Tekijä: Joni Kärki

Naisten ja miesten biologisista tehtävistä

Naisten asevelvollisuus on jälleen noussut Helsingin Sanomien mielipidepalstalla aiheeksi. Kirsi Sunila-Putilinin kirjoituksessa perustellaan, että asevelvollisuus kuuluu miehille, koska synnyttäminen on ”naisen biologinen tehtävä”. Kirjoitus on vastine viime sunnuntaina julkaistulle Jarno Limnéllin ja Elli Kuusiston kirjoitukselle, jossa pohditaan joutuvatko vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset todellakin kriisitilanteessa rintamalle.

Aihe on kestosuosikki, joka nousee pintaan aina säännöllisin väliajoin. Viimeksi muistan HS:n mielipidepalstalla ja kolumneissa asiaa käsitellyn vuonna 2022, kun Annamari Sipilä kirjoitti, että asevelvollisuus ei kuulu naisille, eikä sen rajaaminen pelkästään miehiä koskevaksi ole epätasa-arvoista. Samalla sivulla UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas kertoi, että ”naiset ovat lasten pääasiallisia hoivaajia” ja että ”[N]aiset tarvitsevat erityistä suojaa kriisin keskellä [miehiltä]”.

Nykytilanne on se, että asevelvollisuuslain (1:2§) mukaan

[j]okainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta.

Toisaalta perustuslaki sanoo (2:6§), että

[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Arkijärki tosin sanoo, että asepalveluslaki asettaa miehet ”eri asemaan” sukupuolensa perusteella.

Naisten asepalveluksesta säädetään laissa naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Sen mukaan naiset voivat suorittaa asepalveluksen halutessaan.

Asepalveluksesta kieltäytymisestä seuraa (miehille) ehdoton vankeusrangaistus.

Asiaa on asetettu selvittämään monenlaisia työryhmiä, mutta kaikkien niiden tulos on ollut ”ei pysty”. Toki kaikki ymmärtävät, että nykyinen tilanne on ristiriitainen, mutta silti tuomioistuimia myöten teeskennellään muuta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa asevelvollisuutta tuskin tullaan säätämään naisille pakolliseksi.

*

Naisten asevelvollisuudesta kirjoittaminen ja puhuminen on siinä mielessä riskialtista, että silloin on vaarana leimautua yhtä aikaa nynny-vastuunpakoilija-homosivarikommariksi että naisia väheksyväksi misogyyni-seksisti-setämieheksi ja mahdollisesti inceliksi. On asioita, jotka menevät niin tunteisiin, että kaikki rationaaliset perustelut ovat epäolennaisia.

Oma taustani on sellainen, että nuorempana olin ääri-pasifisti ja harkitsin jopa totaaliksi ryhtymistä, koska siviilipalvelus ei olisi ollut tarpeeksi rankka statement. Tuohon aikaan tuomio aseistakieltäytymisestä oli 13 kuukautta ja se suoritettiin muiden vankien kanssa oikeassa vankilassa, joskin käsittääkseni monet aseistakieltäytyjät sijoitettiin avovankiloihin (vielä 70-luvulla sai passituksen Sörkkaan). Nykyisin tuomio on tuomio pisimmillään 173 vrk ja suoritetaan tyypillisesti valvontarangaistuksena, eli valvontapanta nilkassa.

Sain kuitenkin keploteltua vapautuksen terveydellistä (ei kuitenkaan mielenterveydellisistä) syistä eikä asiaa enää tarvinnut sen jälkeen miettiä. Asepalvelus oli 14-16 -vuotiaana iso pohdinnan aihe ja eettinen dilemma ja jälkeenpäin voi vain ihmetellä, miten niin suuria asioita on joutunut pohtimaan niin vajavaisella maailmankatsomuksella.

Pasifisti olen toki vieläkin, mutta en enää usko naiiviin maailmanparantamiseen. Olen asunut useita vuosia Itä-Euroopassa (Viro, Latvia, Unkari) ja vuodet ulkomailla antoivat perspektiiviä siihen, että valitettavasti vapautta ja demokratiaa joutuu joskus puolustamaan asein.

*

Kuvittelin, että siinä vaiheessa kun lainsäädäntö muuttuisi sukupuolineutraaliksi, ongelma jouduttaisiin jotenkin ratkaisemaan. Kun ns. ”translaista” (oik. ”Laki sukupuolen vahvistamisesta”) keskusteltiin, jotkut huolestuivat voisivatko miehet vaihtaa sukupuoltaan naiseksi asepalveluksesta laistaakseen. Lakimuutosta kannattaneet liberaalit pilkkasivat ajatusta: ei kai kukaan kävisi sukupuolenvaihdosprosessia läpi vain intin välttääkseen.

Ehkä huoli sinänsä ei ole aiheellinen, mutta periaatteellisella tasolla: mikäli sukupuolensa voi vaihtaa ilmoituksella Digi- ja väestötietovirastoon, miten sukupuoli voi olla asevelvollisuuden kriteeri? Jos syntymässä mieheksi määritelty henkilö korjaa sukupuolensa väestörekisteriin ilmoituksella, lakkaa hän olemasta asevelvollinen ja toisin päin.

Kun pohditaan, määrittävätkö ihmisen sukupuolen kromosomit, sukupuolielimet vai oma kokemus korvien välissä, näyttäisi oikea vastaus olevan asevelvollisuuslaki. Armeija tekee edelleen (pojista) miehiä.

*

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee tiettyjä taustaoletuksia siitä, mitkä ovat oikeita ja kannatettavia mielipiteitä, jotka ”hyvän ihmisen” tulee omaksua. Tällaisia ovat mm. liberaalius ja tasa-arvo; sukupuolineutraalius ja sukupuolen moninaisuus ovat nosteessa. Kun presidenttiehdokkailta kysyttiin onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, valtaosa vastasi myönteisesti.

Monet tällaiset mielipiteet ovat kuitenkin melko pinnallisia muoti-ilmiöitä. Niitä on mielenkiintoista pohtia, niitä kannattaessa tuntee olevansa edistyksen puolella ja sukupuolineutraaleista vessoista tehdään lehtiin uutisia.

Siellä pinnan alla monella on kuitenkin melko konservatiiviset perusasetukset. Sieltä kumpuaa se syvän huokauksen ilmoille kantama itsestäänselvyys:

Et kai sinä oikeasti kuvittele, että naisia — etenkään pienten lasten äitejä — voitaisiin laittaa kriisitilanteessa rintamalle?

Yhtä lailla kannatettavilta mielipiteiltä tuntuvat sellaiset ajatukset, kuten ”naiset tarvitsevat erityistä suojaa” ja ”naiset ovat sotien pääasiallisia uhreja”. Kriisit tunnetusti ruuvaavat yhteiskunnan kurssia aina kohti konservatiivisempia arvoja. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli kulunut vain viikko, kun feminismin nimissä alettiin puolustaa kovin runebergiläistä ihmiskuvaa miehestä naisten suojelijana. Nyt kahden vuoden jälkeen nostetaan äitiys kunniaan ja synnyttäminen naisten biologiseksi tehtäväksi. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset eroavat reservistä.

Hyvän ihmisen hyviä ajatuksia kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ”No mut hei oikeesti?”

Englannin kielen ja amerikkalaisen kulttuurin tylsästä ylivallasta (Saarikivi)

Apu-lehti julkaisi verkkosivuillaan Janne Saarikiven esseen englannin kielen ylivallasta. Alunperin teksti on ilmestynyt Image-lehdessä vuonna 2017. Luullakseni olen lukenut jutun aikaisemminkin, toisaalta Saarikivi on kirjoittanut samasta aiheesta niin useaan otteeseen, että ei tässä sinänsä mitään uutta ole.

Kuten Saarikivi kirjoittaa, on Suomi muuttumassa kovaa vauhtia englanninkieliseksi ja vauhti on vain kiihtynyt tekstin kirjoittamisen jälkeisinä kuutena vuotena. Vuonna 2017 Saarikivi listasi, että Finnkinon elokuvateattereiden 37:stä elokuvasta 24 on englanninkielisiä, käännöskirjallisuudesta yli 60 prosenttia käännetään englannista, koululaisista 95 prosenttia lukee ensimmäisenä kielenä englantia, radiossa soitettavasta musiikista kaksi kolmannesta englanninkielistä. En jaksa hakea päivitettyjä tilastoja, mutta tuskin trendi ainakaan laskuun on kääntynyt.

Samaan aikaan vuonna 2024 Helsingin Sanomat tekee uutisen Aalto-yliopiston opiskelijasta Väinö Jalkasesta, joka ei kandityössään käyttänyt lainkaan englanninkielisiä lähteitä. Suomalaiset yliopistot ovat jo niin vahvasti englanninkielen saturoimia, että tämäkin ylittää uutiskynnyksen. Toisaalta, Jalkanen käytti työssään suomeksi, viroksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, unkariksi ja puolaksi kirjoitettuja lähteitä, mikä on siinä määrin kunnioitettavaa, että voisi ollakin uutiskynnyksen ylittävä tekijä.

Toisena yksityiskohtana huomio, että kotimaisen kirjallisuuden professori allekirjoittaa sähköpostiviestinsä seuraavasti:

Professor
Finnish Literature
20014 University of Turku
Finland

Kun kotimainen kirjallisuus on lähes määritelmällisesti kirjoitettu jommallakummalla kotimaisella kielellä (vaikka tätäkin on kyseenalaistettu), voisi olettaa että professorin työsähköpostien vastaanottaja osaisi jompaakumpaa näistä kielistä. Mikä sitten saa kotimaisen kirjallisuuden professorin vaihtamaan allekirjoituksensa englanniksi, en osaa sanoa, mutta jonkinlainen näennäinen kansainvälistyminen lienee tässä ihanteena.

*

En sinänsä vastusta englannin kieltä. Työnkuvaani kuuluu kielikurssien myynti yritysasiakkaille (ota yhteyttä räätälöidyn tarjouksen saadaksesi!) ja englannin kieli jyrää meilläkin. Prosentit lienevät liikesalaisuuksia, mutta puhutaan selkeästä enemmistöstä. Seuraavana on suomi vieraana kielenä, sen jälkeen asiakaspalveluruotsi — muut kielet ovat hyvin marginaalisessa osassa. Niiden rooli on enemmän harrastusluontoinen, siksikin että kielitaidon saaminen tasolle, jossa sitä voi käyttää työkielenä, on pitkä prosessi. Voi olla vaikea perustella työnantajalle, miksi espanjan alkeiskurssi on tarpeellinen, jos siitä ei ole välitöntä hyötyä. Jos espanjaa ei ole aloittanut opiskelemaan jo peruskoulussa, on se yleensä vain harrastus, ja kovin harva aloittaa.

Englanti on se kieli, jolla kaikki kommunikoivat (usko englannin ylivertaisuuteen on itseään toteuttava ennustus) ja jota ilman ei pärjää missään asiantuntijatehtävässä. Itsekin käytän englantia päivittäin ja se on vahvin (vieras) kieleni.

Englannin kielen osaamisesta on tullut lukutaidon kaltainen metataito, joka on välttämätön muiden taitojen kartuttamiseksi. Jos pitäisi listata nykyajan nuorelle taitoja, joita pidän välttämättöminä, listalla olisivat ainakin seuraavat kolme:

  1. Looginen päättelykyky / yleinen luetunymmärtäminen
  2. Tietotekniset taidot
  3. Englannin kieli.

Yleisellä luetunymmärtämisellä tarkoitan kielestä riippumatonta kykyä ymmärtää lukemaansa ja lukemansa syy–seuraus -suhteita, omaksua asioita ja muodostaa koherentteja argumentteja. Tietoteknisillä taidoilla tarkoitan perustaitoja, kuten hardwaren päivitystä, toimisto-ohjelmien käyttöä ja etenkin tiedonhakua verkosta, joskin tulevaisuudessa joku koodaaminen voi tulla lähes kansalaistaidoksi ja osaksi perustietoteknistä osaamista.

Yhteistä näille taidoille on, että ne ovat avain muiden taitojen oppimiseen. Jos haluan oppia vaikka bassonsoittoa, psykologiaa, kokkaamista, koodaamista tai vaikkapa toisia kieliä, englannin kieli on ylittämätön apu, koska niin paljon oppimateriaalia on saatavilla verkosta englanniksi.

*

Olen silti samaa mieltä Saarikiven kanssa, oli se sitten miten naiivin romanttista hyvänsä: omaa äidinkieltään olisi hyvä vaalia ja kenties opiskella siihen sivuun joku toinenkin vieras kieli, koska monokielinen maailma on tylsä. En edes tiedä, mitä muotisana monikulttuurisuus tarkoittaa, mutta kun maailmaa katsoo, trendinä on englannin kielen ja kulttuurin ylivalta. Koko maailma mussuttaa samoja prosessoituja burgereita, kuuntelee samaa kompressoitua tusinapoppia, tuijottaa samoja Tiktokin videoita ja mongertaa rallienglantia.

Sellaisen huomautuksen syy–seuraus -suhteeesta tekisin, että kun Saarikivi vertaa esim. Indonesian ja Yhdysvaltain vaalien uutisointia, en pitäisi syynä jälkimmäisen kattavampaan uutisointiin englannin kielen valta-asemaa, vaan englannin kielen valta-aseman syynä pidän amerikkalaisen politiikan valta-asemaa. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä perustelisi sen levikin, vaan se on levinnyt 2. maailmansodan jälkeisen Yhdysvaltojen taloudellisen, sotilaallisen ja kulttuurisen ylivallan mukana. Tämä tietenkin jyrkentää kierrettä: englanti on ainoa kieli, jota ymmärretään, joten se on ainoa kieli, jolla luetaan uutisia. Kieli ja kulttuuri toki ovat toisiinsa sidoksissa, mutta en samaistaisi niitä.

Totta kuitenkin on, että maailma yksipuolistuu, niin kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Suoratoistopalveluita kuten Spotifytä tai Netflixiä selatessa tulee kuvitelma kulttuurin runsaudesta: niin paljon kuunneltavaa ja katsottavaa on sormien ulottuvilla, varmasti loppuelämäksi yli oman tarpeen. Kuitenkin suurin osa on sitä samaa. Jos elokuvia tai sarjoja on tarjolla muilla kielillä kuin englanniksi, on nekin tehty samaan amerikkalaiseen formaattiin. Musiikki kuulostaa yhä enenevissä määrin samalta, jopa niin sanottu maailmanmusiikki (mikä typerä nimi) on suureksi osaksi pop-muottiin sovitettua.

Millainen sitten olisi tv-sarja tai musiikkikappale, joka ei olisi sovitettu amerikkalaisen populaarikulttuurin muottiin? Emme osaa edes kuvitella.

Toki Spotifystä on mahdollista tehdä löytöjäkin ja se on myös hyvä väylä marginaalimusiikin levittämiselle, mutta karu tosiasia on, että kuunnellun musiikin kärki levenee ja häntä kapenee. Tähän voi hakea syytä ns. Matteus-efektistä tai Pareton laista tai jostain vieläkin jyrkemmistä tilastollisista yleistyksistä: yhä pienempi määrä musiikkia saa yhä suuremman määrän kuunteluita. Kun tähän vielä lisätään Spotifyn epätasa-arvoinen tuloutuspolitiikka, uhkana on marginaalin katoaminen vielä kapeampaan marginaaliin.

Vaikka globalisaatio voisi olla mahdollisuus maailman kulttuurilliseen ja kielelliseen moninaistumiseen, suunta on päinvastainen. Onko tulevaisuudessa esimerkiksi J.K. Paasikiven kaltaisia polyglotteja? Hän käsittääkseni osasi ainakin venäjän, ranskan, saksan, ruotsin ja latinan kieltä sujuvasti. Onko suomalaisen kulttuurin tähtihetki nordic noir -trillerin saaminen Netflixiin? Onko tämä kaikki tylsää, yksipuolista ja latteaa, vai onko vika minussa?

Roald Dahlin ”Suuri automaattinen kielikone”

Kirjoitin aikaisemmin Orwellin ”Värssyttimestä”, kojeesta joka mainitaan hänen tunnetuimmassa romaanissaan 1984.

Automaattisesti tuotettua taidetta on ennustettu muissakin scifi-tarinoissa, joista yllättävän kaukonäköinen on vuonna 1953 ilmestynyt Roald Dahlin Suuri automaattinen kielikone (alk. The Great Automatic Grammatizator, suom. Pertti Saarikoski, löytyy kokoelmasta Rakkaani, kyyhkyläiseni, 1961).

Tarinassa insinööri Adolph Knipe rakentaa tietokoneen, ”suuren automaattilaskukoneen” (alk. ”the great automatic computing engine”), mutta saa pian heureka-oivalluksen ja ymmärtää, että myös kieli on joukko matemaattisten kaavojen kaltaisia sääntöjä. Siksi on mahdollista rakentaa kone, joka voisi generoida tekstiä, jos sille vain annettaisiin sanat ja aihe.

Tämä on totta: kielitiede on omistautunut kielen kuvailuun lähes matemaattisten kaavojen avulla. Kirjahyllyni päällä on Iso suomen kielioppi, jossa on 1698 sivua tiukkaa pränttiä suomen kielen säännöistä. Näiden sääntöjen avulla on teoreettisesti mahdollista luoda kaikki kieliopilliset suomen kielen lauseet, jos vain sille antaa tarpeelliset sanat (sanat löytyvät Nykysuomen sanakirjasta, jossa on 4 588 sivua ja 201 000 hakusanaa, oma sarjani taitaa olla taloyhtiön häkkivarastossa). Sen lisäksi tarinoiden rakennetta on analysoitu Aristoteleen päivistä alkaen.

Uudemmissa kielimalleissa, kuten OpenAI:n GPT:ssä kuitenkin on toimittu toisin päin: koska kielioppi on varsin monimutkainen systeemi, sille ei ole opetettu sääntöjä, vaan on annettu tarpeeksi suuri tekstikorpus, josta se on itse muodostanut säännöt, tai pikemminkin laskenut todennäköisyydet miten lause voisi jatkua.

Tietyssä mielessä ihmisetkin oppivat kielen näin: eihän lapsi kieltä omaksuessaan tankkaa Isoa Suomen kielioppia, vaan muodostaa malleja ympäristöstä kuulemansa perusteella. Aikuisetkaan eivät ole tietoisia monista, hyvin monimutkaisistakin säännöistä, mutta eivät silti tee virheitä äidinkielessään. Esimerkiksi, miksi vesi taipuu genetiivissä veden? Kukaan äidinkielinen suomen kielen puhuja ei tee siinä virhettä, vaikka ei osaisikaan sanoa miksi (siinä vaikuttaa ainakin 3 sääntöä: nominin sanavartalon t ~ s -vaihtelu, t:n astevaihtelu, vartalon viimeisen tavun i:n äännevaihtelu… sen lisäksi useimmat suomalaiset ääntäisivät sen veen, koska äännehistoriallisesti siitä on kadonnut spirantti ð ja niin edelleen…)

Dahl ei kerro novellissaan tarkkaan, miten kielikoneen ohjelmointi tapahtuu, mutta kertoo Knipen työhuoneen täyttävistä paperilapuista:

formulae and calculations; lists of words, thousands and thousands of words; the plots of stories, curiously broken up and subdivided; huge extracts from Roget’s Thesaurus; pages filled with the first names of men and women; hundreds of surnames taken from the telephone directory…

Tuhannet sanat kuulostavat vähältä kielimallien ahmimiin korpuksiin verrattuna, mutta tämän perusteella vaikuttaisi, että tarinan konetta koulutetaan sanalistoilla ja osasiinsa analysoiduilla tarinoilla.

Vaikka Knipellä on ainakin omien sanojensa mukaan luomisen palo tarinoiden kirjoittamseen, pian motiivi koneen rakentamiselle kääntyy taloudelliseksi; tosin en ole aivan varma onko tässä kohtaa Dahl ironinen vai tosissaan. Knipe laskee tienaavansa koneella miljoonia, koska lehtiin lähetetyistä novelleista maksetaan niin korkeita summia. Itse en osaa vahvistaa tarinassa mainittuja nurkkanovellien julkaisupalkkioita oikeiksi tai vääriksi.

Pian novellien luomisesta Knipe siirtyy kokonaisten romaanien generoimiseen. Koneen päivitetyssä versiossa ovat painikkeet, jotka antavat mahdollisuuden valita tekstilajin, teeman, kirjallisen tyylin, henkilöhahmot ja niin edelleen. Generatiivisessa tekoälyssä näitä kutsuttaisiin prompteiksi.

Kielikoneen, eli generatiivisen tekoälyn ongelmat tarinassa ovat uskottavia. Lukijat kaikesta huolimatta haluavat lukea ihmisten kirjoittamia tarinoita, joten jonkun täytyy antaa nimensä käytettäväksi julkaisussa. Ensimmäiset ehdokkaat kieltäytyvät raivokkaasti, mutta pian varsinkin luomiskykynseä menettäneet tyhjän paperin kammoiset juoppokirjailijat antavat laittaa nimensä generoituihin teoksiin. Miksi edes vaivautua kirjoittamaan, kun vipua kääntämälläkin saa tekstiä aikaiseksi?

Pian kirjallisuusmarkkinat onkin vallannut kirjallinen hevonpaska, koneen generoima geneerinen höttö, joka vie työt oikeilta kirjailijoilta ja leivän heidän lastensa suista.

Novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen ennustus ottaen huomioon, miten alkeellisia tietokoneet olivat novellin kirjoittamisen aikaan. Toinen luenta tietenkin on, että Dahl halusi teknologian sijasta kuvata satiirisesti aikansa huonoa kirjallista kulttuuria — joka on toki ikuisuuskysymys — ja siinäkin mielessä novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen.

*

Uusimmassa Parnassossa (6-7/2023) Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Stanisław Lemin kokeellisesta scifi-tarinasta Bittikirjallisuuden historia, joka sopii hyvin tämän bloggauksen jatkoksi. Siinä tietokoneelle on annettu tehtäväksi kääntää Dostojevskiä, mutta lepotilassa kone generoi sivutuotteena romaanin, joka on koneen ”kirjoittama”, mutta muistuttaa täydellisesti Dostojevskiä tyyliltään.

Lainaan sellaisenaan tarinasta saman profeetallisen kohdan kuin Sutinen:

He pelkäsivät, että tämän luovan palvelualan käyttö muuttaisi kulttuurin painajaismaiseksi paratiisiksi, jossa kuka tahansa kuluttaja voisi minkä vain päähänpiston pohjalta vastaanottaa mestariteoksia, joiden pikatuotannosta vastaisivat koneelliset demonit muuntumalla erehtymättä Shakespearen, Leonardon tai Dostojevskin hengiksi. Sen seurauksena arvohierarkiamme romahtaisivat, sillä pian rämpisimme mestariteosten keskellä kuin roskassa.

Tarinaa ei ole tietääkseni suomennettu, eikä lainaukseen ole merkitty lähdettä tai kääntäjää, joten oletan Sutisen sen itse kääntäneen englanninkielisestä laitoksesta. Se löytyy mm. Archive.org:n digikirjastosta.

Tarinassa tekoälyä kutsutaan ”koneen uneksi”. Jotain unenomaista generatiivisessa tekoälyssä onkin — se kierrättää ihmisten tuottamaa materiaalia samalla tavalla kuin ihmisen alitajunta ja nostaa siitä esiin kuvia ja kertomuksia. Toisaalta promptien antaminen tekoälylle tuo mieleeni hypnoosin suggestiot: tekoälyn käyttäjä kertoo sille, mistä sen pitää uneksia.

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska

Sosiaalinen media mainostaa minulle ladattavaksi ilmaista e-kirjaa Tekoälyn pikaopas, jonka on kirjoittanut Aalto-yliopiston työelämäprofessori Lauri Järvilehto. Koska tässä blogissa olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin (tein jopa oman kategorian aiheelle), päätin ladata oppaan, vaikka se tarkoittikin ärsyttävän uutiskirjeen tilaamista. No, uutiskirjeen voi aina perua.

E-kirjan ja uutiskirjeen taustalla on Filosofian Akatemia Oy — molemmat sanat isolla alkukirjaimella — konsulttitoimisto, joka esittelynsä mukaan on:

”organisaatiokehittämisen asiantuntija, jonka tavoitteena on rakentaa inhimillisempää työelämää. Tarjoamme palveluita yksittäisistä puheenvuoroista laajoihin organisaation ja johtamisen kehittämisprojekteihin.”

Etusivulla sen arvoiksi(?) on listattu Tiede, Rakkaus ja Vallankumous, oletettavasti ilman ironiaa. Asiakkaina on suurehkoja suomalaisia yrityksiä ja organisaatioita.

Tietäjät tietysti tietävät, mutta itse kiinnitin huomiota tähän ensimmäistä kertaa. Verkkosivujen ihmiset-osiosta tunnistan muutamia henkilöitä, kuten ”onnellisuusfilosofi” Frank Martelan. Kuvat ovat nuorekkaita ja energisiä ja kun googlaan muita nimiä, on moni onnistunut brändäämään henkilönsä varsin tehokkaan oloisesti.

”I’ve decided to major in philosophy.”
”That’s good, because they just opened up that big philosophy factory in Green Bay.”

Suositussa 90-luvun sarjassa 70’s Show (joka itse asiassa muistuttaa enemmän 90-lukua kuin 70-lukua ja jonka tekemisestä nyt 2020-luvulla on kulunut enemmän aikaa kuin 70-luvusta sarjan esittämisen hetkellä) sarjan päähenkilö Eric Foreman tokaisee yllä olevan kommentin filosofian opiskelusta haaveilevalle siskolleen Laurielle. Vähänpä Eric lohkaistessaan tiesi, että oikeasti filosofiatehtaita on olemassa.

*

Vaikka minun piti kirjoittaa arvio tekoälyoppaasta, juutuin jotenkin tähän konsulttihommaan.

Olen kirjoittanut myös hyödystä aikaisemmin ja varsinkin opiskeluaikana monilla meillä humanisteilla huoli oli käsinkosketeltava: mitä hyötyä tästä on? Eräs vastauksista, joka lausuttiin lohduttavalla äänenpainolla, oli että humanistinen ajattelu on kuin rasva, joka pitää yhteiskunnan ja talouden rattaat pyörimässä.

Ja miksipä se ei olisi niin, että humanistiset tieteet auttavat ymmärtämään ihmistä ja sitä tietoa voi käyttää esimerkiksi inhimillisemmän työelämän kehittämiseen. Paras tapa tällaisen tiedon levittämiseen lienee ryhtyä konsultiksi ja samalla tienata hyvin ja voittaa kapitalismi sen omassa pelissä.

Kuten tunnettua, anarkistitkin ryhtyvät nykyään konsulteiksi. Kommunistit sen sijaan ryhtyvät copy writereiksi.

Ellei tästä ole vielä jo rivien välistä osannut päätellä, suhtaudun konsulttibusinekseen äärimmäisen kyynisesti. Lukiessani sokerisen positiivista konsulttikieltä ja katsoessani näiden hipstereiden maireita naamakuvia, tiivistyy minulle niistä moni asia, joka maailmassa mielestäni on vialla, enkä edes osaa pukea sitä sanoiksi.

Antti Nylén kirjoittaa (Päiväni konsulttina, Suomen kuvalehti 20.12.2019) esseessään samaan sävyyn, sillä erotuksella että minulla ei edes olisi mahdollisuuksia saada työtarjousta Ellun Kanoilta:

”Tuotat tosi pirteää ja koukuttavaa tekstiä. Ilo olisi lukea sitä lisää”, luki sähköpostissa. ”Niinpä lähestymme Sinua ihan työtarjouksella: tule meille! Meillä on pirteä ja moniääninen tiimi, josta löytyisi paikka Sinullekin.” Viestin allekirjoituksena oli ”Ellun Kanat”.

Hyväksyn teitittelyn, mutta en ota vakavasti ketään, joka kirjoittaa Sinä isolla alkukirjaimella. Jos joku käyttäisi sanaa pirteä asiatekstissä noin usein, hankkisin hänelle lähestymiskiellon tai vastaavasti lähettäisin hänelle sellaisen vastauksen, että hän hankkisi minulle lähestymiskiellon.

Tämän kaltaiset bloggaukset toki toimivat hyvänä rokotteena kaikenlaisia työtarjouksia vastaan.

*

Kysymykseen, mitä hyötyä humanistisesta ajattelusta on, vastaukseni on että ei mitään. Hyöty ei ole sen tarkoitus.

On myös totta, että humanisteja koulutetaan tässä maassa liikaa. Tämä on tietysti kerettiläinen ajatus tämäkin ja jonkun mielestä ristiriidassa sen kanssa, että puolustan humanistista ajattelua (ja kenties koulutustakin). Maistereita kuitenkin koulutetaan liukuhihalta ilman, että 6 vuoden koulutus antaa minkäänlaisia valmiuksia työelämään. Humanistinen tiedekunta on ylihintainen sihteeriopisto, jonka käynyt ei osaa edes käyttää kopiokonetta.

Näitä varten tarvitaan erilaisia työpaikkoja, kuten juuri konsulttifirmoja, jotka tekevät itsestään hyödyllisiä luomalla tarpeita heidän palveluilleen.

David Graeber kutsui tällaisia töitä hevonpaskaduuneiksi (engl. bullshit jobs). Kirjassaan Bullshit jobs (2018) hän määrittelee hevonpaskaduuniksi sellaisen työn, jonka tekijä itsekin (jossain määrin) tietää, että se on täysin hyödytöntä ja olemassa vain sen itsensä vuoksi. Tällä ei siis tarkoiteta sen kaltaisia ”paskaduuneja” (engl. McJob), kuten burgereiden paistamista tai siivoamista, joissa on huonot työolot, mutta joista on kuitenkin hyötyä. James Suzman päätyy kirjansa Työn historia (SKS Kirjat 2022. suom. Ilkka Rekiaro) viimeisillä sivuilla samanlaiseen lopputulemaan: työn tehostuminen, teollistuminen, automaatio (ja tulevaisuudessa tekoäly) ovat vähentäneet välttämättömän työn tarvetta niin paljon, että sen sijaan on alettu tehdä työtä, jolla ei ole varsinaista merkitystä.

En tiedä, tunnustavatko konsultit kuinka yleisesti työnsä olevan bullshittiä (tämä on kapeassa mielessä Graeberin määritelmä), mutta itsepetoksessa on helppo elää, varsinkin sillä kuukausipalkalla, jonka kuvittelen huippukonsulttien työstänsä saavan. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä jostain resilienssi-valmennuksesta on oikeasti hyötyä (resilienssi on uusin inhokkisanani).

*

Palataan lopuksi vielä siihen tekoälyyn.

Hevonpaskaduunin lisäksi hevonpaskaksi on kutsunut mm. Harry Frankfurt sellaista tyhjää puhetta sisältävää kielenkäyttöä, jota suomeksi voi kutsua myös paskanjauhannaksi, kuten Tapani Kilpeläinen on kääntänyt André Spicerin kirjan Paskanjauhantabisnes. (Business Bullshit, 2018.) Spicerin mukaan paskapuheen tunnistaa sen sisäisen logiikan puutteesta, tyhjien termien viljelemisestä sekä siitä, että sitä ei voi täsmentää pyydettäessä.

Monissa toimistoissa ja virastoissa tuotetaan raportteja, selvityksiä ja innovaatiosuunnitelmia (innovaatio on toinen inhokkisanani, mutta kenenpä ei olisi?), ei siksi että kukaan niitä oikeasti kaipaisi, vaan koska ne kuuluvat tiettyyn yrityskulttuuriin. Ainakin ulkopuolisen silmin pahimpia hevonpaskapuheen tuottajia ovat mainos- ja viestintätoimistot ja juurikin konsultit ja monenmoiset julkisen hallinnon organisaatiohimmelit. Lakialaan en edes mene tässä kohtaa.

Tekoälyn tulo tarkoittaa sitä, että tekstuaalisen hevonpaskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Juurikin esimerkiksi käsillä olevassa Tekoälyn pikaoppaassa kerrotaan, kuinka tekstiä voi generoida sen avulla. Esimerkiksi tekoälyn avulla voi luoda sosiaalisen median päivityksiä.

Turhan hevonpaskan määrä tulee siis ainakin verkossa räjähtämään tulevaisuudessa.

Asian ironinen puoli on tietenkin siinä ennustuksessa, että tekoäly tulee korvaamaan monia tämänkaltaisia töitä. Monet näistä töistä ovat niitä, jotka luotiin alunperinkin siksi, että merkityksellistä työtä ei ole enää kaikille.

Lähitulevaisuuden dystopia: tekoäly pyörittää työelämää vain itseään varten. Tekoäly generoi sisältöä, jota toinen tekoäly ottaa vastaan. Tekoäly tekee organisaatiouudistuksen organisaatiolle, jota pyörittää enimmäkseen tekoäly.

Tähän ei eläin pysty.

Muutama vastaus tekoälystä (Hannu Toivonen)

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen on kirjoittanut kirjan Mitä tekoäly on? 100 kysymystä ja vastausta (Teos, 2023). Kirja lahjoitettiin ilmestyttyään jokaiselle kansanedustajalle. Kirjoitin aikaisemmin tästä kirjasta luettuani siitä uutisen, mutta nyt luin itse kirjankin.

Kirja demystifioi tekoälyilmiötä jopa niin voimakkaasti, että se on melkeinpä tylsä. Tietenkin uutiset, jotka povaavat lähes maailmanloppua, ovat jännittävämpiä. Toivasen kirjasta kuitenkin opin, että tekoäly ei ole oikeasti kovin ”älykäs”, eikä sillä ole tietoisuutta ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Toivonen kysyy kirjassa itseltään hieman provosoiviakin kysymyksiä, kuten ”osaako tekoäly ennustaa?” ja vastaa kaikkiin vähän liiankin asiallisesti: ”ei oikeastaan”.

Nykyään tekoäly on niin arkista, että käytämme tekoälyä tietämättämme verkossa ja monissa laitteissa. Esimerkiksi kameran autotarkennus ja valokuvien pakkausalgoritmit käyttävät tekoälyä, samoin netin mainosalgoritmit. Tekoäly on yleisnimitys monille teknologioille. Pidän erityisesti Toivosen määritelmästä kirjan ensimmäisellä sivulla: tekoäly on metafora.

Tekoälyyn liittyvät uhkakuvat eivät ole siinä, että se nousisi kapinaan kuten scifi-elokuvissa, vaan ihan sen arkisessa väärinkäytössä. Sitä voidaan käyttää ihmisten valvontaan tai luoda generoimalla aidolta vaikuttavaa disinformaatiota. Jos tekoäly tekee virheen, vika ei ole tekoälyssä vaan sen rakentaneessa ihmisessä. Hypen ollessa suurimmillaan voi tulla kiusaus käyttää tekoälyä sellaisissakin paikoissa, joihin se ei sovellu.

Ainakin netin roskasisällön määrä on kasvussa. Ennen piti roskapostittajien varastaa valokuvat ja tehdä käännökset keskinkertaisesti Google-translatorilla, mutta nyt generatiivisella tekoälyllä se on helpompaa. Sosiaalinen media on täynnä tekaistuja profiileja jo nyt, mutta pian niitä on helppo tuottaa liukuhihnalta. Facebookin syöte on täynnä kuvia näteistä naisista, joilla on toisessa kädessä seitsemän sormea ja toisessa kolme. En tiedä, mitä niillä lopulta markkinoidaan, mutta kymmeniä tuhansia tykkäyksiä näyttävät saavan.

Kauheasti mitään uutta Toivosen kirja ei tuo, paitsi kenties annoksen jalat maahan palauttavaa maalaisjärkeä.

*

Arvioidaan tässä samassa päivityksessä toinenkin kirja samasta aiheesta, Immo Salo: Luova tekoäly mullistaa kaiken (Kauppakamari 2023). Kirjaa voi kenties suositella niille, jotka juuri heräsivät muutaman vuoden koomasta eivätkä ole vielä lukeneet yhtään uutista Chat GPT:stä. Kaikki muu onkin tuttua niille, jotka ovat kuunnelleet viime aikojen hehkutusta ja kenties kokeilleetkin Chat GPT:tä itse. Kuten jo otsikosta voi päätellä, kirja hehkuttaa tekoälyteknologiaa varauksettomasti. Kirjan johdannossa tekoälyn tuloa verrataan metsästäjä-keräilijöiden siirtymistä maatalouteen ja maatalousyhteiskunnan muuttumista teollisuusyhteiskunnaksi.

Jos Toivonen kutsuu tekoälyä metaforaksi, aloittaa Salo johdannossa seuraavalla metaforalla, joka saa vähän jo lukiessa tirskahtelemaan:

Tekoäly on määrittelijäänsä karkaava käsite. Se on kuin lintu, joka kirjavine höyhenineen seisoo vähän matkan päässä, laulaa kauniisti ja katselee tarkkailijaansa. Kun sitä lähestyy, se lehahtaa lentoon ja siirtyy etäisyytensä säilyttäen seisomaan vähän kauemmas. Tarkkailija näkee sen lentävän ja kuulee sen laulun, mutta ei koskaan pääse koskettamaan sitä. Tekoäly on jotakin sellaista, jota teknologinen kehitys on saavuttamassa pian, mutta jota se ei kuitenkaan koskaan tunnu saavan kiinni. Ei ennen kuin nyt. Luova tekoäly alkaa viimein lunastaa niitä lupauksia, joita tekoälyyn on kohdistettu jo pitkään.

Salo mainitsee käyttäneensä kirjan kirjoittamisessa apuna Chat GPT -tekoälyä ja ensimmäinen ajatus on, onko tämä korni ja kliseinen kappale tekoälyn kirjoittama vai onko kirjoittaja niin generatiivisen tekoälyn lumoissa, että alkaa itsekin kuulostaa siltä.

Tekstinpätkän korniuden lisäksi siinä on toinenkin ongelma, jonka tarkkaavainen lukija huomaa. Metafora on kaksisuuntainen suhde, mutta tässä suhteen toinen puoli vaihtuu kesken ajatuksen. Ensin siinä on ”määrittelijä”, joka tarkkailee tekoälyä ja yrittää määritellä sitä, sitten se onkin ”teknologinen kehitys”, joka yrittää saavuttaa tekoälyä ja ”kohdistaa lupauksia” (kohdistetaanko lupauksia? vai odotuksia?) tekoälyyn. Chat GPT on hyvä generoimaan tekstiä, joka kuulostaa uskottavalta ja joka soljuu lause kerrallaan eteenpäin, mutta josta syvempi merkitys puuttuu. Tekoäly hiihtää kouluun kesät talvet.

Toivoin kirjalta sen lupaamia käytännön neuvoja tekoälyn käyttöön, mutta kirja ei oikein taivu käytännön oppaaksi. Kirjassa keskitytään visiomaan enemmän mitä voi generoida kuin miten. Toisaalta, uudet tekoälytyökalut ovat niin helppoja käyttää, että melko intuitiivisesti ne oppii. Luku ”Luovan tekoälyn käyttö sisällöntuotannossa ja markkinointiviestinnässä” on lupaava, mutta sielläkin lukuinto töksähtää seuraavanlaisiin lauseisiin:

Palvelu [Midjourney] ei ymmärrä suomea, joten kehotteet tulee kirjoittaa englanniksi. Suomeakin toki voi käyttää, mutta kuva ei silloin vastaa sitä, mitä pyydettiin.

Okei.

Raha, kulttuuri, taide ja kaikki sen sellainen

Kulttuurin tukeminen ja sen puute puhututtaa taas muiden hallituksen leikkauksien ohella. Oskari Onninen kirjoittaa Talous & Yhteiskunta -lehden artikkelissaan monesta kulttuurin rahoitukseen liittyvästä seikasta.

Itse olen kirjoittanut taiteen (lähinnä kirjallisuuden) alalle hiipivästä hyötypuheesta. Kun taide ei pysty enää perustelemaan olemassaoloaan itsearvoisesti, täytyy se perustella sillä, että taide vähentää stressiä, kehittää itsetuntemusta ja empatiataitoja, alentaa verenpainetta ja hidastaa muistisairauksia. Kirjallisuuden tuista leikataan ja nuorten lukuharrastus on laskussa. Kirjojen toivotaan nostavan ne Pisa-tuloksetkin taas nousuun (vaikka Jani Kaaro kirjoittaa, että itseasiassa Pisa-tuloksetkaan eivät perustu mihinkään).

Taloudelliset perustelut kuuluvat myös saman otsikon alle: kulttuuriin ja taiteeseen sijoitetut veroeurot tuottavat itsensä takaisin niin ja niin moninkertaisina, kulttuurilla ja taiteella on niin ja niin suuri työllistävä vaikutus.

Toivottavaa olisikin tuottaa: apurahataiteella ja apurahataiteilijuudella on tietty sävynsä.

Lähtötökohtaisesti ja määritelmällisesti taide on kuitenkin turhuutta. Sen käsitteleminen talouden diskurssin kautta on absurdia, mutta vaikuttaa siltä, että kukaan ei ymmärrä mikä asiassa on vikana.

Onninen kirjoittaa Arjo Klameria mukaillen:

On realisteja, jotka näkevät vain lukuja, ja romantikkoja, jotka näkevät vain taiteen itseisarvon. On ympyrän ja neliön muotoiset palikat, jotka eivät millään mahdu toistensa muotoisiin reikiin.

Ylipäätään en ymmärrä talouden diskurssia monessakaan kohtaa. Yksi lempparini on juurikin ”työllistävä vaikutus”. Esimerkiksi sillä, että joku kaivaa ojaa samaan aikaan kun toinen tulee perässä ja täyttää sitä, on loistava työllistävä vaikutus. Itse tosin olen samalla kannalla kuin vanha kansa, joka sanoo ”tyhmä se paljon työtä tekee”. Kaikkien mielestä tietenkin edellinen ojankaivuuesimerkki on typerä, mutta jostain syystä taidetta katsoessa jollekin tulee päähän ajatus, että ”tällä on ollut työllistävä vaikutus”, oli sitten kyseessä kankaalle roiskaistu maalitahra tai keksittyjä repliikkejä lausuva näyttelijä.

Jutussa mainitaan myös baumolin tauti. Tunnetuin esimerkki siitä on jousikvartetti, joka soittaa saman kappaleen yhtä ”tehottomasti” tänä päivänä kuin 1800-luvulla, vaikka muuten työn tehokkuus ja tuottavuus on moninkertaistunut noista päivistä (en tiedä, mitä Wllliam Baumol kirjoittaisi speed metallista). Kuitenkin baumolin taudin sivuoire on ajatus siitä, että joka vuosi tulee tuottaa tietty määrä uutta taidetta, tai joudumme perikatoon. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi kirjoja ilmestyy jatkuvasti enemmän ja enemmän, vaikka lukuharrastus onkin kuolemassa. Jos jäämme kulttuurin alalla jälkeen Ruotsista, on se paniikin paikka.

Sinänsä olen samalla puolella niiden kaikkien elinkeinoaan puolustavien taiteilijoiden kanssa. Silti näen ongelmana, että puolustaessaan taidetta taiteilijat joutuvat puolustamaan sen rahoitusta ja menemään siihen paniikkimoodiin, jossa taidetta tuotetaan liukuhihnalta ja uhkakuva on hihnan hidastuva vauhti.

Onnisen jutussa viitataan Sixten Korkmanin kirjaan Talous ja humanismi (joka jutun mukaan ilmestyi ”talvella 2023”, mutta joka ainakin Otavan katalogissa on merkitty ilmestyneeksi lokakuussa 2022), jossa Korkman argumentoi itseisarvoisen kulttuurin ja sivistyksen puolesta mittaamisongelmaa vastaan. Olen tähän asti samaa mieltä, mutta en ole vielä lukenut itse kirjaa, joten en tiedä, miten syvälle hän menee analyysissään.

Jutussa haastateltu Saara Taalas listaa kulttuurille kolme muuta hyötynäkökulmaa aikaisemmin mainitsemieni lisäksi:
1. Kulttuurilla on tasapainottava rooli markkinainstituutiossa.
2. Kulttuuri on luova resurssi, joka antaa kilpailuetua innovaatioilla kilpaileville yrityksille.
3. Yhteinen kulttuuri luo luottamusverkoston, joka helpottaa markkinoiden toimintaa.

Olen sinänsä samaa mieltä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että asia on käännetty ylösalaisin. Vaikka onhan se niinkin, että jossain joku miettii mitä positiivisia terveysvaikutuksia onnellisuudella on.

*

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, kuinka vuonna 2007 nuorena naiivina opiskelijana osallistuin Turun kauppakorkeakoulun seminaariin, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tms. Kenties tapahtuma jätti minuun syvät traumat, kun palaan siihen kerta toisensa jälkeen. Yritykseni keskustella humanistina ekonomiopiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa muistutti valmiiksinaurettua komediaa (vrt. Pulmuset tai 70’s Show).

”Minun mielestäni taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo.” [naurua]

”Minusta on outoa, että rock-yhtyeet ovat osakeyhtiöitä.” [naurua].

Joku saattoi ilman ironiaa sanoa, että kulttuuri on hyödyllistä kahdesta syystä: sillä voi tehdä rahaa tai sitten sen avulla voi rentoutua, jotta jaksaa tehdä lisää rahaa. [hyväksyvää hymistelyä]

Itseisarvoja ei ole olemassa, minua opetettiin.

Tietenkin ymmärrän, että radikaalin teoreettisesti itseisarvoja ei olemassa, tai ainakin ne on helppo kiistää. Nihilististä positiota on aina helpompi puolustaa kuin leimautua naiviiksi romantikoksi puolustamalla arvoja. Tietenkin ymmärrän, että taide ja kulttuuri voidaan redusoida sen tuottamaan nautintoon ja mielihyvään ja se taas on lopulta vain pelkkää aivokemiaa ja sen taustalta ei löydy mitään, mille olisi tieteellisiä perusteita. Kuitenkaan emme toimi maailmassa näin. Tietenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi rakkaus on vain aivokemiaa, jonka biologinen perusta on (seksuaalinen) nautinto ja tarve tuottaa jälkeläisiä, mutta ihminen, joka ajattelee tosissaan näin ei ymmärrä rakkauden kokemuksen merkitystä (ja on mahdollisesti psykopaatti). Kukaan ei elä elämäänsä ajattelematta, että olisi olemassa tavoittelemisen arvoisia asioita, jotka ovat arvokkaita itsessään, eivät keinoja johonkin muuhun. Muussa tapauksessa loogisin vaihtoehto olisi hypätä kanavaan.

Jostain syystä kuitenkaan taloudelliseen voittoon suhtaudutaan kuin itseisarvoon. Tai ”hyötyyn”, joka määritelmällisesti on välinearvo, mutta johon suhtaudutaan itseisavoisesti: kaikesta pitää olla joitan ”hyötyä”. Aikani tivasin: miksi taiteen, kulttuurin ja sen sellaisen pitää olla tuottavaa tavalla tai toisella, eikö taide itsessään riitä? Kiistakumppanini, naispuolinen työelämätutkija, joka oli aikaisemmin sanonut mielellään väittelevänsä kanssani, tiuskaisi turhautuneena, että ”näin se vain on” ja kehoitti menemään kommuuniin runoja lukemaan.

Aikamme ei synnytä pyramideja eikä katedraaleja.

LISÄYS 29.12.:

Kirjoitin onnellisuuden terveysvaikutuksista tietenkin ironisesti, mutta pitihän se googlata onko asiaa tutkittu. Duodecimin ylläpitämästä Terveyskirjastosta löytyi artikkeli, jonka mukaan ”onnellisuuden hyödyt ovat monenlaisia”. En edes lähde avaamaan tätä.

Palvelukustanne, puolikustanne, omakustanne — kirjajulkaisun hämärät termit

Lukuharrastuksen hiipuessa ihmisten into kirjoittaa ja haaveilla kirjailijan urasta ei osoita hiipumisen merkkejä. Kustannussopimus on monilla haaveissa ja sellaisen saaminen ainakaan isommasta ja tunnustetusta kustantamosta ei ole helppoa. Kustantamot ovatkin vastanneet tähän kysyntään tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoisia rahoitusmalleja kirjan julkaisulle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että artisti maksaa.

Me kustannamme, sinä maksat

Sanana ”kustantaa” tarkoittaa kustannuksista vastaamista, maksamista. Kirjan kustantaminen tarkoittaa siis sitä, että kustantamo ottaa vastatakseen kirjasta syntyvät kustannukset, mukaan lukien paino- markkinointi- yms. kustannukset ja maksaa myydyistä kirjoista tietyn prosenttiosuuden palkkiota kirjailijalle. Englanniksi toki termi on publishing, jonka käännös suomeksi voisi olla ”julkaiseminen”, ja joka rahankäytön suhteen on neutraalimpi.

Kaikenlaiset uudissanat, joilla pyritään saamaan kirjansa julkaisusta innostunut osallistumaan omalla rahalla kirjan tekemiseen, hämärtävät sitä, mistä kustantamisessa on kysymys. Silloin, kun tekijä itse maksaa, kyseessä on omakustanne.

Heti tähän väliin pitää huomauttaa, että en ota kantaa kirjojen laatuun sinänsä. Omakustanteilla voi olla tietty maine ja kun puhutaan omakustanteista kriittisesti, voi tekijöille tulla vastareaktio: miksi väheksyt omakustanteita?

Tämä kritiikki ei ole kuitenkaan suunnattu tekijöitä kohtaan. Unelma kirjan julkaisusta on aivan perusteltu, mutta silloin ei pidä unelman sokaisemana laittaa nimeään mihin tahansa paperiin.

Moni ajattelee, että ei haluakaan kirjallaan tehdä rahaa, vaan pelkästään saada sen julki (tosin olen keskustelupalstoilla törmännyt myös heihin, jotka nimenomaan kuvittelevat tekevänsä isoa tiliä kirjallaan, kunhan vain saavat sen julkaistua), eikä jollain pienkustanteella suuria rahoja ansaitakaan. Toisaalta, pienenkin painoksen (50-100kpl) kulut voivat nousta satoihin euroihin tai pariin tonniin ja jos kaikki maksatetaan kirjailijalla, kyllä siitä tulee maksettavaa. Isommistakin rahoista olen kuullut puhuttavan.

Kirjailija vai asiakas?

Kirjailijan tulisikin ajatella itseään maksavana asiakkaana silloin, kun hän itse maksaa kirjansa julkaisusta. En siis väitä, että ”palvelukustanteet” sinänsä olisivat huijausta, vaikka niiden markkinointitapa voi olla epäilyttävä. Silloin kun raha tulee kirjailijalta (lukijoiden palvelu tällöin tuntuu olevan kustantamolle toissijaista), on hän todellinen asiakas ja asiakas on aina oikeassa. Asiakkaan tulee ottaa selvää, mitä rahallaan saa ja vertailla palveluita. Painopalveluita voi kysyä esim. oman paikkakunnan digipainosta. Silloin kun ajatuksena on vain pari kappaletta omaa runokirjaa sukulaisille ja ystäville, tämä voi olla kätevin tapa.

Kuinka markkinoida omakustannetta?

Kirjan markkinointi on eräs hankalimmin arvotettava tekijä. En ole asiantuntija siinä, miten omakustanne- / pienkustannekirjaa tulisi markkinoida.

Suurilla kustantamoilla on puolellaan se, että niillä on tiettyä prestiisiä ja arvostetun kustantamon nimeä pidetään itsessään tiettynä takeena laadusta. Sen lisäksi suurimmat kustantamot omistavat keskeisimmät kirjakauppaketjut ja niillä on omat kytköksensä päivälehdistöön ja ne saavat pokkarihyllynsä Prismoihin, R-kioskeille ja lehtipisteisiin. Pienkustanteen on siinä vaikea kilpailla edes laadulla.

Keskustelupalstoilla pohditaan paljonkin, kuinka omakustanteita tulisi markkinoida muutenkin kuin tuttavapiirille tyrkyttämällä. Usein mainitaan Internet-markkinointi. Itse esitän vastakysymyksen: mistä ihmiset itse ovat kuulleet omakustanteista ja mikä sai tekemään ostopäätöksen? Klikkaavatko ihmiset esimerkiksi Googlen klikkimainosta ja menevät omakustannekirjailijan kotisivuilta tilaamaan 35€ + postik. maksavan kirjan pelkän takakansitekstin perusteella? En ole vielä saanut keneltäkään tähän vastausta, joten en tiedä.

Jos minulle myytäisiin palvelukustannepaketti sillä oletuksella, että julkaisija vastaa kirjan markkinoinnista, haluaisin tietää minkälaisia markkinointitoimia julkaisija aikoo tehdä ja ehkä jonkinlaisen markkinointisuunnitelman, josta selviäisi panos-tuotto -odotus. Pelkkä tarvepainatteen tilauspainikkeen lepuuttaminen julkaisijan verkkokaupassa ei riitä. Jos odotetaan, että kirjailija maksaa rahaa kirjan markkinoinnista, tulisi osoittaa, että kirjan tuotto on korkeampi kuin siihen sijoitettu raha. Tosin, eiköhän kustantamossa ole laskettu, että mitään voittoa ei ole odotettavissa, muutenhan he olisivat kustantaneet kirjan itse sen sijaan, että keräisivät rahat toiveikkaalta kirjailijalta. Ja tässä juuri on se juju.

Kuka kuittaa laskun?

En sinänsä vastusta sitä, että kustantamot tarjoavat palveluitaan kirjoittajille, enkä menisi niin pitkälle, että kutsuisin sitä huijaukseksi, vaikka palveluiden markkinointitapa onkin eettisen tavan rajoilla. Käsitteitä oikean kustannustoiminnan ja palvelumarkkinoinin välillä ei pitäisi hämärtää eikä käyttää hyväksi toiveikkaiden kirjoittajien unelmia kustannussopimuksista.

Sinänsä pidän ymmärrettävänä, että kaupallinen toiminta suunnataan kohti kirjailijoita lukijoiden sijaan silloin, kun kirjojen kustantaminen ei enää kannata (ja mm. arvonlisäveron noston myötä tulee kannattamaan vielä heikommmin). Jotkin yritykset — nimiä tässä mainitsematta — näyttävät keskittyneen lähes kokonaan palveluiden markkinoimiseen kirjailijoille. Voikin kysyä, mistä sitten löytyy lukijoita niille tuhansille kirjoille, jotka yritykset kirjoittajiensa rahoilla vuosittain julkaisevat, jos unohdetaan lukijoiden palveleminen.

Jos omakustannekirjoittajan tavoitteena on oman kirjan saaminen kansien väliin ilman suurempia taloudellisia odotuksia tai lukijakuntaa ystäväpiirin ulkopuolelta, voi jokin palvelumalli ollakin kannattava. Silloin tulee kuitenkin muistaa, että kirjoittaja on asiakas ja asiakas on aina oikeassa.

Lue myös aikaisempi kirjoitus: Bookea ei ole kustantamo

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi

Turun Sanomat uutisoi hoivarobotti ”Saarasta”, joka tekoälyn avulla jäljittelee empatiaa ja kyselee vanhainkodin asukkailta kuulumisia lääkkeiden jakamisen yhteydessä (Setälä, Ritva: Väitös: Robotit kohensivat hoivakodin asukkaiden mielialaa, mutta tällaiset tärkeät ulottuvuudet niistä puuttuvat, vain tilaajille). Jo pidempään on automaatiosta toivottu helpotusta hoiva-alojen työtekijäpulaan ja ongelmana on nähty teknologian kylmyys. Nyt uudemmat ideat koskevat sitä, kuinka esimerkiksi tekoälyn avulla niistä saataisiin inhimillisiä.

Jutun mukaan aivan putkeen ei robotin small talk mene, mutta toiveissa on, että tulevaisuudessa robotit onnistuvat jäljittelemään inhimillistä kommunikaatiota siten, että se voisi tuoda helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Robotista lisätietoa Forum Virumin sivuilta.

Ajatus inhimillisen kohtaamisen korvaamisesta tekoälyrobotilla on mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden atomisoitumiseen. Jo pitkään perhekoot ovat pienentyneet ja yksinelävien määrä on ollut kasvussa, samoin monet muut yhteisöllisyyden muodot, kuten uskonnot ovat hajautuneet. Modernisaatio ja siihen liittyvä individualismi tarkoittavat, että kaipaamme autonomiaa yhä enenevissä määrin. Haluamme määritellä omat arvomme ja vetää omat rajamme ilman ulkoista vaikutusta.

Modernia ihmistä vaivaakin ahdistus oman toimijuuden katoamisesta, jos ajaudumme liian läheisiin siteisiin toisten kanssa. Sosiaalinen media on tapa kontrolloida sosiaalisia suhteita turvalliselta etäisyydeltä ja siellä voimme paljastaa itsestämme vain parhaan puolen itsestämme. Fyysinen läsnäolo (puhumattakaan fyysisestä kosketuksesta) ovat aina riskejä, koska ihmisten kohtaamisessa on liikaa muuttujia, joita ei voi kontrolloida.

Vanhemmat sukulaiset ovat tässä kontekstissa pelkkä kahle, joka sitoo omaan menneisyyteen ja paluu yhteisöihin, joissa eri sukupolvet eläisivät yhdessä on anakroniaa ja utopiaa (silti menneitä aikoja ei tule liikaa ihannoida, vanhusten olot saattoivat olla ”ennen vanhaan” kolkot, vaikka ns. sukujyrkkämät lienevätkin legendaa).

Ihmisen suhteesta ei-inhimilliseen voi nopeasti mainita, että Suomessa on tällä hetkellä enemmän lemmikkieläimiä kuin lapsia (n. miljoona lasta, n. 800 000 koiraa, 800 000–1 300 000 kissaa). Tästä ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, että ihmisillä olisi useammin eläimiä kuin lapsia (lemmikkieläimiä on myös lapsiperheissä ja samalla henkilöllä voi olla useampi eläin), mutta lemmikkieläimien uskomaton määrä pistää miettimään. Ihmiset suuntaavat lemmikkieläimiin tunteita, joita eivät välttämättä osaa suunnata toisiin ihmisiin. Tämä ei ole yksinomaan paha asia, mutta voi sen myös nähdä oireena modernin ihmisen kyvyttömyydestä sellaiseen vastavuoroiseen tunteidenilmaisuun, jossa tunnustetaan toisen ihmisen autonomisuus. Koira rakastaa omistajaansa pyyteettömästi, vilpittömästi ja yksinkertaisesti, mutta toisen ihmisen suhteen joutuu aina asettamaan itsensä riskialttiiksi ja panostamaan omaa psyykkistä energiaa aivan toisella tavalla. Image-lehdessä oli joskus koirista kertova otsikko, jossa koiraa verrattiin orjaan, sisustuselementtiin, vauvaan ja leluun. Itse lisäisin, että koira on myös huora.

Ja jotta kieroutunut suhteemme ei-inhimilliseen olisi vieläkin kieroutuneempi, tulevat seuraavaksi markkinoille robottilemmikit. Jutussakin mainitaan Paro, hyljerobotti joka on suunniteltu erityisesti hoivakäyttöön. Robottia maahantuovan Innohoivan mukaan sen tarkoitus on ”herätellä ihmistä vuorovaikutukseen ja kontaktin ottamiseen. Se aktivoi ja antaa virikkeitä. PARO lisää elämän merkityksellisyyden tunneta, koska sitä saa hoivata ja siltä saa hoivaa. Paro voi myös rauhoittaa, rentouttaa tai lievittää ahdistuneisuuden tunnetta.”

Kun nyt tälle linjalle lähdetään, on tästä vain pieni askel seksirobotteihin. Seksinukkejahan on ollut olemassa muodossa jos toisessakin jo pidemmän aikaa. Varsinainen hi tech -seksirobotti, jonka kanssa voisi paneskella kuten ihmispartnerin kanssa, on vielä scifiä (vrt. esim. Ex Machina -elokuva), mutta on jo olemassa tekoälysovelluksia, jotka esiintyvät virtuaalisena tyttöystävänä (vrt. esim. elokuva Her), mutta en linkkaa niihin tässä. Seksirobottien kohdalla puhutaan paitsi sosiaalisesta, myös seksuaalisesta estyneisyydestä. Luulen, että psykoanalyytikot kuvaisivat tätä suhdetta haluksi nähdä mutta samaan aikaan pelkoa itse tulla nähdyksi.

Hoivarobotteja markkinoivat yritykset tuntuvat suhtautuvan robotiikan hyötyihin itsevarman positiivisesti. Jostain syystä minulle tulee ilmiöstä jatkuvasti mieleen Harry Harlow’n eläinkokeet ns. korvike-emoilla, mutta en aivan tiedä minkälaisia analogioita näiden välille vetäisin ja toisaalta, jos hoivarobotti jakaa vanhuksille ruuan ja lääkkeet ja sen lisäksi vähän empatiaakin, niin eikö se ole win-win?

Mutta millaiseen ihmiskuvaan hoivarobottien toiminta perustuu? Varmasti kliinisissä kokeissa on havaittu, että pörröisen robottikuutin silittäminen vähentää stressiä ja tekoälyn kanssa kommunikointi aktivoi samoja hermosysteemejä kuin oikeakin keskustelu. Näkemys on kuitenkin varsin materialistinen ja redusoi ihmisen ärsyke-vaste -koneeksi. Kun koko tekoälykeskustelua leimaa hypetys tekoälyn inhimillisyydestä, unohdetaan määritellä mitä on äly ja mitä inhimillisyys. Varsin huolestuttavaa se on, jos unohdus ulottuu niinkin peri-inhimilliselle alueelle kuin hoiva, kommunikaatio tai seksuaalisuus. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka taide ja kirjallisuus menettävät merkityksellisyytensä ja muuttuvat hyötyliikuntaan ja laihduttamiseen verrattaviksi toiminnoiksi. Samalla tavalla tekoälyn materialistinen lähestymistapa kadottaa inhimillisen kanssakäymisen merkityksellisyyden. Hellyyttä antaa keinokuituun kääritty tunnekone ja taide on automaattisesti generoitua merkityksetöntä höttöä.

Kun joku kysyy minulta mitä minulle kuuluu, informaatiosisällön lisäksi oleellista on toive siitä, että kysyjälle todella on merkitystä sillä mitä minulle kuuluu. Inhimillisessä kanssakäymisessä ymmärrän vastapuolen samanlaiseksi tajunnaksi kuin itsenikin ja vaikka fraasit itsessään ovat muodollisia, oletan minusta muodostuvan kysyjän tajuntaan merkityksellisen kuvan. Fyysisessä kanssakäymisessä minun mielihyvääni vaikuttaa ajatus toisen osapuolen vastaanottavasta mielihyvästä. Kone ei muodosta merkityksiä.

Hoivarobotit (sekä seksirobotit ja robottilemmikit) ovat peräisin dystopiasta, jossa kadoksissa ei niinkään ole empatia (robottien valmistajilla voi olla myös epäitsekkäitä motiiveja), vaan merkitykset. Sellainen maailma on käsittämättömän tyhjä.

Chat GPT keskustelee viroksi

Englanti on globalisaation kieli, joka on myös ollut tietokoneiden äidinkieli ja Internetin kansalliskieli. Onkin pieniä kieliä ajatellen vain positiivista, että tekoäly toimii myös muilla kielillä, myös meidän eksoottisilla ugrilaiskielillämme. Raportoin aikaisemmin kokemuksistani Chat GPT:n käyttämisestä suomeksi, mutta kokeilin sitä myös viroksi. Käytössä oli sen 4. versio. En ole natiivi vironpuhuja, mutta ainakin minun kirjalliseen kielikorvaani tekoälyn viro kuulosti natiivitasoiselta.

Valitettavasti samanlaisia virheitä Chat GPT tekee viron kanssa kuin suomenkin — faktat ovat usein pielessä. Siinä missä Chat GPT uskotteli minulle, että Tulitikkuja lainaamassa on Leena Landerin teos, se ainakin suostui korjaamaan virheensä, mutta vironkielisen botin kanssa ajauduin väittelyyn, eikä se millään suostunut korjaamaan virhettään, vaikka generoin vastauksen seitsemän kertaa:

Vabandust, kuid seal on eksitus. ”Hingede öö” on August Gailiti teos, mitte Karl Ristikivi oma. August Gailit oli Eesti kirjanik, kes oli tuntud oma värvika ja lüürilise stiili poolest, ja ”Hingede öö” on üks tema tuntumaid teoseid. Karl Ristikivi on samuti tuntud Eesti kirjanik, kuid tema loomingu hulka ”Hingede öö” ei kuulu.

Toisin kuin Chat GPT jankkaa, Hingede öö (1953) todellakin on Karl Ristikiven romaani, joka itse asiassa ilmestyi suomeksi viime vuonna nimellä Sielujen yö (2022, suom. Jouko Vanhanen). Ymmärrän tietenkin, että kaikkea maailman tietoa ei Chat GPT:llä ole käytettävissä ja että pienissä kielissä opetusmateriaali on ollut suppeampaa, mutta hämmentävää on, miten jääräpäisesti tekoäly tarrautuu vääriin tietoihinsa.

Kulttuurilehti Sirpissä on ilmestynyt myös Kurmo Konsan kirjoittama artikkeli vironkielisestä Chat GPT:stä heille, jotka viroa osaavat lukea (tai jotka pyytävät Chat GPT:tä kääntämään artikkelin). Siitä opin, että chatbot on viroksi ”jutturobotti”. Ehkä sitä voisi käyttää suomeksikin.

Lisää dystopioista

Kirjoitin dystopioista aikaisemmin ja jatkan nyt aiheesta. En tuo aiheeseen mitään sen kummempaa uutta, mutta luettuani Heidi Nummen artikkelin “Dystooppisuus on osa mediakilpailua” Maailman kuvalehdessä tuli tarve kommentoida sitä.

Jutussa haastateltu elokuva- ja mediatutkija Veijo Hietala toistaa ajatuksen siitä, että ajatus maailmanlopusta on sisäänrakennettu kristilliseen (ja sitä kautta myös länsimaiseen) kulttuuriin ja dystopiat vetoavat kollektiiviseen alitajuntaamme. Tulin tosin aikaisempaa postausta kirjoittaessani miettineeksi, ovatko apokalypsi ja dystopia lopulta sama asia? Postapokalypsinen tulevaisuus on usein fiktiossa anarkkinen kun taas dystopia on perinteisesti ollut autoritaarinen yhteiskunta, vaikka ne voivat sekoittuakin (Mad Max on postapokalyptinen dystopia, 1984 on dystopia, mutta ei postapokalyptinen, maailmanloppu uhkaa monessakin elokuvassa, mutta ne eivät välttämättä ole dystopioita). Tätäkin ehkä voisi miettiä, miksi näin.

Hietala kertoo, että dystopiat ovat suosittuja poikkeusaikoina, jolloin ihmisten pelot heijastuvat dystopiaelokuvien ja -kirjallisuuden kuluttamiseen. Nykyaika uhkakuvineen ei tunnu sopivalta ajalta utopioiden kirjoittamiseen. Aikaisemmin väitin, että valtaosa tulevaisuusvisioista on dystopioita, koska utopioissa ei ole mitään sellaista, josta kirjoittaa tarina. Tarina tarvitsee jonkin päämäärän lähteäkseen liikkeelle ja ongelman, haasteen, esteen tai uhkakuvan kehittyäkseen. Utopia tarkoittaa historian loppua, ei dystopia. Joku kristillinen maailmanloppu on siis utopia, johon siirrytään dystopian kautta: lopun ajat ovat itkua ja hammasten kiristystä, mutta sen jälkeisessä paratiisissa ei ole kärsimystä ja kaikki ongelmat ovat ratkenneet. Ei ole enää mitään, mitä kohti pyrkiä, eikä mitään esteitä sen tiellä mitä haluaa saada. Paratiisin lähtökohdista on vaikea kirjoittaa fiktiota, kun jokainen päivä toistuu samanlaisena ja ongelmattomana ikuisesti ja ikuisesti.

Tarkalleen ottaen joku Uljas uusi maailmakin on utopia, mutta tarvitaan ”villin” Johnin kaltainen hahmo tuomaan siihen särö, joka mahdollistaa juonenkuljetuksen. Bernhardin elämä menee sijoiltaan, mutta muut vaikuttavat olevan uudessa yhteiskunnassa tyytyväisiä.

Hietalan mukaan ”[d]ystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta [kuin utopia].” Onkin mielenkiintoista, miksi negatiiviset asiat koetaan todenmukaisemmiksi kuin positiiviset? Realismi on aina olllut genre (kirjallisuudessa, elokuvissa ja kuvataiteessa), joka kuvaa epäkohtia. Kun painokkaasti kertoo asioiden menevän päin helvettiä, kuulostaa se aina uskottavammalta kuin hymysuinen optimismi, todistusaineistosta riippumatta.

Jutussa mainittu solarpunk on minulle entuudestaan tuntematon genre. Ensimmäinen kysymykseni onkin, kuinka tällaisessa tarinassa luodaan jännitteitä, jotka voivat kiinnostaa lukijaa ja katsojaa. Ehkä edistys ja ongelmattomuus yhdistyneenä futuristiseen estetiikkaan tuottavat jonkinlaisen nautinnollisen katharsiksen (mutta päinvastaisella tavalla). Onhan se tiettyyn pisteeseen asti miellyttävää katsella kiiltävää pintaa ja rehevää kasvillisuutta tai lukea, kuinka tiede ratkaisee kaikki ongelmamme.

Utopioista pitää tässä erikseen mainita Star Trek -(elokuva)sarja. Jutussa mainitaan 1940-50 -lukujen atomipommin pelko ja kommunismipaniikki, jotka heijastuivat sen ajan populaarikulttuuriin. Juttu ei kuitenkaan jatka kronologisesti 60-luvulle, joka oli kenties valoisampi ja edistysuskoisempi vuosikymmen, jolloin myös Gene Roddenberry käsikirjoitti kuuluisan avaruussaagansa, ja vaikka sarjaa onkin tehty seitsemällä vuosikymmenellä, ovat varsinkin alkupään trekit tyypillisen 60-lukulaisia. Työn ja pääoman ristiriita on ratkennut, kun replikaattori-teknologialla (mikä onkaan suomenkielinen termi?) voidaan hyödykkeitä tuottaa kaikkien tarpeisiin. Samalla on siirrytty yhteiskuntaan, jossa ei ole muutakaan sortoa, kuten seksismiä ja rasismia. Maanpäällisiä oloja ei sarjassa siksi juuri kuvatakaan, vaan jännitys tulee avaruuden käymättömiin korpimaihin suuntautuvasta tutkimusmatkailusta ja vieraiden sivilisaatioiden kohtaamisesta.

Jutun mukaan ympäristökatastrofit tulivat osaksi dystopiagenreä 1990-luvulla. Aiheesta kannattaa muuten lukea myös Ville Lähteen artikkeli Niin&Näin -lehdestä (Tähdellisiä roskaleffoja, Niin&Näin 4/20), joka tosin ei sijoita ekodystopioita mitenkään erityisesti 90-luvulle. Juttuun on haastateltu aiheesta Emmi Itärantaa, jonka romaanista Teemestarin kirja (2012) on vasta filmattu elokuvasovitus otsikolla Veden vartija (2022). Kirjan luin aikoinaan, elokuvaa en ole vielä nähnyt, enkä odotakaan innolla.

Itäranta kertoo, että hänen uusin teoksensa Kuunpäivän kirjeet (2020) on toiveikkaampi ja hänen mukaansa dystopiat ovat tulossa tiensä päähän. On vaikea keksiä enää mitään ammennettavaa ihmiskunnan vaikeuksista.

Kieltämättä monenmoista katastrofia on elokuvissa ja kirjallisuudessa ihmiskunnan ja planeettamme niskaan viskattu. Keksitäänkö enää mitään? Tekoäly on puheissa pinnalla, mutta villiintyneestä tekoälystäkin on tehty niin monta kirjaa ja elokuvaa, että se alkaa olla jo tyhjiin ammennettu aihe, ainakin vähäksi aikaa. Nähtäväksi jää, tuottaako nykyinen tekoälyhype dystopiafiktioita vai arkipäiviäistyykö se niin, että se ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä Google-kääntäjässä ei ole sen enempää katastrofin aineksia kuin leivänpaahtimessa.