Netflix näytti ironisen, kieli poskessa tehdyn sarjan kulttijohtajista. Peter Dinklage antaa kyynis-karismaattisella äänellään neuvoja sarjan kuudessa jaksossa kuinka perustaa oma kultti. Keskeiset käsitellyt kultit ovat Charles Mansonin ”perhe”, Jim Jonesin Peoples Temple, Jaime Gomezin Buddhafield, Marshall Applewhiten Heaven’s Gate, Shoko Asaharan Korkein totuus ja Sun Myung Moonin Yhdistymiskirkko. Muita liikkeitä mainitaan sivulauseessa. Näistä Buddhafield oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta suurista liikkeistä skientologia jätetään mainitsematta (ehkä tekijät eivät halunneet tulla maalitetuiksi).
Lopulta kuitenkin sarja on vain pintaraapaisu aiheisiinsa ja lähinnä ironisten kommenttien ja nopeiden leikkausten rytmittämää infotainmentia, jossa itselle uutta oli kovin harva asia. Mielenkiintoinen tai vähintään hauska kumminkin, jos on mustan huumorin ystävä.
Tulin sarjaa katsoessa miettineeksi, mitä eroa on kultilla ja salaliittouskovaisuudella. Tälle on varmaan olemassa jokin sosiologien keksimä määritelmä, jota olen liian laiska googlettaakseni, mutta veikkaisin, että kultti on yhteisöllisempi ja nojaa karismaattiseen johtajaan, kun taas salaliittoteoriat ovat tiettyyn asiaan liittyviä huhuja, joita voi levittää kuka tahansa. Vaikka salaliittoteorioita levittää moni karismaattinen mielipidejohtaja ja toisaalta kultit käyttävät salaliitoteorioita hyväkseen, ei joku Joe Rogan kuitenkaan tietääkseni pidä seuraajiaan kommuunissa maailmalta eristettynä paastoamassa.
Salaliittoteoriat alkavat kuitenkin saada kulttimaisia sävyjä. Esimerkiksi Pasi Kivioja kirjassaan Salaliittoteorioiden ihmemaassa (Docendo 2022) kuvailee salaliittoteoriauskovaisten kulttimentaliteettia ja hänen kirjassaan teoreetikot muodostavat yhteisöjä, jotka levittävät uskomuksiaan. Varsinkin terveys- ja joogapiireissä esiintyy monenlaista pimeän puolen teoriaa, toisaalta Asaharan opit lähtivät liikkeelle joogasta.
Itse vielä muistan ajan, kun salaliittoihin suhtauduttiin huvittuneen viattomasti. Minun ikäpolveni kasvoi Salattujen kansioiden kanssa 90-luvulla ja kaikki ufojutut tietenkin kiinnostivat teini-ikäisiä. Aikoinaan sanomalehdissä oli Hullu maailma -palstoja, nykyään meillä on X (ent.Twitter). New Yorkin 9/11-iskujen aikaan salaliittoteoriat ottivat lisää kierroksia (laajakaista-Internetin voittokulun kanssa tasamatkaa), mutta niitäkään ei kukaan tervejärkinen ottanut todesta. Kaikki suhtautuivat ”viralliseen totuuteen” terveen epäilevästi, eikä se ollut merkki mistään poliittisesta suuntautuneisuudesta.
Jossain vaiheessa salaliittoteorioihin tuli ilkeä, aggressiivinen ja oikeistolainen sävy. Vaihtoehtoväki oli aikanaan hippiretkuja, jotka olivat pikemminkin vasemmalla. Samoin ”valtamediaa” arvosteltiin vasemmalta, koska hokeman mukaan ne olivat tietenkin osa porvarillista ideologiaa.
Onko perinteisiä kultteja enää olemassa? Ehkä salaliittoteoriat ovat nykyajan kultteja. Nykyään ei kukaan jaksa lähteä Guyanaan paratiisia rakentamaan tai liftata ufon kyytiin, kun tietokoneen tai kännykän näytöltä voi selailla Tokentubea. Qanon on nykyajan kultti, löyhä yhteenliittymä seuraajia. Capitol-kukkulan hyökkäys tammikuussa 2021 oli ”yhteisöllisintä”, mitä liike sai aikaan, mutta oman käsitykseni mukaan siinäkään ei ollut taustalla järjestäytynyttä koordinointia.
Sarjassa haastatellaan myös entisiä kulttien jäseniä, mutta aika pinnallisen puhuva pää -tyyliin ja jotenkin jää miettimään, miksi he ovat lähteneet ohjelmaan ja mikä heidän taustansa noin laajemmin on (eräs jopa tekee omaa podcastia). Ensimmäisenä tuli mieleen Chuck Palahniukin romaani Henkiinjäänyt.
Syynä liittyä kulttiin lienee juurikin yhteisöllisyyden kaipuu ja tarve saada varmoja selityksiä epävarmassa maailmassa. Mutta mikä saa ihmisen pysymään mukana kultissa senkin jälkeen, kun sen toimitatavat ovat kaikonneet terveen järjen ulottumattomiin kohti Siriukselle johtavaa rataa? Vahva veikkaus on taloustieteteestä tuttu sunk cost, eli ”upotetut varat”. Pokeria tunteville termi pot committed on tuttu: kukaan ei foldaa siinä vaiheessa kun on all in, vaikka tietää häviänsä; saman tien voi katsoa sen riverin. Samoin jos on vuosikausia saarnannut salaliittoteorioita, on vaikea tunnustaa olevansa väärässä, kun on investoinut niin paljon psyykkistä energiaa, puhumattakaan jos on myös irtisanonut ihmissuhteensa, luovuttanut koko omaisuutensa liikkeelle ja muuttanut kommuuniin meditoimaan kellon ympäri. Siinä vaiheessa voi yhtä hyvin ottaa sen myrkkyannoksen johtajan kanssa ja katsoa herääkö avaruusalukselta.
Aina näin viikon alussa toisiaan tulee miettineeksi, tulisiko töihin menemisen sijasta perustaa kultti, jonka seuraajat palvelisivat johtajaansa ja lahjoittaisivat minulle rahansa. Mutta millainen? Ufojen suosio on hiipunut sen jälkeen, kun kamera tuli kännyköiden vakiovarusteeksi eikä siitä huolimatta ekstraterrestriaalien kohtaamisista ole videomateriaalia. Ehkä pitäisi väittää ulkoavaruuden muukalaisten olevan näkymättömiä. Jumala on ollut ympäri maailman menestystuote, mutta uskomusmarkkinat ovat jo liian saturoidut kaikenlaisilla jumalilla ja siitä aiheesta on vaikea keksiä mitään, mitä ei ole 10 000 sitten jo keksitty. Ehkä sen pitäisi olla postmoderni kultti, joka suhtautuu kultteihin ironisella tavalla ja esittäytyy avoimesti pelkästään kulttina, jonka tarkoituksena on ottaa tyhmiltä rahat pois ja alistaa seuraajansa narsistisen johtajan hyväksikäytölle.
Mukaan voi ilmoittautua alla olevalla lomakkeella.