Kategoria: Henk-koht

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Kirjallisuudenopinnoista

Panu Rajala arvelee Olavi Paavolaista käsittelevässä elämänkerrassa ”Tulisoihtu pimeään”, että tämän vuonna 1935 tapahtuneen Turkuun muuton taustalla olisi ollut halu viimeistellä kirjallisuudenopintonsa V.A. Koskenniemen alaisuudessa ja kenties toive saada professorilta hieman kollegiaalista tukea, olihan Paavolainen jo pitkän linjan kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, mutta silti vain fil.kand. Hän tosin ei edes kirjaudu yliopistoon.

Sittemmin Turun kotimaisen kirjallisuuden opinnot on jättänyt kesken mm. pitkän linjan kirjailija ja muusikko Kauko Röyhkä.

Otin koronakriisin varjolla syksyksi osa-aikaista opintovapaata tarkoituksena viimein saada maisterin tutkinto valmiiksi. Tietyistä yliopistobyrokraattisista syistä aika kului lähinnä muodollisuuksien ja erilaisten hakemusten täyttämiseen, ja nyt näyttää siltä, että papereiden lopullinen saaminen kestää ainakin tämän vuoden loppuun.

Katson kuitenkin olevani hyvässä seurasssa.

Elämien kerrat ja kaaret

En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen ja muistelmien suurkulutaja, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen lukenut useammankin. Ehkä siinä on joku ikääntymisjuttu, näin isähahmotta kasvaneena jossain vaiheessa tajusin, että en oikeastaan tunne ketään oikeasti aikuisia ihmisiä, ainakaan sellaisia joilta voisin ottaa mitään mallia siihen miten hahmottaa omaa aikuistumistani. Jossain kolmenkympin kohdalla (onpa siitäkin jo aikaa!) seurasin Facebookissa jotain Kauko Röyhkän feediä ja onko se sitten tapa, jolla haluan vanheta (ilmeisesti häneltäkin on tulossa piakkoin elämänkerta). Nykyään kai Kaukon fanittaminen ei ole uskottavaa, mutta mitäpä siitä.

Edellinen lukemani elämänkerta oli kehuttu Teemu Keskisarjan ”Saapasnahkatorni”, tutkielma Aleksis Kivestä. Aikoinaan viimeinen tenttini kirjallisuuden alalta jäi kesken, kun ahdistuin Tarkiaisen Kivi-kerrasta niin paljon, etten saanut sitä luettua loppuun.

Nyt kesken on Riitta Kylänpään kirja Linkolasta, ”Ihminen ja legenda”.

Viime vuonna tuli luettua myös Linkolan kaverin Pekka Tarkan muistelmat ”Onnen Pekka”. Sekin oli entiselle kirjallisuudenopiskelijalle luonnollinen valinta.

Heikki ”Hector” Harman ”Asfalttihippi” piti tietysti myös lukea, koska omana aikanaan Hectorin laulujen sanoitukset olivat miinulle oikeastaan ensimmäinen kosketus suomenkieliseen lyriikkaan.

Vähän oudommasta päästä oli Kiira Korven elämänkerta ”Ehjäksi särkynyt” (by Jere Nurminen). En ole oikeastaan minkäänsortin urheilun ystävä ja kuvatkin olisi varmaan voinut katsoa netistä ja olisi noin kornin otsikonkin luullut karkoittavan, mutta ajattelinpa kerrankin lukea jotain mitä yleensä ei tule luettua.

Kesken jäi Cheek-Jaren elämänkerta, vaikka ei se ollut niin huono, mitä olin pelännyt (lapsuusmuistelmat olivat ihan sympaattisia).

Yrjö Kallisen Elämä ja Totuus tuli luettua Perttu Häkkisen ohjelmien teemojen perusteella.

Ruben Oskar Auervaarasta Timo Kauton kirjoitettaman ”Aurinko- ja kevätmies”-elämänkerran selasin läpi erääseen kirjoitusprojektiin liittyen.

Aarni Virtasen kirjoittama Vennamo: mies ja hänen puolueensa tuli luettua, kun olin lukenut pari Perussuomalaisiin liittyvää kirjaa, ja teki mieli palata sylttytehtaalle. Vennamon oma kirja ”Kulissien takaa” on tuossa hyllyssä odottamassa vuoroaan.

Elämänkerrat ja muistelmat ovat siinä mielessä mielekästä luettavaa, että ne ovat tietokirjoja kaunokirjallisempia, mutta silti ”totta”. Siitä tosin en ole ihan varma, olenko varsinaisesti oppinut niistä mitään omaa elämääni varten.