Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.
Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.
Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.
Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.
Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.
On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.
Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.
Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.
Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.
Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.
Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.
Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.
Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.
Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.
Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.
Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.
Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.