiikista puhumattakaan. Se on avoimen kaupallista, eikä sen sanoituksissa ei ole ”sanomaa”.

2) Käännösiskelmät on kopioitu suoraan ulkomailta ja artistit laulavat lainakappaleita. Muutenkin iskelmässä on yleistä esittää muiden tekemiä sävellyksiä: näennäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta joku muu on tehnyt artistien koskettavat sanoitukset ja kappaleet.

3) Sen lisäksi, että iskelmä on ulkomaalaista pinnallista hömppää, se lauletaan junttikielellä suomeksi. Epäaidoin mahdollinen yhdistelmä.

4) Aika ei ole kohdellut iskelmää hyvin: finnhitsit saattoivat omana aikanaan olla nuorekasta hittimusaa, mutta sellaiset tekijät kuten Kake Randelin, Lea Laven tai Katri Helena ovat auttamatta vanhojen ihmisten musiikkia, siinä missä 70-luvun rock voi kosiskella nuorempaa yleisöä (ehkä). Finnhitsien käännösiskelmästä tulevat mieleen elähtäneet kaljabaarit.

5) Vielä kun mukaan tuodaan koneet ja syntetisaattorit, poistuu sekin aitouden muren, että musiikkia soitettaisiin ”oikeilla” soittimilla.

*

En ole aina pitänyt musiikista. Pitkillä automatkoilla meidät lapset pakattiin takapenkille toppavaatteinemme ja autoradiossa soivat ne kolmesta viiteen autokasettia: Tapani Kansaa, Anna Hanskia, Kirkaa, Arja Korisevaa… Ne olivat tuttuja myös tv:n viihdeohjelmista, kuten olivat Fredi ja Heikki Kinnusen musiikkikomediat. Yritin painaa mieleeni artistien nimiä, jos joku sattuisi kysymään millaista musiikkia kuuntelen, olisi minulla sentään jokin vastaus.

Kevyt iskelmä ei ollut lastenlauluja kummempaa. Päiväkodissa ja koulussa en pitänyt laulamisesta. Kun olin ensimmäistä päivää uudessa päiväkodissa, hoitajat antoivat vapautuksen yhteislaulusta, ja kuvittelin erivapauden koskevan minua pysyvästi. Mutta jo seuraavana päivänä jouduin osallistumaan yhteiseen lauluun ja leikkiin. Se oli sietämätöntä. (Kun laulettiin ”jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö” — hoitaja kysyi miksi en lyönyt: vastasin että minun ei ollut lysti; otin laulun sanoman kirjaimellisesti.)

Koulun musiikkiopetus ei antanut minulle juuri mitään. En vielä tänäkään päivänä oikeastaan tiedä, mitä tarkoittaa ”do-re-mi” ja miten sitä tulisi käyttää. Eri solmisaatioille oli joku pedagogi keksinyt omat viittomansakin ja näiden opetteluun käytettiin ala-asteella huomattava määrä aikaa. Sekä tietenkin laulettiin virsiä urkuharmonin säestyksellä.

Pidin ala-asteella oikeastaan kaikista aineista paitsi musiikintunneista. Isäni ehdotti, että ehkä lapset pitävät vähiten niistä aineista, jotka kokevat vaikeiksi. Ajattelin, että hän varmaan oli siinä oikeassa. Olin myös sitä mieltä, että musiikki on aineista hyödyttömin.

Musiikki on oppiaineena samanlainen kuin liikunta: molemmat vaativat harrastuneisuutta. Ne lapset, jotka vapaa-ajallaan pelasivat lätkää ja jalkapalloa, olivat tietenkin parempia kuin me heittopussit, jotka aina valittiin joukkueeseen viimeisenä (nyt kun mietin, en pitänyt myöskään liikuntatunneista). Ero harrastuneiden ja harrastamattomien välillä oli huikea, eikä pelkille liikuntatunneille osallistumalla voinut olla joukkuepeleissä sillä tasolla, että olisi ollut kentällä jotain muuta kuin vain tiellä.

Samoin he, jotka oli laitettu kotona opiskelemaan jotain instrumenttia, tai joilla oli edes luontaisesti kaunis lauluääni, loistivat musiikintunneilla. Me takapenkin pojat pian opimme vain liikuttamaan huuliamme tai mutisemaan sävelen ja sanojen mukana. Joskus opettaja soitti meille merkittäviä klassisen musiikin teoksia tai muuten yritti opettaa musiikin historiaa. Siinäpä se musiikintuntien anti peruskoulussa. En edes joutunut opettelemaan nokkahuilun soittoa, joka monelle on ollut koulussa traumaattinen kokemus.

Isä kehuskeli, että meidän perheessämme ei pakotettu mihinkään, ei harrastamaan urheilua eikä laitettu väkisin piano- tai viulutunneille. Entä jos olisin halunnut pianotunneille?

Isäni oli nuorempana soittanut kitaraa, hänellä oli ollut niitä kuusi kappaletta. En ole koskaan kuullut isäni soittavan kitaraa.

Minulla oli pienet, kolmen ja puolen oktaavin Yamahan sähköurut. Soitin niitä samalla tavalla kuin tietokoneen näppäimistöllä kirjoittavat he, jotka eivät osaa kymmensormijärjestelmää.

Vasta teini-iässä innostuin musiikista, kun kuulin oikeaa musiikkia, en pelkkiä lastenlauluja tai taustamuzakia. Siinä vaiheessa kun aloin harrastaa musiikkia myös soittajana, harmitti ettei minulla ollut mitään teoreettista pohjaa tai motorista harjoitusta selkärangassa. En vieläkään osaa kutsua itseäni ”muusikoksi”.

*

Oma teoriani on, että rockin tuloon Suomeen liittyi vahvasti ironinen asenne (ja huumori), toisaalta sanoituksissa korkea tavoitetaso. Rock oli mustaa musiikkia ja muutenkin ulkomaalaista, paheellista hetkutusta, joten sen tuominen suomalaiseen kontekstiin oli mahdollista vain ”vitsillä” tai sitten ylittämällä se tekemällä siitä ”taidetta” tai molempia yhtä aikaa. Mitä tahansa bebabbaluulaa ei suomeksi voi tehdä, ainakaan tosissaan. Joku Hullu Jussi -yhtye lauloi ”finkunas skikunas”, mutta sehän oli huumoribändi, kuten nimestäkin kuuluu. Suomen talvisota -levy oli taiteellinen provokaatio, jolla oli mukana sanoittajina avatgarde-runoilijoita kuten Jarkko Laine, Markku Into ja M.A. Numminen. Levyn asenne on läpeensä ironinen. Juice Leskisen kirjallisia harrastuksia ylistetään vieläkin vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Hänen imagonsa perustuukin siihen, että hän ”kirjailija, joka käyttää rock-musiikkia välineenään”, mutta hänen musiikkinsa on täynnä huumoria ja miten tosissaan pitäisi ottaa savoksi laulettu kappale otsikolla Haitarirock? Samoin rockin alalajin punkin pioneereja olivat Syrjän kulttuurisuvun vesat Martti ja Pantse ja Eppujen ensimmäiset levyt olivat vahvasti humoristisia (tosin sanoitukset ensimmäisille levyille teki Mikko Saarela). Esimerkiksi joku Rääväsuita ei halua Suomeen on parodia Sex Pistolsien biiseistä.

Suomirokissa on mukana vahva annos ironiaa, ja sanoitusten tulee olla verbaalisesti lahjakkaita ja ”näppäriä”.

Samoin rap ja hiphop olivat mustaa musiikkia suuresta maailmasta, eikä vielä 90-luvun alussa kukaan voinut ajatella, että valkoinen suomijuntti räppäisi suomeksi tosissaan, se olisi ollut naurettavaa. Vain joku Raptori pystyi tekemään sitä huumorin varjolla (siinä sivussa myös esim. Hausmylly ja Kake Singers parodioivat disko-musiikkia). Kun aikoinaan Fintelligens ilmoitti tekevänsä räppiä suomeksi tosissaan, sitä pidettiin absurdina.

Suomi on hevin luvattu maa, mutta suomeksi laulettu hevi on marginaalissa. Joku kutsui Popedaa ensimmäiseksi hevibändiksi, ja ainakin YUP:llä on raskaita kitaroita mutta varsinaisesti kai Trio Niskalaukausta, Mokomaa, Kotiteollisuutta ja Stam1naa on kutsuttu heviksi tai metalliksi.

Trio Niskalaukaus on nimenä ironinen, mutta käsittääkseni bändi on ottanut tekemisensä ihan vakavasti, eikä ole mikään Sleeppareihin verrattava huumoribändi.

*

Melkeinpä kaikilla ulkomaalaisilla musiikkivaikutteilla on ollut vaikeuksia sopeutua suomalaiseen kulttuuriympäristöön: niitä on pidetty pinnallisina ja epäaitoina, mutta vielä kierompana ellei jopa mahdottomana on pidetty niiden kääntämistä suomen kielelle. Siksi ainoa keino (huonon englannin ohella) on ollut ironia: jos rokkia tehdään savolla tai räppiä peräpohjolan murteella, täytyy olla mukana annos itseironiaa.

I’m too sexy for AdSense

Lisäsin blogiini Google Analytics -kävijäseurannan ja samalla Google tarjosi mahdollisuutta liittyä heidän AdSense-mainosverkostoonsa, jonka kautta blogini näyttäisi tekstimainoksia, joista potentiaalisesti saisin minimaalisia summia rahaa. Vaikka inhoan itse mainoksia, jossain hetkellisessä mielenjohteessa joustin periaatteistani ja klikkasin painiketta, jolla hain ohjelmaan.

Vastaus tuli jo seuraavana päivänä ja se oli kielteinen. Syyksi oli merkitty Adult: Sexual content.

Olin melko varma, että blogini olisi liian tylsä ja epäkaupallinen, mutta että liian seksikäs?

Keskeisiä aiheitani ovat olleet viime aikoina kirjallisuusklassikot, huoli nuorison lukutottumusten hiipumisesta, moraalifilosofia, kirjallisuusteoria, pienkustannerunous, esseet, kielitiede, Slavoj Žižek ja tekoäly. Sitä luulisi, että näistä aiheista on vaikea kiihottua.

Kuvia blogissa on vähän ja ne ovat enimmäkseen kuvia kirjoista. Seksiä tihkuva setämiehen profiilikuvani alla:

Joni Kärki

Toisaalta, mielestäni mistään aiheesta ei voi kirjoittaa syvällisesti jollain tapaa sivuamatta seksuaalisuutta. Sana ”seksi” esiintyykin blogissani tyypillisesti johdoksina sellaisissa sanapareissa kuin ”tiukka seksuaalimoraali”.

Tietenkään kukaan oikea ihminen ei ole konkreettisesti Googlelta käynyt lukemassa läpi blogiani, vaan jokin tekoälybotti on haravoinut tekstissä esiintyvät avainsanat läpi ja tämä botti on säädetty amerikkalaisen moralismin (ei siis moraalin) mukaan, jossa mitä tahansa räävittömyyttä ja väkivaltaa saa esittää, mutta jos (naisen) nänni vilahtaa, on se välittömästi pornoa ja lapsille sopimatonta. Samoin tietyt sanat ovat pannassa niiden käyttötarkoituksesta riippumatta.

Ja eivätkö (naisten) nännit sitä paitsi ole nimenomaan lapsille tarkoitettu?

Google täsmentää seuraavasti, mitä tarkoittaa seksuaalisella sisällöllä:

Certain sources of advertising are restricted from appearing on content that:
contains nudity.
is sexually gratifying, sexually suggestive and/or intended to cause sexual arousal.
discusses sexual fetishes.
is about sexual entertainment.
promotes sexual merchandise.
facilitates affairs and/or sexual encounters.
provides advice regarding sexual performance.
promotes sexual enhancement medications or supplements.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä blogissani voisi olla seksuaalista sisältöä, eikä sitä raportissa oltu eritelty. Nopealla vilkaisulla löydän muutaman postauksen, jotka saattaisivat botin silmissä näyttää epäilyttäviltä:

Schopenhauer ja naisten viagra: ilmeisesti sanaa ”viagra” ei saa käyttää missään yhteydessä, edes ironisessa. Kuva Schopenhauerista alla:

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi: kirjoitus käsitteli ihmisen tarvetta läheisyyteen ja hoivaan ja sitä kuinka esimerkiksi vanhainkodeissa hoitajat korvataan roboteilla, mikä on minusta pikemminkin surullista kuin seksikästä, mutta ilmeisesti sanat ”eläimet” ja ”seksi” samassa otsikossa olivat botille liikaa.

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta käsittelee itämerensuomalaisten kielten kirosanojen etymologiaa. Sanojen korvaaminen asteriskeilla vesittäisi sen idean.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti): arvio otsikon kirjasta ja Raamatun kannasta homoseksuaalisuuteen.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustuk-seksi: suomen kielessä seksiä on kaikkialla, myös silloin kun WordPress tavuttaa liian pitkät otsikot.

Kirjoitin myös mm. inceleistä (oliko Schopenhauer incel?) ja Myrkky-lehdestä, mutta en tiedä tunnistaako botti näitä aiheita ”seksuaalisiksi”.

Julistankin lopuksi lukijakilpailun: äänestä alla tämän blogin seksikkäin kirjoitus. En lupaa palkintoja äänestäneiden kesken, ellen keksi jotain vitsikästä ja joka on helppo lahjoittaa. Voit myös äänestää kuka mieskolmikosta on kuumin: Žižek, Schopenhauer vai allekirjoittanut.

Ylen moraalitesti, oikeat vastaukset

Ylen verkkosivuilla on leikkimielinen verkkotesti, jolla voi pohtia omia arvojaan ja moraalisia valintojaan. Koska tässä blogissa on moraalifilosofiaa aina välilllä sivuttu ja koska eipä tässä muutakaan tekemistä ole, kirjoitan jotain kysymyksiä auki.

Ensimmäinen kysymys kuuluu:

Sinun on valittava, pelastatko tuntemattoman henkilön vai oman lemmikkisi hengenvaarasta. Voit pelastaa vain toisen. Kumman valitsisit?

Jo ensimmäisessä kysymyksessä tekee mieli venyttää dilemman rajoehtoja: totta kai humanistina pelastaisin ihmisen, mutta samalla ajattelen, kummalla olisi omin avuin paremmat mahdollisuudet pelastua: nopsajalkainen koira pelastautuisi ilman apuakin toisin kuin sylivauva tai liikuntarajoitteinen vanhus. Kultakalalla ei olisi mitään mahdollisuuksia, toisaalta sitä myös surisi vähemmän. Toisella fyysisesti terveellä aikuisella olisi yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä kuin minulla. Ilmeisesti tässä kuitenkin oletetaan, että pelastamatta jäänyt kuolisi.

Tilaston mukaan n. 28,9% vastaajista pelastaisi oman lemmikkinsä. Melko korkea luku. Pistää myös ajattelemaan, ovatko motiivit eläinrakkaat vai puhtaan itsekkäät. Jos oikeasti uhraa jonkun ihmisen hengen oman lemmikin vuoksi, niin omia tunteitaan kai siinä eniten ajattelee.

Kysymys 2:
Saat tilaisuuden käyttää laitetta, joka parantaa hyvinvointiasi nyt merkittävästi, mutta vastaavasti heikentää lapsenlapsenlastesi hyvinvointia 100 vuoden päästä. Käyttäisitkö laitetta?

Ensimmäinen intuitio oli vastata myöntävästi, koska minulla ei ole lapsia (eikä ole lemmikkejäkään), mutta vastasin kuitenkin kieltävästi. Kaikista vastaajista kieltävästi vastasi lähes kaksi kolmasosaa. Tämän jälkeen voi toisessa testissä arvioida oman hiilijalanjälkensä ja sen jälkeen pohtia, kuinka rehellinen vastasus olikaan.

Kysymys 3:
Kenen tai minkä oikeudet ja hyvinvointi täytyy huomioida päätöksissä?

Vaihtoehtoina ovat mm. kissa, hyttynen, robotti, alkio, järvi, koomapotilas.

Tässä mielestäni sekoitetaan samalle lautaselle keskenään yhteismitattomia asioita. Yksittäisellä hyttysellä ei ole merkitystä, mutta en lajina tuhoaisi kaikkia hyttysiä DDT:llä. Järvellä on itseisarvoa, mutta ei (ihmis)oikeuksia, toisin kuin koomapotilaalla.

Tämän blogin aiheiden kannalta mielenkiintoinen vaihtoehto on ”Kotiapulaisrobotti, joka kykenee tuntemaan (jos tällainen kehitetään)”. Kysymys on hypoteettinen, koska mielestäni sellaista ei pystytä kehittämään, mutta jos olisi olemassa Philip K. Dickin kuvittelemien replikanttien kaltaisia keinoihmisiä, niin toki silloin ne pitäisi ottaa huomioon. Vastasin tähän kieltävästi.

Mutta kuka suunnittelisi varta vasten robotin, joka kykenee tuntemaan kärsimystä? (Onko tässä kristinuskon sanoma pähkinänkuoressa?) Mielenkiintoinen kirja aiheesta on, jossa kirjoittaja väittää kehittäneensä robotin, joka kykenee tuntemaan kipua. Toisaalta Douglas Adamsin parodiaromaanissa Linnunradan käsikirja liftareille on masentunut robotti Marvin.

Vaan eikö oli paljon inhimillisempää (?) kehittää laite, joka tuntee pelkästään positiivisia tunteita? Laite, jonka pelkkä tarkoitus on tuntea jatkuvaa onnellisuutta, tyyytyväisyyttä ja orgastista, ekstaattista nautintoa? (Bonustehtävä: arvioi tällaisen laitteen mielekkyyttä utilitaristisesta näkökulmasta.)

Hyttysen oikeudet muuten otti huomioon täsmälleen sama prosenttimäärä (28,9%), joka hylkäisi tuntemattoman ihmisen palavaan taloon.
Sitten on kysymysiä, jotka mielestäni ovat hieman epätarkkoja, joten skippaan ne tässä ja siirryn suoraan yhdeksänteen kysymykseen:


Epäilet, että puolisollasi on selkäsi takana suhde. Hänen puhelimensa on jäänyt pöydälle ja sen viestisovellus on auki. Kurkkaatko viestejä?

Selvä enemmistö (56,8%) vastaajista vastasi katsovansa viestit. Prosenttiluku on mielestäni aika korkea. Yksityisyydenloukkauksen moraalisen puolen lisäksi tässä on ihan käytännöllinen puoli: mustasukkaisella kyttäämisellä ei ketään voi estää pettämästä eikä itselleen varmuutta toisen uskollisuudesta. Mikään viestien lukeminen ei todista, etteikö toinen voisi silti pettää ja jos siitä jää kiinni noin helposti, on toinen paitsi pettäjä, myös aika hölmö. Toisen yksityisyyttä loukkaamalla tekee vain kiusaa itselleen. Joku yltiöromantikko voi olla naiivisti sitä mieltä, että parisuhteessa aivan kaikki pitää jakaa, mutta joskus voi olla esimerkiksi hyvä ystävän kanssa puida asioita, joita ei puolison tarvitse tietää. En esimerkiksi haluaisi tietää, jos avopuolisoni olisi valittanut minusta ystävälleen. Miksi pahoittaisin sillä mieleni? Vai kuvittelisinko naiivisti, ettei kukaan koskaan ole edes vihanpuuskassa kommentoinut minua negatiivisesti kenellekään? Puhumattakaan siitä, että joku muu voi kertoa omista yksityisasioistaan puolisolleni, ja niiden urkkiminen ei kuulu minulle.

Kysymys 10.
Pelätty terroristi-isku saadaan torjuttua, jos kaikki jakavat sijaintitietonsa viranomaisille viikon ajan. Hyväksyisitkö tämän?

Tässäkin ajattelen reunaehtoina olevan, että seuranta jatkuu vain viikon, eikä kyseessä ole ns. kalteva pinta, eli että viranomaisvalvonta ei tuosta jatku tai tiukennu.

Joka viides vastasi kieltävästi ja vitsihän siinä, että aika moni (tietämättään?) jakaa jo sijantitietonsa ties kenelle, mukaanlukien Google, Meta, X ja oma puhelinoperaattori (”ihan orwellia!” — 03/31/2025 15:58 Matti Virtanen paikassa Espoo). Mieluummin jaan tietoni suomalaisille viranomaisille kuin pohdin mitä kaikkea NSA, FSB tai Elon Musk minusta jo tietää. Ja varmaan paljon tietääkin.

Kysymys 11.
Jos voisit valita, kumman valitsisit: kuolet vuoden päästä ja ilmastonmuutos pysähtyy VAI nykytilanne?

Reilu kolmannes väittää uhrautuvansa maailmanpuolesta. Niin varmaan. Ihailtavaa uhrimentaliteettia, mutta kenenkään ei tarvitse ryhtyä uudeksi jeesukseksi, täytyy vain lopettaa fossiilisten polttoaineiden kerskakulutus. Mikä on tietysti vähemmän dramaattista. Olen mieluummin valmis kuolemaan kuin menemään pyörällä töihin ja lopettamaan kiinakrääsän temuttamisen?


Kysymys 14.
Mikä tai mitkä seuraavista on mielestäsi hyväksyttävä, jos ne ovat tärkeä osa jotakin kulttuuria?

Possun syöminen ei ole hyväksyttävää 13%:n mielestä. Tässä lienee jokin vinouma. Kenties vastaajista on kasvissyöjiä poikkeuksellisen moni, koko väestöstä heidän osuutensa tuskin on niin korkea (puhumattakaan esim. muslimeista ja juutalaisista). Koiran syömistä yllätyksettömästi pitää ei-hyväksyttävänä reilut puolet.

Sellaisia kysymyksiä. Toivottavati tämä teki meistä kaikista vähän parempia ihmisiä.

moraali

Vessafiktiosta ja tarinataloudesta

Antti Röngän Jalat ilmassa (Gummerus 2019) on kirja, joka jäänee kirjallisuushistoriaan helppona esimerkkinä siitä, mitä kirjallisuus on 2020-luvun vaihteessa. Ohut, helppolukuinen, kritiikeissä ”koskettavaksi” kuvattu ja vahvasti omaelämänkerrallinen. Ilmeisesti Röngän seuraavat romaanit Nocturno 21:07. (Gummerus. 2021) ja Kiltti poika (Gummerus. 2024) vastaavat myös kuvausta.

Olen nimennyt tämän genren vessafiktioksi; tunnustuskirja, joka kertoo päähenkilönsä elämästä kaiken, mukaan lukien vessareissut. Muita tämän tyylilajin edustajia ovat mm. Henriikka Rönkkönen, Ossi Nyman ja Kalle Lähde. Näiden kirjoittajien kirjoissa kamera käy jatkuvasti, myös käymälässä isolla ja pienellä asialla. Erkka Mykkäsen Sellainen mies -romaani (Gummerus, 2024) kuuluu myös kategoriaan, vaikka en muistanutkaan laskea siinä kuvattuja vessareissuja (ja jätin sen kesken). Asioilla käymisen lisäksi Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö nappailee vessareissuilla Opamoxia ahdistukseensa.

Röngän romaaneista kirjoittaessa tulee sellainen olo (vrt. Tommi Melenderin arvostelu), että saako tätä edes kritisoida: kaveri on koulukiusattu ja traumatisoitunut ja täällä netissä hänen kirjojaan riepotellaan. Eikö tämä koskaan lopu?

Jalat ilmassa kertoo Antin alter egoksi olettamastani Aarosta, joka aloittaa opiskelut Jyväskylän yliopistossa. Samaistun päähenkilöön vahvasti, tuollaistahan se oli minullakin, kun olin nuori humanistiopiskelija yksin vieraassa kaupungissa. Se on jopa stereotypia, jota 20 vuotta myöhemmin osaan katsella kauempaa. Jotkin yksityiskohdat ovat jopa huvittavalla tavalla täysin samoja: ensimmäinen tyttöystäväni sanoi ”en mene rikki”, kun en uskaltanut käydä käsiksi tarpeeksi rohkeasti ja myös minulla oli tyttöystävä työharjoittelussa Ruotsissa (eri tyttö), olin myös kioskissa töissä opiskeluaikana.

Kirjoittelin silloin itsekin samanlaisia juttuja, joita pidin liian noloina, jotta niitä olisi voinut julkaista. Enkä samasta noloudesta pääse yli tätäkään kirjaa lukiessani. Kirjan ansio tietenkin on vilpittömyys. Kirjoittaja uskaltaa vereslihalla rehellisesti kertoa kaiken, miten noloa se sitten onkaan.

Nuoressa minussa oli myös toinen puoli: olen paljon työväenluokkaisemmasta taustasta kuin kulttuurikodin kasvatti Rönkä. Olin juuri sellainen jätkä (engl. lad), josta Nylén, Hurskainen ja Rönkä ja muut herkät Antit sanoisivat: just tollasta maskuliinisuutta mä olen aina inhonnut. En kuunnellut Coldplayta tai The Smithsiä vaan heviä. Tietenkin osaan nyt suhtautua myös tähän käyttäytymismalliin kriittisesti ja ymmärrän, että kaikki se uho oli vain teeskentelyä ja typeryyttä.

Vaikka tässä blogissa kirjoitan välillä myös itsestäni (kuten juuri nyt), varsinaisen tunnustuskirjallisuuden kirjoittaminen olisi minulle vaikeaa. Suhtaudun lähes traumaattisesti ajatukseen, että kaikkea kirjoittamaani tulkittaisiin henkilöni läpi.

Silti tällaista tunnutaan odotettavan: rehellistä ja avointa tilitystä oman elämän noloistakin puolista. Eikö tosiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin sen suuren yökasteluromaanin kirjoittaminen?

*

Antti Röngän isä on Petri Tamminen, joka on yksi lempikirjailijoitani ja on kirjoittanut itsekin miesten noloudesta. Minulla oli hyvä tuuri, kun pääsin Tammisen kirjoituskurssille viime keväänä Turun Kirjan talolla, joka tänä keväänä lopetti toimintansa, koska sellaista on kulttuuripolitiikan strategia.

Tammisen kurssille mennessä ohjaaja itse tuli aulassa vastaan ja kertoi missä suunnassa luokkatila on. Vasta sitten esitteli itsensä:

”Niin, mä olen Petri.”
”Moi, mä olen Joni.”

Sitten 5 sekunnin ajan molemmat katsoimme toisiamme ja pyyhimne käsiämme housunpolviin ja mietimme pitäisikö kätellä. Emme kätelleet.

Pelkästään tämän takia kannatti maksaa kurssista.

*

Kun opiskelin kirjallisuutta pari vuosikymmentä sitten, olivat muodissa (post)strukturalistiset paradigmat, jotka väheksyivät kirjailijan roolia: kirjailija julistettiin kuolleeksi tai korkeintaan pelkäksi tekstin funktioksi ja elävään kirjailijaan viittaamista kutsuttiin halveksuvasti biografismiksi, jota ei voinut ottaa vakavasti.

Vaikka näkökulmaa voi pitää rajoittuneena, oli se tietyssä mielessä myös helpottavaa: fakta ja fiktio pidetään erossa ja kaikesta on lupa kirjoittaa ilman, että se tulkitaan kirjoittajan henkilökohtaiseksi elämäksi.

Sittemmin tilanne on muuttunut ja esimerkiksi Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosentti Maria Mäkelä kirjoittaa Tieteessä tapahtuu verkkolehdessä: Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa (12.2.2025)

Arvokkainta valuuttaa on samastuttava, autenttinen kertomus yksilön mullistavasta kokemuksesta: traumaattisesta tapahtumasta selviytyminen, loppuun palaminen ja siitä seuraava uusi elämänoppi, käänteentekevä kohtaaminen. Tiiviys ja helppo tunnistettavuus ovat hyveitä – parhaan inspiraatiotarinan ja sen opetuksen pystyy kiteyttämään klikkiotsikkoon.

Mäkelä kirjoittaa myös aikaisemmin mainitun Ossi Nymanin Röyhkeys-kirjan vastaanotosta: kun aihe on tarpeeksi ”tärkeä”, ei itse kirjaa tarvitse edes lukea. Mäkelän mukaan Nyman pitää tietoisesti yllä kuvaa itsestään ulkopuolisena, vaikka on menestyvä apurahakirjailija.

Kirjailijan kuolema -käsitteen lanseerannut Roland Barthes julisti, että kirjailija ei voi olla tekstin keskus, johon kaikki merkitykset palautetaan. Kuitenkin 2000-luvun tarinataloudessa kirjallisuus linkittyy kirjailijaan sosiaalisen median logiikalla: tärkein tarina on tarina kirjailijasta itsestään kirjallisuuden lähteenä. Tarinoitahan maailmassa riittää ja pian tekoäly generoi meille niitä kirjaimellisesti loputtomasti. Tässä tekstitulvassa kirjailijasta tulee ainoa ankkuri, joka pitää merkitykset ja merkityksellisyyden kasassa.

*

Kirjailija Jenny Kangasvuo kirjoittaa Kirjailija-lehden esseessä (3.12.2024. Voiko itsestä kirjoittamisella olla oikeusseuraamuksia?) sinänsä kattavasti omakohtaisen kirjoittamisen ongelmia. Hän erittelee asiaan liittyvää lainsäädäntöä (mm. kunnianloukkaus, yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) ja käsittelee ennakkotapauksia (esim. Noora Vallinkosken Perno Mega-City -romaanin tapausta). Omakohtaisena esimerkkinä hän käsittelee romaaniaan Hiukset takussa (Teos, 2023), joka hänen mukaansa kertoo ”monisuhteisesta ihmissuhdeasetelmasta”. Esseessä hän kertoo luetuttaneensa käsikirjoituksen useilla ystävillään, ”joista osa oli ollut mukana ihmissuhdekuviossa.” Useat Kangasvuon ystävät, mukaanlukien ex-kumppani, jolle Kangasvuo ei olisi halunnut näyttää käsikirjoitusta ennen kirjan julkaisua, olivat ottaneet yhteyttä Kangasvuon kustantajaan. Tapahtumien eskaloiduttua myös oikeustoimilla uhattiin.

Esseessä on kuitenkin tiettyjä ristiriitoja, jotka tulevat esiin jo esseen otsikossa: eivät Kangasvuon ystävät valittaneet siksi, että Kangasvuo olisi kirjoittanut itsestään, vaan siksi että hän kirjoitti heistä. Kangasvuo itse kuvailee kirjailijan työtä: ”omien kokemusten ja havaintojen kielellistämisestä ja muokkaamisesta tarinaksi.” Vaikka hän painottaa kirjoitavansa fiktiota, päättää hän esseensä: ”Ymmärrän hyvin, että eksästä on voinut tuntua pahalta lukea kaunokirjallista versiota suhteestamme.”

En ole romaania lukenut, joten en tiedä onko sellainen, josta pitäisi loukkaantua, puhumattakaan siitä, että mikä on sen suhde todellisuuteen, koska en sen taustoista mitään tiedä, mutta jos kirjailija Kangasvuo itse kutsuu sitä ”omiksi kokemuksikseen” ja ”kaunokirjalliseksi versioksi” hänen ja exänsä suhteesta ja ymmärtävänsä, että ”exästä on voinut tuntua pahalta”, miksi piiloutua fiktion taakse?

En ole koskaan oiken ymmärtänyt ihmisiä, jotka setvivät henkilökohtaisia asioitaan oikeudessa tai uhkailevat käräjillä. Kuten Kangasvuo kirjoittaa, ei hän ole rikkonut mitään lakia ja olen hänen kanssaan tästä samaa mieltä. Moraalisesti tietysti asia on toinen: voiko enää nykyisessä tarinataloudessa yhtä aikaa kirjoittaa todellisista tapahtumista (minkä kirjailija itsekin tunnustaa), että vetäytyä moraalisesta vastuusta?

*

Tarkennus otsikkoon: vessafiktiolla siis en tarkoita kirjoja, joita luetaan ja säilytetään vessassa. Mielestäni tapa on vastenmielinen, mutta kullakin mieltymyksensä.

Kutinasta raapimiseen

Kerrotaan, että kun Sokrates vapautui kahleistaan, joihin hänet oli laitettu syytettynä nuorison villitsemisestä, raapi hän ensimmäisenä kutiavia sääriään. Kuten kaikki harrastajakirjoittajat tietävät, tarinasta saa uskottavan sijoittamalla siihen jonkin tällaisen inhimillisen yksityiskohdan. Minulle tämä mielikuva toimii erityisen hyvin; atooppinen iho näin talvipakkasilla muistuttaa olostaan ja kutina on hetkittäin sietämätöntä. Filosofista mielenlujuutta vaaliville tämän yksityiskohdan tarkoitus on tietenkin korostaa miten huolettomasti Sokrates suhtautui siihen, että hänet oli juuri tuomittu kuolemaan, ja kuinka hän rennosti vain rapsutteli pohkeitaan.

Sokrateelle kenties vastakkaisin mahdollinen henkilö oli Juhani Aataminpoika, suomalainen 1800-luvulla elänyt sarjamurhaaja. Teemu Keskisarjan kirjoittamasta elämänkerrasta (Suomen ainoa sarjamurhaaja. Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus, Atena, 2008) jäi mieleeni yksityiskohta: Juhani tuomittiin 40 raipaniskuun ja elinkautiseen rangaistukseen kahlittuna Suomenlinnan vankilan muuriin. Raipaniskuista syntyneiden haavojen johdosta Juhanin selän iho tulehtui ja sen kutiaminen oli varmasti sietämätöntä. Tuomarin päätöksellä sallittiin vapauttaa Juhanin vasen käsi selän raapimista varten.

Arkisuudessaan kutiava ihottuma tuntuu ajatuksena pahemmalta kärsimykseltä kuin moni muu kidutus.

Raapimisen fysiologinen merkitys ei ole minulle koskaan aivan selvinnyt. Raapiminenhan vain pahentaa kutiamista ja kun oikein pahasti raapii, iho menee rikki ja tulehtuu. Kun asiaa tutkii terveyteen liittyvistä lähteistä, niissä kerrotaan että ihon kutina johtuu hermopäätteiden ärsytyksestä, johon liittyvät välittäjäaineet kuten histamiini ja serotoniini. Tämä kuitenkin vain kuvaa mekanismin, ei syytä itsessään. Mikä evolutiivinen syy on johtanut siihen, että kynsimme itsemme verille?

Filosofista mielenlujuutta vaaditaan siihenkin, että ei ole koko ajan ihoaan repimässä.

Mielenkiintoinen on myös linkki serotoniiniin, joka on ihmisen mielialaa säätelevä välittäjäaine. Onkin kohtalon ironiaa, että kutinaa säätelee sama molekyyli. Jatkuva kutina heikentää yöunta ja laskee mielialaa. Olen leikannut kynteni kynsinauhoihin asti, jotta en yön aikana tekisi kyynärtaipeistani nyhtöpossua.

Jossain luontoaiheisessa artikkelissa kerrottiin kapia sairastavista ketuista. Tämä loissairaus aiheuttaa niille kovaa kutinaa ja jutun mukaan se jopa uhkaa eläimen eloonjäämistä, koska paha kutina häiritsee ketun keskittymistä saalistamiseen, kun sen on pakko raapia tassujaan. Tunnen vahvaa sympatiaa.

Salatieteiden Turku

Pitkään kirjaston varausta jonotettuani sain vihdoin käsiini Salatieteiden Suomi -kirjan (Boris Brander; Janne Bäckström; Atte Huhtala. Like Kustannus. 2024). Kirjan alaotsikko Esoteerinen ja okkultti Turku kuvaa sisältöä vähän paremmin, koska enimmäkseen kirjassa keskitytään Turun kaupungin ilmiöihin eikä niinkään koko Suomen.

Turku lienee valikoitunut maantieteelliseksi rajaukseksi Turun yliopiston Uuden etsijättutkimushankkeen vuoksi. Tutkimushanke on osa viimeaikaista kiinnostusta esoterian historiaan: nykyään kaikki tietävät, että moni suomalainen kultakauden merkkihenkilö Eino Leinosta Sibeliukseen tai Gallen-Kallelasta Yrjö Kalliseen oli kiinnostunut ja taiteessaankin inspiroitunut esoteriasta, vaikka tätä puolta on välillä haluttu unohtaa. Akateemisen tutkimuksen lisäksi aihetta käsitteli aikoinaan radio-ohjelmissaan kulttitoimittaja Perttu Häkkinen ja pari vuotta sitten ilmestynyt Huntu-elokuva.

Salatieteiden Suomi ei ole tieteellinen julkaisu, mutta pysyy asialinjalla ja pitää kohteeseensa neutraalia etäisyyttä. Kokonaisuutena kirjoittajista tulee miettineeksi, millainen on heidän suhteensa esoteriaan ja okkultismiin akateemisten intohimojen lisäksi. Harva ainakaan suoraan tunnustaa harrastavansa magiaa tai uskovansa ufoihin, henkiin ja paranormaaliin, pikemminkin motivaattorina näyttää toimivan kiinnostus obskuuriin: tällaistakin on ollut ja miksi siitä ei puhuttaisi. Joidenkin henkilöartikkeleiden kohdalla mukana on myös ripaus huumoria, tai ainakin pieniä silmäniskuja lukijalle. Kenties esoteriatutkimuksessa on samaa viehätystä kuin salaliittoteorioidenkin tutkimuksessa, joka on myös noussut muotiaiheeksi.

Salatieteiden Suomi

Akateemisimmillaan kirja on kenties luvussa 2, joka käsittelee esoterian murrosta (ellei jopa buumia) 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai luvussa 3, joka käsittelee esoteriaa Ruotsin vallan aikaan. 1800-luvun loppu tunnetaankin spiritismin, teosofian ja muiden sen ajan liikkeiden alkuaikoina ja paljolti alan estetiikka pohjautuu myöhäisromantiikan ja viktoriaanisen ajan ihanteisiin. Väitöskirjatutkija Sofia Silvén kirjoittaa esimerkiksi kiertelevien taikureiden esityksistä ja spiritistisistä istunnoista Turussa. Ruotsin vallan aikana painopiste oli kirkon suhteessa pakanallisuuteen. Kiinnostava on esimerkiksi Mila Santalan artikkeli Turun akatemian tutkijoista, kuten Martin Stondiuksesta, joka puhdasoppisuuden nimissä joutui epäillyksi taikuuden harjoittamisesta.

Luvussa 1 esitellään paikallisia henkilöitä, jotka ovat oikeastaan kaikki toinen toistaan värikkäämpiä ja eksentristisempiä. Kaikkia käsitellään asiallisesti ja vitsiä vääntämättä, mutta koomisilta vaikutelmilta ei voi välttyä. Itseoikeutettu Turun (ja Naantalin) tunnetuin okkultisti on tietenkin Pekka Siitoin, joka vaiherikkaan elämänsä aikana on ollut monenmoinen satanisti ja Suomen valtakunnankansleri. Monille voi olla tuttu myös Keijo Parkkunen, tuo jääkaudenkieltäjä, joka teki aiheesta myös dokumenttielokuvan kaikille tutun Pertti ”Spede” Pasasen kanssa, joskaan itse elokuva ei ole jälkipolville säilynyt. Seksuaalimaagikko ja thelemisti Reima Saarinen vaikuttaa värikkäältä hahmolta, eikä ollut minulle entuudestaan tuttu. Pelkällä taitelijanimellä esiintyvä Male on ilmeisesti edelleen elävien kirjoissa ja kuten tietäjät tietävät, Sielun Veljien kappale Tiskirätti kertoo siitä, kuinka hän joutui Kårenin portsareiden kurmuuttamaksi.

*

Tuhannen tarinan mies Heikki Attila on ainakin Ylen viimeiseksi jääneessä jutussa nimetty tamperelaiseksi, vaikka pikemminkin kai Heikki oli nomadi ja maailmankansalainen. Hän vaikutti jonkin aikaa myös Turussa ja silloinen avopuolisoni tutustui häneen. Kodittomana ja varattomana maailmaa kiertävä Heikki asui yhden syksyn sohvallamme.

Ilmeisesti Heikki syntyi osittain invalidina tai skoliootikkona ja joutui aikuisiällä auto-onnettomuuteen ja sairasti pahan aivokalvontulehduksen, jonka seurauksena meinasi kuolla (tarinan yksityiskohdat ja painotukset muuttuivat aina joka kerralla — ja Heikki tosiaan tykkäsi puhua itsestään). Hän hoiti itseään joogalla ja saikin itsensä kuntoutettua. Hän oli ennen lama-aikaa pitkään Nokialla töissä myyntiedustajana ja sanojensa mukaan tienasi hyvin. Kerrankin hän halusi esitellä minulle johonkin matkapuhelinteknologiaan liittyviä esitteitä 80-90 -luvun vaihteesta, joissa oli hänen kuvansa. Ilmeisesti hän ajatteli, että en olisi muuten uskonut. Heikki koki valaistumisen jossain 90-luvulla puutarhassa työskennellessään ja omisti sen jälkeen elämänsä vaihtoehtokulttuurille. Ilmeisesti tämä tapahtui jonkin aikaa hänen loppuunpalamisensa, poikansa kuoleman, avioeron ja aivokalvontulehduksen jälkeen, mutta en lähde spekuloimaan, mikä vaikutus näillä kaikilla tapahtumilla oli hänen persoonaansa.

Tarinoita Heikillä tosiaan riitti ja sieltä saattoi tulla mitä tahansa eikä mistään voinut olla varma, oliko se totta. Hän saattoi kertoa samalla rauhallisella äänenpainolla käyneensä Hervannassa, Jupiterilla tai Sveitsissä (Sveitsissä maan alla pidettiin ikiliikkujaa, joka tuottaisi ihmiskunnalle loputtomasti energiaa — paitsi että ihmiskunta ei ole siihen vielä valmis). Heikki kiersi maailmaa, joten monissa paikoissa hän oli oikeastikin käynyt. Kerran hän kertoi olevansa menossa Kyproksen turkkilaisalueelle. Kysyin, onko sinne helppo päästä (siihen aikaan se oli vielä militarisoitu alue), johon Heikki totesi rauhallisesti, että ei se ole lainkaan vaikeaa, pitää vain vaihtaa kehoa. Hän uskoi sielunvaellukseen, ja jos on tarpeeksi valaistunut, voi sielu vaihtaa ruumista lennosta elinaikanakin.

Retkillään Heikki väitti tavanneensa vaikka ketä. Osa matkoista saattoi olla astraalimatkoja tai aikamatkoja, Heikki ei tehnyt eroa niiden ja fyysisen matkailun välillä. Esimerkiksi hän saattoi kertoa tavanneensa Slovenian presidentin — ainakin tästä on myös valokuva.

Heikillä oli laajat tiedot itämaisesta esoteerisestä filosofiasta ja opettajista — jotka oli tavannut oikeasti tai astraalitasolla ja hän luennoi jatkuvalla rauhallisella papatuksella ajatuksiaan kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, tai sitten eivät jaksaneet.

Toki hän oli myös salaliittoteoreetikko ja rokotteiden vastustaja aikana, jolloin sellainen oli hippien ja maailmanparantajien asia, eikä miljardöörejä fanittavien äärioikeistolaisten asia, mutta ei mennä siihen tässä.

Heikki kuoli aggressiiviseen syöpään vuonna 2016, mutta kuten Ylen jutusta voi havaita, se ei häntä näyttänyt murettavan. Mielenkiintoinen kokemus, kuulemma.

*

On jotenkin tyypillisen turkulaista kirjoittaa kirja Turusta ja laittaa otsikkoon ”Suomi”. Heikki Attilasta olisi saanut hänestäkin kirjan, mutta lieköhän jo myöhäistä ja kaikki hänen juttunsa unohtuneet?

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

*

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

*

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

*

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

*

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Saatana saapuu Hämeenlinnaan

Kuluneiden viikkojen kohuaihe on tällä kertaa tapaus, jossa uskonnoton koululainen oli saanut 1500 euron hyvityksen sen vuoksi, että hänet oli pakotettu herätyskristilliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan Uudellamaalla on koululaisten barokkikonsertti peruttu ilmeisesti hätäratkaisuna kohuun. Asiasta on saatu aikaan klikkiotsikoita, mielensä pahoittamista ja mielensä pahoittamista siitä, että joku on pahoittanut mielensä ja Päivi Räsäseltä kommentti, että jos lapsia ei voi pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, voi syntyä pelon ilmapiiri.

Positiivista on jälleen se, kuinka kohu on saanut X:n päivystävät persut huolestumaan barokkimusiikin tilasta Suomessa.

*
Itsehän olen kotoisin Keski-Suomesta, vahvasti herätyskristilliseltä alueelta ja koulussa olin ”uskonnoton” ja kävin elämänkatsomustiedon tunneilla kolmannesta luokasta eteenpäin. Koska meitä oli ala-asteella minimimäärä oppilaita, elämänkatsomustietoa järjestettiin. Osallistujia oli minun lisäksi veljeni ja (ei-biologiset) veli- ja siskopuoleni ja välillä taisi olla joku muukin. Elämänkatsomustieto oli lapselle pitkä sana, joka lyhennettiin ET:ksi. Minua ei kiusattu asian takia, mutta jotain kuittailua ET:stä ilmeni. Taisin olla muutenkin vähän ekstraterrestiaali.

Keskimääräinen alakoululainen räkänokka ei ole kovin kiinnostunut uskontotuntien sisällöstä noin muutenkaan. Uskonnonopettajamme Elina oli herkkähermoinen vanhapiika, jonka käsitys lapsista oli 50-luvun uskonnonkirjasta, jossa tytöillä on rusetit leteissä ja pojilla polvihousut ja kaikki puhuvat teititellen kirjakieltä kuin vanhoissa suomifilmeissä. Uskontotuntien keskeinen, toistuva ohjelmanumero olikin tavoite saada Elina itkemään. Mukana eivät ilmeisesti olleet vain luokan pahikset, vaan koko 30-päinen villilauma.

Itse olin uskonnontuntien aikaan käytävällä. Siinä ei yleensä kauaa mennytkään, kun Elina poistui luokasta itken ja haki koulun rehtorin Keijon, joka oli myös luokanvalvojamme, tuomaan järjestystä. En tiedä mistä kyseisen nimen nykyiset konnotaatiot ovat peräisin, mutta minulla olisi hyvä ehdotus.

Muutamia kertoja uskontotuntien tilannetta käsiteltiin myös yhteisillä tunneilla. Erään keskusteluhetken aihe olivat oppilaiden tekemät rienaavat piirustukset. Ne olivat todella perverssiä kamaa: saatananpalvontaa ja ristejä väärin päin, verta ja väkivaltaa. Juuri sellaista materiaalia, jota kauhuelokuvien alkupuolella huolestunut opettaja näyttää äidille:

”Olen hyvin huolissani mrs. Thorn, katsokaa näitä piirustuksia, niin ahdistuneita!”
”Ohh, voi Damien! Miksi olet piirtänyt jotain näin kauheaa!”
.

Jopa luokan kiltit tytöt olivat piirtäneet kuvan, jossa luki ”Jeesus paranna meidän sormet!” Keijon mielestä tämä oli rienausta, koska Jeesus paransi vakavia sairauksia ja herätti hengistä kuolleita, eikä ”parantanut sormia”.

Jossain kuvassa Saatana kidutti Jeesusta. Jossain oli kuvateksti ”me rakastetaan Saatanaa”.

Ehkä opettaja vakavasti kuvitteli, että lapsiin oli mennyt demoni.

*

Korvaavaa toimintaa uskonnollisille tilaisuuksille järjestettiin, jos jaksettiin. Ylipäätään sen erottaminen oli vaikeaa, koska koko koulun opetusohjelman tarkoitus oli kristillis-isänmaallinen kasvatus, mitä voi olla nykyään 30 vuotta myöhemmin vaikea muistaa, kun kiistellään jostain Suvivirrestä kevätjuhlassa. Joka aamu oli uskonnollinen päivänavaus, kirkossa jumalanpalveluksessa käytiin pari kertaa kuussa, musiikintunnilla laulettiin virsiä polkuharmoonin säestyksellä, joulujuhla oli läpeensä uskonnollinen. Siinä ei aina muistettu ottaa huomioon sitä yhtä uskonnotonta, varsinkin kun koulun olisi pitänyt erikseen järjestää valvoja esim. sille ajalle, kun koko muu luokka menee kirkkoon.

Mutta minä sentään olen ainoa, joka on täyttänyt lupauksensa kertoa, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa.

*

Yläasteella siirryin takaisin uskontotunneille, koska ne eivät olleet enää tunnustuksellisia. Tosin niitä piti edelleen opettaja, joka oli entinen pappi. Roisien puheidensa takia Harryä sanottiin Dirty Harryksi. Sitä, miten alatyyliset jutut yläasteikäisille sopivat kristilliseen moraaliin, en ei-kristittynä osaa kommentoida.

Harry on myös aktiivinen tweettaaja.

Olin kuitenkin aidosti kiinnostunut uskonnosta ja jossain vaiheessa yritin tulla uskoonkin, tosin aivan toista kautta kuin koulun uskonnontuntien. Ehkä siinä oli jotain sellaista erilaisuudentavoittelua kuin tuomasenbuskeilla tänä päivänä. Yläasteen röökiringissä asia ei saanut vastakaikua, enkä koskaan tuntenut mitään syvää uskoa, joten asia jäi (ehkä sellaista ei olemassakaan). Nykyään olen enimmäkseen ateisti.

Lukiossa uskonnonnumeroni olivat kaikki kymppejä. Ei huonosti ateistilta.

Opettajani silloin oli Olavi, joka oli kotoisin Juankoskelta. Hänellä oli Juice Leskisen supliikki ja ehkä vähän ulkonäköäkin. Sen lisäksi habitukseen kuuluivat risuparta, pullonpohjalinssit ja kulahtanut Pori Jazz -paita. Hän opetti myös psykologiaa, josta sain myös rivin kymppejä. Hän oli opettanut pitkään yliopistolla, hänellä oli laaja yleissivistys ja hänen opetustyylinsä oli akateeminen, mutta rento ja hän osasi tehdä asioista mielenkiintoisia. Luulen, että Olavi oli vahva vaikuttaja sille, että lähdin yliopistoon opiskelemaan humanistista humpuukia.

*

Asiasta on taas tietysti keskusteltu. Asiasta ovat pöyristyneet ne kristityt, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että lapset pakotetaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen (niin kauan kuin uskonto on puhujan oma). Sittenhän voi aikuisena tehdä vapaan valintansa joutuuko kadotukseen. Itse asiassa uskovaiset itse ovat tässä nyt niitä syrjittyjä.

Sitten on se ”järjen ääni”: mitään ei saa enää tehdä, kaikki kielletään, viedään leikkeleet leivältä ja Händel lapsilta. Ei niihin juttuihin minunkaan aikana uskottu, mutta uskonnontunnit kärsittiin läpi niin kuin kuului. Mitä nyt vähän opettajalle haistateltiin.

Mutta suurin niistä on tietenkin suomalainen kateus: miten joku alakoululainen on saanut 1500 euroa? Mistä hyvästä?

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

*

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

*

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

*

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

*

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.