Musiikki on säveliä ja sävelet soivat tietyillä taajuuksilla, esimerkiksi perus-a soi 440hz:n taajuudella (tai 442, jos olet erikoisuudentavoittelija). Mikään instrumentti ei kuitenkaan soi puhtaasti, vaan sävelen taajuuden ohella soi myös muita taajuuksia, jotka antavat äänelle sen äänenvärin. Instrumentin kielen, soittimen rungon, kaikukopan ja jopa äänentoiston ominaisuudet vaikuttavat sen äänenväriin: silloinkin kun instrumentin kieli (tai ilmapatsas, viritetty kalvo tms.) pyrkii soimaan viritetyllä taajuudella, on mahdotonta kontrolloida kaikkia tekijöitä ja instrumentin molekyylit singahtelevat sinne tänne värähdellen omilla, hieman poikkeavilla taajuuksillaan. Tästä syystä eri soittimet kuulostavat erilaisilta.
Akustisten, käsinvalmistettujen instrumenttien kaudella täysin puhtaasti soivan soittimen valmistaminen oli mahdotonta. Kuinka puhtaaseen ääneen onkaan pyritty, sitä en osaa sanoa, sillä instrumentin oma ääni syntyy juuri sen äänenväristä, joka johtuu ”epäpuhtauksista”. Sitä, miksi Stradivariuksen viulut soivat niin poikkeuksellisen kauniisti, on tutkittu myös tieteellisesti. En kuitenkaan mene sen pidemmälle klassiseen musiikkiin; viulun soinnin analysointi on kuin viinimaistelua, jossa mietitään rypäleen kasvumaaperän vaikutusta viinin makuun, jossa maistetaan piipputupakkaa, vaniljaa tai sitrusta. Itse oluenjuojana tarkastelen mieluummin pop- ja rockmusiikkia.
Sähköisten, synteettisten ja digitaalisten instrumenttien aikakaudella ääntä voidaan käsitellä kuin laboratoriossa ja päästä melko lähelle puhdasta ääniaaltoa.
Esimerkiksi sähkökitara soi melko puhtaasti, kun siitä ottaa yhden sävelen. Siksi populaarimusiikissa sähkökitaraa harvoin kuullaan täysin puhtaana, cleanina. Yleisin ja perinteisin sähkökitaran efekti on äänensärkijä, eli särö. Säröä saa kahtena makuna, joille en ole löytänyt suomenkielisiä käännöksiä: distortion ja overdrive. Särön historiasta on monta tarinaa, mutta yleisimmin se yhdistetään Willie Kizartiin, jonka kerrotaan soittaneen vahvistimella, jonka etukartio oli rikki (joissain lähteissä transistoriputki) ja särisi sen vuoksi soittaessa. Sittemmin vahvistinparkoja on kuritettu, potkittu ja viillelty halutun soundin aikaansaamiseksi ennen kuin kaupalliset äänensärkijät tulivat markkinoille. Overdrivea, eli ”ylikuormitusta” saatiin kääntämällä nupit kaakkoon niin, että äänittäessä ääni säröytyy. Luonnollista overdrivea syntyi blues-miehille, jotka soittivat liian pienillä kamoilla liian kovaa liian suurille yleisöille. Ylikuormituksen saa senkin nykyään pedaalista tai Pro-Toolsista.
Analogisessa äänisynteesissä ääni syntyy oskillaattorin värähtelystä. Tällä voidaan tuottaa jo lähes puhdasta, siniaaltoa noudattelevaa ääntä. Esteettinen ongelma on siinä, että puhdas siniaalto kuulostaa yhtä miellyttävältä kuin korvien tinnitus. Siksi analogisessa syntetisaattorissa on namikka, jolla ääniaallon saa muutettua saha- tai kanttiaalloksi, jotka korvaan kuulostavat ”säriseviltä”, koska äkilliset muutokset oskillaattorissa saavat sen molekyylit liikkumaan vähemmän kontrolloidusti ja tuottamaan poikkeavia taajuuksia, ts. äänenväriä. LFO:n, low frequency oscillatorin avulla syntetisaattorin saa naputtamaan, puputtamaan täi pärisemään. Äänenväriltään rikas, fätti soundi, kuulostaa luonnolliselta ja miellyttävämmältä kuin puhdas ääniaalto.
Digitaalisessa äänenkäsittelyssä ääni on enää vain matematiikkaa ja teoriassa ja idean tasolla tuotetut sävelet ovat puhtaita. Digitaaliseen äänisynteesiin pätevätkin samat periaatteet kuin analogiseen: siihen täytyy keinotekoisesti lisätä häiriötä, jotta se kuulostaisi luonnolliselta.
Nykyaikaisen studiotekniikan aikakaudella on tultu siihen, että mikä tahansa ääni voidaan luoda studiossa synteettisesti ja kaikki ääni on muokattavissa. Kaikki voidaan autotunettaa, kvantittaa ja kompressoida.
Sama tietysti on valokuvauksessa ja kuvankäsittelyssä: kun vaikka Youtubesta katsoo, miten studiokuvaajat käsittelevät kuvia, tuntuu että kuva rakennetaan ottamisen jälkeen Photoshopissa pikseli kerrallaan. Irtohiukset ja roskat poistetaan kuvasta clone stamp -työkalulla ja mallin ihosta pyyhitään kaikki ”virheet” ja epätasaisuudet, mutta ei kuitenkaan poisteta ihon tekstuuria, jolloin iho näyttäisi keinotekoiselta ja kumimaiselta. Oletetaan siis jokin piste, jossa epätasaisuutta on sen verran, että se näyttää luonnolliselta. En mene tässä vaiheessa tekoälyn generoimiin kuviin.
Populaarimusiikin historiassa teknisyyden ja ”virheen” sietämisen suhteen on menty aaltoliikettä. Kun studiotekniikka 60-70 lukujen vaihteessa alkoi kehittyä, kehittyi myös muusikoiden kunnianhimo studiotyöskentelyn suhteen. Sen sijaan, että kappaleet olisi äänitetty yhdellä mikrofonilla ja yhdellä otolla, alettiin viettää studiossa viikkoja levyn soundia hioen. Musiikin tekniselle suorittamiselle vastavetona tuli punk 70-luvun lopulla, joka korosti, että kuka tahansa saa soittaa, vaikka ei osaisikaan ja kitarassa saa olla säröä ja soundissa räkää. 80-luvun mittaan taas syntetisaattoreiden myötä soundi oli siistitympää ja 90-luvun alussa punk keksittiin uudelleen grungen nimellä. Ja niin edelleen.
Nykyään tosin luulen, että punkkaritkin treenaavat ja studiossa haetaan kompressoria ja EQ:ta DAW:ssa hiuksentarkasti hioen sitä juuri oikeanlaista kitaravallia, jossa on tarpeeksi säröä, rosoa ja dynamiikkaa, mutta sillä tavalla kontrolloidusti.
Metallimusiikista voisi kirjoittaa paljonkin (mutta en ole asiantuntija), mutta joku trash-metalli selittää soundimaailmansa jo nimessään ja varhainen black metalli, joka äänitettiin liian kovaa c-kasetille, kuuluikin kuulostaa juuri siltä. Sitten on taas progemetallia ja sinfonista metallia, jotka pyrkivät hyvinkin kontrolloituun äänimaailmaan. Ja sitten on ”metallia”, jota voi soittaa vaikka Vain elämää -ohjelmassa, koska se on niin tuotettua, että sopii iskelmän sekaan.
Grungen jälkeen kenties hipstereiden DIY-estetiikka ja indie-musiikki ovat pyrkineet pois puhtaista soundeista sellaiseen lo fi – kokemukseen, joka on musiikillinen vastine hipstereiden käyttämille kauhtuneille kirppariverkkareille.
Häly, särö, virhe ja epäpuhtaus ovat mielenkiintoinen ilmiö musiikissa. Samalla tavalla kuvataitelijakin saa luonnollisempaa jälkeä likaisella paletilla kuin pursottamalla kankaalle suoraan tehdasvalmisteisia Pantone-luokiteltuja sävyjä, täytyy soundissa olla epäpuhtautta.