Viime viikolla tapahtunut kirjailija Miki Liukkosen poistuminen keskuudestamme viritti taas kommentteja ”nerouden” ja ”hulluuden” suhteesta. Kuolemansyytä ei ole vielä julkisuuteen kerrottu, mutta yleisesti on tulkittu sen liittyneen kirjailijan mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Edesmennyt Liukkonen itsekin piti yllä joko laskelmoiden tai tahattomasti kärsivän taiteilijan imagoa ja puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan. Itse kirjoitin Liukkosen provosoivista lausunnoista ja tahallisen provosoivalla otsikolla kyselin ”Onko Liukkonen nero?”.
Kun puhutaan kirjailijoiden ”hulluudesta”, tarkoitetaan sillä toisaalta kansanomaista käsitystä taiteilijan originellisuudesta ja eksentrisyydestä, toisaalta taiteilijanerolla kuuluu olla jokin mielenterveysdiagnoosi. On totta, että luovan ihmisen mieli toimii poikkeavalla tavalla ja tuottaa yhdistelmiä, jotka ulkopuolisen, tavallisen kevytmaidonjuojan silmin voivat vaikuttaa ”oudoilta”, eli ts. ”hulluilta”, koska luova työ on nimenomaan uusien ja odottamattomien asioiden ja yhdistelmien löytämistä ja keksimistä. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. Kansanterminologiassa tunnetaan myös nimitys ”iloinen hullu”.
Kuitenkin erityisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota myös maanis-depressiivisyydeksi kutsutaan, on pidetty ”taiteilijoiden tautina”. Uutisista ymmärsin, että Liukkosella olisi diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta että diagnoosi olisi myöhemmin vaihtunut epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi. Esimerkiksi Aleksis Kivellä on väitetty olleen kaksisuuntainen mielialahäiriö. En osaa sanoa, onko siihen kuuluvasta maanisuudesta apua kirjoitettaessa yli 1500-sivuisia kokeellisia romaaneja, mutta ainakaan masennuksesta ja ahdistuksesta en ole kokenut vastaavaa apua olevan, päin vastoin.
Sitäkään en tiedä, ovatko taiteilijoiden keskuudessa mielenterveysongelmat tavallista yleisempiä, mutta kenties myyntipäälliköiden ja yhdistelmäajoneuvokuljettajien ongelmat ovat vähemmän julkisuudessa.
Niinpä esimerkiksi Helsingin sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola otsikoi Miki Liukkonen kaiversi maailmaa esiin omasta ihostaan, ajatus ja lause kerrallaan. Itsehän olen kirjoittajana vain amatööri, mutta en tiennyt että lauseita ”kaiverretaan ihosta”, olen yrittänyt kirjoittaa niitä tähän mennessä kynällä, kirjoituskoneella ja tietokoneella. Atoopikkona iholla esiintyy kyllä voimakasta hilseilyä. Ingressissä hän jatkaa ”[k]irjallisuuden historia tuntee Miki Liukkosen lisäksi muitakin samantapaisia tekijöitä, jotka ovat luoneet nerokkaita, koko maailmaa selittäviä romaaneja itseään säästämättä[.]” Oliko ensin nerous vai kärsimys ja johtaako ”nerokkaiden” kirjojen kirjoittaminen mielenterveysongelmiin? Jälleen siellä kansan parissa tunnetaan joka kylällä tarinoita niistä, jotka pohtivat liian syvällisiä kunnes sekosivat. Voiko siis kirjoittamiseen kuolla?
Kuvittelin jo, että neromyyteistä olisi luovuttu. Liukkosesta rakennettiin legendaa jo eläessään, mutta ehkä tässä vaiheessa voitaisiin lopettaa spekuloimasta, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden yleensä kuuluu kärsiä ja mennä mielenhäiriöön ja että mielenterveyden ongelmat olisivat sekä edellytys että seuraus luovasta työstä.