Taiteilu – Elämä ja Teot

Tietokonepelit niinku

Tietokonepelit ovat siinä määrin nuori taidemuoto, että se ei ole vielä saavuttanut sellaista vakiintunutta asemaa, että sitä yleisesti kutsuttaisiin ”taiteeksi”. Täytyy muistaa, että valokuvaa ei alun perin pidetty taiteena. Ajateltiin, että eihän siihen tarvita taitoa eikä siinä luoda mitään uutta. Elokuvalla kesti pitkän aikaa päästä irti maineestaan massojen viihdykkeenä. Viime aikona tv-sarjojen laatu on noussut siitä, mitä se alunperin oli 50-luvulla, saippuamainosten välissä näytettäviä naurupätkiä. Silti tv-sarjoja ei pidetä yhtä ”korkeana” taiteena kuin elokuvaa eikä elokuvaa yhtä ”korkeana” taiteena kuin teatteria. Mitään itse välineeseen liittyvää syytä tähän ei ole, vaan kyse on vain siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan.

Ei ole mitään syytä, miksi tietokonepelejä ei voisi pitää taiteena. Pelit ovat visuaalisesti näyttäviä. Miksi visuaalisuus kankaalla on taidetta, mutta tietokoneen ruudulla ei ole? Niissä on tarinoita, mutta miksi elokuvassa tai kirjassa tarina on taidetta, mutta pelissä ei? Miksi henkilöhahmot muissa kertovissa mediassa ovat taidetta, mutta tietokonepelin tarinaan luodut henkilöhahmot eivät?

Tietenkin tietokonepelit taiteenlajina ovat vielä kehittymättömiä eivätkä ole saavuttaneet täyttä potentiaalia. Usein juonet ovat toimintaräiskinnän taustalle liimattu pakollinen lisä, joka näkyy lähinnä cut scene -animaatioissa ja jos ne olisivat elokuva, niin enpä jaksaisi katsoa (peleistä tehdyt elokuvat muuten ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika heikkoja: Hitman tai Assasins Creed eivät kyllä elokuvina loista, Resident Evil on sarjan ensimmäisissä osissa melko kohtalaista scifi-kauhua, jos nyt ei mitään korkeakulttuuria).

Juoni näyttelee tärkeää osaa esim. FarCry -pelisarjan osissa. Niihin on saatu näyttelijöiksikin melko tunnettuja kasvoja, esimerkiksi viimeisimmässä eli kuudennessa osassa pääpahista näyttelee Giancarlo Esposito (mm. Breaking Bad, Better Call Saul, Mandalorian -sarjojen pahis). Tosin joku tuttu tokaisi hehkuttamastani 3:sta osasta, että sen juoni ja henkilöhahmot muistuttavat lähinnä Dawson’s Creekiä. Tykkään pelata FarCry-sarjan pelejä, koska niissä toiminnallisuus, seikkailu, maailman tutkiminen, pelihahmot, visuaalisuus ja juoni ovat viihdyttäviä ja nautinnolllisia, mutta sama juoni tuskin toimisi muussa mediassa ja aika paljon keskinkertaisuutta tulee annettua anteeksi vain, koska ammuskelu ja räjäyttely on hauskaa.

Tosin ovat uudet Star Wars -sarjatkin juoneltaan aivan pöljiä. Visuaalisesti kyllä hienoja — Disneyllä pätäkkää riittää panostaa siihen puoleen. Kaikkea sitä tuleekin katsottua.

Toinen pelisarja, jonka lähes kaikki osat (mukaan lukien lisäosat) olen pelannut läpi on Grand Theft Auto, eli GTA. Minulla oli jopa ne kaksi ensimmäistä osaa, jossa maailmaa katsotaan lintuperspektiivistä ja ympäri kaupunkia ajellaan neppiauton näköisillä virtuaaliajoneuvoilla. Olin aikoinaan vähän pettynyt, kun osa III oli perusräiskintää muistuttava 3d-peli, mutta aika nopeasti pääsin sen mukaan. Jostain syystä kaikissa GTA:n osissa hahmon liikuttelu on ollut jotenkin tahmeaa ja vaikka ammuskelu on hauskaa, ei se ole yhtä hauskaa kuin paremmissa räiskintäpeleissä. Se mikä GTA:sta tekee klassikon on kaikki muu: maailman immersiivisyys, juoni ja hahmot, huumori ja kaikki pienet yksityiskohdat fiktiivisisessä kaupungissa, johon peli sijoittuu. Legendaarisia ovat tietenkin radioasemat, jotka soittavat paitsi loistavaa musiikkia, jonka tahdissa kruisailla ympäri kaupunkia, myös ironisia mainospätkiä ja radio-ohjelmia, jotka jo itsessään ovat syy pelata peliä.

Tarinankerronnan, visuaalisuuden ja ”maailman” suhteen näyttävin peli, jota olen tähän mennessä pelannut, lienee Witcher – Wild Hunt. Se perustuu kirjasarjaan, joten siinä mielessä vahvaa pohjaa hyvälle juonelle löytyy. Pelimaailma on laajin, mitä olen tähän mennessä nähnyt, eikä mikään vaatimattomampi olisikaan uskottava ympäristö vaeltavalle Geraltille, ”Witcherille”, joka kulkee paikasta toiseen etsien seikkailuja. Massiivisuuden vaikutelmaa lisää, että eri tarinajaksojen välillä siirrytään selkeästi eri paikkaan. Siinä missä FarCry-sarjan kaikki osat sijoittuvat jonnekin viidakkoon, Witcherin kuvitteellinen fantasiamaailma muistuttaa Pohjois-Eurooppaa ja syksyisessä metsässä vaeltelu on todella viihdyttävää. Myös sivujuonissa riittää monenlaisia pulmia ratkottavaksi ja maailman kansoittavat monenlaiset hahmot, joilla on tarinansa kerrottavanaan. Pelissä valintatilanteet on viety pidemmälle kuin missään aikaisemmin pelaamassani pelissä ja sillä tuntuu olevan oikeasti merkitystä, päätänkö säästää jonkun sivuhahmon hengen.

Pelissä vain on se huono puoli, että en jaksa pelata sitä. Tarinankerronta on mennyt kenties liikaakin pelattavuuden edelle. Jos saman jutun lukee kirjan sivuilta, siihen menee kolme minuuttia. Tv-sarjassa se verkkaiseen tahtiin edeten on ehkä vartti. Pelissä jotain esinettä voi joutua etsimään ja paikasta toiseen siirtymään tunteja, samalla Geraltin mutinoita kuunnellen. Joiden jälkien etsiminen alkaa tuntua raskaalta työltä. Mysteerien ratkominen ei tunnu enää palkitsevalta. Taistelutkin ovat pelkkää huitomista (vielä ei ole tullut vastaan peliä, jossa miekkailusta olisi saatu taistelumuotona viihdyttävää, ammuskelu nyt vaan on hauskempaa).

Edellä mainittu on kuitenkin vain oma mielipiteeni: jos oikeasti kaipaat massiivista ja eeppistä peliä, jossa on hyvä tarina, pelaa Witcheriä.

Elder Scroll -sarjasta hankin sen kolmannen osan Morrowindin itselleni aikoinaan palkinnoksi, kun menin vedättämään viisaudenhampaita. Operaation tuloksena leukaluuni tulehtui ja olin viikon kuumeessa ja käsittämättömissä tuskissa, ja kun en jaksanut muuta tehdä, niin pelasin melko monotonista roolipeliä. Skyrimistä vannoin, että en tule koskaan pelaamaan sitä, mutta kun asuin yksin ja olin elämäntilanteessa, jossa ei oikeastaan töiden jälkeen ollut muuta tekemistä, pelasin senkin läpi. Ehkä nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Omaan makuuni Skyrimissä on vähän liikaa kukkien poimimista ja tavaroiden hoardaamista ja paikasta toiseen kävelyä.

Monet strategiapelit, kuten Civilization, voivat nekin olla monotonisia, mutta ovatkin juuri parhaimmillaan, kun kuuntelee historia-podcasteja ja antaa käskyjä pikku-ukoille ruudulla.

Enimmäkseen pelaan ns. AAA-luokan pelejä, eli isojen pelitalojen luomuksia, joihin on pistetty aikaa, rahaa ja vaivaa. Isojen pelitalojen taloudellinen merkitys onkin jo suurempi bisnes kuin elokuvateollisuus (jos tämä mitään kertoo: onhan pornoteollisuuskin rahassa mitattuna suurempi kuin perinteinen elokuvateollisuus). Haluaisin olla suuri indie-pelien tuntija, jotta voisin ylistää niiden aitoja taiteellisia arvoja, mutta en voi väittää tuntevani pienten, vaihtoehtoisten tekijöiden pelejä kovinkaan hyvin. Olen tietoinen siitä, että isojen pelitalojen pelit ovat sama asia kuin Hollywoodin toimintaelokuvat ja isojen levy-yhtiöinen valtavirtapop ja vaikka kaikessa muussa suosin vaihtoehtokulttuuria, on peleissä mielestäni edelleen kyse tekniikasta siinä määrin, että isolla rahalla kehityt pelit vain näyttävät ja tuntuvat paremmilta.

Tietokonepeleistä on varmasti kirjoitettu monta hyvää kirjaa, en vain ole lukenut kovin montaa sellaista. Enpä ole aktiivisesti etsinytkään. Pelien tutkimus on jonkin verran jalansijaa myös akateemisella puolella, mutta jotenkin tuntuu, että sitä tekevät kirjallisuudentutkijat, jotka haluavat vähän jotain jännää pölyisten proustien ja runebergien jälkeen ja kirjoittavat artikkelin siitä miten tietokonepelit ovat uusi tarinankerronnan muoto, mutta eivät oikein saa mitään kiinnostavaa sanottua, ehkä joku Espen Aarseth mainitaan, mutta siinäpä se.

Edellinen aiheeseen liittyvä lukemani kirja oli Aleksandr Manzosin Pelattu Elämä (S&S 2023), joka ei oikeastaan kerro peleistä vaan pelaamisesta. Ohuehkon teoksen punainen lanka on kirjoittajan oma elämäntarina ja se miten tietokonepelien pelaaminen niveltyy siihen. Kirjoittaja viittaa usein suomalaisiin nyky(nais)runoilijoihin, kuten Virpi Vairinen, Pauliina Haasjoki ja Elsa Tölli, millä kenties haetaan sukulaisuutta enemmän vakiintuneeseen taidemuotoon.

Pelattuja pelejä ovat mm. Fallout 2, Street Fighter 2, The Witcher, Mass Effect, Deus Ex ja Final Fantasy 7. Näistä itse olen pelannut Deus Ex:ää (erittäin vahva suositus) ja edellä mainittua The Witcheriä. Lapsuudessa kaverilla oli Street Fighter 2. Fallout-sarjaan en ole päässyt oikein sisälle, vaikka se oikeastaan on scifi-maailmaan sijoittuva Elder Scrolls. Minulla on koneellani ollut New Vegas jo pidemmän aikaa pelaamatta ja vasta pari viikkoa sitten ostin sarjan alkupään osat alennusmyynnistä. Saas nähdä.

Kirja alkaa lainauksella Taneli Viljaselta, joka on kirjoissaan pohtinut sukupuolta ja soveltumattomuutta maskuliiniseen muottiin. Myös Manzosin kokee, ettei samaistu ”perinteiseen maskuliinisuuteen” ja kertoo pelaavansa usein pelejä naispuolisella pelihahmolla. Pelit ovat hänelle tapa rakentaa omaa identiteettiään.

Tietokonepelien genret perustuvat leikkeihin, joita 8-12 -vuotiaat pojat leikkivät. Joko on miekkaleikki tai pyssyleikki ja jos vanhemmat ovat pasifisteja eivätkä osta leikkipyssyjä, oikeanlainen keppi ajaa saman asian. Sitten on autoleikki tai rakenteluleikki tai sotaleikki sotaukoilla. En tiedä leikkivätkö lapset enää näitä leikkejä, vai onko kaikki jo siirtynyt koneelle, mutta omassa lapsuudessani näitä leikittiin ja sitten samat leikit jatkuivat koneilla ja konsoleilla ja jatkuvat edelleen aikuisena (teknisesti ottaenhan monet pelit ovat ikärajansa puolesta tarkoitettu vain aikuisille).

Pelit kuten Witcher, Baldur’s gate, Skyrim jne. ovat samaa miekka kädessä taikametsässä juoksemista, mutta lapsena vain se taikametsä piti kuvitella, kuten myös piti kuvitella että kuusenkarahka on taikamiekka ja kaljapullonkorkki on maaginen amuletti.

Räiskintäpelit, eli first person shooterit, kuten Call of Duty jne. ovat jatkoa leikkipyssyillä sotimiselle.

Autopelit, kuten Need for Speed ovat jatkoa leikkiautoille ja neppikisoille.

Rakentelupelit, kuten Sim City tai Minecraft, ovat jatkoa legoilla rakentelulle.

Rakentelupeli menee osittain päällekkäin strategiapelien, kuten Civilization tai Total War, kanssa joissa paitsi rakennellaan, myös soditaan ja ovat siksi jatkoa muovisotilailla leikkimiselle.

Genret ovatkin lukkiutuneet vahvasti ja peliteollisuutta — ainakin valtavirran peliteollisuutta — vaivaa ideakato. Kaikki uudet pelit ovat aina uusi versio aikaisemmasta, joka on digitaalinen versio lapsuuden hiekkaleikeistä. Aika harvoin näkee enää mitään uusia ideoita; parannukset ovat hienommat grafiikat sitä mukaa kun näytönohjaimien tehot kasvavat, laajemmat pelialueet ja ehkä uusia aseita.

Tämän vuoksi pelihahmoilla ei ole myöskään seksuaalisuutta, koska tietokonepelit ovat esipuberteettinen voimafantasia. Vaikka pelit pyrkisivät miten korkeaan ”realistisuuteen”, seksuaalisuus on epäkypsää tai puuttuu kokonaan. Niissä vallitsee samanlainen amerikkalainen kaksinaismoraalinen standardi, jossa miten tahansa raakaa väkivaltaa on luvallista näyttää, mutta seksiä korkeintaan vihjailevasti Lara Croftin ylisuurien rintojen tyyliin. Aikoinaan GTA-sarjan osassa San Andreas oli mahdollista deittailla naishahmoja ja se oli osa pelin juonta. Pelissä ”deittailu” oli tosin melko tylsää, mutta kieltämättä se toi peliin tiettyä inhimillisyyttä. Tosin asiasta syntyi kohu, kun paljastui että on olemassa Hot coffee -niminen lisäosa, jonka lataamalla peliin sai animaation, jossa ne tekee sitä. Seuraavassa osassa GTA 4 oli hahmo nimeltään Gay Tony, joka tosin ei ollut pelattava hahmo, mutta en muista siitä tulleen mitään skandaalia. Sitä seuraavassa osassa 5 yksi pelattavista hahmoista on Michael, joka on perheellinen mies, jonka vaimo pettää miestään joogaohjaajan kanssa. Nämä ovat aika pieniä juttuja, mutta ainakin osoittavat, että GTA-pelit eivät sijoitu Ankkalinnaan, jossa on vain setiä ja veljenpoikia.

En niinkään kaipaa peleihin varsinaista seksiä — pornopelit ovat yllättäen todella marginaalinen ilmiö, mikä on yllättävää siihen nähden, miten paljon pornoa netissä kulutetaan — vaan realistisuutta siinä mielessä, että jos pelit on suunnattu aikuiselle yleisölle, ei pitäisi ujostella kuvata myös aikuisten asioita, kuten sukupuolisuutta.

Aivan vielä eivät tietokonepelit ole elokuvataiteen rinnalla, kirjallisuudesta puhumattakaan. Ajanvietteenäkin niillä on tietty stigma: pelaaminen ei ole kehittävää, eikä sillä ole kulttuurista arvoa. Kilpapelaaminen, eli e-sport on sitten taas eri asia.

Kirjamessuilla olisi ollut peliaheisia kirjoja alessa.

Fätti soundi, särö ja häiriön estetiikka

Musiikki on säveliä ja sävelet soivat tietyillä taajuuksilla, esimerkiksi perus-a soi 440hz:n taajuudella (tai 442, jos olet erikoisuudentavoittelija). Mikään instrumentti ei kuitenkaan soi puhtaasti, vaan sävelen taajuuden ohella soi myös muita taajuuksia, jotka antavat äänelle sen äänenvärin. Instrumentin kielen, soittimen rungon, kaikukopan ja jopa äänentoiston ominaisuudet vaikuttavat sen äänenväriin: silloinkin kun instrumentin kieli (tai ilmapatsas, viritetty kalvo tms.) pyrkii soimaan viritetyllä taajuudella, on mahdotonta kontrolloida kaikkia tekijöitä ja instrumentin molekyylit singahtelevat sinne tänne värähdellen omilla, hieman poikkeavilla taajuuksillaan. Tästä syystä eri soittimet kuulostavat erilaisilta.

Akustisten, käsinvalmistettujen instrumenttien kaudella täysin puhtaasti soivan soittimen valmistaminen oli mahdotonta. Kuinka puhtaaseen ääneen onkaan pyritty, sitä en osaa sanoa, sillä instrumentin oma ääni syntyy juuri sen äänenväristä, joka johtuu ”epäpuhtauksista”. Sitä, miksi Stradivariuksen viulut soivat niin poikkeuksellisen kauniisti, on tutkittu myös tieteellisesti. En kuitenkaan mene sen pidemmälle klassiseen musiikkiin; viulun soinnin analysointi on kuin viinimaistelua, jossa mietitään rypäleen kasvumaaperän vaikutusta viinin makuun, jossa maistetaan piipputupakkaa, vaniljaa tai sitrusta. Itse oluenjuojana tarkastelen mieluummin pop- ja rockmusiikkia.

Sähköisten, synteettisten ja digitaalisten instrumenttien aikakaudella ääntä voidaan käsitellä kuin laboratoriossa ja päästä melko lähelle puhdasta ääniaaltoa.

Esimerkiksi sähkökitara soi melko puhtaasti, kun siitä ottaa yhden sävelen. Siksi populaarimusiikissa sähkökitaraa harvoin kuullaan täysin puhtaana, cleanina. Yleisin ja perinteisin sähkökitaran efekti on äänensärkijä, eli särö. Säröä saa kahtena makuna, joille en ole löytänyt suomenkielisiä käännöksiä: distortion ja overdrive. Särön historiasta on monta tarinaa, mutta yleisimmin se yhdistetään Willie Kizartiin, jonka kerrotaan soittaneen vahvistimella, jonka etukartio oli rikki (joissain lähteissä transistoriputki) ja särisi sen vuoksi soittaessa. Sittemmin vahvistinparkoja on kuritettu, potkittu ja viillelty halutun soundin aikaansaamiseksi ennen kuin kaupalliset äänensärkijät tulivat markkinoille. Overdrivea, eli ”ylikuormitusta” saatiin kääntämällä nupit kaakkoon niin, että äänittäessä ääni säröytyy. Luonnollista overdrivea syntyi blues-miehille, jotka soittivat liian pienillä kamoilla liian kovaa liian suurille yleisöille. Ylikuormituksen saa senkin nykyään pedaalista tai Pro-Toolsista.

Analogisessa äänisynteesissä ääni syntyy oskillaattorin värähtelystä. Tällä voidaan tuottaa jo lähes puhdasta, siniaaltoa noudattelevaa ääntä. Esteettinen ongelma on siinä, että puhdas siniaalto kuulostaa yhtä miellyttävältä kuin korvien tinnitus. Siksi analogisessa syntetisaattorissa on namikka, jolla ääniaallon saa muutettua saha- tai kanttiaalloksi, jotka korvaan kuulostavat ”säriseviltä”, koska äkilliset muutokset oskillaattorissa saavat sen molekyylit liikkumaan vähemmän kontrolloidusti ja tuottamaan poikkeavia taajuuksia, ts. äänenväriä. LFO:n, low frequency oscillatorin avulla syntetisaattorin saa naputtamaan, puputtamaan täi pärisemään. Äänenväriltään rikas, fätti soundi, kuulostaa luonnolliselta ja miellyttävämmältä kuin puhdas ääniaalto.

Digitaalisessa äänenkäsittelyssä ääni on enää vain matematiikkaa ja teoriassa ja idean tasolla tuotetut sävelet ovat puhtaita. Digitaaliseen äänisynteesiin pätevätkin samat periaatteet kuin analogiseen: siihen täytyy keinotekoisesti lisätä häiriötä, jotta se kuulostaisi luonnolliselta.

Nykyaikaisen studiotekniikan aikakaudella on tultu siihen, että mikä tahansa ääni voidaan luoda studiossa synteettisesti ja kaikki ääni on muokattavissa. Kaikki voidaan autotunettaa, kvantittaa ja kompressoida.

Sama tietysti on valokuvauksessa ja kuvankäsittelyssä: kun vaikka Youtubesta katsoo, miten studiokuvaajat käsittelevät kuvia, tuntuu että kuva rakennetaan ottamisen jälkeen Photoshopissa pikseli kerrallaan. Irtohiukset ja roskat poistetaan kuvasta clone stamp -työkalulla ja mallin ihosta pyyhitään kaikki ”virheet” ja epätasaisuudet, mutta ei kuitenkaan poisteta ihon tekstuuria, jolloin iho näyttäisi keinotekoiselta ja kumimaiselta. Oletetaan siis jokin piste, jossa epätasaisuutta on sen verran, että se näyttää luonnolliselta. En mene tässä vaiheessa tekoälyn generoimiin kuviin.

Populaarimusiikin historiassa teknisyyden ja ”virheen” sietämisen suhteen on menty aaltoliikettä. Kun studiotekniikka 60-70 lukujen vaihteessa alkoi kehittyä, kehittyi myös muusikoiden kunnianhimo studiotyöskentelyn suhteen. Sen sijaan, että kappaleet olisi äänitetty yhdellä mikrofonilla ja yhdellä otolla, alettiin viettää studiossa viikkoja levyn soundia hioen. Musiikin tekniselle suorittamiselle vastavetona tuli punk 70-luvun lopulla, joka korosti, että kuka tahansa saa soittaa, vaikka ei osaisikaan ja kitarassa saa olla säröä ja soundissa räkää. 80-luvun mittaan taas syntetisaattoreiden myötä soundi oli siistitympää ja 90-luvun alussa punk keksittiin uudelleen grungen nimellä. Ja niin edelleen.

Nykyään tosin luulen, että punkkaritkin treenaavat ja studiossa haetaan kompressoria ja EQ:ta DAW:ssa hiuksentarkasti hioen sitä juuri oikeanlaista kitaravallia, jossa on tarpeeksi säröä, rosoa ja dynamiikkaa, mutta sillä tavalla kontrolloidusti.

Metallimusiikista voisi kirjoittaa paljonkin (mutta en ole asiantuntija), mutta joku trash-metalli selittää soundimaailmansa jo nimessään ja varhainen black metalli, joka äänitettiin liian kovaa c-kasetille, kuuluikin kuulostaa juuri siltä. Sitten on taas progemetallia ja sinfonista metallia, jotka pyrkivät hyvinkin kontrolloituun äänimaailmaan. Ja sitten on ”metallia”, jota voi soittaa vaikka Vain elämää -ohjelmassa, koska se on niin tuotettua, että sopii iskelmän sekaan.

Grungen jälkeen kenties hipstereiden DIY-estetiikka ja indie-musiikki ovat pyrkineet pois puhtaista soundeista sellaiseen lo fi – kokemukseen, joka on musiikillinen vastine hipstereiden käyttämille kauhtuneille kirppariverkkareille.

Häly, särö, virhe ja epäpuhtaus ovat mielenkiintoinen ilmiö musiikissa. Samalla tavalla kuvataitelijakin saa luonnollisempaa jälkeä likaisella paletilla kuin pursottamalla kankaalle suoraan tehdasvalmisteisia Pantone-luokiteltuja sävyjä, täytyy soundissa olla epäpuhtautta.

Huntu – kun okkultismi saapui Logomoon

Sunnuntaina käytiin katsomassa Logomossa esitetty Ukko Tornin ja Rikhard Larvannon dokumenttifilmi Huntu – Kun okkultismi saapui Suomeen. Raflaavasta aiheestaan huolimatta filmi pysyi asialinjalla eikä lähtenyt hakemaan shokkivaikutuksia tai hörhöilemään liikaa: alkumontaasissa nähtiin vähän tulitanssia, esillepanossa goottilaista tematiikkaa ja taustalla soi korni new age -musiikki, mutta muuten oltiin aika akateemisia. Haastateltavat puhuvat päät olivat enimmäkseen yliopistotutkijoita tai muita asiantuntijoita — mukaan otetuilla kahdella rokkarilla, A.W. Yrjänällä ja Kauko Röyhkällä — varmasti haluttiin saada lisähuomiota dokkarille, mutta substanssipuolelle heillä oli aika vähän. Röyhkä oli myös filmin jälkeen järjesteltyssä asiantuntijapaneelissa Larvannon, Maarit Leskelä-Kärjen ja Marja Lahelman ohella, mutta vaikka miehen musiikista ja kirjoista pidänkin, niin ei hänellä aiheesta ollut mitään muuta kiinnostavaa sanottavaa, kuin että oli nuorena diggaillut Aleister Crowleya.

Esoteria ja okkultismi ovat viime vuosina nousseet jopa muoti-ilmiöksi, jonka aloitti Perttu Häkkinen radio-ohjelmillaan ja yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoitetulla kirjallaan Valonkantajat (Like 2018). Turun yliopiston Uuden etsijät -projekti, jonka vetäjä Leskelä-Kärki paneelissa kertoi projektin saaneen innoituksensa nimenomaan Häkkisen motivoimana, on julkaissut useita kirjoja esoterian ja suomalaisen taide- ja kulttuurihistorian yhteyksistä. Dokumentti perustuikin vahvasti projektin tutkijoiden työhön.

Jos esimerkiksi on lukenut kirjan Uuden etsijät — Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria (Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Teos. 2021), dokkarissa on aika vähän uutta: Jean Sibelius oli vapaamuurari, Minna Canth tankkasi Blavatskyn teoksia, Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Pekka Halonen hakivat töihinsä innoitusta teosofiasta, Eino Leino tunnustaa kirjassan Alla kasvon Kaikkivallan vetonsa mystiikkaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi projektin esiin nostama hahmo on runoilija — kääntäjä Aarni Kouta.

Uudemman kirjallisuuden puolelta tulee mieleen esimerkiksi Heikki Kännö, joka ainakin romaanissaan Runoilija käsittelee samoja teemoja (muita en ole vielä lukenut) ja olisi voinut olla hyvä haastateltava.

Aiheesta löytyy aika hyvin materiaalia myös Yle Areenasta, edellä mainittujen Häkkisen juttujen lisäksi. Suositeltavia kuunneltavia ovat esim:
Juhani Kenttämaa haastattelee Kulttuuriykkösessä dokumentin tekijöitä.
Kirkon tutkimuskeskuksen koordinaattori Jussi Sohlberg kertoo uushenkisyydestä (Sohlberg oli myös jossain toisessa lähetyksessä haastateltavana, mutta en löydä sitä), Olly Donneria tutkivan Jasmine Westerlundin haastattelu Kulttuuriykkösessä, samoin Nina Kokkinen ja Tiina Mahlamäki niin ikään Kulttuuriykkösessä.

Mitä henkilökohtaiseen näkemykseeni tulee (mistä toki voin puhua ihan niin paljon kuin haluan, tämähän on minun blogini), olen ateisti, enkä usko kummituksiin tai henkimaailman asioihin tai paranormaaleihin ilmiöihin. Maailmankuvani ei ole sataprosenttisen materialistinen, mutta en usko mihinkään ”sielun substanssiin”. Olen olevinani rationalistinen ja ”tieteellinen”, mutta toki tunteilla ja taiteilla on myös suuri merkitys, eikä vaillinainen ihmisjärki voi selittää kaikkea. Kaikki mystinen kiinnostaa, mutta ei siinä ole sen kummempaa. Mystiikassa ei ole mitään mystistä.

Olen jo aikaisemmin kertonut tässä blogissa lyhyestä uskoontulostani tai pikemminkin sen yrityksestä. Olen ollut aina kiinnostunut uskonnoista, mutta en ole varma, olenko koskaan todella uskonut jumalan olemassaoloon. Lyhyt tutustumiseni jehovantodistajiin toimi kuitenkin tehokkaana rokotteena kaikkea huuhaata kohtaan. Mielenkiintoista muuten, miten jehovantodistajat suhtautuvat okkultismiin ja etenkin spiritismiin erittäin kielteisesti, mutta myös heidän liikettään voi pitää vahvasti esoteerisena. Mukana on idea salatusta tiedosta ja liikkeen perustaja Charles Taze Russell oli ennen Raamatun tulkintaansa (joka on sekin varsin esoteerinen) kiinnostunut idän mystiikasta ja kirjoitti kirjan pyramidologiasta.

Nuorena olin innostunut myös kaikenlaisesta psykedeliasta ja psykologiasta. Kuuntelin Avaruusromuja yöllä valot sammutettuna ja selailin Jungia ja kokeilin itsehypnoosia ja automaattikirjoitusta (myöhemmin aikuisena kävin hypnotisoitavana, mutta olen ilmeisesti resistentti, koska en päässyt mihinkään muuntuneisiin tajunnantiloihin). Tällöin tarkoituksena oli päästä pikemminkin kiinni alitajuntaan kuin etsiä yhteyttä tuonpuoleiseen. En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta suuri osa fanittamastani musiikista on tehty huumeiden vaikutuksen alaisena tai on ainakin avoimen huumemyönteistä. Samoin hyvän rock-albumin tunnistaa siitä, että sen kansi on täynnä okkultistisia symboleita, mutta minulle ne eivät merkitse mitään muuta kuin estetiikkaa.

Esoterian ja okkultismin (tutkijat itsekään eivät tuntuneet olevan varmoja termien tarkoista määritelmistä ja eroista) synty liittyy 1800-luvun modernisaatioon. Tiede nykyaikaisessa mielessä oli vasta syntymässä ja uskonto menetti asemiaan, mutta niiden jakolinjat eivät olleet täysin selviä. Ennen modernia aikaa monet tiedemiehetkin olivat syvän uskonnollisia, mikä voi nykyaikaisesta ”rationalistisesta ateistista” tuntua oudolta, mutta joku Carl von Linné oli esimerkiksi alun perin teologian opiskelija, joka luonnontieteellisillä tutkimuksillaan kuvitteli paljastavansa jumalan luomistyön tuloksia. Esoteria sisältää ajatuksen ”salatusta tiedosta”. Se toisaalta haastaa järjestäytyneen uskonnon tieteellä, toisaalta tieteen uskonnollisella mystiikalla. Ennen 1800-luvun loppua kemian ja alkemian rajaa ei oltu vielä vedetty; aikalaisilla ei ollut tieteellistä tietoa aiheesta, ja mistäpä he olisivat tienneet, että ”alhaisemmista metalleista” ei saa valmistettua jalometalleja. Samoin astronomialla on vahvasti juuret astrologiassa: taivaankappaleiden liikkeitä seurattiin, koska uskottiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Näin uskoi muun muassa tähtitieteen uranuurtaja Tycho Brahe. Modernin tieteen kehityskertomukseen ei kuitenkaan sovi ajatus siitä, että jollekin Isaac Newtonille painovoimateoria oli vain sivujuonne hänen missiossaan korkeamman tiedon tavoittelussa.

Tultaessa 1800-luvun lopulle uskottiin jo tieteen kaikkivoipaisuuteen ja että kuolemankin kysymys oli tieteen ratkaistavissa. Siksi johonkin spiritismiin liittyy oma pseudotieteellinen puoli antimateriaaleineen, mutta kuitenkin myös ristiriitaisesti ajatus siitä, että tiede ei voi aivan kaikkea selittää. Uskottiin ”uuteen ihmiseen” ja kehitykseen, joka syntyy tieteen ja uskonnon synteesinä. Tällaista ”uutta tiedettä” hahmotteli mm. Rudolf Steiner (joka vilahtaa myös Kännön edellä mainitussa romaanissa), joka teosofien kanssa riitaannuttuaan perusti oman antroposofisen liikkeensä.

Dokumentin alkuminuuteilla tulin pohtineeksi — kun tajusin että kyseessä on ihan vakavasti otettava dokumentti eikä huuhaapläjäys — mikä erottaa ”vakavasti otettavan esoterian” esimerkiksi tämän päivän salaliittoteorioista. Salaliittoteorioihinkin liittyy vahvasti sisäpiiriin vihkiytyneiden salattu tieto (”do your own research”) ja se, että maailma ei ole sellainen, miltä se rationaalisin silmin näyttää. Ehkä oleellista on ajallinen etäisyys: se nyt vain hienompaa ajatella 1900-luvun alun kultakauden frakkipukuisia herrasmiehiä spritistisissä istunnoissa etsimässä innoitusta taiteeseensa kuin kotiinsa eristäytynyttä mielenterveyskuntoutujaa sekoamassa Tokentubeen.

Asiantuntijapaneelin Q&A:ssa Juri Nummelin ja Kimi Kärki (ei sukua) veivätkin keskustelua vähän tähän suuntaan ja kyselivät Pekka Siitoimen ja muiden kuunatsien vaikutusta esoterian ja okkultismin huonoon maineeseen. Nummelin kaipaili vasemmistolaisen esoterian perään (muiden kuin Ervastin, jolla oli sosialistisia harrastuksia). Teki mieli huutaa seuraavalta riviltä ”Yrjö Kallinen”, mutta aivot löivät tyhjää, eikä koko nimi tullut mieleen (aina käy näin). Kiinnostuneille kuitenkin suosittelen Matti Salmisen Kallisesta kirjoittamaa elämänkertaa: Yrjö Kallisen elämä ja totuus (Pystykorvakirja, 2011), kuinka neljä kertaa kuolemaan tuomittu pasifisti, mystikko ja anarkisti joutuu puoliksi tahtomattaan Suomen puolustusministeriksi.

Silti kieltämättä Larvannon mainitsema ”okkultismi-stigma” on todellinen, eikä monien kansakunnan kaapin päälle nostettujen suurmiestaiteilijoiden mystisistä puolista ole jälkeenpäin haluttu huudella. Taidehistorioitsija Marja Lahelman mukaan yksi syy on taidehistorian formalismiin liittyvä narratiivi, jossa moderni taide vähitellen kehittyy impressionismista kubismin kautta abstraktioon. Toisaalta sille on vastakohtana pidetty yhteiskunnallisuutta (minkä mm. Röyhkä mainitsi), eikä kumpaankaan narratiiviin sovi mystiikka ja symbolismi. Sittemmin sodanjälkeisen katkoksen myötä esoteria on ollut banaalia huuhaata, Rauni-Leena Luukkaista ja juurikin Pekka Siitoimen kaltaisia yleisiä huumorinaiheita.

Dokumentin ongelmana kenties on sen liikkuminen liian yleisellä tasolla, eikä mennä kovin syvälle yksityiskohtiin. Nimiä tiputellaan, mutta aika harvan esoteerisen suuntauksen sisältöön mennään sisälle. Uhkana kenties on — paitsi hukkuminen sekaviin yksityiskohtiin — uskottavuuden kärsiminen, jos aletaan ottaa tosissaan vaikkapa mitä Steiner (kenties mainituista esoteerikoista vakavimmin otettu) opettaa, kaikkien serafien ja kerubien ja planeettojen sielunelämän ja homeapatian ja astraalikehojen jälkeen voi vain kenties naurahtaa vaivaantuneesti. Puhumattakaan, jos jonkun Crowleyn juttuihin lähdetään syventymään, loppuu dokumentista aika kesken ja yksittäiset kommentit saavat helposti anekdootin muodon.

Suomalaisten taiteilijoiden käsittelyssä taas on helposti mennään juorumoodiin: ”tiesitkö, että tämäkin suurmies vehkeili pimeyden voimien kanssa?” (uhkaava synadrone pörisee taustalla).

Ajallinen rajaus tehdään 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Käytännön syistä tällainen rajaus on toki hyvä tehdä, mutta pitääkö paikkansa tutkijoiden väite sodan jälkeisestä katkoksesta? Eikö hipeillä ollut oma new age -henkisyytensä, 70-80 -luvuilla julkkikset ravasivat Aino Kassisen luona, Ior Bock innoitti mm. Petri Wallia, Juhan af Gran etsi ufoja, hevibändit 90-luvulla ammensivat pimeältä puolelta niin, että vanhemmat saivat taas syitä huolestua, konemusiikki (mm. trance) pyrki musiikin avulla sananmukaisesti transsiin. Yllättäen paneelikeskustelussa näitä alkoi löytyä, mutta kenties niitä oli vaikea sovittaa kokonaiskuvaan ja siksi ohitettiin kuriositeetteina. Ja miten laveasti sitten esoteria ja okkultismi ylipäätään määritellään.

Jossain mainostettiin dokkarin lisämateriaalien sisältävän 10 tuntia tosifaneille tarkoitettua kuvamateriaalia, mutta sen sisällöstä en osaa tehdä arvailuja.

Mäellä

Luonnossa maanteiden ääni kuuluu kovimmin
valtaväyliltä jää syrjään joutomaa, pusikko
korkeat paikat vetävät puoleensa
näen taloja mutta en erota niitä
metsä koostuu seuraavista asioista:
puu, toinen puu
oletettu karhu
kiviä (eri kokoisia)
pohjamateriaali enimmäkseen varvikkoa
hiirikäsi koskee oudon todellista kaarnapintaa
polut tallattu suunnittelematta.

Arvio: Don’t look up

Don’t look up on Adam McKayn ohjaama satiirinen komedia, josta tyylillisesti tulee ensimmäisenä mieleen tekijän aikaisempi elokuva The Big Short (2015) ja lähtökohdiltaan Armageddonia (1998). Kuten kaikki jo tähän mennessä tietävät, kertoo se maapalloa lähestyvästä komeetasta; Leonardo diCaprion ja Jennifer Lawrencen näyttelemät astronomit yrittävät varoittaa, mutta poliitikot politikoivat ja bisnesmiehet ahnehtivat ja lopussa kaikki kuolevat, paitsi Jonah Hillin näyttelemä presidentin avustaja. Elokuva on yleisesti ymmärretty ja tunnustettu allegoriaksi ilmastonmuutoksesta ja miksei myös hieman covid-pandemiastakin ja kyvyttömyydestä reagoida globaaleihin uhkakuviin. Tietyssä kyynisyydessään se on jopa realistisempi kuin katastrofielokuvat yleensä: maailmanlopun lähettiläätkin joutuvat odottamaan presidentin vastaanottoa, siinä missä lajityypin muissa edustajissa kansallinen hälytystila on päällä alkutekstien jälkeen. Toisaalta sitä on syytetty jopa liiallisesta saarnaavuudesta: kyseessä on elokuva, joka tarkoitus on ennen kaikkea muuttaa ihmisten ajattelua.

Mutta muuttavatko tällaiset elokuvat mitään ihmisten ajattelussa? Kerronnan ja näkökulman kannalta elokuva noudattelee samaa perinteistä kaavaa: katsoja asemoidaan kriittiseen positioon, jossa maailma on tullut hulluksi ja hän näkee totuuden, koska hän on yksi niistä, jotka ”katsovat ylös”. Sen sijaan poliitikot, suuryritykset ja kahden edellisen kontrolloima media vievät massoja harhaan. Katsoja saa hyvät naurut tyhmien punaniskojen ja kyynisten poliitikkojen kustannuksella, koska valistuneena yksilönä ei kuulu kumpiinkaan. Katsojan itsensä ei siis tarvitse muuttaa omaa ajattelutapaansa, ongelma on aina jossain muualla, niissä jotka eivät ole vielä avanneet silmiään.

Elokuvan ilmiselvä viesti on, että tulisi luottaa tieteeseen ja asiantuntijoihin poliittisen propagandan sijasta. Mutta on olemassa myös toisenlainen luenta. Oli sitten kyse ilmastonmuutoksesta tai korona-pandemiasta ja rokotuksista, aina löytyy koulutettuja tiedeihmisiä, ”sisäpiiriläisiä” ja vaihtoehtoisia asiantuntijoita, jotka ottavat todenpuhujan roolin. Tällöin medialle, hallitukselle ja suuryrityksille (”big pharma”) jää propagandistin rooli — juuri kuten elokuvassa. En nimeä näitä henkilöitä, mutta tiedämme keitä ovat Tokentuben tohtorit, jotka asiantuntevasti kertovat rokotteiden tappavan.

Salaliittoteoreetikon silmin maailma näyttää nimenomaan tältä: maailma on tullut hulluksi ja yksittäiset ”silmänsä avanneet” näkevät totuuden. Ilmastonmuutosdenialisti avaa silmänsä: ulkona on lunta, joten ”ilmastonmuutos” ei voi pitää paikkaansa. Koronadenialisti ”tekee oman tutkimuksensa” ja koska kukaan tuttu ei ole kuollut koronaan, sitä e ole olemassa. Siitä hypätään johtopäätökseen, että rokotteen tarkoitus on tappaa ihmisiä.

Elokuvan sanomaan myönteisesti suhtautuville se tarjoaa samaistumispintaa: pelastussanoma on otettu vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäjille se toimii osoituksena siitä, miten valtamedia ja suuret korporaatiot levittävät propagandaa, jolle hän itse kuitenkin on immuuni. Lopputulema on, että kukaan ei aidosti ota opikseen ja muuta mielipidettään tällaisten elokuvien vuoksi.

Onko musiikin kieli kieli?

Hesarin artikkelissa Samuli Tiikkaja pohdiskelee musiikin ja tunteiden yhteyttä.

Itselle musiikki on aina ollut elämän tärkeimmistä asioista ja keskeinen tapa reguloida omaa tunne-elämää. Vaikka olenkin päällepäin suhteellisen harmaa ihminen — tai juuri siksi — musiikkimakuni on hyvinkin värikäs. Iloinen musiikki on helppo tapa tasapainottaa luontaista melankolisuuttani. Iloinen ja energinen musiikki antaa minulle välittömästi runsaasti iloa ja energiaa, jota muuta kautta olisi vaikea hankkia, paitsi ehkä päihteillä. Kuuntelen päivittäin paljon musiikkia ja mahdollisuuksien mukaan käyn keikoilla viikoittain (korona-ajan hiljaisuus on pikku hiljaa taas kääntymässä parempaan).

Onkin hämmentävää, että ihmislajille on sellainen asia kehittynyt kuin musiikki. Käsittääkseni muilla eläinlajeilla ei ole musiikkia (lintujen ”laululla” on toinen merkitys), mutta kaikki tietävät että esimerkiksi koirat reagoivat musiikkiin, samoin kuin papukaijat. Luultavasti jossain olemassa tutkimus, että lehmät tuottavat paremmin maitoa, jos niille soittaa klassista musiikkia.
Jollain tapaa tiettyjen sointujen ja sävelien värähtely tapahtuu taajuudella, joka saa meissä jonkin (mielen, sielun?) värähtelemään samalla taajuudella. Tietyt rytmit (jotka ovat tavallaan myös taajuuksia) tarttuvat kehoomme. Kenties tekemistä on peilisolujen kanssa, ehkä tätä pitää googlata ajan kanssa.

Kenties sillä on jotain tekemistä tunteiden ilmaisun kanssa, joka on jossain määrin universaalia lajista toiseen. Jos koira murisee ja näyttää hampaitaan, tunnistamme automaattisesti sen olevan vihainen. Muilla eläinlajeilla, ainakin nisäkkäillä, vihan ilmaus on hyvin saman tyyppinen ja helposti tunnistettava. Jos musiikkikappaleen sähkökitara ”murisee” on hyvin helppo kuvata musiikkia vihaiseksi. Samoin iloinen ja tyytyväinen eläin on helppo tunnistaa, vaikka tuleekin välttää ”inhimillisten” tunteiden liiallista projisointia toisiin lajeihin.

Tässä kohtaa on muistutettava ”kielen” ja eläinten ”signaalien” eroista. Vihainen eläin signaloi toiminnallaan vihaisuutta: se on vihainen ”tässä ja nyt” ja murina on osoitus siitä. Se ei siis pysty kommunikoimaan ”vihaisuutta” abstraktilla tasolla: se ei voi ilmaista olleensa vihainen eilen, puhua näkemästään koirasta, joka oli vihainen, tai filosofoida ”vihaisuuden” käsitteestä yleensä. Kielellinen ilmaisu taas on ”arbitraarinen”, ”keinotekoinen”, eikä ole väliä mikä sitä merkitsevä sana on: ”vihainen”, ”angry” vai ”furieux”, koska suhde on sopimuksenvarainen. Kielen kautta kuitenkin voimme kommunikoida eri merkkejä yhdistelemällä monimutkaisia ja abstrakteja asioita, jotka eivät välttämättä ole tässä ja nyt saavutettavissa.

Musiikki (ja moni muu taiteelaji) kuitenkin voi yhdistää nämä kaksi: musiikki ”signaloi” monia eri tunteita: vihaa, rakkautta, iloa, surua ja saa meidät tuntemaan näitä samoja tunteita juuri sillä hetkellä kun kuuntelemme musiikkia. Silti musiikki kykenee abstrahoimaan ja säilömään tunneilmaisun muotoon, jossa sitä voidaan käsitellä ja välittää ajassa ja paikassa. Voin kuunnella 60-luvulla, eli yli 50 vuotta sitten Amerikan mantereella levytetyn pop-kappaleen ja tuntea monimutkaisia tunteita: ei välttämättä vain yhtä tunnetta, vaan useita päällekkäin. Yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi herättää melankolian ja ilon tunteita, jotka ovat yksilöllisiä juuri kyseiselle kappaleelle.

Juuri edellä mainitun vuoksi musiikki onkin hyvä keino käsitellä tunteita: toisaalta se voi ilmaista asioita, joita ”pelkkä” ihmiskieli ei voi, mutta silti musiikin kieli voi käyttää muita kielen ominaisuuksia hyväkseen ja toimia ajasta ja paikasta riippumatta.

Ehkä tässä on myös selitys artikkelin pohtimaan kysymykseen siitä, miksi puhutaan musiikista eikä tunteista. Ehkä sanat eivät tavoita tunteita; voin sanoa ”olen surullinen” tai ”olen iloinen”, mutta onhan se varsin latteaa. Kuinka paljon rikkaampi ilmaisu juurikin on jollain hyvällä kitarasoololla.

Musiikki on hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa henkilökohtaista ja universaalia. Jokaisella meillä on oma musiikkimakumme, joka on yhtä yksilöllinen kuin sormenjälkemme. Kuuleeko kukaan samalla tavalla samaa kappaletta kuten minä? Tuskin kuulee. Ja miksi jokin kappale, josta muut pitävät, ärsyttää minua tavattomasti ja toisin päin? Ja silti musiikki voi tuoda yhteen miljoonia ihmisiä jonkun tietyn bändin fanittamisen kautta. Samassa konsertissa kymmenet tuhannet voivat nauttia samalla taajuudella yhtä aikaa yksilöllisestä että yhteisöllisestä musiikkikokemuksesta. Kaikilla kulttuureilla on oma musiikkikulttuurinsa, ja jos jätämme ennakkoluulomme sivuun, on meidän mahdollista välittömästi ymmärtää meille vieraimmankin kulttuurin musiikkia, vaikka emme ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.

Joutomaa

Joutomaa (engl. wasteland) tarkoitti agraariyhteiskunnassa viljelykelvotonta maata, vai kenties kesantoa? Nykyisin mieleen tulevat hylätyt pienteollisuusalueet, valtaväylien risteyskohtien ja alikulkujen muodostamat katveet, jotka kenties kuuluvat Trafin, Avin tai liikenneviraston vastuualueeseen, mutta jotka henkisessä mielessä eivät kuulu kenellekään. Teoreettisesti niille mahtuisi rakentamaan, mutta kukaan ei niistä aidosti välitä, ne keräävät autoista heitettyä roskaa, jota kukaan ei siivoa, koska siihenkin tarvittaisiin lupa ja koulutus ja määräraha. Joutomaa ei ole edes romanttisella tavalla ruma niin kuin autiotalo tai kunnostusta odottava 1800-luvun tehdasmiljöö.

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Porvarin ärsyttämisestä

Aikoinani kirjallisuutta opiskellessani keskustelimme kirjasodista ja sensuurista ja ”pahennusta” aiheuttavasta taiteesta. Ensimmäisiä mieleentulevia esimerkkejä tällaisesta ovat Hannu Salaman Juhannustanssit, Paavo Rintalan Sissiluuntantti, Väinö Linnan Tuntemattomasta poistetut kappaleet, Sperm-yhtye ja 60-luvun häppeningit, Henry Miller, Jumalan teatteri ja niin edelleen. Tulimme siihen tulokseen, että nykyään on lähes mahdotonta kirjoittaa (tai tehdä taidetta), joka todella herättäisi paheksuntaa. Kaikki on jo niin nähty ja koettu. Tämä oli siis joskus vuonna 2005, jotenkin tuntuu että nyt vuonna 2020 loukkaantuminen on tullut takaisin. Tai kenties se on ollut jossain pinnan alla ja tullut taas esiin, kun suuret ikäluokatkin on päästetty sosiaaliseen mediaan. Jälleen kerran olen epävarma lopullisesta tuomiostani, mutta mielestäni maailma on 15 vuodessa muuttunut tavalla, jonka ehkä ymmärrämme vasta, kun saamme siihen hieman enemmän perspektiiviä.

***

M.A. Nummisen uudessa omaelämänkerrassa ”Kaukana väijyy ystäviä” on hyvä kuvaus siitä konservatiivisesta tosikkomaisuudesta, jolla hänen tempauksiinsa suhtauduttiin. Poliisi keskeytti julkisia esiintymisiä ja kuuluisan Jyväskylän Kesän skandaalin jälkeen latinan professori Päivö Oksala yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa piti puhuttelun esityksestä vastaavalle Nummiselle ja Maria Laukalle. Voin kuvitella tunnelman, ja vaikka tekstissä ei mainita, uskon Päivön käyttäneen tilaisuudessa tummaa pukua ja kravattia. Tempaus ei saa minkäänaista ymmärrystä: ”kuulkaas nuorimies, ei tämä ole mitään taidetta!” eikä vanhalla polvella tunnu olevan minkäänlaista huumorintajua.

Ensimmäinen kysymys onkin, olisivatko Nummisen teokset jääneet historiaan, jos ne eivät olisi saaneet osakseen niin suurta paheksuntaa? Eikö voida sanoa, että niiden vastaanotto on osa teosta? Joitakin Nummisen kappaleita jaksaa vielä kuunnella, ehkä läpällä, vähemmän kenties itse musiikillisen nautinnon vuoksi, mutta jatkuvasti tietoisena niiden ”radikaalisuudesta”.

Toiseksi: nykypäivänä onkin antiautoritaarisilla liikkeillä ja taiteiljoilla ongelma, että Päivö Nyyrikki Oksalan kaltaisia konservatiiveja ei enää ole (hädin tuskin on enää edes latinisteja). Vielä minun lapsuudessani oli niitä Pink Floydin The Wall -levyn ”schoolmasterin” kaltaisia lehtoreita, joilla isänmaallinen paatos korvasi huumorintajun (tosin Nummisen muistelmien ulkopuolella Oksalan kerrotaan olleen itseasiassa paljon rennompi). Jokaisen hieman vasemmalle kallellaan olevan nuoren taiteilijan ja humanistiopiskelijan ja kulttuuriradikaalin (tunnistatte tyypin) tavoitteena on ”ärsyttää porvaria” esikuvinaan juurikin Nummisen kaltaiset 60-lukulaiset. Mutta missä on se porvari? Onko se Soinin (tai Trumpin) kaltainen populisti, joka itse aiheuttaa pahennusta tempauksillaan ja kommenteillaan ”fillarikommareista”? Millaisella performanssilla populistikonservatiivin saa suuttumaan? Ja jos ”radikaalin taiteen” edellytyksenä ja keskeisenä osana on siitä loukkaantuminen, eikö se tee ”radikaalista taiteesta” mahdotonta, jos kukaan ei enää loukkaannu.