Yritin kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun Antti Hurskaisen Suntiosta (Siltala. 2023), mutta jotenkin en saanut teoksesta otetta. Tuntuu, kuin Hurskainen olisi yrittänyt kirjoittaa esseekirjaa romaanin keinoin, mutta tykkäsin kyllä hänen esseistään enemmän, esim. Suru ei toimi -kokoelmassa (Siltala. 2018). Kirjan juonessa tapahtuu ihmisille ehkä pahimpia kuviteltavissa olevia asioita (en spoilaa), mutta jotenkin juoni jää taka-alalle, kun elämän ja uskon merkitystä etsitään dialogeissa ja monologeissa.
Mutta mistä ei voi puhua, siitä puhutaan ohi aiheen, siksi selailen kirjailijasta tehtyjä juttuja. Romaanin ohella Hurskainen on kommentoinut lehdissä omaa henkilökohtaista suhdettaan kristinuskoon. Hän on useammassakin artikkelissa kertonut riparikokemuksistaan, käsityksistään Gospel-musiikista ja nykykirkon tilasta. Vertailuja toiseen vakavahahmoiseen esseistikkoon, Hurskaisen kaimaan Antti Nyléniin on vaikea olla tekemättä: molemmat suhtautuvat uskonasioihin hartaudella tänä maallistuneena aikanamme.
Erityisesti Hurskainen kritisoi valtionkirkkoa ”miellyttämisestä”: jäsenkadon paniikkimoodissa unohdetaan Jumala ja itse uskonto ja panostetaan yleiseen humaaniuteen, sambamessuihin ja viihtymiseen. Rippileirillä oli hauskaa, eikä Jeesusta tuputettu. Näin hänen aikanaan, enkä usko asioiden n. 30 vuodessa muuttuneen. Itse en käynyt rippileiriä tai koulua: kiinnostuin tytöistä ja opin tupakanpolton muutenkin. Veljen vanhin poika kävi viikko sitten riparin, enkä ole ehtinyt kysyä löysikö hän sieltä uskon. Luultavasti hän pitäisi kysymystäni outona.
Olen tässä blogissa usein viime aikoina palannut siihen, kuinka nuorempana olin hetken kiinnostunut uskonnosta, mutta sen hylättyäni ryhdyin kiihkeäksi (vasemmistolaiseksi) ateistiksi.
Radikaalimpina vuosinani vastustin valtionkirkkoa ja kannatin valtion ja kirkon erottamista. Siinäkin vaiheessa, kun olin jo ymmärtänyt, että en millään tasolla usko jumalaan, ihannoin herätysliikkeitä ja muuta ”pietismiä”, joissa näin alkukristillisyyttä ja anarkismia. Taikauskolla ei pitäisi olla mitään sijaa yhteiskunnassa, mutta toisaalta uskominen on henkilökohtainen valinta, ja omassa fatalistisuudessaan kirkon ulkopuoliset liikkeet ovat ihailtavia.
Nykyään konservatiivisempana ihmisenä ajattelen toisin. Suomen ev.lut. valtionkirkko on kuin keskikalja tai sosiaalidemokratia. Tai Veikkauksen monopoli. Kaikilla ihmisillä on vetonsa hengellisyyttä kohtaan, toisilla heikompi, toisilla voimakkaampi. Uskonto ei tule katoamaan minnekään edes kieltämällä. Jos uskonto on kansan oopiumia, on parempi tarjoilla sitä valvotusti kuin että ihmiset hankkisivat sen katukaupasta.
Jos valtionkirkko lakkaisi olemasta, se korvautuisi yhä enemmän self-helpillä, huuhaalla, homeopatialla, kristallinatseilla, rokotekriittisyydellä, enkeliterapialla, vihasaarnoilla ja tele-evankelistoilla (en usko demonien olemassaoloon, mutta siitä huolimatta epäilen Kenneth Copelandin olevan ihmishahmoinen demoni, katsokaa nyt sitä jätkää).
Mutta jos usko poistetaan uskonnosta, riittääkö se enää täyttämään tarvettaan?
Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Hurskainen kertoo, että on ”kapinallista kuulua kirkkoon”, ainakin humanistisissa, uusateistisissa ”älykköpiireissä”. Koko väestöstä ev.lut-kirkkoon kuuluu edelleen n. 65% väestöstä, mutta heistäkin suurin osa lienee tapakristittyjä. Ei ole siis liioiteltua sanoa, että uskonnon ottaminen tosissaan on ainakin poikkeuksellista.
Kouluaikana (jolloin kirkkoon kuuluvien määrä oli 20 prosenttiyksikköä korkeampi), olin luokaltani ainoa, joka ei käynyt rippileiriä tai osallistunut tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Minua ei kiusattu sen vuoksi, muuten kuin mitä murrosikäiset noin keskimäärin kuittailevat toisilleen. Sen sijaan, kun aloin ottaa uskonnosta omin päin selvää, sitä pidettiin erikoisena.
Varsin suuri osa suomalaisista on maallistuneita ja suhtautuu korostuneen kielteisesti ”jeesusteluun”. Siitäkin huolimatta, että suurin osa uskovaisista on korkeintaan ärsyttäviä, suurin osa ei sitäkään. Jos Päivi Räsänen on synkintä, mitä evenkelis-luterilaisuudella on tarjottavana, on se aika mietoa verrattuna siihen, mikä monessa muussa uskontokunnassa on valtavirtaa. Monenmoisia maallisia aatteita syötetään yhteiskunnassamme vähintäänkin puolipakolla, mutta juuri uskonto aiheuttaa väsyneen torjuntareaktion kaikissa muodoissaan.
Ironia on siinä, että myös vapaa-ajattelijana itseään pitävä ateisti ajattelee olevansa kapinallinen, joka kamppailee rationaalisuudellaan uskonnon tukahduttavaa valtaa vastaan, silloinkin kun kyseessä on pelkkä tympeä ennakkoluuloisuus ja herkkyyden puute kokea pyhää.
Kirkkoon kuulumattomana ja ateistina en ota kantaa kirkon käytäntöihin, mutta olen tyytyväinen että se on olemassa.