Näin helppoa on ”kirjallisten piirien” kohauttaminen Suomessa. Sunnuntain Helsingin Sanomissa kirjailija Miki Liukkonen kutsuu suomalaista kirjallisuutta ”sahanpuruiseksi” ja itseään Suomen ainoaksi ”neroksi” ja ilmoittaa, että ”osan kollegoista tulisi myöntää, etteivät he ole kovin hyviä kirjailijoita”. Ainakin verkkokeskusteluissa muiden kirjailijoiden ja kirjojen lukijoiden reaktio on ollut yksimielinen ”kuka tämä Miki kuvittelee olevansa, en ole lukenut yhtään sen kirjoja”. Toki provokaation tunnistavat kaikki, mutta kukaan ei tunnusta provosoituneensa, ja reaktioissa kuuluu katkera tekonauru.
Itsekään en ole lukenut Liukkosen kirjoja niin, että voisin hänen neroudestaan sanoa mitään. Julkisuuskuva on tuttu, eikä senkään perusteella ole positiivista kuvaa henkilöstä. Mutta onko Liukkonen välttämättä niin väärässäkään? Hänen mukaan kirjallisuus on tylsää ja lääkkeeksi hän tarjoaa räväkkää julkisuuskuvaa. Juttuun upotetussa Instagram-päivityksessä pohditaan ulkokirjallista ilmettä, mutta itse jutussa kaivataan myös ”enemmän yllätyksellisyyttä ja monimuotoista estetiikkaa”. Aivan selvää ei ole, onko Liukkosen kohde kirjailija vai kirjallisuus.
Jo aikaisemmissa kirjoituksissani olen valitellut, että minun on vaikea löytää uusista kirjoista hyvää luettavaa. Ne kirjat ovat nimenomaan sahanpuruisia. Tai sitten kansainvälistä viihdehöttöä, jonka kansien värimaailmakin on varastettu Candytownilta. Suoraan sanottuna tuntuu, että en enää edes pidä kaunokirjallisuuden lukemisesta.
Liukkosen ulostulossa tuntuu ihmisiä ärsyttävän avoimen narsismin lisäksi se, että hän menee arvostelemaan (suomalaisia) kirjailijoita. Suomessa kirjailijat ovat aina olleet kaapin päällä, kirjallisuutta on arvostettu, sitä on pidetty sivistyksen kulmakivenä. On tärkeää, että nuoret lukevat. Lukuharrastuksen väheneminen on päivystävien kolumnistien vakioaihe. Jos ihmiset eivät lue, valeuutiset voittavat. Nettikeskusteluissa ihmiset kyselevät, kuinka elvyttää unohtunut lukuharrastus. Tai pohtivat, voisiko lukeminen auttaa keskittymiskyvyn puutteeseen.
Liukkonenkin katsoo olevansa lukuharrastuksen edistämisen asialla naistenlehdissä keikistellessään, koska lukeminen on Tärkeää isolla T:llä.
Lukeminen on siis Tärkeää samalla tavalla kuin hyötyliikunta tai vihannesten syöminen. Ja tällä tarkoitetaan siis kirjan lukemista, ei esimerkiksi äänikirjan kuuntelemista. Ihmiset puhuvat kirjojen lukemisesta saavutuksena. Kirjojen taiteellinen taso on sivuseikka. Itse asiassa, mitä tylsempi kirja, sitä suurempi saavutus on sen läpi kahlaaminen protestanttisen työetiikaan kulttuurissa. Volter Kilpi -seura myy paitoja, joissa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”.
Myös kirjojen kirjoittaminen on tärkeää. Jokainen kirja on yhtä tärkeä samalla tavalla kuin jokainen ihminenkin on tärkeä. Moni kirjoittaa henkilökohtaisia, koskettavia kirjoja omista traumoistaan. Ei niitä voi mennä arvostelemaan, koska samalla mitätöit ihmisen henkilökohtaisen kärsimyksen ja olet paha ihminen. Kirjojen kautta voimme oppia empatiaa. Näille kirjoille annetaan palkintoja, ja vaikka kaikki kirjat ovat yhtä tärkeitä, jotkut ovat yhtä tärkeämpiä.
Suomalainen kirjallisuus on vähän kuin hidas lapsi. Pitää taputtaa, jos se saa jotain aikaan.
Kun ihmiset ylistävät palkittua ”koskettavaa” ja tärkeästä aiheesta kirjoitettua romaania, mietin pitivätkö he siitä oikeasti, vai ylistävätkö he sitä jostain muista syistä. Itse voin ainakin tunnustaa viime aikoina lukeneeni useita tylsiä, sanoisin jopa huonosti kirjoitettuja kirjoja vain siksi, että niiden lukemista on pidetty jotenkin tärkeänä. Mutta ehkä se on vain minun ongelmani.
Onko Liukkonen sitten oikeassa? En osaa sanoa, mutta ehkä olisi hyvä tunnustaa, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan myös aika tylsiä kirjoja, joita kenties luetaan muista syistä kuin niiden taiteellisista ansioista. Kuitenkin Liukkosen kaltaiset henkilöbrändiä korostavat kirjalijat ovat osa ongelmaa: Suomessa on aina se yksi kiintiöpaikka renttukirjailijalle, jonka provokaatiot ovat helppoja lämäreitä tyhjään maaliin. Mitä tylsemmäksi kirjat muuttuvat, sitä kiinnostavammaksi kirjailijat tulevat. Arto Melleriä aikoinaan ärsyttivät ne selkääntaputtelijat, jotka sanoivat ”yhtään sun kirjaas en ole lukenut, mutta sä oot hyvä jätkä”. Liukkosen kirjoista tiedetään vain, että ne ovat paksuja ja lauseet koukeroisia.
Tai ehkä se on niin, että kirjailijan aamutoimien kuvaukset ovat laadukasta kirjallisuutta ja se olen vain minä, joka olen lakannut pitämästä kaunokirjallisuudesta.