Otan tähän käsittelyyn kolme kirjaa, joilla ei ole oikeastaan muuta valintaperustetta kuin että ne ovat kolme viimeisintä kirjaa, jotka olen lukenut ja niiden valinta perustuu osin Bookbeatin suosittelualgoritmiin: Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv 1971), Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024) ja Erkka Mykkäsen Sellainen mies (2024).
Tekijät, aiheet ja tyylit ovat hyvinkin erilaisia näillä kolmella näennäisen satunnnaisesti valitulla kirjallla, joista kaksi on tänä vuonna ilmestyneitä ja yksi on vähän vanhempi. Hämmästyttävää kuitenkin on niihin sisältyvä tunnustuksellinen asenne.
Mykkäsen kirja on minulla vielä kesken, mutta noin sadan sivun (tai pikemminkin parin tunnin kuuntelun) jälkeen on jo jonkinlainen kuva siitä, mistä kirja kertoo: kolmekymppinen mies avaa parisuhdehistoriansa, jossa ihmissuhteet ajautuvat kerta toisensa jälkeen samantyyppisiin ongelmiin. Kirjallisuudessa luonnollisestikaan ei pitäisi samaistaa kertoja–päähenkilöä ja tekijää, mutta kun kansikuvassakin on Mykkäsen oma kasvokuva, teen sen oletuksen, että kirja perustuu Mykkäsen omaan elämään. Vielä kun äänikirjan lukijana on Mykkänen itse, ollaan jo niillä rajoilla onko tämä varsinaisesti kirjallisuutta vai pitkä monologi siitä, mikä Mykkästä vaivaa. Mykkänen terapoi omaa läheisriippuvuutta ja sitoutumiskammoaan: katsokaa taas kerran, kuinka minä olin huono poikaystävä! Voiko kukaan antaa minulle anteeksi?
Kihlmanin Ihminen joka järkkyi näköjään mainitaan jopa esimerkkinä Tieteen termipankin sanakirja-artikkelissa ”tunnustuskirjallisuus”. Siinä kirjailija kertoo omasta alkoholismistaan, homoseksuaalisuudestaan (tai pikemminkin biseksuaalisuudestaan) ja avioliitostaan. Minulla ei ole kirjaa käden ulottuvilla, joten en ota suoria lainauksia, mutta kun Kihlman kirjoittaa ryypänneensä keskellä katua tai retkahtaneensa seksiin miesten kanssa tai pahoinpidelleensä vaimoaan, suunnataan paheksunnan spottilamppu kirjailijaan, mutta sen suuntaajana on kirjailija itse.
Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta kertoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä Taideyliopistossa. Sitä on kutsuttu myös kostoromaaniksi.
Jossain määrin petyin, kun paljastui, että koko juttu on sepitettä. Kirja kuitenkin vahvasti nojaa ”todenmukaisuudelle” sen keksittyä dokumenttimateriaalia myöten. Yleensä en välitä, onko romaaniksi nimetty teos ”totta” ja pidän ”totuudenmukaisuudella” ratsastamista helppona temppuna. Silti kirjassa esitetään aika vakavia syytöksiä Taideyliopistoa vastaan ja kirjaa yleisesti on luettu totena tai ainakin ”tosiasioihin perustuvana”. Aina tietysti voi vetäytyä sen tulkinnan taakse, että ”näin olisi voinut tapahtua” tai ”seksuaalista hyväksikäyttöä kuitenkin on olemassa”. Ehkä vain petyin, kun tulin vedätetyksi melkein kirjan puoleen väliin saakka ennen kuin etsin asiasta tietoa googlaamalla.
Autofiktion käsitettä käytetään nykyään kaikesta omaelämänkerrallisesta kirjallisuudesta ja sieltä se on levinnyt myös sarjoihin ja elokuviin. Eräs henkilö, joka on ihan palkittu kirjallisuusalan ihminen, totesi eräästä romaanista, että ”se ei ole aivan autofiktiota, koska kirjoittalla oli valikoiva muisti ja keksi asioita”. En lähde tässä kohtaa termitalkoisiin, mutta pikemminkin kai autofiktiota on nimenomaan teos, joka on keksittyä ts. fiktiota, joka tapahtuu kirjailijan saman nimiselle alter egolle.
Vaikka ”autofiktioksi” kutsutaan nykyään mitä tahansa omaelämänkerrallista teosta, oikeastaan Kajon kirja on näistä ainoa autofiktiivinen teos siinä mielessä, että se ohjaa tulkitsemaan päähenkilö–kertojan samaksi henkilöksi kuin tekijä (vaikka päähenkilöä ei nimetä), mutta kyseessä on fiktiivinen teos, kun taas kaksi muuta (ymmärrykseni mukaan) kertovat todella tapahtuneista asioista.
Muodoltaan Kajon teos on myös tunnustuskirja: kertomus siitä, kuinka päähenkilö–kertoja huijataan taiteentekemisen varjolla osallistumaan irstaisiin bdsm-sessioihin. Sen alaotsikko voisi olla ”miten saatoin olla niin hölmö, että lähdin siihen mukaan?” Päähenkilö–kertoja ei jätä paljastamatta pienintäkään yksityiskohtaa ja kieriskelee itsesyytöksissä: voiko lukija uskoa häntä ja antaa hänelle anteeksi? ”Silloin olin nuori, tyhmä ja sinisilmäinen. Nyt olen keski-ikäinen tyhmä ja sinisilmäinen.” Mitään ei jätetä kertomatta eikä kuvaamatta mihin ruumiinaukkohin se salamitanko tunkeutuu.
Myös Kajo on itse oman äänikirjansa lukija.
Tunnustuksella on juurensa katolilaisessa ripittäytymisessä ja ainakin joku Foucault väittää, että nykyinen psykokulttuuri ja terapointi ovat sille suoraa jatkoa. Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset 300-luvun lopulta oli paitsi tunnustuskirja, myös esikuva myöhemmille omaelämänkerroille. Onko niin, että tämä 1600 vuotta vanha kirja on asettanut ne perusteet, jolla länsimainen ihminen kertoo itsestään?
Yhden alatyypin muodostavat ns. ”retkahdustarinat”, joissa päihderiippuvaiset kertovat tuttua kaavaa noudattaen syöksykierteestään päihteiden väärinkäyttäjäksi ja mahdollisesta toipumisestaan. Kirjoiksi painettuna näitä löytyy mm. Anonyymit alkoholistit -liikkeen julkaisuista tai Kalle Lähteen kirjoista. Kihlmanin kirja ammentaa vahvasti retkahdustarinoista: katsokaa minua nyt kuinka säälittävästi heti aamusta kittaan krapulakaljaa!
Näiden kirjojen tarina olisi voitu kertoa lukuisilla muillakin tavoilla, mutta kaikki valitsivat samankaltaisen kerrontaratkaisun: jälkikäteen (vaikka Kajo kirjoittaakin preesensissä) minä-muotoinen kertoja kertoo ”rehellisesti” ja itseään säästämättä virheistään ja synneistään.
*
LISÄYS, joka liittyy yllä olevaan, tai sitten ei:
Jos lukee lähes minkä tahansa psykologian alan kirjan, on sen keskeinen viesti, että meistä ihan jokainen elää jonkinasteisessa itsepetoksessa, ellei useammassa. Jotkin niistä ovat lähes tiedostamattomia, jotkin asiat tiedotamme, mutta toimimme silti toisin: ”joo, tiedän että pitäisi vähentää juomista, mutta…”
Siihen nähden, miten yleistä itsepetos on, sen kuvaaminen kirjallisuudessa tuntuu olevan tuskallisen hankalaa. Tunnustuksellinen jälkiviisaus on helppo ratkaisu: olin silloin nuori ja typerä, armahtakaa minua.
Laiska lukija ei ymmärrä, että kirjailija on voinut tarkoituksella kirjoittaa hahmon toimimaan ristiriitaisesti. Jatkuvasti voi lukea palautetta, jossa kirjaa oli pidetty huonona, koska päähenkilö toimi toisin kuin mitä lukija itse olisi toiminut.
*
Tv-sarjojen puolella tuli katsottua Netflixistä kohusarja Baby Reindeer, josta jäi ristiriitaiset fiilikset. Sekin on sarja, joka kertoo ”tärkeästä aiheesta”, miesten kohtaamasta seksuaalisesta ahdistelusta ja vainosta. Aihe on vaikea itsessään ja vielä vaikeampi se on kertoa miehen näkökulmasta. Toisaalta juuri miehen näkökulma on se juttu. Jostain syystä sarjan kuvauksen ja trailerin perusteella kuvittelin, että kyseessä olisi kevyt komedia, mutta en kyllä nauranut kertaakaan. Varsinkin neljäs jakso, jossa sukelletaan päähenkilö Donnyn traumaattiseen menneisyyteen, otti vatsanpohjasta. Sarjassa päähenkilö kerta kerran jälkeen mokaa itse omat hommansa ja on lähes yhtä sekaisin kuin vainoojansa Martha. Jälkeenpäin en ole varma pidinkö sarjasta, mutta toisaalta jos se ei olisi raapinut niin vereslihalle ja ahdistuskertoimet olisi jätetty käyttämättä, se olisi ollut aika tylsä ja mitäänsanomaton. Ehkä siihen voi asennoitua shokkisarjana.
Sarjan kerrotaan perustuvan väljästi käsikirjoittajansa Richard Gaddin elämään. Vielä kun Gadd näyttelee sarjassa itse itseään, ollaan samojen kysymysten äärellä kuin aikaisemmin käsiteltyjen kirjojen kanssa. On ilmeistä, että Gaddilla on ollut tarve käsitellä traumaattisia tapahtumia, kenties jopa kostaa.
Autofiktiota käytetään myös disclamerina: tämä perustuu elämääni, mutta on kuitenkin fiktiota.
Näin myös Gadd: kun Marthan hahmon innoituksena toiminut Fiona Harvey haastoi Netflixin oikeuteen kunnianloukkauksesta, Gadd puolustautui sillä, että vaikka sarja perustuu hänen elämäänsä, kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktiivinen ja dramatisoitu teos, joka ei esitä tosiasioita.
Autofiktiivinen, terapeuttinen tunnustuskirjallisuus (tai sarja) perkaa yksilön ongelmia julkisesti.
*
Hakusanoilla ”psykokulttuuri” ja ”autofiktio” tulee Googlesta vain kaksi tulosta. Toinen niistä on Hanna Helavuoren blogimerkintä vuodelta 2020. Hän kirjoittaa:
Kyse on laajemmasta ilmiöstä, kulttuurin yksilöllistymisestä ja intiimin ja henkilökohtaisten tulosta julkiseen sfääriin. Tähän samaan ilmiöön liittyvät erilaiset tosi-TV-formaatit ja kasvava tosifiktioiden määrä. Jotkut tutkijat ovat nähneet tämän olevan seurausta terapiakulttuurisesta käänteestä, psykoterapian leviämisestä kulttuuriin. Televisiosta on tullut terapian muoto, joka mahdollistaa omien ongelmien käsittelyn julkisessa tilassa.
Blogikirjoitus käsittelee Seidi ja Ruusu Haarlan näytelmiä Traumaruumis ja Uusi lapsuus. Minulle ks. näytelmät eivät ole tuttuja, mutta tekijöiden näytelmät ovat dokumentaarisia, omaelämänkerrallisia ja tunnustuksellisia ja käsittelevät tekijöidensä lapsuudentraumoja. Bloggauksessaan Helavuori käsittelee mm. näytelmien eettisiä ongelmia silloin, kun eläviä henkilöitä käsitellään heidän omilla nimillään. Helavuoren mukaan näytelmät näyttäytyvät kostona (minua ärsyttää sana ”näyttäytyä”). Samat pohdinnat voivat liittyä myös em. teoksiin.
Kuitenkin: jos kirjoittajat olisivat yhtään painaneet jarrua, olisiko koko juttu vesittynyt?
*
Miksi sitten autofiktiobuumi ja etenkin siihen liittyvä traumojen julkinen terapointi minua niin ärsyttävät? Ehkä se liittyy omaan henkilöhistoriaani (tämän verran raotan omia traumojani). Olen aikaisemmin maininnut kirjallisista harrastuksistani ja kun nuorena aloitin kirjoittamaan, kirjoitin sellaisia juttuja kuin nuoret nyt kirjoittavat. Silloin kaikki kirjoittamani tulkittiin automaattisesti siten, että kirjoitan siinä itsestäni. Tämä muodostui jopa vahvoiksi estoiksi: kuinka kirjoittaa avoimesti, jos kaikki tulkitaan sen kautta, että se on minun elämääni tai että minä ajattelen 1:1 sillä tavalla kuin kirjoitan? Jossain vaiheessa minulla oli joku fantasia/spefi -kausikin ihan vain sen vuoksi, että pystyisin etäännyttämään tekstejäni tarpeeksi.
Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin että ei pidä samaistaa kirjaan päähenkilöä/kertojaa/sisäistekijää kirjailijaan. Tämä oli helpottava asia oppia (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ”tavalliset” lukijat niin lukisivat). Nykyinen tunnustus-autofiktio-traumakirjallisuus kuitenkin pelaa tällä erotuksella: toisaalta teoksia markkinoidaan ”tositarinoina”, toisaalta kirjailija voi aina perääntyä sen väittämän taakse, että se on kuitenkin ”vain fiktiota”.
Nykyinen autofiktio-innostus, joka kenties alkoi jostain Knausgårdista, ei sinänsä ole mikään uusi juttu. Suomessa Tikkaset, Saarikosket, Kihlmaninit, Päätalot jne. kirjoittivat tunnustuksellisia avainromaaneja. Ehkä tunnustuksellisuus on kuitenkin tullut takaisin muoti-ilmiönä.
Tämä luo minulle kysymyksen kirjoittajana: voiko enää kirjoittaa mitään keksittyä? Pitääkö minunkin avata lapsuudentraumani ja nuoruudenmokani? Kertoa avoimesti kaikki yökastelusta ensimmäiseen ejekulaatioon? Pitääkö paljastaa kaikki virheensä ja julistaa itsensä syntiseksi, mutta kuitenkin selitellä virheensä parhain päin? Kertoa kaikki terveysongelmansa ja mielenterveysongelmansa ja kuinka monta annosta alkoholia kuluu viikossa? Avautua parisuhteista ja sivusuhteista, mutta löytää niihin sellainen kulma, ettei vaikuta ihan porsaalta seksiasioita levitellessään?
Sen lisäksi, että oikea elämä on tylsää, olen tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei kerro omista asioistaan. Eikä kirjoita niistä.