The Three-Body Problem -sarja ja Kiina

Tulipa katsottua. Klikkasin sarjan pyörimään Netflixistä melko sattumanvaraisesti jo ennen kuin olin lukenut netistä hypeotsikoita, joiden mukaan The Three-Body Problem olisi yksi palvelun kaikkien aikojen kalleimmista sarjoista. Olihan se ihan viihdyttävä ja mysteerin tuntua riitti loppuun asti. Jos joku ei ole vielä sarjaa nähnyt tai on välttynyt spoilereilta, ei kannata lukea tästä eteenpäin, jos haluaa pitää jännitystä yllä.

Sarjan pääpremissi paljastuu kokonaisuudessaan vasta muistaakseni kolmannessa jaksossa: jollain kaukaisella planeetalla asuvat San-Tiksi kutsutut alienit päättävät muuttaa maapallolle, koska heidän oma kolmea aurinkoa kiertävä planeettansa on elinkelvoton sen epävakauden vuoksi. Matka kestää 400 vuotta, mutta konfrontaatio on jo valmis. Alienit kommunikoivat ihmisten kanssa mm. jonkinlaisen virtuaalitodellisuusroolipelin avulla, hiukkaskiihdyttimet toimivat hassusti ja maailman johtavia fyysikoita kuolee salaperäisesti. Kaikenlaista jännittävää siis tarjoillaan katsojalle.

Sarja perustuu kiinalaisen Liu Cixinin romaaniin Kolmen kappaleen probleema (suom. Rauno Sainio. 2018) ja on osa laajempaa Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Suomeksi kirjan on julkaissut suhteellisen pieni tai korkeintaan keskikokoinen Aula & Co -kustannus, joten toivottavasti sarjan hype tuo myös kirjasta kiinnostuneiden rahat heidän kassaansa.

Ensimmäinen mieleen nouseva kysymys tietenkin oli jo ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten paljon alkuperäistä kirjaa on ”länsimaalaistettu” Netflixin yleisölle, ja onhan sitä. Keskeisiä hahmoja on muutettu eurooppalaisiksi ja on siellä se pakollinen värillinen näyttelijä ja yksi latinokin. Koska en ole itse kirjaa lukenut, en analysoi niiden eroja sen tarkemmin. Halukkaille varmasti löytyy googlettamalla tarkempaa tietoa.

Sarjan henkilögalleriasta tulee kuitenkin vahvasti mieleen jokin amerikkalainen high school -sarja. Sarja lupaa kovaa, tieteeseen perustuvaa scifiä, mutta enimmäkseen setvitään ihmissuhteita. Toki tv-sarjan formaatin ehdoilla mennään, eikä siinä toimi sama mikä kirjassa. Ja vaikka rahaa on sarjan tekemiseen käytetty rutkasti, tuntuu sen maailma jotenkin ”pieneltä” siihen nähden, että aihe on suorastaan galakseja syleilevä. Tämäkin on formaatin rajoituksia: katsoja ei pysyisi kärryillä, jos aihetta laajennettaisiin liikaa ja joka jaksossa esiteltäisiin lukuisia uusia henkilöitä. Silti tuntuu häiritsevältä, että ihmiskunnan suurimpia ongelmia ratkovat samat alle 10 henkeä, jotka ovat luokkakavereita keskenään.

Osa konsepteista on vähän liiankin fantastisia: supertietokone, joka on yhtä aikaa atomia pienempi ja maapalloa suurempi ja joka näkee kaiken maapallolla, tuhannen ydinpommin voimalla avaruuteen ammutut aivot ja surrealistiset virtaalitodellisuuspelit tuntuvat vähän liiankin hapokkailta, olivat ne miten kovaa scifiä hyvänsä, tai sitten kirjassa ne on selitetty paremmin kuin sarjassa. Samoin skenaario, jossa alienit julistavat ihmiskunnalle sodan kuultuaan sadun punahilkasta on aika epäuskottava. Ja samaan aikaan poltellaan pilveä partsilla tai keitellään teetä ja mietitään miten tämä maailma pelastettaisiin.

Eniten kohua on kenties aiheuttanut sarjan alussa tapahtuva kohtaus, jossa kulttuurivallankumouksen aikana fysiikan professori piestään hengiltä. Tämän jälkeen kuvataan pakkotyöleirejä ja totalitaarisen Kiinan vankiloita. Vielä erikoisemmaksi kohtauksen tekee se, että alkuperäisessä kiinankielisessä romaanissa alun kohtausta ei ole, mutta englanninkielisessä versiossa se on lisätty käännösprosessin aikana kirjan alkuun.

Sarjasta saakin varsinkin alun perusteella sen kuvan, että se olisi erityisen kriittinen Kiinaa kohtaan. Kiinassa vastaanotto on ollut kahtalaista: valtamediassa sarjaa on ylistetty siitä, että kiinalainen kulttuurituote saa näin paljon huomiota länsimaissa. Negatiivinen huomio on liittynyt siihen, että alkuperäistä materiaalia on länsimaalaistettu liikaa. Ilmeisesti alkuperäinen romaani noudattelee Kiinan politiikkaa sarjaa paremmin.

*

Huolimatta siitä, mikä on sarjan alkuperäismateriaali tai mikä on kirjailijan tai sarjan tekijöiden intentio, länsimaalainen katsoja katsoo sarjaa länsimaalaisten lasien läpi. Tai ainakin minä katsoin.

Itä on lännelle toinen. Joskus se oli kenties arabit tai Intia, kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, nyt enevässä määrin Kiina (arabialainen kursiivi ja kyrilliset kirjaimet ovat vaihtuneet logogrammeihin).

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka covid oli aikansa Tšernobyl. Rapistuvan neuvostoimperiumin kuvastoon kuuluvat lakkoilevat ydinvoimalat, telakoille ruostuvat ydinsukellusveneet ja säteilyvaara-merkillä aidatut jättömaat (pelaa vaikka Metro-pelisarjaa, jollet usko). Säteily on näkymätön tappaja, kuten on viruskin. Ei ole ”historistisesti” yhdentekevää, että covid-pandemia sai alkunsa juuri Kiinasta. Kiinalainen totalitarismi yhdistyy kontrollitoimiin ja kasvottomiin hazmat-puvuissa liikkuviin miehiin.

Tunnustan, että en tiedä Kiinasta paljoakaan. Kiinalaiset nimet eivät jää mieleeni latinalaistettuinakaan. Minulle Kiina voisi sijaita toisella planeetalla.

Länsimaalaisen katsojan tulkinnassa San-Ti ja Kiina samaistuvat. Teknologisesti kehittynyt, kaukainen ja mystinen sivilisaatio, joka toimii 400 vuoden aikajänteellä ja vakoilee meitä teknologiallaan ja uhkaa ottaa maailman valtaansa. Kiinalainen ideologia painottaa kollektivismia (oli systeemi sitten feodalismi, kommunismi tai kapitalismi), San-Ti -olennoissa ei ole yksilöitä.

Immersiivisen virtuaalitodellisuuspelin sijasta saimme vain TikTokin.

Totuus on edelleen tuolla ulkona

Katsomme avokin kanssa läpi Salaisten kansioiden (X-files) jaksoja, eli bingetämme, kuten nykyään sanotaan. Kun aikoinaan sarjaa esitettiin televisiossa, en katsonut sitä mitenkään uskollisesti, vaan jakson silloin tällöin kun osuin tv:n ääreen (Outer limits oli minusta paljon jännempi), vaikka kukaan lapsuutensa 90-luvulla viettänyt tietenkään välttynyt siltä. Kuten tiedetään, sarja on kokoelma urbaaneja legendoja ja salaliittoteorioita, joiden mysteerejä FBI-agentit Fox Mulder (David Duchovny) ja Dana Scully (Gillian Anderson) yrittävät selvittää. Sarja koostuu yksittäisistä toisiinsa liittymättömistä jaksoista (series) ja jaksoista (serial), jotka vievät eteenpäin metajuonta, jonka mukaan Yhdysvaltain hallinnon taustalla on salaliitto, joka piilottelee totuutta maan ulkopuolisesta elämästä ja vähän kaikesta muustakin.

Salaiset kansiot oli meille 90-luvun sukupolvelle kulttisarja, joka popularisoi salaliittoteoriat, joihin puoliksi leikillään ehkä uskottiinkin. Ehkä ufoja oli olemassa ja ehkä niiden salassa pitämiseksi oli olemassa salaliitto. I want to believe. Tätä lisäsi vielä se omanlaisensa anti-amerikkalaisuus, jota ehkä Voima-lehden tyyppinen vasemmistolaisuus ruokki. Oli helppoa uskoa, että Yhdysvaltain hallituksen taustalla oli pahiksia, joilla oli paljon salattavaa.

Se oli kuitenkin suhteellisen viatonta ja epäpoliittista. Suurin osa näistä jutuista oli silloin vielä lehtien ”hullu maailma” -palstalla. Olihan silloinkin toki Luonnonlain puolue, eli ”joogalentäjät”, mutta sekin oli marginaalinen ilmiö, jolle naureskeltiin. Nykyisin tuntuu, että liian moni ottaa salaliittoteoriat liian vakavasti ja mukana on ääriliikkeitä ja tiettyä kyynistä vallantavoittelua. Salaliittoteoriat ovat lakanneet olemasta hupia.

Ja siellähän se kaikki on: ”deep-state” ja ketjupolttavat, näkymättömät miehet varjoissa, jotka vetelevät naruista ja järjestävät poliittisia murhia ja laittavat lds:tä juomaveteen ja piilottelevat humanoideja pakastelokeroissa. Ufot ovat korvautuneet muunlaisella huuhaalla (pieniä vihreitä miehiä nähdään takapihoilla nykyään harvemmin, kun ihmisillä on monen megapikselin digikamera aina kännykässään käden ulottuvilla), mutta muuten henki on sama.

Miksi Salaisten kansioiden kaltainen sarja nousi suosioon juuri 90-luvulla? Olihan ufoja ja yliluonnollista käsitelty populaarikulttuurissa aikaisemminkin. Kylmä sota oli vasta päättynyt ja sen aikana valtiot aivan oikeastikin salasivat asioita kansalaisiltaan. Varsinkin Itä-Euroopassa salaliittoteoriat ovat olleet suosittuja: jos sinusta tuntuu, että hallitus juonittelee sinua vastaan ja että puhelintasi kuunnellaan, saattaa se johtua siitä, että niin tapahtuu. Jos valtio-omisteisissa tiedotusvälineissä on pelkkää propagandaa, kuulopuheet ovat luotettavampi tietolähde. Ehkä 90-luvun poliittisen suojasään aikana näistä asioista tuli nimenomaan viihdettä, jossa oli kuitenkin sellainen pieni kulma, että niihin saattoi ”uskoa”. Internet oli vasta yleistynyt ja siellä levisi kaikkea ”pomminrakennusohjeista” ufojuttuihin ja niihin suhtauduttiin huvittuneisuudella.

Mielenkiintoinen jakso tältä kantilta on Kaddish (4:nnen kauden 15. jakso), joka käsittelee antisemitismiä. Antisemitismiä on sanottu maailman vanhimmaksi salaliitoksi. Jaksossa rasistista propagandaa levittävät uusnatsit surmaavat juutalaisen miehen ja tämä palaa kostamaan Golemin hahmossa. Juuri antisemitismin kaltaiset väkivaltaiset ja pahantahtoiset salaliittoteoriat ovat niitä vastenmielisimpiä verrattuna viattomiin netistä luettuihin juoruihin, joihin kukaan ei aivan tosissaan usko.

Toinen jakso, joka liittyy tämän blogin teemoihin, on Kill Switch (5:nnen kauden yhdestoista jakso), jossa tekoäly saavuttaa itsetietoisuuden. Nyt kun katsoin jakson tiedot Wikipediasta, huomasin vasta, että jaksoa olivat kirjoittamassa William Gibson and Tom Maddox (tämä on varmaan asia, joka olisi kuulunut yleistietoon). Jaksossa onkin paljon Gibsonilta tuttuja teemoja, kuten virtuaalitodellisuus ja punk-henkinen hakkerityttö. Jakso on hengeltään aika ysäri, mutta tekoälyyn liitetyt myytit ovat edelleen samanlaisia kuin silloinkin.

Kuulemma Disney on aikeissa aloittaa sarjan uudestaan. Toimiiko Salaisten kansioiden kaltainen sarja enää maailmassa, jossa salaliittoteorioihin suhtaudutaan niin eri tavalla?

LISÄYS 4.3.

Niin, ja Ultra-lehteä luettiin myös. Näköjään nettisivujen (joissa on aika vahvat ysärivibat niissäkin) mukaan ilmestyy vieläkin ja uusimmassa numerossa kerrotaan mm. Dalai Laman kissasta.

Lehden perusti Tapani Kuningas vuonna 1972 nimellä Ufoaika (olihan ufojuttuja tosiaan ollut jo ennen Salaisia kansioita). Luin Kuninkaan jonkun ufo-kirjan aikoinaan, olisikohan ollut Ufoja Suomen taivaalla, joka oli tietenkin hurjan jännnä. Yksityiskohtana siitä jäi mieleen, että tilastollisesti ufo-havainnot ovat yleisimmillään perjantain ja lauantain välisenä yönä n. kello 3:n jälkeen.

Muistan korona-pandemian aikaan vilkaisseeni viimeksi julkaisun kotisivuja olin iloinen, että he eivät olleet lähteneet denialismin ja rokotevastaisuuden kelkkaan. Muutenkin lehti näyttää edustavan sitä vanhan koulukunnan huuhaata. En olisi uskonut, että koskaan tulisin sanomaan tätä, mutta nykyaikana jopa Ultra-lehti vaikuttaa suhteellisen tervejärkiseltä.

Näin tullaan kulttijohtajaksi -sarja

Netflix näytti ironisen, kieli poskessa tehdyn sarjan kulttijohtajista. Peter Dinklage antaa kyynis-karismaattisella äänellään neuvoja sarjan kuudessa jaksossa kuinka perustaa oma kultti. Keskeiset käsitellyt kultit ovat Charles Mansonin ”perhe”, Jim Jonesin Peoples Temple, Jaime Gomezin Buddhafield, Marshall Applewhiten Heaven’s Gate, Shoko Asaharan Korkein totuus ja Sun Myung Moonin Yhdistymiskirkko. Muita liikkeitä mainitaan sivulauseessa. Näistä Buddhafield oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta suurista liikkeistä skientologia jätetään mainitsematta (ehkä tekijät eivät halunneet tulla maalitetuiksi).

Lopulta kuitenkin sarja on vain pintaraapaisu aiheisiinsa ja lähinnä ironisten kommenttien ja nopeiden leikkausten rytmittämää infotainmentia, jossa itselle uutta oli kovin harva asia. Mielenkiintoinen tai vähintään hauska kumminkin, jos on mustan huumorin ystävä.

Tulin sarjaa katsoessa miettineeksi, mitä eroa on kultilla ja salaliittouskovaisuudella. Tälle on varmaan olemassa jokin sosiologien keksimä määritelmä, jota olen liian laiska googlettaakseni, mutta veikkaisin, että kultti on yhteisöllisempi ja nojaa karismaattiseen johtajaan, kun taas salaliittoteoriat ovat tiettyyn asiaan liittyviä huhuja, joita voi levittää kuka tahansa. Vaikka salaliittoteorioita levittää moni karismaattinen mielipidejohtaja ja toisaalta kultit käyttävät salaliitoteorioita hyväkseen, ei joku Joe Rogan kuitenkaan tietääkseni pidä seuraajiaan kommuunissa maailmalta eristettynä paastoamassa.

Salaliittoteoriat alkavat kuitenkin saada kulttimaisia sävyjä. Esimerkiksi Pasi Kivioja kirjassaan Salaliittoteorioiden ihmemaassa (Docendo 2022) kuvailee salaliittoteoriauskovaisten kulttimentaliteettia ja hänen kirjassaan teoreetikot muodostavat yhteisöjä, jotka levittävät uskomuksiaan. Varsinkin terveys- ja joogapiireissä esiintyy monenlaista pimeän puolen teoriaa, toisaalta Asaharan opit lähtivät liikkeelle joogasta.

Itse vielä muistan ajan, kun salaliittoihin suhtauduttiin huvittuneen viattomasti. Minun ikäpolveni kasvoi Salattujen kansioiden kanssa 90-luvulla ja kaikki ufojutut tietenkin kiinnostivat teini-ikäisiä. Aikoinaan sanomalehdissä oli Hullu maailma -palstoja, nykyään meillä on X (ent.Twitter). New Yorkin 9/11-iskujen aikaan salaliittoteoriat ottivat lisää kierroksia (laajakaista-Internetin voittokulun kanssa tasamatkaa), mutta niitäkään ei kukaan tervejärkinen ottanut todesta. Kaikki suhtautuivat ”viralliseen totuuteen” terveen epäilevästi, eikä se ollut merkki mistään poliittisesta suuntautuneisuudesta.

Jossain vaiheessa salaliittoteorioihin tuli ilkeä, aggressiivinen ja oikeistolainen sävy. Vaihtoehtoväki oli aikanaan hippiretkuja, jotka olivat pikemminkin vasemmalla. Samoin ”valtamediaa” arvosteltiin vasemmalta, koska hokeman mukaan ne olivat tietenkin osa porvarillista ideologiaa.

Onko perinteisiä kultteja enää olemassa? Ehkä salaliittoteoriat ovat nykyajan kultteja. Nykyään ei kukaan jaksa lähteä Guyanaan paratiisia rakentamaan tai liftata ufon kyytiin, kun tietokoneen tai kännykän näytöltä voi selailla Tokentubea. Qanon on nykyajan kultti, löyhä yhteenliittymä seuraajia. Capitol-kukkulan hyökkäys tammikuussa 2021 oli ”yhteisöllisintä”, mitä liike sai aikaan, mutta oman käsitykseni mukaan siinäkään ei ollut taustalla järjestäytynyttä koordinointia.

Sarjassa haastatellaan myös entisiä kulttien jäseniä, mutta aika pinnallisen puhuva pää -tyyliin ja jotenkin jää miettimään, miksi he ovat lähteneet ohjelmaan ja mikä heidän taustansa noin laajemmin on (eräs jopa tekee omaa podcastia). Ensimmäisenä tuli mieleen Chuck Palahniukin romaani Henkiinjäänyt.

Syynä liittyä kulttiin lienee juurikin yhteisöllisyyden kaipuu ja tarve saada varmoja selityksiä epävarmassa maailmassa. Mutta mikä saa ihmisen pysymään mukana kultissa senkin jälkeen, kun sen toimitatavat ovat kaikonneet terveen järjen ulottumattomiin kohti Siriukselle johtavaa rataa? Vahva veikkaus on taloustieteteestä tuttu sunk cost, eli ”upotetut varat”. Pokeria tunteville termi pot committed on tuttu: kukaan ei foldaa siinä vaiheessa kun on all in, vaikka tietää häviänsä; saman tien voi katsoa sen riverin. Samoin jos on vuosikausia saarnannut salaliittoteorioita, on vaikea tunnustaa olevansa väärässä, kun on investoinut niin paljon psyykkistä energiaa, puhumattakaan jos on myös irtisanonut ihmissuhteensa, luovuttanut koko omaisuutensa liikkeelle ja muuttanut kommuuniin meditoimaan kellon ympäri. Siinä vaiheessa voi yhtä hyvin ottaa sen myrkkyannoksen johtajan kanssa ja katsoa herääkö avaruusalukselta.

Aina näin viikon alussa toisiaan tulee miettineeksi, tulisiko töihin menemisen sijasta perustaa kultti, jonka seuraajat palvelisivat johtajaansa ja lahjoittaisivat minulle rahansa. Mutta millainen? Ufojen suosio on hiipunut sen jälkeen, kun kamera tuli kännyköiden vakiovarusteeksi eikä siitä huolimatta ekstraterrestriaalien kohtaamisista ole videomateriaalia. Ehkä pitäisi väittää ulkoavaruuden muukalaisten olevan näkymättömiä. Jumala on ollut ympäri maailman menestystuote, mutta uskomusmarkkinat ovat jo liian saturoidut kaikenlaisilla jumalilla ja siitä aiheesta on vaikea keksiä mitään, mitä ei ole 10 000 sitten jo keksitty. Ehkä sen pitäisi olla postmoderni kultti, joka suhtautuu kultteihin ironisella tavalla ja esittäytyy avoimesti pelkästään kulttina, jonka tarkoituksena on ottaa tyhmiltä rahat pois ja alistaa seuraajansa narsistisen johtajan hyväksikäytölle.

Mukaan voi ilmoittautua alla olevalla lomakkeella.

Osasen suhde kokonaisuuteen (Midnight mass)

Viime viikolla tuli katsottua Netflixiltä minisarja Midnight mass, joka on vallan suosilteltava sarja, jos tykkää tiivistunnelmaisista sarjoista, joissa puhutaan pitkiä monologeja. Sarjasta voisi kirjoittaa varmasti pidemmänkin arvostelun, mutta tässä bloggauksessa pohdiskelen sen suhdetta siihen, miten ideologiat toimivat. Jos et ole sarjaa vielä nähnyt, suosittelen sen katsomista ennen tämän lukemista, varsinkin jos et kaipaa spoilereita.

Kuten siis sarjan nähneet tietävät, kertoo se syrjäiselle saarelle sijoittuvasta hiljaisesta pikkukaupungista, jonne saapuu mystinen pappi Paul Hill sijaistamaan yhteisön aikaisempaa katolilaista pappia isä Pruittia, joka on sairastunut matkallaan pyhälle maalle. Seuraa joukko mystisiä tapahtumia, kun vanhat nuorenevat ja rammat kävelevät. Karismaattinen isä Paul saa kaupungin asukkaat valtaansa ja pian kaikki ovat hänen kulttinsa vallassa lukuunottamatta pientä vähemmistöä: saaren islaminuskoista poliisikonstaapelia, skeptistä naislääkäriä ja päähenkilöpariskuntaa Eriniä ja Rileytä. Paljastuu, että isä Paul onkin nuorentunut Pruitt ja että ihmeiden takana on jonkinlainen pyhältä maalta pappia seurannut vampyyriperkele (sanaa vampyyri ei sarjassa taideta kertaakaan käyttää), joka muuttanut isä Paulin ja joka ehtoollisviinin seassa annostelee elämänvoimaansa seurakuntalaisille. Kulisseissa naruja on koko ajan vedellyt katala diakonissa Bev, joka on jonkin sortin psykopaatti siinä missä isä Paul kenties vain hyväuskoinen hölmö.

Sarjan fokalisaatio on rakennettu siten, kuten se usein rakennetaan: katsoja samaistuu skeptikoihin ja vallitsevaan tunteeseen, että kaikki ei ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on hyvin ilmeinen positio, koska meillä kaikilla on kokemus omasta subjektiudesta suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Ihmisen, ainakin modernin ihmisen, perustunne on yksinäisyys ja yksilöllisyys; muut ihmiset tuntuvat kuuluvan johonkin, mihin me emme kuulu, toisaalta juuri me olemme poikkeuksellisella tavalla hereillä ja näemme kokonaisuuden sen ulkopuolelta. Mysteeri on mysteeri vain sille, jolle se pala palalta paljastuu, ja narratiivi on juuri mysteerin paljastuminen.

Onkin houkuttelevaa ajatella, että kun koko kaupunki menee sekaisin, juuri minä olen se epäilijä, joka näkee kaiken läpi kun muut seuraavat johtajaa lasinkiilto silmissään. Jos natsit nousisivat valtaan tänään, olisin se joka jo aikoinaan sanoi ”enkö minä sanonut”. Minun kulutuspäätöksiini eivät mainokset vaikuta. Minä en usko mitään, mitä poliitikot sanovat, vaan muodostan mielipiteeni omilla aivoillani.

Ironia piilee juuri siinä, että näin ideologiat ja kultit toimivat. St. Patrickin kultin ytimessä on sen totuuden löytäminen, jota koko muu ulkopuolinen maailma ei suostu näkemään. Itse jumala on antanut kyläläisille profeetan, joka lahjoittaa heille ikuisen elämän ja saa heidän silmänsä aukeamaan totuudelle. Sen sijaan muu maailma vaeltaa pimeydessä ja synnissä, jota jumalan valo ei valaise. Isä Paul nimenomaan käyttää vampyyrinpureman vertauksena silmien avautumista: pureman jälkeen koko maailma näyttää erilaiselta. Ennen kuin muidenkin silmät avautuvat (ts. saavat vampyyritartunnan), joutuu isä Paul valehtelemaan heille, mutta valheetkin palvelevat suurempaa tarkoitusta.

Oli kyseessä sitten jehovantodistajuus tai Wincapita, wokeismi tai Awekening-liike (jotka mielenkiintoisella tavalla molemmat viittaavat ”heräämiseen”) koronadenialismi tai rokotevastaisuus, kaikki liikkeet korostavat silmien avaamista ”totuudelle”, jota ”lampaat” eivät näe. Jokainen salaliittoteoreetikko kuvittelee olevansa Riley tai Erin hulluksi muuttuneessa maailmassa, yksilö joka ajattelee omilla aivoillaan. Vai onko kenties sittenkin karanteenin eristämä maailma kuten St. Patrickin eristynyt seurakunta, joka sekoaa karismaattisen johtajan pauloihin? Verkossa levitetään valheita, vihjailuja ja puolitotuuksia ja niiden levittäjät ovat hyvin tietoisia siitä, että valehtelevat, mutta kaikki on sallittua, kun on tarkoitus saada ihmiset ”näkemäään totuus”.