Kategoria: Tv-sarjat

Ior Bockin saaga (elämäkerta ja dokumentti)

Tänä vuonna on ilmestynyt sekä elämäkerta Ior Bock — Suuri Saaga (Räisänen, Petri & Väntänen, Ari, Otava 2026) että neliosainen Bockin saaga -dokumenttisarja, joka on nähtävissä myös Yle Areenassa. Aikaisemmin on ilmestynyt Juho Javanaisen toimittama lyhyehkö kokoelma Bockin tarinoita Bockin perheen saaga – Väinämöisen mytologia (Synchronicity Publishing 1996) sekä TV2:n tekemä dokumentti ja useita muita lyhyehköjä esityksiä, mutta kokonaista elämäkertaa tästä eksentrisestä esoteerikosta yksissä kansissa ei ole tätä ennen ilmestynyt. Elämmeko Ior Bock -renessanssia?

Kirjan taustalla on Iorin pitkäaikainen seuraaja Petri Räisänen, joka haastatteli Ioria tämän ennen kuolemaa, sekä bändikirjojen kirjoittajana tunnettu toimittaja Ari Väntänen. Dokumentin tekijöiden Nino Poppiuksen ja Mika Mattilan suhde kohteeseensa ei ole minulla tiedossa, mutta Petri Räisänen on yksi keskeinen haastateltava myös dokumentissa. Kuten aina, tv-dokumentin aika ja tila ovat rajallisia ja pois on jätetty paljon sen kustannuksella, että ääneen pääsevät Iorin seuraajat. Kirja taas on perinteisempi elämäkerta, joka lähtee syntymästä ja päättyy väkivaltaiseen kuolemaan vuonna 2010.

Muistan nähneeni Iorin 90-luvulla jossain haastatteluohjelmassa kertomassa joka-aamuisesta saunasolmustaan (olisikohan ollut juurikin Sarasvuon haastattelemana) ja ehkä kymppiuutisten kevennyksenä Suomenlinnasta ja tietenkin kaikesta oudosta aina kiinnostuneena lueskelin saagaan liittyviä juttuja, jos niihin satuin törmäämään, mutta tärkein kosketus luonnollisesti oli Kingston Wallin Tri-Logy -albumi, joka perustuu Bockin saagaan. Yhtyeen nokkamies Petri Walli oli tunnetusti Intiassa tavannut Bockin 90-luvulla ja hurahtanut ukon juttuihin.

Elämäkertakirjassa Walli mainitaan pariin kertaan, mutta varsinaisesti Wallin tarinaa ja saagasta innoittunutta kulttilevyä ei kirjassa käsitellä. Kenties tekijät ajattelivat, että aiheesta on kerrottu jo tarpeeksi. Dokumenttisarjan toisessa osassa käsitellään Kingston Wallia ja Petri Wallia pidemmältikin. Lähteenä on etenkin yhtyeen basisti Jukka Jylli. Hän on karismaattinen ja rauhallinen puhuja, jota on miellyttävä kuunnella. Hän ei kuitenkaan ole hullu nero, ja juuri siksi hän on dokumentissa kertomassa Petri Wallista, eikä toisin päin.

Viljami Puustisen elämäkerta Kingston Wall, Petri Wallin saaga (sic!, Like 2014) kertoo tiivistetyssä muodossa mistä Ior Bockissa ja tämän saagassa on kyse ja mikä vaikutus tällä oli Wallin viimeisiin päiviin. Kaikkien tietojen lähdettä ei ole merkitty, mutta tässäkin kirjassa on suoria lainauksia Petri Räisäseltä.

Myös Perttu Häkkisellä on ohjelma Ior Bockin perinnöstä.

*

Oikealta nimeltään Ior Bock oli Bror Holger Bertil Svedlin ja adoptoitiin suomenruotsalaiseen perheeseen vuonna 1942. Spoilaan tässä paljastuksen, jonka elämäkerta draamallisista syistä paljastaa vasta viimeisillä sivuillaan, että Ior on adoptoitu ja porvoolaisen suomenruotsalaisen Janen (nimi muutettu) ja SS-upseeri Oton sattumaraskaudesta syntynyt (Ior itse väittää syntyneensä äitinsä ja isoisänsä insestisestä suhteesta). Joku voi nähdä myös yhtymäkohtia erään naantalilaisen eksentrikon alkuperästään levittämään tarinaan. Sattumaako?

Ennen ryhtymistään Ior Bockiksi, Holger teki uraa teatterissa näyttelijänä ja valomiehenä. Vuonna 1968 hän jätti teatterin taakseen ja ryhtyi Suomenlinnan oppaaksi. Museoviraston viralliseksi oppaaksi hän ei päässyt ilman koulutusta, mutta Augustin Ehrensvärdin perintöä vaaliva yhdistys ei tutkintoa vaatinut. Ior oli äärimmäisen kiinnostunut Suomenlinnasta, Ehrenvärdin hahmosta ja 1700-luvusta yleensä. Ior oli pidetty opas ja elämäkerta kiistää, että Ior olisi sekoittanut saagaa esitelmiinsä, vaikka tunnetusti värittikin historiaa keksimillään yksityiskohdilla. Vuonna 1985 Ehrensvärd-seura irtisanoi Iorin, joka myöhemmin jatkoi oppaan työtä freelance-pohjalta.

Intiaan Ior matkusti ensi kertaa vuonna 1974. Matkakumppanina oli jazz-muusikko Sakari Kukko, joka tulisi 20 vuotta myöhemmin soittamaan Kingston Wallin Tri-Logy -albumilla, sattumaako?

Tästä lähtien vuoteen 2004 asti Ior vietti talvet Intiassa. Intiassa saattoi elää boheemihipin elämää pienellä oppaan palkalla työskentelemällä pari kuukautta kesästä. Tämä elämä koostui pääasiassa pilven polttelusta ja hillumisesta munasillaan ja bilettämisestä hippi partyissa. Väitetään, että goatrance olisi lähtenyt liikkeelle Iorin vuosittaisista syntymäpäiväjuhlista.

Intiassa Bock tutustui myös intialaiseen mystiikkaan, jota sekoitti saagaansa.

*

Mikä kanta siis tässä kirjoituksessa pitäisi ottaa Ior Bockiin? Kirja eikä dokumentti salaa Bockin pimeitäkään puolia. Dokumentin mainoskuvassa Bockin veijarimaiseen kuvaan on piirretty pirunsarvet ja -häntä.

Ehkä ei pidä liian tosikkomaisesti moralisoida huuhaajuttuja. Saaga on mielenkiintoisen mielikuvituksekas ja sille voi lukiessa naureskella.

Nyt kun luen uudestaan edellisen kirjoitukseni Jari Sarasvuosta, huomaan suhtautuneeni tähänkin asiaan tosikkomaisesti: analysoin hänen sanomisiaan yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa, kun hän tosiasiassa on show-mies.

Tämän blogin eräs punainen lanka on ihmetellä mitä eriskummallisempia asioita, joihin ihmiset uskovat vastoin omaa järkeään. Ei näytä olevan niin hullua uskomusta, että siihen ei lähtisi ihmisiä mukaan, kun vain tarpeeksi karismaattinen johtajahahmo sen selittää.

Dokumentissa kultistit vielä tänäkin päivänä vannovat saagan nimeen ja Tempelberg-yhdistys edelleen etsii Lemminkäisen temppeliä. Mikään esille nouseva tosiasia ei saa heitä järkkymään. Ior kuoleekin jo dokumentin kolmannessa osassa ja viimeinen osa kertoo kuinka saaga on tänä päivänä muuttunut osaksi salaliittoteorioiden vaihtoehtotodellisuutta. Koronapandemian aikaan juuri joogayhteisöt putosivat syvälle kaninkoloon.

Tämä on minkä tahansa uskonnon syntytarina: jumalan hullu menee autiomaahan ja kertoo, miten enkelit tai itse jumala ilmestyivät hänelle ja sen jälkeen häntä palvotaan yhteisössä profeettana ja hänen tarinoitaan kerrotaan sukupolvelta toiselle.

Hulluimmillakin tarinoilla on seurauksensa.

*

Iorin saaga perustui suulliselle perinteelle ja hän väitti saaneensa sen perintönä tädiltään Rachelilta (Ra-chel). Miten hänellä saattoi olla niin paljon tietoa maailman myyteistä? Kerrotaan, että hän ei koskaan lukenut mitään. Joissain kohtaa väitetään Iorin olleen lähes lukutaidoton — häneltähän olivat jääneet koulut kesken. Toisaalta, kirjassa myös kerrotaan hänen lukeneen kaiken käsiinsä saamansa historiakirjallisuuden, etenkin Suomenlinnaan liittyvän. Oliko lukutaidottomuus hänen itsensä rakentama myytti?

Itse saagassa on suomalaisesta mytologiasta mukana lähinnä nimet: Ukko Väinämöinen, Pukki Lemminkäinen, Seppo Ilmarinen. Nämä nimet eivät ole erisnimiä, vaan arvonimiä, jotka kulkevat suvussa.

Kalevalaa ja itämaista esoteriaa yhdisteli jo viime vuosisadan alussa Pekka Ervast.

Saaga alkaa paratiisiajasta (pa-RA-di-s-et), joka päättyi 50 miljoonaa vuotta sitten. Silloin maan akseli oli toisessa kulmassa ja ilmasto oli pohjoisessa trooppinen. Uusimaa (Oden maa) oli maailman keskus ja sen pääkaupunki oli Hel-stad, pyhä kaupunki, jossa vallitsi pyhä tieto hel-vete. Ensimmäinen suku oli Piruetin suku (pi=ympyrä, ru=rauha, ett=yksi, mutta tietenkin myös piru) ja sen kantaisä oli Sampo (Sam=yhteinen po=puu).

Sitä seurasi jääkausi Atlantis (Alt-land-is). Atlantiksen esoteeriseen merkitykseen on vaikuttanut mm. Helene Blavatsky, jolle atlantislaiset olivat yksi juurirotu (=ruut, sattumaako?), ja joka vaikutti mm. Ervastiin.

Jääkauden jälkeen Ukko Noa kylvi puut jään jättämille paljaille kallioille ja muinaissuomalaiset kävivät ympyrämaihin korkeakulttuureja, mm. Kreikan (Hell-as), Egyptin ja Intian.

1000-luvlla paavin joukot valtasivat Skandinavian ja sitä ennen vuonna 987 hyvikset (aaserit) sulkivat sisäänkäynnin legendaariseen Lemminkäisen temppeliin. Vuonna 1987 Ior muisti, että sisäänkäynti temppeliin sijaitsee hänen sukunsa mailla Sipoon Gumbostrandissa. Erityisesti dokumentti keskittyy siihen, kuinka saagalaiset yrittävät kaivaa sisäänkäyntiä umpikalliosta esiin. Rahaa palaa ja välillä toimintaa sponsoroi rakennusliike Lemminkäinenkin. Tunnelia kertyy 50 metriä, mutta vielä sisäänkäyntiä ei ole löytynyt. Myöhemmin perintömaat pakkohuutokaupataan ja minulle olivat tuntemattomia ne uusimmat käänteet, että ne kuuluvat nykyään saksalaiselle okkultistiryhmälle.

*

Saagaan läheisesti liittyy sitä selittävä äännejärjestelmä. Ior ei ollut tietenkään ensimmäinen tällaisia kelannut ja esimerkiksi Sigur Wettenhovi-Aspa (suomenruotsalainen hänkin) tunnetusti kehitteli teorioita suomen kielen yhteydestä Egyptiin ja minne lie. Kirjassa Petri Räisänen kuitenkin kiistää, että Ior olisi tuntenut Wettenhovi-Aspan teorioita. Joku voi tietää myös Matti E. Simonahon kieligenetiikan.

Kuten vaihtoehtoisissa kieliteorioissa tavallista on, sanojen merkityksiä kelaillaan modernien kielien nykymuotojen mukaan, tässä tapauksessa ruotsin ja suomen. Apukielenä käytetään englantia, koska englanti on universaali kieli. Aikaisemmin universaali kieli oli latina tai kreikka ja siinä välissä valistusajalla ehkä ranska ja jumala saattoi ehkä puhua hepreaakin, mutta tänä päivänä se asema kuuluu englannille. Suomen sukuisia kieliä, kuten viroa tai karjalaa, tai ruotsin sukuisia, kuten islantia tai fääriä, Ior ei tunne. Merkitykset ovat tulleet suoraan ruut-kielestä moderneihin kielimuotoihin.

Toisaalta, ihan akateemisessakin yhteyksissä etymologiaa käytetään löytämään sanojen ”alkuperäinen” merkitys. Tiesitkö, että kulttuuri tulee latinan maanviljelyä tarkoittavasta sanasta?

Koska saagalla on yhteys Egyptiin, tuntuu olevan tärkeää löytää sanoista kirjainyhdistelmä Ra: RA-kastaa, RA-stafari, RA-amattu… Ra tarkoittaa spermaa.

Samoin oleellinen on kirjain i, joka tarkoittaa naisen tai miehen sukupuolielintä.

Itse asiassa lähes kaikki Iorilla johtaa ennen pitkää kyrpään (kyy-r-pää) tai spermaan (s-PER-maa). Mytologian keskeinen kohta on uhraaminen, eli sperman juottaminen arvojärjestyksessä itseään ylemmälle miehelle. Paratiisiaikana kaikki uhrasivat päivittäin. Tunnetusti Ior myös joi omaa siemennestettään. Jatkuva sperman kanssa lutraaminen tuntui olevan monelle seuraajalle kova paikka.

O tai tarvittaessa U on Oden, aurinko ja ylijumala. Per on piru tai Ukko. Tor on terska. Naisilla on kli-TOR-is. Nor-su on pohjoinen suu, GAN-esh.

Ehkä myös ka-RA-mbola (hedelmä, kuin vanha viisaus) tai k-RA-pula?

Ja niin edelleen. Tätä parempiakin lähteitä löytyy internetistä.

*

Olen aina suhtautunut kielteisesti ihmisten toiminnan selittämiseen itse tehdyillä diagnooseilla. Elämässä olen kuitenkin oppinut, että ilman isää kasvaneile kasvaa tietynlainen jatkuvaa vahvistusta hakeva persoonallisuus. Iorin kasvatti-isä kuoli tämän ollessa 8-vuotias. Asiaa ei helpottanut, että pikku Ior lähetettiin ongelmalasten koulukotiin. Sen valossa, että Ior olisi ollut ottolapsi, hänen sukusaagansa alkaa vaikuttaa toisenlaiselta: saiko juurettomuus Iorin keksimään itselleen myyyttisiä isähahmoja Ukko ylijumalista ja siittäjä-Lemminkäisistä?

Saatuaan 1960-luvulla tietää biologisen äitinsä henkilöllisyyden, piti Ior äitiinsä aktiivisesti yhteyttä vuoteen 1998 asti ja lähetteli äitienpäiväkortteja. Miksi näin, jos hän kerran oli Boxströmien suuren saaga-suvun viimeinen jälkeläinen?

Vuonna 1962, Iorin ollessa 20-vuotias, ampui tämä isoveljensä Erikin vahingossa pistoolilla leikkiessään. Ior sai kuolemantuottamuksesta ehdollista vankeutta. Kirjan mukaan Ior olisi myöhempinä vuosina kertonut veljensä kuoleman tuoneen hänelle pahaa karmaa: jos tappaa, tulee tapetuksi. Silti Iorin tunteettomuus asian suhteen pistää miettimään: eikö oman veljen (joskaan ei biologisen?) ampuminen tämän traumaattisempaa kokemusta muodosta? Sitä paitsi: laukeavatko aseet ”vahingossa”?

Ior alkoi kertoa saagaa Goalla vuonna 1984 ja monet lähteet mainitsevat hänen muuttuneen sen jälkeen toiseksi ihmiseksi. Kirjassa haastateltu Iorin pitkäaikainen tyttöystävä Tove (nimi muutettu) kertoo, että Ior alkoi eräänä iltana kertoa saagaa jouduttuaan psykoosiin monta päivää kestävän unettomuuden ja jatkuvan pilvenpolttelun vuoksi. Mutta psykoosistakin parannutaan ennen pitkää. Uskoiko Ior itse omiin juttuihinsa loppuun asti?

Mieleen tulee aikaisemmin tässä blogissa mainittu Heikki Attila, jonka kelailut uivat vähintään yhtä syvällisissä sfääreissä. Muistan kysyneeni häneltä Ior Bockista, mutta hän vastaili kysymyksiin väistellen ja vaikutti suhtautuvan Ior Bockin opetuksiin ja hahmoon kielteisesti. Molemmat kuitenkin tykkäsivät puhua ennen kaikkea itsestään ja molemmat olivat tavanneet henkilökohtaisesti hallitsijoita, julkkiksia ja kuninkaallisia (Heikki myös ulkoavaruuden olentoja). Ior kehui olleensa Tom Jonesin kiertueella tanssijana, tuntevansa Persian Shaahin henkilökohtaisesti ja kaveeraavansa Ruotsin kuninkaallisten kanssa. Heikistä itseasiassa on valokuva, jossa hän poseeraa Slovenian presidentin kanssa. Kirja antaa ymmärtää, että ehkä Iorkin oli henkilökohtaisesti tavannut vaikka ketä.

Kun Iorin seuraajat monta vuotta kaivoivat Lemminkäisen temppeliä maan alta, tiesikö Ior itse, että mitään temppeliä ei ole olemassa vai uskoiko hän siihen itsekin? Ihmiset kuitenkin sijoittivat projektiin satoja tuhansia markkoja omaa rahaansa ja lukuisia työtunteja aikaansa. Toisaalta, rahaa sijoitti Ior itsekin.

Ior näyttää joka kohdassa pakoilevan vastuuta sanomisistaan ja siirtää sen kuulijalle: ei tähän tarvitse uskoa, tee omat johtopäätöksesi. Hän näyttää kuitenkin olevan tietoinen siitä, millaisia vaikutuksia hänellä on toisten ihmisten elämään.

*

Kun on tarpeeksi kauan istunut risti-istunnossa, polttanut ringissä pilveä ja juonut teetä, käy se tylsäksi. Tämä selittää sen, miksi vuonna 1984 niin moni hurahti saagaan ja löysi siitä syvemmän merkityksen elämälleen ja miksi pari vuotta myöhemmin vimmaisesti kaivoi Lemminkäisen temppeliä maan alta. Saagalaiset ovat kuin mikä tahansa maailmanlopun kultti: jo huomenna temppeli paljastetaan ja silloin koittaa taas paratiisiaika. Ei tarvitse välittää rahasta tai miksi turhaan opiskella, kun aivan pian sellaiset asiat menettävät merkityksensä.

Mitä sitten tapahtuu, kun paratiisiaika koittaa?

Istutaan risti-istunnossa, poltetaan ringissä pilveä ja juodaan teetä.

Sopeutuisiko sellainen levoton, uutta etsivä mieli paratiisiaikaan? Saagalaisten puolustukseksi voi sanoa, että he eivät etsineet paratiisia vain itselleen, vaan koko ihmiskunnalle. Mutta onko ihmiskuntakaan valmis sellaiseen paratiisiaikaan? Jos haluaisimme, voisi sellaisessa paratiisissa elää ilman Lemminkäisen temppeliäkin.

*

Kingston Wallin nokkamies, laulaja-kitaristi Petri Walli oli kuullut Goalla asuvasta suomalaisesta mystikosta ja päätti tammikuussa 1994 matkata Intiaan tätä tapaamaan. Saaga ja alphabet kolahtivat nuorelle kitarasankararille täysillä ja saagasta innoituksensa saanut albumi Tri-Logy ilmestyi jo saman vuoden syksyllä. Piti aivan tarkistaa päivämäärät: nuorena kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Petri Walli oli suuri ego itsekin ja tunnetusti liian monta suurta egoa ei mahdu samaan tilaan. Walli oli julistanut olevansa Kuningas Walli, King ist/on Wall, Lemminkäinen ja Hämminkäinen. Walli oli ilmeisesti ottanut kehotuksen ”kelata asioita itse” liiankin kirjaimellisesti ja hänet oli laitettu saagalaisten ryhmästä ulos liian erikoisena jopa heidän porukkaansa.

Kingston Wallin kolmoslevy sisältää musiikillisesti vaikutteita goatrancesta, mikä ehkä tänä päivänä ole mitenkään ihmeellistä, mutta 90-luvun puolivälissä rock-puritaanit eivät suhtautuneet itsestäänselvyytenä siihen, että koneteknoa miksattaisiin kitararokkiin. Synamatoista ja -luupeista vastuussa oli kosketinsoittaja Kimmo Kajanto.

Viimeisellä Intian-matkallaan Petri Walli oli joessa uidessaan saanut viestin jumalalta, että Ior on itse saatana. Walli irtisanoitui liikkeestä, mutta oli ehtinyt jo käydä syvällä. Hänen radiohaastattelunsa tuolta ajalta ovat vähintäänkin hälyttäviä ja mies oli lähetellyt kansanedustajille kirjeitä ja jakanut kaupungilla pamfletteja pian koittavasta paratiisiajasta.

Jo seuraavanan vuoden kesällä Petri Walli paloi loppuun ja päätyi itsemurhaan.

Puustisen Walli-elämäkerta ei suoraan yhdistä tekoa Bockin saagaan, mutta mainitsee Peten viimeisiksi sanoiksi, että oli tehnyt Tri-Logy-levystä sopimuksen itsensä paholaisen kanssa, eikä sitä voi perua. Seuraavaksi hän oli kiivennyt Töölön kirkon torniin ja hypännyt alas. Räisäsen Ior-elämäkerta ja dokumentti yhdistävät tekotavan suoraan saagaan: Ior oli opettanut, että paratiisiaikana kukaan ei kuollut, vaan aikansa koettaessa itse ”kaatui” alas surmakalliolta. Elämäkerran mukaan Petri Wallin kuolema ei olisi painanut Ioria, vaan että tämä olisi jopa nauttinut tapauksen saamasta huomiosta.

Oli syy mikä hyvänsä, Petri Walli jäi vuoden päähän rocktähtien 27:stä ikävuodesta.

*

Ensimmäisen kerran Ioria puukotettiin vuonna 1999. Tekijä oli saagalaisiin kuulunut henkilö, joka oli kokenut yhteisön ahdistavaksi ja että Ior oli manipuloinut häntä. Dokumentin mukaan puukottaja oli pitänyt Ioria paholaisena. Puukotuksesta Ior selvisi hengissä, mutta halvaantui loppuelämäkseen. Kirjassa puukkottajaan viitataan nimellä Pate, mutta dokumentissa koko nimi paljastetaan ja näytetään, kuinka Petri Räisänen käy tämän kotona haastattelemassa puukottajaa.

Halvaantunut Ior joutui turvautumaan avustajiin ja vaati erityisesti, että hänen avustajansa tulisivat Goalta.

Vuonna 2010 Ioria puukotettiin toisen kerran, tällä kertaa kuolettavasti. Hänen intialainen avustajansa psykoositilassa uskoi Iorin olevan paholainen. Tämä teema tuntuu Iorin kohdalla toistuvan.

Superintelligence-elokuva

Koska elokuvat ja televisio muokkaavat käsitystämme tekoälystä enemmän kuin tieteelliset paperit, otan taas yhden tekoälyä käsittelevän elokuvan arvioitavaksi.

Superintelligence (ohj. Ben Falcone) on romanttinen komedia, joka löytyi Netflixistä. Se kertoo tietoisuuden saavuttavasta tekoälystä, joka uhkaa ihmiskuntaa maailmanlopulla ja siinä sivussa järjestelee päähenkilön Carolin (Melissa McCarthy) ihmissuhteita.

Alkuplanssien fontti on varmasti tarkoituksellinen viittaus Terminaattoriin ja Sotaleikit-elokuvakin mainitaan. Vahvasti siis pelataan ”tekoäly tuhoaa maailman” -genreodotuksilla.

Elokuva on tullut esitykseen HBO:n kautta vuonna 2020, eli on jo aika vanha elokuva, varsinkin ottaen huomioon, että nykyisen kielimalleihin ja generatiiviseen tekoälyyn liittyvä hype lähti laukalle ChatGPT:n julkaisun myötä vuonna 2022. Elokuvassa on kohtaus, jossa kukaan ei usko, että Carolin kännykässä on tekoäly. Nykyäänhän joka kännykässä on jokin tekoälysovellus, ellei varta vasten ole nähnyt vaivaa niiden poistamiseksi.

Voisi siis sanoa, että Superintelligence on aikaansa edellä, mutta elokuvana se on yhtä lailla scifi-elokuva kuin Bruce Kaikkivaltias (Bruce Almighty 2003) on uskonnollinen elokuva. Tai elokuvahko, kuten eräs kriitikko tapaa sanoa. Juonen pääpaino on Carolin exän (Bobby Cannavale) saamisessa takaisin ja sen todistamisessa, että ihmiset voivat olla myös epäitsekkäitä.

Täysin epärealistinen verrokkiensa rinnalla Superintelligence ei kuitenkaan ole. Tai ainakin minusta komedia genreistä usein realistisin, ehkä musta komedia tai tragi-komedia pikemminkin kuin romanttinen komedia. Elokuvassa esineiden internet (engl. Internet of Things), eli kaikkien laitteiden ja kodinkoneiden liittäminen verkkoon johtaa siihen, että tekoäly voi ottaa ne haltuunsa ja puhua Carolille leivänpaahtimen kautta. Maailman johtajat päättävät katkaista sähköt koko maailmasta ja näin eristää tekoälyn.

Siinäkin olisi jo mustan komedian aihe: katastrofielokuva, jossa jonkin mullistuksen seurauksena ihmiskunta joutuisi teknisesti palaamaan jonnekin 80-luvun alkuun. Miljoonat kännykkäriippuvaiset (teinit ja vähän vanhemmatkin) saisivat pahempia vieroitusoireita kuin crack-addiktit. Me nelikymppiset muistamme, miten vielä lapsuudessamme maailmassa oli aika vähän elektroniikkaa: televisio, jota katseltiin muutama tunti viikossa, lankapuhelin, joka toimi analogisessa verkossa ja mitä näitä oli. Jääkaapin automaatio oli siinä, että siihen syttyi valo, autossa oli radio ja kasettimankka. Kaupoissa maksettiin käteisellä rahalla.

Sen pohtimiseen, kuinka tekoäly (jota näyttelee James Corden) saavuttaa tietoisuuden, ei elokuvassa sen enempää käytetä aikaa. Vaan eipä pohdita saman genren elokuvissa yleensäkään, eikä aina vakavammin otettavissa puheenvuoroissakaan. Tietoisuus ja tunteet vain ilmestyvät koneeseen.

Koska tietotekniikka on levinnyt kaikille elämänalueille, olemme jo todellisuudessa jonkinlaisen tekoälyn orjia. Jos tekoäly todella haluaisi hyökätä ihmiskuntaa vastaan, se ei edes tarvitsisi ydinaseita. Pelkästään taloussysteemin tuhoaminen aiheuttaisi melkoista sekasortoa. Pankkisaldot, pörssikurssit ja ns. fiat-raha perustuvat siihen, että ne toimivat jonkun tietokoneella. Tekoäly, joka kykenee hakkeroitumaan kaikkialle, kuten tässä elokuvassa, voisi pyyhkäistä kaiken maallisen mammoman hetkessä olemattomiin.

Ja sehän olisi kaikki komediaa.

Disclosure Day

Tulipa kesäillan ratoksi käytyä katsomassa elokuva ihan elokuvateatterissa. Koska vitosella pääsi, niin valinta kohdistui Steven Spielbergin scifi-rainaan Disclosure Day.

Jos nauttii elokuvien katselusta yllättävien juonenkäänteiden vuoksi ja haluaa välttyä spoilereilta eli juonipaljastuksilta, kannattaa sulkea tämä selainikkuna juuri tässä kohtaa.

Meidän sukupolvellemme, joka varttui Salaisia kansioita katsellen, UFOt ja humanoidit ovat aina kutkuttaneet mielenkiintoa. Mitä jos sittenkin Yhdysvaltain hallituksella on humanoideja pakastelokerossa ja Roswelliin pudonnut avaruusalus Area 52:lla tallessa? Ehkä jo meidän elinaikanamme arkistot aukeavat ja saamme tietää Totuuden.

Disclosure day pelaa tällä odotuksella, joka ei varmaan populaarikulttuuria ja salaliittoteorioita kuluttavalle nuorisollekaan ole vieras.

Leffassa UFO-asiat on ulkoistettu Wardex-nimiselle firmalle, ja sen tietoturvaspesialisti Daniel (Josh O’Connor) karkaa mukanaan todisteet älyllisestä elämästä maapallon ulkopuolella. Samaan aikaan säätyttö Margaret (Emily Blunt) alkaa puhua kielilä ja paljastuu, että Daniel ja Margaret on siepattu lapsena ja heistä on tehty humanoidien lähettiläitä kaikkine supervoimineen maan päällä näiden itse sitä tietämättä. Toimintaosuuksista vastaa Wardexin pääpahis Noah (Colin Firth), jonka action-alaiset yrittävät saada Danielia kiinni ja kadonneita tiedostoja ja alienien ihmelaitteita takaisin. Itseäni jutun yliluonnolliset elementit, kuten telepatia ja avatarit ja muu höttö hieman häiritsivät. Käppäisten kumi-humanoidien ilmestyminen kuvaan herätti monella puolen elokuvasalia naurunhörähdyksiä.

Juoni ja tematiikka olivat siis puhdasta X-filea, etenkin loppukohtaus, josta elokuva on saanut nimensä. Kaikki Danielin haaltuun saama materiaali ajetaan suorassa lähetyksessä ulos koko maailman nähtäväksi. Tätähän me olemme odottaneet viimeistään syyskuusta 1993, jolloin Salaiset kansiot alkoivat.

Muita verrokkeja ovat luonnollisesti Spielbergin elokuva Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind) vuodelta 1997 ja uudempi Denis Villeneuven elokuva Arrival vuodelta 2016. Kuten jälkimmäisessä, myös Disclosure Dayssä ihmiskunta on kolmannen maailmansodan partaalla, mutta onneksi viisaat avaruushipit tuovat ihmisille rauhanviestin.

Elokuvan dramaturgian kannalta televisio on tietenkin parempi vaihtoehto kuin tiedostojen lataaminen vaikka viestipalvelu X:ään. En tiedä, onko jokin merkitys sillä, että lähetys tapahtuu juuri Kansasiin sijoittuvan (kuvitteellisen) KCXE-aseman kautta. Ehkä jos se olisi Foxin uutisissa, kukaan ei uskoisi sitä.

Loppukohtaus pistää myös miettimään, että mikäli joku oikeasti telkkarissa paljastaisi totuuden maan ulkopuolista elämästä, humanoideista, ufoista ja sen sellaisesta, uskoisiko sitä kukaan?

Squid Game

Elokuvia ja sarjoja, joiden juonen keskipisteessä on peli, jossa ihmisiä surmataan groteskin viihteen nimissä, alkaa olla genreksi asti. Maininnan arvoisia ovat esim. Suzanne Collinsin romaaniin perustuva Hunger Games (suom. Nälkäpeli) -elokuvasarja tai Stephen Kingin lyhytromaaniin perustuva ja Schwarzeneggerin tähdittämä The Running man (suom. Juokse tai kuole, alunperin Richard Backman -salanimellä). Samaa aihepiiriä käyttää hyväksi japanilainen Battle Royale -elokuva ja sen lukuisat kopiot.

Netflixissä toiseen kauteensa on edennyt korealainen Squid Game -sarja (jos haluaa välttää juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän), joka perustuu samaan asetelmaan: hyperrikkaat elostelijat palkkaavat taloudellisissa vaikeuksissa eläviä taviksia syrjäiselle saarelle pelaamaan pelejä, joissa panoksena on oma henki. Pelit ovat lapsuudesta tuttuja leikkejä (ainakin korealaisille, mutta esim. ”liikennevaloja” leikittiin minun lapsuudessani nimellä ”peili”). Hävinneet pelaajat eliminoidaan, kunnes jäljellä on vain yksi voittaja, joka saa 45,6 miljardin wonin (n. 30 milj. euroa) pääpalkinnon.

Toisin kuin edeltävissä esimerkeissä, Squid Gamen maailma ei ole luonnonkatastrofin ja taloudellisen romahduksen jälkeinen fasistinen poliisivaltio, jossa gladiaattoreita heitetään areenalle kamppailemaan rahvaan huviksi, vaan lähempänä omaa todellisuuttamme. Sarjan ilmiselvä ideologinen taso on helpohkoa kapitalismikritiikkiä: taloudellinen ahdinko ja ylivelkaantuminen pakottavat osallistujat pysymään pelissä. Rikkaat VIP:t ovat dekadentteja elostelijoita, joita ei enää tyydytä mikään muu kuin vedonlyönti brutaaleissa peleissä.
Viattomia eivät ole pelaajat itsekään, jotka lopulta ovat rahanahneuden vietävissä ja usein viime kädessä itse syypäitä omiin ongelmiinsa. Yhteiskunta on julma, viidakon lait pätevät niin peleissä kuin sen ulkopuolellakin, ja mieluummin kuin edistäisivät yhteiskunnallista muutosta, pelaajat keskittyvät vain oman tilanteensa ratkaisuun.

Tästä versoo sarjan yhteiskuntakritiikin toinen taso: ketään ei ole pakotettu peliin, ja vaikka pelaajat on vangittu saarelle ja ovat julmien vartijoiden armoilla, pelaajilla on oikeus äänestää pelien päättämisestä. Äänestyspäätöksen tulee kuitenkin olla yksimielinen. Äänestyksiin on keskitytty varsinkin toisella kaudella (tosin aivan kaikkia yksityiskohtia en ensimmäisestä kaudesta enää muista). Lopulta osallistujilla on kaksi huonoa vaihtoehtoa valittavanaan: kuolla pelissä tai sen ulkopuolella. Aito yhteiskunnallinen muutos vaatii rakenteiden muuttamista, ei äänestämistä kahden huonon vaihtoehdon väliltä.

Seong Gi-hun on ensimmäisellä kaudella tyypillinen antisankari, joka kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia voittaa pelin. Tämä onkin arkkityyppisin moderniin ihmiseen vetoava tarina: luuseri onkin lopulta voittaja. Tietenkin kulttuurissamme tunnetuin esimerkki tästä on Uusi testamentti: tavis ja köyhän puusepän poika onkin oikeasti kirjaimellisesti jumala. Seong Gi-hun on tyypillinen kristushahmo: ensimmäisella kaudella hän voittaa kuoleman, mutta päättää palata pelastamaan kaikki, jotka uskovat häneen.

En ole mikään aasialaisen (populaari)kulttuurin, enkä etenkään Korean tuntija. Vaikka sarja toimii globaaleille yleisöille, on siinä varmasti yksityiskohtia ja symboliikkaa, joka ei avaudu ei-korealaisille ilman selityksiä. Esimerkiksi, miksi osallistujia on juuri 456? Mitä värit symboloivat? Mitä nimet tarkoittavat? Varsinkin amerikkalaisissa on elokuvakriitikoita ja ”kriitikoita”, jotka tykkäävät bongailla tämän kaltaisia yksityiskohtia ja mitä joku Stanley Kubrick tarkoitti laittaessaan tähän kohtaukseen joulukuusen, mutta itse en ole jaksanut googlailla asiaa.

Sarja toimii kuitenkin, vaikka kaikkia viittauksia ei ymmärtäisi.

Sarjan koukuttavuus perustuu suurilta osin siihen jännittävyyteen, että kuka tahansa keskeisistä hahmoista voi kuolla millä hetkellä tahansa. ”Perinteisimmissä” elokuvissa ja sarjoissa tiedämme, että sankari lopulta jää henkiin ja selviää tarinan loppuun. Vaikka sankari olisi kuinka altavastaaja ja kaikesta väkivallasta, toiminnasta, takaa-ajoista, räjähdyksistä sen sellaisesta huolimatta tiedämme, että Schwarzeneggerin näyttelemä päähenkilö selviytyy loppuun asti. Tutusta Hollywoodin käyttämästä kaavasta tiedämme myös, että sankari tulee kohtaamaan vaikeuksia ennen loppuratkaisua ja tämä aiheuttaa meissä jännitystä, joka loppuratkaisussa laukeaa. Vastoinkäymiset ovat paitsi fyysisiä, myös emotionaalisia, psyykkisiä ja sosiaalisia, tai itseasiassa kaikkia noita samaan aikaan. Elokuvissa epäonnistumisen aiheuttama häpeä ja pettymys aiheuttavatkin enemmän jännitystä kuin luodin tai räjähdyksen aiheuttama äkkikuolema, kenties siksikin, että edellisestä meillä kaikilla on enemmän kokemusta arkielämässämme ja niihin on helpompi samaistua.

Keskushenkilöiden äkkikuolemat popularisoi tv-sarja Game of Thrones (peli tämäkin), jollei nyt aivan keksinyt niitä. Näistä huomattavin oli Sean Beanin näyttelemän Neddard Starkin teloitus ensimmäisen kauden lopulla. Itse kuvittelin viime hetkeen asti hänen pelastuvan ja kaikkien muiden pahaa aavistamattomien katsojien tavoin olin tyrmistynyt, kun näin keskeinen ja pidetty hahmo kuoli yllättäen. Nedin kuolemaa seurasivat niin monet menehtymiset, että niitä ei kannata listata tässä, mutta vähintään ”red wedding” kolmannen kauden lopulla tai Pedro Pascalin näyttelemän Oberyn Martellin kuolema neljänen kauden lopulla osoittivat, että olipa hahmo miten keskeinen tai pidetty tahansa tai miten merkittävä näyttelijä hänen hahmoaan näyttelee, ei kukaan ole turvassa.

Squid Gamen toinen kausi jäi kesken eri tavalla kuin ensimmäinen kausi ja tapettavaa piti jättää kolmannellekin kaudelle, joka ilmeisesti on tulossa vielä tämän vuoden aikana. Jäämme odottamaan.

Tunnustuskirjoista, tunnustussarjoista, tunnustusnäytelmistä

Otan tähän käsittelyyn kolme kirjaa, joilla ei ole oikeastaan muuta valintaperustetta kuin että ne ovat kolme viimeisintä kirjaa, jotka olen lukenut ja niiden valinta perustuu osin Bookbeatin suosittelualgoritmiin: Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv 1971), Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024) ja Erkka Mykkäsen Sellainen mies (2024).

Tekijät, aiheet ja tyylit ovat hyvinkin erilaisia näillä kolmella näennäisen satunnnaisesti valitulla kirjallla, joista kaksi on tänä vuonna ilmestyneitä ja yksi on vähän vanhempi. Hämmästyttävää kuitenkin on niihin sisältyvä tunnustuksellinen asenne.

Mykkäsen kirja on minulla vielä kesken, mutta noin sadan sivun (tai pikemminkin parin tunnin kuuntelun) jälkeen on jo jonkinlainen kuva siitä, mistä kirja kertoo: kolmekymppinen mies avaa parisuhdehistoriansa, jossa ihmissuhteet ajautuvat kerta toisensa jälkeen samantyyppisiin ongelmiin. Kirjallisuudessa luonnollisestikaan ei pitäisi samaistaa kertoja–päähenkilöä ja tekijää, mutta kun kansikuvassakin on Mykkäsen oma kasvokuva, teen sen oletuksen, että kirja perustuu Mykkäsen omaan elämään. Vielä kun äänikirjan lukijana on Mykkänen itse, ollaan jo niillä rajoilla onko tämä varsinaisesti kirjallisuutta vai pitkä monologi siitä, mikä Mykkästä vaivaa. Mykkänen terapoi omaa läheisriippuvuutta ja sitoutumiskammoaan: katsokaa taas kerran, kuinka minä olin huono poikaystävä! Voiko kukaan antaa minulle anteeksi?

Kihlmanin Ihminen joka järkkyi näköjään mainitaan jopa esimerkkinä Tieteen termipankin sanakirja-artikkelissa ”tunnustuskirjallisuus”. Siinä kirjailija kertoo omasta alkoholismistaan, homoseksuaalisuudestaan (tai pikemminkin biseksuaalisuudestaan) ja avioliitostaan. Minulla ei ole kirjaa käden ulottuvilla, joten en ota suoria lainauksia, mutta kun Kihlman kirjoittaa ryypänneensä keskellä katua tai retkahtaneensa seksiin miesten kanssa tai pahoinpidelleensä vaimoaan, suunnataan paheksunnan spottilamppu kirjailijaan, mutta sen suuntaajana on kirjailija itse.

Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta kertoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä Taideyliopistossa. Sitä on kutsuttu myös kostoromaaniksi.

Jossain määrin petyin, kun paljastui, että koko juttu on sepitettä. Kirja kuitenkin vahvasti nojaa ”todenmukaisuudelle” sen keksittyä dokumenttimateriaalia myöten. Yleensä en välitä, onko romaaniksi nimetty teos ”totta” ja pidän ”totuudenmukaisuudella” ratsastamista helppona temppuna. Silti kirjassa esitetään aika vakavia syytöksiä Taideyliopistoa vastaan ja kirjaa yleisesti on luettu totena tai ainakin ”tosiasioihin perustuvana”. Aina tietysti voi vetäytyä sen tulkinnan taakse, että ”näin olisi voinut tapahtua” tai ”seksuaalista hyväksikäyttöä kuitenkin on olemassa”. Ehkä vain petyin, kun tulin vedätetyksi melkein kirjan puoleen väliin saakka ennen kuin etsin asiasta tietoa googlaamalla.

Autofiktion käsitettä käytetään nykyään kaikesta omaelämänkerrallisesta kirjallisuudesta ja sieltä se on levinnyt myös sarjoihin ja elokuviin. Eräs henkilö, joka on ihan palkittu kirjallisuusalan ihminen, totesi eräästä romaanista, että ”se ei ole aivan autofiktiota, koska kirjoittalla oli valikoiva muisti ja keksi asioita”. En lähde tässä kohtaa termitalkoisiin, mutta pikemminkin kai autofiktiota on nimenomaan teos, joka on keksittyä ts. fiktiota, joka tapahtuu kirjailijan saman nimiselle alter egolle.

Vaikka ”autofiktioksi” kutsutaan nykyään mitä tahansa omaelämänkerrallista teosta, oikeastaan Kajon kirja on näistä ainoa autofiktiivinen teos siinä mielessä, että se ohjaa tulkitsemaan päähenkilö–kertojan samaksi henkilöksi kuin tekijä (vaikka päähenkilöä ei nimetä), mutta kyseessä on fiktiivinen teos, kun taas kaksi muuta (ymmärrykseni mukaan) kertovat todella tapahtuneista asioista.

Muodoltaan Kajon teos on myös tunnustuskirja: kertomus siitä, kuinka päähenkilö–kertoja huijataan taiteentekemisen varjolla osallistumaan irstaisiin bdsm-sessioihin. Sen alaotsikko voisi olla ”miten saatoin olla niin hölmö, että lähdin siihen mukaan?” Päähenkilö–kertoja ei jätä paljastamatta pienintäkään yksityiskohtaa ja kieriskelee itsesyytöksissä: voiko lukija uskoa häntä ja antaa hänelle anteeksi? ”Silloin olin nuori, tyhmä ja sinisilmäinen. Nyt olen keski-ikäinen tyhmä ja sinisilmäinen.” Mitään ei jätetä kertomatta eikä kuvaamatta mihin ruumiinaukkohin se salamitanko tunkeutuu.

Myös Kajo on itse oman äänikirjansa lukija.

Tunnustuksella on juurensa katolilaisessa ripittäytymisessä ja ainakin joku Foucault väittää, että nykyinen psykokulttuuri ja terapointi ovat sille suoraa jatkoa. Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset 300-luvun lopulta oli paitsi tunnustuskirja, myös esikuva myöhemmille omaelämänkerroille. Onko niin, että tämä 1600 vuotta vanha kirja on asettanut ne perusteet, jolla länsimainen ihminen kertoo itsestään?

Yhden alatyypin muodostavat ns. ”retkahdustarinat”, joissa päihderiippuvaiset kertovat tuttua kaavaa noudattaen syöksykierteestään päihteiden väärinkäyttäjäksi ja mahdollisesta toipumisestaan. Kirjoiksi painettuna näitä löytyy mm. Anonyymit alkoholistit -liikkeen julkaisuista tai Kalle Lähteen kirjoista. Kihlmanin kirja ammentaa vahvasti retkahdustarinoista: katsokaa minua nyt kuinka säälittävästi heti aamusta kittaan krapulakaljaa!

Näiden kirjojen tarina olisi voitu kertoa lukuisilla muillakin tavoilla, mutta kaikki valitsivat samankaltaisen kerrontaratkaisun: jälkikäteen (vaikka Kajo kirjoittaakin preesensissä) minä-muotoinen kertoja kertoo ”rehellisesti” ja itseään säästämättä virheistään ja synneistään.

*

LISÄYS, joka liittyy yllä olevaan, tai sitten ei:

Jos lukee lähes minkä tahansa psykologian alan kirjan, on sen keskeinen viesti, että meistä ihan jokainen elää jonkinasteisessa itsepetoksessa, ellei useammassa. Jotkin niistä ovat lähes tiedostamattomia, jotkin asiat tiedotamme, mutta toimimme silti toisin: ”joo, tiedän että pitäisi vähentää juomista, mutta…”

Siihen nähden, miten yleistä itsepetos on, sen kuvaaminen kirjallisuudessa tuntuu olevan tuskallisen hankalaa. Tunnustuksellinen jälkiviisaus on helppo ratkaisu: olin silloin nuori ja typerä, armahtakaa minua.

Laiska lukija ei ymmärrä, että kirjailija on voinut tarkoituksella kirjoittaa hahmon toimimaan ristiriitaisesti. Jatkuvasti voi lukea palautetta, jossa kirjaa oli pidetty huonona, koska päähenkilö toimi toisin kuin mitä lukija itse olisi toiminut.

*

Tv-sarjojen puolella tuli katsottua Netflixistä kohusarja Baby Reindeer, josta jäi ristiriitaiset fiilikset. Sekin on sarja, joka kertoo ”tärkeästä aiheesta”, miesten kohtaamasta seksuaalisesta ahdistelusta ja vainosta. Aihe on vaikea itsessään ja vielä vaikeampi se on kertoa miehen näkökulmasta. Toisaalta juuri miehen näkökulma on se juttu. Jostain syystä sarjan kuvauksen ja trailerin perusteella kuvittelin, että kyseessä olisi kevyt komedia, mutta en kyllä nauranut kertaakaan. Varsinkin neljäs jakso, jossa sukelletaan päähenkilö Donnyn traumaattiseen menneisyyteen, otti vatsanpohjasta. Sarjassa päähenkilö kerta kerran jälkeen mokaa itse omat hommansa ja on lähes yhtä sekaisin kuin vainoojansa Martha. Jälkeenpäin en ole varma pidinkö sarjasta, mutta toisaalta jos se ei olisi raapinut niin vereslihalle ja ahdistuskertoimet olisi jätetty käyttämättä, se olisi ollut aika tylsä ja mitäänsanomaton. Ehkä siihen voi asennoitua shokkisarjana.

Sarjan kerrotaan perustuvan väljästi käsikirjoittajansa Richard Gaddin elämään. Vielä kun Gadd näyttelee sarjassa itse itseään, ollaan samojen kysymysten äärellä kuin aikaisemmin käsiteltyjen kirjojen kanssa. On ilmeistä, että Gaddilla on ollut tarve käsitellä traumaattisia tapahtumia, kenties jopa kostaa.

Autofiktiota käytetään myös disclamerina: tämä perustuu elämääni, mutta on kuitenkin fiktiota.

Näin myös Gadd: kun Marthan hahmon innoituksena toiminut Fiona Harvey haastoi Netflixin oikeuteen kunnianloukkauksesta, Gadd puolustautui sillä, että vaikka sarja perustuu hänen elämäänsä, kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktiivinen ja dramatisoitu teos, joka ei esitä tosiasioita.

Autofiktiivinen, terapeuttinen tunnustuskirjallisuus (tai sarja) perkaa yksilön ongelmia julkisesti.

*

Hakusanoilla ”psykokulttuuri” ja ”autofiktio” tulee Googlesta vain kaksi tulosta. Toinen niistä on Hanna Helavuoren blogimerkintä vuodelta 2020. Hän kirjoittaa:

Kyse on laajemmasta ilmiöstä, kulttuurin yksilöllistymisestä ja intiimin ja henkilökohtaisten tulosta julkiseen sfääriin. Tähän samaan ilmiöön liittyvät erilaiset tosi-TV-formaatit ja kasvava tosifiktioiden määrä. Jotkut tutkijat ovat nähneet tämän olevan seurausta terapiakulttuurisesta käänteestä, psykoterapian leviämisestä kulttuuriin. Televisiosta on tullut terapian muoto, joka mahdollistaa omien ongelmien käsittelyn julkisessa tilassa.

Blogikirjoitus käsittelee Seidi ja Ruusu Haarlan näytelmiä Traumaruumis ja Uusi lapsuus. Minulle ks. näytelmät eivät ole tuttuja, mutta tekijöiden näytelmät ovat dokumentaarisia, omaelämänkerrallisia ja tunnustuksellisia ja käsittelevät tekijöidensä lapsuudentraumoja. Bloggauksessaan Helavuori käsittelee mm. näytelmien eettisiä ongelmia silloin, kun eläviä henkilöitä käsitellään heidän omilla nimillään. Helavuoren mukaan näytelmät näyttäytyvät kostona (minua ärsyttää sana ”näyttäytyä”). Samat pohdinnat voivat liittyä myös em. teoksiin.

Kuitenkin: jos kirjoittajat olisivat yhtään painaneet jarrua, olisiko koko juttu vesittynyt?

*

Miksi sitten autofiktiobuumi ja etenkin siihen liittyvä traumojen julkinen terapointi minua niin ärsyttävät? Ehkä se liittyy omaan henkilöhistoriaani (tämän verran raotan omia traumojani). Olen aikaisemmin maininnut kirjallisista harrastuksistani ja kun nuorena aloitin kirjoittamaan, kirjoitin sellaisia juttuja kuin nuoret nyt kirjoittavat. Silloin kaikki kirjoittamani tulkittiin automaattisesti siten, että kirjoitan siinä itsestäni. Tämä muodostui jopa vahvoiksi estoiksi: kuinka kirjoittaa avoimesti, jos kaikki tulkitaan sen kautta, että se on minun elämääni tai että minä ajattelen 1:1 sillä tavalla kuin kirjoitan? Jossain vaiheessa minulla oli joku fantasia/spefi -kausikin ihan vain sen vuoksi, että pystyisin etäännyttämään tekstejäni tarpeeksi.

Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin että ei pidä samaistaa kirjaan päähenkilöä/kertojaa/sisäistekijää kirjailijaan. Tämä oli helpottava asia oppia (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ”tavalliset” lukijat niin lukisivat). Nykyinen tunnustus-autofiktio-traumakirjallisuus kuitenkin pelaa tällä erotuksella: toisaalta teoksia markkinoidaan ”tositarinoina”, toisaalta kirjailija voi aina perääntyä sen väittämän taakse, että se on kuitenkin ”vain fiktiota”.

Nykyinen autofiktio-innostus, joka kenties alkoi jostain Knausgårdista, ei sinänsä ole mikään uusi juttu. Suomessa Tikkaset, Saarikosket, Kihlmaninit, Päätalot jne. kirjoittivat tunnustuksellisia avainromaaneja. Ehkä tunnustuksellisuus on kuitenkin tullut takaisin muoti-ilmiönä.

Tämä luo minulle kysymyksen kirjoittajana: voiko enää kirjoittaa mitään keksittyä? Pitääkö minunkin avata lapsuudentraumani ja nuoruudenmokani? Kertoa avoimesti kaikki yökastelusta ensimmäiseen ejekulaatioon? Pitääkö paljastaa kaikki virheensä ja julistaa itsensä syntiseksi, mutta kuitenkin selitellä virheensä parhain päin? Kertoa kaikki terveysongelmansa ja mielenterveysongelmansa ja kuinka monta annosta alkoholia kuluu viikossa? Avautua parisuhteista ja sivusuhteista, mutta löytää niihin sellainen kulma, ettei vaikuta ihan porsaalta seksiasioita levitellessään?

Sen lisäksi, että oikea elämä on tylsää, olen tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei kerro omista asioistaan. Eikä kirjoita niistä.

The Three-Body Problem -sarja ja Kiina

Tulipa katsottua. Klikkasin sarjan pyörimään Netflixistä melko sattumanvaraisesti jo ennen kuin olin lukenut netistä hypeotsikoita, joiden mukaan The Three-Body Problem olisi yksi palvelun kaikkien aikojen kalleimmista sarjoista. Olihan se ihan viihdyttävä ja mysteerin tuntua riitti loppuun asti. Jos joku ei ole vielä sarjaa nähnyt tai on välttynyt spoilereilta, ei kannata lukea tästä eteenpäin, jos haluaa pitää jännitystä yllä.

Sarjan pääpremissi paljastuu kokonaisuudessaan vasta muistaakseni kolmannessa jaksossa: jollain kaukaisella planeetalla asuvat San-Tiksi kutsutut alienit päättävät muuttaa maapallolle, koska heidän oma kolmea aurinkoa kiertävä planeettansa on elinkelvoton sen epävakauden vuoksi. Matka kestää 400 vuotta, mutta konfrontaatio on jo valmis. Alienit kommunikoivat ihmisten kanssa mm. jonkinlaisen virtuaalitodellisuusroolipelin avulla, hiukkaskiihdyttimet toimivat hassusti ja maailman johtavia fyysikoita kuolee salaperäisesti. Kaikenlaista jännittävää siis tarjoillaan katsojalle.

Sarja perustuu kiinalaisen Liu Cixinin romaaniin Kolmen kappaleen probleema (suom. Rauno Sainio. 2018) ja on osa laajempaa Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Suomeksi kirjan on julkaissut suhteellisen pieni tai korkeintaan keskikokoinen Aula & Co -kustannus, joten toivottavasti sarjan hype tuo myös kirjasta kiinnostuneiden rahat heidän kassaansa.

Ensimmäinen mieleen nouseva kysymys tietenkin oli jo ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten paljon alkuperäistä kirjaa on ”länsimaalaistettu” Netflixin yleisölle, ja onhan sitä. Keskeisiä hahmoja on muutettu eurooppalaisiksi ja on siellä se pakollinen värillinen näyttelijä ja yksi latinokin. Koska en ole itse kirjaa lukenut, en analysoi niiden eroja sen tarkemmin. Halukkaille varmasti löytyy googlettamalla tarkempaa tietoa.

Sarjan henkilögalleriasta tulee kuitenkin vahvasti mieleen jokin amerikkalainen high school -sarja. Sarja lupaa kovaa, tieteeseen perustuvaa scifiä, mutta enimmäkseen setvitään ihmissuhteita. Toki tv-sarjan formaatin ehdoilla mennään, eikä siinä toimi sama mikä kirjassa. Ja vaikka rahaa on sarjan tekemiseen käytetty rutkasti, tuntuu sen maailma jotenkin ”pieneltä” siihen nähden, että aihe on suorastaan galakseja syleilevä. Tämäkin on formaatin rajoituksia: katsoja ei pysyisi kärryillä, jos aihetta laajennettaisiin liikaa ja joka jaksossa esiteltäisiin lukuisia uusia henkilöitä. Silti tuntuu häiritsevältä, että ihmiskunnan suurimpia ongelmia ratkovat samat alle 10 henkeä, jotka ovat luokkakavereita keskenään.

Osa konsepteista on vähän liiankin fantastisia: supertietokone, joka on yhtä aikaa atomia pienempi ja maapalloa suurempi ja joka näkee kaiken maapallolla, tuhannen ydinpommin voimalla avaruuteen ammutut aivot ja surrealistiset virtaalitodellisuuspelit tuntuvat vähän liiankin hapokkailta, olivat ne miten kovaa scifiä hyvänsä, tai sitten kirjassa ne on selitetty paremmin kuin sarjassa. Samoin skenaario, jossa alienit julistavat ihmiskunnalle sodan kuultuaan sadun punahilkasta on aika epäuskottava. Ja samaan aikaan poltellaan pilveä partsilla tai keitellään teetä ja mietitään miten tämä maailma pelastettaisiin.

Eniten kohua on kenties aiheuttanut sarjan alussa tapahtuva kohtaus, jossa kulttuurivallankumouksen aikana fysiikan professori piestään hengiltä. Tämän jälkeen kuvataan pakkotyöleirejä ja totalitaarisen Kiinan vankiloita. Vielä erikoisemmaksi kohtauksen tekee se, että alkuperäisessä kiinankielisessä romaanissa alun kohtausta ei ole, mutta englanninkielisessä versiossa se on lisätty käännösprosessin aikana kirjan alkuun.

Sarjasta saakin varsinkin alun perusteella sen kuvan, että se olisi erityisen kriittinen Kiinaa kohtaan. Kiinassa vastaanotto on ollut kahtalaista: valtamediassa sarjaa on ylistetty siitä, että kiinalainen kulttuurituote saa näin paljon huomiota länsimaissa. Negatiivinen huomio on liittynyt siihen, että alkuperäistä materiaalia on länsimaalaistettu liikaa. Ilmeisesti alkuperäinen romaani noudattelee Kiinan politiikkaa sarjaa paremmin.

*

Huolimatta siitä, mikä on sarjan alkuperäismateriaali tai mikä on kirjailijan tai sarjan tekijöiden intentio, länsimaalainen katsoja katsoo sarjaa länsimaalaisten lasien läpi. Tai ainakin minä katsoin.

Itä on lännelle toinen. Joskus se oli kenties arabit tai Intia, kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, nyt enevässä määrin Kiina (arabialainen kursiivi ja kyrilliset kirjaimet ovat vaihtuneet logogrammeihin).

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka covid oli aikansa Tšernobyl. Rapistuvan neuvostoimperiumin kuvastoon kuuluvat lakkoilevat ydinvoimalat, telakoille ruostuvat ydinsukellusveneet ja säteilyvaara-merkillä aidatut jättömaat (pelaa vaikka Metro-pelisarjaa, jollet usko). Säteily on näkymätön tappaja, kuten on viruskin. Ei ole ”historistisesti” yhdentekevää, että covid-pandemia sai alkunsa juuri Kiinasta. Kiinalainen totalitarismi yhdistyy kontrollitoimiin ja kasvottomiin hazmat-puvuissa liikkuviin miehiin.

Tunnustan, että en tiedä Kiinasta paljoakaan. Kiinalaiset nimet eivät jää mieleeni latinalaistettuinakaan. Minulle Kiina voisi sijaita toisella planeetalla.

Länsimaalaisen katsojan tulkinnassa San-Ti ja Kiina samaistuvat. Teknologisesti kehittynyt, kaukainen ja mystinen sivilisaatio, joka toimii 400 vuoden aikajänteellä ja vakoilee meitä teknologiallaan ja uhkaa ottaa maailman valtaansa. Kiinalainen ideologia painottaa kollektivismia (oli systeemi sitten feodalismi, kommunismi tai kapitalismi), San-Ti -olennoissa ei ole yksilöitä.

Immersiivisen virtuaalitodellisuuspelin sijasta saimme vain TikTokin.

Totuus on edelleen tuolla ulkona

Katsomme avokin kanssa läpi Salaisten kansioiden (X-files) jaksoja, eli bingetämme, kuten nykyään sanotaan. Kun aikoinaan sarjaa esitettiin televisiossa, en katsonut sitä mitenkään uskollisesti, vaan jakson silloin tällöin kun osuin tv:n ääreen (Outer limits oli minusta paljon jännempi), vaikka kukaan lapsuutensa 90-luvulla viettänyt tietenkään välttynyt siltä. Kuten tiedetään, sarja on kokoelma urbaaneja legendoja ja salaliittoteorioita, joiden mysteerejä FBI-agentit Fox Mulder (David Duchovny) ja Dana Scully (Gillian Anderson) yrittävät selvittää. Sarja koostuu yksittäisistä toisiinsa liittymättömistä jaksoista (series) ja jaksoista (serial), jotka vievät eteenpäin metajuonta, jonka mukaan Yhdysvaltain hallinnon taustalla on salaliitto, joka piilottelee totuutta maan ulkopuolisesta elämästä ja vähän kaikesta muustakin.

Salaiset kansiot oli meille 90-luvun sukupolvelle kulttisarja, joka popularisoi salaliittoteoriat, joihin puoliksi leikillään ehkä uskottiinkin. Ehkä ufoja oli olemassa ja ehkä niiden salassa pitämiseksi oli olemassa salaliitto. I want to believe. Tätä lisäsi vielä se omanlaisensa anti-amerikkalaisuus, jota ehkä Voima-lehden tyyppinen vasemmistolaisuus ruokki. Oli helppoa uskoa, että Yhdysvaltain hallituksen taustalla oli pahiksia, joilla oli paljon salattavaa.

Se oli kuitenkin suhteellisen viatonta ja epäpoliittista. Suurin osa näistä jutuista oli silloin vielä lehtien ”hullu maailma” -palstalla. Olihan silloinkin toki Luonnonlain puolue, eli ”joogalentäjät”, mutta sekin oli marginaalinen ilmiö, jolle naureskeltiin. Nykyisin tuntuu, että liian moni ottaa salaliittoteoriat liian vakavasti ja mukana on ääriliikkeitä ja tiettyä kyynistä vallantavoittelua. Salaliittoteoriat ovat lakanneet olemasta hupia.

Ja siellähän se kaikki on: ”deep-state” ja ketjupolttavat, näkymättömät miehet varjoissa, jotka vetelevät naruista ja järjestävät poliittisia murhia ja laittavat lds:tä juomaveteen ja piilottelevat humanoideja pakastelokeroissa. Ufot ovat korvautuneet muunlaisella huuhaalla (pieniä vihreitä miehiä nähdään takapihoilla nykyään harvemmin, kun ihmisillä on monen megapikselin digikamera aina kännykässään käden ulottuvilla), mutta muuten henki on sama.

Miksi Salaisten kansioiden kaltainen sarja nousi suosioon juuri 90-luvulla? Olihan ufoja ja yliluonnollista käsitelty populaarikulttuurissa aikaisemminkin. Kylmä sota oli vasta päättynyt ja sen aikana valtiot aivan oikeastikin salasivat asioita kansalaisiltaan. Varsinkin Itä-Euroopassa salaliittoteoriat ovat olleet suosittuja: jos sinusta tuntuu, että hallitus juonittelee sinua vastaan ja että puhelintasi kuunnellaan, saattaa se johtua siitä, että niin tapahtuu. Jos valtio-omisteisissa tiedotusvälineissä on pelkkää propagandaa, kuulopuheet ovat luotettavampi tietolähde. Ehkä 90-luvun poliittisen suojasään aikana näistä asioista tuli nimenomaan viihdettä, jossa oli kuitenkin sellainen pieni kulma, että niihin saattoi ”uskoa”. Internet oli vasta yleistynyt ja siellä levisi kaikkea ”pomminrakennusohjeista” ufojuttuihin ja niihin suhtauduttiin huvittuneisuudella.

Mielenkiintoinen jakso tältä kantilta on Kaddish (4:nnen kauden 15. jakso), joka käsittelee antisemitismiä. Antisemitismiä on sanottu maailman vanhimmaksi salaliitoksi. Jaksossa rasistista propagandaa levittävät uusnatsit surmaavat juutalaisen miehen ja tämä palaa kostamaan Golemin hahmossa. Juuri antisemitismin kaltaiset väkivaltaiset ja pahantahtoiset salaliittoteoriat ovat niitä vastenmielisimpiä verrattuna viattomiin netistä luettuihin juoruihin, joihin kukaan ei aivan tosissaan usko.

Toinen jakso, joka liittyy tämän blogin teemoihin, on Kill Switch (5:nnen kauden yhdestoista jakso), jossa tekoäly saavuttaa itsetietoisuuden. Nyt kun katsoin jakson tiedot Wikipediasta, huomasin vasta, että jaksoa olivat kirjoittamassa William Gibson and Tom Maddox (tämä on varmaan asia, joka olisi kuulunut yleistietoon). Jaksossa onkin paljon Gibsonilta tuttuja teemoja, kuten virtuaalitodellisuus ja punk-henkinen hakkerityttö. Jakso on hengeltään aika ysäri, mutta tekoälyyn liitetyt myytit ovat edelleen samanlaisia kuin silloinkin.

Kuulemma Disney on aikeissa aloittaa sarjan uudestaan. Toimiiko Salaisten kansioiden kaltainen sarja enää maailmassa, jossa salaliittoteorioihin suhtaudutaan niin eri tavalla?

LISÄYS 4.3.

Niin, ja Ultra-lehteä luettiin myös. Näköjään nettisivujen (joissa on aika vahvat ysärivibat niissäkin) mukaan ilmestyy vieläkin ja uusimmassa numerossa kerrotaan mm. Dalai Laman kissasta.

Lehden perusti Tapani Kuningas vuonna 1972 nimellä Ufoaika (olihan ufojuttuja tosiaan ollut jo ennen Salaisia kansioita). Luin Kuninkaan jonkun ufo-kirjan aikoinaan, olisikohan ollut Ufoja Suomen taivaalla, joka oli tietenkin hurjan jännnä. Yksityiskohtana siitä jäi mieleen, että tilastollisesti ufo-havainnot ovat yleisimmillään perjantain ja lauantain välisenä yönä n. kello 3:n jälkeen.

Muistan korona-pandemian aikaan vilkaisseeni viimeksi julkaisun kotisivuja olin iloinen, että he eivät olleet lähteneet denialismin ja rokotevastaisuuden kelkkaan. Muutenkin lehti näyttää edustavan sitä vanhan koulukunnan huuhaata. En olisi uskonut, että koskaan tulisin sanomaan tätä, mutta nykyaikana jopa Ultra-lehti vaikuttaa suhteellisen tervejärkiseltä.

Näin tullaan kulttijohtajaksi -sarja

Netflix näytti ironisen, kieli poskessa tehdyn sarjan kulttijohtajista. Peter Dinklage antaa kyynis-karismaattisella äänellään neuvoja sarjan kuudessa jaksossa kuinka perustaa oma kultti. Keskeiset käsitellyt kultit ovat Charles Mansonin ”perhe”, Jim Jonesin Peoples Temple, Jaime Gomezin Buddhafield, Marshall Applewhiten Heaven’s Gate, Shoko Asaharan Korkein totuus ja Sun Myung Moonin Yhdistymiskirkko. Muita liikkeitä mainitaan sivulauseessa. Näistä Buddhafield oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta suurista liikkeistä skientologia jätetään mainitsematta (ehkä tekijät eivät halunneet tulla maalitetuiksi).

Lopulta kuitenkin sarja on vain pintaraapaisu aiheisiinsa ja lähinnä ironisten kommenttien ja nopeiden leikkausten rytmittämää infotainmentia, jossa itselle uutta oli kovin harva asia. Mielenkiintoinen tai vähintään hauska kumminkin, jos on mustan huumorin ystävä.

Tulin sarjaa katsoessa miettineeksi, mitä eroa on kultilla ja salaliittouskovaisuudella. Tälle on varmaan olemassa jokin sosiologien keksimä määritelmä, jota olen liian laiska googlettaakseni, mutta veikkaisin, että kultti on yhteisöllisempi ja nojaa karismaattiseen johtajaan, kun taas salaliittoteoriat ovat tiettyyn asiaan liittyviä huhuja, joita voi levittää kuka tahansa. Vaikka salaliittoteorioita levittää moni karismaattinen mielipidejohtaja ja toisaalta kultit käyttävät salaliitoteorioita hyväkseen, ei joku Joe Rogan kuitenkaan tietääkseni pidä seuraajiaan kommuunissa maailmalta eristettynä paastoamassa.

Salaliittoteoriat alkavat kuitenkin saada kulttimaisia sävyjä. Esimerkiksi Pasi Kivioja kirjassaan Salaliittoteorioiden ihmemaassa (Docendo 2022) kuvailee salaliittoteoriauskovaisten kulttimentaliteettia ja hänen kirjassaan teoreetikot muodostavat yhteisöjä, jotka levittävät uskomuksiaan. Varsinkin terveys- ja joogapiireissä esiintyy monenlaista pimeän puolen teoriaa, toisaalta Asaharan opit lähtivät liikkeelle joogasta.

Itse vielä muistan ajan, kun salaliittoihin suhtauduttiin huvittuneen viattomasti. Minun ikäpolveni kasvoi Salattujen kansioiden kanssa 90-luvulla ja kaikki ufojutut tietenkin kiinnostivat teini-ikäisiä. Aikoinaan sanomalehdissä oli Hullu maailma -palstoja, nykyään meillä on X (ent.Twitter). New Yorkin 9/11-iskujen aikaan salaliittoteoriat ottivat lisää kierroksia (laajakaista-Internetin voittokulun kanssa tasamatkaa), mutta niitäkään ei kukaan tervejärkinen ottanut todesta. Kaikki suhtautuivat ”viralliseen totuuteen” terveen epäilevästi, eikä se ollut merkki mistään poliittisesta suuntautuneisuudesta.

Jossain vaiheessa salaliittoteorioihin tuli ilkeä, aggressiivinen ja oikeistolainen sävy. Vaihtoehtoväki oli aikanaan hippiretkuja, jotka olivat pikemminkin vasemmalla. Samoin ”valtamediaa” arvosteltiin vasemmalta, koska hokeman mukaan ne olivat tietenkin osa porvarillista ideologiaa.

Onko perinteisiä kultteja enää olemassa? Ehkä salaliittoteoriat ovat nykyajan kultteja. Nykyään ei kukaan jaksa lähteä Guyanaan paratiisia rakentamaan tai liftata ufon kyytiin, kun tietokoneen tai kännykän näytöltä voi selailla Tokentubea. Qanon on nykyajan kultti, löyhä yhteenliittymä seuraajia. Capitol-kukkulan hyökkäys tammikuussa 2021 oli ”yhteisöllisintä”, mitä liike sai aikaan, mutta oman käsitykseni mukaan siinäkään ei ollut taustalla järjestäytynyttä koordinointia.

Sarjassa haastatellaan myös entisiä kulttien jäseniä, mutta aika pinnallisen puhuva pää -tyyliin ja jotenkin jää miettimään, miksi he ovat lähteneet ohjelmaan ja mikä heidän taustansa noin laajemmin on (eräs jopa tekee omaa podcastia). Ensimmäisenä tuli mieleen Chuck Palahniukin romaani Henkiinjäänyt.

Syynä liittyä kulttiin lienee juurikin yhteisöllisyyden kaipuu ja tarve saada varmoja selityksiä epävarmassa maailmassa. Mutta mikä saa ihmisen pysymään mukana kultissa senkin jälkeen, kun sen toimitatavat ovat kaikonneet terveen järjen ulottumattomiin kohti Siriukselle johtavaa rataa? Vahva veikkaus on taloustieteteestä tuttu sunk cost, eli ”upotetut varat”. Pokeria tunteville termi pot committed on tuttu: kukaan ei foldaa siinä vaiheessa kun on all in, vaikka tietää häviänsä; saman tien voi katsoa sen riverin. Samoin jos on vuosikausia saarnannut salaliittoteorioita, on vaikea tunnustaa olevansa väärässä, kun on investoinut niin paljon psyykkistä energiaa, puhumattakaan jos on myös irtisanonut ihmissuhteensa, luovuttanut koko omaisuutensa liikkeelle ja muuttanut kommuuniin meditoimaan kellon ympäri. Siinä vaiheessa voi yhtä hyvin ottaa sen myrkkyannoksen johtajan kanssa ja katsoa herääkö avaruusalukselta.

Aina näin viikon alussa toisiaan tulee miettineeksi, tulisiko töihin menemisen sijasta perustaa kultti, jonka seuraajat palvelisivat johtajaansa ja lahjoittaisivat minulle rahansa. Mutta millainen? Ufojen suosio on hiipunut sen jälkeen, kun kamera tuli kännyköiden vakiovarusteeksi eikä siitä huolimatta ekstraterrestriaalien kohtaamisista ole videomateriaalia. Ehkä pitäisi väittää ulkoavaruuden muukalaisten olevan näkymättömiä. Jumala on ollut ympäri maailman menestystuote, mutta uskomusmarkkinat ovat jo liian saturoidut kaikenlaisilla jumalilla ja siitä aiheesta on vaikea keksiä mitään, mitä ei ole 10 000 sitten jo keksitty. Ehkä sen pitäisi olla postmoderni kultti, joka suhtautuu kultteihin ironisella tavalla ja esittäytyy avoimesti pelkästään kulttina, jonka tarkoituksena on ottaa tyhmiltä rahat pois ja alistaa seuraajansa narsistisen johtajan hyväksikäytölle.

Mukaan voi ilmoittautua alla olevalla lomakkeella.

Osasen suhde kokonaisuuteen (Midnight mass)

Viime viikolla tuli katsottua Netflixiltä minisarja Midnight mass, joka on vallan suosilteltava sarja, jos tykkää tiivistunnelmaisista sarjoista, joissa puhutaan pitkiä monologeja. Sarjasta voisi kirjoittaa varmasti pidemmänkin arvostelun, mutta tässä bloggauksessa pohdiskelen sen suhdetta siihen, miten ideologiat toimivat. Jos et ole sarjaa vielä nähnyt, suosittelen sen katsomista ennen tämän lukemista, varsinkin jos et kaipaa spoilereita.

Kuten siis sarjan nähneet tietävät, kertoo se syrjäiselle saarelle sijoittuvasta hiljaisesta pikkukaupungista, jonne saapuu mystinen pappi Paul Hill sijaistamaan yhteisön aikaisempaa katolilaista pappia isä Pruittia, joka on sairastunut matkallaan pyhälle maalle. Seuraa joukko mystisiä tapahtumia, kun vanhat nuorenevat ja rammat kävelevät. Karismaattinen isä Paul saa kaupungin asukkaat valtaansa ja pian kaikki ovat hänen kulttinsa vallassa lukuunottamatta pientä vähemmistöä: saaren islaminuskoista poliisikonstaapelia, skeptistä naislääkäriä ja päähenkilöpariskuntaa Eriniä ja Rileytä. Paljastuu, että isä Paul onkin nuorentunut Pruitt ja että ihmeiden takana on jonkinlainen pyhältä maalta pappia seurannut vampyyriperkele (sanaa vampyyri ei sarjassa taideta kertaakaan käyttää), joka muuttanut isä Paulin ja joka ehtoollisviinin seassa annostelee elämänvoimaansa seurakuntalaisille. Kulisseissa naruja on koko ajan vedellyt katala diakonissa Bev, joka on jonkin sortin psykopaatti siinä missä isä Paul kenties vain hyväuskoinen hölmö.

Sarjan fokalisaatio on rakennettu siten, kuten se usein rakennetaan: katsoja samaistuu skeptikoihin ja vallitsevaan tunteeseen, että kaikki ei ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on hyvin ilmeinen positio, koska meillä kaikilla on kokemus omasta subjektiudesta suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Ihmisen, ainakin modernin ihmisen, perustunne on yksinäisyys ja yksilöllisyys; muut ihmiset tuntuvat kuuluvan johonkin, mihin me emme kuulu, toisaalta juuri me olemme poikkeuksellisella tavalla hereillä ja näemme kokonaisuuden sen ulkopuolelta. Mysteeri on mysteeri vain sille, jolle se pala palalta paljastuu, ja narratiivi on juuri mysteerin paljastuminen.

Onkin houkuttelevaa ajatella, että kun koko kaupunki menee sekaisin, juuri minä olen se epäilijä, joka näkee kaiken läpi kun muut seuraavat johtajaa lasinkiilto silmissään. Jos natsit nousisivat valtaan tänään, olisin se joka jo aikoinaan sanoi ”enkö minä sanonut”. Minun kulutuspäätöksiini eivät mainokset vaikuta. Minä en usko mitään, mitä poliitikot sanovat, vaan muodostan mielipiteeni omilla aivoillani.

Ironia piilee juuri siinä, että näin ideologiat ja kultit toimivat. St. Patrickin kultin ytimessä on sen totuuden löytäminen, jota koko muu ulkopuolinen maailma ei suostu näkemään. Itse jumala on antanut kyläläisille profeetan, joka lahjoittaa heille ikuisen elämän ja saa heidän silmänsä aukeamaan totuudelle. Sen sijaan muu maailma vaeltaa pimeydessä ja synnissä, jota jumalan valo ei valaise. Isä Paul nimenomaan käyttää vampyyrinpureman vertauksena silmien avautumista: pureman jälkeen koko maailma näyttää erilaiselta. Ennen kuin muidenkin silmät avautuvat (ts. saavat vampyyritartunnan), joutuu isä Paul valehtelemaan heille, mutta valheetkin palvelevat suurempaa tarkoitusta.

Oli kyseessä sitten jehovantodistajuus tai Wincapita, wokeismi tai Awekening-liike (jotka mielenkiintoisella tavalla molemmat viittaavat ”heräämiseen”) koronadenialismi tai rokotevastaisuus, kaikki liikkeet korostavat silmien avaamista ”totuudelle”, jota ”lampaat” eivät näe. Jokainen salaliittoteoreetikko kuvittelee olevansa Riley tai Erin hulluksi muuttuneessa maailmassa, yksilö joka ajattelee omilla aivoillaan. Vai onko kenties sittenkin karanteenin eristämä maailma kuten St. Patrickin eristynyt seurakunta, joka sekoaa karismaattisen johtajan pauloihin? Verkossa levitetään valheita, vihjailuja ja puolitotuuksia ja niiden levittäjät ovat hyvin tietoisia siitä, että valehtelevat, mutta kaikki on sallittua, kun on tarkoitus saada ihmiset ”näkemäään totuus”.