Tekijä: Joni Kärki

Lausuntoni eivät edusta ajatteluani

Someriitely on ottanut taas uusia kierroksia, ja pääministeri Petteri Orpo twiittasikin viime tiistaina:

On tärkeää, että kirjoituksista, jotka eivät edusta henkilön omaa tai hallituksen ajattelua, irtisanoudutaan selvästi ja niitä pyydetään anteeksi.

Muistan vielä ajan, kun käytin otsikon heittoa ironisessa mielessä, mutta poliitiikkojen puheissa parodiahorisontti on taas alitettu.

En tietenkään usko, että jokainen joka netissä uhoaa ”tekevänsä ruumiita lähijunassa, jos saisi aseen”, todellisuudessa tekisi niin (paitsi Pekka-Eric Auvinen).

Aikoinaan, kun omalla nimellä nettiin kirjoittelu oli harvinaisempaa, ajateltiin naiivisti että jos ihmiset kirjoittaisivat omalla nimellään, vähenisi kaikenlainen peeloilu. Toisin kävi. Suuret ikäluokatkin rynnivät intternettiin ja näyttisi siltä, että itsekritiikki ja käytöstavata katoavat verkossa. Vaikka täällä ollaan omalla nimellä ja omalla naamalla, ei se silti vastaa kasvokkain käytävää keskustelua sillä tavalla, että ihmiset tuntisivat häpeää sanomisistaan.

Lainaisin Baudrillardia, jos olisin oikeasti lukenut (enkä vain kuunnellut aiheesta podcastia). Somen ”virtuaalitodellisuus” on jo kauan sitten etääntynyt ”todellisuudesta”. Aikuiset ihmiset kinastelevat keskenään ”mutsis oli” -tasolla ja pelottavinta on, että osalla näistä oikeaa valtaa, mutta jotka näyttävät menettäneen kosketuksensa todellisuuteen (JB tosin saattaisi kyseenalaistaa voiko ”todellisuuteen” olla ylipäätään ”kosketuksissa”).

Somen omassa todellisuudessa on lähes mahdotonta perustella siten, että menisi vastaanottajan jakeluun mikä näiden ihmisten sanomisissa voisi olla vikana, koska sometodellisuus toimi omien lakiensa puitteissa.

Kun sitten väistämättä joskus sometodellisuus ja reaalimaailma kohtaavat, puolustaudutaan sillä että ei kai kukaan tarkoita mitään mitä kirjoittaa verkkoon.

Siinä on minusta jotain huolestuttavampaa kuin yksittäisissä vihakommenteissa.

Voiko kirjoittamiseen kuolla?

Viime viikolla tapahtunut kirjailija Miki Liukkosen poistuminen keskuudestamme viritti taas kommentteja ”nerouden” ja ”hulluuden” suhteesta. Kuolemansyytä ei ole vielä julkisuuteen kerrottu, mutta yleisesti on tulkittu sen liittyneen kirjailijan mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Edesmennyt Liukkonen itsekin piti yllä joko laskelmoiden tai tahattomasti kärsivän taiteilijan imagoa ja puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan. Itse kirjoitin Liukkosen provosoivista lausunnoista ja tahallisen provosoivalla otsikolla kyselin ”Onko Liukkonen nero?”.

Kun puhutaan kirjailijoiden ”hulluudesta”, tarkoitetaan sillä toisaalta kansanomaista käsitystä taiteilijan originellisuudesta ja eksentrisyydestä, toisaalta taiteilijanerolla kuuluu olla jokin mielenterveysdiagnoosi. On totta, että luovan ihmisen mieli toimii poikkeavalla tavalla ja tuottaa yhdistelmiä, jotka ulkopuolisen, tavallisen kevytmaidonjuojan silmin voivat vaikuttaa ”oudoilta”, eli ts. ”hulluilta”, koska luova työ on nimenomaan uusien ja odottamattomien asioiden ja yhdistelmien löytämistä ja keksimistä. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. Kansanterminologiassa tunnetaan myös nimitys ”iloinen hullu”.

Kuitenkin erityisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota myös maanis-depressiivisyydeksi kutsutaan, on pidetty ”taiteilijoiden tautina”. Uutisista ymmärsin, että Liukkosella olisi diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta että diagnoosi olisi myöhemmin vaihtunut epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi. Esimerkiksi Aleksis Kivellä on väitetty olleen kaksisuuntainen mielialahäiriö. En osaa sanoa, onko siihen kuuluvasta maanisuudesta apua kirjoitettaessa yli 1500-sivuisia kokeellisia romaaneja, mutta ainakaan masennuksesta ja ahdistuksesta en ole kokenut vastaavaa apua olevan, päin vastoin.

Sitäkään en tiedä, ovatko taiteilijoiden keskuudessa mielenterveysongelmat tavallista yleisempiä, mutta kenties myyntipäälliköiden ja yhdistelmäajoneuvokuljettajien ongelmat ovat vähemmän julkisuudessa.

Niinpä esimerkiksi Helsingin sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola otsikoi Miki Liukkonen kaiversi maailmaa esiin omasta ihostaan, ajatus ja lause kerrallaan. Itsehän olen kirjoittajana vain amatööri, mutta en tiennyt että lauseita ”kaiverretaan ihosta”, olen yrittänyt kirjoittaa niitä tähän mennessä kynällä, kirjoituskoneella ja tietokoneella. Atoopikkona iholla esiintyy kyllä voimakasta hilseilyä. Ingressissä hän jatkaa ”[k]irjallisuuden historia tuntee Miki Liukkosen lisäksi muitakin samantapaisia tekijöitä, jotka ovat luoneet nerokkaita, koko maailmaa selittäviä romaaneja itseään säästämättä[.]” Oliko ensin nerous vai kärsimys ja johtaako ”nerokkaiden” kirjojen kirjoittaminen mielenterveysongelmiin? Jälleen siellä kansan parissa tunnetaan joka kylällä tarinoita niistä, jotka pohtivat liian syvällisiä kunnes sekosivat. Voiko siis kirjoittamiseen kuolla?

Kuvittelin jo, että neromyyteistä olisi luovuttu. Liukkosesta rakennettiin legendaa jo eläessään, mutta ehkä tässä vaiheessa voitaisiin lopettaa spekuloimasta, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden yleensä kuuluu kärsiä ja mennä mielenhäiriöön ja että mielenterveyden ongelmat olisivat sekä edellytys että seuraus luovasta työstä.

Kansanedustajien ja ministereiden somekäyttäytymisestä

Voi olla, että olen vain konservatiivinen, mutta mielestäni kansanedustajan ja ministerin uskottavuutta heikentää sosiaalisessa mediassa aktiivisena oleminen. Vielä jokin aika sitten olisi naurettu ajatukselle, että poliitikkojen pitäisi päivystää jossain Suomi24:ssä. Nyt kaikki ovat Twitterissä, jonka keskustelukulttuuri on aivan samanlainen, ellei pahempi, mutta jossa on sentään kuvia ja videoita. Mutta siellä poliitikko, missä poliittiset irtopisteet. Onko poliitikkoa tai poliittista toimijaa, joka ei olisi siellä vaikka avustajan välityksellä?

Jokainen voi keskenään päättää, kuka poliitikko tulee tästä ensimmäisenä mieleen (”kuinka näet trollauksen poliittisen vastustajan somepäivityksessä, mutta et whatsaboutismia omassa päivityksessäsi?” Luuk. 6:41). Itse tarkoitan tällä kaikkia poliitikkoja, jotka edustavat kansaa ja joiden tulisi pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta ja uskottavuutta.

Tämän viikon Junnila-kohu on vain ilmentymä somekulttuurista, johon kaikkien on muka pakko lähteä mukaan. Valitamme, kuinka teinit ovat naama ruudussa jatkuvasti, mutta ministeritasollakin jaetaan mauttomia huumorimeemejä. Twitterin keskustelukulttuuri on sellaista, että yläasteen tupakkapaikallakin sellaisesta käytöksestä kehotettaisiin lopettamaan mopon tankista haisteleminen.

Ongelmaa ehkä ei olisi, jos poliitikot olisivat sosiaalisessa mediassa yksityishenkilöinä, mutta rajaa julkisen ja yksityisen välille ei ole voinut vetää enää pitkään aikaan. Sosiaalinen media on osa poliitikon viestintää poliitikkona. Ei sillä, että haistattelu, räyhääminen ja alapäähuumori ylentäisivät yksityishenkilöäkään, mutta vievät uskottavuuden sellaisilta, joiden pitäisi olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja”. Maan korkeinta hallintovaltaa käyttävien henkilöiden ei pitäisi joutua selittelemään käytöstään tavalla, jota emme hyväksyisi lapsiltamme ilman kotiarestia.

**

Tätä kirjoittaessa Vilhelm Junnila on eronnut, osittain juurikin somepäivitystensä vuoksi. Vai sanoiko joku hänelle ”Eulalie” (ja tietävänsä kaiken siitä)?

Uskosta, valtionkirkosta ja Antti Hurskaisen kirjoista

Yritin kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun Antti Hurskaisen Suntiosta (Siltala. 2023), mutta jotenkin en saanut teoksesta otetta. Tuntuu, kuin Hurskainen olisi yrittänyt kirjoittaa esseekirjaa romaanin keinoin, mutta tykkäsin kyllä hänen esseistään enemmän, esim. Suru ei toimi -kokoelmassa (Siltala. 2018). Kirjan juonessa tapahtuu ihmisille ehkä pahimpia kuviteltavissa olevia asioita (en spoilaa), mutta jotenkin juoni jää taka-alalle, kun elämän ja uskon merkitystä etsitään dialogeissa ja monologeissa.

Mutta mistä ei voi puhua, siitä puhutaan ohi aiheen, siksi selailen kirjailijasta tehtyjä juttuja. Romaanin ohella Hurskainen on kommentoinut lehdissä omaa henkilökohtaista suhdettaan kristinuskoon. Hän on useammassakin artikkelissa kertonut riparikokemuksistaan, käsityksistään Gospel-musiikista ja nykykirkon tilasta. Vertailuja toiseen vakavahahmoiseen esseistikkoon, Hurskaisen kaimaan Antti Nyléniin on vaikea olla tekemättä: molemmat suhtautuvat uskonasioihin hartaudella tänä maallistuneena aikanamme.

Erityisesti Hurskainen kritisoi valtionkirkkoa ”miellyttämisestä”: jäsenkadon paniikkimoodissa unohdetaan Jumala ja itse uskonto ja panostetaan yleiseen humaaniuteen, sambamessuihin ja viihtymiseen. Rippileirillä oli hauskaa, eikä Jeesusta tuputettu. Näin hänen aikanaan, enkä usko asioiden n. 30 vuodessa muuttuneen. Itse en käynyt rippileiriä tai koulua: kiinnostuin tytöistä ja opin tupakanpolton muutenkin. Veljen vanhin poika kävi viikko sitten riparin, enkä ole ehtinyt kysyä löysikö hän sieltä uskon. Luultavasti hän pitäisi kysymystäni outona.

Olen tässä blogissa usein viime aikoina palannut siihen, kuinka nuorempana olin hetken kiinnostunut uskonnosta, mutta sen hylättyäni ryhdyin kiihkeäksi (vasemmistolaiseksi) ateistiksi.
Radikaalimpina vuosinani vastustin valtionkirkkoa ja kannatin valtion ja kirkon erottamista. Siinäkin vaiheessa, kun olin jo ymmärtänyt, että en millään tasolla usko jumalaan, ihannoin herätysliikkeitä ja muuta ”pietismiä”, joissa näin alkukristillisyyttä ja anarkismia. Taikauskolla ei pitäisi olla mitään sijaa yhteiskunnassa, mutta toisaalta uskominen on henkilökohtainen valinta, ja omassa fatalistisuudessaan kirkon ulkopuoliset liikkeet ovat ihailtavia.

Nykyään konservatiivisempana ihmisenä ajattelen toisin. Suomen ev.lut. valtionkirkko on kuin keskikalja tai sosiaalidemokratia. Tai Veikkauksen monopoli. Kaikilla ihmisillä on vetonsa hengellisyyttä kohtaan, toisilla heikompi, toisilla voimakkaampi. Uskonto ei tule katoamaan minnekään edes kieltämällä. Jos uskonto on kansan oopiumia, on parempi tarjoilla sitä valvotusti kuin että ihmiset hankkisivat sen katukaupasta.

Jos valtionkirkko lakkaisi olemasta, se korvautuisi yhä enemmän self-helpillä, huuhaalla, homeopatialla, kristallinatseilla, rokotekriittisyydellä, enkeliterapialla, vihasaarnoilla ja tele-evankelistoilla (en usko demonien olemassaoloon, mutta siitä huolimatta epäilen Kenneth Copelandin olevan ihmishahmoinen demoni, katsokaa nyt sitä jätkää).

Mutta jos usko poistetaan uskonnosta, riittääkö se enää täyttämään tarvettaan?

Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Hurskainen kertoo, että on ”kapinallista kuulua kirkkoon”, ainakin humanistisissa, uusateistisissa ”älykköpiireissä”. Koko väestöstä ev.lut-kirkkoon kuuluu edelleen n. 65% väestöstä, mutta heistäkin suurin osa lienee tapakristittyjä. Ei ole siis liioiteltua sanoa, että uskonnon ottaminen tosissaan on ainakin poikkeuksellista.

Kouluaikana (jolloin kirkkoon kuuluvien määrä oli 20 prosenttiyksikköä korkeampi), olin luokaltani ainoa, joka ei käynyt rippileiriä tai osallistunut tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Minua ei kiusattu sen vuoksi, muuten kuin mitä murrosikäiset noin keskimäärin kuittailevat toisilleen. Sen sijaan, kun aloin ottaa uskonnosta omin päin selvää, sitä pidettiin erikoisena.

Varsin suuri osa suomalaisista on maallistuneita ja suhtautuu korostuneen kielteisesti ”jeesusteluun”. Siitäkin huolimatta, että suurin osa uskovaisista on korkeintaan ärsyttäviä, suurin osa ei sitäkään. Jos Päivi Räsänen on synkintä, mitä evenkelis-luterilaisuudella on tarjottavana, on se aika mietoa verrattuna siihen, mikä monessa muussa uskontokunnassa on valtavirtaa. Monenmoisia maallisia aatteita syötetään yhteiskunnassamme vähintäänkin puolipakolla, mutta juuri uskonto aiheuttaa väsyneen torjuntareaktion kaikissa muodoissaan.

Ironia on siinä, että myös vapaa-ajattelijana itseään pitävä ateisti ajattelee olevansa kapinallinen, joka kamppailee rationaalisuudellaan uskonnon tukahduttavaa valtaa vastaan, silloinkin kun kyseessä on pelkkä tympeä ennakkoluuloisuus ja herkkyyden puute kokea pyhää.

Kirkkoon kuulumattomana ja ateistina en ota kantaa kirkon käytäntöihin, mutta olen tyytyväinen että se on olemassa.

Kirjojen ALV nousee

Ajattelin ensin, että en kommentoi paljon puhuttua tuoretta hallitusohjelmaa sen enempää, mutta yksittäinen tämän bloginkin aihepiiriin liittyvä päätös on siirtää mm. kirjat aikaisemmasta 10%:n ALV-luokasta 14% prosentin piiriin (ks. sivu 236). Aikaisemmin tähän luokkaan ovat kuuluneet myös mm. elokuva- ja kulttuuri- ja liikuntatapahtuminen liput (eniten varmasti kirpaisevat kalliimmat lääkkeet, mutta ei mennä siihen tässä). Nyt kevyempään ALV-luokkaan jäisivät vain sanoma- ja aikakauslehdet.

Kovien ohjelmaan sisältyvien leikkauspäätösten perusteluista voi olla samaa tai eri mieltä, mutta ainakin niillä on perusteensa. Kirjojen verottaminen tuntuu perusteettomalta. Kirja-alalla jo nyt katteet ovat olemattomat ja suuri osa kirjailijoista tekee töitä puoli-ilmaiseksi (ks. esim. Kirjailijaliiton tutkimus v. 2018). Kirjallisuudella on arvonsa, mutta onhan se totta, että kustannusala Suomen kokoisella kielialueella on nappikauppaa. Esim. Suomen kustannusyhdistyksen tilastoista selviää, että viime vuonna kirjojen arvonlisäveroton nettomyynti oli 279,8 miljoonaa euroa. Jos luen tuota tilastoa oikein, se tarkoittaa kustantamoiden nettomyyntiä, eli siihen lisätään vielä kirjakaupan kate, mutta suuruusluokka selviää tuostakin. Päässäkin voi laskea, että 10% ALV tuosta on 27,98 miljoonaa. Veron korotus 14%:iin toisi lisää 11,3 miljoonaa. En lähde populistisesti hakemaan tuolle summalle mitään verrokkia, mutta onhan tuo täysin merkityksetön luku.

Kirja-alalla ei raha liiku, siitäkään huolimatta, että kirjat ovat jo nyt aivan liian kalliita. Ainakin minusta 30€ on aika paljon, ja siksi ostan kirjani divareista (joissa valikoima on myös parempi kuin ”oikeissa” kirjakaupoissa). Onneksi on kirjasto. Ainakaan vielä kirjastoa vastaan ei ole uskallettu hyökätä samoin argumentein kuin julkisrahoitteista YLEä, vaikka samat valituksenaiheet pätisivät siihenkin: verorahoilla niitä pidetään yllä ja kuulemma niissä kirjoissa voi olla monikulttuurisuutta ja homoilua.

Kirjojen ALV:n korotuksen vaikutukset verokertymään ovat siinä määrin olemattomat, että sille on vaikea keksiä muuta motivaatiota kuin että ajatus on tärkein: kunhan vain kulttuurialaa ja muita kommareita vituttaa.

Päätän kuitenkin tämän bloggauksen hallitusohjelmasta (sivu 90) löytyviin kauniisiin sanoihin:

Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo. Monipuolinen ja arvostettu taide- ja kulttuurielämä on sivistysvaltion tunnusmerkki.

LISÄYS:
Katso myös Karo Hämäläisen kirjoitus Parnasson blogissa.

Urkumestari Jukka Gustavson, Wigwam ja uskonto

ET-lehteä tulee harvemmin luettua, mutta nyt oli verkossa lyhyt juttu muusikko Jukka Gustavsonista. Itselle Wigwam on aina ollut tärkeä bändi: oikeastaan Wigwamin miehistö on vaihtunut niin moneen kertaan, että siitä olisi moneksi bändiksi. Gustavsonin Wigwam oli aivan eri yhtye kuin kitaravetoisempi, Nuclear Nightclubin levyttänyt Wigwam.

Gustavsonin aikaisessa Wigwamissa oli myös sitä aikaisemmassa postauksessa mainittua esoteriaa. Sen huipentuma oli Being-levy (1974), jonka mystiset sanat Gustavson kirjoitti suomeksi ja jotka yhtyeen ex-basisti ja lankomies Mats Huldén käänsi englanniksi, joka on levyn laulukieli. Omaa luokkaansa on levyn kansitaide avaruuksineen ja sikiön päässä seikkalevine ideologioineen. Itselläni tämä levy on vain CD:nä, mutta nuorena miehenä musiikkiin tutustuessani lainasin sen vinyylinä kirjastosta ja todellisessa albumikoossa kansitaide pääsee oikeuksiinsa. (Suomalainen musiikkikirjasto on muutenkin erikoinen ja erinomainen laitos: jätkät eivät aikoinaan uskoneet, että kaikki Metallican levyt löytyvät kirjastosta.)

Gustavsonin kääntyminen Jehovan todistajaksi, ero Wigwamista ja uran pikkuhiljainen hiipuminen osuvat samoihin aikoihin, mutta en tiedä onko niillä sinänsä mitään yhteyttä toisiinsa, enkä bändihistoriikeista ole löytänyt suoraa vastausta. Fundamentalismistaan huolimatta Jehovan todistajilta eivät ole musiikki ja tanssi sinänsä kiellettyjä sen enempää kuin televisio, ehkäisy tai meikkaaminenkaan (miesten pitkät hiukset tosin ovat). Rock-tähteyttä ja kuuluisuutta ei kuitenkaan pidetä tavoittelemisen arvoisena ja luultavasti rock ja todistajuus olisivat jossain vaiheessa joutuneet ristiriitaan. Kyseessä on kuitenkin uskonto, joka määrittelee koko elämän yksityiskohtineen, eikä kompromisseja ole olemassa. Kuten Gustavson itse jutussa sanoo halunneensa vaimonsa kanssa ”jäädä vähän kuin tukiyhdistyksen jäseniksi”, niin se ei ole mahdollista.

Toisaalta, jäihän Wigwamkin sitten lopulta aika undergroundiksi, progediggareiden suosikiksi, vaikka siitä piti tulla ensimmäinen suomalainen bändi, joka tekee sen minkä Hanoi Rocks, HIM ja Nightwish tekivät myöhemmin. Postgustavilainen Wigwam onnistui osittain luomaan itsensä uudestaan ja korvaamaan maalailevat Hammond-urut kitaroilla ja syntetisaattoreilla ja kuvasi musiikkiaan deep-popiksi, mutta lopullinen breikkaaminen jäi. Jos maailmanlaajuinen suosio olisi toteutunut ja Gustavson vielä soittanut yhteyeen riveissä, olisi uskonnon ja uran ristiriita varmasti revennyt vielä suuremmaksi.

Gustavsonin soolouran aloitti …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen -instrumentaalilevy (1978), joka perustuu Jehovan todistajien opetuksiin. Harvoin aihetta on levitetty tällaisella konseptilla eikä puhdasoppisuutta varjeleva liikkeen oppi helposti taivu taiteellisiin synteeseihin. Albumin mukana piti tulla myös teemaa selittävä vihkonen, mutta marxilais-leninistisesti suuntautuneessa Love Recordsissa uskonnollisten traktaattien levitykseen suhtauduttiin kielteisesti. Kansitaide muistuttaa vahvasti Beingin vastaavanlaisia naivistisia, yksityiskohtaisia piirroksia, jotka ovat täysin jotain muuta kuin Raamattu -ja traktaattiseuran pastellisävyiset piirrokset. (Nyt kun googletin asiaa, Wigwamin omilta kotisivuilta löytyy kansitaiteesta seuraava tieto: ”Cover painting done by Alpo Vanninen as detailed by J.G. in accordance with the Bible”. Being-levyn kansitaiteen tekijäksi on merkitty Gustavson.)

Vaikka levyllä soittaakin Esa Kotilaisesta ja Pekka Pöyrystä lähtien fanittamiani sen aikaisia huippumuusikoita, on levy kokonaisuutena aika raskasta kuunneltavaa. Sitä vaivaa liika yrittäminen, pömpöösi progetauti, kuten niin monia muitakin sen ajan levyjä, eikä olekaan ihme, että suuri yleisö hylkäsi progen ja alkoi kuunnella juurikin punkia, heviä ja uuden aallon rockia. Gustavsonin muita soololevyjä en ole kuunnellut.

Aika satunnaisesti Gustavson 70-luvun jälkeen on musisoinut ja onkin elättänyt itsensä siivoojana ja postinkantajana, mikä tuntuu jotenkin häpeälliseltä. Onneksi miehelle sentään myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014.

Toisaalta, Wigu-rumpali Ronnie Österberg ajautui taloudellisiin vaikeuksiin (ja niiden ja sairauden vuoksi lopulta itsemurhaan) yrittäessään elättää itseään ammattimuusikkona. Siitäkin huolimatta, että monien iskelmä- ja pop-kappaleiden rummut on levylle naputellut tämä progelegenda, ei taustamuusikolle kerry teostokorvauksia kappaleista, joihin ei ole merkitty tekijäksi. Jim Pembroke taas teki mm. teki kappaleita Kojolle ja onkin historian ironiaa, että tämä sinänsä hieno biisintekijä on vastuussa Suomen legendaarisen huonosta menestyksestä Euroviisuissa. Rappukäytävien lakaiseminen on ainakin rehellistä työtä.

Jukka Gustavsonia olisi ollut mahdollista kuulla vuoden 2018 Wigwam-kiertueella ja harmittaa, kun jätin keikat väliin. 2000-luvun alussa kävin Pembroken luotsaaman Wigwamin keikoilla useampaankin kertaan, mutta tämä olisi ollut varmasti aivan toisenlainen konsepti. Nyt kun Pembrokekin on ollut jo toista vuotta taivaallisessa taustabändissä, ei Wigwamin musiikkia enää varmasti kovin moneen kertaan elävänä esitetä.

Lihansyönti ja rationalismi

Jutta Sarhimaa kirjoittaa Helsingin sanomien mielipidekolumnissaan Peter Singerin kirjasta Oikeutta eläimille ja pohtii rationaalisuuden suhdetta moraaliin ja siihen, miksi kaikesta huolimatta ihmiset eivät ole lopettaneet lihansyöntiä:

[..]Singer on valistuksen perillinen. Hän uskoi vahvasti, että kun ihmisillä on oikea tieto, he myös toimivat oikein, koska ihminen on rationaalinen.

Ongelma on siinä, että vaikka ihminen on ainakin näennäisesti rationaalinen, ei ”tunnetta” ja ”järkeä” voi erottaa toisistaan. Ilman tunnetta ei ole motivaatiota toimia toisin. En usko, että kukaan aikuinen ihminen tietämätön eläinten kärsimyksistä ja siitä, että lopettamalla lihansyönnin vähentäisi eläinten kärsimyksiä. Kyse on siitä, että se ei hetkauta tunteen tasolla.

Kaupungistuneessa teollisuusyhteiskunnassa voi elää koko elämänsä näkemättä maatalouseläintä, sellaisen teurastuksesta puhumattakaan. Joku kertoi tuttavaperheen lapsen kysyneen ”miksi possun jauhelihaa kutsutaan possun jauhelihaksi” ja kun tämä oli kertonut, oli perheen äiti suuttunut. Olen miettinyt, pitäisikö koululais- ja päiväkotiryhmät viedä luokkaretkelle teurastamolle katsomaan, mistä possun jauheliha tehdään, ja millainen vaikutus tällä olisi lihansyöntiin.

Tuskin suurtakaan, sillä onhan maataloissa aikoinaan teurastettu eläimiä, jos ei nyt ihan lasten silmien alla, niin tietäen kuitenkin, ja eettisistä syistä lihansyönnistä kasvissyöjäksi on siirrytty oikeastaan vasta Singerin päivistä lähtien (käytännön syistä taas lihaa ei ollut koskaan yhtä paljon lautasella kuin nykypäivänä). Ehkä ”ennen vanhaan” vain oltiin karskimpia elämän realiteettien edessä. Nykypäivän nynnyyntyminen voi olla hyväkin asia.

Tästä huolimatta lihansyönti kuuluu siihen kategoriaan, jota yritin kuvata ”moraalisten valintojen abstraktisuudella”. Moraalisten valintojen materiaaliset ulottuvuudet on viety meistä niin kauas, että valinnoista tulee makuasioita ja oman identiteetin rakennuspalikoita. Veganismi on elämäntapa pikemminkin kuin kytköksissä konkreettisten eläinten hyvinvointiin. Tämä ei tee siitä vähemmän tärkeää, mutta selittää miksi jotkut ihmiset eivät halua lopettaa lihansyöntiä: sekin on elämäntapa. En usko, että ihmiset valitsevat elämäntapaa rationaalisella päätöksellä.

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.

Huntu – kun okkultismi saapui Logomoon

Sunnuntaina käytiin katsomassa Logomossa esitetty Ukko Tornin ja Rikhard Larvannon dokumenttifilmi Huntu – Kun okkultismi saapui Suomeen. Raflaavasta aiheestaan huolimatta filmi pysyi asialinjalla eikä lähtenyt hakemaan shokkivaikutuksia tai hörhöilemään liikaa: alkumontaasissa nähtiin vähän tulitanssia, esillepanossa goottilaista tematiikkaa ja taustalla soi korni new age -musiikki, mutta muuten oltiin aika akateemisia. Haastateltavat puhuvat päät olivat enimmäkseen yliopistotutkijoita tai muita asiantuntijoita — mukaan otetuilla kahdella rokkarilla, A.W. Yrjänällä ja Kauko Röyhkällä — varmasti haluttiin saada lisähuomiota dokkarille, mutta substanssipuolelle heillä oli aika vähän. Röyhkä oli myös filmin jälkeen järjesteltyssä asiantuntijapaneelissa Larvannon, Maarit Leskelä-Kärjen ja Marja Lahelman ohella, mutta vaikka miehen musiikista ja kirjoista pidänkin, niin ei hänellä aiheesta ollut mitään muuta kiinnostavaa sanottavaa, kuin että oli nuorena diggaillut Aleister Crowleya.

Esoteria ja okkultismi ovat viime vuosina nousseet jopa muoti-ilmiöksi, jonka aloitti Perttu Häkkinen radio-ohjelmillaan ja yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoitetulla kirjallaan Valonkantajat (Like 2018). Turun yliopiston Uuden etsijät -projekti, jonka vetäjä Leskelä-Kärki paneelissa kertoi projektin saaneen innoituksensa nimenomaan Häkkisen motivoimana, on julkaissut useita kirjoja esoterian ja suomalaisen taide- ja kulttuurihistorian yhteyksistä. Dokumentti perustuikin vahvasti projektin tutkijoiden työhön.

Jos esimerkiksi on lukenut kirjan Uuden etsijät — Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria (Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Teos. 2021), dokkarissa on aika vähän uutta: Jean Sibelius oli vapaamuurari, Minna Canth tankkasi Blavatskyn teoksia, Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Pekka Halonen hakivat töihinsä innoitusta teosofiasta, Eino Leino tunnustaa kirjassan Alla kasvon Kaikkivallan vetonsa mystiikkaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi projektin esiin nostama hahmo on runoilija — kääntäjä Aarni Kouta.

Uudemman kirjallisuuden puolelta tulee mieleen esimerkiksi Heikki Kännö, joka ainakin romaanissaan Runoilija käsittelee samoja teemoja (muita en ole vielä lukenut) ja olisi voinut olla hyvä haastateltava.

Aiheesta löytyy aika hyvin materiaalia myös Yle Areenasta, edellä mainittujen Häkkisen juttujen lisäksi. Suositeltavia kuunneltavia ovat esim:
Juhani Kenttämaa haastattelee Kulttuuriykkösessä dokumentin tekijöitä.
Kirkon tutkimuskeskuksen koordinaattori Jussi Sohlberg kertoo uushenkisyydestä (Sohlberg oli myös jossain toisessa lähetyksessä haastateltavana, mutta en löydä sitä), Olly Donneria tutkivan Jasmine Westerlundin haastattelu Kulttuuriykkösessä, samoin Nina Kokkinen ja Tiina Mahlamäki niin ikään Kulttuuriykkösessä.

*

Mitä henkilökohtaiseen näkemykseeni tulee (mistä toki voin puhua ihan niin paljon kuin haluan, tämähän on minun blogini), olen ateisti, enkä usko kummituksiin tai henkimaailman asioihin tai paranormaaleihin ilmiöihin. Maailmankuvani ei ole sataprosenttisen materialistinen, mutta en usko mihinkään ”sielun substanssiin”. Olen olevinani rationalistinen ja ”tieteellinen”, mutta toki tunteilla ja taiteilla on myös suuri merkitys, eikä vaillinainen ihmisjärki voi selittää kaikkea. Kaikki mystinen kiinnostaa, mutta ei siinä ole sen kummempaa. Mystiikassa ei ole mitään mystistä.

Olen jo aikaisemmin kertonut tässä blogissa lyhyestä uskoontulostani tai pikemminkin sen yrityksestä. Olen ollut aina kiinnostunut uskonnoista, mutta en ole varma, olenko koskaan todella uskonut jumalan olemassaoloon. Lyhyt tutustumiseni jehovantodistajiin toimi kuitenkin tehokkaana rokotteena kaikkea huuhaata kohtaan. Mielenkiintoista muuten, miten jehovantodistajat suhtautuvat okkultismiin ja etenkin spiritismiin erittäin kielteisesti, mutta myös heidän liikettään voi pitää vahvasti esoteerisena. Mukana on idea salatusta tiedosta ja liikkeen perustaja Charles Taze Russell oli ennen Raamatun tulkintaansa (joka on sekin varsin esoteerinen) kiinnostunut idän mystiikasta ja kirjoitti kirjan pyramidologiasta.

Nuorena olin innostunut myös kaikenlaisesta psykedeliasta ja psykologiasta. Kuuntelin Avaruusromuja yöllä valot sammutettuna ja selailin Jungia ja kokeilin itsehypnoosia ja automaattikirjoitusta (myöhemmin aikuisena kävin hypnotisoitavana, mutta olen ilmeisesti resistentti, koska en päässyt mihinkään muuntuneisiin tajunnantiloihin). Tällöin tarkoituksena oli päästä pikemminkin kiinni alitajuntaan kuin etsiä yhteyttä tuonpuoleiseen. En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta suuri osa fanittamastani musiikista on tehty huumeiden vaikutuksen alaisena tai on ainakin avoimen huumemyönteistä. Samoin hyvän rock-albumin tunnistaa siitä, että sen kansi on täynnä okkultistisia symboleita, mutta minulle ne eivät merkitse mitään muuta kuin estetiikkaa.

*

Esoterian ja okkultismin (tutkijat itsekään eivät tuntuneet olevan varmoja termien tarkoista määritelmistä ja eroista) synty liittyy 1800-luvun modernisaatioon. Tiede nykyaikaisessa mielessä oli vasta syntymässä ja uskonto menetti asemiaan, mutta niiden jakolinjat eivät olleet täysin selviä. Ennen modernia aikaa monet tiedemiehetkin olivat syvän uskonnollisia, mikä voi nykyaikaisesta ”rationalistisesta ateistista” tuntua oudolta, mutta joku Carl von Linné oli esimerkiksi alun perin teologian opiskelija, joka luonnontieteellisillä tutkimuksillaan kuvitteli paljastavansa jumalan luomistyön tuloksia. Esoteria sisältää ajatuksen ”salatusta tiedosta”. Se toisaalta haastaa järjestäytyneen uskonnon tieteellä, toisaalta tieteen uskonnollisella mystiikalla. Ennen 1800-luvun loppua kemian ja alkemian rajaa ei oltu vielä vedetty; aikalaisilla ei ollut tieteellistä tietoa aiheesta, ja mistäpä he olisivat tienneet, että ”alhaisemmista metalleista” ei saa valmistettua jalometalleja. Samoin astronomialla on vahvasti juuret astrologiassa: taivaankappaleiden liikkeitä seurattiin, koska uskottiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Näin uskoi muun muassa tähtitieteen uranuurtaja Tycho Brahe. Modernin tieteen kehityskertomukseen ei kuitenkaan sovi ajatus siitä, että jollekin Isaac Newtonille painovoimateoria oli vain sivujuonne hänen missiossaan korkeamman tiedon tavoittelussa.

Tultaessa 1800-luvun lopulle uskottiin jo tieteen kaikkivoipaisuuteen ja että kuolemankin kysymys oli tieteen ratkaistavissa. Siksi johonkin spiritismiin liittyy oma pseudotieteellinen puoli antimateriaaleineen, mutta kuitenkin myös ristiriitaisesti ajatus siitä, että tiede ei voi aivan kaikkea selittää. Uskottiin ”uuteen ihmiseen” ja kehitykseen, joka syntyy tieteen ja uskonnon synteesinä. Tällaista ”uutta tiedettä” hahmotteli mm. Rudolf Steiner (joka vilahtaa myös Kännön edellä mainitussa romaanissa), joka teosofien kanssa riitaannuttuaan perusti oman antroposofisen liikkeensä.

*

Dokumentin alkuminuuteilla tulin pohtineeksi — kun tajusin että kyseessä on ihan vakavasti otettava dokumentti eikä huuhaapläjäys — mikä erottaa ”vakavasti otettavan esoterian” esimerkiksi tämän päivän salaliittoteorioista. Salaliittoteorioihinkin liittyy vahvasti sisäpiiriin vihkiytyneiden salattu tieto (”do your own research”) ja se, että maailma ei ole sellainen, miltä se rationaalisin silmin näyttää. Ehkä oleellista on ajallinen etäisyys: se nyt vain hienompaa ajatella 1900-luvun alun kultakauden frakkipukuisia herrasmiehiä spritistisissä istunnoissa etsimässä innoitusta taiteeseensa kuin kotiinsa eristäytynyttä mielenterveyskuntoutujaa sekoamassa Tokentubeen.

Asiantuntijapaneelin Q&A:ssa Juri Nummelin ja Kimi Kärki (ei sukua) veivätkin keskustelua vähän tähän suuntaan ja kyselivät Pekka Siitoimen ja muiden kuunatsien vaikutusta esoterian ja okkultismin huonoon maineeseen. Nummelin kaipaili vasemmistolaisen esoterian perään (muiden kuin Ervastin, jolla oli sosialistisia harrastuksia). Teki mieli huutaa seuraavalta riviltä ”Yrjö Kallinen”, mutta aivot löivät tyhjää, eikä koko nimi tullut mieleen (aina käy näin). Kiinnostuneille kuitenkin suosittelen Matti Salmisen Kallisesta kirjoittamaa elämänkertaa: Yrjö Kallisen elämä ja totuus (Pystykorvakirja, 2011), kuinka neljä kertaa kuolemaan tuomittu pasifisti, mystikko ja anarkisti joutuu puoliksi tahtomattaan Suomen puolustusministeriksi.

Silti kieltämättä Larvannon mainitsema ”okkultismi-stigma” on todellinen, eikä monien kansakunnan kaapin päälle nostettujen suurmiestaiteilijoiden mystisistä puolista ole jälkeenpäin haluttu huudella. Taidehistorioitsija Marja Lahelman mukaan yksi syy on taidehistorian formalismiin liittyvä narratiivi, jossa moderni taide vähitellen kehittyy impressionismista kubismin kautta abstraktioon. Toisaalta sille on vastakohtana pidetty yhteiskunnallisuutta (minkä mm. Röyhkä mainitsi), eikä kumpaankaan narratiiviin sovi mystiikka ja symbolismi. Sittemmin sodanjälkeisen katkoksen myötä esoteria on ollut banaalia huuhaata, Rauni-Leena Luukkaista ja juurikin Pekka Siitoimen kaltaisia yleisiä huumorinaiheita.

*

Dokumentin ongelmana kenties on sen liikkuminen liian yleisellä tasolla, eikä mennä kovin syvälle yksityiskohtiin. Nimiä tiputellaan, mutta aika harvan esoteerisen suuntauksen sisältöön mennään sisälle. Uhkana kenties on — paitsi hukkuminen sekaviin yksityiskohtiin — uskottavuuden kärsiminen, jos aletaan ottaa tosissaan vaikkapa mitä Steiner (kenties mainituista esoteerikoista vakavimmin otettu) opettaa, kaikkien serafien ja kerubien ja planeettojen sielunelämän ja homeapatian ja astraalikehojen jälkeen voi vain kenties naurahtaa vaivaantuneesti. Puhumattakaan, jos jonkun Crowleyn juttuihin lähdetään syventymään, loppuu dokumentista aika kesken ja yksittäiset kommentit saavat helposti anekdootin muodon.

Suomalaisten taiteilijoiden käsittelyssä taas on helposti mennään juorumoodiin: ”tiesitkö, että tämäkin suurmies vehkeili pimeyden voimien kanssa?” (uhkaava synadrone pörisee taustalla).

Ajallinen rajaus tehdään 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Käytännön syistä tällainen rajaus on toki hyvä tehdä, mutta pitääkö paikkansa tutkijoiden väite sodan jälkeisestä katkoksesta? Eikö hipeillä ollut oma new age -henkisyytensä, 70-80 -luvuilla julkkikset ravasivat Aino Kassisen luona, Ior Bock innoitti mm. Petri Wallia, Juhan af Gran etsi ufoja, hevibändit 90-luvulla ammensivat pimeältä puolelta niin, että vanhemmat saivat taas syitä huolestua, konemusiikki (mm. trance) pyrki musiikin avulla sananmukaisesti transsiin. Yllättäen paneelikeskustelussa näitä alkoi löytyä, mutta kenties niitä oli vaikea sovittaa kokonaiskuvaan ja siksi ohitettiin kuriositeetteina. Ja miten laveasti sitten esoteria ja okkultismi ylipäätään määritellään.

Jossain mainostettiin dokkarin lisämateriaalien sisältävän 10 tuntia tosifaneille tarkoitettua kuvamateriaalia, mutta sen sisällöstä en osaa tehdä arvailuja.

Jarkko Tontin ”Tarkoituksista ja keinoista” (sitten kumminkin)

Luin Jarkko Tontin Tarkoituksista ja keinoista, koska sattui kirjastokäynnillä olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kirjan lukemista nopeutti sen ohuuden lisäksi (166s. liitteineen) se, että itse kirjassa ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut extrapoloida siitä tehtyjä juttuja lukemalla tai itse asiassa selailemalla sen puoli tuntia sosiaalista mediaa.

Tontti puolustaa sananvapautta ja lainaa Voltairea (arvatkaa mikä sitaatti?) ja viittaa Orwelliin yhtä syvällisesti kuin Sanna Ukkola ja sen lukija jälkeen vain odottaa, milloin Vankileirien saaristo mainitaan kliseiden jatkona. Vihervasemmisto ja ”woke-aktivismi” ovat yhtä pahoja kuin äärioikeisto ja ”sosialismiahan se kansallissosialismikin on”. Identiteettipolitiikka on pahasta, koska se arvottaa ihmisiä ryhminä eikä yksilöinä, mutta myös siksi, että se on narsistisen yksilökeskeistä. Näin varmasti on, mutta tätä ristiriitaa ei lähdetä analysoimaan. Analyysin taso on suhteutettu valittuun genreen, joka lienee jonkinlainen pamfletti. Näin toki voi tehdä, mutta samalla lukijan tulisi suhteuttaa se teoksen uskottavuuden tasoon.

Ainoa poikkeus, jonka Tontti mainitsee rajoittamattomaan sananvapauteen ovat sellaiset aidot vainoamistapaukset, joista hän mainitsee esimerkkinä toimittaja Jessikka Aron vainoamisen. Noin muuten vihapuhe on vaaratonta ja kuten Ylilaudallakin tavataan sanoa ”vihapuhe on sitä, että on puhavihreiden kanssa eri mieltä”.

Omana sivuhuomautuksena sanoisin, että varmasti moni Voltairen kuluneen hokeman nimiin vannova löytää asioita, joita haluaisi sensuroida (en tässä viittaa erityisesti Tonttiin). Esimerkiksi juurikin putinistien vaikutusmahdollisuuksia tämän päivän poliittisessa tilanteessa voisi olla hyvä rajoittaa. Samoin jihadistiseen propagandaan Turun iskun jälkeen moni varmasti suhtautuu kielteisesti. Sanna Ukkolan mielestä ”Kirjojen polttaminen on sysimustaa taantumusta”, paitsi jos kirja on Koraani, silloin ”ongelma ei ole kirjan polttaminen” (jos Ukkola olisi Orwellinsa lukenut, niin tietäisi myös, mitä on ”doublethink”). Kotikaupungissani Turussa Leninin patsas poistettiin ilman, että kukaan kutsui sitä cancelloinniksi, mutta Suomen Venäjään liittämistä juhlistava Tapaaminen Turussa 1812 -patsaskokonaisuus on edelleen koskematta*. ”Woken” vastustamisen nimissä ihan vakavasti otettavilla tahoilla pohditaan Ylen poliittista kontrollointia. Ja niin edelleen. Aina halutaan sensuroida sellaista, mistä itse ei pidä, ja se on ”eri asia”.

Kirjan ansiokkain kohta on, jossa vihreitä kritisoidaan ihan aidoista takinkäännöistä ja tekopyhyydestä mm. ydinvoiman, Nato-jäsenyyden ja lentomatkailun suhteen. Sen sijaan katkeruus siitä, että Antti Nylén sai kirjallisuuden valtionpalkinnon siksi, että ”ei edes ole oikea kirjailija”, kuulostaa henkilökohtaiselta kaunalta, kuten sekin, että Tuomas Nevanlinna ei saisi kutsua itseään filosofiksi, ”koska hänellä ei ole loppututkintoa filosofiasta”. Lukiessaan paperilta ilmaisuja kuten ”ilmastohysteria” muistuu mieleen, miksi inhoaa Twitteriä.

Kuulemma liberaali demokratia on uhattuna ”ennennäkemättömällä tavalla”. Näitä uhkia ovat mm. kohu Amanda Gormanin runojen kääntämisestä, J.K Rowlingin vainoaminen (tässäkään tapauksessa vainoajien sananvapautta on vaikea pitää positiivisena asiana) ja kuuluisat kokemuslukijat. Koska kovinkaan paljoa todistusaineistoa ei löydy sen puolesta, että eläisimme romaanin 1984-dystopiassa, keksitään teoria ”taistolaisuuden ikuisesta paluusta”, koska 70-luvulta esimerkkejä on helpompi löytää. Silta 70-luvulta tähän päivään löytyy Meri Valkaman palkitusta romaanista Sinun, Margot, joka ” huokuu DDR-nostalgiaa”. Lisäksi Valkaman isä Seppo Iisalo oli aikoinaan taistolainen. Osaatteko yhdistää pisteet?

Onneksi kirjastosta tarttui mukaan (Jarkko jäi hyllyyn) pari muutakin kirjaa, kuten Veikko Ennalan lehtikirjoitusten kokoelma Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY. 2007, toim. Tommi Liimatta), niin että saa lukea jotain syvällistä ja hienostunutta tekstiä.

*LISÄYS: Aivan koskematta patsaskokonaisuus ei tämän YLEn jutun mukaan ole jäänyt.