Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.
Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.
No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.
On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.
Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.
Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.
Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.
Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.
Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.
On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.