Kirjoitan tässä kohtaa vielä pari sanaa autofiktiosta, koska se tuntuu olevan niin keskeinen käsite tämän päivän kirjallisuuskeskustelussa.
Alun perin käsite oli vastine kirjallisuudentutkija Philippe Lejeunen määrittelylle, jossa hän erotti elämänkerrallisen romaanin ja omaelämänkerran. Kenties kyseessä oli vain työhypoteesi, mutta hän päätyi tekemään eron sillä perusteella, että elämänkerrallisessa tai todellisten tapahtumien innoittamassa (fiktiivisessä) romanissa on mukana kirjailijan alter ego, jolla on eri nimi kuin kirjailijalla, kun taas omaelämänkerrassa kirjoittajan nimi kannessa ja kirjan päähenkilön nimi on sama. Lejeunen mukaan tällöin kirjoittaja solmii lukijan kanssa ”omaelämänkerrallisen sopimuksen”, jossa vakuuttaa kirjoittavansa totta. Vaikka Lejeunen jako on sinänsä pragmaattinen, ei tarvitse käyttää suurtakaan vaivaa sen kumoamiseen.
Ranskalainen kirjailija Serge Doubrovsky kirjoitti vuonna 1977 romaanin Fils, jonka nimesi ”autofiktioksi”. Tietääkseni hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi, enkä edes tiedä mistä kyseinen kirja kertoo. Olen ymmärtänyt, että hän ei ole kovin luettu kirjailija ja on yleisesti tunnettu vain tämän termin popularisoijana. Vastateesinä Lejeunelle kirjan päähenkilön nimi oli sama kuin kirjoittajan, mutta sisältö oli muuten fiktiota.
*
Tällä hetkellä autofiktio on laajentunut tarkoittamaan kaikkea omaelämänkerrallista kaunokirjallisuutta. Kirjoittajan, kirjan päähenkilön, näiden nimien, alger egojen, metafiktion ja ”totuuden” suhteella on leikitelty maailman sivu. Aikaisemmin näitä on saatettu kutsua esim. avainromaaneiksi (teoreettisesti avainromaani on autofiktion vastakohta: siinä sisältö on ”faktaa”, mutta nimet on vaihdettu). Kirjallisuudenprofessori Lea Rojola kirjoitti jo 90-luvulla omaelämänkerrallisuudesta ”läheisyyden löyhkänä”.
Joskus lukijat saattavat kommentoida, että jokin teos ”ei ollutkaan autofiktiota”, koska ”se ei ollut totta”. No, siksi sitä kutsutaankin fiktioksi.
Toisaalta kirjoittajat itse käyttävät autofiktiota suojakilpenä: hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta pidättää oikeuden ottaa taiteellisia vapauksia. Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin sitä, miten itsensä kirjasta tunnistavat siihen suhtautuvat. Fiktion taakse piiloutuminen voi olla yksi ratkaisu puolustautua syytöksiltä silloin, kun joku loukkaantuu.
*
”Autofiktio”-buumissa (eli ts. omaelämänkerrallisuus-buumissa) minua häiritsee se tirkistelynhalu. Aina kuuluu tunnustaa jotain itsestään, enkä itse halua osallistua siihen, antavana tai ottavana osapuolena. Autofiktio on kirjallisuuden tositv:tä; alusta loppuun käsikirjoitettua, mutta haluamme uskoa sen todeksi. Höttöinenkin teksti menee läpi, koska sillä on itseisarvoa ”rehellisenä” ja ”avoimena” tunnustuksena, toisin sanoen ”totena”.
Tai kenties se on kuin sosiaalinen media: voin Facebookista käydä katsomassa, mitä vanhoille koulukavereille kuuluu, ja se on mukavaa. Voisiko kaunokirjallisuudelta kuitenkin vaatia enemmän?
Tietenkin autofiktiivisen teoksen voi lukea ”vain” fiktiona. Esimerkiksi Ossi Nymanin Häpearauha -romaani kertoo kirjoittajansa oikeasta elämästä — tai ainakin yhtymäkohtia löytyy runsaasti — mutta kenties se ei ole olennaista. En sitä lukiessani oikeastaan välittänyt koko asiasta. Sen sijaan hänen ensimmäisen kirjansa Röyhkeys vastaanottoa ei voi ajatella ilman Nymanin, ”ideologisen työttömän”, henkilökohtaista persoonaa.
Sitten on sellainenkin genre kuin ”true crime”. Esimerkiksi rikoskirjallisuuteen ja erityisesti true crime -kirjallisuuteen keskittynyt Deadline kustannus toteaa kotisivuillaan oireellisesti, ettei se ota suuren tarjonnan vuoksi vastaan tarjouksia fiktiivisistä tarinoista. True crime – genressä ”totuudellisuus” on myyntikikka; lukija voi kirjaa kuumeisin sormin lehteillessään ajatella, että kaikki ne murhat ja raiskaukset ovat oikeasti tapahtuneet, mikä tietenkin tekee siitä paljon kovempaa kamaa kuin että joku olisi vain keksinyt dekkarin omasta päästään.
Kaunokirjallisuuden voima on siinä, että kirjoittajan mielikuvituksella ei ole rajoja. Kaunokirjallisuus ei ole totta, mutta voisi olla totta — ainakin jossain todellisuudessa. Jos kirjallisuuden ideaaliksi nostetaan, että se on todellisuudessa tapahtunut kirjoittajalle itselleen, niin onhan se melko rajoittavaa.