Nostalgiset parisuhteet

Apu-lehden jutussa haastatellulla Sarilla on ”painavaa sanottavaa elättäjämiehistä haaveileville nuorille naisille.”

Kirjoitin aikaisemmin ”trad”-vaimoista ja ”elättäjämiehistä”, ja kirjoitan tässä samasta aiheesta uudestaan, osin samoja asioita.

Olen moraalirelativisti siinä mielessä, että eri aikoina toisenlaiset moraalisäännöstöt ovat olleet perusteltuja. Esimerkiksi tiukka seksuaalimoraali ennen kuin käteviä ehkäisykeinoja oli kaikkien saatavilla, avioeron saamisen vaikeus silloin kun avioliitto solmittiin taloudellisista perusteista ja sukujen (maiden) yhdistämiseksi tai jako miesten ja naisten töihin, kun työt olivat luonteeltaan fyysisiä, olivat kaikki hyviä sääntöjä agraariyhteiskunnassa, mutta niillä ei ole enää välttämättä paikkaa modernissa yhteiskunnassa.

Toki kukin on vapaa elämään miten haluaa ja se tarkoittaa myös, että saa itse elää valitsemiensa tiukempien moraalisääntöjen mukaan. Ongelma tulee siinä, kun eri moraalikoodeja yritetään sekoittaa toisiinsa. Elääkseen oikeasti ”trad”-elämäntapaa, pitäisi eristäytyä modernista yhteiskunnasta kuin jotkut amissit.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, avioliitto oli perinteisesti tarkoitettu suojelemaan naisia ja lapsia silloin, kun miehellä oli elättäjän rooli. Yhdistelmä ei toimi modernissa yhteiskunnassa, jossa avioeron saa helposti. Jos lähtökohdaksi otetaan, että nainen tuo suhteeseen kauneutensa ja mies rahansa, toinen menettää arvoaan ja toinen kasvattaa arvoaan ajan myötä ja miehet tuntuvat suhtautuvan asiaan kyynisesti, mutta en aivan ymmärrä, miten naiset haluavat sellaiseen ratkaisuun. Varsinkin, jos ”trad”-miesten ihanteena ovat sellaiset henkilöt kuten Andrew Tate.

Tuntuukin, että mitä enemmän mies on ”trad”, sitä useamman naisen kanssa hänellä on lapsia.

Jutun Sari muutti suomalaisen miehensä perässä Yhdysvaltoihin ja ajautui elämään paremmin tienaavan miehensä tuloilla. Sitten kun mies löysi toisen naisen, jäi Sari tyhjän päälle. Tai hän aivan puille paljaille joutunut, vaan sai 3600€ kuussa elatustukea (jutusta ei selviä maksaako hän miten paljon siitä veroa). Amerikkalaiseen malliin kuuluu, että mies voi joutua maksaman elatusmaksuja rutkastikin (tietoni tosin perustuvat tästä lähinnä populaarikulttuuriin), mutta pariskunnalla oli myös yhteisiä lapsia, jotka jäivät äidille.

Kun pohditaan, onko tällainen elättäjämies–kotirouva -malli hyvä vai huono, ihmisillä tuntuu olevan mielessä jokin Ylpeys ja ennakkoluulot -tyyppinen viktoriaaninen maailma, jossa naisen onni on siinä, että pääsee hyviin naimisiin ja kritiikki kohdistuu siihen, että tämä ei ole kovin hyvä diili naiselle ja samalla unohdetaan kaikki ne piiat ja pyykkäriämmät, joista ”ennen vanhaan” yhteiskunta suureksi osaksi koostui ja jotka pitivät sen koko pukudraaman pystyssä.

*

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boym kirjoittaa teoksessaan The Future of Nostalgia (englanniksi 2001, ei tietääkseni suomennettu) reflektiivisestä ja restoratiivisesta nostalgiasta. Reflektiivinen nostalgia on uppoutumista vanhoihin valokuviin ja fiilistelyä niillä vanhoilla kappaleilla, joita kuunteli nuoruudessa tai kiintymistä vanhoihin esineisiin tai rakennuksiin. Jokaisella on taipumusta jonkinasteiseen nostalgiaan ja tunnistan sen itsessänikin (jotenkin ironisesti olin nuorempana suurempi nostalgikko ja vanhempana suhtaudun asioihin viileämmin). Boym ei varsinaisesti tukeudu psykoanalyysiin, koska pitää sitä liian yksilökeskeisenä ja hänen näkökulmansa on koko kulttuuria ja ”kollektiivista” muistia koskeva, mutta viittaa kuitenkin siihen, että nostalgiassa on kyse kuvitellun menetetyn objektin kaipuusta, joka on hyvin lacanilainen perusajatus. Jokaisen ihmisen sisällä on tyhjä kolo.

Nostalgian alkuperäinen merkitys on kaipuuta johonkin paikkaan (kreikasta nost + algos ~ ”koti-ikävä”), mutta nykyisin nostalgia suuntautuu enemmän menneeseen aikaan. Ihmisen arvomaailma muotoutuu siinä 15-vuotiaana ja hän pitää normaalina sitä, mikä oli vallitsevaa hänen ollessaan parikymppinen (±5 vuotta). Vielä jokin aika sitten keski-ikäiset kaipasivat takaisin 70-luvulle, nyt sosiaalisessa mediassa ollaan yhtä mieltä siitä, että historian paras vuosikymmen oli 80-luku.

Siinä missä reflektiivinen nostalgikko vain viivähtää muistoissaan ja ymmärtää, ettei aika mennyt koskaan palaa, restoratiivinen nostalgia on politiikan polttoainetta. Se on paluuta idealisoituun menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin ja aidommin. Naiset olivat naisia ja miehet olivat miehiä ja laivat puuta hiio-hoi. Ennen elämä oli yksinkertaisempaa ilman modernin maailman rappeuttavaa vaikutusta.

Ongelma on siinä, että kaivattua mennyttä aikaa ei sellaisenaan koskaan ollut olemassa. Koko ajatus ”traditiosta” on moderni, eivätkä ihmiset ”ennen vanhaan” tienneet elävänsä ”traditiossa”. Varsinkin mitä kauaemmaksi ”vanhoista ajoista” tullaan, sitä helpompi sinne on heijastaa toiveita ja ideaaleja, joita ei koskaan ollut olemassa (varsinkin, jos mennään aikaan ennen yhteiskuntia; silloin ei ollut epätasa-arvoa tai taloudellista riistoa), mutta aika kultaa muistot ja muistamme valikoivasti asioita nuoruudestammekin.

Tradwife-ilmiö on nostalgiaa ”perinteistä” parisuhdemallia kohtaan, jota ei varsinaisesti ole koskaan ollut olemassakaan: ”trad”-elämäntapa on valikoitujen piirteiden noukkimista idealisoidusta menneisyydestä. Todellisuudessa vain pieni vähemmistö etuoikeutettuja naisia on koskaan voinut jäädä kotiin meikkailemaan ja odottamaan miestään töistään kotiin; työläis- ja maalaisnaiset ovat paiskineet töitä miesten lailla myös ”ennen vanhaan” ilman epillaattoria, antiperspiranttia ja rakennekynsiä. Restoratiivinen nostalgia on fantasia siitä, että modernin maailman arvojen moninaisuus voitaisiin tiivistää johonkin ”perusarvoihin” kääntämällä kelloa taakse päin. Valitettavasti hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää ei saa syömättömäksi.

Naisille tämä fantasia on oman hääpäivän elämistä yhä uudelleen ja miehille kahden mahdottoman elementin yhdistämistä: narstisen äidillisen holhoamisen ja oman tunne-elämän kontrolloimista rahalla.