Squid Game

Elokuvia ja sarjoja, joiden juonen keskipisteessä on peli, jossa ihmisiä surmataan groteskin viihteen nimissä, alkaa olla genreksi asti. Maininnan arvoisia ovat esim. Suzanne Collinsin romaaniin perustuva Hunger Games (suom. Nälkäpeli) -elokuvasarja tai Stephen Kingin lyhytromaaniin perustuva ja Schwarzeneggerin tähdittämä The Running man (suom. Juokse tai kuole, alunperin Richard Backman -salanimellä). Samaa aihepiiriä käyttää hyväksi japanilainen Battle Royale -elokuva ja sen lukuisat kopiot.

Netflixissä toiseen kauteensa on edennyt korealainen Squid Game -sarja (jos haluaa välttää juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän), joka perustuu samaan asetelmaan: hyperrikkaat elostelijat palkkaavat taloudellisissa vaikeuksissa eläviä taviksia syrjäiselle saarelle pelaamaan pelejä, joissa panoksena on oma henki. Pelit ovat lapsuudesta tuttuja leikkejä (ainakin korealaisille, mutta esim. ”liikennevaloja” leikittiin minun lapsuudessani nimellä ”peili”). Hävinneet pelaajat eliminoidaan, kunnes jäljellä on vain yksi voittaja, joka saa 45,6 miljardin wonin (n. 30 milj. euroa) pääpalkinnon.

Toisin kuin edeltävissä esimerkeissä, Squid Gamen maailma ei ole luonnonkatastrofin ja taloudellisen romahduksen jälkeinen fasistinen poliisivaltio, jossa gladiaattoreita heitetään areenalle kamppailemaan rahvaan huviksi, vaan lähempänä omaa todellisuuttamme. Sarjan ilmiselvä ideologinen taso on helpohkoa kapitalismikritiikkiä: taloudellinen ahdinko ja ylivelkaantuminen pakottavat osallistujat pysymään pelissä. Rikkaat VIP:t ovat dekadentteja elostelijoita, joita ei enää tyydytä mikään muu kuin vedonlyönti brutaaleissa peleissä.
Viattomia eivät ole pelaajat itsekään, jotka lopulta ovat rahanahneuden vietävissä ja usein viime kädessä itse syypäitä omiin ongelmiinsa. Yhteiskunta on julma, viidakon lait pätevät niin peleissä kuin sen ulkopuolellakin, ja mieluummin kuin edistäisivät yhteiskunnallista muutosta, pelaajat keskittyvät vain oman tilanteensa ratkaisuun.

Tästä versoo sarjan yhteiskuntakritiikin toinen taso: ketään ei ole pakotettu peliin, ja vaikka pelaajat on vangittu saarelle ja ovat julmien vartijoiden armoilla, pelaajilla on oikeus äänestää pelien päättämisestä. Äänestyspäätöksen tulee kuitenkin olla yksimielinen. Äänestyksiin on keskitytty varsinkin toisella kaudella (tosin aivan kaikkia yksityiskohtia en ensimmäisestä kaudesta enää muista). Lopulta osallistujilla on kaksi huonoa vaihtoehtoa valittavanaan: kuolla pelissä tai sen ulkopuolella. Aito yhteiskunnallinen muutos vaatii rakenteiden muuttamista, ei äänestämistä kahden huonon vaihtoehdon väliltä.

Seong Gi-hun on ensimmäisellä kaudella tyypillinen antisankari, joka kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia voittaa pelin. Tämä onkin arkkityyppisin moderniin ihmiseen vetoava tarina: luuseri onkin lopulta voittaja. Tietenkin kulttuurissamme tunnetuin esimerkki tästä on Uusi testamentti: tavis ja köyhän puusepän poika onkin oikeasti kirjaimellisesti jumala. Seong Gi-hun on tyypillinen kristushahmo: ensimmäisella kaudella hän voittaa kuoleman, mutta päättää palata pelastamaan kaikki, jotka uskovat häneen.

En ole mikään aasialaisen (populaari)kulttuurin, enkä etenkään Korean tuntija. Vaikka sarja toimii globaaleille yleisöille, on siinä varmasti yksityiskohtia ja symboliikkaa, joka ei avaudu ei-korealaisille ilman selityksiä. Esimerkiksi, miksi osallistujia on juuri 456? Mitä värit symboloivat? Mitä nimet tarkoittavat? Varsinkin amerikkalaisissa on elokuvakriitikoita ja ”kriitikoita”, jotka tykkäävät bongailla tämän kaltaisia yksityiskohtia ja mitä joku Stanley Kubrick tarkoitti laittaessaan tähän kohtaukseen joulukuusen, mutta itse en ole jaksanut googlailla asiaa.

Sarja toimii kuitenkin, vaikka kaikkia viittauksia ei ymmärtäisi.

Sarjan koukuttavuus perustuu suurilta osin siihen jännittävyyteen, että kuka tahansa keskeisistä hahmoista voi kuolla millä hetkellä tahansa. ”Perinteisimmissä” elokuvissa ja sarjoissa tiedämme, että sankari lopulta jää henkiin ja selviää tarinan loppuun. Vaikka sankari olisi kuinka altavastaaja ja kaikesta väkivallasta, toiminnasta, takaa-ajoista, räjähdyksistä sen sellaisesta huolimatta tiedämme, että Schwarzeneggerin näyttelemä päähenkilö selviytyy loppuun asti. Tutusta Hollywoodin käyttämästä kaavasta tiedämme myös, että sankari tulee kohtaamaan vaikeuksia ennen loppuratkaisua ja tämä aiheuttaa meissä jännitystä, joka loppuratkaisussa laukeaa. Vastoinkäymiset ovat paitsi fyysisiä, myös emotionaalisia, psyykkisiä ja sosiaalisia, tai itseasiassa kaikkia noita samaan aikaan. Elokuvissa epäonnistumisen aiheuttama häpeä ja pettymys aiheuttavatkin enemmän jännitystä kuin luodin tai räjähdyksen aiheuttama äkkikuolema, kenties siksikin, että edellisestä meillä kaikilla on enemmän kokemusta arkielämässämme ja niihin on helpompi samaistua.

Keskushenkilöiden äkkikuolemat popularisoi tv-sarja Game of Thrones (peli tämäkin), jollei nyt aivan keksinyt niitä. Näistä huomattavin oli Sean Beanin näyttelemän Neddard Starkin teloitus ensimmäisen kauden lopulla. Itse kuvittelin viime hetkeen asti hänen pelastuvan ja kaikkien muiden pahaa aavistamattomien katsojien tavoin olin tyrmistynyt, kun näin keskeinen ja pidetty hahmo kuoli yllättäen. Nedin kuolemaa seurasivat niin monet menehtymiset, että niitä ei kannata listata tässä, mutta vähintään ”red wedding” kolmannen kauden lopulla tai Pedro Pascalin näyttelemän Oberyn Martellin kuolema neljänen kauden lopulla osoittivat, että olipa hahmo miten keskeinen tai pidetty tahansa tai miten merkittävä näyttelijä hänen hahmoaan näyttelee, ei kukaan ole turvassa.

Squid Gamen toinen kausi jäi kesken eri tavalla kuin ensimmäinen kausi ja tapettavaa piti jättää kolmannellekin kaudelle, joka ilmeisesti on tulossa vielä tämän vuoden aikana. Jäämme odottamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *