Tekijä: Joni Kärki

Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä

Lomalla kesälukemista kirjakaupan karkkihyllystä, eli pokkarivalikoimasta etsiessäni käteen osui George Orwellin Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Olen sen tietenkin lukenut moneen kertaan ennenkin, mutta en omistanut vielä omaa kappaletta, joten ostin sen pehmeäkantisena itselleni 8 eurolla (kuten tunnettua, kovat kannet eivät minulle suuriakaan merkitse). Suurin osa esseistä muuten löytyy alkuperäiskielellä täältä, en jaksa tarkistaa mitkä kaikki, koska pokkaripainoksessa ei ole sisällysluetteloa. Suomenkielisten esseiden suomentaja Jukka Kemppinen on myös jättänyt muutamia esseitä pois verrattuna englanninkieliseen kokoelmaan.

Kokoelma kuitenkin sisältää ne kaikkien tuntemat kirjoitukset, kuten ”Miksi kirjoitan” ja ”Hirttäminen”, sekä sympaattiset ”The Moon Under Water” ja ”Kuppi kuumaa teetä” sekä nimikkoesseen norsun ampumisesta. Jostain syystä ”Kun ammuin norsun” herättää mielikuvia norsusafarista tai jostain muusta lähes koomisesta tilanteesta (kansikuvassa elefanttia roikutetaan kuumailmapallosta, en tiedä miksi), mutta kyseessä on äärimmäisen surullinen ja traaginen tarina. Kukapa haluaisi ampua vapaaehtoisesti norsua, eläintä joka näyttää yhtä aikaa surulliselta mummolta ja tuhatkiloiselta alastomalta vauvalta.

Kirjallisuusesseitä edustavat mm. laaja essee Henry Milleristä (Valaan vatsassa) ja hieman suppeampi Mark Twainista (”Laillistettu velmuilija”) vielä lyhyempi Kiplingistä (”Kiplingin kuoltua”). Omassa kappaleessani Kravun kääntöpiiriä (Gummeruksen v. 1962 julkaisema) on itse asiassa takakannessa lainaus Miller-esseestä: ”Kravun kääntöpiiri omalla tavallaan erittäin menestyksekkäästi tavalla luonut siltaa ajattelevan ja ajatuksista piittaamattoman ihmisen välillä.” P.G. Wodehousen puolustuspuhe käsittelee paitsi kirjallisuutta, myös politiikkaa.

Mielenkiintoisen osan muodostavat sotaa ja 30-40 -luvun politiikkaa käsittelevät tekstit, esim. ”Kosto on Karvas” ja otteet sota-ajan päiväkirjasta. Jälkiviisaus on viisauden lajeista amatöörimäisin, ja siksi on avartavaa lukea aikalaislähteitä, jotka kuvaavat tapahtumia kun niistä ei ole vielä päästy muodostamaan ajan myötä selkeää kuvaa.

Palannen mahdollisesti näihin myöhemmin ja teen sieltä joitain nostoja, jos tämän blogin aiheet muuten loppuvat kesken.

LISÄYS 14.9.
Niin&Näin-lehden uudessa numerossa (3/23) näyttäisi olevan kolme artikkelia Orwellista ja verkossakin yksi bonusartikkeli Rebecca Solnitin romaanista Orwell’s Roses (2021, ei suomennettu), mutta ei niistä aiheista, joista itse ajattelin kirjoittaa, joten ehkä minunkin pitää julkaista tässä blogissa lyhyt artikkelisarja Orwellista.

George Orwellhan on tunnetuimpia moderneja kirjailijoita, joita paljon lainataan, mutta tunnetaan vain pintapuolisesti lainausten määrään nähden. Kuten sanottua, harva kirjailija on saanut oman adjektiivinsa ja sitä voi käyttää aina, kun haluaa osoittaa olevansa yhteiskunnallisesti valveltunut, antiautoritaarinen ja kirjallisesti sivistynyt: Kela kusi mun hommat, ihan orwellia! (vaiko sittenkin kafkamaista?)

Jo pelkästään Orwellin tunnetuin teos 1984 on mainettaan huonommin tunnettu muualta kuin meemeistä, mutta muukin tuotanto ansaitsee huomiota.

Elämää ilman älypuhelinta ja älypuhelimen kanssa

Helsingin Sanomissa toimittaja Juho Kankaanpää kertoo, ettei ole koskaan omistanut ns. älypuhelinta.

Itsekin kuuluin heihin, jotka viimeiseen asti kamppailivat älypuhelinta vastaan. Ihmiset pitivät sitä varsin outona ja siihen suhtauduttiin kuin johonkin vammaan.

”Ai niin, kun Jonilla ei oo sitä älypuhelinta.”
”Mulla on vanha käyttämättä jäänyt älypuhelin, haluisitsä sen?”

Vaikka olihan se hyvä keskustelunaloittaja kaivaa seurassa esiin se vanha nokialainen, jossa ei ollut edes kameraa. Kun muut pöydän ympärillä menivät nettiin, minä selailin vanhoja tekstiviestejä.

Mobiilitarpeita varten minulla oli Samsungin tabletti, jonka ohjelmoitu vanheneminen oli edennyt niin pitkälle, että sen käynnistyminen kesti jotain 3 minuuttia ja wifi:ssä se pysyi 15 sekuntia kerrallaan. Sillä kuitenkin esim. luin sähkökirjoja bussissa. Tarvittaessa tabletti kulkee laukussa siinä missä kirja ja muistiinpanovälineetkin (jotka minulla ovat aina mukana).

Ainoat asiat, joihin välttämättä tarvittiin mobiililaitetta olivat nettipankki ja bändiasioiden sopiminen Whatsupissa. Olin yrittänyt muita taivutella käyttämään Facebookin messengeriä, jota voi käyttää myös pöytäkoneelta, mutta kaikki eivät ole Facebookissa.

Sitten 2 vuotta takaperin Nordea päätti, että tunnuslukusovellus ei enää toimi vanhassa tabletissani. Tästä ei tullut edes mitään muuta ilmoitusta kuin että ”kokeile hetken kuluttua uudestaan”. Nordean asiakaspalvelubotin kanssa vääntäessä ja puoli tuntia asiakaspalveluun puhelimessa jonottaessa alkoivat hermot palaa (asiakaspalvelija ei osannut kommentoida asiaa mitenkään) ja laitteet lentää seinään.

Marssin lähimpään matkapuhelinmyymälään ja ostin halvimman älypuhelimen: mitkään ominaisuudet eivät kiinnosta, aivan sama ja haistakaa paska, antakaa se nyt vain tähän käteen, että saan sen mahdollisimman nopeasti käyttöön ja maksettua rästiin menneet laskuni.

Vielä varsin pitkään älypuhelin oli boikotissa ja kirjoituspöydän ylälaatikossa, josta otin sen vain pankkiasioita hoitaakseni. Siinä oli prepaid-liittymä ja puhelimena toimi sama vanha nokialaiseni.
Sitten tarvitsin töissä Microsoftin varmenne-applikaatiota. Myös työpuhelimeni on vanhempaa mallia, eikä tukenut sovellusta, joten jouduin asentamaan sen omalle puhelimelleni ja varmuuden vuoksi aloin kantaa sitä töihin. Sen jälkeen minulla oli mukana kaksi puhelinta.

Pikku hiljaa nokialainen alkoi jäädä kuitenkin kotiin. Ns. oikeita puheluitahan ei kukaan enää soita, paitsi mummoni, joka hänkin siirtyi lopullisesti kantoalueen ulkopuolelle reilu vuosi sitten. Nykyään se vanha puhelin on siellä työpöydän laatikossa, eikä edes ladattuna.

Aika moneen asiaan nykyisin älypuhelin on välttämätön. Kuljen busseilla ja käytän vuokrapyöriä, joiden käyttöön tarvitsen älypuhelimen. Matkaliput ja festariliput tulevat sähköisinä sähköpostiin ja niiden tulostaminen olisi liian hankalaa. Kuuntelen paljon podcasteja ja äänikirjoja. Sosiaalinen elämä on pikaviestipalveluissa ja sosiaalisessa mediassa, ilman niitä et ole olemassa.

Kuvia harvemmin tulee puhelimella otettua. Olin aikoinaan ahkera järkkärikuvaaja, mutta nykyään kuvaan vähemmän, juurikin siksi, että kulttuurimme on niin kuvien kyllästämä, koska kaikilla on kamerat jatkuvasti mukanaan. Saahan järkkärillä toki parempia kuvia, mutta se jää näkymättömiin, kun kaikki kuvat katsotaan nykyään puhelimen ruudulta.

Chess.com on mukava myös puhelimessa.

Rumpujen soittoa treenatessani kuuntelen puhelimesta Spotifyn kautta kuulokkeilla musiikkia tai bändin kanssa tehtyjä demoja ja soitan siihen päälle. Tai vähintään puhelimen metronomia tarvitsen. Treeniksen kalenterivaraus tehdään Google-kalenterin kautta.

Aamulla herään puhelimen herätyskelloon. No okei, se oli olemassa vanhassakin puhelimessa.

Aika moni älypuhelimen ominaisuuksista on nykyään välttämätön ja vielä useampi elämää helpottava. Ehkä on turhaa taistella virtaa vastaan vain periaatteen vuoksi.

Luen kuitenkin fyysisiä paperikirjoja ja kirjoitan paperiseen muistivihkoon julkisella paikalla. Ne sentään aiheuttavat riittävää ihmetystä ohikulkijoissa, jotta voin tuntea olevani poikkeuksellinen.

Miksi Starbucksissa nimet kirjoitetaan väärin?

Postmodernissa asiakaspalvelukulttuurissa korkein yksilöllisyyden kokemus on, kun Starbucksin barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin. Kiihkeätempoisessa city-kulttuurissa olisi vaivaannuttavaa, jos asiakaspalvelija oikeasti muistaisi nimesi ja vanhaan kyläkaupan henkeen jäisitte juttelemaan säästä. Sen sijaan asiakkaat parveilevat ruuhkaisen tiskin takana ja kiireiset baristat heiluvat kuin Formula 1:n pit stopilla. Yksilöllinen, personoitu asiakaskokemus saavutetaan sillä, että barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin mustalla tussilla.

Itsehän en ole käynyt Starbucksissa kuin kerran, jollain Interrail-reissulla olisikohan vuonna 2007, kun jossain päin Saksaa oli aamuvarhain junan vaihto ja Starbucks oli ainoa auki oleva kahvila siihen aikaan, ja suurin osa tiedoistani tästä kahvilaketjusta perustuu populaarikulttuuriin. En muista, että kahvi olisi ollut kummoista, ja ongelmahan on siinä, että pahvimukista hyväkin kahvi maistuu halvalta. Kuitenkin juuri pahvimuki on se juttu: mummot kahvittelevat posliinikupeista, nuoriso litkii laihaa lämpimän maidon makuista lattea isoista pahvimukeista, jotka voi ottaa mukaan. Ja mikä tärkeintä: siinä on tussilla oma nimi.

Kun Suomessa avattiin ensimmäinen Starbucks Helsinki-Vantaan lentokentälle, ihmiset jonottivat sinne tunteja ennen sen avaamista. Toisaalta, niin he jonottivat Burger Kingiinkin. Työntekijiöitä sortavat, paikallisia kulttuureita ja pienyrittäjiä tuhoavat, yksilöllisyyttä tasapäistävät ja luontoa roskaavat kansainväliset megaketjut ovat supersuosittuja, vaikka nuoriso muuttuisi miten tiedostavaksi.

Tärkeä osa Starbucks-ideologian interpellaatiota on, että asiakas on anonyymi, kuka tahansa, osa massaa, mutta silti hänellä on nimi, jolla barista häntä kutsuu. Asiakas on valmis maksamaan pahvimukillisesta kahvia extraa saadakseen aidon Starbucks-kokemuksen, jossa hänen nimensä kirjoitetaan mukiin, mahdollisesti väärin.

Kaikkein taianomaisin hetki onkin, kun nimi kirjoitetaan väärin. Jos kaikki nimet kirjoitettaisiin päin honkia, olisi se ammattitaidottomuutta, mutta on tärkeä osa rituaalia, että osa nimistä kirjoitetaan väärin.

”Mikä sun nimes on?”
”Hynri, yy:llä.”
”Henri?”
”Eikun HYNRI, YY:llä, mähän sanoin!”
”Okei, Henry.”

Näin Hynri saa ainutlaatuisen, mieleenpainuvan kokemuksen, joka korostaa hänen yksilöllisyyttään. Jos hänen nimensä olisi kirjoitettu oikein, olisi hän edelleen ollut kuka tahansa, mutta väärin kirjoitettu nimi nostaa hänet esiin massasta. Hän tuntee lievää ärtymystä, jonka kuitenkin peittävät oikeassa olemisen riemu ja ylemmyydentunne. Hän saa oman ”ettekö te tiedä kuka minä olen” -hetkensä. Hän postaa asiasta sosiaaliseen mediaan ja näin Starbucksin logo saa lisää näkyvyyttä. Sitä paitsi, mitä hauskaa olisi olla milleniaali, jos nimesi olisi pelkkä ”Henri”, eikä edes ironisesti?

Tämä voi olla tai olla olematta tietoinen strategia Starbucksilta, mutta se toimii siitä huolimatta. Starbucksin liikevaihto oli vuonna 2019 26,5 miljardia dollaria. Maailmassa on valtioita, joilla on pienempi valtionbudjetti.

Starbucks on niille, jotka hankkivat tatuointeja samalla periaattella kuin vuonna 2007 laitettiin gif-kuvia MySpace-sivulle. Kaikki kuvat ovat jo kopion kopioita. Autenttinen olemassaolo on 2020-luvun kulutuskulttuurissa lähes mahdotonta. Ainoastaan virhe voi olla repeämä toiston ketjussa ja saada aikaan kokemuksen yksilöllisyydestä. Siitä mahdollisuudesta voi jopa maksaa.

Marcus Aurelius ja antiikin self help

On mieltä rauhoittavaa lueskella sellaisia antiikin filosofeja kuten Senecaa, Plutarkhosta ja nyt viimeisimpänä Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja. Tai oikeastaan kuuntelen jälkimmäistä äänikirjana siivotessani, mikä vain korostaa sen roolia toimistotyöläisen mielenrauhakirjana. Stoalaisten maltilliseen ehdottomuuteen on helppo tuudittautua, jos siihen suhtautuu vastaanottavaisesti eikä lähde liikaa kritisoimaan.

Suurilta osin tämäkin on self helpiä, joka on yllättävän samanlaisena pysynyt viimeiset kaksi tuhatta vuotta Tommy Hellstenin päiviin saaakka. Marcus Aureliuksen mietiskelyt koostuvat aforismeista, joita on helppo laittaa huoneentauluihin tai Instagram-päivityksiin. Niissä on paljon viisautta, mutta myös paljon sellaista, jonka voisi sanoa myös joku elämäntapavalmentaja (”Esineisiin ei kannata kiukkuaan purkaa; ne kun eivät siitä hiukkaakaan piittaa”). On kuitenkin jotenkin hienompaa lukea (ja kuunnella) antiikin suurmiesten ajatuksia, jotka ovat muuttuneet osaksi maailmanhistorian kulttuuriperintöä kuin personal traineriksi ryhtyneen entisen parturikampaajan blogia.

Ehkä poikkeuksena, että harva tämän päivän elämäntapavalmentaja suosittelisi itsemurhaa yhtä avoimesti ratkaisuna ongelmiin. Marcus Aureliukselle kuolema ei ole juttu eikä mikään ja jos elämä tuntuu epämiellyttävältä ratkaisu on helppo: joko oppii kestämään elämää tai poistuu siitä. Jokainen kuolee joka tapauksessa, joten miksi turhaan viivytellä elämässä, jota inhoaa?

Tämä äänikirjaversio ei sisällä esipuhetta eikä minulla ole käsillä mitään hyvää selitysteosta (enkä jaksaa googlettaa), mutta olisi mielenkiintoista tietää enemmän Marcus Aureliuksen uskontosuhteesta. Hän viittaa jatkuvasti jumaliin, jotka ohjaavat kaikkea maan päällä. En ole varma, viittaako hän persoonallisiin jumaliin (kreikkalaisten Zeus mainitaan) vai pikemmiin jumaluuksiin abstrakteina hyveinä, kuten kreikkalaisessa ajattelussa usein tehdään. Kuitenkaan kristinuskon jumalasta ei ole kyse, vaikka kristillisellä vuosisadalla eletäänkin.

Wikipediasta löytyy joitain elämänkertatietoja: kuten tiedetään, Marcus Aurelius oli Rooman keisari toisella vuosisadalla ajanlaskun jälkeen. Pasifisti hän ei ollut: hän kävi käytännössä koko elämänsä sotaa germaaneja vastaan. Myöskään askeetti hän ei ollut, tai ainakaan luopunut kaikista maallisista nautinnoista siitä päätellen, että hänellä oli 13 lasta. Myös oopiumia hän käytti vaivoihinsa. Ehkä stoalainen tyyneys on helpompi saavuttaa kovissa kipulääkkeissä.

Kuulun heihin, joilla on vahva taipumus depressioon, ahdistukseen, mutta myös katkeraan negatiivisuuteen ja silloin seuraavanlaiset ehdottomat mietelauseet auttavat, kun ne ottaa vastaan liikaa kyseenalaistamatta: ”Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään.” Jo itsessään edelläolevan lauseen uskominen on stoalaista: jos uskot siihen, se toimii, vaikkei se olisikaan totta. Puhumattakaan siitä, että itse voisin elää stoalaisten ideaalien mukaan. Mutta mielikuvat itsestäni mielenrauhaltaan järkkymättömänä, sankarin sisäistäneenä ideaaliyksilönä tuntuvat miellyttäviltä, ja eikö se ole parempi kuin ajatella masentavia ja ahdistavia ajatuksia? Aurelius puhuu hyveellisyydestä niin voimakkaasti, että alkaa itsekin pitää itseään hyveellisenä. Luultavasti aiheetta.

Olen ihminen joka aamusta iltaan kiroaa pieniä asioita: miksi ei voi jäädä sänkyyn nukkumaan, miksi silmiä kirvelee, miksi ihoa kutittaa, miksi vaatteet hiertävät, miksi leipä on homeessa, miksi kengässä on kivi, miksi muut ihmiset perseilevät liikenteessä, miksi työmatkapyöräily hiostuttaa, miksi pitää mennä töihin, miksi netti hidastelee ja tässä on vasta ensimmäiset kolme varttia päivästäni. Marcus Aurelius kehottaa heräämään reippaasti, niin kuin ihmisluonnolle on sopivaa (nukkuahan osaavat järjettömät luontokappaleetkin) ja olemaan raivoamatta elottomille esineille ja ennen kaikkea lopettamaan valittamisen, koska ulkoisia asioita ei voi kuitenkaan muuttaa, joten niistä valittaminen on turhaa ja kaikki niiden aiheuttama kiusa on vain omassa päässä. Tämän tietysti olisi voinut sanoa se parturikampaaja personal trainerkin, mutta jotenkin mieluummin uskon 2000 vuotta sitten elänyttä filosofi-keisaria.

Huomattavaa on myös, että vaikka suurin osa aforismeista esitetään ohjeina: tee näin tai älä tee noin, Aurelius on otsikon mukaisesti kirjoittanut kirjan itselleen, eikä välttämättä edes muiden ihmisten luettavaksi. Kaikilla elämäntaito-oppaiden kirjoittajilla on aina vähän käärmeöljyä kainalossaan: mikä sinä olet minua neuvomaan ja vieläpä pyytämään rahaa siitä? Aurelius ei neuvo muita kuin itseään.

Stoalaisen filosofian ja buddhalaisuuden yhtäläisyydet ovat maallikollekin selviä: molemmat korostavat turhista nautinnoista kieltäytymistä ja kärsimyksen poistamista hyväksymällä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Myös Marcus Aurelius suosittelee ”halun sammuttamista”: on parempi toivoa, ettei haluaisi asioita kuin toivoa niiden saamista. Olen melko varma, että joku on tutkinut antiikin maailman ja kaukoidän yhteyksiä tämän suhteen, nehän olivat tiiviimmät kuin mitä yleisesti on ajateltu ja Aleksanteri Suuren avattua tien itään, tuli sieltä buddhalaisia vaikutteita antiikin Kreikkaan, mutta enpä tällekään jaksa etsiä lähdettä.

Aureliuksen maailmankuva on optimistinen; yksi versio siitä, joka myöhemmin sanallistetaan ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Aureliukselle luonto ja jumalat ovat yhtä, eikä mikään mikä tapahtuu ”luonnostaan” tai ”jumalten tahdosta” ole hyvää tai pahaa. Koska mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, kaikki riippuu omasta suhtautumisestamme siihen. Stoalainen elämänfilosofia juontaa juurensa tästä: on turha valittaa, jos lomapäivänä sataa — ei sille kuitenkaan voi mitään. Samoin keho sairaistaa, kipuilee ja rappeutuu luonnostaan, joten on turha murehtia luonnollista prosessia. Äärimmäisenä tapauksena kuolemaan voi suhtautua välinpitämättömästi.

Tällaisen elämänfilosofian kritiikin kohdat ovat ilmeiset: Aurelius kuvaa ihmisen mieltä ”linnakkeeksi”, johon mikään vihollinen ei voi tunkeutua, mutta jälkeen päin on osoitettu, että kenties emme olekaan oman linnakkeemme herroja, tai ainakin että linnamme kellarissa asustaa monenlaisia mörköjä. Mielemme ”linnakke” on yhtä lailla materiaa kuin muukin kehossamme ja altis materiaalisille muutoksille. Keskushermoston häiriöt ja aivojen välittäjäaineiden muutokset voivat tehdä elämästä linnassa myrskyisää. Aureliuksen vastaus tällaiseen hourailuun olisi todennäköisesti itsemurha, kenties hieman liian radikaali vaihtoehto laajemmalti sovellettavaksi. Toisekseen: äärimmilleen vietynä esimerkiksi välinpitämätön suhtautuminen lähimmäisten kuolemaan on oire psykopatiasta, mikä lienee yleisin stoalaisten apatheian, tunteiden kontrollin, kritiikki.

Mutta kuten sanottua, jos tätä ei ota liian tosissaan, tarjoavat vahvat aforismit mielenrauhaa. Mitä siitä, jos ne eivät olekaan totta: olinko murehtimatta aivan turhaan?

Teknologia ja uudissanat

Hakukoneen synonyymi on Google ja jos kaverisi ei tiedä jotain, pyydät häntä ”googlaamaan” asian. Jo ennen tätä kuvankäsittelyohjelmien standardi on ollut Adoben Photoshop: ”se näyttää fotoshopatulta”, ts. kuva näyttää keinotekoisesti käsitellyltä. Koronaeristys toi etätyöt kaikkialle ja niiden mukana yleistyivät Teams ja Zoom, mutta verbinä olen kuullut vain ”skypettämisestä”.

Nyt tekoälyhypen kuumin nimi on Chat GPT, jopa niin, että siitäkin on tullut lähes samalla tavalla synonyymi tekoälylle. Viikonlopun saunaillassa kaverini kohkasivat mitä kaikkea Chat GPT oli tehnyt. Tekoälyä tai lyhennettä AI ei taidettu kovin montaa kertaa käyttää.

Silti nimenä se on vähän liian hankala eikä lyhenteenäkään solju niin mukavasti, että siitä olisi käteväksi yleisnimeksi. Verbiä siitä ei saa suomeksi johdettua, eikä oikein englanniksikaan (?”I chatgpt’d”). Kieli kuitenkin kehittyy maailman mukana ja pian tarvitaan oma sanansa käsitteelle ”pyysin tekoälyä generoimaan”.

Tuskin mikään on parempaa mainosta palvelulle kuin se, että sen nimeä käytetään yleisnimenä ilmiölle. Siksi on vaikea ymmärtää sitäkään, miksi (kaikesta huolimatta) vahvan brändin omistava Twitter vaihtoi nimensä X:ksi. Twiittaaminen on käsite suomeksi ja englanniksi. Kukaan ei tule puhumaan ”äksäämisestä”.

Kukaan tulee tuskin puhumaan myöskään ”geepeeteettaamisesta”. Harmittaakohan sen kehittänyttä OpenAI-firmaa nyt, että ei tullut brainstormattua sille linjakkaampaa tuotemerkkiä? Tai maksettua mainostoimistolle? Tai pyydettyä Chat GPT:tä keksimään itselleen parempaa nimeä?

LISÄYS:
Viime vuosina, ehkäpä koronarajoitusten siivittämänä, yleistynyt ruuan kotiinkuljetus on synnyttänyt uusia firmoja, jonkin verran myös uutta sanastoa. Olen kuullut ihmisten ”wolttaavan” ruokaa, mutta en ”foodoraavan”. Tässä postauksessa kuvattua ilmiötä yritti käyttää mainoskampanjassaan markkinoille pyrkivä norjalainen Oda, jonka slogan oli ”joko odasit?”, mutta siitä päätellen, että yhtiö vetäytyi Suomesta, tuulta ei ottanut alleen sen enempää kuin firma kuin uudissanakaan.

Oppiminen ja harrastuneisuus

Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten lukemisesta ja kirjoitin äidinkielen olevan samanlainen taitoaine kuin musiikki ja liikunta siinä mielessä, että pelkästään pitämällä tunnilla korvat auki ei pääse hyviin tuloksiin. Taitoaineet vaativat myös luokkahuoneen ulkopuolista harrastuneisuutta.

Näinhän se tietysti on, mutta samoin on kaikkien aineiden kanssa, kuten kirjailija Tuomas Kyrö kirjoittaa Suomen Kuvalehden pakinassaan. Olemme hyviä siinä, mistä olemme kiinnostuneita ja joskus toisinkin päin, mutta sellaista ei voi oppia, mistä ei ole kiinnostunut. Näin ihmisen aivot toimivat: meidän aivokapasiteettimme ja havaintokykymme ovat rajallisia, joten aivot ovat mukautuneet vastaanottamaan ja tallentamaan vain relevanttina pitämäänsä informaatiota. Jos taas jokin asia tuntuu poikkeuksellisen vastenmieliseltä, kuten kouluruotsi monille, aivot suorastaan aktiivisesti pyrkivät unohtamaan epämiellyttävät kokemukset.

Harrastuneisuus toki vaikkapa historian suhteen tarkoittaa eri asiaa kuin liikunnan ja musiikin, ellei sitten harrasta historian elävöittämistä tai muita roolipelejä (en ole harrastanut). Silti olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja lueskellut aiheesta omin päin. Samoin lapsena olin kiinnostunut luonnosta (joka maaseudulla alkoi heti ovelta) ja maantiedosta: olen köyhästä perheestä, joten matkailun sijaan unelmoin vieraista seuduista selailemalla karttoja (sitä pidettiin hyvin erikoisena harrastuksena ala-asteelaiselle). Sähkötekniikan rakennussetin kanssa opin fysiikan perusasiat. Ja niin edelleen.

Samoin kielistä parhaita arvosanoja saivat ne, joilla oli vieraskielisiä (tai suomenruotsalaisia) ystäviä. Kielethän edellyttävät paitsi huomattavan tietomäärän sisäistämistä, myös sen palauttamista mieleen salamannopeasti: sujuvassa keskustelussa ei ole aikaa pysähtyä pohtimaan.

Lisää faktaa aivojen toiminnasta: uusi informaatio liitetään vanhaan, jo aikaisemmin opittuun.

Esimerkkinä vaikkapa edellä mainittu kielten oppiminen: jos opit uuden sanan, liittyy se osaksi aikaisempaa sanastoa (muistaakseni jonkun tutkimuksen mukaan aikuisen kieltenoppijan pitää käyttää sanaa 15 kertaa, jotta se jää säilimuistiin). Näin esimerkiksi jos osaa saksaa, passiivistakin oppimista voi tapahtua, jos altistuu saksan kielelle ja sanoja jää mieleen (Zungenbrecher!) ja ne muotoutuvat osaksi kielitaitoa. Toisin on esimerkiksi jos ei osaa esimerkiksi kiinaa, ei satunnaisten kiinankielisten sanojen kuuleminen tai kirjoitusmerkkien näkeminen tuota minkäänlaisia oppimistuloksia sen enempää kuin linnunlaulun kuuntelu tai satunnaisgeneroitujen salasanojen ääneen lukeminen (näin siis aikuisoppijalla: pikkulapsilla on suorastaan maaginen kyky omaksua äidinkielensä juuri näin).

Samoin on kaiken oppimisen kanssa. Itse esimerkiksi tunnen taloustiedettä hävettävän huonosti ja vaikka luen lehdestä talousuutisia, monet yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä. Voi siis sanoa, että suurin osa ajastani talousuutisia lukiessa on mennyt hukkaan. Jos minulla olisi sen tason perustietämys taloustieteestä, että voisin analysoida lukemaani, jokainen lukemani artikkeli olisi kartuttanut tietämystäni aivan eri tavalla.

Ihmisen yleistietämys on siis kuin puu, jonka rungosta versoo useita haaroja ja haaroista oksia. Mitä enemmän haaroja ja oksia, sitä enemmän lehtiä. Jos puu jää kitukasvuiseksi jo varhaisvaiheessa, ei se pysty kasvattamaan tuuheaa lehvästöä. Samalla tavalla jos ihmisen ajattelussa ei ole oksia, joihin ajatukset voivat kiinnittyä, jää ajattelu kitukasvuiseksi.

Juuri siksi on tärkeää kartuttaa yleissivistystä nuorella iällä, jotta se pääsee haaroittumaan siinä vaiheessa, kun nuoren aivot ovat vielä plastiset ja kykenevät oppimaan uutta.

Uuden oppiminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman kiinnostusta, innostusta ja harrastuneisuutta, kuten tämän blogipäivityksen aloitin. Tämä mielessä pitäen voi lukea Helsingin Sanomien uutisen Lotta-Sofia La Rosan väitöskirjasta, jonka mukaan ”nuorten mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on pääosin tylsää”. En löytänyt väitöskirjaa verkosta, joten en tiedä onko siihen sisällytetty mitään pitkittäistutkimusta, mutta tutkimustulos uutisoidaan uutisena, eli uutena asiana. Omasta kokemuksesta nuorten mielestä lukeminen on ollut ennenkin tylsää, eikä menneitä aikoja pitäisi liikaa romantisoida. Muistan omasta lapsuudestani, että eivät pojat olleet kiinnostuneita kirjoista silloinkaan.

Itse muuten olen aina ihmetellyt, miten lukeminen on jonkun mielestä tylsää, mutta esimerkiksi television katselu tai urheilun seuraaminen mielenkiintoista ja jännittävää (luulen, että myös Tiktok, influensserit yms voidaan lisätä tähän listaan). Asiahan on täysin päin vastoin. Eikä kyse olemistään makuasioista: maalin kuivumisen seuraaminen on tylsää ja älyllisenä haasteena vastaavien asioiden seuraaminen on myös tylsää. Television viihdeohjelmat eivät ole mikään guilty pleasure, ne ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä. Toisaalta, jos on henkisesti sillä tasolla, että maalin kuivuminenkin käy viihteestä, voi television ja Tiktokin viihdetarjonta räjäyttää tajunnan.

Ja jos on henkisesti sillä tasollla, että kirjojen lukeminen on vaivalloista, voi siitä olla vaikeaa nauttia, samalla tavalla kuin fyysisesti huonokuntoiselle portaiden nousu on suurta tuskaa niin, ettei liikunnasta voi saada nautintoa, on sekin ymmärrettävää.

Toisaalta, vaikka olen puolustanut lukemista, olen myös aikaisemmin kirjoittanut, että paperisen kirjan fetisoinnista pitäisi luopua. Jos sähkö- ja äänikirjojen avulla mataloitetaan ihmisten (lasten ja aikuisten) kynnystä kuluttaa laadukasta kulttuuria, hyvä niin (tosin äänikirjojen korvauspolitiikka pitäisi saada kuntoon). Pikemminkin on kyse jonkinlaisesta älyllisestä kulttuurista, jonka osa lukeminen on. Hyvän podcastin kuunteleminen on hyödyllisempää kuin huonon kirjan lukeminen.

En tiedä onko ”älyllinen kulttuuri” tulossa tai menossa. Olisi helppo maalailla dystopioita, että nuoriso on aina vain kelvottomampaa, mutta en tiedä onko se totuus. Internet tarjoaa paljon mahdollisuuksia niille, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin typerimmistä Tiktok-haasteista.

Oleellista kuitenkin olisi, että nuoriso olisi kiinnostunut asioista ja harjoittaisi aivojaan, jotta ne versoisivat, eikä nuorista kehittyisi aikuisia, joiden henkinen kapasiteetti riittää vain maalin kuivumisen seuraamiseen.

Näin tullaan kulttijohtajaksi -sarja

Netflix näytti ironisen, kieli poskessa tehdyn sarjan kulttijohtajista. Peter Dinklage antaa kyynis-karismaattisella äänellään neuvoja sarjan kuudessa jaksossa kuinka perustaa oma kultti. Keskeiset käsitellyt kultit ovat Charles Mansonin ”perhe”, Jim Jonesin Peoples Temple, Jaime Gomezin Buddhafield, Marshall Applewhiten Heaven’s Gate, Shoko Asaharan Korkein totuus ja Sun Myung Moonin Yhdistymiskirkko. Muita liikkeitä mainitaan sivulauseessa. Näistä Buddhafield oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta suurista liikkeistä skientologia jätetään mainitsematta (ehkä tekijät eivät halunneet tulla maalitetuiksi).

Lopulta kuitenkin sarja on vain pintaraapaisu aiheisiinsa ja lähinnä ironisten kommenttien ja nopeiden leikkausten rytmittämää infotainmentia, jossa itselle uutta oli kovin harva asia. Mielenkiintoinen tai vähintään hauska kumminkin, jos on mustan huumorin ystävä.

Tulin sarjaa katsoessa miettineeksi, mitä eroa on kultilla ja salaliittouskovaisuudella. Tälle on varmaan olemassa jokin sosiologien keksimä määritelmä, jota olen liian laiska googlettaakseni, mutta veikkaisin, että kultti on yhteisöllisempi ja nojaa karismaattiseen johtajaan, kun taas salaliittoteoriat ovat tiettyyn asiaan liittyviä huhuja, joita voi levittää kuka tahansa. Vaikka salaliittoteorioita levittää moni karismaattinen mielipidejohtaja ja toisaalta kultit käyttävät salaliitoteorioita hyväkseen, ei joku Joe Rogan kuitenkaan tietääkseni pidä seuraajiaan kommuunissa maailmalta eristettynä paastoamassa.

Salaliittoteoriat alkavat kuitenkin saada kulttimaisia sävyjä. Esimerkiksi Pasi Kivioja kirjassaan Salaliittoteorioiden ihmemaassa (Docendo 2022) kuvailee salaliittoteoriauskovaisten kulttimentaliteettia ja hänen kirjassaan teoreetikot muodostavat yhteisöjä, jotka levittävät uskomuksiaan. Varsinkin terveys- ja joogapiireissä esiintyy monenlaista pimeän puolen teoriaa, toisaalta Asaharan opit lähtivät liikkeelle joogasta.

Itse vielä muistan ajan, kun salaliittoihin suhtauduttiin huvittuneen viattomasti. Minun ikäpolveni kasvoi Salattujen kansioiden kanssa 90-luvulla ja kaikki ufojutut tietenkin kiinnostivat teini-ikäisiä. Aikoinaan sanomalehdissä oli Hullu maailma -palstoja, nykyään meillä on X (ent.Twitter). New Yorkin 9/11-iskujen aikaan salaliittoteoriat ottivat lisää kierroksia (laajakaista-Internetin voittokulun kanssa tasamatkaa), mutta niitäkään ei kukaan tervejärkinen ottanut todesta. Kaikki suhtautuivat ”viralliseen totuuteen” terveen epäilevästi, eikä se ollut merkki mistään poliittisesta suuntautuneisuudesta.

Jossain vaiheessa salaliittoteorioihin tuli ilkeä, aggressiivinen ja oikeistolainen sävy. Vaihtoehtoväki oli aikanaan hippiretkuja, jotka olivat pikemminkin vasemmalla. Samoin ”valtamediaa” arvosteltiin vasemmalta, koska hokeman mukaan ne olivat tietenkin osa porvarillista ideologiaa.

Onko perinteisiä kultteja enää olemassa? Ehkä salaliittoteoriat ovat nykyajan kultteja. Nykyään ei kukaan jaksa lähteä Guyanaan paratiisia rakentamaan tai liftata ufon kyytiin, kun tietokoneen tai kännykän näytöltä voi selailla Tokentubea. Qanon on nykyajan kultti, löyhä yhteenliittymä seuraajia. Capitol-kukkulan hyökkäys tammikuussa 2021 oli ”yhteisöllisintä”, mitä liike sai aikaan, mutta oman käsitykseni mukaan siinäkään ei ollut taustalla järjestäytynyttä koordinointia.

Sarjassa haastatellaan myös entisiä kulttien jäseniä, mutta aika pinnallisen puhuva pää -tyyliin ja jotenkin jää miettimään, miksi he ovat lähteneet ohjelmaan ja mikä heidän taustansa noin laajemmin on (eräs jopa tekee omaa podcastia). Ensimmäisenä tuli mieleen Chuck Palahniukin romaani Henkiinjäänyt.

Syynä liittyä kulttiin lienee juurikin yhteisöllisyyden kaipuu ja tarve saada varmoja selityksiä epävarmassa maailmassa. Mutta mikä saa ihmisen pysymään mukana kultissa senkin jälkeen, kun sen toimitatavat ovat kaikonneet terveen järjen ulottumattomiin kohti Siriukselle johtavaa rataa? Vahva veikkaus on taloustieteteestä tuttu sunk cost, eli ”upotetut varat”. Pokeria tunteville termi pot committed on tuttu: kukaan ei foldaa siinä vaiheessa kun on all in, vaikka tietää häviänsä; saman tien voi katsoa sen riverin. Samoin jos on vuosikausia saarnannut salaliittoteorioita, on vaikea tunnustaa olevansa väärässä, kun on investoinut niin paljon psyykkistä energiaa, puhumattakaan jos on myös irtisanonut ihmissuhteensa, luovuttanut koko omaisuutensa liikkeelle ja muuttanut kommuuniin meditoimaan kellon ympäri. Siinä vaiheessa voi yhtä hyvin ottaa sen myrkkyannoksen johtajan kanssa ja katsoa herääkö avaruusalukselta.

Aina näin viikon alussa toisiaan tulee miettineeksi, tulisiko töihin menemisen sijasta perustaa kultti, jonka seuraajat palvelisivat johtajaansa ja lahjoittaisivat minulle rahansa. Mutta millainen? Ufojen suosio on hiipunut sen jälkeen, kun kamera tuli kännyköiden vakiovarusteeksi eikä siitä huolimatta ekstraterrestriaalien kohtaamisista ole videomateriaalia. Ehkä pitäisi väittää ulkoavaruuden muukalaisten olevan näkymättömiä. Jumala on ollut ympäri maailman menestystuote, mutta uskomusmarkkinat ovat jo liian saturoidut kaikenlaisilla jumalilla ja siitä aiheesta on vaikea keksiä mitään, mitä ei ole 10 000 sitten jo keksitty. Ehkä sen pitäisi olla postmoderni kultti, joka suhtautuu kultteihin ironisella tavalla ja esittäytyy avoimesti pelkästään kulttina, jonka tarkoituksena on ottaa tyhmiltä rahat pois ja alistaa seuraajansa narsistisen johtajan hyväksikäytölle.

Mukaan voi ilmoittautua alla olevalla lomakkeella.

Pieni moraalisaarna alkuviikkoon

Poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Huolestuneet vanhemmat” julkaistu mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa viime viikolla on herättänyt keskustelua ja useita mielipidekirjoituksia, joissa ollaan vastakkaista mieltä. Mielipidekirjoituksen mukaan nykynuorilta on käytöstavat hukassa, toisin kuin X- ja y-sukupolven edustajilta, joille ne opetettiin kotona.

Itselläni ei ole omia lapsia, joten omat kokemukseni ovat sukulaisten ja tuttujen lapsista. Välillä kerrostalomme pihapiirin lapset sanovat jotain sellaista hölmöä, mitä lapset sanovat ja se on hirvittävän sympaattista. En tiedä, onko minun lähipiirissäni poikkeuksellisen hyväkäytöksisiä lapsia, mutta minun kokemukseni on, että lapset ja nuoret käyttäytyvät hyvin.

Ainoa kerta, kun muistan nuorten käyttäytyneen huonosti, jäi mieleeni viime vuodelta. Mopoautosta suojatiellä huudettiin ”homo!”, ilmeisesti koska kävelin mopoauton eteen. Mopoautoja kutsuttiin siihen aikaan, kun minä olen huutelijan ikäinen, invamopoiksi. Jonain päivänä invalidius ja homous lakkaavat olemasta stigmoja ja haukkumasanoja, mutta vielä silloinkin mopoautot ovat vielä aika noloja.

Sekä X- ja Y -sukupolven edustajia on pidetty poikkeuksellisen huonokäytöksisinä siihen aikaan kun he (eli me) olivat nuoria, mutta alkuperäinen pullamössösukupolvi olivat tietenkin suuret ikäluokat, jotka saivat kaiken niin helpolla eivätkä joutuneet edes sotaan. Oli televisio ja rock-musiikki ja ehkäisy ja alkoholikulttuurin vapautuminen. Suuret ikäluokat olivat vapaan kasvatuksen tulos, jolta puuttuivat käytöstavat.

Kun historiassa mennään taakse päin, vain yksi asia on pysynyt samana: nuoriso on kelvotonta eikä sillä ole käytöstapoja. Ensimmäinen eurooppalainen nimeltä tunnettu kirjailija oli kreikkalainen Hesiodos, joka aloittaa Euroopan kirjallisuuden historian kirjoittamalla, kuinka kaikki hyvät ajat ovat jo takana päin. Jos osaisimme tulkita luolamaalauksia, niissä sanottaisiin ”ennen kaikki oli paremmin”.

Vai olisiko niin, että nuoruuteen kuuluu luonnollisena vaiheena ”huono käytös”? Ehkä kaikkia käytöksen nyansseja ei ole lapsena vielä opittu ja murrosiäissä tulee kokeiltua käyttäytymissääntöjen rajoja. Tai ehkä vain epävarmuus omasta maskuliinisuudesta yhdistettynä yleiseen turhautumiseen saa huutelemaan mopoautoista tuntemattomille.

Huolestuttavinta kuitenkin on, jos kyseinen vaihe jää päälle. Kukin kasvaa ja oppii käytöstavat, paitsi he jotka eivät opi. Pahin yhdistelmä on aikuinen, joka käyttäytyy kuin murrosikäinen mopoautosta huutelija, mutta ei itse tajua sitä. Jos menee Twitteriin (En ole oppinut vielä kutsumaan sitä Äksäksi), löytää monia tällaisia. Monet pitävät itseään konservatiiveina ja ovat vahvasti sitä mieltä, että nykynuoret eivät osaa käyttäytyä.

On totta, että käytöstavat ovat nykyään hukassa ja että käytöstavoista muistuttaminen on aliarvostettua. Mutta on tekopyhää vaatia lapsilta ja keskenkasvuisilta nuorilta käytöstapoja, jos aikuiset, joista monet ovat päättävässä asemassa, haistattelevat tuntemattomille netissä.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Onko lukemisesta hyötyä ja mitä on hyöty?

Antti Rönkä kyselee Ylen kolumnissa, mitä hyötyä on lukemisesta. Itse olen tässä blogissa väittänyt, että kirjallisuuteen suhtaudutaan kuten laihduttamiseen. Lukeminen on paitsi terveellinen harrastus, myös moraalinen velvollisuus (myös hoikka vartalo on paitsi ”terve”, myös osoitus jonkinlaisesta moraalisesta selkärangasta). Rönkä vertaa sitä pahanmakuiseen lääkkeeseen.

Omasta nuoruudesta muistan, että eivät pojat silloinkaan paljoa kirjoja lukeneet. Siitäkin on tultu alaspäin. Pisa-tulokset tippuvat ja opettajat ja vanhemmat pohtivat kuinka innostaa nuorisoa kirjojen pariin. Mutta kuinka? Nuorison mielestä mikään ei ole kornimpaa kuin vanhempi, joka yrittää saada ujutettua nuorelle jotain, josta heidän mielestään nuoren pitäisi innostua. Lukutaitoräppi on tuomittu epäonnistumaan.

Kiinnostuksen lisäksi toinen motivaattori on hyöty. Korostetaan lukemisen hyötyjä edellä mainitulla terveyspuheella. Toki lukemisesta on hyötyä ja se on taito, jolle monet muut (akateemiset) taidot rakentuvat, vaikka en noin muuten innostukaan koko kirjallisuuden redusoimisesta hyötynäkökulmaan.

Äidinkieli ja kirjallisuus muuten oppiaineena on samanlainen taitoaine kuin vaikkapa liikunta tai musiikki: ne vaativat omaa harrastuneisuutta. Liikuntatunnilla olin koulussa huonokuntoinen heittopussi ja vietin suurimman osan peleistä vaihtopenkillä, koska en vapaa-aikana harrastanut jalkapalloa ja jääkiekkoa. Vasta aikuisena aloin liikkua ja nykyään olen ihan siedettävässä fyysisessä kunnossa. Samoin musiikista innostuin vasta teini-iällä, koska peruskoulun musiikintunnit olivat pelkkää kuorolaulua, eikä niillä käyty läpi edes musiikin perusteita, kuten nuotinlukua. Molemmissa aineissa mentiin niiden ehdoilla, jotka jo osasivat ja me heikkotasoisemmat seurasimme vierestä.

Äidinkielessä samalla tavalla me, jotka olimme harrastaneet lukemista ja kirjoittamista, olimme täysin toisella tasolla, kuin he jotka lukivat vain ne pakolliset mitä lie kaksi kirjaa, jotka täytyy yläasteen aikana lukea. Itse olin aloittanut pienten tarinoiden kirjoittamisen jo ala-asteella ja luin kirjoja jo aikuisten osastolta ja olin se, jonka aine luettiin aina tunnilla ääneen. Minulle oli kulttuurishokki, kun sijaistin seiskaluokkaa parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja tajusin, että oppilaat olivat lähes kirjoitustaidottomia. Itse olin sen ikäisenä aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani (kamala geneerinen fantasiakirja, jota harmiksi — tai onneksi — ei ole säilynyt).

Äidinkieli on kuitenkin näistä ainoa aine, joka täytyy kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Itsekin muistan Röngän tavoin tuon ”mitä hyötyä tästä muka on” -kinailun. Äidinkieli ei ollut ainoa aine, jonka ”hyödyllisyys” kiistettiin, mutta kenties humanistiset aineet saivat sitä kohtelua osakseen useammin. Kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, lukiokaverini lähtivät TKK:hon ja sain silloinkin kuulla kuittailuja ”hyödystä”.

Jotenkin ”hyöty” on jäänyt kummittelemaan ratkaisemattomaksi ongelmaksi, johon aina palaan. Mitä se ”hyöty” tai pikemminkin ”hyödyllisyys” on?

*

On ironista, että moderni yhteiskunta, joka on pullollaan turhakkeita, suhtautuu hyötyyn niin pakkomielteisesti. Jos ”hyödylliseksi” lasketaan Maslown tarvehierarkian kantapalan välittömään selviytymiseen liittyvien tarpeiden tyydytys, jää meille aika vähän hyödyllisiä asioita. Kärkikolmiosta löytyvä ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävän humanistiselta.

David Graeber kirjoittaa kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory (2018, ei tietääkseni suomennettu) siitä, kuinka yhteiskunnassamme huomattava osa tehtävästä työstä on merkityksetöntä ”hevonpaskaa”, työtä joka olemassa vain sen itsensä vuoksi. Se on siis jopa vähemmän kuin hyödytöntä.

Muistan uutisen amerikkalaisessa firmassa työskentelevästä naisesta (mutta en löydä sitä enää, mahdollisesti se oli Helsingin sanomien liitteessä) , joka valitteli suomalaista työmoraalia. Vaikka suomalaiset pitävät itseään ahkerana kansana, amerikkalaisessa firmassa jäädään vaikka perjantaina puoleen yöhön asti töihin, jos projektin deadline on sillä viikolla. Nainen oli töissä mainosfirmassa ja teki radiomainoksia.

Radiomainos ei täytä Graeberin määritelmää ”hevonpaskaduunista”, koska työn tuloksena syntyy jokin konkreettinen mainos, mutta kuvittelisin että melko suuri osa ihmiskuntaa tulisi toimeen ilman radiomainoksia ja ainakin minä pidän niitä varsin ärsyttävinä. Samaan aikaan kuitenkin niitä pidetään ”hyödyllisinä”, koska ne tuottavat taloudellista voittoa tekijälleen ja toivottavasti myös mainoksen tilanneelle yritykselle.

Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kuitenkin: olemmeko me ihmislajina kehittyneet sitä varten, että saisimme stressiperäisen vatsahaavan radiomainoksen edestä?

*

Lisää muistoja: olin työharjoittelussa Turun kauppakorkeakoulussa järjestämässä seminaaria, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tai jotain yhtä korkealentoista. Tapahtuman motto olisi voinut olla ”kulttuuri ei ole täysin turhaa, koska silläkin voi tehdä fyrkkaa ja toisaalta kulttuurin parissa voi rentoutua niin, että jaksaa taas painaa lisää duunia”. En edes liioittele. Olin ainoa humanisti sekä järjestävässä tahossa että oletettavasti myös yleisössä ja kaltaiselleni nuorelle idealistille se ei ollut helppoa (nykyään on helpompaa, kun ei ole idealisti). Koska ketään ei ole helpompaa pilkata kuin idealistista nuorta miestä, minulle kuittailtiin, että sopisin ”lukemaan runoja jonnekin kommuuniin”.

Yritin kysellä, eikö kulttuurilla, taiteella, kirjallisuudella ja sen sellaisella ole itsessään arvoa, mutta minulle vastattiin, että itseisarvoja ei ole olemassa. Ymmärrän tietenkin, että ”itseisarvo” oli väärä sananvalinta, mutta onhan se aika nihilististä, jos mitään arvoja ei ole olemassa. Jälkeenpäin mietin, että ehkä olisin voinut heittää vastakysymyksenä että miksi sitten kuitenkin taloudelliseen voittoon suhtaudutaan itseisarvona.

Hyödyllistä näyttäisi olevan taloudellinen hyöty. Siitäkin huolimatta, että se tulee hyödyttömistä asioista. Tai siitä, että se käytetään hyödyttömiin asioihin. Angry Birds on turhake, mutta Supercellin Ilkka Paananen Suomen suurin veronmaksaja (tai ainakin joskus oli). Satojen miljoonien kasvottomat massat puurtavat pitkää päivää vain pysyäkseen hengissä ja päästäkseen seuraavana päivänä töihin. Ylijäämän voi käyttää johonkin hyödyttömään.

Mieleen tulee seuraava vitsi meksilaisesta ja amerikkalaisesta:

Amerikkalainen bisnesmies näkee meksikolaisen viettämässä siestaa puun varjossa ja tequila-pullo kainalossa.
”Miksi sinä makaat keskellä päivää?”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
”Voisit mennä vaikka palkkatöihin tai perustaa firman.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Tietenkin jotta saisit rahaa!”
”Mitä minä rahalla?”
”Voisit sijoittaa ne viisaasti, jotta rahasi kasvaisivat korkoa ja saisit lisää rahaa.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Jotta voisit saada passiivista tuloa ja voisit jäädä eläkkeelle ja sen jälkeen laiskotella keskellä päivää puun varjossa tequila-pullo kainalossa!”
”No sitähän minä teen tälläkin hetkellä!”

Vitsi vitsinä, mutta on siinä oma totuutensa.

*

Hyöty näyttäytyy itseisarvona, kaikki tunnistavat hyödyn sen nähdessään eikä sitä tarvitse perustella. Mikä voisi olla hyödyllisempää kuin hyöty? Mikä on ironista sinänsä, sillä jos jokin, niin hyöty on välinearvo (kun oppilas kysyy mitä hyötyä kirjojen lukemisesta on ts. miksi se on hyödyllistä, tarkoittaa hän mitä tällä taidolla voi saavuttaa).

Senecan Elämän lyhyydestä ei suoranaisesti puhu hyödystä, ainakaan sen modernissa merkityksssä, mutta hyödyttömistä ja turhista asioista sitäkin enemmän. Senecalle turhaa ajantuhlausta onvat muun muassa, politikointi, ylensyönti, matkailu ja rahan perässä juokseminen. Oikeastaan ainoa oikea tapa viettää elämä on filosofointi (onko runojen lukeminen kommuunissa sen nykyaikainen vastine?) Helppoa hänen oli sanoa, koska antiikin yhteiskunnassa kaiken hyödyllisen työn tekivät orjat. Senecalla ei ollut modernin ”hyödyn” käsitettä. Hänelle kiukuttelevien oppilaiden kysymys olisi varmaan näyttäytynyt mielettömänä: mitä tavoiteltavaa on orjan työssä?

Moderni ”hyödyn” käsite tulee tietenkin utilitaristeilta. Heiltä se on melko varmasti myös taloudellisen liberalismin siivellä kulkeutunut kauppakouluihinkin. Utilitarismin ottopoika John Stuart Mill määrittelee hyödylliseksi sen, joka ”lisää nautintoa ja vähentää tuskaa”. Hän ajautuu jo Utilitarismi-kirjansa (alunperin 1861) ensimmäisillä sivuilla ongelmaan siitä, miksi kuitenkaan irstailu, mässäily ja yleinen sikailu ei vastaa tätä määritelmää, vaan ihmisen tulee etsiä ”korkeampia” nautintoja. Nykynuoren vastine voisi olla, miksi ei voi jäädä sossun rahoilla kotisohvalle makaamaan ja polttamaan pilveä ja selaamaan Pornhubia ja pelaamaan CounterStrikea.

Aika harva pitäisi tällaista elämää ”hyödyllisenä”, mutta mitä argumentteja sitä vastaan on?

Ainakaan yksilön itsensä kannalta. Systeemin kannalta tietenkin on välttämätöntä, että ihmiset lähtevät kotisohvilta töihin tekemään jotain ”hyödyllistä”, mutta onhan se ironista, että yksilöiden itsekkyyteen perustuva kapitalismi sitten kuitenkin viime kädessä joutuu turvautumaan ihmisten velvollisuudentunteeseen pitää systeemiä pystyssä.

Millin vastaus on ”niin se nyt vaan on ja joka muuta väittää on ihan elukka”. Klassiset utilitaristit olivat 1800-luvun harmaapäisiä herrasmiehiä, joille nautintoa tarkoitti sonettien lukeminen ja kehittävä keskustelu.

Eli siis hyöty tarkoitti.

*

Olen melko skeptinen sen suhteen, että tavalliselle kevytmaidonkuluttajalle kirjallisuus saataisiin myytyä nautinnon kautta. Keskeisistä kirjoista on joka tapauksessa olemassa elokuva, joka on helpompi kuluttaa.

Hyöty taas on sitä, että saa rahaa, jolla voi ostaa vaikkapa uuden puhelimen, jolla voi kuluttaa sisältöjä, kuten Tiktok-videoita, joissa se todellinen nautinto on.

Ehkä keskiluokkainen itsensä kehittämisen eetos on kirjallisuuden pelastus. Volter Kilpi on uusi CrossFit ja David Foster Wallace uusi puolimaraton. Miki Liukkosta vaikka hampaat irvessä. Jaksaa jaksaa! Kuinka monta runokirjaa jaksat lukea loman aikana, postaa ne kaikki Instagramiin! Proustin koko sarja kaksinkertaisella nopeudella äänikirjana, että ehtii Porin SuomiAreenaan kuuntelemaan Twitteristä tuttuja naamoja.

Mitä eroa sitten itsensä kehittämisellä on verrattuna klassisten filosofien ihanteisiin? Ehkä ei mitään. Ehkä olen vieläkin vähän idealisti.

*

Palataan vielä kouluun. Peruskoulun idea lähti siitä, että piti keksiä tapa pitää nuoriso pois kaduilta, kun lapsityövoiman käyttö vähitellen länsimaissa kiellettiin. Koulun alkuperäinen tarkoitus ei ollut opettaa mitään hyödyllistä, vaan pitää nuoriso pois pahanteosta. Hyödyllisin asia, jonka koulu opettaa on tottelemaan käskyjä ja istumaan hiljaa paikallaan kahdeksasta neljään.