Tämä ei ole maksettu mainos eikä tilaustyö, mutta tekijä pyysi minua arvostelemaan tämän kirjan (Mika Terho: Hellät elätit. Oppian 2025). En varsinaisesti ole kriitikko — kirjoitan kyllä kirjoista, mutta pikemminkin kirjoitan aiheista, joihin sitten poimin ajankohtaisia kirjoja. Mutta menköön nyt tämän kerran.
En tunne Mika Terhoa henkilönä, vaikka olemmekin molemmat jättäneet kesken kotimaisen kirjallisuuden opinnot ja meillä on sama kustantaja ja näköjään useampi yhteinen Facebook-ystävä (disclaimer päättyy tähän). Kirjailijana tutustuin häneen joskus 2000-luvun alkupuolella. Se oli ns. Turun runoliikkeen aikaa ja silloin runoilijat lausuivat kapakoissa runojaan. Terho oli kirjoittanut Marjo Isopahkalan kanssa kokoelman Intohimon hullu huhtikuu (Sammakko 2001), josta molemmat lukivat vuorotellen runoja. Runot olivat humoristisia ja itseironisia.
Terhon kirjoista olen lukenut muutamia. Lyhytromaanin Holopainen (Pikku-idis, 1996) omistin joskus aikoinaan, noukin sen jostain alelaarista, mutta nyt sitä ei löydy mistään. Omaelämänkerrallisen proosateoksen 90-luvun kuvat (Sammakko, 2000) ostin jostain, en muista mistä, se on minulla vieläkin. Liepeeseen hinnaksi on merkitty 0,50€. Teoksen nimi luonnollisesti on lainaa Pekka Kejosen 60-luvun kuvista (Kejonen on myös kirjoittanut siihen esipuheen), joka luonnollisesti on lainaa nimimerkki R. Palomeren 30-luvun kuvista (oik. Raul Palmgren, tätä muuten ei löydä mistään, edes kirjastosta; tietäjät ilmiantakoon).
Kirjan lopussa on henkilöhakemisto, jonka ensimmäinen nimi on Aartoma, Kari. Karikin kuului Turun runoliikkeeseen ja menehtyi viime vuonna. Häntäkään en tuntenut henkilökohtaisesti, vaikka asuikin pitkään naapurissani. Hänet tapasi Kupittaan puiston penkilltä usein nukkumasta. Joskus penkin alta. Aartoman kuoltua hänen kollegansa järjestivät hänelle avoimen muistotilaisuuden Bar Ö:ssä, jossa kävin kuokkimassa.
Runoja välillä lausutaan turkulaisissa kapakoissa edelleenkin, mutta en tiedä tarkalleen, mieltävätkö turkulaiset runoilijat edelleen kuuluvansa johonkin liikkeeseen. Tapani Kinnuselta ilmestyi runokirja Oopperan grilli (Enostone, 2024) viime vuonna, Juha Kulmala Facebook-päivityksessä kertoi jättäneensä uuden runokirjan käsikirjoituksen kustantajalle. Nuoremmat turkulaiset runoilijat, kuten Susinukke Kosola tai Artemis Kelosaari kenties jatkavat turkulaisen UG:n ja esittävän runon perinnettä, mutta eivät tietääkseni ole osa mitään liikettä.
Ja voiko runo vuonna 2025 olla muuta kuin undergroundia?
Mika Terho näyttää siirtyneen (omaelämänkerrallisista) runoista pysyvästi omaelämänkerralliseen proosaan.
Kuten olen moneen kertaan tässä blogissa kirjoittanut, minulla on tiettyjä ongelmia omaelämänkerrallisuuden ja ns. autofiktion kanssa (ks. tarkempi määritelmä).
Terhon kirja alkaakin kommentilla Krister Kihlmanista, suomenruotsalaisesta kirjailijasta, joka on Tieteen termipankin käyttämä esimerkki tunnustuskirjallisuudesta. Genre on siis ensimmäisiltä riveiltä selvä.
Terho työskentelee hoitajana kehitysvammaisten asumisyksikössä (hän ei ole ainoa entinen kirjallisuudenopiskelija, joka on lähtenyt sosiaalialalle oikeisiin töihin) ja on tätä nykyä pienen tytön isä. Työtä kuvataan teoksessa muuhun kerrontaan sekoittuvina pilkahduksina, groteiskeina yksityiskohtina eritteistä ja hoidokkien kehollisuudesta. Työ on raskasta (onko tämä työläiskirjallisuutta?) ja likaista. Tässä teoksessa ei kuitenkaan aiheeseen syvennytä yhtä tarkasti kuin Terhon aikaisemmassa kirjassa Niittyvilla-Pattaya, All Night Long (Enostone, 2014), jossa asumisyksikön potilaiden liian tarkka kuvaus poiki kirjailijan työnantajalta rikosilmoituksen työhön kuuluvan vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja jonka kustantaja sen vuoksi veti myynnistä.
Tässä kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, mutta on lähdeluettelo, jonka ensimmäinen nimi on jälleen Aartoma (x 5). Muistaakseni myös Aartoman Kahden joen kaupungissa on lähdeluettelo, mutta minulla ei ole kirjaa käsilläni, enkä muista sitäkään, oliko Terhon kirjoja kyseisessä luettelossa.
*
Kirjan nimi viittaa turkulaiseen 90-luvun lopulla vaikuttaneeseen runoperformanssiryhmään, mutta tämä ei ole mikään historiikki, eikä tarina Hellät elätit -nimisestä kollektiivista, vaikka sivulla 10 Terho lupaa kirjan olevan ryhmän ”toiminnan dokumentti”. Ryhmän jäsenet olivat edellä mainittuja runoliikkeen runoilijoita: Kari Aartoma, Juha Kulmala, Markus Jääskeläinen, Esa Hirvonen ja tämän teoksen kirjoittaja Mika Terho. Tanssiryhmän koreografina toimi Nina Renvall ja esitykset pidettiin Barker-teatterilla. Tämä on varsinainen informatiivinen sisältö.
Nimettyihin runoilijoihin viittaillaan ja heitä lainaillaan, välillä pistetään palindromiksi asti.
(Jonkin runotapahtuman jälkeen Tapani Kinnunen kutsui minua Markus Jääskeläisen kaksoisolennoksi. En osaa sanoa, en ole tavannut häntä luonnossa. En ole tavallisen näköinen, mutta olen tyypillisen näköinen. Muistin, että minulla oli jokin Jääskeläisen kirja, mutta en muistanut sen nimeä. Olin ostanut sen Sammakon kirjakaupasta, kun en kehdannut lähteä kaupasta ostamatta mitään, kun Lahtinen ahkerasti esitteli minulle kirjoja. Muistan nyt, että kirjan nimi oli Siemen, mutta en löydä sitäkään mistään. )
Oleellista kenties ei olekaan, mistä teos kertoo. Vaikka Terho näyttääkin siirtyneen runoista proosaan, ei teksti ole perinteistä proosaa vaan pikemminkin proosarunoa, joka vyöryttää iskelmien kertosäkeistä , kavereiden runoista ja kirjojen otsikoista kähvellettyjä sanapareja. Kieltämättä tekstissä on tiettyä svengiä, joka melkein tarttuu tätäkin kirjoittaessa. Terhon suosikkisana on kuitenkin kopulan ensimmäinen persoona: olen.
Olen beatin värinä rakastelevien naisten pakaroissa. Olen gonzon kutsuhuuto täyteen erektioon kovettuneissa kaluissa. Olen undergroundin ilosanoma rakastelevien parien orgasmin äänissä.
Voi sanoa kirjoittajalla olevan se kuuluisa vahva oma ääni, eräänlainen Mika Terho -formaatti, jolla kirjat paukutetaan läpi. Se on muistoista, unelmista ja havainnoista koostuvaa tajunnanvirtaa, jossa seikkailevat kaverit ja exät.
Ennen kaikkea Hellät elätit -kirja on kirja Hellät elätit -kirjan kirjoittamisesta.