Eräs autofiktiivisiä juttuja nettiin ja printtiin kirjoittava henkilö, naispuoleinen mutta se ei ole olennaista tässä — yhtä hyvin olisi voinut olla mieskin, valitti lehtijutussa Kirjailijaliiton valintakriteerejä ja korkeata kynnystä. Omien sanojensa mukaan hän kaipasi ennen kaikkea liitolta tunnustusta siitä, että hän on ”oikea” kirjailija. Kenties juttua tehnyt toimittaja oli lähtenyt jutun tekoon sellaisella kärjellä, että kriteereitä ei kenties pitäisi olla lainkaan tai ainakin niiden pitäisi olla alhaisemmat. Mutta miten Kirjailijaliiton jäsenyys voi olla tunnustus mistään, jos jäsenyyden saa omalla ilmoituksella?
Samantyyppisiä ovat keskustelut ylipäätään julkaisukynnyksen ylittämisestä: ketkä ovat ”oikeita” kirjailijoita. Ne, jotka saavat ”hylsyn”, valittavat kohtaloaan ja katsovat kustantamoiden kohdelleen heitä väärin. Kustantamot ”ajattelevat vain rahaa” eivätkä ymmärrä pöytälaatikkokirjailijan käsikirjoituksen merkitystä. Näille suosittelen omakustannetta, jollaisen moni julkaiseekin. Kaikille se ei kuitenkaan käy, koska heidän mielestään omakustannekirjailijat eivät ole ”oikeita” kirjailijoita. Puhumattakaan siitä, että vaikka oman tekstinsä voi julkaista netissä vaikka heti juuri nyt, ei siitä välttämättä saa rahaa.
Uusi teknologia (tarvepainatus ja verkkojulkaiseminen) on siis demokratisoinut kirjallisuuden kenttää ja nykyään käytännössä mikä tahansa teksti on mahdollista saada julki, tavalla tai toisella. Tällainen ”mahdollisuuksien tasa-arvo” ei kuitenkaan takaa ”tulosten tasa-arvoa” ja siksi toiset ovat edelleen ”enemmän oikeita” kirjailijoita kuin toiset ja kaupalliset kirjailijat menestyvät kaupallisesti paremmin. Tämä todellinen epätasa-arvo saa tietenkin systeemin pohjalle tai peräti sen ulkopuolelle jääneet kapinoimaan: miksi eivät kaikki ole samalla viivalla?
Oireellista kuitenkin on, että epätasa-arvoa mitataan systeemin itsensä ehdoilla. Mikään ulkoinen mahti ei estä tekemästä omakustannetta tai jakamasta e-kirjaa nettisivuillaan ja sen jälkeen kutsumasta itseään kirjailijaksi, kuului liittoon tai ei. Valitettavasti omakustannekirjat (kuten myös pienkustantamoiden kirjat) myyvät todella huonosti jos ollenkaan. Siksi haaveillaan isolle kustantajalle pääsystä. Isot kustantajat luonnollisesti ajattelevat asiaa kaupallisesti, eivät ne muuten olisi isoja. Toinen kriteeri on ns. taiteellinen taso, eli kuinka korkealle asiantuntijat kirjan arvottavat. Tämä aloittelevan kirjailijanalun mielestä on tietenkin elitististä. Ne todelliset lukijat kuuluvat tavalliseen kansaan, joka ei välitä ”taiteellisista” arvoista. He ovat sen lisäksi jotenkin mystisesti kaupallisuuden ulkopuolella, koska kirjailijanalun kirja kävisi myös kaupaksi, mitä se ei suinkaan tee, omakustanteena tai oikeana kustanteena.
Kyseessä on siis ilmiön arvostelu ilmiön itsensä määrittävien kriteerien kautta. Olemme esimerkiksi siinä määrin kaupallisen, individualistisen ideologian läpimäärittämiä, ettemme osaa kuvitella menestymistä sellaisen kontekstin ulkopuolelta, jossa menestyminen tarkoittaa yksilösuorituksen onnistumista, kohoamista muiden yläpuolelle, mahdollisesti taloudellista hyötymistä. Tällaisessa kontekstissa muut alkavat näyttää vihollisilta ja kilpailijoita. Toinen ideologia on kapina ”vallitsevia käytäntöjä” kohtaan ja vaatimus tasa-arvosta. Tällöin oma toiminta nähdään ”vallankumouksellisena” ja taisteluna oikeudenmukaisuuden puolesta. Keskeinen narratiivi on, että juuri minä olen alistetun kansanosan edustaja, joka omalla neuvokkuudellani ja periksiantamattomuudellani taistelen meidän kaikkien edestä tieni ryysyistä rikkauksiin. Ironista tässä tietenkin on, että tämä on meidän kaikkien jakama narratiivi: missä on se elävä auktoriteetti, jota vastaan me kaikki kamppailemme? Ne, joita pidämme auktoriteetteina, ovat juuri niitä samoja, jotka kuvittelevat kamppailevansa massan virtaa vastaan. Näistä keskenään ristiriitaisista tendensseistä koostuva ideologia ironista kyllä toimii juuri siten, että tärkeintä on, kunhan meidän kohdalla ”tasa-arvo” toimii ja pääsemme kynnyksen yli.
Ironia on nimenomaan siinä, että kukaan ei todella halua purkaa hierarkkista systeemiä, koska ne kriteerit, joilla tasa-arvo määritellään, tulevat tästä systeemistä itsessään. Jos kirjailijaesimerkit eivät toimineet, on minulla muitakin.
Naisurheilijoiden palkat ovat miesurheilijoiden palkkoja huomattavasti alhaisemmat. Urheilussa jos missä, voisi kuvitella toteutuvan vaatimuksen ”sama palkka samasta työstä”, koska säännöt määrittelevät kussakin lajissa hyvin tarkkaan mitä siinä kuuluu tehdä. 400 metrin juoksu on saman mittainen kaikille. Mutta kun urheilussa palkat eivät määräydy siten. Itse tosin suurena antiurheilijana en edes seuraa mitään urheilulajia (paitsi shakkia) ja minulle ammattiurheilijoiden palkat ovat paitsi aivan absurdit, on myös vaikea kuvitella mitään turhempaa kuin ammattiurheilijoiden korkeat palkat. Mutta silti ymmärrän niiden määräytymisperusteen ja se on kilpailu. Tasa-arvon periaate on kipailulle vastakkainen. Palkkoihin, tai pitäisikö sanoa palkintoihin, ei voi soveltaa tasa-arvoa. Itse tosin pärjäisin ilman huippu-urheiluakin ja näkisin, että kaikki voisivat saada urheilusta liikkumisen iloa isojen rahojen sijaan, mutta se on täysin toinen asia.
Samankaltainen ilmiö on sen laskeminen, kuinka monta naista on pörssiyhtiöiden johdossa. Stand up -koomikko Bill Burr (jota noin muuten en fanita lainkaan) on vitsaillut, että kun naiset puhuvat sukupuolten tasa-arvosta, tarkoittavat he tasa-arvoa sen 20% miespopulaation suhteen, jolla menee hyvin, eivät sen 80% jolla menee keskiverrosti tai usein jopa huonommin kuin naisilla keskimäärin. Vitsei on tietenkin vitsi ja kärjistys, mutta on siinä jotain tottakin. Ainakin totta on se, että pörssiyhtiöiden johto on on kapitalismin crème de la crème, jolla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. On virheellistä käyttää tasa-arvon mittarina ilmiötä, joka määritelmällisesti on epätasa-arvoinen. Jos pörssiyhtiöiden hallituksen jäsenyys ei toisi mukanaan helvetisti rahaa ja arvostusta (ainakin tietyissä piireissä), eivät ”korkean statuksen” miehet kuiten Björn Walroos niihin vaivautuisi pyrkimään, vaan tekisivät jotain muuta, kenties ryhtyisivät rokkitähdiksi. Tietenkin ymmärrän sen näkökulman, että pörssiyhtiöiden sukupuolijakauman laskeminen on jonkinlainen indikaattori tasa-arvosta, vaikkei tasa-arvoa itsessään, tai ainakin sukupuolten välisistä valtasuhteista. Silti luulen, että eivät ne naisjohtajatkaan uraansa edistä pelkästä siskojen välisestä solidaarisuudesta. Tällöin systeemin kritiikki tapahtuu systeemin omilla ehdoilla.
Palkkatasa-arvo on vastaava ilmiö. Niin sanotuilla naisvaltaisilla aloilla palkat ovat miesvaltaisia alhaisemmat. Kärjistettynä esimerkiksi yliopistosta valmistuneella sukupuolentutkijalla on alhaisempi palkka ja vähemmän työllistymismahdollisuuksia kuin diplomi-insinöörillä. Syitä tähän voidaan löytää useita: alan sukupuolijakauma, työskenteleminen julkisella vs. yksityisellä sektorilla, alan kaupallinen potentiaali ja niin edelleen. Esimerkiksi julkisella puolella kaikki palkat tulevat käytännössä samasta potista, joka ei jakamalla kasva. Yksityisellä puolella sen sijaan tuottavuus kasvaa ja samalla jakovara. Itsekin humanistina olen usein joutunut perustelemaan opiskelemani alan ”hyödyllisyyttä”, joka on jossain muualla kuin siinä, että sen avulla voi ansaita rahaa. Meillä humanisteilla, joka on hyvin naisvaltainen ala, onkin kielteinen suhde rahaan, kaupallisuuteen ja ”hyötyyn”. Ja silti kysymme, miksi ”humanistisia aloja ei arvosteta” ja miksi niille ei anneta rahaa. Ja siksi päädymme määrittelemään itseämme hierarkian itsensä ehdoilla: ”humanistisista aloista on hyötyä tavoilla, joita ei voi määritellä rahassa”, mutta olemme silti sitä mieltä, että raha on se tärkein arvostuksen mittari tässä yhteiskunnassa, minkä soisi näkyvän määrärahoina humanistisella alalle ja korkeampina palkkoina humanistisella alalla työskenteleville.