Tämän bloggauksen lähtöpontimena on Netflixin uusi dokumenttisarja ”Alien worlds”, joka visioi animaation keinoin millaista voisi elämä olla avaruudessa ns. eksoplaneetoilla. Jälleen kyseessä aihe, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten tämä ei ole varsinaisesti sarjan arvostelu, mutta koska kyseinen sarja toimii hyvänä esimerkkinä, sidon tämän aiheen siihen. Itsessään sarja on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, pikemminkin ”infotainmentia” kuin dokumentti perinteisessä mielessä. Tiedettä on mukana sen verran, että sitä päästään popularisoimaan ja uudenaikaisen luontodokkarin kaikki keinot ovat käytössä ja jopa ylitetään, kun epäiltävästi psykedeelejä nauttineet animaattorit pääsevät vauhtiin. (Esimerkiksi Ylen astrobiologiasarja on toki kovempaa tiedettä, mutta paljon tylsempi.)
Kritiikin kohteena on tässä se sarjan premissi, että evoluutio on kaikkialla maailmankaikkeudessa elämää synnyttävä voima. Tai pikemminkin sellainen yleinen ajattelutapa, josta kyseinen sarja tarjoaa hyvän esimerkin.
Itselläni on henkilökohtaista historiaa aiheesta sitä kautta, että jouduin nuorena tekemisiin ns. älykkään suunnittelun ja kreationismin kanssa. Ei mennä tässä siihen sen pidemmälle, mutta tällä hetkellä olen kohtalaisen vakaumuksellinen ateisti, jopa siinä määrin, että haluan kyseenalaistaa kaikki ”teismin” muodot metafysiikassa, myös sellaiset jotka korvaavat persoonallisen (kristillisen) jumaluuden jollain abstraktilla voimalla. Monille evoluutioteoria edustaa sitä perustetta, joka kampeaa jumalan jalustaltaan osoittamalla, ettei maailmaa ole luotu (kuudessa päivässä tai useammassa), vaan että kaikki on syntynyt ”sattumalta”. Myös kreationistit ovat ottaneet evoluutioteorian päävihollisekseen väittämällä, että maailmankaikkeus ja elämä ovat niin kompleksisia ilmiöitä ja silti toimivat niin tarkoituksenmukaisesti, että ne eivät ole voineet syntyä sattumalta, vaan joku on ne suunnitellut. Tähän ateisti vastaa, ettei ole mitään suunnittelijajumalaa, vaan että maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä ja elämän syntyä ja kehitystä säätelee abstrakti elämää luova voima, nimeltä ”evoluutio”. Kun kreationisti kysyy, mistä elämän moninaiset muodot ovat peräisin, ateisti vastaa ”evoluutio on ne luonut”. Evoluution tulosta ovat myös ihminen ja hänen tietoisuutensa. Evoluutiolla on suunta ylöspäin ja eteenpäin, kohti kehittyneempiä ja monimutkaisempia organismeja. Kuten vuoden 1979 Star Trekissä, Voyager-avaruusluotainkin saavuttaa tietoisuuden, kun sille vain annetaan tarpeeksi aikaa. Koneiden tietoisuutta pidetään uhkana: kun niille annetaan tarpeeksi laskentatehoa, niiden piirilevyihin pulpahtaa tietoisuus itsestään, koska evoluutio. Evoluutiolla jotkut selittävät myös moraalia, äärimuotonaan sosiaalidarwinismi.
Alien worlds -dokumenteissa evoluution oletetaan olevan kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava voima, joka seuraa samoja periaatteita muilla planeetoilla kuin maan päälläkin. Jokaisen osan alkuinsertissä listataan kolme periaatetta, jotka ovat elämälle universaaleja kaikkialla: ravinnonhankinta, lisääntyminen ja kehittyminen. Näistä ongelmallisin on viimeinen: mikä on piirtänyt suuntaviivat kehitykselle?
Ongelma on siis siinä, että jos ateisti uskoo kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttavaan, elämää luovaan abstraktiin voimaan, jolla on suunnitelma ja päämäärä ja jonka eettisiä periaatteita ihmisten tulee noudattaa, niin eikö kyseessä ole ihan perinteinen jumalusko (”sounds like a religion with extra steps”), ainakin jonkinlaisessa aristoteelisenä light-versiona, ”ensimmäisenä liikuttajana”? Jos vieläpä ihmisten (ja koneiden) tietoisuus on peräisin evoluutiosta, joka kehittää lajeja kohti jotain ideaalia, miten tietoisuus voi olla peräisin joltain joka ei ole tietoinen? Mikä on se ideaali, jota kohti kehitymme ja mikä on se suunnitelma, jota noudattaen niin tapahtuu?
Väitetään, että uskonto on syntynyt myös evoluution tuloksena vastaamaan tiettyjä tarpeita. Jos jätetään evoluutio tästä kohtaa pois, voidaan silti melko suurella varmuudella sanoa, että uskonto, tai tässä tapauksessa teismi on ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa maailmaa. Pyrimme näkemään järjestelmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta sielläkin missä niitä ei välttämättä ole, personoimaan ja näkemään ympäristömme antropomorfisena. Nämä tavat ovat meille niin ominaisia, että ateistinkin voi olla niistä vaikea irtautua. Arkikielessä myrsky ”raivoaa”, vaikka sillä tuskin sen kummallisempia tunteita kuin ”hellivällä” auringonlämmölläkään. Samoin ateistitkin puhuvat evoluutiosta kuin tietoisesta, suunnitelmallisesta voimasta.
Edellä käytin tarkoituksella termiä ”evoluutio”, koska se tulee myös sarjassa esiin ja se on myös se olkinukke, jota vastaan kreationistit hyökkäävät. Ensimmäinen askel voisi olla sen korvaaminen esimerkiksi luonnonvalinnan käsitteellä: lajit sopeutuvat ympäristöönsä ja muuntuvat sen seurauksena siten, että syntyy uusia lajeja. Tämä on (lähes) eittämätön tieteellinen tosiasia. Sen sijaan on vaarallista puhua ”kehityksestä”, koska silloin tulee olettaa jokin ideaali, jota kohti kehitytään, ikään kuin jossain olisi elämän pohjapiirros valmiina. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan teleologiseksi (ja sekin palautuu Aristoteleeseen): oletetaan että maailmalla on jokin päämäärä ja tarkoitus. Ihmiselle onkin vaikea hahmottaa maailmaa, jossa ei olisi merkityksiä, elämää jolla ei olisi mitään tarkoitusta (Aristoteles onkin kenties paras esimerkki ”terveen järjen filosofista”). Vaatii kuitenkin suunnatonta uskonhyppäystä todella antaa maailmankaikkeudelle jokin suunnitelma, jota noudattaen se kehittyy. Youtubessa oli oiva seminaari naturalismista (siis naturalismista metafysiikassa, ei nakuleireistä), mutta jostain syystä en löydä sitä enää.
Sarjassa kuitenkin ”evoluutio” näyttää toimivan vierailla planeetoilla hyvin samalla tavalla kuin maan päällä. Jos kuitenkin evoluution moottorina on ”sattuma”, voi se ottaa minkä suunnan tahansa. Ei ole mitenkään sanottua esimerkiksi, että vierailla elämänmuodoilla olisi dna:ta soluissaan (tai edes soluja). Ikään kuin aminohappojen kemialliset ominaisuudet synnyttäisivät elämää, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Sen vielä ymmärrän, että happi- ja vetyatomien ominaisuudet ovat sellaiset, että oikeissa olosuhteissa ne yhdistyvät ja syntyy vettä (ja vielä oikeammissa olosuhteissa iso räjähdys), mutta onko hiili-, vety- ja typpiatomeilla sellainen ominaisuus, että ajan kanssa ne muodostavat dna-ketjuja, alkavat taistella selviytymisestään, kehittyä kohti tietoisuutta jne.? Eroja on vain sopeutumisessa ympäristöön, mutta suunta on joka tapauksessa selvä. Miten tällaista suuntaa voi olla ilman suunnitelmaa ja miten usko tällaiseen suunnitelmaan eroaa uskosta jumalan luomissuunnitelmaan?
Elämästä maailmankaikkeudesta puhuttaessa keskustelu alkaa yleensä väitteellä, että maailmankaikkeus on niin suuri, että ”onhan siellä pakko olla elämää” (”eiii välttämättä”, sanoisi sketsihahmo: se on kenties mahdollista, mutta ei välttämätöntä). Sarjakin alkaa muistutuksella, että maailmankaikkeudessa on ”triljoonia” planeettoja. (Ei ihmekään, että joitain lukuja kutsutaan ”tähtitieteellisiksi”.)
Miten väite ”maailmankaikkeus on niin suuri, että siellä on pakko olla elämää” eroaa siitä väitteestä, jonka kreationistit ovat omaksuneet: ”elämä on niin monimutkainen ilmiö, että jokin tietoinen järki on sen suunnitellut”? Jos jos mitään suunnitelmaa ja suunnittelijaa ei ole (kuten ateisteiksi itseään väittävät sanovat), miksi monella ateistillakin suunnitelma ja suunnittelija tekevät paluun siinä miten ”evoluution” kulkuun maailmankaikkeudessa suhtaudutaan?
Toinen premissi on, että ajan kuluessa organismit ”kehittyvät” itsessään, tarvitsee vain antaa tarpeeksi aikaa. Mutta miksi elämä koskisi vain hiilipohjaisia organismeja? Onhan joku galaksikin vanha, miksei se ole ”elävä”? Tai olisiko niin, että tulisi radikaalisti irroittautua ihmisnäkökulmasta ja kysyä mitä varsinaisesti tarkoitamme ”elämällä”?
Alien Words-sarjan viimeisessä jaksossa esitellään teknologiaa käyttää kehittynyt ulkoavaruuden sivilisaatio. Vaikka sarjassa kyseiset olennot ovat kennoihin pakattuja kehottomia aivoja, älykkäästä elämästä maailmankaikkeudessa puhuttaessa ajattelemme ufoilla lentäviä humanoideja. Itsessään sana ”humanoidi” tarkoittaa ihmisen kaltaista, ja mielikuvissamme (ja populaarikulttuurissa) ne ovatkin pieniä vihreitä miehiä, joilla on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää ja niin edelleen (aika usein myös kaksi sukupuolta). Avaruusolennot puhuvat jotain kieltä ja käyttävät teknologiaa. Tämä on laajennettu versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa jumala luo ihmisen kaltaisekseen (tai ihminen luo jumalan kaltaisekseen), ja siksi myös vieraiden planeettojen ”ihmiset” ovat jumalan kaltaisia, siis meidän kaltaisiamme.
Evoluution kruunu on siis älykäs elämä sellaisena, kuin se ihmisissä ilmenee. Sellaiset asiat kuten ”älykkyys” ja ”tietoisuus” ovat kuitenkin evoluution kannalta melkoisia oikkuja. Evoluutio silloin, kun se käsitetään vain luonnonvalintana ja ympäristöön sopeutumisena, ei itsessään pyri luomaan kehittyneitä, älykkäitä ja tietoisia olentoja. Älykkyys on evoluution kannalta relevanttia vain, jos se auttaa lajin sopeutumista ympäristöönsä. Tältä kannalta on epäselvää myös se, miten ihmisen tietoisuus on syntynyt: mitä etua olemassaolon tiedostamisella on luonnonvalinnan kannalta? Onko sillä merkitystä samalla tavalla myös vierailla planeetoilla?
Uskonnon ytimessä on ”ihme, joka pitää uskoa”, mutta mitä pidemmälle pohdimme maailmankaikkeutta, sitä ihmeellisemmältä se itsessään alkaa tuntua ilman uskontoakin: uskonto tuntuu vain rajaavan tulkintamahdollisuuksia ja selittävän ihmeen pois jumalan suunnitelmalla. Koska ihmisen ajatusmaailma on rajoittunut rajoittunut toistamaan tiettyjä muotoja, ateistikin perustaa ajattelunsa samoihin peruspalikoihin kuin uskova. Vasta kun maailmankaikkeutta ja elämää tarkastelee ilman selittävää tekijää kuten ”jumala” tai ”evoluutio”, alkaa se todella vaikuttaa ihmeelliseltä ja selittämättömältä.
Kun puhutaan tieteen diskurssilla, tulee jumala sulkea pois selitysvalikoimasta, eli olla ateisti. Ollakseen ateisti, tulee uskoa paitsi evoluutioon, myös siihen, että mikään ei ohjaa evoluutiota (juuri siksi en pidä sanasta ”evoluutio”, joka viittaa siihen että sillä on jokin suunta, ja pysyäkseen jossain suunnassa sillä tulee olla ohjaaja). Tämä on kuitenkin ihmisen intuition vastaista ja niissä evoluutioon liittyvissä puhetavoissa paljastuu, kuinka ateistikin (tai tieteen auktoriteetilla puhuva) uskoo evoluution olevan jokin universaalin järjen ohjaama prosessi.
Tässäkin sarjassa lainataan Arthur C. Clarkea: ”Two possibilities exist: either we are alone in the Universe or we are not. Both are equally terrifying”. Tämän voi kääntää myös muotoon: jos hiilipohjaista elämää tai jopa ihmisen kaltaisia olentoja myös muualla maailmankaikkeudessa, todistaako se uskonnon todeksi vai vääräksi? Kumpi on suurempi ihme: elämän löytyminen muilta planeetoilta vai jumalan löytyminen?