Pitkään kirjaston varausta jonotettuani sain vihdoin käsiini Salatieteiden Suomi -kirjan (Boris Brander; Janne Bäckström; Atte Huhtala. Like Kustannus. 2024). Kirjan alaotsikko Esoteerinen ja okkultti Turku kuvaa sisältöä vähän paremmin, koska enimmäkseen kirjassa keskitytään Turun kaupungin ilmiöihin eikä niinkään koko Suomen.
Turku lienee valikoitunut maantieteelliseseksi rajaukseksi Turun yliopiston Uuden etsijät –tutkimushankkeen vuoksi. Tutkimushanke on osa viimeaikaista kiinnostusta esoterian historiaan: nykyään kaikki tietävät, että moni suomalainen kultakauden merkkihenkilö Eino Leinosta Sibeliukseen tai Gallen-Kallelasta Yrjö Kalliseen oli kiinnostunut ja taiteessaankin inspiroitunut esoteriasta, vaikka tätä puolta on välillä haluttu unohtaa. Akateemisen tutkimuksen lisäksi aihetta käsitteli aikoinaan radio-ohjelmissaan kulttitoimittaja Perttu Häkkinen ja pari vuotta sitten ilmestynyt Huntu-elokuva.
Salatieteiden Suomi ei ole tieteellinen julkaisu, mutta pysyy asialinjalla ja pitää kohteeseensa neutraalia etäisyyttä. Kokonaisuutena kirjoittajista tulee miettineeksi, millainen on heidän suhteensa esoteriaan ja okkultismiin akateemisten intohimojen lisäksi. Harva ainakaan suoraan tunnustaa harrastavansa magiaa tai uskovansa ufoihin, henkiin ja paranormaaliin, pikemminkin motivaattorina näyttää toimivan kiinnostus obskuuriin: tällaistakin on ollut ja miksi siitä ei puhuttaisi. Joidenkin henkilöartikkeleiden kohdalla mukana on myös ripaus huumoria, tai ainakin pieniä silmäniskuja lukijalle. Kenties esoteriatutkimuksessa on samaa viehätystä kuin salaliittoteorioidenkin tutkimuksessa, joka on myös noussut muotiaiheeksi.
Akateemisimmillaan kirja on kenties luvussa 2, joka käsittelee esoterian murrosta (ellei jopa buumia) 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai luvussa 3, joka käsittelee esoteriaa Ruotsin vallan aikaan. 1800-luvun loppu tunnetaankin spiritismin, teosofian ja muiden sen ajan liikkeiden alkuaikoina ja paljolti alan estetiikka pohjautuu myöhäisromantiikan ja viktoriaanisen ajan ihanteisiin. Väitöskirjatutkija Sofia Silvén kirjoittaa esimerkiksi kiertelevien taikureiden esityksistä ja spiritistisistä istunnoista Turussa. Ruotsin vallan aikana painopiste oli kirkon suhteessa pakanallisuuteen. Kiinnostava on esimerkiksi Mila Santalan artikkeli Turun akatemian tutkijoista, kuten Martin Stondiuksesta, joka puhdasoppisuuden nimissä joutui epäillyksi taikuuden harjoittamisesta.
Luvussa 1 esitellään paikallisia henkilöitä, jotka ovat oikeastaan kaikki toinen toistaan värikkäämpiä ja eksentristisempiä. Kaikkia käsitellään asiallisesti ja vitsiä vääntämättä, mutta koomisilta vaikutelmilta ei voi välttyä. Itseoikeutettu Turun (ja Naantalin) tunnetuin okkultisti on tietenkin Pekka Siitoin, joka vaiherikkaan elämänsä aikana on ollut monenmoinen satanisti ja Suomen valtakunnankansleri. Monille voi olla tuttu myös Keijo Parkkunen, tuo jääkaudenkieltäjä, joka teki aiheesta myös dokumenttielokuvan kaikille tutun Pertti ”Spede” Pasasen kanssa, joskaan itse elokuva ei ole jälkipolville säilynyt. Seksuaalimaagikko ja thelemisti Reima Saarinen vaikuttaa värikkäältä hahmolta, eikä ollut minulle entuudestaan tuttu. Pelkällä taitelijanimellä esiintyvä Male on ilmeisesti edelleen elävien kirjoissa ja kuten tietäjät tietävät, Sielun Veljien kappale Tiskirätti kertoo siitä, kuinka hän joutui Kårenin portsareiden kurmuuttamaksi.
*
Tuhannen tarinan mies Heikki Attila on ainakin Ylen viimeiseksi jääneessä jutussa nimetty tamperelaiseksi, vaikka pikemminkin kai Heikki oli nomadi ja maailmankansalainen. Hän vaikutti jonkin aikaa myös Turussa ja silloinen avopuolisoni tutustui häneen. Kodittomana ja varattomana maailmaa kiertävä Heikki asui yhden syksyn sohvallamme.
Ilmeisesti Heikki syntyi osittain invalidina tai skoliootikkona ja joutui aikuisiällä auto-onnettomuuteen ja sairasti pahan aivokalvontulehduksen, jonka seurauksena meinasi kuolla (tarinan yksityiskohdat ja painotukset muuttuivat aina joka kerralla — ja Heikki tosiaan tykkäsi puhua itsestään). Hän hoiti itseään joogalla ja saikin itsensä kuntoutettua. Hän oli ennen lama-aikaa pitkään Nokialla töissä myyntiedustajana ja sanojensa mukaan tienasi hyvin. Kerrankin hän halusi esitellä minulle johonkin matkapuhelinteknologiaan liittyviä esitteitä 80-90 -luvun vaihteesta, joissa oli hänen kuvansa. Ilmeisesti hän ajatteli, että en olisi muuten uskonut. Heikki koki valaistumisen jossain 90-luvulla puutarhassa työskennellessään ja omisti sen jälkeen elämänsä vaihtoehtokulttuurille. Ilmeisesti tämä tapahtui jonkin aikaa hänen loppuunpalamisensa, poikansa kuoleman, avioeron ja aivokalvontulehduksen jälkeen, mutta en lähde spekuloimaan, mikä vaikutus näillä kaikilla tapahtumilla oli hänen persoonaansa.
Tarinoita Heikillä tosiaan riitti ja sieltä saattoi tulla mitä tahansa eikä mistään voinut olla varma, oliko se totta. Hän saattoi kertoa samalla rauhallisella äänenpainolla käyneensä Hervannassa, Jupiterilla tai Sveitsissä (Sveitsissä maan alla pidettiin ikiliikkujaa, joka tuottaisi ihmiskunnalle loputtomasti energiaa — paitsi että ihmiskunta ei ole siihen vielä valmis). Heikki kiersi maailmaa, joten monissa paikoissa hän oli oikeastikin käynyt. Kerran hän kertoi olevansa menossa Kyproksen turkkilaisalueelle. Kysyin, onko sinne helppo päästä (siihen aikaan se oli vielä militarisoitu alue), johon Heikki totesi rauhallisesti, että ei se ole lainkaan vaikeaa, pitää vain vaihtaa kehoa. Hän uskoi sielunvaellukseen, ja jos on tarpeeksi valaistunut, voi sielu vaihtaa ruumista lennosta elinaikanakin.
Retkillään Heikki väitti tavanneensa vaikka ketä. Osa matkoista saattoi olla astraalimatkoja tai aikamatkoja, Heikki ei tehnyt eroa niiden ja fyysisen matkailun välillä. Esimerkiksi hän saattoi kertoa tavanneensa Slovenian presidentin — ainakin tästä on myös valokuva.
Heikillä oli laajat tiedot itämaisesta esoteerisestä filosofiasta ja opettajista — jotka oli tavannut oikeasti tai astraalitasolla ja hän luennoi jatkuvalla rauhallisella papatuksella ajatuksiaan kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, tai sitten eivät jaksaneet.
Toki hän oli myös salaliittoteoreetikko ja rokotteiden vastustaja aikana, jolloin sellainen oli hippien ja maailmanparantajien asia, eikä miljardöörejä fanittavien äärioikeistolaisten asia, mutta ei mennä siihen tässä.
Heikki kuoli aggressiiviseen syöpään vuonna 2016, mutta kuten Ylen jutusta voi havaita, se ei häntä näyttänyt murettavan. Mielenkiintoinen kokemus, kuulemma.
*
On jotenkin tyypillisen turkulaista kirjoittaa kirja Turusta ja laittaa otsikkoon ”Suomi”. Heikki Attilasta olisi saanut hänestäkin kirjan, mutta lieköhän jo myöhäistä ja kaikki hänen juttunsa unohtuneet?