Tekijä: Joni Kärki

Näin tullaan kulttijohtajaksi -sarja

Netflix näytti ironisen, kieli poskessa tehdyn sarjan kulttijohtajista. Peter Dinklage antaa kyynis-karismaattisella äänellään neuvoja sarjan kuudessa jaksossa kuinka perustaa oma kultti. Keskeiset käsitellyt kultit ovat Charles Mansonin ”perhe”, Jim Jonesin Peoples Temple, Jaime Gomezin Buddhafield, Marshall Applewhiten Heaven’s Gate, Shoko Asaharan Korkein totuus ja Sun Myung Moonin Yhdistymiskirkko. Muita liikkeitä mainitaan sivulauseessa. Näistä Buddhafield oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta suurista liikkeistä skientologia jätetään mainitsematta (ehkä tekijät eivät halunneet tulla maalitetuiksi).

Lopulta kuitenkin sarja on vain pintaraapaisu aiheisiinsa ja lähinnä ironisten kommenttien ja nopeiden leikkausten rytmittämää infotainmentia, jossa itselle uutta oli kovin harva asia. Mielenkiintoinen tai vähintään hauska kumminkin, jos on mustan huumorin ystävä.

Tulin sarjaa katsoessa miettineeksi, mitä eroa on kultilla ja salaliittouskovaisuudella. Tälle on varmaan olemassa jokin sosiologien keksimä määritelmä, jota olen liian laiska googlettaakseni, mutta veikkaisin, että kultti on yhteisöllisempi ja nojaa karismaattiseen johtajaan, kun taas salaliittoteoriat ovat tiettyyn asiaan liittyviä huhuja, joita voi levittää kuka tahansa. Vaikka salaliittoteorioita levittää moni karismaattinen mielipidejohtaja ja toisaalta kultit käyttävät salaliitoteorioita hyväkseen, ei joku Joe Rogan kuitenkaan tietääkseni pidä seuraajiaan kommuunissa maailmalta eristettynä paastoamassa.

Salaliittoteoriat alkavat kuitenkin saada kulttimaisia sävyjä. Esimerkiksi Pasi Kivioja kirjassaan Salaliittoteorioiden ihmemaassa (Docendo 2022) kuvailee salaliittoteoriauskovaisten kulttimentaliteettia ja hänen kirjassaan teoreetikot muodostavat yhteisöjä, jotka levittävät uskomuksiaan. Varsinkin terveys- ja joogapiireissä esiintyy monenlaista pimeän puolen teoriaa, toisaalta Asaharan opit lähtivät liikkeelle joogasta.

Itse vielä muistan ajan, kun salaliittoihin suhtauduttiin huvittuneen viattomasti. Minun ikäpolveni kasvoi Salattujen kansioiden kanssa 90-luvulla ja kaikki ufojutut tietenkin kiinnostivat teini-ikäisiä. Aikoinaan sanomalehdissä oli Hullu maailma -palstoja, nykyään meillä on X (ent.Twitter). New Yorkin 9/11-iskujen aikaan salaliittoteoriat ottivat lisää kierroksia (laajakaista-Internetin voittokulun kanssa tasamatkaa), mutta niitäkään ei kukaan tervejärkinen ottanut todesta. Kaikki suhtautuivat ”viralliseen totuuteen” terveen epäilevästi, eikä se ollut merkki mistään poliittisesta suuntautuneisuudesta.

Jossain vaiheessa salaliittoteorioihin tuli ilkeä, aggressiivinen ja oikeistolainen sävy. Vaihtoehtoväki oli aikanaan hippiretkuja, jotka olivat pikemminkin vasemmalla. Samoin ”valtamediaa” arvosteltiin vasemmalta, koska hokeman mukaan ne olivat tietenkin osa porvarillista ideologiaa.

Onko perinteisiä kultteja enää olemassa? Ehkä salaliittoteoriat ovat nykyajan kultteja. Nykyään ei kukaan jaksa lähteä Guyanaan paratiisia rakentamaan tai liftata ufon kyytiin, kun tietokoneen tai kännykän näytöltä voi selailla Tokentubea. Qanon on nykyajan kultti, löyhä yhteenliittymä seuraajia. Capitol-kukkulan hyökkäys tammikuussa 2021 oli ”yhteisöllisintä”, mitä liike sai aikaan, mutta oman käsitykseni mukaan siinäkään ei ollut taustalla järjestäytynyttä koordinointia.

Sarjassa haastatellaan myös entisiä kulttien jäseniä, mutta aika pinnallisen puhuva pää -tyyliin ja jotenkin jää miettimään, miksi he ovat lähteneet ohjelmaan ja mikä heidän taustansa noin laajemmin on (eräs jopa tekee omaa podcastia). Ensimmäisenä tuli mieleen Chuck Palahniukin romaani Henkiinjäänyt.

Syynä liittyä kulttiin lienee juurikin yhteisöllisyyden kaipuu ja tarve saada varmoja selityksiä epävarmassa maailmassa. Mutta mikä saa ihmisen pysymään mukana kultissa senkin jälkeen, kun sen toimitatavat ovat kaikonneet terveen järjen ulottumattomiin kohti Siriukselle johtavaa rataa? Vahva veikkaus on taloustieteteestä tuttu sunk cost, eli ”upotetut varat”. Pokeria tunteville termi pot committed on tuttu: kukaan ei foldaa siinä vaiheessa kun on all in, vaikka tietää häviänsä; saman tien voi katsoa sen riverin. Samoin jos on vuosikausia saarnannut salaliittoteorioita, on vaikea tunnustaa olevansa väärässä, kun on investoinut niin paljon psyykkistä energiaa, puhumattakaan jos on myös irtisanonut ihmissuhteensa, luovuttanut koko omaisuutensa liikkeelle ja muuttanut kommuuniin meditoimaan kellon ympäri. Siinä vaiheessa voi yhtä hyvin ottaa sen myrkkyannoksen johtajan kanssa ja katsoa herääkö avaruusalukselta.

Aina näin viikon alussa toisiaan tulee miettineeksi, tulisiko töihin menemisen sijasta perustaa kultti, jonka seuraajat palvelisivat johtajaansa ja lahjoittaisivat minulle rahansa. Mutta millainen? Ufojen suosio on hiipunut sen jälkeen, kun kamera tuli kännyköiden vakiovarusteeksi eikä siitä huolimatta ekstraterrestriaalien kohtaamisista ole videomateriaalia. Ehkä pitäisi väittää ulkoavaruuden muukalaisten olevan näkymättömiä. Jumala on ollut ympäri maailman menestystuote, mutta uskomusmarkkinat ovat jo liian saturoidut kaikenlaisilla jumalilla ja siitä aiheesta on vaikea keksiä mitään, mitä ei ole 10 000 sitten jo keksitty. Ehkä sen pitäisi olla postmoderni kultti, joka suhtautuu kultteihin ironisella tavalla ja esittäytyy avoimesti pelkästään kulttina, jonka tarkoituksena on ottaa tyhmiltä rahat pois ja alistaa seuraajansa narsistisen johtajan hyväksikäytölle.

Mukaan voi ilmoittautua alla olevalla lomakkeella.

Pieni moraalisaarna alkuviikkoon

Poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Huolestuneet vanhemmat” julkaistu mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa viime viikolla on herättänyt keskustelua ja useita mielipidekirjoituksia, joissa ollaan vastakkaista mieltä. Mielipidekirjoituksen mukaan nykynuorilta on käytöstavat hukassa, toisin kuin X- ja y-sukupolven edustajilta, joille ne opetettiin kotona.

Itselläni ei ole omia lapsia, joten omat kokemukseni ovat sukulaisten ja tuttujen lapsista. Välillä kerrostalomme pihapiirin lapset sanovat jotain sellaista hölmöä, mitä lapset sanovat ja se on hirvittävän sympaattista. En tiedä, onko minun lähipiirissäni poikkeuksellisen hyväkäytöksisiä lapsia, mutta minun kokemukseni on, että lapset ja nuoret käyttäytyvät hyvin.

Ainoa kerta, kun muistan nuorten käyttäytyneen huonosti, jäi mieleeni viime vuodelta. Mopoautosta suojatiellä huudettiin ”homo!”, ilmeisesti koska kävelin mopoauton eteen. Mopoautoja kutsuttiin siihen aikaan, kun minä olen huutelijan ikäinen, invamopoiksi. Jonain päivänä invalidius ja homous lakkaavat olemasta stigmoja ja haukkumasanoja, mutta vielä silloinkin mopoautot ovat vielä aika noloja.

Sekä X- ja Y -sukupolven edustajia on pidetty poikkeuksellisen huonokäytöksisinä siihen aikaan kun he (eli me) olivat nuoria, mutta alkuperäinen pullamössösukupolvi olivat tietenkin suuret ikäluokat, jotka saivat kaiken niin helpolla eivätkä joutuneet edes sotaan. Oli televisio ja rock-musiikki ja ehkäisy ja alkoholikulttuurin vapautuminen. Suuret ikäluokat olivat vapaan kasvatuksen tulos, jolta puuttuivat käytöstavat.

Kun historiassa mennään taakse päin, vain yksi asia on pysynyt samana: nuoriso on kelvotonta eikä sillä ole käytöstapoja. Ensimmäinen eurooppalainen nimeltä tunnettu kirjailija oli kreikkalainen Hesiodos, joka aloittaa Euroopan kirjallisuuden historian kirjoittamalla, kuinka kaikki hyvät ajat ovat jo takana päin. Jos osaisimme tulkita luolamaalauksia, niissä sanottaisiin ”ennen kaikki oli paremmin”.

Vai olisiko niin, että nuoruuteen kuuluu luonnollisena vaiheena ”huono käytös”? Ehkä kaikkia käytöksen nyansseja ei ole lapsena vielä opittu ja murrosiäissä tulee kokeiltua käyttäytymissääntöjen rajoja. Tai ehkä vain epävarmuus omasta maskuliinisuudesta yhdistettynä yleiseen turhautumiseen saa huutelemaan mopoautoista tuntemattomille.

Huolestuttavinta kuitenkin on, jos kyseinen vaihe jää päälle. Kukin kasvaa ja oppii käytöstavat, paitsi he jotka eivät opi. Pahin yhdistelmä on aikuinen, joka käyttäytyy kuin murrosikäinen mopoautosta huutelija, mutta ei itse tajua sitä. Jos menee Twitteriin (En ole oppinut vielä kutsumaan sitä Äksäksi), löytää monia tällaisia. Monet pitävät itseään konservatiiveina ja ovat vahvasti sitä mieltä, että nykynuoret eivät osaa käyttäytyä.

On totta, että käytöstavat ovat nykyään hukassa ja että käytöstavoista muistuttaminen on aliarvostettua. Mutta on tekopyhää vaatia lapsilta ja keskenkasvuisilta nuorilta käytöstapoja, jos aikuiset, joista monet ovat päättävässä asemassa, haistattelevat tuntemattomille netissä.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Onko lukemisesta hyötyä ja mitä on hyöty?

Antti Rönkä kyselee Ylen kolumnissa, mitä hyötyä on lukemisesta. Itse olen tässä blogissa väittänyt, että kirjallisuuteen suhtaudutaan kuten laihduttamiseen. Lukeminen on paitsi terveellinen harrastus, myös moraalinen velvollisuus (myös hoikka vartalo on paitsi ”terve”, myös osoitus jonkinlaisesta moraalisesta selkärangasta). Rönkä vertaa sitä pahanmakuiseen lääkkeeseen.

Omasta nuoruudesta muistan, että eivät pojat silloinkaan paljoa kirjoja lukeneet. Siitäkin on tultu alaspäin. Pisa-tulokset tippuvat ja opettajat ja vanhemmat pohtivat kuinka innostaa nuorisoa kirjojen pariin. Mutta kuinka? Nuorison mielestä mikään ei ole kornimpaa kuin vanhempi, joka yrittää saada ujutettua nuorelle jotain, josta heidän mielestään nuoren pitäisi innostua. Lukutaitoräppi on tuomittu epäonnistumaan.

Kiinnostuksen lisäksi toinen motivaattori on hyöty. Korostetaan lukemisen hyötyjä edellä mainitulla terveyspuheella. Toki lukemisesta on hyötyä ja se on taito, jolle monet muut (akateemiset) taidot rakentuvat, vaikka en noin muuten innostukaan koko kirjallisuuden redusoimisesta hyötynäkökulmaan.

Äidinkieli ja kirjallisuus muuten oppiaineena on samanlainen taitoaine kuin vaikkapa liikunta tai musiikki: ne vaativat omaa harrastuneisuutta. Liikuntatunnilla olin koulussa huonokuntoinen heittopussi ja vietin suurimman osan peleistä vaihtopenkillä, koska en vapaa-aikana harrastanut jalkapalloa ja jääkiekkoa. Vasta aikuisena aloin liikkua ja nykyään olen ihan siedettävässä fyysisessä kunnossa. Samoin musiikista innostuin vasta teini-iällä, koska peruskoulun musiikintunnit olivat pelkkää kuorolaulua, eikä niillä käyty läpi edes musiikin perusteita, kuten nuotinlukua. Molemmissa aineissa mentiin niiden ehdoilla, jotka jo osasivat ja me heikkotasoisemmat seurasimme vierestä.

Äidinkielessä samalla tavalla me, jotka olimme harrastaneet lukemista ja kirjoittamista, olimme täysin toisella tasolla, kuin he jotka lukivat vain ne pakolliset mitä lie kaksi kirjaa, jotka täytyy yläasteen aikana lukea. Itse olin aloittanut pienten tarinoiden kirjoittamisen jo ala-asteella ja luin kirjoja jo aikuisten osastolta ja olin se, jonka aine luettiin aina tunnilla ääneen. Minulle oli kulttuurishokki, kun sijaistin seiskaluokkaa parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja tajusin, että oppilaat olivat lähes kirjoitustaidottomia. Itse olin sen ikäisenä aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani (kamala geneerinen fantasiakirja, jota harmiksi — tai onneksi — ei ole säilynyt).

Äidinkieli on kuitenkin näistä ainoa aine, joka täytyy kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Itsekin muistan Röngän tavoin tuon ”mitä hyötyä tästä muka on” -kinailun. Äidinkieli ei ollut ainoa aine, jonka ”hyödyllisyys” kiistettiin, mutta kenties humanistiset aineet saivat sitä kohtelua osakseen useammin. Kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, lukiokaverini lähtivät TKK:hon ja sain silloinkin kuulla kuittailuja ”hyödystä”.

Jotenkin ”hyöty” on jäänyt kummittelemaan ratkaisemattomaksi ongelmaksi, johon aina palaan. Mitä se ”hyöty” tai pikemminkin ”hyödyllisyys” on?

*

On ironista, että moderni yhteiskunta, joka on pullollaan turhakkeita, suhtautuu hyötyyn niin pakkomielteisesti. Jos ”hyödylliseksi” lasketaan Maslown tarvehierarkian kantapalan välittömään selviytymiseen liittyvien tarpeiden tyydytys, jää meille aika vähän hyödyllisiä asioita. Kärkikolmiosta löytyvä ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävän humanistiselta.

David Graeber kirjoittaa kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory (2018, ei tietääkseni suomennettu) siitä, kuinka yhteiskunnassamme huomattava osa tehtävästä työstä on merkityksetöntä ”hevonpaskaa”, työtä joka olemassa vain sen itsensä vuoksi. Se on siis jopa vähemmän kuin hyödytöntä.

Muistan uutisen amerikkalaisessa firmassa työskentelevästä naisesta (mutta en löydä sitä enää, mahdollisesti se oli Helsingin sanomien liitteessä) , joka valitteli suomalaista työmoraalia. Vaikka suomalaiset pitävät itseään ahkerana kansana, amerikkalaisessa firmassa jäädään vaikka perjantaina puoleen yöhön asti töihin, jos projektin deadline on sillä viikolla. Nainen oli töissä mainosfirmassa ja teki radiomainoksia.

Radiomainos ei täytä Graeberin määritelmää ”hevonpaskaduunista”, koska työn tuloksena syntyy jokin konkreettinen mainos, mutta kuvittelisin että melko suuri osa ihmiskuntaa tulisi toimeen ilman radiomainoksia ja ainakin minä pidän niitä varsin ärsyttävinä. Samaan aikaan kuitenkin niitä pidetään ”hyödyllisinä”, koska ne tuottavat taloudellista voittoa tekijälleen ja toivottavasti myös mainoksen tilanneelle yritykselle.

Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kuitenkin: olemmeko me ihmislajina kehittyneet sitä varten, että saisimme stressiperäisen vatsahaavan radiomainoksen edestä?

*

Lisää muistoja: olin työharjoittelussa Turun kauppakorkeakoulussa järjestämässä seminaaria, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tai jotain yhtä korkealentoista. Tapahtuman motto olisi voinut olla ”kulttuuri ei ole täysin turhaa, koska silläkin voi tehdä fyrkkaa ja toisaalta kulttuurin parissa voi rentoutua niin, että jaksaa taas painaa lisää duunia”. En edes liioittele. Olin ainoa humanisti sekä järjestävässä tahossa että oletettavasti myös yleisössä ja kaltaiselleni nuorelle idealistille se ei ollut helppoa (nykyään on helpompaa, kun ei ole idealisti). Koska ketään ei ole helpompaa pilkata kuin idealistista nuorta miestä, minulle kuittailtiin, että sopisin ”lukemaan runoja jonnekin kommuuniin”.

Yritin kysellä, eikö kulttuurilla, taiteella, kirjallisuudella ja sen sellaisella ole itsessään arvoa, mutta minulle vastattiin, että itseisarvoja ei ole olemassa. Ymmärrän tietenkin, että ”itseisarvo” oli väärä sananvalinta, mutta onhan se aika nihilististä, jos mitään arvoja ei ole olemassa. Jälkeenpäin mietin, että ehkä olisin voinut heittää vastakysymyksenä että miksi sitten kuitenkin taloudelliseen voittoon suhtaudutaan itseisarvona.

Hyödyllistä näyttäisi olevan taloudellinen hyöty. Siitäkin huolimatta, että se tulee hyödyttömistä asioista. Tai siitä, että se käytetään hyödyttömiin asioihin. Angry Birds on turhake, mutta Supercellin Ilkka Paananen Suomen suurin veronmaksaja (tai ainakin joskus oli). Satojen miljoonien kasvottomat massat puurtavat pitkää päivää vain pysyäkseen hengissä ja päästäkseen seuraavana päivänä töihin. Ylijäämän voi käyttää johonkin hyödyttömään.

Mieleen tulee seuraava vitsi meksilaisesta ja amerikkalaisesta:

Amerikkalainen bisnesmies näkee meksikolaisen viettämässä siestaa puun varjossa ja tequila-pullo kainalossa.
”Miksi sinä makaat keskellä päivää?”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
”Voisit mennä vaikka palkkatöihin tai perustaa firman.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Tietenkin jotta saisit rahaa!”
”Mitä minä rahalla?”
”Voisit sijoittaa ne viisaasti, jotta rahasi kasvaisivat korkoa ja saisit lisää rahaa.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Jotta voisit saada passiivista tuloa ja voisit jäädä eläkkeelle ja sen jälkeen laiskotella keskellä päivää puun varjossa tequila-pullo kainalossa!”
”No sitähän minä teen tälläkin hetkellä!”

Vitsi vitsinä, mutta on siinä oma totuutensa.

*

Hyöty näyttäytyy itseisarvona, kaikki tunnistavat hyödyn sen nähdessään eikä sitä tarvitse perustella. Mikä voisi olla hyödyllisempää kuin hyöty? Mikä on ironista sinänsä, sillä jos jokin, niin hyöty on välinearvo (kun oppilas kysyy mitä hyötyä kirjojen lukemisesta on ts. miksi se on hyödyllistä, tarkoittaa hän mitä tällä taidolla voi saavuttaa).

Senecan Elämän lyhyydestä ei suoranaisesti puhu hyödystä, ainakaan sen modernissa merkityksssä, mutta hyödyttömistä ja turhista asioista sitäkin enemmän. Senecalle turhaa ajantuhlausta onvat muun muassa, politikointi, ylensyönti, matkailu ja rahan perässä juokseminen. Oikeastaan ainoa oikea tapa viettää elämä on filosofointi (onko runojen lukeminen kommuunissa sen nykyaikainen vastine?) Helppoa hänen oli sanoa, koska antiikin yhteiskunnassa kaiken hyödyllisen työn tekivät orjat. Senecalla ei ollut modernin ”hyödyn” käsitettä. Hänelle kiukuttelevien oppilaiden kysymys olisi varmaan näyttäytynyt mielettömänä: mitä tavoiteltavaa on orjan työssä?

Moderni ”hyödyn” käsite tulee tietenkin utilitaristeilta. Heiltä se on melko varmasti myös taloudellisen liberalismin siivellä kulkeutunut kauppakouluihinkin. Utilitarismin ottopoika John Stuart Mill määrittelee hyödylliseksi sen, joka ”lisää nautintoa ja vähentää tuskaa”. Hän ajautuu jo Utilitarismi-kirjansa (alunperin 1861) ensimmäisillä sivuilla ongelmaan siitä, miksi kuitenkaan irstailu, mässäily ja yleinen sikailu ei vastaa tätä määritelmää, vaan ihmisen tulee etsiä ”korkeampia” nautintoja. Nykynuoren vastine voisi olla, miksi ei voi jäädä sossun rahoilla kotisohvalle makaamaan ja polttamaan pilveä ja selaamaan Pornhubia ja pelaamaan CounterStrikea.

Aika harva pitäisi tällaista elämää ”hyödyllisenä”, mutta mitä argumentteja sitä vastaan on?

Ainakaan yksilön itsensä kannalta. Systeemin kannalta tietenkin on välttämätöntä, että ihmiset lähtevät kotisohvilta töihin tekemään jotain ”hyödyllistä”, mutta onhan se ironista, että yksilöiden itsekkyyteen perustuva kapitalismi sitten kuitenkin viime kädessä joutuu turvautumaan ihmisten velvollisuudentunteeseen pitää systeemiä pystyssä.

Millin vastaus on ”niin se nyt vaan on ja joka muuta väittää on ihan elukka”. Klassiset utilitaristit olivat 1800-luvun harmaapäisiä herrasmiehiä, joille nautintoa tarkoitti sonettien lukeminen ja kehittävä keskustelu.

Eli siis hyöty tarkoitti.

*

Olen melko skeptinen sen suhteen, että tavalliselle kevytmaidonkuluttajalle kirjallisuus saataisiin myytyä nautinnon kautta. Keskeisistä kirjoista on joka tapauksessa olemassa elokuva, joka on helpompi kuluttaa.

Hyöty taas on sitä, että saa rahaa, jolla voi ostaa vaikkapa uuden puhelimen, jolla voi kuluttaa sisältöjä, kuten Tiktok-videoita, joissa se todellinen nautinto on.

Ehkä keskiluokkainen itsensä kehittämisen eetos on kirjallisuuden pelastus. Volter Kilpi on uusi CrossFit ja David Foster Wallace uusi puolimaraton. Miki Liukkosta vaikka hampaat irvessä. Jaksaa jaksaa! Kuinka monta runokirjaa jaksat lukea loman aikana, postaa ne kaikki Instagramiin! Proustin koko sarja kaksinkertaisella nopeudella äänikirjana, että ehtii Porin SuomiAreenaan kuuntelemaan Twitteristä tuttuja naamoja.

Mitä eroa sitten itsensä kehittämisellä on verrattuna klassisten filosofien ihanteisiin? Ehkä ei mitään. Ehkä olen vieläkin vähän idealisti.

*

Palataan vielä kouluun. Peruskoulun idea lähti siitä, että piti keksiä tapa pitää nuoriso pois kaduilta, kun lapsityövoiman käyttö vähitellen länsimaissa kiellettiin. Koulun alkuperäinen tarkoitus ei ollut opettaa mitään hyödyllistä, vaan pitää nuoriso pois pahanteosta. Hyödyllisin asia, jonka koulu opettaa on tottelemaan käskyjä ja istumaan hiljaa paikallaan kahdeksasta neljään.

Lausuntoni eivät edusta ajatteluani

Someriitely on ottanut taas uusia kierroksia, ja pääministeri Petteri Orpo twiittasikin viime tiistaina:

On tärkeää, että kirjoituksista, jotka eivät edusta henkilön omaa tai hallituksen ajattelua, irtisanoudutaan selvästi ja niitä pyydetään anteeksi.

Muistan vielä ajan, kun käytin otsikon heittoa ironisessa mielessä, mutta poliitiikkojen puheissa parodiahorisontti on taas alitettu.

En tietenkään usko, että jokainen joka netissä uhoaa ”tekevänsä ruumiita lähijunassa, jos saisi aseen”, todellisuudessa tekisi niin (paitsi Pekka-Eric Auvinen).

Aikoinaan, kun omalla nimellä nettiin kirjoittelu oli harvinaisempaa, ajateltiin naiivisti että jos ihmiset kirjoittaisivat omalla nimellään, vähenisi kaikenlainen peeloilu. Toisin kävi. Suuret ikäluokatkin rynnivät intternettiin ja näyttisi siltä, että itsekritiikki ja käytöstavata katoavat verkossa. Vaikka täällä ollaan omalla nimellä ja omalla naamalla, ei se silti vastaa kasvokkain käytävää keskustelua sillä tavalla, että ihmiset tuntisivat häpeää sanomisistaan.

Lainaisin Baudrillardia, jos olisin oikeasti lukenut (enkä vain kuunnellut aiheesta podcastia). Somen ”virtuaalitodellisuus” on jo kauan sitten etääntynyt ”todellisuudesta”. Aikuiset ihmiset kinastelevat keskenään ”mutsis oli” -tasolla ja pelottavinta on, että osalla näistä oikeaa valtaa, mutta jotka näyttävät menettäneen kosketuksensa todellisuuteen (JB tosin saattaisi kyseenalaistaa voiko ”todellisuuteen” olla ylipäätään ”kosketuksissa”).

Somen omassa todellisuudessa on lähes mahdotonta perustella siten, että menisi vastaanottajan jakeluun mikä näiden ihmisten sanomisissa voisi olla vikana, koska sometodellisuus toimi omien lakiensa puitteissa.

Kun sitten väistämättä joskus sometodellisuus ja reaalimaailma kohtaavat, puolustaudutaan sillä että ei kai kukaan tarkoita mitään mitä kirjoittaa verkkoon.

Siinä on minusta jotain huolestuttavampaa kuin yksittäisissä vihakommenteissa.

Voiko kirjoittamiseen kuolla?

Viime viikolla tapahtunut kirjailija Miki Liukkosen poistuminen keskuudestamme viritti taas kommentteja ”nerouden” ja ”hulluuden” suhteesta. Kuolemansyytä ei ole vielä julkisuuteen kerrottu, mutta yleisesti on tulkittu sen liittyneen kirjailijan mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Edesmennyt Liukkonen itsekin piti yllä joko laskelmoiden tai tahattomasti kärsivän taiteilijan imagoa ja puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan. Itse kirjoitin Liukkosen provosoivista lausunnoista ja tahallisen provosoivalla otsikolla kyselin ”Onko Liukkonen nero?”.

Kun puhutaan kirjailijoiden ”hulluudesta”, tarkoitetaan sillä toisaalta kansanomaista käsitystä taiteilijan originellisuudesta ja eksentrisyydestä, toisaalta taiteilijanerolla kuuluu olla jokin mielenterveysdiagnoosi. On totta, että luovan ihmisen mieli toimii poikkeavalla tavalla ja tuottaa yhdistelmiä, jotka ulkopuolisen, tavallisen kevytmaidonjuojan silmin voivat vaikuttaa ”oudoilta”, eli ts. ”hulluilta”, koska luova työ on nimenomaan uusien ja odottamattomien asioiden ja yhdistelmien löytämistä ja keksimistä. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. Kansanterminologiassa tunnetaan myös nimitys ”iloinen hullu”.

Kuitenkin erityisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota myös maanis-depressiivisyydeksi kutsutaan, on pidetty ”taiteilijoiden tautina”. Uutisista ymmärsin, että Liukkosella olisi diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta että diagnoosi olisi myöhemmin vaihtunut epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi. Esimerkiksi Aleksis Kivellä on väitetty olleen kaksisuuntainen mielialahäiriö. En osaa sanoa, onko siihen kuuluvasta maanisuudesta apua kirjoitettaessa yli 1500-sivuisia kokeellisia romaaneja, mutta ainakaan masennuksesta ja ahdistuksesta en ole kokenut vastaavaa apua olevan, päin vastoin.

Sitäkään en tiedä, ovatko taiteilijoiden keskuudessa mielenterveysongelmat tavallista yleisempiä, mutta kenties myyntipäälliköiden ja yhdistelmäajoneuvokuljettajien ongelmat ovat vähemmän julkisuudessa.

Niinpä esimerkiksi Helsingin sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola otsikoi Miki Liukkonen kaiversi maailmaa esiin omasta ihostaan, ajatus ja lause kerrallaan. Itsehän olen kirjoittajana vain amatööri, mutta en tiennyt että lauseita ”kaiverretaan ihosta”, olen yrittänyt kirjoittaa niitä tähän mennessä kynällä, kirjoituskoneella ja tietokoneella. Atoopikkona iholla esiintyy kyllä voimakasta hilseilyä. Ingressissä hän jatkaa ”[k]irjallisuuden historia tuntee Miki Liukkosen lisäksi muitakin samantapaisia tekijöitä, jotka ovat luoneet nerokkaita, koko maailmaa selittäviä romaaneja itseään säästämättä[.]” Oliko ensin nerous vai kärsimys ja johtaako ”nerokkaiden” kirjojen kirjoittaminen mielenterveysongelmiin? Jälleen siellä kansan parissa tunnetaan joka kylällä tarinoita niistä, jotka pohtivat liian syvällisiä kunnes sekosivat. Voiko siis kirjoittamiseen kuolla?

Kuvittelin jo, että neromyyteistä olisi luovuttu. Liukkosesta rakennettiin legendaa jo eläessään, mutta ehkä tässä vaiheessa voitaisiin lopettaa spekuloimasta, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden yleensä kuuluu kärsiä ja mennä mielenhäiriöön ja että mielenterveyden ongelmat olisivat sekä edellytys että seuraus luovasta työstä.

Kansanedustajien ja ministereiden somekäyttäytymisestä

Voi olla, että olen vain konservatiivinen, mutta mielestäni kansanedustajan ja ministerin uskottavuutta heikentää sosiaalisessa mediassa aktiivisena oleminen. Vielä jokin aika sitten olisi naurettu ajatukselle, että poliitikkojen pitäisi päivystää jossain Suomi24:ssä. Nyt kaikki ovat Twitterissä, jonka keskustelukulttuuri on aivan samanlainen, ellei pahempi, mutta jossa on sentään kuvia ja videoita. Mutta siellä poliitikko, missä poliittiset irtopisteet. Onko poliitikkoa tai poliittista toimijaa, joka ei olisi siellä vaikka avustajan välityksellä?

Jokainen voi keskenään päättää, kuka poliitikko tulee tästä ensimmäisenä mieleen (”kuinka näet trollauksen poliittisen vastustajan somepäivityksessä, mutta et whatsaboutismia omassa päivityksessäsi?” Luuk. 6:41). Itse tarkoitan tällä kaikkia poliitikkoja, jotka edustavat kansaa ja joiden tulisi pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta ja uskottavuutta.

Tämän viikon Junnila-kohu on vain ilmentymä somekulttuurista, johon kaikkien on muka pakko lähteä mukaan. Valitamme, kuinka teinit ovat naama ruudussa jatkuvasti, mutta ministeritasollakin jaetaan mauttomia huumorimeemejä. Twitterin keskustelukulttuuri on sellaista, että yläasteen tupakkapaikallakin sellaisesta käytöksestä kehotettaisiin lopettamaan mopon tankista haisteleminen.

Ongelmaa ehkä ei olisi, jos poliitikot olisivat sosiaalisessa mediassa yksityishenkilöinä, mutta rajaa julkisen ja yksityisen välille ei ole voinut vetää enää pitkään aikaan. Sosiaalinen media on osa poliitikon viestintää poliitikkona. Ei sillä, että haistattelu, räyhääminen ja alapäähuumori ylentäisivät yksityishenkilöäkään, mutta vievät uskottavuuden sellaisilta, joiden pitäisi olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja”. Maan korkeinta hallintovaltaa käyttävien henkilöiden ei pitäisi joutua selittelemään käytöstään tavalla, jota emme hyväksyisi lapsiltamme ilman kotiarestia.

**

Tätä kirjoittaessa Vilhelm Junnila on eronnut, osittain juurikin somepäivitystensä vuoksi. Vai sanoiko joku hänelle ”Eulalie” (ja tietävänsä kaiken siitä)?

Uskosta, valtionkirkosta ja Antti Hurskaisen kirjoista

Yritin kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun Antti Hurskaisen Suntiosta (Siltala. 2023), mutta jotenkin en saanut teoksesta otetta. Tuntuu, kuin Hurskainen olisi yrittänyt kirjoittaa esseekirjaa romaanin keinoin, mutta tykkäsin kyllä hänen esseistään enemmän, esim. Suru ei toimi -kokoelmassa (Siltala. 2018). Kirjan juonessa tapahtuu ihmisille ehkä pahimpia kuviteltavissa olevia asioita (en spoilaa), mutta jotenkin juoni jää taka-alalle, kun elämän ja uskon merkitystä etsitään dialogeissa ja monologeissa.

Mutta mistä ei voi puhua, siitä puhutaan ohi aiheen, siksi selailen kirjailijasta tehtyjä juttuja. Romaanin ohella Hurskainen on kommentoinut lehdissä omaa henkilökohtaista suhdettaan kristinuskoon. Hän on useammassakin artikkelissa kertonut riparikokemuksistaan, käsityksistään Gospel-musiikista ja nykykirkon tilasta. Vertailuja toiseen vakavahahmoiseen esseistikkoon, Hurskaisen kaimaan Antti Nyléniin on vaikea olla tekemättä: molemmat suhtautuvat uskonasioihin hartaudella tänä maallistuneena aikanamme.

Erityisesti Hurskainen kritisoi valtionkirkkoa ”miellyttämisestä”: jäsenkadon paniikkimoodissa unohdetaan Jumala ja itse uskonto ja panostetaan yleiseen humaaniuteen, sambamessuihin ja viihtymiseen. Rippileirillä oli hauskaa, eikä Jeesusta tuputettu. Näin hänen aikanaan, enkä usko asioiden n. 30 vuodessa muuttuneen. Itse en käynyt rippileiriä tai koulua: kiinnostuin tytöistä ja opin tupakanpolton muutenkin. Veljen vanhin poika kävi viikko sitten riparin, enkä ole ehtinyt kysyä löysikö hän sieltä uskon. Luultavasti hän pitäisi kysymystäni outona.

Olen tässä blogissa usein viime aikoina palannut siihen, kuinka nuorempana olin hetken kiinnostunut uskonnosta, mutta sen hylättyäni ryhdyin kiihkeäksi (vasemmistolaiseksi) ateistiksi.
Radikaalimpina vuosinani vastustin valtionkirkkoa ja kannatin valtion ja kirkon erottamista. Siinäkin vaiheessa, kun olin jo ymmärtänyt, että en millään tasolla usko jumalaan, ihannoin herätysliikkeitä ja muuta ”pietismiä”, joissa näin alkukristillisyyttä ja anarkismia. Taikauskolla ei pitäisi olla mitään sijaa yhteiskunnassa, mutta toisaalta uskominen on henkilökohtainen valinta, ja omassa fatalistisuudessaan kirkon ulkopuoliset liikkeet ovat ihailtavia.

Nykyään konservatiivisempana ihmisenä ajattelen toisin. Suomen ev.lut. valtionkirkko on kuin keskikalja tai sosiaalidemokratia. Tai Veikkauksen monopoli. Kaikilla ihmisillä on vetonsa hengellisyyttä kohtaan, toisilla heikompi, toisilla voimakkaampi. Uskonto ei tule katoamaan minnekään edes kieltämällä. Jos uskonto on kansan oopiumia, on parempi tarjoilla sitä valvotusti kuin että ihmiset hankkisivat sen katukaupasta.

Jos valtionkirkko lakkaisi olemasta, se korvautuisi yhä enemmän self-helpillä, huuhaalla, homeopatialla, kristallinatseilla, rokotekriittisyydellä, enkeliterapialla, vihasaarnoilla ja tele-evankelistoilla (en usko demonien olemassaoloon, mutta siitä huolimatta epäilen Kenneth Copelandin olevan ihmishahmoinen demoni, katsokaa nyt sitä jätkää).

Mutta jos usko poistetaan uskonnosta, riittääkö se enää täyttämään tarvettaan?

Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Hurskainen kertoo, että on ”kapinallista kuulua kirkkoon”, ainakin humanistisissa, uusateistisissa ”älykköpiireissä”. Koko väestöstä ev.lut-kirkkoon kuuluu edelleen n. 65% väestöstä, mutta heistäkin suurin osa lienee tapakristittyjä. Ei ole siis liioiteltua sanoa, että uskonnon ottaminen tosissaan on ainakin poikkeuksellista.

Kouluaikana (jolloin kirkkoon kuuluvien määrä oli 20 prosenttiyksikköä korkeampi), olin luokaltani ainoa, joka ei käynyt rippileiriä tai osallistunut tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Minua ei kiusattu sen vuoksi, muuten kuin mitä murrosikäiset noin keskimäärin kuittailevat toisilleen. Sen sijaan, kun aloin ottaa uskonnosta omin päin selvää, sitä pidettiin erikoisena.

Varsin suuri osa suomalaisista on maallistuneita ja suhtautuu korostuneen kielteisesti ”jeesusteluun”. Siitäkin huolimatta, että suurin osa uskovaisista on korkeintaan ärsyttäviä, suurin osa ei sitäkään. Jos Päivi Räsänen on synkintä, mitä evenkelis-luterilaisuudella on tarjottavana, on se aika mietoa verrattuna siihen, mikä monessa muussa uskontokunnassa on valtavirtaa. Monenmoisia maallisia aatteita syötetään yhteiskunnassamme vähintäänkin puolipakolla, mutta juuri uskonto aiheuttaa väsyneen torjuntareaktion kaikissa muodoissaan.

Ironia on siinä, että myös vapaa-ajattelijana itseään pitävä ateisti ajattelee olevansa kapinallinen, joka kamppailee rationaalisuudellaan uskonnon tukahduttavaa valtaa vastaan, silloinkin kun kyseessä on pelkkä tympeä ennakkoluuloisuus ja herkkyyden puute kokea pyhää.

Kirkkoon kuulumattomana ja ateistina en ota kantaa kirkon käytäntöihin, mutta olen tyytyväinen että se on olemassa.

Kirjojen ALV nousee

Ajattelin ensin, että en kommentoi paljon puhuttua tuoretta hallitusohjelmaa sen enempää, mutta yksittäinen tämän bloginkin aihepiiriin liittyvä päätös on siirtää mm. kirjat aikaisemmasta 10%:n ALV-luokasta 14% prosentin piiriin (ks. sivu 236). Aikaisemmin tähän luokkaan ovat kuuluneet myös mm. elokuva- ja kulttuuri- ja liikuntatapahtuminen liput (eniten varmasti kirpaisevat kalliimmat lääkkeet, mutta ei mennä siihen tässä). Nyt kevyempään ALV-luokkaan jäisivät vain sanoma- ja aikakauslehdet.

Kovien ohjelmaan sisältyvien leikkauspäätösten perusteluista voi olla samaa tai eri mieltä, mutta ainakin niillä on perusteensa. Kirjojen verottaminen tuntuu perusteettomalta. Kirja-alalla jo nyt katteet ovat olemattomat ja suuri osa kirjailijoista tekee töitä puoli-ilmaiseksi (ks. esim. Kirjailijaliiton tutkimus v. 2018). Kirjallisuudella on arvonsa, mutta onhan se totta, että kustannusala Suomen kokoisella kielialueella on nappikauppaa. Esim. Suomen kustannusyhdistyksen tilastoista selviää, että viime vuonna kirjojen arvonlisäveroton nettomyynti oli 279,8 miljoonaa euroa. Jos luen tuota tilastoa oikein, se tarkoittaa kustantamoiden nettomyyntiä, eli siihen lisätään vielä kirjakaupan kate, mutta suuruusluokka selviää tuostakin. Päässäkin voi laskea, että 10% ALV tuosta on 27,98 miljoonaa. Veron korotus 14%:iin toisi lisää 11,3 miljoonaa. En lähde populistisesti hakemaan tuolle summalle mitään verrokkia, mutta onhan tuo täysin merkityksetön luku.

Kirja-alalla ei raha liiku, siitäkään huolimatta, että kirjat ovat jo nyt aivan liian kalliita. Ainakin minusta 30€ on aika paljon, ja siksi ostan kirjani divareista (joissa valikoima on myös parempi kuin ”oikeissa” kirjakaupoissa). Onneksi on kirjasto. Ainakaan vielä kirjastoa vastaan ei ole uskallettu hyökätä samoin argumentein kuin julkisrahoitteista YLEä, vaikka samat valituksenaiheet pätisivät siihenkin: verorahoilla niitä pidetään yllä ja kuulemma niissä kirjoissa voi olla monikulttuurisuutta ja homoilua.

Kirjojen ALV:n korotuksen vaikutukset verokertymään ovat siinä määrin olemattomat, että sille on vaikea keksiä muuta motivaatiota kuin että ajatus on tärkein: kunhan vain kulttuurialaa ja muita kommareita vituttaa.

Päätän kuitenkin tämän bloggauksen hallitusohjelmasta (sivu 90) löytyviin kauniisiin sanoihin:

Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo. Monipuolinen ja arvostettu taide- ja kulttuurielämä on sivistysvaltion tunnusmerkki.

LISÄYS:
Katso myös Karo Hämäläisen kirjoitus Parnasson blogissa.

Urkumestari Jukka Gustavson, Wigwam ja uskonto

ET-lehteä tulee harvemmin luettua, mutta nyt oli verkossa lyhyt juttu muusikko Jukka Gustavsonista. Itselle Wigwam on aina ollut tärkeä bändi: oikeastaan Wigwamin miehistö on vaihtunut niin moneen kertaan, että siitä olisi moneksi bändiksi. Gustavsonin Wigwam oli aivan eri yhtye kuin kitaravetoisempi, Nuclear Nightclubin levyttänyt Wigwam.

Gustavsonin aikaisessa Wigwamissa oli myös sitä aikaisemmassa postauksessa mainittua esoteriaa. Sen huipentuma oli Being-levy (1974), jonka mystiset sanat Gustavson kirjoitti suomeksi ja jotka yhtyeen ex-basisti ja lankomies Mats Huldén käänsi englanniksi, joka on levyn laulukieli. Omaa luokkaansa on levyn kansitaide avaruuksineen ja sikiön päässä seikkalevine ideologioineen. Itselläni tämä levy on vain CD:nä, mutta nuorena miehenä musiikkiin tutustuessani lainasin sen vinyylinä kirjastosta ja todellisessa albumikoossa kansitaide pääsee oikeuksiinsa. (Suomalainen musiikkikirjasto on muutenkin erikoinen ja erinomainen laitos: jätkät eivät aikoinaan uskoneet, että kaikki Metallican levyt löytyvät kirjastosta.)

Gustavsonin kääntyminen Jehovan todistajaksi, ero Wigwamista ja uran pikkuhiljainen hiipuminen osuvat samoihin aikoihin, mutta en tiedä onko niillä sinänsä mitään yhteyttä toisiinsa, enkä bändihistoriikeista ole löytänyt suoraa vastausta. Fundamentalismistaan huolimatta Jehovan todistajilta eivät ole musiikki ja tanssi sinänsä kiellettyjä sen enempää kuin televisio, ehkäisy tai meikkaaminenkaan (miesten pitkät hiukset tosin ovat). Rock-tähteyttä ja kuuluisuutta ei kuitenkaan pidetä tavoittelemisen arvoisena ja luultavasti rock ja todistajuus olisivat jossain vaiheessa joutuneet ristiriitaan. Kyseessä on kuitenkin uskonto, joka määrittelee koko elämän yksityiskohtineen, eikä kompromisseja ole olemassa. Kuten Gustavson itse jutussa sanoo halunneensa vaimonsa kanssa ”jäädä vähän kuin tukiyhdistyksen jäseniksi”, niin se ei ole mahdollista.

Toisaalta, jäihän Wigwamkin sitten lopulta aika undergroundiksi, progediggareiden suosikiksi, vaikka siitä piti tulla ensimmäinen suomalainen bändi, joka tekee sen minkä Hanoi Rocks, HIM ja Nightwish tekivät myöhemmin. Postgustavilainen Wigwam onnistui osittain luomaan itsensä uudestaan ja korvaamaan maalailevat Hammond-urut kitaroilla ja syntetisaattoreilla ja kuvasi musiikkiaan deep-popiksi, mutta lopullinen breikkaaminen jäi. Jos maailmanlaajuinen suosio olisi toteutunut ja Gustavson vielä soittanut yhteyeen riveissä, olisi uskonnon ja uran ristiriita varmasti revennyt vielä suuremmaksi.

Gustavsonin soolouran aloitti …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen -instrumentaalilevy (1978), joka perustuu Jehovan todistajien opetuksiin. Harvoin aihetta on levitetty tällaisella konseptilla eikä puhdasoppisuutta varjeleva liikkeen oppi helposti taivu taiteellisiin synteeseihin. Albumin mukana piti tulla myös teemaa selittävä vihkonen, mutta marxilais-leninistisesti suuntautuneessa Love Recordsissa uskonnollisten traktaattien levitykseen suhtauduttiin kielteisesti. Kansitaide muistuttaa vahvasti Beingin vastaavanlaisia naivistisia, yksityiskohtaisia piirroksia, jotka ovat täysin jotain muuta kuin Raamattu -ja traktaattiseuran pastellisävyiset piirrokset. (Nyt kun googletin asiaa, Wigwamin omilta kotisivuilta löytyy kansitaiteesta seuraava tieto: ”Cover painting done by Alpo Vanninen as detailed by J.G. in accordance with the Bible”. Being-levyn kansitaiteen tekijäksi on merkitty Gustavson.)

Vaikka levyllä soittaakin Esa Kotilaisesta ja Pekka Pöyrystä lähtien fanittamiani sen aikaisia huippumuusikoita, on levy kokonaisuutena aika raskasta kuunneltavaa. Sitä vaivaa liika yrittäminen, pömpöösi progetauti, kuten niin monia muitakin sen ajan levyjä, eikä olekaan ihme, että suuri yleisö hylkäsi progen ja alkoi kuunnella juurikin punkia, heviä ja uuden aallon rockia. Gustavsonin muita soololevyjä en ole kuunnellut.

Aika satunnaisesti Gustavson 70-luvun jälkeen on musisoinut ja onkin elättänyt itsensä siivoojana ja postinkantajana, mikä tuntuu jotenkin häpeälliseltä. Onneksi miehelle sentään myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014.

Toisaalta, Wigu-rumpali Ronnie Österberg ajautui taloudellisiin vaikeuksiin (ja niiden ja sairauden vuoksi lopulta itsemurhaan) yrittäessään elättää itseään ammattimuusikkona. Siitäkin huolimatta, että monien iskelmä- ja pop-kappaleiden rummut on levylle naputellut tämä progelegenda, ei taustamuusikolle kerry teostokorvauksia kappaleista, joihin ei ole merkitty tekijäksi. Jim Pembroke taas teki mm. teki kappaleita Kojolle ja onkin historian ironiaa, että tämä sinänsä hieno biisintekijä on vastuussa Suomen legendaarisen huonosta menestyksestä Euroviisuissa. Rappukäytävien lakaiseminen on ainakin rehellistä työtä.

Jukka Gustavsonia olisi ollut mahdollista kuulla vuoden 2018 Wigwam-kiertueella ja harmittaa, kun jätin keikat väliin. 2000-luvun alussa kävin Pembroken luotsaaman Wigwamin keikoilla useampaankin kertaan, mutta tämä olisi ollut varmasti aivan toisenlainen konsepti. Nyt kun Pembrokekin on ollut jo toista vuotta taivaallisessa taustabändissä, ei Wigwamin musiikkia enää varmasti kovin moneen kertaan elävänä esitetä.