Kirjoitin synteettisestä musiikista ja siihen liittyen erityisesti iskelmästä.
Käännösiskelmän ”epäaitous” tulee esille ainakin viidellä tasolla:
1) Iskelmää (ja poppia) on aina pidetty pinnallisena, kevyenä, muovisena ja epäaitona verrattuna autenttiseen rockiin; jazzista, klassisesta tai muusta taidemusiikista puhumattakaan. Se on avoimen kaupallista, eikä sen sanoituksissa ei ole ”sanomaa”.
2) Käännösiskelmät on kopioitu suoraan ulkomailta ja artistit laulavat lainakappaleita. Muutenkin iskelmässä on yleistä esittää muiden tekemiä sävellyksiä: näennäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta joku muu on tehnyt artistien koskettavat sanoitukset ja kappaleet.
3) Sen lisäksi, että iskelmä on ulkomaalaista pinnallista hömppää, se lauletaan junttikielellä suomeksi. Epäaidoin mahdollinen yhdistelmä.
4) Aika ei ole kohdellut iskelmää hyvin: finnhitsit saattoivat omana aikanaan olla nuorekasta hittimusaa, mutta sellaiset tekijät kuten Kake Randelin, Lea Laven tai Katri Helena ovat auttamatta vanhojen ihmisten musiikkia, siinä missä 70-luvun rock voi kosiskella nuorempaa yleisöä (ehkä). Finnhitsien käännösiskelmästä tulevat mieleen elähtäneet kaljabaarit.
5) Vielä kun mukaan tuodaan koneet ja syntetisaattorit, poistuu sekin aitouden muren, että musiikkia soitettaisiin ”oikeilla” soittimilla.
*
En ole aina pitänyt musiikista. Pitkillä automatkoilla meidät lapset pakattiin takapenkille toppavaatteinemme ja autoradiossa soivat ne kolmesta viiteen autokasettia: Tapani Kansaa, Anna Hanskia, Kirkaa, Arja Korisevaa… Ne olivat tuttuja myös tv:n viihdeohjelmista, kuten olivat Fredi ja Heikki Kinnusen musiikkikomediat. Yritin painaa mieleeni artistien nimiä, jos joku sattuisi kysymään millaista musiikkia kuuntelen, olisi minulla sentään jokin vastaus.
Kevyt iskelmä ei ollut lastenlauluja kummempaa. Päiväkodissa ja koulussa en pitänyt laulamisesta. Kun olin ensimmäistä päivää uudessa päiväkodissa, hoitajat antoivat vapautuksen yhteislaulusta, ja kuvittelin erivapauden koskevan minua pysyvästi. Mutta jo seuraavana päivänä jouduin osallistumaan yhteiseen lauluun ja leikkiin. Se oli sietämätöntä. (Kun laulettiin ”jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö” — hoitaja kysyi miksi en lyönyt: vastasin että minun ei ollut lysti; otin laulun sanoman kirjaimellisesti.)
Koulun musiikkiopetus ei antanut minulle juuri mitään. En vielä tänäkään päivänä oikeastaan tiedä, mitä tarkoittaa ”do-re-mi” ja miten sitä tulisi käyttää. Eri solmisaatioille oli joku pedagogi keksinyt omat viittomansakin ja näiden opetteluun käytettiin ala-asteella huomattava määrä aikaa. Sekä tietenkin laulettiin virsiä urkuharmonin säestyksellä.
Pidin ala-asteella oikeastaan kaikista aineista paitsi musiikintunneista. Isäni ehdotti, että ehkä lapset pitävät vähiten niistä aineista, jotka kokevat vaikeiksi. Ajattelin, että hän varmaan oli siinä oikeassa. Olin myös sitä mieltä, että musiikki on aineista hyödyttömin.
Musiikki on oppiaineena samanlainen kuin liikunta: molemmat vaativat harrastuneisuutta. Ne lapset, jotka vapaa-ajallaan pelasivat lätkää ja jalkapalloa, olivat tietenkin parempia kuin me heittopussit, jotka aina valittiin joukkueeseen viimeisenä (nyt kun mietin, en pitänyt myöskään liikuntatunneista). Ero harrastuneiden ja harrastamattomien välillä oli huikea, eikä pelkille liikuntatunneille osallistumalla voinut olla joukkuepeleissä sillä tasolla, että olisi ollut kentällä jotain muuta kuin vain tiellä.
Samoin he, jotka oli laitettu kotona opiskelemaan jotain instrumenttia, tai joilla oli edes luontaisesti kaunis lauluääni, loistivat musiikintunneilla. Me takapenkin pojat pian opimme vain liikuttamaan huuliamme tai mutisemaan sävelen ja sanojen mukana. Joskus opettaja soitti meille merkittäviä klassisen musiikin teoksia tai muuten yritti opettaa musiikin historiaa. Siinäpä se musiikintuntien anti peruskoulussa. En edes joutunut opettelemaan nokkahuilun soittoa, joka monelle on ollut koulussa traumaattinen kokemus.
Isä kehuskeli, että meidän perheessämme ei pakotettu mihinkään, ei harrastamaan urheilua eikä laitettu väkisin piano- tai viulutunneille. Entä jos olisin halunnut pianotunneille?
Isäni oli nuorempana soittanut kitaraa, hänellä oli ollut niitä kuusi kappaletta. En ole koskaan kuullut isäni soittavan kitaraa.
Minulla oli pienet, kolmen ja puolen oktaavin Yamahan sähköurut. Soitin niitä samalla tavalla kuin tietokoneen näppäimistöllä kirjoittavat he, jotka eivät osaa kymmensormijärjestelmää.
Vasta teini-iässä innostuin musiikista, kun kuulin oikeaa musiikkia, en pelkkiä lastenlauluja tai taustamuzakia. Siinä vaiheessa kun aloin harrastaa musiikkia myös soittajana, harmitti ettei minulla ollut mitään teoreettista pohjaa tai motorista harjoitusta selkärangassa. En vieläkään osaa kutsua itseäni ”muusikoksi”.
*
Oma teoriani on, että rockin tuloon Suomeen liittyi vahvasti ironinen asenne (ja huumori), toisaalta sanoituksissa korkea tavoitetaso. Rock oli mustaa musiikkia ja muutenkin ulkomaalaista, paheellista hetkutusta, joten sen tuominen suomalaiseen kontekstiin oli mahdollista vain ”vitsillä” tai sitten ylittämällä se tekemällä siitä ”taidetta” tai molempia yhtä aikaa. Mitä tahansa bebabbaluulaa ei suomeksi voi tehdä, ainakaan tosissaan. Joku Hullu Jussi -yhtye lauloi ”finkunas skikunas”, mutta sehän oli huumoribändi, kuten nimestäkin kuuluu. Suomen talvisota -levy oli taiteellinen provokaatio, jolla oli mukana sanoittajina avatgarde-runoilijoita kuten Jarkko Laine, Markku Into ja M.A. Numminen. Levyn asenne on läpeensä ironinen. Juice Leskisen kirjallisia harrastuksia ylistetään vieläkin vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Hänen imagonsa perustuukin siihen, että hän ”kirjailija, joka käyttää rock-musiikkia välineenään”, mutta hänen musiikkinsa on täynnä huumoria ja miten tosissaan pitäisi ottaa savoksi laulettu kappale otsikolla Haitarirock? Samoin rockin alalajin punkin pioneereja olivat Syrjän kulttuurisuvun vesat Martti ja Pantse ja Eppujen ensimmäiset levyt olivat vahvasti humoristisia (tosin sanoitukset ensimmäisille levyille teki Mikko Saarela). Esimerkiksi joku Rääväsuita ei halua Suomeen on parodia Sex Pistolsien biiseistä.
Suomirokissa on mukana vahva annos ironiaa, ja sanoitusten tulee olla verbaalisesti lahjakkaita ja ”näppäriä”.
Samoin rap ja hiphop olivat mustaa musiikkia suuresta maailmasta, eikä vielä 90-luvun alussa kukaan voinut ajatella, että valkoinen suomijuntti räppäisi suomeksi tosissaan, se olisi ollut naurettavaa. Vain joku Raptori pystyi tekemään sitä huumorin varjolla (siinä sivussa myös esim. Hausmylly ja Kake Singers parodioivat disko-musiikkia). Kun aikoinaan Fintelligens ilmoitti tekevänsä räppiä suomeksi tosissaan, sitä pidettiin absurdina.
Suomi on hevin luvattu maa, mutta suomeksi laulettu hevi on marginaalissa. Joku kutsui Popedaa ensimmäiseksi hevibändiksi, ja ainakin YUP:llä on raskaita kitaroita mutta varsinaisesti kai Trio Niskalaukausta, Mokomaa, Kotiteollisuutta ja Stam1naa on kutsuttu heviksi tai metalliksi.
Trio Niskalaukaus on nimenä ironinen, mutta käsittääkseni bändi on ottanut tekemisensä ihan vakavasti, eikä ole mikään Sleeppareihin verrattava huumoribändi.
*
Melkeinpä kaikilla ulkomaalaisilla musiikkivaikutteilla on ollut vaikeuksia sopeutua suomalaiseen kulttuuriympäristöön: niitä on pidetty pinnallisina ja epäaitoina, mutta vielä kierompana ellei jopa mahdottomana on pidetty niiden kääntämistä suomen kielelle. Siksi ainoa keino (huonon englannin ohella) on ollut ironia: jos rokkia tehdään savolla tai räppiä peräpohjolan murteella, täytyy olla mukana annos itseironiaa.