Sunnuntaina käytiin katsomassa Logomossa esitetty Ukko Tornin ja Rikhard Larvannon dokumenttifilmi Huntu – Kun okkultismi saapui Suomeen. Raflaavasta aiheestaan huolimatta filmi pysyi asialinjalla eikä lähtenyt hakemaan shokkivaikutuksia tai hörhöilemään liikaa: alkumontaasissa nähtiin vähän tulitanssia, esillepanossa goottilaista tematiikkaa ja taustalla soi korni new age -musiikki, mutta muuten oltiin aika akateemisia. Haastateltavat puhuvat päät olivat enimmäkseen yliopistotutkijoita tai muita asiantuntijoita — mukaan otetuilla kahdella rokkarilla, A.W. Yrjänällä ja Kauko Röyhkällä — varmasti haluttiin saada lisähuomiota dokkarille, mutta substanssipuolelle heillä oli aika vähän. Röyhkä oli myös filmin jälkeen järjesteltyssä asiantuntijapaneelissa Larvannon, Maarit Leskelä-Kärjen ja Marja Lahelman ohella, mutta vaikka miehen musiikista ja kirjoista pidänkin, niin ei hänellä aiheesta ollut mitään muuta kiinnostavaa sanottavaa, kuin että oli nuorena diggaillut Aleister Crowleya.
Esoteria ja okkultismi ovat viime vuosina nousseet jopa muoti-ilmiöksi, jonka aloitti Perttu Häkkinen radio-ohjelmillaan ja yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoitetulla kirjallaan Valonkantajat (Like 2018). Turun yliopiston Uuden etsijät -projekti, jonka vetäjä Leskelä-Kärki paneelissa kertoi projektin saaneen innoituksensa nimenomaan Häkkisen motivoimana, on julkaissut useita kirjoja esoterian ja suomalaisen taide- ja kulttuurihistorian yhteyksistä. Dokumentti perustuikin vahvasti projektin tutkijoiden työhön.
Jos esimerkiksi on lukenut kirjan Uuden etsijät — Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria (Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Teos. 2021), dokkarissa on aika vähän uutta: Jean Sibelius oli vapaamuurari, Minna Canth tankkasi Blavatskyn teoksia, Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Pekka Halonen hakivat töihinsä innoitusta teosofiasta, Eino Leino tunnustaa kirjassan Alla kasvon Kaikkivallan vetonsa mystiikkaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi projektin esiin nostama hahmo on runoilija — kääntäjä Aarni Kouta.
Uudemman kirjallisuuden puolelta tulee mieleen esimerkiksi Heikki Kännö, joka ainakin romaanissaan Runoilija käsittelee samoja teemoja (muita en ole vielä lukenut) ja olisi voinut olla hyvä haastateltava.
Aiheesta löytyy aika hyvin materiaalia myös Yle Areenasta, edellä mainittujen Häkkisen juttujen lisäksi. Suositeltavia kuunneltavia ovat esim:
Juhani Kenttämaa haastattelee Kulttuuriykkösessä dokumentin tekijöitä.
Kirkon tutkimuskeskuksen koordinaattori Jussi Sohlberg kertoo uushenkisyydestä (Sohlberg oli myös jossain toisessa lähetyksessä haastateltavana, mutta en löydä sitä), Olly Donneria tutkivan Jasmine Westerlundin haastattelu Kulttuuriykkösessä, samoin Nina Kokkinen ja Tiina Mahlamäki niin ikään Kulttuuriykkösessä.
*
Mitä henkilökohtaiseen näkemykseeni tulee (mistä toki voin puhua ihan niin paljon kuin haluan, tämähän on minun blogini), olen ateisti, enkä usko kummituksiin tai henkimaailman asioihin tai paranormaaleihin ilmiöihin. Maailmankuvani ei ole sataprosenttisen materialistinen, mutta en usko mihinkään ”sielun substanssiin”. Olen olevinani rationalistinen ja ”tieteellinen”, mutta toki tunteilla ja taiteilla on myös suuri merkitys, eikä vaillinainen ihmisjärki voi selittää kaikkea. Kaikki mystinen kiinnostaa, mutta ei siinä ole sen kummempaa. Mystiikassa ei ole mitään mystistä.
Olen jo aikaisemmin kertonut tässä blogissa lyhyestä uskoontulostani tai pikemminkin sen yrityksestä. Olen ollut aina kiinnostunut uskonnoista, mutta en ole varma, olenko koskaan todella uskonut jumalan olemassaoloon. Lyhyt tutustumiseni jehovantodistajiin toimi kuitenkin tehokkaana rokotteena kaikkea huuhaata kohtaan. Mielenkiintoista muuten, miten jehovantodistajat suhtautuvat okkultismiin ja etenkin spiritismiin erittäin kielteisesti, mutta myös heidän liikettään voi pitää vahvasti esoteerisena. Mukana on idea salatusta tiedosta ja liikkeen perustaja Charles Taze Russell oli ennen Raamatun tulkintaansa (joka on sekin varsin esoteerinen) kiinnostunut idän mystiikasta ja kirjoitti kirjan pyramidologiasta.
Nuorena olin innostunut myös kaikenlaisesta psykedeliasta ja psykologiasta. Kuuntelin Avaruusromuja yöllä valot sammutettuna ja selailin Jungia ja kokeilin itsehypnoosia ja automaattikirjoitusta (myöhemmin aikuisena kävin hypnotisoitavana, mutta olen ilmeisesti resistentti, koska en päässyt mihinkään muuntuneisiin tajunnantiloihin). Tällöin tarkoituksena oli päästä pikemminkin kiinni alitajuntaan kuin etsiä yhteyttä tuonpuoleiseen. En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta suuri osa fanittamastani musiikista on tehty huumeiden vaikutuksen alaisena tai on ainakin avoimen huumemyönteistä. Samoin hyvän rock-albumin tunnistaa siitä, että sen kansi on täynnä okkultistisia symboleita, mutta minulle ne eivät merkitse mitään muuta kuin estetiikkaa.
*
Esoterian ja okkultismin (tutkijat itsekään eivät tuntuneet olevan varmoja termien tarkoista määritelmistä ja eroista) synty liittyy 1800-luvun modernisaatioon. Tiede nykyaikaisessa mielessä oli vasta syntymässä ja uskonto menetti asemiaan, mutta niiden jakolinjat eivät olleet täysin selviä. Ennen modernia aikaa monet tiedemiehetkin olivat syvän uskonnollisia, mikä voi nykyaikaisesta ”rationalistisesta ateistista” tuntua oudolta, mutta joku Carl von Linné oli esimerkiksi alun perin teologian opiskelija, joka luonnontieteellisillä tutkimuksillaan kuvitteli paljastavansa jumalan luomistyön tuloksia. Esoteria sisältää ajatuksen ”salatusta tiedosta”. Se toisaalta haastaa järjestäytyneen uskonnon tieteellä, toisaalta tieteen uskonnollisella mystiikalla. Ennen 1800-luvun loppua kemian ja alkemian rajaa ei oltu vielä vedetty; aikalaisilla ei ollut tieteellistä tietoa aiheesta, ja mistäpä he olisivat tienneet, että ”alhaisemmista metalleista” ei saa valmistettua jalometalleja. Samoin astronomialla on vahvasti juuret astrologiassa: taivaankappaleiden liikkeitä seurattiin, koska uskottiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Näin uskoi muun muassa tähtitieteen uranuurtaja Tycho Brahe. Modernin tieteen kehityskertomukseen ei kuitenkaan sovi ajatus siitä, että jollekin Isaac Newtonille painovoimateoria oli vain sivujuonne hänen missiossaan korkeamman tiedon tavoittelussa.
Tultaessa 1800-luvun lopulle uskottiin jo tieteen kaikkivoipaisuuteen ja että kuolemankin kysymys oli tieteen ratkaistavissa. Siksi johonkin spiritismiin liittyy oma pseudotieteellinen puoli antimateriaaleineen, mutta kuitenkin myös ristiriitaisesti ajatus siitä, että tiede ei voi aivan kaikkea selittää. Uskottiin ”uuteen ihmiseen” ja kehitykseen, joka syntyy tieteen ja uskonnon synteesinä. Tällaista ”uutta tiedettä” hahmotteli mm. Rudolf Steiner (joka vilahtaa myös Kännön edellä mainitussa romaanissa), joka teosofien kanssa riitaannuttuaan perusti oman antroposofisen liikkeensä.
*
Dokumentin alkuminuuteilla tulin pohtineeksi — kun tajusin että kyseessä on ihan vakavasti otettava dokumentti eikä huuhaapläjäys — mikä erottaa ”vakavasti otettavan esoterian” esimerkiksi tämän päivän salaliittoteorioista. Salaliittoteorioihinkin liittyy vahvasti sisäpiiriin vihkiytyneiden salattu tieto (”do your own research”) ja se, että maailma ei ole sellainen, miltä se rationaalisin silmin näyttää. Ehkä oleellista on ajallinen etäisyys: se nyt vain hienompaa ajatella 1900-luvun alun kultakauden frakkipukuisia herrasmiehiä spritistisissä istunnoissa etsimässä innoitusta taiteeseensa kuin kotiinsa eristäytynyttä mielenterveyskuntoutujaa sekoamassa Tokentubeen.
Asiantuntijapaneelin Q&A:ssa Juri Nummelin ja Kimi Kärki (ei sukua) veivätkin keskustelua vähän tähän suuntaan ja kyselivät Pekka Siitoimen ja muiden kuunatsien vaikutusta esoterian ja okkultismin huonoon maineeseen. Nummelin kaipaili vasemmistolaisen esoterian perään (muiden kuin Ervastin, jolla oli sosialistisia harrastuksia). Teki mieli huutaa seuraavalta riviltä ”Yrjö Kallinen”, mutta aivot löivät tyhjää, eikä koko nimi tullut mieleen (aina käy näin). Kiinnostuneille kuitenkin suosittelen Matti Salmisen Kallisesta kirjoittamaa elämänkertaa: Yrjö Kallisen elämä ja totuus (Pystykorvakirja, 2011), kuinka neljä kertaa kuolemaan tuomittu pasifisti, mystikko ja anarkisti joutuu puoliksi tahtomattaan Suomen puolustusministeriksi.
Silti kieltämättä Larvannon mainitsema ”okkultismi-stigma” on todellinen, eikä monien kansakunnan kaapin päälle nostettujen suurmiestaiteilijoiden mystisistä puolista ole jälkeenpäin haluttu huudella. Taidehistorioitsija Marja Lahelman mukaan yksi syy on taidehistorian formalismiin liittyvä narratiivi, jossa moderni taide vähitellen kehittyy impressionismista kubismin kautta abstraktioon. Toisaalta sille on vastakohtana pidetty yhteiskunnallisuutta (minkä mm. Röyhkä mainitsi), eikä kumpaankaan narratiiviin sovi mystiikka ja symbolismi. Sittemmin sodanjälkeisen katkoksen myötä esoteria on ollut banaalia huuhaata, Rauni-Leena Luukkaista ja juurikin Pekka Siitoimen kaltaisia yleisiä huumorinaiheita.
*
Dokumentin ongelmana kenties on sen liikkuminen liian yleisellä tasolla, eikä mennä kovin syvälle yksityiskohtiin. Nimiä tiputellaan, mutta aika harvan esoteerisen suuntauksen sisältöön mennään sisälle. Uhkana kenties on — paitsi hukkuminen sekaviin yksityiskohtiin — uskottavuuden kärsiminen, jos aletaan ottaa tosissaan vaikkapa mitä Steiner (kenties mainituista esoteerikoista vakavimmin otettu) opettaa, kaikkien serafien ja kerubien ja planeettojen sielunelämän ja homeapatian ja astraalikehojen jälkeen voi vain kenties naurahtaa vaivaantuneesti. Puhumattakaan, jos jonkun Crowleyn juttuihin lähdetään syventymään, loppuu dokumentista aika kesken ja yksittäiset kommentit saavat helposti anekdootin muodon.
Suomalaisten taiteilijoiden käsittelyssä taas on helposti mennään juorumoodiin: ”tiesitkö, että tämäkin suurmies vehkeili pimeyden voimien kanssa?” (uhkaava synadrone pörisee taustalla).
Ajallinen rajaus tehdään 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Käytännön syistä tällainen rajaus on toki hyvä tehdä, mutta pitääkö paikkansa tutkijoiden väite sodan jälkeisestä katkoksesta? Eikö hipeillä ollut oma new age -henkisyytensä, 70-80 -luvuilla julkkikset ravasivat Aino Kassisen luona, Ior Bock innoitti mm. Petri Wallia, Juhan af Gran etsi ufoja, hevibändit 90-luvulla ammensivat pimeältä puolelta niin, että vanhemmat saivat taas syitä huolestua, konemusiikki (mm. trance) pyrki musiikin avulla sananmukaisesti transsiin. Yllättäen paneelikeskustelussa näitä alkoi löytyä, mutta kenties niitä oli vaikea sovittaa kokonaiskuvaan ja siksi ohitettiin kuriositeetteina. Ja miten laveasti sitten esoteria ja okkultismi ylipäätään määritellään.
Jossain mainostettiin dokkarin lisämateriaalien sisältävän 10 tuntia tosifaneille tarkoitettua kuvamateriaalia, mutta sen sisällöstä en osaa tehdä arvailuja.