Sijaisnauttija

Edellisessä päivityksessä sivusin Slavoj Žižekin ajatusta siitä, että uskomme muiden ihmisten kautta. Tarkoitin tällä sitä, että kukaan meistä ei varmaankaan tunnnusta pitävänsä byrokratiaa, turhaa paperinpyörittelyä, uusmanagerialistista innovaatiopössistä ja muuta hevonpaskabisnestä tärkeänä, mutta osallistumme tähän kaikkeen, koska kuvittelemme että joku muu uskoo siihen. Žižekin mukaan (nykypäivänä) kaikki uskonto on tällaista: tapakristityt kasvattavat lapsensa uskontoon johon eivät itse usko, koska ajattelevat että joku muu uskoo. Žižekin tunnettu sutkautus on, että aikuiset teeskentelevät uskovansa joulupukkiin lasten vuoksi ja lapset teeskentelevät saadakseen lahjoja, mutta todellisuudessa kukaan ei usko (Žižekin luennot ovat täynnä tällaisia sutkautuksia; en tiedä kuinka vakavasti otan hänet filosofina, mutta onhan näissä jotain järkeä, tai ainakin hupia).

Rukousmylly on erityisesti tiibetinbuddhalaisessa traditiossa käytetty pyhiä tekstejä sisältävä sylinteri, jota pyörittämällä rukoukset tulevat ”luetuiksi”. Henkilön ei siis tarvitse rukoilla itse, vaan koje tekee sen hänen puolestaan. Selitän nyt tämänkin metaforan: nykypäivän bisnesjargon on aikamme pyhää tekstiä. Onko tulevaisuudessa niin, että tekoäly on se mylly, joka pyörittää bisnesjargonia puolestamme?

Toinen esimerkki Žižekin sutkautuksista on tv-sarjojen taustanauru, canned laughter. Hänen mukaansa televisio ”nauraa katsojan puolesta”.

Varsinaisesti tämä palautui mieleeni lukiessani tämän uutisen Helsingin sanomista: ”Huolestuttava kuntoiluilmiö levisi Eurooppaan – ”kiireiset bisneshenkilöt” palkkaavat ihmisiä lenkkeilemään”. Jutun mukaan kun ei ehdi kuntoilla, pitää palkata ihmisiä kuntoilemaan puolestaan. Tähän liittyy vielä jokin puhelinappi, joka tallentaa ja varmasti julkaisee tulokset sosiaaliseen mediaan, koska ilman sosiaalisen median ideaaliegoa kaikki se vaivannäkö olisi turhaa.

Žižekiläisessä mielessä looginen jatko — joka on niin ilmiselvä, että tämän on varmasti joku muu jo keksinyt — on sijaisnauttija, henkilö joka elää jonkun superrikkaan luksuselämää sillä välin, kun tämä itse painaa duunia.

LISÄYS 29.8.

Kalle Haatanen haastattelee Niko Pyrhöstä Ylen podcastissa salaliittoteorioista politiikan välineenä. Pyrhönen kertoo haastattelussa, että teorioiden keksijät eivät usko keksimiinsä poskettomiin juttuihin vaan kilpailevat siitä, kuka saa järjettömimmän jutun leviämään (ts. trollailevat). Nämä jutut valjastaa sitten käyttöön poliittinen toimija, joka sekään ei usko levittämiinsä salaliittoteorioihin, mutta uskoo kannattajiensa uskovan, tai ainakin niiden resonoivan tietyissä vastaanottajissa.

Pyrhönen ei jatka ajatusta pidemmälle, mutta missä vaiheessa ketjussa tulee se, joka todella uskoo salaliittoteorioihin?

TOINEN LISÄYS 19.9.

Maaret Launis kirjoittaa Apu/Image -lehden kolumnissaan tv-sarjojen ”vihakuluttamisesta”. Hän katsoo mm. Temptation Islandia nimenomaan siksi, että se on niin huono sarja, jotta saisi raivota sen huonoudelle. Kulttuurituotteiden kuluttaminen ironisella, jopa vihaisella asenteella onkin ajassamme varsin tavallista: ”se on niin huono, että se on jo melkein hyvä”.

Itse en näitä sarjoja juurikaan katsele, joten en keksi montaakaan esimerkkiä — paitsi ironisesti. Kuitenkin aina kun avaan tv:n, siellä menee yhdellä kanavalla Paisetohtori ja useammalla jokin ”Sinkut naimisiin kännissä ruotsinlaivalla” -konsepti. Kun reality-sarjat tulivat HBO-suoratoistopalveluun, nousivat ne näemmä katsotuimpien sarjojen joukkoon. Jokin aika sitten Renny Harlinin elämää suuremmalla pärställä mainostettiin jotain sarjaa bussipysäkeillä ja mietin katsooko sitä kukaan tosissaan vai ironisesti. Tai Launiksen tapaan ”vihakatsoo”?

Tällainen asenne vaatii sen, että on myös joku, joka katsoo sarjoja tosissaan. Keskiluokka saa nautintoa siitä, että nauraa miten huonoja sarjoja ”ihmiset” katsovat. Miten joku voi olla niin hölmö, että katsoo tällaista roskaa? Mutta entä jos sellaisia ei ole, vaan ironinen asenne on yleisin ja ensisijainen? Mitä jos tv-sarjoista tehdään huonoja siksi, että ihmiset saavat nauraa niiden huonoudelle ja tuntea itsetyytyväisyyttä, että kuvittelevat etteivät kuulu niiden kohderyhmään?

Se selittäisi paljon.